The Project Gutenberg eBook of Mykkä paholainen: Kertomuksia, by Jalmari Kara

Viuluniekka Ouru.
Okura.
Valonheittäjä.
Jäälauta.
Suru.
Viettelijä.
Paholainen.

Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka vastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä hämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja musiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni päällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan, kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä ja sanaa sanomatta lähti pois…

Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.

Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.

— Sillähän oli vakoja kasvoissa… viulunsoittajalla? kysyi ystäväni vihdoin.

— Sillä siellä… ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin ovelta.

— Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni hetken kuluttua.

Niin, niin, niin, niin — alkoi säveltäjä — siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. — Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. — Ouru ja Kiuru, Kiuru ja Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru livertää!…

On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä, valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin, ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi vettä, joka himmensi näköä. — Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti aivan ennallaan.

Aikoja oli kulunut — jatkoi säveltäjä ryypättyään — kun ystäväni, muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon. — Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs, että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää hänet edes toverina läheisyydessäni.

Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan, tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen. Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.

Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.

Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen. Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.

Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.

Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.

Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin. Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.

Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta, hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen nahkoihinsa.

— Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta hiussuortuva valui hänen otsalleen.

Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.

Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi paikoillani. — Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.

En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan. Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa, jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.

Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja. Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold, Schwein!

Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet, iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah, bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara bararararararei… Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut kotiin.

Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin. Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan. Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun pienestä pitäen.

Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.

Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle. Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi minussa katkera mustasukkaisuus.

Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.

— Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin pettää.

Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin, minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut vastatuksi.

Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan johdosta, jota niin usein olin katsellut… Minä lähdin. Sydämeni oli ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.

Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta.
Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.

Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton — syvä se kyllä oli.

Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini. Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella — taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti Mendelssohnin konserton.

Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti, moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein mitä, mutta kovasti se minua kidutti.

Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena. Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa, kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.

Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella, rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat. Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä halulla lukemaan.

Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni. En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli iloinen.

Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.

Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs. Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin. Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä keskustelun alaiseksi.

Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti sikarin suustaan.

— Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.

Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.

Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt liikehtimättä tuolilla.

Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.

— Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. — En voi koskaan saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä paisuu, ahdistaa, polttaa… Se tappaa minut vielä, ellen sitä tukahuta… Tai vapauta edes hetkeksi… Paraiten tällä, kippis.

Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin mahdollista.

Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.

Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään. Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.

Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.

Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa. Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.

Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä. Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.

Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija, ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit ajattelevat, nythän on sydänyö?

Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia, ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.

Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän aamulla.

Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin ominaista. — Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin Ouru kykeni.

Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa — kerta kaikkiaan sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille. Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin, vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä. Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen syynä.

Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.

— Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin raivossa.

Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi. Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.

Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.

Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille, ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja voimakas.

Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat, povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon, ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.

Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha, suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa, aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.

— Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. — Ehkä hän rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa. Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan. Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun. Olkoon kohtalo hänelle armollinen…

Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.

— Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti pianisti. — Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi olla hänen parastaan.

Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen, konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän tuskansa kanssa. —

Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. — Ja nythän hänet näit.

Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen, taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla, pehmeällä äänellään:

— Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan, jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta… No niin, mutta mitä arvelet?

Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja tuijotti uneksien suoraan eteensä.

Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään. Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.

— Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti tohtori väsyneesti.

Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja vaikuttanut kuin ilmestys. — Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti. Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta, sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni ja tyyntyi.

Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi rennosti selkäkenoon… Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen liverrys vaimeni.

Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta, kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne, jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.

Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin…

Hiljainen sävel helähti… Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa, omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut kuullut.

Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi… Kaikki tuntui olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.

— Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.

Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei vastannut. Kuului vain koton helinä.

Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.

— Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?

— Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.

— Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät… Oh, mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus sinua niin miellyttää.

— Riissistä valmistettua juomaa… Saat sitten nähdä. Pidät siitä varmasti, se sisältää alkoholiakin.

Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta, kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.

Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.

Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän. Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.

Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

— Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. — Enpä tiedä ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.

— Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.

Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. — Jälleen oli tohtori nähnyt salaman mustissa silmissä.

— Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään hiilellä piippua.

— Älä… Ei hän pidä siitä… Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.

Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä ollenkaan minkä vuoksi.

Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen tuntu oli jälleen heidät vallannut.

— Minun täytyy, rakkaani… Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.

Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen otsaansa viilein huulin.

Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura, hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi:

Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus mielessä.

Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.

Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla viipyi vielä heikko, punertava kajastus.

Kuului kahinaa lumimarjapensastosta… Käytävän hiekka rasahti. Ja yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet, kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen. Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko puistatti häntä.

Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.

— Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin.
Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.

Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:

Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi, joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi kuin varjo.

Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva ja väänsi ovensa lukkoon.

Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.

Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan. Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa. Laura kävi kalpeaksi ja värisi.

Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.

Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä, pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva. Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.

Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin sydämin… Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään, monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä. Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan ja mennä huoneeseensa… Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen. Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän kurkisti sisään raosta… Lattialla, vanumatolla, makasi Okura, nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu, jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen. Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna. Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota hänen setänsä käytti.

Valtiatar… Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus. Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja intohimon voima liikahti hänen ilmeessään…

Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta ja syöksyi huoneeseensa.

Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana. Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten noruessa suljettujen luomien välistä.

— Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori kävellessään Lauran kanssa puistossa. — Ensimältä tuntui hän minusta hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.

— Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen päätään. — Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.

— Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. — Mutta sivumennen sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava. Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.

He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä. Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.

Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan oli hempeä, sielukas ilme.

— Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.

Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä kiintyivät tohtoriin.

— Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta. Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta? Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa puhua. Ja me uskallamme, Laura…

He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen…

Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä välähti ilmassa… Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan…

Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä, kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois… Sitten kulki huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta vavahteli hänen poveaan vasten…

Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan. Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa, liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen, hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.

Kun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin Okuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen. Japanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre oli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja supistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski…

Kimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran silmissä. Hän pyörtyi.

Laura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri vakuuttanut.

Laura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt. Järkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta hän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti hänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki todellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat kuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä uskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä unhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä, että japanilainen paholainen oli karannut.

Näiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen kaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi… Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat häneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi. Aallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja pelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen kasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta… Mustat silmät polttivat häntä katseellaan… Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää hänet… Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen ylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin mielipuoli…

Laura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri huonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt, hengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän jaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu asui hänen sisimmässään.

— Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.

— Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys ei näyttänyt häntä tyydyttävän.

Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli väri kadonnut.

Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria. Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa…

Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi.
Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten
etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa.
Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle…

Kun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.

— Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi olevansa hyvissä voimissa.

— Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja silmissäsi on ollut niin outo loiste.

— Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että pilaan ilosi.

— Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.

Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä… Kului hetki. Hän tunsi putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.

Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat kuin sauhupilvessä hänen editseen…

Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän ollut mielenhäiriössä.

Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.

Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä. Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet: muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.

Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota, löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään, kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.

Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.

— Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän hätääntyneenä.

Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät…

… Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni, yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen, valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa. Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat toisinaan…

Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana, kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle… Ylhäällä holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa seissyt joku? Kuului kuin kuisketta… Ehtoollisastiat kimmelsivät kuutamossa…

Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa olivat kuin aaveen kasvot… Kuun säteet heijastuivat tikarin terästä…

Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän värisi…

Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän kaatoi jotakin kädelleen, söi… Hetken perästä häntä puistatti kuin suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle…

Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät… Jälleen hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti… Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus… — — —

Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla, ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta. Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi…

Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään… Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä, miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi… — — —

Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä… Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa, alttarin juurella… — — —

Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä. Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.

Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään, että nuori vaimonsa oli kuollut.

Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen — mitään ja ketään — ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin; sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan mitään — joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat, se minut niin täydellisesti lumoaa.

Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan. Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan, omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.

Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista. Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin — vaikka tietysti aina olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän neronsa — hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni. Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni. Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan. Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.

Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä, orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa. Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille, jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis, seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin joutuva. — Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani, ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot, joihin tuijotin lumottuna:

— Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo… Hyvä Jumala, onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää… Sinä luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää kiinni oikeuksistani… niin, oikeuksistani… Jos et kunnioittanut isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet… Onhan minullakin toki oikeus elää, mutta sinä… sinä… Ja mitä on kaikesta hyötyä… Et ole enää järjissäsikään.

Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme, ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton. Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa sisartaan.

— Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile… Häiritset minua suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on hyviä toiveita.

— Toiveita, toiveita! On nekin toiveita… sotilaan pojalla… Ja mitä olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat… Jos sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka perinnön annoit vieraalle, ja minua… niin, minua.

— Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä… Aina sinä kiivastut. Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät…

— Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika… Ja sisar käy rääsyissä…

— Vaiti!… Pidänkö minä sinua vankinani… Mene… Eihän sinulta puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa… Ei kelpaa… et rakasta… Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi… Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset…

Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat ihmettelyä ja kauhua. — Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka olen ollut hänen orjansa.

— Noo, jos olen liikaa, niin… — puhui hän vavahtelevin äänin. — Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni… Ennemmin vaikka mitä, mutta sitä sinä et ymmärrä. — Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:

— Kuinka sinä saatat… sanoakaan… oma veljeni. — Ja äkkiä, polkien jalkaa, silmät salamoivina: — Uskalsit!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää… Anna anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua… Minkä minä voin, minkä minä voin… Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret toiveet… juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä… teet työnikin mahdottomaksi.

Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi, purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille. Sitten hän poistui.

Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!

Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin. Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli ikäänkuin ylpeämmäksi.

Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja pilkallisesti:

— Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä pyytänyt edes anteeksi.

Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli… no hyvä, no hyvä!
Minulla ei ollut enää mitään toivoa.

Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?

Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni: tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.

— Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin, muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään, riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.

— Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten, pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:

— Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän.
— Ja hän kääntyi pois.

Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä, sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana. Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.

Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä. — Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.

Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä, häpeissään ja hermostuneena.

— Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte jotain… Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä kauan kestä.

— Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee… Te hymyilette. Asia ei teitä liikuta… No niin. Mitä te sitten täällä teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.

— Mitä?… Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti. Riensin hänen jälkeensä.

— Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä rakastan… Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä… tai sitten…

Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui, silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä. Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin että luu paistoi sormista.

Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan, vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut konstruktiivisen puolen — sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus kun oli hänelle kaikki kaikessa — ja ryhdyin miettimään korjauksia. Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.

— Te olette suuttunut, sanoi hän. — Haudotte jotain mielessänne…
Olen ehkä loukannut teitä?

— Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani… No niin. Minulle on kaikki yhdentekevää — aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?

Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät vaivoin esille.

Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.

— Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes kelpaa kiusattavaksenne… mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin, että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille mitään…

Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen, hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon, joka levisi hänen kasvoilleen.

— No niin. Taaskin niitä sanojanne… Mutta tarkotattehan te hyvää ja minä voin luottaa teihin… Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten… Älkää nyt taas loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin saatte syyttää itseänne… Ymmärrättehän?

— No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän tahtonne.

En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin…
Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?

— Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin poissa suunniltani.

Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.

Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.

— Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme
vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni.
Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.

Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma hillittömyytensä, paronin vuoksi.

— Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin… Niin. Annan teille luvan… No, mitä odotatte? — Salme oli avuttoman näköinen. Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.

Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten, yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. — Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.

— Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko, ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti", sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon, älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan. Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna. Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat kerrat — no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus, comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?…"

— Puhutte mauttomuuksia, valehtelette… olette aivan mahdoton…
Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.

Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin hammasta ja ponnistin viimeiseni.

Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut, minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!

Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi luokseni silmät vihasta säkenöivinä.

— Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?… Saamme nyt kävellä puoli penikulmaa.

Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta.
Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.

— Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. — Ja äkkiä Salme käänsi minulle selkänsä.

Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis. Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä merkillistä!… Ja minä ponnistelin minkä jaksoin…

Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla… Muuten oli hyvä ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia mielikuvia syntyi ja katosi… Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon…

Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni. Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui, hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata silmiänikään täydelleen…

Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän hengityksen… Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä… Kun heräsin, oli palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.

Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa, häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään, neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.

— Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. — Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?

Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua luotaan?… Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:

Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin raivossa:

— Mutta minä voisin… niin, uskokaa minua… voisin tappaa paronin… vaikkapa hääiltananne… Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!…

Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan tyyni.

Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen, vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni… Pystyin päin astelin huoneeseeni.

Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää, ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja, pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään! Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan? Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus, kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta, kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon mies…

Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa… Kului aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta…

Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin… sain selville, missä sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea. Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä. Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin velvollisuuteni… Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:

— Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina… Te olette mieletön. Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta… Mutta teidän pitää totella minua.

Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen, lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään, halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan… Samalla olin omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.

Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa…. Lähdin kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli ihmeissään.

Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki huhujakin.

Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni", ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!… Ajan turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen tulee."

Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet
housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä.
Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä.
Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.

Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa. Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.

— Kas siinä!… Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein perintökin… Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa paronilta…

— Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt juuri… Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä sinua pakota, päinvastoin… —

Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.

En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut, kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.

Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja. Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea, kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä… Mitä auttoi kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota rakastin…

Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä. Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani, kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.

Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin rahat pöydälle.

— Neiti, minä kuulin kaikki… Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä ovat teidän… Minä rukoilen teitä…

— Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää… Moititte minua siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan… Miksi epäröitte?

Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä liikahtelivat tahdottomasti.

— Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties halveksitte minua liikaa… Ehken olekaan niin saamaton… Ehkä kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne…

Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan. Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.

Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne… Te loukkaatte, te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä riippuvainen. Se tietäkää!

— Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. — Varsin hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä… En pyydä katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.

Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki jalkaansa.

Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en nähnytkään enää mitään.

— Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää…
Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.

— Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. — Hänen palvelijansa te olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta, ymmärrättekö?… Ikinä ei hän huoli lanteistanne.

Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa… No niin, ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen, joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään… Seisoin siinä pitkän aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani seteleitä.

— Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut… tietenkään.

Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin, kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan. Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.

Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään. Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä. Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta järveen ja huijasin kädet levällä…

Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.

— Katsokaahan — alotti hän — kerran, ja siitä on jo kahdeksan vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä, jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta, jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". — "Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen osaa. — Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. — Johduinpa siinä — valonheittäjän kuva mielessäni — ajattelemaan, kuinka säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen. Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä, päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta. Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi… Oo, ja huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin, vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja, huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut. Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa… Mutta tehän ette kuuntelekaan.

Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.

— Ja ajatelkaa — jatkoi insinööri — jo aikaa ennemmin kuin oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani. Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.

Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä. En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän ilmaissut salaisuutta?… Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni, jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat, mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin… niin, se saattaisi käydä. Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin lumouksen vallassa.

Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle. Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni mainittaisiin hänen rinnallaan… En saanut unta öisin, muistin tuskin syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt, kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui kuin lapsi.

Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin tilata piirustusteni mukaan. — Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran. Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin…

Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi. Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran, sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä kurkkua.

Osat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.

Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin, kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla. Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen, puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:

Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat…

Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin häikäilemättä:

Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä…

— Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire laboratoriin.

Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole elänyt.

Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.

— Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. — Te kehotitte häntä.

— Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.

Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin… niin, sanoin kaiken minkä voin.

— Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten mitään mahda… Aivan suotta te minua kiusaatte.

Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.

— Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti, kyynelten riippuessa hänen ripsissään. — Miksi te olette vihoissanne? Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.

— Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä. Te se häntä kehotatte… Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän mitä haudotte mielessänne… Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää teitä… Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. — Ja hänen ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.

Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua. Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen minulle.

— En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin… Olette julma… Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte nöyryyttää minua.

Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole jäänyt montakaan sanaa.

"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa, katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan. Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä — viimeistä kirjettäni — pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni myöntää, niin sittenkin… rakastan teitä, Salme."

Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista sitä tarkalleen.

Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti, minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä tunsin halua loukata häntä.

— Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä sanat tahtoneet tulla esille.

Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.

— Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut häntä vyötäisiltä.

— Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut… Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo, mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi… niin sinua rakastan.

Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni, hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli, itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa…

En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani… Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.

Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus, mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.

— Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine meidät siivilleen…

Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.

Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat kuin hiilet valjuista kasvoista.

— Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. — En tarvinnut teitä, ja sitä ette sanonut… Annoitte minun nöyrtyä… Te, te, josta ui ole mihinkään…

Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni kiersivät sekavina toivotonta kehää. — Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään? Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei. Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää hänen aikaisempaa käytöstään… Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.

Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan kuullut Einarin kotiintuloa. — Muuten olin veltto, masennuksissa ja mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän luultavasti huomannut muutokseni.

Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.

— Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden alla olevan öljyn. — Varjelkoon, jos ne pettävät.

Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista. Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn. Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse, kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois niin nopeasti, että menin nurin.

— Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.

— Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä.
Mutta varokaa käsiänne.

Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken vaikutuspiiriin.

— Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. —
Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?

— Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä asemaa… Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo, kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään… Einar väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja sitten laskeutuen järveen… Oli ihmeen hiljaista.

Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä, jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.

