The Project Gutenberg eBook of Napoleon This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Napoleon Author: H. C. Bering Liisberg Translator: A. Meurman Release date: January 24, 2018 [eBook #56422] Language: Finnish Credits: Produced by Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAPOLEON *** Produced by Jari Koivisto NAPOLEON Kuvannut H. C. BERING LIISBERG Suomentanut A. Meurman Hämeenlinnassa, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1908 A.W. Leinosen kirjapaino. SISÄLLYS: I. Lapsuus ja nuoruus. II. Kenraali Buonaparte. III. Konsulaatti. IV. Keisari Napoleon. V. Euroopan vanki. I. LAPSUUS JA NUORUUS. Kotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja filosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus. 1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari _Paoli_, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla. Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, _Carlo Maria Buonaparte_. Kauniin ja uljaan vaimonsa, _Letitia Ramolinon_ seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon. Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen _Napoleone_. Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli _Josef_, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan. Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa -- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää -- ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista. Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä _Fesch_, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten: Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta! [Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.] Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan. Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan. Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi _Marbeuf_, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen -- suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus. Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen _Josef'ille ja Lucien'ille_ Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet. Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle. Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan. Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä. Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies. Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin. Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa, ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma. Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat, hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan; hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä, jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi: Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain ja uneksijain nimitys.] Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli odotettavissa. "Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!" huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata. Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat, ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi Ranskaan." Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän -- ollen liian köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin -- sulkeutui ylhäiseen umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä -- semminkin latinassa -- Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut, hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja Kreikan historian eri aikakausilta. Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut, syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo niin täydellisesti sulivat yhteen. Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias. Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi, että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta. Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen, Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia. Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa -- mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin." Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä ollessaan: "Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät, paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei, isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun tulla pois täältä, antakaa minun -- jos muuta ei ole tarjona -- oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni, niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! -- Päättäkää tästä kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen opiskelevain parissa." "Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen." Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli, että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä tulla kodinkin tueksi. Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään, helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen -- tavallisesti arestia -- toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus -- jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa -- eikä hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita, siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava. Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne ja ymmärrän esiintymisenne... mutta älkää tästä lähin yhtä helposti kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina tulistuu ilman syytä". Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen: hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä, jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17 p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin, että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen. "Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin, heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle 'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa." Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä _Demetrius Gomnenos_ jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen asemassaan ja hänen oloissaan." Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin, ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan. Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea harmitti -- hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen ja yksinkertaisuuteen -- että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena. Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille." Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua. Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin, kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa." Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku, ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen" menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan", hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi -- saaduksensa hänet ottamaan sitä varten rahoja -- turvautua valheeseen; hän antoi hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa, "siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni hupsuudet minua pakottavat'." Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies, rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16 vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin, joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta. Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen 42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset. Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen, ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias, oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei ole rajaa." Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään päivä -- syyskuun 1 p. 1785 -- ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten, hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä, herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan". * * * * * Tykistörykmentti _La Fére'n_, jossa Buonaparten tuli palvella aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet -- ei vaikka niitä matkalla kartutettiinkin -- ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin. On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä, minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka? Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa, koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia, mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi todellisesta elämästä." Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas, se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa kylmät, selvät, aprikoivat aivot. Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen. Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa -- tietoja ja kokemuksia -- oli aina parannettava. Hän käytti sentähden olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus: esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi. Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta, tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli ovella. Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä kenraali _Marbeuf_ oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus, joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva. Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet, joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää olen kaikista niistä ensimäinen!" Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa, jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä, alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja. Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki. Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan. Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn tässä maailmassa? Eikö ole parempi -- kun minun kuitenkin täytyy joskus kuolla -- itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa, kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan! Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa auringon valosta." Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani! Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä, joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia, joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata, on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä, joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan poissa kodista ja -- ainakin osaksi -- unhottanut äidinkielensä. Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne, ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi, ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa Korsikaan. Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä. "Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin, olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja, kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja." Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä, että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat, joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa opetusta. Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä, eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden, kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta pois." Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa -- kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin -- nuorekas, hehkuva viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen. Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan. Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä. Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata "hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut -- kuten Paolin -- uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet, hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen tulevaisuutta johtava. Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä, mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän, italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista, sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", -- entä jos hän veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi kuin se, jonka hän sittemmin toteutti. * * * * * Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut, toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät. Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4 päivää vasten -- jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa kumottiin -- aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas Ajacciossa. Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi. Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä; hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen. Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi -- eihän kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan --, ja sentähden hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika -- Genuan vastalauseesta huolimatta -- maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut varsin ankaraa tuomiota. Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa 1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut, joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja." Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790, hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa, oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha; tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi seisoa omilla jaloillaan. Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä. Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa. Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi" hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut, eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan tuottanut hänelle rahallista tuloa. Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä. Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä." Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta, ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle. Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791 ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki, jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa, tietysti oman valtikkansa turvin. Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa 1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi. Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan, ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään, Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui, olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin, jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen. On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa vallasta eversti _Quenzalle_; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä. Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen sotajoukon etunenässä -- siihen kuului enimmäkseen uljaita, kestäviä vuoristolaisia -- hän nyt, tarkoin tuntien saaren, kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen suunnitelmiansa. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun 1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa saarta uudestaan. Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella. Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario, jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta -- joka vihdoin oli päässyt hänestä selville -- virkaeron ja toukokuussa 1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman tulevaisuutta, ilman tuloja. * * * * * "Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu, että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin." Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät "vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta. Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka "kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä. Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa vedessä. Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset, milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello panttilainaajalle. Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti "istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta, jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti. Ça ira! Ça ira! "Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti; hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne, "kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella, niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput saisivat kyllä koivet allensa!" Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis. Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13 p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin -- tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin -- tarkoituksena oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen" ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin. Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä, mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä, Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin. Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan", hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset, lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo -- ja siitä näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa kapinassa -- että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota, että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään; niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä. "Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi kohota sen yläpuolelle." Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko _Monge_, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi. Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin _Ferdinand_ samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali _Dumouriez_ lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin. Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten sisar _Elisa_, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen, vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793. Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella, syytettiin heti sen vastustamisesta. Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä _Volney_, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä _Salicetti_, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun 2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m. kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27 p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio, ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti häpeämään". Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan. Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan. Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan, uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla. Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se 1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren kalliosaareen. II. KENRAALI BUONAPARTE. Ensimäiset askeleet -- Kallioiden ja karien keskellä. -- Tasavallan pelastaja. -- Aviomies ja soturi: -- Klassillisella maaperällä. -- Idässä. Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse, _Carteaux_, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija, jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan, asettuivat nyt -- semminkin girondistien kukistumisen jälkeen -- yhtä katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja ja maakuntia aseisiin niitä vastaan -- Paolin kapina Korsikassa oli rengas samassa ketjussa --, mutta kaikkialla mannermaalla olivat Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken vastustuksen. Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja. Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen. Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti. Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin arvokas, nuorempaan _Robespierre'en_, itse pelätyn diktaattorin veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa, niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi. Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin. Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen. Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat, jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan, olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa, sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja. Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja puolen Euroopan silmien edessä. Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta, eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan. Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa saattoi tarjota. Hallituskomissariot -- Napoleonen Avignon-ystävät -- joita konventti oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista, eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut, ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali, entinen lääkäri _Doppet_, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen kenraalin _Dugommier'n_, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa. Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit tunkeutuivat yhä lähemmäksi; _la Montagne_ ja _les Sansculottes_ hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia tykkitarjoilusta. Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti; kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono -- kirjeiden saajat usein eivät saaneet niistä selkoa -- hän komensi esiin kirjoitustaitoisen miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali _Junot'n_, sittemmin Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä, joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen, tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen. Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte, joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut; muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä. _Fouché_, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213 kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet myötävaikuttamaan." Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa Buonapartelle, ja konventin komissariot _Barras, Fréron_ ja Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän itse osaa hankkia itselleen ylennystä." Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen." Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa, siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen. Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea. Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin, hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään -- ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena -- tyranniuden revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in 9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan, silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin, että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen ystävänsä Salicetti -- ollen itse vaaran alaisena -- ilmiantoi hänet, toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista. Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin takavarikkoon. Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui, ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin, kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi. "Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja, joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen. Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen: yksityisissä kirjeissään -- jotka hän arvasi matkalla avattavan ja joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne olivat sitä varten aiotutkin) -- hän on tyyni, asioista välittämätön, kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena. Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista. Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet, joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha, käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt. Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta -- keikahdus elämästä kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu --, hänen harkitseva älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin, hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali. Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti -- vaikka olikin tiettävästi asiasta levoton -- tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin hänen luutnanttinsa luettavaksi -- tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa: 'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan. Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin, jonka eteen haastan tekoni. Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy; sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi. Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset. Buonaparte.' Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa, "ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin himoitsevat henkeäni -- hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin, yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi, saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen, konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen pitää entisen virka-arvonsa. Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja maineeseen -- tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut, paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan" hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa. Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan, osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien jälkeen mennyttä. Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon, minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu -- kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla --, että hänen täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen kotirannoille. Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen. Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti niistä viimeisen -- Bastian -- menetti laivaston päällikkö Nelson toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin" englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset" olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset" hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja enemmän kunniaa. Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12 sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet tälläkin kertaa pettivät. Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä; englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon, että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen. Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän -- pitäen silmällä italialaista hyökkäyssotaansa -- oli yhä uudestaan tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan, jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi, ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi Aubry esitti -- ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi -- tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa. "Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle uusia mahdollisuuksia. Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa -- samoin kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun 10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m. Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta, mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa." Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein tapasivat toisensa, ja sielläkin -- vähää ennen kapinaa -- oli pantu merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi: "Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni: minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?" Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti. Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen, hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se on toinen asia." Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen: 'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti -- huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene! Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne ovat ylevät ja jalomieliset. Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne. Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!' Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat, _les assignats_, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet, että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen, että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle: "Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta hauskaa kaskua Buonapartesta. Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas; keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista -- kuten pitkän unennäön jälkeen -- että koskaan olisivat lakanneetkaan loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti -- minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa. Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa." "Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten." Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti _Clary'in_, jonka sisarta _Desirée'tä_ hän itse juuri tähän aikaan toivoi vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa. Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua. Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella." Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa." Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys, milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan, kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki, ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu, että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin, sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä." Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja. Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin piireihin, ja siten hän osui myös _Tallien'in_ luo, jonka kaunis vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren kenraali _Hoche'in_; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti vuoteessanne." Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana ja todellisesti vapaana." -- "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun tähtesi." -- Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät, ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja toteuttaa toivomuksenne." Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka. Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari paperiarkkia, kynää ja mustetta." Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan sotaväen-osastojen kanssa. Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut. Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista lienevätkin." Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15 p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16 päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen. "Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti, että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa. Syyskuun 26 p:nä -- 11 päivää myöhemmin -- hän kirjoittaa Josefille: "Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy." Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille. Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta -- direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin, muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin; sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500 jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen, "vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin 30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta; yhden niistä piti joka vuosi erota. Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön, että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon. Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin; fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen. Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan, Buonaparte -- joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden kehitystä jännittyneellä tarkkuudella -- kirjeessä elokuun 24 p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa välinpitämättömyyden naamarilla. Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa "Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka, kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. -- esim. tunnettu Santerre -- olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija) olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin, jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun 23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi vaalipiiri -- Lepelletier -- esiintyi rajusti; kun lokakuun 4 p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen. Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin 7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000 kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain teatterisalin vieressä, esitettiin konventille. Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä hänelle niin merkillisenä päivänä. "Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun 4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin 'halloota' -- tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia, koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään. Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi. "Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan. "Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta, suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa, järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti. Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois." Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa, koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet. "Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi, että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja -- sillä paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois -- joilla on sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin, että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä, vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen he nyt turvautuivat. Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina. Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan kohtalo pitkiksi ajoiksi. Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin. Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat; niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä rynnäkköön. Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys, konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden. Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema -- silloin kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa. Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä, josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin. Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen." Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte, joka taantumuspuolueen silmissä oli vain _le corse terroriste_ (korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut. Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen. Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13 p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n, ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa. Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn, Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin _l'ancien régime'in_ hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen ja irstaileva, eli täydellisesti kuten _grand seigneur_ ennen vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin missään muualla saavansa unohdetuksi _le corse terroriste'in_ ja saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma tuli hänelle avuksi. Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa, mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä viisitoistavuotias _Eugène de Beauharnais_ tuli kyynelsilmin pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali _de Beauharnais_, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva _Josephine de Beauharnais_ kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia -- Tascher de la Pagerie --, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset, katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa. Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä. Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen vakavuutta." Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun 27 p. 1795): 'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille hellästi ystävällinen. Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne. Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.' Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina. Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt, jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää. Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas. Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen 7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään, niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa "salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani", kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?... En, mutta tunnen olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut. Mutta -- sen myönnän -- minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää, hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle lupaukseni." Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä -- oman kertomuksensa mukaan -- rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n, hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne, mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy naida; siitä saatte selkänojaa." Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa. Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti rakkaallensa: 'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas, verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan. Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt, ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce amor -- mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.' Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä rakastunutta kenraalia kohtaan. Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa. Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen. Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen, että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä; voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan kansan ihastus puolelleen -- siinä oli Bonaparten toivomusten lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän, ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla ijältään yli neljänkymmenen vuoden. Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa. Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa; näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan. Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19 p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali _Scherer'ille_, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja _La Réveillère-Lepaux'n_ kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi. Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä, ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä: valloituspolitiikkia. Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen -- siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin Bonaparten kanssa -- antavansa tälle italialaisen armeijan ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua -- Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori -- ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin? Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen etevimpiä miehiä! En tiedä... mutta joskus tämä naurettava varmuus minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki, mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!" Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen, oli hän piirrättänyt sanat: "_Au destin!_" (kohtalon huomaan!). Siinä ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa, joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin, hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan." Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian", sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. _Hänelle on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään_. Hän ottaa asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava." Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni." -- Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän." Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta -- asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan -- Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa. * * * * * Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten _Masséna, ja Augereau_, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike... asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään. Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti. Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla. Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä: "Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?" "Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa? Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä -- Milanoon saakka -- itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut. Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan. Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja. Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte -- jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli -- olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon. Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan. Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä." Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät." Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän -- ja kuten näytti, hän yksin -- osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden. Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi, arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa -- aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla -- ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun, jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin. Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte. Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen; se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean, jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla mitään hyvää." "Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta; minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!" Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli, lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa. Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin. Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli. Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta. Bonaparte oli otettu Milanossa -- jossa hän soi miehilleen kahdeksan päivän levon -- vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin. Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee." Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui, ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan. Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana. Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta, osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla." Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin sotaa käytävä. Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen, kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin, kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen. Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno, jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa, jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan. Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty itävaltalainen armeija _Wurmser'in_ johdolla joutuisi avuksi. Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset -- luvultaan paljon voimakkaampina -- lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla; toinen kulki _Quosdanovich'in_ johtamana Garda-järven läntistä rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua, lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion vasemmalle rannalle. "Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta, hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta, vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot, harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan, te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä, jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä seuraavana -- elokuun 7:ntenä -- oli Mantua uudestaan piiritettynä. Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan, tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun 8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio. Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000 miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan. "Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta "voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia yllätyksiä. Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut _Alvinczy_ ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun 12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys, jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa sotahistoriassa. Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja, rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka vielä luuli hänen olevan Veronassa. Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas. Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin. 17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo. "Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin vähinkin liike on ratkaiseva... se on se tippa, joka täyttää maljan yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan. Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50 ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin uudestaan. Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a. Ranskalaisen kenraalin _Joubert'in_ täytyi peräytyä suuren ylivoiman edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo. Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä. Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella vihollinen oli lyöty. Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä. Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua. Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa ikuisen kaupungin miehittämisellä. Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle, ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua _Kaarle_, joka menestyksellä oli taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa. Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin. Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä kaupunkiin. Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi. Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta -- joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan -- oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797. Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa. Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." -- "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa. Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin -- Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa -- tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras, _Rewbell_ ja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot ja _Barthélémy_, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. -- Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti." Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!... Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa... Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." -- "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta. Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan. Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään. Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa. Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin." Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan, Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista. "Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän, ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo 23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan käyttämistä Egypti-retkeen. Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman. Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin, jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan, Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan -- Bonaparte oli jo ne kaikki päättänyt anastaa -- oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin. Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta. Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi. Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä. "En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio) eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi Ranskassa -- kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut -- mutta mitä saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin... eikö maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa. Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen, kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se riippuu asianhaaroista." Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään. * * * * * Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin, että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja 30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin. Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin, ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan; 17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti 12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22 ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita, että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan. Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät, kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun 12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin. Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson, joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan, oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa. Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä, jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan. Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa. Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä, että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin. Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä. Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen menestys." Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" -- sillä retkeä pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan -- ensin oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie hänet? Mutta mitä siitä... "miehuullinen halveksii tulevaisuutta." Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan hiekkaa! Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000 miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin 8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa _Ibrahim'in ja Murad-Bey'n_ johtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi, viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus, johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei koskenut. "Kas niin, _Berthier_, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle. Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä, joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12 p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka, jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin. Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa, hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti, joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia. luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse, seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen työhön ryhtymistä. Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen; hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle, että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä, muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan." Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan. Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset, tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan kanssa." Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä, että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000. Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani, salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan. Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen. "Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella; kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista, mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa; tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet. Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme Bonaparteen on rajaton... koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä, että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani", kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni, sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine -- hänhän huvitteli Parisissa. Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan. Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun _Achmed pashan_, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta, päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean d'Acre'sta -- Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta --, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin. Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija, "tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita." Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista. Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen lopputulokseen nähden. Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan. "Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä -- viimeisen hurjan hyökkäyksen jälkeen -- hänen täytyi verta vuotavin sydämin luopua piirityksestä ja palata Egyptiin. Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta turkkilaisten käsiin. Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77 penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11 p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei ole yksikään pelastunut." Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut, oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin, mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan. Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi. Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona, jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä sammunut. "En tiedä -- enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle", hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden, tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia. Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith (joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle -- joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä -- ne ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin, Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei kyennyt pitämään puolueita aisoissa. Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti, että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille. "Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä -- sillä tuo hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea -- ja yöllä elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä 200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle, muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!" Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä -- kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen -- ja Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin. Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan, mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan mantereelle. III. KONSULAATTI. Anarkia tai bourbonit. -- Valtiokeikaus. -- Mitä kansa sanoi. -- Suuri rakennusmestari. -- Sota ja rauha -- Helvetinkoneita -- Keisarikunta. Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään. Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä, hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan yhteisellä mielisuosiolla. Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas bourbon'ien lipun alle. Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen esineeksi. Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan, yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun 18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja, koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä", sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin tuumat keskeytyivät kehityksessään. Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että säilä. Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun 9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin -- huolimatta ruton tarttumisen mahdollisuudesta -- koskea häneen varmistuaksensa sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä. Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää, kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa." Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja, kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha sananparsi: _vox populi vox dei_, kansan ääni on Jumalan ääni. Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku. Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että Masséna ja _Bruno_ voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta kysyttiin sen onnistumiseen. Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä, että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat, että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa, jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut, ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä. Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle, joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä. "Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte, hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan. Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste, jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan. Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani -- sinä elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni, missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut toivomuksiansa minun onneni pohjalle." Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön, puheenjohtajan _Cohier'n_ ja kenraali _Moulins'in_. Näiden ollessa vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään. Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä, vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa direktori _Roger Ducos'n_, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa: siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet, joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien, jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18 (marraskuun 9) p:ksi 1799. Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St. Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan, ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle, "on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen, kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme, sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä, jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa. Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras -- jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys -- ilmoittivat luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins, saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan Luxemburgissa. Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen. Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan, oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut. Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa. Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta, joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne, joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa, direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä." Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille. Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään. "Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in 18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä. Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla. Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa, seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi! Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät, toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!" Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan, luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." -- "Pidä toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet puhuvasi mamelukeillesi." Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista. Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800, piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa, ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa, tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia, joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata palvelleet. Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia, ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija", kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle." -- "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut; kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella häneen luottanut. Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta. Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla, joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet. Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi konsuliksi tulivat. _Cambacérès ja Lebrun_, edellinen taitava juristi, jälkimäinen etevä finanssimies. Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan. Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa, jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti; hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää; ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi, niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista, joista ne olivat peräisin. Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä valtaa käytetään. Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina, alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä." Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta, irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri; Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä, kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys, että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä, ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä." Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi, hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin; konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja, vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin... minä en salli nimien itseäni häikäisevän... pulmallisinta ei ole miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä." Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset? Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa? Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä vihassakaan." -- "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo, joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät koskaan huomiosta kadonneet." -- "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin. Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää 5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla. Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti, niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu puhujalavalta keskusteltaessa." -- "10-12 tuntia päivässä Bonaparte teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa, jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan. Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte, joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä, joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan. Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen laatimiseen koko yö tuskin riitti." Tammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut, hän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja poliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti keskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla. Neuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen, mutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti heitä: "Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän täytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista." Jos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana työmiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä semmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät häntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän eli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti lahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi työkaluksi hänen kädessään. Toinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten ensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai toisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien yhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset pakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset takeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella toimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä ulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n äärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat enimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan. Vähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti heidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat palata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin käskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa, johon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja ensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti käydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat vähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä; vero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen maatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun, saatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen vahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan pankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena kuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja suuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen departementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja kuntiin. Ne virkamiehet -- prefektit, aliprefektit ja maire'it -- jotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka valittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja siten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin käteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte menetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten valtiolliseen väriin tai entisyyteen. Merkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli epäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon, jota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-, oikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa. Kun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin eri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli niissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa noudatettiin "kirjoitettua oikeutta", s.o. roomalaista oikeutta, toisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä tässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että Konventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka uuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen sekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla, oli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin ollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte muutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi sen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet lainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä katseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa osoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä rinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen suoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle alkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt säilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä. Tässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää paikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: "En pelkää esimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun säilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä hyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt." Tämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten aikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli vielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan -- joka vasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman käänteen -- oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän kateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin yhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton maallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi; hän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman, joka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää Vendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton väestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen -- jolloin täydellinen amnestia luvattiin -- oli 30,000 miestä sotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria aseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa 1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä ajoista. Ulkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen, jolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut rakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja sen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista, jotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu vallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet ja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei yhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi. Mutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset miehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan ympäristö, jota Masséna vielä puolusti. -- Oli varsin varmaa, ettei voinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan takaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten toistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun toivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus sai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin Bourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska palannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa. Bonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja hän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n täydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen reserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän -- pettääksensä viholliset -- levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista voimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän aikoi avustaa Genuaa, johon _Melas_ oli sulkenut Massénan. Huhtikuun kuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa palvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat pilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka kaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä Bonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn merkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti sen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä. Mutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli hiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven pohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten suunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua Itävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan Genuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen kimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian takaisin yhdellä iskulla. Yöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan ja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli järjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten. Kenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen polvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen edetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti, ja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin oli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja St. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli vain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava laveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten. Suuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi tietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa tuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä heille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta kerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli suuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia, täytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten, vaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli sijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä, jotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin! Yhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen uupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästä _monsieur Hannibal'ista_, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa tietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi läpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului vastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä kuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös. Seitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna -- 40,000 miestä -- kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja alas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas ajotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan yli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä matkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte oli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo 18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä kuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes kalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien. Raivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin Lannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta tykistö oli jätettävä. "Ellei muu auta", kirjoitti Bonaparte, joka 20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla, kuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin selässä], "täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen. Ensi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet." Marmont kuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien lannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina yönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä sieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora Baltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon. Tänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in ylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin. Bonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti taistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä alas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka oli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt paluumatkansa katkaistuksi. Bonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen jättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei menisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä, lähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki tiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi pakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte poikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta: keskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla joukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin kautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen oli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä estääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja heikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa. Tarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä kuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä Marengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen ja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi murtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona, saattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti lähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte itse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia auttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet pitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin. Bonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella pitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin että pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin tietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti tunnettua säveltä ooperasta: "Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys." Hän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun voittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo 4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun oli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi seuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. "Olin varsin omituisessa asemassa", sanoi Bonaparte itse, "ja uskalsin vähän voittaakseni paljon." Kunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien pauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta hän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. "Minä vannon, että nyt saat selkääsi", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen. "Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno", vastasi Bonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix loi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: "No, taistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä aikaa voittaa uusi." Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit järjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen kolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain yhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo uskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa selästä. Reservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren kenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset kerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti aselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle. Heinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen "ystävänsä" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan hänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle Italiassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki, ehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen asemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli kuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt hidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan -- jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut hänen olemaan tekemättä -- vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa. Bonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa 1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi väkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä vastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta suojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio joulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa, ja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka, jossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraali _Macdonald_ ryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja vyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a, ja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi itävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari ei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä 1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan, jota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin. Cisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin. Rein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille, jotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla, oli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten valvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle puolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin asioihin. Nyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja Neapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen Neapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia vastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi siihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois Kirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä myöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään voittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli erityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä vuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen tsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan onnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta Hollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä joutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina takaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui nyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut. Ja kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän koskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet maltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan sytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti älykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut kauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta hän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden kylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan miehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät näyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin vastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon kaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja Ruotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä Tanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa ja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan Englannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen sotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan satamansa Englannin laivoilta. Maaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen Egyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin ratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät hetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä ja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka tsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin alusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta. Mutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli murhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen puolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle kannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle suosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä syrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä, sisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta aikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin haluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä sai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan hallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä, niinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko luopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa lokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti pitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja Hollannin täytyi luopua. Vähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui Lontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut Egyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin englantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin entiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja Ranskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa. Ja myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan kansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi välittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan asettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy tyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta kansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan jumalanpalvelukseen. "Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan omaantuntoon kuin tsaari ja sultaani", hän sanoi, "mutta eihän minun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani"; ja hän lausui vakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen hankkii hänelle "kansan sydämen". Jo aikoja sitten oli hän selvillä paavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta merkityksestä. "Katolisuudella", sanoi hän perästäpäin, "sain minä paavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä minulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa voittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin saisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!" Kesäkuun 15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio annettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon päämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio edelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. "Noita mainioita munkki-ilveilyjä!" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin johdosta pidetystä juhlasta, "niistä puuttuu vain se miljoona ihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa muserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen." Samaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle kokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta opetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä syntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku uudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia vastaväitteitä. Hän vastasi niihin: "Olen varma, ettei minulle voida osoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään, jossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan rojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä johdetaan." Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa todistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta, niin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä siviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi suurkansleriksi oppineen luonnontutkijan _Lacépéde'n_. Antamalla saman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin alhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman muuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille katsomatta virka-arvoon tai säätyyn. Toinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti läpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään sai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi kuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. "Kun nyt perustan opetuskunnan", sanoi hän valtioneuvostossa, "on minulla päätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä mielipiteitä". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä tieteen kuin valtion etuja. "Ranskassa ei tule koskaan olemaan mitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään ollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja." Koko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta persoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa; kaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista, mekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden sijaan. Siinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin toimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin tuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli sen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja kirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: "Velvollisuutemme vaatii meiltä rakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme Napoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista keisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi... Sillä hänet on Jumala... tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa välikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut vaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi ja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi." Se ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte opetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä sitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan vastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan kaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta levotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja tribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin. Bonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien, terroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti päivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja tunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet, jotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman perustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit vaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte vain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä melkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet vallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka kruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli, kesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille: 'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu saavuttaneenne minun kunnioitukseni. Jos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse mihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo. Olen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa myötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa määrässä. Lodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi pitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta. Te kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan rauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä tarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman minua. Herra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa teitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan. Ludvig.' Bonaparte oli ennen jättänyt vastaamatta tämmöiset kirjeet. Nyt hän kuitenkin tahtoi tehdä lopun kaikista toiveista tässä kohden. Hänen vastauksensa on päivätty Parisissa fructidor'in 20 p. v. VIII (syyskuun 17 p. 1800): 'Herrani! Olen saanut kirjeenne. Kiitän niistä miellyttävistä asioista, joita sanotte minulle. Älkää kuitenkaan halutko palata Ranskaan. Tie sinne kulkisi 500,000 ruumiin ylitse. Teidän täytyy uhrata yksityiset etunne Ranskan levolle ja onnelle. Historia on antava siitä teille tunnustuksensa. -- Sukunne onnettomuus tosin koskee minuun ja olen ilolla koettava mikäli voin tehdä syrjäisen asemanne mahdollisimman helpoksi ja mieluisaksi. Bonaparte.' Kun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen asiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät he rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja hänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia käydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari vallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen Arena, yksi saaren "kunnianhimoisia nuoria", murhata Bonaparten ooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt. Seuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön George Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen konsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in "Luomisen" esitystä, räjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri täynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä haavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan akkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen tullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina nostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla varustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta menestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten näköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin eräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä. Mutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein uudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa siten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä piti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana, tuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja helvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista vihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla amnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää. Siten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita isänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin, useimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut heidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen Amiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi kiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä tunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen perustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi vuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui pitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän vastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta. Mutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt mitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: "Onko Bonaparte oleva elinajakseen konsuli?" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi kysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli huomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella elokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun vallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin aikaa säilytettiin. "Nyt minä seison samalla portaalla", hän sanoi itse, "jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää valtaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti, joka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä." Lokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt uupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän keisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään Saksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä oli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille ruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa rajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin aseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin jyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen "Italian tasavalta", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin hän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja Elba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai ranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian kuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja Sweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi. "Mihin on raja saatava", valittaa eräs itävaltalainen politikko Ranskan vallanlaajennuksesta, "tälle kuohuvalle koskelle, joka on rauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa." Ei sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti katsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan tarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa määrässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan teollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan sulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin, Ranskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset teollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi todistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei hän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä viime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei ainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään siirtomaittensa laajennusta. Semmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa Maltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä Aleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille. "Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin Maltan", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle Parisissa. "Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi, tahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella, kunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu." Englannin vastaus ei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi sotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää sodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman merillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen olivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200 miljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki Ranskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki englantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä Maltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa kuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin, joka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali St. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin ja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa Ranskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali sai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben suusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut. Mutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte kokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon kuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut legionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi peloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto joutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä oli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden Bonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli ilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja samaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen vanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin neitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen kaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin, sekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik IV:lle, "valtion vihollisen voittajalle". Vertailu menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja oli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik IV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa ja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa, ensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli karkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä oleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet tyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden oli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien kanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla lentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan; herjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia levitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin henkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa vaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat myötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen kaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle. Eikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli tekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen kenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi vaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi voisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka epäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä konsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu. Sillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen kimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen kaartinsa. Semmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli komentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja sotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa ja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin vastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi keskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten emigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti entiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli varoitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa Ranskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja helmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi, että useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että odotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte samaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa ja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat niiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin. Euroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän kammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon puolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt käsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen, mutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in herttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssi _Enghien'n_ herttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu salaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä oli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan ihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se bourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat. Maaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in ja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain yli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja asetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi olleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi emigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka seurauksena -- sen hän tiesi -- oli oleva kuolema. Jo samana yönä, jolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta muurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä hämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä viimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana. Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään. Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen; en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää." Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu, joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut", kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset, salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä." Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa, jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28 p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2 miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan. Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet määrätyksi johonkin suurempaan." -- "No, mihin siis oikeastaan?" kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa -- ja hän tahtoo tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire' 'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli." IV. KEISARI NAPOLEON. I. Kruunattu jakobini. -- Keisarihovi. -- Kaarle Suuren seuraaja. Yksi kaikkia vastaan. Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä maailmaa hallitaan!" Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli 130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti, ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa." Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä. Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana, sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi, oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen: maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle: "Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" -- "En", vastasi tämä, "en näe mitään." -- "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua. Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun korkeampaan luontooni." Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa, ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä." Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä, jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti: "Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää, kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia. Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan. Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta. "Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan, yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi, ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen." Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun 2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä, samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in. Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun 1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan. Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden. Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista. "Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon, imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan. Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon sijaan. Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli _grand-électeur_ ja Louis _connetable_, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat -- ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran, palatsinaiset, hovinaiset y.m. -- Napoleon etsi erityisesti vanhan aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä kehittynyt _le Ségur_, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi. Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin taas käytäntöön -- Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella. Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan, entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa. Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko, jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi. Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan. Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu. Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön -- niiden noudattamisesta Napoleon huolehti suurella innolla -- eivät tällaiset romanttisen tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään. * * * * * Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen, seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä, jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole enään mitään tehtävää." Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli. Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä valtaistuimen ja valtakunnan. Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte 1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo 1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin: "Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan. Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan. Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805 keisari Frans alkoi sotavarustuksensa. Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää sen _Ney'lle_, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona. Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa -- m.m. 20,000 tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto -- täytyy keksiä veruke, joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen. Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä. Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista. Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22 päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli. Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset, liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä, niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut _Daru'lle_ sotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt, marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset -- kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu... Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi itävaltalainen kenraali _Mack_, Napoleonin mielestä "kaikista ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski, etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa, ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään, olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa. Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni", kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä; hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle; Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia. Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa." Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät yhteen apujoukkojensa kanssa. Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä, ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään, joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21 p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston. Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys -- inhimillinen ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen -- olisi häntä siitä auttanut. Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille, ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi, oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko" oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet 200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen: "Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne... ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!" Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä 1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita. Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä. Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa _Caroline'in_, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä 1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin 16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä. Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista, Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle. Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa; elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta tunnustettiin Itävallan keisariksi. Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta; vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla Englannin puolelta. Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin leppymätön vastustaja _William Pitt_ oli jo kuollut, kuten vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja ranskalais-ystävällinen _James Fox_ oli saanut ulkoasiain politiikin johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni, vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta. Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille, täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi, mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli odottanut. "Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri", kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä Saksen'ia." "Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä, hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt. Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona, muutama penikulma Jenasta pohjoiseen, _Davout_ samana päivänä loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa, ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin antautumaan, _Blücher_ vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu vangiksi. Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin, käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan. Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä. Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan; en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne. Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan. Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana. Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan, s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä ankaruudella. Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun, Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka _Bennigsen'in_ johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin. Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle. Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta kaartiltaankin. Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja lähetti suunnitelmansa ja käskynsä _Bernadotte'ille_, joka seisoi pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi. Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi, ja Augereau huomasi äkkiä -- ilman seljetessä -- seisovansa sadan askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua. Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan. Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin. Murat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen taistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo 4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraali _Lestoq_ apuväkeä; aurinko laski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu. Puoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin Königsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta Napoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa voittonsa Parisissa. Mutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi tarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin. Itse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä, ja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä Josefille hän kirjoitti: "Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman viiniä, ilman konjakkia, ilman leipää." Mutta Napoleon ei ollut koskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja hänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. "En ole koskaan", niin sanoi hän perästäpäin, "tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin Osterode'ssa." Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä kysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan ravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa, ja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset ja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja kaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla kädellä. Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä. Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi, Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä, että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja lähettäisi sotajoukon Intiaan. Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25 kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, _Soult_ ja Davout löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa. Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." -- "Siinä tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus. Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto. Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin tekemään samoin. Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja. Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801 oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu, saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa. II. Kohtalon mies. -- Perhe Bonaparte. -- Espanja. -- Rooman kuningas. Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona, joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana, lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus, sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla elämästä ja kuolemasta." Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle, jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." -- Ainoastaan yksityisinä, hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden, hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli -- vaikka turhaan -- yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi." Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita, vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi, mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi. Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet, kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin taistelutantereella. Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata: Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka _Deuroc'in_ ja ylitallimestari _Caulaincour'in_ ratsastaessa aivan rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos, muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin. Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla, mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada kaikki paperille. Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen henkimamelukkinsa _Rustan_. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla, lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt meidät näille kirotuille teille." -- "Maltapas, ystäväni, neljässä päivässä olette kortteerissa". -- "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen." Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia "hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi, että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee. "Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa jumaloima ja vihollisten pelkäämä. On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim. Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa Ney'tä! Nyt hän on leijona!" Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet, hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa, että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta." Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja "Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi, "tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän. Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa. "Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa. Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse, että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on omansa." Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra! Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri, jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot tarvitsivat päiväkausia. Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko. "Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan, "vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin pitkälle, että kun minä -- joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista -- lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon, "eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin. Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle, ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä järjestelmästä, olen pian hukassa." Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa, jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon, syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä, kenraalinsa ja ministerinsä -- esim. Fouché ja Talleyrand -- kaikki olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan. Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset. Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa, mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista, joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä, jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi myötävaikuttaa. Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka. Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e. Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin, ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet, kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita, siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli mentävä aina 200,000 frangiin. Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille, jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku -- kaukainen tai läheinen -- käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen." Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet, jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia, kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi, "on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus." Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa. Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea, oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan, vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen unohtaneet. Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen, ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa. Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä. Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa, satamain, kanavien, teiden -- kuten tien Simplonin yli -- ja sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin rauhassakin. "Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti -- itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut --, kävivät vieläkin rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti; mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa. Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla -- joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin -- pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua hänen läsnäollessaan, ei kukaan -- paitsi Lannes -- sinutellut häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki, samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli -- keisarinarvosta huolimatta -- törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi", sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki soutivat samaan tahtiin." Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan. Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt. Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä. Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen pieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä _Madame Mère_ esiintyi sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen. Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön". Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan, mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan. Hyvänä poikana ja veljenä -- nämä piirteet tavataan juuri erityisesti italialaisissa porvariperheissä -- hän sieti sukulaistensa harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi, silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen." Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä. Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen. Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta. Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa, semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna, sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden ja järjestyksen mies, ja joka -- samoin kuin keisari Augustus -- mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva." Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta, semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää, että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty, että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella, että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6 p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi. Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla syrjäyttänyt Bourbonin suvun. Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se, että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista. Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen. Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli, ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.] Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa. Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella; kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000 miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan. Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja peräytyi Ebron pohjoispuolelle. Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta 1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan, rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi. Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa (syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan. Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan halutut ruoka-annokset. Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808. Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos, ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon, joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka _Soult_ takaisin, ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta. Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää, että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan. Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan. Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin. Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa, kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton jäsenet lähettivät osastonsa. Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä, että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä. Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä, katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä." Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in, Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä. Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in luoteispuolelle. Viikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut -- toukokuun 12 p:nä -- Napoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran vastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä yritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle ja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan jalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän -- mieskohtaisesti ensi kerran -- tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne kiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa virtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten estettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa hyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin, oli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää taistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen saareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä suojeli suurella miehuudella Masséna. Mutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia. Lannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden taisteluissa, "urhoollisista urhoollisimmalta", joksi hän itse sanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki, vähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin sydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän hän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen mielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes kahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin palvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta itkevän aamiaista syödessään; "suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja putosivat lautaselle". Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja 6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona -- ottelu oli jo alkanut --, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona, jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita -- länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle -- sekä maksaa sotakulunkia 100 miljoonaa frangia. Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?" -- "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman palveluksen." -- "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" -- "Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät." Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä, että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi koskaan syntynyt." -- "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. -- "Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." -- "En luullut", väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua vallankumousta." -- "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä." Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen. Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan, jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista ihanteellisista tunteista -- ei saanut olla maailmassa kuin yksi aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in rauhan jälkeen? Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella, ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan. Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään, vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut, pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin -- huolimatta paavin pannanjulistuksesta -- ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa luovuttaa Suomi tsaarille -- valloitus, jota Napoleon itse oli hänelle ehdottanut -- asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä. Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää. Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin. Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa. Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin. Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa -- kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä, joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas. III. Kaikki tai ei mitään. Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa -- kuten hänen koko suvussaankin -- oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta, kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa, ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin minut kukistamaan -- mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi. Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui, että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa." Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan tehottomaksi. Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin. Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin lipun suojassa. Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta, joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla -- huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta -- raskaasti koski ranskalaisiin ylellisyystavaroihin -- viiniin ja silkkiin -- joita suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille. Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan. Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla, tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet maailmalle hankkia... Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa. Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812, jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton kautta... sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." -- "Tätä sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet, keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän antautuu sen haltuun." Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia, eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa, liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä hinnalla tahansa -- kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa -- pyhä tuli on sammutettu." Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia; mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä, jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään rajaa." Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen pöydässään -- upseerit ja sotamiehet -- yhdessä hänen vaimonsa, ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan, mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot; mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten pöydässä. Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia, itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana, kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon, joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti. Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt, Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi, s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi. Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden. Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan. Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin. Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää, että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas, olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut. Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi; punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla. Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen, nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut. Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä, Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja 10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi; kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat, mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki, upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali, ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa. Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä pakeni koko Venäjän kansa. Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin kirjeisiin ja ehdotuksiin. "En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä -- vastoin kenraalien toivomuksia -- yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä, ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä -- idästä toki tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki oli vihollinen varmasti tavattavissa. Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata, ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi 130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut -- 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet epämääräiset, ja illan tullen hän -- kaikkien hämmästykseksi -- oli kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta. Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova! Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä. Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin. Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta, kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa. Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri, oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään, koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana. Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan, kauheata Venäjän talvea -- kuten muinoin hollantilaiset odottivat merta -- kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen. Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi -- ja soraläjä se oli samoinkuin jälkimäinenkin. Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin. Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa. Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet, "neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan." Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta 23 p:nä aamulla räjäytettyään -- Napoleonin käskystä -- Kremlin linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin, jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä. Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" -- jos saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia -- "antoi kaartille, joka tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan." Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja alakuloisuus. Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen (Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000 venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700 tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat, kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu. Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky. Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun, sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut, jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut; ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila, mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja toveriensa kärsimyksiä. Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi. Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia. Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa. Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin, kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä, häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot, joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä majailevan kenraalin, _Victor'in_, peräytymään, niin ettei enään voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä. Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto, hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömämpi kuin milloinkaan. Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä joutua kokonaan saarroksiin. Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava, että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon, kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi, alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja 27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa, jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400. Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä. Ney -- joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja ihmisystävällisyydellään -- veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko -- 6,000 miestä -- kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä -- lukuisasti naisia, lapsia ja sairaita -- jotka kehoituksista huolimatta eivät olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden, haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta kuolemasta. Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat, mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun. Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset, ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811 ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen, sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi ajatella sellaisia hullutuksia... Tämä kaikki aiheuttaa minulle vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja käsityksillä" -- sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?" Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli. Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet, eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut parempi." Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä herättivät kauhistuksen koko Euroopassa. Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa. Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700 miestä, rajan yli. Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät, että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812 kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten. Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi puolueettomana. Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa, joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä. Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa, hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot. Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi, viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan, Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen koetellut sotamiehensä. Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään. Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa. Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta -- sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla -- ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti. Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle. Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä. Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän -- tuo muutoin aina toimelias -- tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille. Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään. Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä -- tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli -- nyt pommi oli räjähtävä. Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä. Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus -- semminkin lavantauti -- keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona. Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä." Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi, jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle, Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti, mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää, minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin. Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa. Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä. Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona. Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa -- niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan kansalle -- taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin turmiollista ylivoimaa vastaan. Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja innostava hänen kansansa. Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan 18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa mukana -- "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani se tekee 150,000" -- hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon, joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään. Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa. Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat. Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa, estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan pääkaupunkiin. Tämä liike itään päin -- St. Diziers'iin -- joka liittoutuneille tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta, jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian myöhään, ettei hän -- peläten vallankumousta -- ollut riittävästi asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana, ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä, maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin. Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2 p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä, ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä. Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat; hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin upseereihin. Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän luopuisi kruunustaan poikansa eduksi -- jolla he tietysti olivat edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta. Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden, ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen, ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon aselepoon ilman keisarin lupaa. Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta mihinkään verukkeisiin -- teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald, ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin." He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista -- jotka hän itse saisi valita -- henkivartioikseen; Marie Louise saisi Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11 p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet. Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa, vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa". Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta -- isän perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan --, ja kun kuulemme myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä, joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen. Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet, joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni _Cour-du-cheval-blanc'iin_ Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille. Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki vaikeni. Napoleon puhui: "Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä. Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa. Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt, joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan. Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit, antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että sitäkin syleilen -- kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen, jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! -- Toivon teille kaikkea hyvää -- älkää unohtako minua." "Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä, eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois." Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan, sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi "korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui. Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin _Undaunted'iin_, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen. Toukokuun 4 p:n illalla 1814 _Undaunted_ laski ankkurin Elban pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä, olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää, milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin. Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki "l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta. Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa, _Druot, Peyrusse ja Bertrand_, tulivat ministereiksi, _Cambranne_ Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m. Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi. Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle, Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa. "Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa, jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut, hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan, jota hän oli hallinnut. Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon. Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän, häilyvän luonteen, keksi -- estääksensä pakollisen avioeron skandaalia -- keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli tarpeellinen viettelytaito, kreivi _Neipperg'in_, ja pani tämän seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona. Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen julmuuden vertaa?" Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista; hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut, että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon -- jonka ympärillä liikkui italialaisten vallankumouksellisten joukkoja -- yhä suuremmalla huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla. Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana. Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin. Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista, ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan. Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä. Helmikuun 26 p:nä -- jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut isänmaahansa -- Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1 p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä. Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein, edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin." Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä. Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa. Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?" -- "Eläköön keisari!" kuului sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa. Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan puolellensa. Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi, hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa, kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat. Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet, rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet, jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet asevoimalla -- luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa siellä aikaan kansannousun -- ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin. Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa, ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota, mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen. Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte, joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen, hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu. Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona; mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella, jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan. Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan. Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut, Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000 miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet, ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen; Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet -- 5,000 miestä -- ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo 8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto: "Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen, jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty. Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi, ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi. Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin, johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina. Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä pikimmin laittautumaan pois -- preussilaisilla oli käsky ammuttaa hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt. Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan lieden ääreen... ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni _Maitland_, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin. V. EUROOPAN VANKI. Heinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa, joka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska Englannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali Bonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi häiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan saareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren eristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla tulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat julistivat hänet yhteiseksi vangikseen. Elokuun 7 p:nä hän vietiin linjalaiva "Northumberland'iin". Hän oli seuralaisikseen valinnut kenraali Bertrand'in, kreivi Las Cases'in ja tämän nuoren pojan, kreivi Montholon'in, ja kenraali Gourgaud'in -- joilla osaksi oli perheetkin mukanansa -- sekä tarpeellisen palvelusväestön. Lisäksi sai Bellerophon'in laivalääkäri, O'Meara, luvan seurata mukana. Elokuun 10 p:nä linjalaiva lähti merelle neljän fregatin suojelemana -- niissä rykmentti jalkaväkeä vartioväeksi saarelle -- ja pian olivat Euroopan rannat näköpiirin ulkopuolella. Ei ole epäilystäkään, että Napoleon oli valmistunut siihen, mitä hän Elbassa enimmän oli pelännyt, siirtokuntiin viemiseen. Hän oli pelannut korkeata peliä, ja oli tappiolle joutunut puoli. Mutta hän oli vapaaehtoisesti antautumalla Englannille voittanut -- ei vierasvaraista kohtelua, sillä sitä hän ei rauhattomaksi julistettuna voinut odottaakaan Englannissa -- mutta hänen oli onnistunut vaikeuttaa luovuttamisensa Ranskalle, joka vain olisi vienyt hänet mestauslavalle. Ja hänessä sammui toivo vasta elämänkin sammuessa. Nyt oli kuitenkin henki pelastettu, ja vankeudessa oli aina jokunen toivo vapautumisesta. Kun löytyi laivalautoja viemään hänet kaukaiseen saareen, kyllä saattoi löytyä toisia, jotka toisivat hänet taas kotimaahan. Varmasti hän ei odottanut vähääkään tuloksia vastalauseestaan siirtokuntaan viemistään vastaan, jota hän sanoi annetun lupauksen rikkomiseksi, yhtä vähän kuin kirjeestään hallitsevalle prinssille, mutta kumpikin saattoi julaistuna hankkia hänelle sekä Ranskassa että Englannissa myötätuntoisuutta, joka ehkä vielä voisi olla hänelle hyödyksi. 70 päivän purjehduksen jälkeen nähtiin matkan päämäärän, mustan ja jyrkän alastoman kalliosaaren sukeltavan merestä, ja lokakuun 15 p:nä Northumberland laski ankkurinsa pienen Jamestown'in kaupungin varmaan satamaan. Ei yhdelläkään kaupungin tuhannesta asukkaasta ollut aavistustakaan, että heidän saarensa oli oleva sen miehen asuinpaikkana, joka oli huomannut Euroopan liian pieneksi suunnitelmilleen; siellä ei ollut mitään asuntoa hänelle, ja kukistunut keisari sijoitettiin siis ulkopuolelle kaupunkia erään englantilaisen kauppiaan Baclombe'in luo, jonka lasten kanssa hänen nähtiin usein leikkivän. Sillä välin sotalaivan kirvesmiehet ja matruusit olivat työssä laittaaksensa pienen "Longwood'in" kartanon kuntoon hänen itsensä ja seurueensa asuttavaksi. Se sijaitsi lakeudella vuorten korkeudessa, josta oli avara näköala mustain ja alastomain basalttikallioiden yli. Tässä puutteellisessa rakennuksessa oli neljä huonetta varustettu Napoleonia itseään varten; sitä paitsi oli siinä asunto Las Cases'ille ja hänen pojalleen, Montholon'ille vaimoineen sekä Gourgaud'ille, mutta kenraali Bertrand perheineen asui muutamassa lähellä olevassa talossa. Puutarhassa ja sen ulkopuolella olevalla lakeudella sallittiin Napoleonin vapaasti liikkua määrättyjen rajojen sisällä, joita vartioitsivat sotamiehet. Tämän alueen ulkopuolella hän sai kulkea ainoastaan englantilaisen upseerin seurassa, mutta milloin vain laiva oli näkyvissä, ei sallittu hänen eikä hänen seurueensa astua määrättyjen rajojen yli. Näissä varsin vaatimattomissa oloissa elettiin kuitenkin jonkinmoista hovielämää, hovivirkamiehineen ja hovipukuineen ruokapöydässä, jossa Napoleon itse oli esimiehenä, kunnianlegionan suurristi rinnassaan. Hovimestari seisoi hänen tuolinsa takana hopealla ommellussa puvussaan; ruoka-astiat olivat joko hopeaa tai ranskalaista porsliinia. Jälkiruuan aikana juteltiin, ja joskus Napoleon itse luki ääneen ranskalaisia klassikoita, sitten lyötiin korttia. Pian syntyi kiihkeä etikettiriita pienen hovin ja englantilaisten viranomaisten kesken, sillä nämä eivät tahtoneet tunnustaa mitään "keisari" Napoleonia, vaan ainoastaan kenraali Bonaparten, jolloin Napoleon selitti, ettei hän brumaire'n 19 p:n jälkeen ole ollut kenraalina, ja ehdotti, että häntä suorastaan sanottaisiin vain Napoleoniksi, ja siksi se jäi. Mutta kinastukset jatkuivat suurella kiihkeydellä, sittenkun kuvernööriksi oli saapunut Hudson Lowe; tämän koulumestarillinen pikkumaisuus ja jäykkä muodollisuus saivat jo alusta alkaen Napoleonin raivoon. Lopuksi kävi niin, että tuo ankara vanginvartija lakkasi käynneillään kiduttamasta pientä siirtokuntaa ja lähetti sinne vain upseerin tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa. Sillä ei mitään pelätty, niin paljon kuin sitä, että Napoleon koettaisi pujahtaa pois, vaikka kyllä piti olla tiettyä, että hän ei ollut suostunut niihin moniin pakenemisen ehdotuksiin, joita hänelle salamerkkikirjeissä tehtiin englantilaisissa sanomalehdissä. Hän sanoi itse, että hän piti vankeutta S:t Helenassa parempana kuin vapautta Amerikassa, jossa häntä odotti ainoastaan salamurha tai unohdus. Ja hän odotti vielä paljon elämältä. "Kahdessa vuodessa", hän sanoi kuvernöörille, kun tämä puhui hänelle uudesta asuinrakennuksesta, joka sen ajan kuluessa saattoi valmistua, "kahdessa vuodessa tapahtuu ministerivaihdos Englannissa tai syntyy uusi hallitus Ranskassa, ja silloin en ole enää täällä". Mutta vaikkakin hänen elämänsä loppuisi ennenkuin hänen odottamansa päivät olivat tulleet, oli hänellä kuitenkin yksi tehtävä: huolenpito jälkimuistostaan. Rauhattomaksi julistettu Napoleon ei voinut odottaa, että hänen historiansa tulisi oikeudenmukaisesti kirjoitetuksi, niin kauvan kuin hänen vihollisensa olivat vallassa; pyhän allianssin miehet eivät kykenisi arvostelemaan revolutsionin miehiä. Sentähden hän vankeuden pitkinä, yksitoikkoisina päivinä, jolloin ei mikään häirinnyt muistojen piiriä, kirjoitti pitkiä oman historiansa katkelmia. Puolueetonta esitystä ei voida koskaan odottaa mieheltä, joka kirjoittaa oman historiansa, kaikkein vähimmän mieheltä, joka mahtavine intohimoilleen on jättänyt niin syviä jälkiä maailmanhistoriaan kuin Napoleon. Kaikista repivimmässä kritiikissä, mitä häntä vastaan on kirjoitettu, sanotaan: "Hänen käsityskantansa on hänen luonteensa pakoittama; hän näkee ihmiset semmoisina kuin hänen tarpeensa vaatii heitä näkemään." Mutta hän ei muodostanut vahaavassa mielikuvituksessaan ainoastaan ihmisiä; asiallisten tositapaustenkin täytyi olla semmoiset millaisina hän niitä tarvitsi ja millaisiksi hän ne tahtoi. Hän, joka oli sanonut itseänsä orjuutetuimmaksi mieheksi, pakoitetuksi tottelemaan sydämettömintä herraa: tapahtumain yhteyttä ja olojen luonnetta, tuli suunnattoman menestyksen aikana, vahvasti kehittyneestä todellisuusvaistostaan huolimatta, taivutetuksi pitämään mahdotonta mahdollisena ja rupesi, pyrkiessään mahdottoman saavuttamiseen, pitämään epätodellista todellisena. Jos siinä on perää, mitä Napoleonista sanottiin silloin, kun hän seisoi tapausten keskellä, että hän oli täydellinen harhaluulo, niin totta kaiketi niin oli laita vielä enemmän nyt, kun muistikin loi häikäisevän kimellyksensä hänen väririkkaaseen elämäänsä. Napoleonin historia, semmoisena kuin hän itse sen kirjoitutti S:t Helenassa vastapainoksi silloin Euroopassa vallitsevalle mielipiteelle, kaipaa kyllä, kuten jo aikoja sitten on huomautettukin, korjauksia ja lisäyksiä yksityiskohdissa, mutta se on sittenkin paras lähde tiedon saamiseksi siitä, mihin hän pyrki, ja -- tarpeellisine korjauksilleen -- itse Napoleonin tuntemiseen. Ja Napoleonilla oli totisesti jotakin oikeutta sanoa: "Minä olen masentanut anarkian voimat ja luonut järjestystä vallitsevaan hämminkiin. Olen puhdistanut revolutsionin sen liasta, jalostuttanut kansat ja vahvistanut kuninkaiden vallan. Minä olen aiheuttanut yleisen kilpailun, palkinnut ansiot ja laajentanut kunnian rajat... Jos puhutaan minun hirmuvallastani, niin historioitsijan täytyy näyttää, että diktaattori oli välttämätön. Jos puhutaan siitä, että supistin vapauden, täytyy hänen osottaa, että vallattomuus, epäjärjestys ja anarkia seisoivat kynnyksellä... Jos minua syytetään kunnianhimosta, -- no, silloin täytyy minun myöntää, että sitä on ollut minussa paljon; mutta se on ollut ylevintä, mitä koskaan on ollut olemassa... kunnianhimo saadakseni järjen hallitsijaksi ja ihmisten voimat harjoitetuiksi ja kehitetyiksi. Historioitsija ainoastaan valittakoon, ettei semmoinen kunnianhimo ole saavuttanut tarkoitustaan." Ja hän saattoi kyllä lisätä niitä varten, jotka ajattelevat niitä tuhansia, jotka kuolleina makasivat hänen tiellään, että maailmankehityksen lait ovat kirjoitetut verellä, sekä politiikan että uskon ja tieteen marttyyrien verellä. Päivät hiipivät hitaasti eteenpäin Euroopan vangin elämässä. Kuvernööri oli luullut olevansa pakoitettu lähettämään pois kreivi Las Cases'in ja hänen poikansa sekä lääkäri O'Meara'n, ne kun pitivät vireillä yllyttävää kirje-vaihtoa mannermaan kanssa. Siitä oli seurauksena välikysymys Britannian parlamentissa, josta kuitenkin oli tuloksena vain se, että Napoleonia vastaan ryhdyttiin ankarampiin toimiin. Mutta kun niitä ruvettiin toteuttamaan, oli ilmeistä, että hän jo oli alkanut riutua. Niiden riitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat Hudson Lowe'n ylenpalttisista vartioimistoimista, Napoleon pidättyi vähän uhmatenkin melkein kokonaan ulkona liikkumasta, mutta se vaikutti varsin turmiollisesti ennen niin toimekkaaseen mieheen. Häntä uuvutti pieninkin liikunto, ja vain kehoittamalla saatiin hänet istumaan ulkoilmassa. Hänen valtasuonensa, joka aina oli tykyttänyt erittäin hitaasti, kävi nyt kuumeentapaiseksi. Napoleon tiesi kuoleman lähestyvän, ja että lopun aiheena tulisi olemaan sama tauti, syöpäpaise vatsassa, johon oli kuollut hänen isänsä ja vanhin sisarensa. Huhtikuussa 1821 hän saneli Montholon'ille testamenttinsa, joka todistaa, kuinka uskollisesti hän muisti tehdyt palvelukset. Toukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle viimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän kellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte. Mutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui saaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen jyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä sielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle. Toukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts Gate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt. Mutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa. "Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla Ranskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti rakastanut." Louis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen toteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa, Joinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja hänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun 15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon, ja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n, Turenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli viimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis. "Niin", sanoi ministeri, "hän oli meidän laillinen keisarimme ja kuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta hänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle." Mutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä Napoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat pienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän -- keisari Napoleon -- olisi kuollut autiolla saarella. "Hän palaa takaisin!" sanoivat Ranskan talonpojat -- ja ne sanovat niin vielä meidän päivinämme -- "hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa väkevämpänsä!" *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAPOLEON *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.