— Katsokaahan, katsokaahan!… Tiesin sen. Siellä, missä putkista syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät, heijastavat toistensa säteitä… Tiesinhän sen, tiesinhän sen!… Eikö tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää syöpyneitä käsiäni!… Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt tietävänkään minun läsnäolostani.

Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka käteen ja sitten… Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua pidättämään.

— Oo, puheli Einar kuin itsekseen. — Olen tulla hulluksi, kun ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen historiaan, minun.

Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:

— Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä voivani vaatia puolet kunniasta.

Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta, läähättäen kuin nääntymäisillään.

En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen. Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti. Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui, seurasi ruumista… Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.

Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:

— Noo… nyt voit arvostella… Enkö saa mitään aikaan?… Olen vapauttanut sinut veljestäni.

Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista ja hirveässä raivossa kähisin:

— Tapoin hänet, tiedä se!… Nythän sinä minua rakastat, eikö totta? Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain aikaankin… Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.

Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni. Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä, onko se onni vai onnettomuus.

Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen, ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa, mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.

— Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti silmäillen päällikköä.

Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.

— Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. — Ja tuskinpa tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. — Hän osotti kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. — Varmempi tämä on, lautta.

Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes parisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.

— Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään… Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi, mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.

Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.

— Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John katkeraan tapaansa. — Ihan uhalla olemme viipyneet näissä vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman, mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm… No, tässä nyt ollaan.

Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.

— Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin pirun riivaama! sähähti hän.

Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa, osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.

Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.

— Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta teeskennellen.

Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia", mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta pienellä veneellä.

Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia. Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa, ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa: kolme yhden kimpussa… Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken alkusyy.

Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät. Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa, mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut viimeistä sanaansa… Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut vaaraa.

Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa, tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen, yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä pyyntitoveriaan kapteeniksi.

Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen syleilyssä, aavan meren ulapalla…

Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen. Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa. Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli kadonnut.

Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.

Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita, aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä niin kiinnitti yhteen ihmiseen!…

Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä makasivat mursunnahan suojassa.

Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka mihin, mutta koko muu miehistö… Siellä se nytkin makasi, päällikkö tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies…

Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui hiljaisella, lempeällä äänellä:

— Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi polttavat tulta takassa, kun myrskyää… Hyväpä onkin, että lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.

Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.
Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.

Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.

Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.

Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.

Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.

Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan. Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi. Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.

Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.

Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi. Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään mursua, joka pian hävisi sumuun.

— Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta kaunista lohdutuksen sanaa sinusta… Mutta paisti meni, puheli Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin selvästi ilmeni.

Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä kuoleman hädässä, viittaili alinomaa…

— Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.

Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli mennyt mursun mukana.

Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.

Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää, että tuskin erotti kämmentään.

Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi, ja heitä paleli kauheasti.

Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.

— Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.

— Jospa, jospa!… Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä ja kärpäset, vastasi Musta-John.

Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla, nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.

Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti hänen pimeään mieleensä.

Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä tosiaankin hiljaa liukui ohitse.

Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen jotenkuten äännähti.

— Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.

Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari yritti veneeseen.

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista…

Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai laivaa, laivaa…

Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä, pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja harmaana kuin grafiitti.

Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton, ääretön ulappa.

Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen, ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.

Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään, mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.

Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan toverilleen.

Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle. Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon ja kiitivät pois samaa tietä. — Musta-John oli kuitenkin saanut yhden tapetuksi hyljekeihäällään.

Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.

— Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan, joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.

Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.

— Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä miellyttäväsi?

Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.

Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin kuuluvasti:

Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen…

Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti, herättämättä pienintäkään toivoa…

Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta, missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja silmät ummessa.

Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä. Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.

Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti hänet horrostilasta.

Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen, alastomaan ruumiiseen…

Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.

Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä iloisia päiviä, viiniä ja naisia… Sitten pieni, ruskeasilmäinen kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli tytön kiharoita…

Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa edes päätään.

Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä ulapalla.

— Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.

Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta, jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.

Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.

Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä, ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa, että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla kuoleman valju jäykkyys.

Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi siis…

Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi vaistomaisesti pelätä sitä.

Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.

Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.

Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin, mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä. Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua vain kirvelsi ja kuivasi. — Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi, mutta ei tiennyt siitä mitään.

Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi, astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia, eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi… Ennen pitkää tylsä mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä huomannut.

Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein silmin… Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin", mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta mitään…

Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan. Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa. Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja poistui kiireesti.

Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla. Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan. Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. "Tokkohan pelkään jotakin?" mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.

Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen. Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää, eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä. "Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?" ajatteli hän.

Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin
Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:

— Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit Hamletina ollako vai ei olla…

Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä tutuilta… Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:

— Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.

"Sehän on Raunio", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio, lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies, jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.

— Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen kätensä.

Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon, jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden ajan.

Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.

— Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei kuiskasi: — Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin kuin viinasta… tuskasta esimerkiksi, kuten te.

Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka
Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.

— Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.

Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin. Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin sumuun.

— Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui, kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa, olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.

Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman loitolle.

Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.

— Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.

— Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.

Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.

— Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään. Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen ilme.

Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti maksaa.

He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi häntä terävästi ja sanoi:

Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin; kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.

Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa sanomatta.

Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.

— Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan, mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa…

Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä, ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan, peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.

— Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo… Mutta mikä sinun on? Sinähän olet humalassa!

— Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi sinertävät.

— En tiedä… Niin no, tanssiaisista, jos haluat… Mutta en minä humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?

Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä äänellä:

— Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla katsotkin… Minkätähden olet vihoissasi?

Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli hullusti.

— Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa, mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan huomaamatta.

Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä kavahti tuolilta kuin heräten.

— Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan…
Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.

— Ei, istu vaan… Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan mitään. Tokkohan olet oikein terve?

— No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä tapaamaan.

Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.

— Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. —

Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää, palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.

Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus. Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa. Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.

Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä. Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi, jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.

— Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin… Rakastettuni, rakastettuni.

Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä hymyilevän…

Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä, millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja kylminä.

Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten, vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.

En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.

Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini. Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. — Jos runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous, niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi hän on. — Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan. Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin, synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut, patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista. Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen, kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin vaikuttaa naisiin — seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.

Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!

Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna Örniin.

Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.

Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste muuttivat koko sisäisen maailmani.

Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti, jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon. Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan! Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni synnyttää.

Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa sairautta pahuudesta. — Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen yhdentekevää.

Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin minua liettää.

Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.

— Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.

Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus, koskapa niin usein olin hänen seurassaan.

— No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti on suvainnut pistää sen sormeeni… Sinä aavistelet, huomaan. No niin. Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin siskosi kanssa?

— Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?

— Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.

Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin voinut kiertää köydeksi.

— Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. — Kaiken sen jälkeen, mitä sinusta tiedän… Tokko terveytesikään on enää kunnollinen?

Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.

Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin päättyneeksi.

Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä. Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.

— Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot kylminä ja vieraina.

— Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne. Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.

— Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset käsitykset, joka olette sanonut… — Hän hillitsi liikutuksensa, rypistäen kulmiaan. — Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. — Hän nauroi kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.

— Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana, hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. — Sallikaa minun onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.

Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.

— Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni puhdistaa…

Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.

— Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.

Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen käsitin.

— Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää hyvästi, neiti!

En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja…

Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, — mikä tietenkään ei estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.

Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana vuoteella — mikä usein tapahtui humalapäissänikin — ja sähein silmin tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni, ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki tunteille. — Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi. Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä — ja mielellään he polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa, mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori, niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää, on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on hän pauloissasi, paljastaa itsensä. — Tai kohtelepa katunaista säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia, punastuu, jos puhut hänelle suutelosta — ja hoipertelee aamuyöstä jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. — Oh, olinpa kuin mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia suudellessa".

Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni, kirjottaahan runoilijakin:

Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin — hänen kanssaan ei muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain, että tyttö oli köyhä.

Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni, kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.

Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.

Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi, kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni? Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia. Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti, minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.

— Tuossa menee morsiamesi… En ole muistanut onnitellakaan, vaikka kyllä näin sormuksesi, sanoin.

Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin lähtikin sisään.

Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että kyllä.

— Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.

— Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna, vastasin hymyillen.

Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli kuitenkin se hyöty, että lähdimme.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse tulla.

Nyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? — Ja tällöin iski ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo! Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi hänen pyyntönsä — mutta en suinkaan hänen morsiantaan.

Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. — Se hitunen kunnioitusta, mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.

Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut omaatuntoani epärehelliseksi? — Miksi ollenkaan antautua turhien mietteiden valtaan?

Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua haluttanut lähteä kävelemään.

Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja tuskallista — seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan. Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni, sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.

— Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen.
— En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.

— Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes mahdolliseksi. — Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.

Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.

Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon. Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. — Alkoi jo kuulua kosken kohina.

Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu. Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:

— Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa! Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.

Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:

Säpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja vaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme kasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.

— Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt… No, pikaisilla häillähän siitä pääset.

Hän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän taskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi hampaitaan kiristellen:

Aloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään pelännyt.

Kuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin ottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta; hänen katseensa ilmaisi kauhua.

Tuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme päällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi minusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä kuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään? Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet pusertelivat hermostuneesti sauvoja… Yhtäkkiä hän survasi suksensa liikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia jyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi selkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme juoksuaskelta hänen peräänsä…

Sattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen, sauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja sukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää, sinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten purskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen enempää välittämättä.

Tahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta eiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En ole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen mielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava — salonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä hänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen seikkailuaan — arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.

Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista. Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä. Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se koskee minuun.

Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää. Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi "muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.

Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja. Siinä on minulle kyllin.

Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan helmaan.

Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti, minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.

Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran, kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta, joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. — Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien laulu.

Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu, johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa, kauheasti parkaisten, taivaan puolelle…

Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös, huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa, mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui, ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta mykkä.

Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.

Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan sydämeen mykkä piru.

Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.

Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse, sillä äiti oli kieltänyt.

Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa. Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla tottelematon… Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.

— Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. —
Huudetaan Einokin tänne… Eino hoi!

Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä.
Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.

— Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. — Sitäpaitsi… siellä on hauskempaa.

— Hurja poika!… Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä hurjaksi, kun poika kirosi… Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen… Hän on tappanut käärmeenkin.

— Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi silmät säihkyvinä.

Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana. Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti paperiin kääritty.

— Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita kiharoitaan. — Minä pyysin sen äidiltä.

Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja jakoi leivoksensa tasan kaikille.

— Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria, oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.

— Lyö sinä häntä, sanoi hän. — Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti kourallisen karamelleja taskustaan.

Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.

— Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle mieleen… Eino, älä enää ole suutuksissasi.

Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi yksikseen.

Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin. Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.

Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.

— Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. — Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta sinä olet kirjatoukka. Niin!

Valdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene katseli häntä sormien raoista.

— Älä töllistele! Mene matkoihisi! — Ja yhtäkkiä Irene kumartui, kaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin kasvoihin.

Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.

Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä otti kotikartanon haltuunsa.

Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä. Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma kutsumuksensa.

Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille, jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka hankki apua ja tointa langenneille naisille.

Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin ponnistuksiin ja uhrauksiin.

Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia, vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen, jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen, ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut, sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.

Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.

Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.

Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen. Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti. Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen, uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.

— Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen, vastaamatta.

— Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän ennen pidit minusta, tyttöpoika.

Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.

— Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.

— Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme: mystillisten kertomusten improvisoija.

— Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.

— Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä äänellä. — Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.

— Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla sydämestään paha, jatkoi maalari.

Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle. Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan, hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo, alkoi hän heti.

— Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.

— Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. — Tekisit paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.

— Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia! Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta. Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia. Mutta rumaa se on.

— Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.

Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa asiaansa. Hän vaikeni.

Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen säihkyvin silmin.

— Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. —
Sinä hukut hyvyyteesi.

Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla. Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.

Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.

Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria, kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.

Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan,
Irene naureskeli:

— Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet, jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon. Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta ottaa sinulta hengen…

— Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin… kuitenkin minä rakastan sinua.

Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi häneen vakavasti.

Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta.
Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:

Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi, tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi kuin raivossa:

— En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun, kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen täytyisi olla voimakas… Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä en sitä kestä… Ei, ei! Älä puhukaan.

— Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.

Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti väkisin ilon kasvoilleen.

— Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa… Mutta olehan nyt iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä minua.

Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:

Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti antautua sille yhä hartaammin.

— Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen päivällispöydässä. — Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh, herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella, kun olette epätietoinen.

— Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi
Valdemar väsyneesti hymyillen.

Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia muistoja liikkui hänen mielessään.

— Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa. Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat iloita ja nauttia elämästään.

— Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.

— Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta.
Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.

— Ooh! Kuinka te voitte!… huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.

Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun aihetta vaihdettiin.

Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.

Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen. Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä, kuinka… Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen, joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi, kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle pahoillanne, eikö totta?

Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton, tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon pelkonsa enää tavata Valdemaria.

Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon, oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta, kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta, jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen hurma olisi ohitse? — Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.

Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä, vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan? Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen, niissähän oli onnen salaisuus.

Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.

Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon kanssa.

Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt. Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain, väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.

Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan, unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään niistä ei onnistunut.

Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella. Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.

Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen, sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.

Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.

Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen…

Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta, keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen, jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys? Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?…

— Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar kärsimättömänä.

Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin; toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.

Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut, mutta mikä oli tuloksena?

— Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. — Mitä sillä voitetaan? Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat, niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.

Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.

— He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee kotiin vasta illalla.

— Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä, etten jouda, etten jaksa… Sanokaa, että tulevat huomenna.

Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.

— Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.

Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.

Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo. "Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä. Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään. Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle. Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta…

Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän ollut nukkunut näin hyvin.

Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia niitä vastaan.

Eräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden herraspojan kanssa.

— Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla ole isääkään, kähisi toinen herraspojista.

— Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat päältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.

Katupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen vihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville alkoi ulista.

— Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. — Toimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä voi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.

— Myynhän minä sa-anomalehtiä… ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää viekö minua.

— Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. —
Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.

Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin
Valdemaria.

— No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa tehdä… Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: — Ä-älkää viekö minua.

Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen käsityskö lapsilla olikin orpokodista?… Kavalasti riuhtaisi Ville itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä, ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.

Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla? Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen, jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?

Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.

Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä, vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten miettimisaikaa.

Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.

"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.

— Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää, mistä se johtui hänen mieleensä.

Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista. Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.

— Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.

— Ole huoletta, kuiskasi johtaja. — Minä luotan Lilliin. Häät tulevat tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.

— Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä sitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.

Valdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos tuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon. Valdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja katosi "Valkeaan kyyhkyyn". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä johtaja oli tarkottanut.

Valdemar kulki kotiin tuntien tuskaa ja inhoa. Perille päästyään hän huomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen palvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi katselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä naurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä katkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä hymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti verhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle. Avattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa herran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.

Ensimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä. Sitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli sekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja rauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin raikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon ihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä liikuttaneet.

Valdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti kaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti eroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden naisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti toimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin hyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa maalle.

Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan. Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.

— Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen.
— Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.

— En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. — Tehän olette aivan uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.

— Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä ylämaa… On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia, hyvä herra.

Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista kuvastui kärsimys ja luja tahto.

— Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi hyvin.

Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä silmiin.

— Ei tästä pitkälti ole… Mutta… se on vain köyhän maja, niin että tokko herra…

Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.

— Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen iloa.

Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka pyysivät apua.

— Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän toimittaa teille työtä.

Valdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten. Hän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä rauhasta.

— Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten pitkään.

— Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää liikene viittä penniä… Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin pankista.

Valdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti maalle.

Hän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä maa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään nähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon ympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään, mutta etempää oli kaikki hakattu.

Valdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin epäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren oluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan. Isäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti; renki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä; hänessä heräsi viha.

Isäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti paiskaten kiivaasti oven kiinni.

Toisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti elelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa, korjaten itse sadon.

Mitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän huomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka, jonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä metsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen tekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat paljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.

Vihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan ollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti hän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi niiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että tekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa ja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia vouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman, neuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän alkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa runsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta pienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta myöskin kunnioitettiin.

Kului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän näki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.

Levisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä herrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin myöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.

Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.

— Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. — Irene on vain sen miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus. Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii huomatessaan olevansa voimakkaampi.

Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. — Huima suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.

Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä tahansa.

Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.

Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar käsivartensa morsiamelle.

— Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Irenen valtasi outo pelko.

He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.

— Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano mitään? — Irene alkoi nyyhkyttää.

Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli häntä hurjasti.

— Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois.
Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. —
Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.

Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja tuijotti Valdemariin kuin lapsi.

— Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut.
Päästä minut! Minä pelkään sinua.

Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.

— Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen hengityksensä poltti tytön poskea.

— Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään… Minne sinä viet minua?
Hyvä Jumala!

Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.

Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja purskahti itkuun kuin koulutyttö.

Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä, posket hehkuvina.

— Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen silmänsä.

— Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta kertaa miettinyt.

— En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen pahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.

— Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan ajattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.

— Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa illalla.

— Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen vaimoaan poskelle.

— Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene silmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYKKÄ PAHOLAINEN: KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mykkä paholainen: Kertomuksia

MYKKÄ PAHOLAINEN

JALMARI KARA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE