The Project Gutenberg eBook of Seikkailuja saloilla ja vesillä, by A. E. Ingman

   I. RIMPISUON USVAPATSAS
      Seikkailukertomus Pohjan periltä.
      [Erillisenä e-kirjana]

  II. LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA
      Seikkailuja Venäjän rajalta.
      [Erillisenä e-kirjana]

ALFRED EMIL INGMAN.

Alfred Emil Ingman, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883 papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.

Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa meille hänen veljensä professori Lauri Ingman seuraavaa:

"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla. Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla milloin minnekinpäin.

"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja. Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.

"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä ampumakilpailussa sai palkinnon.

"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati, varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."

Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään — kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista. Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan "Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa", "Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä" siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä, jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.

Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915 kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne, jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää. Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin hyljättiin.

"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole liian vanha oppiakseni."

Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:

"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa 'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen. Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua. Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne kertomuksen kaupanpäällisinä vain."

"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat. Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni tähden pitää paljon koulutunteja… Aion kuitenkin jatkaa kirjoittamistani."

Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p. 1916 m.m. seuraavaa:

"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä uudestaan liikkeelle… Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika kuitenkin…"

Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti: "Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä".

Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen koulusivistyksen.

"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"

Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.

Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen, hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.

Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se päättyy sanoihin:

Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi, lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa, jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.

SUURSALON HALLI

ISÄNNYYDEN ALAISENA.

Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.

Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla, kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon, on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty, eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.

Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.

Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt, sitä ei paljon kukaan tietänyt.

Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta. Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen olemassaoloonkaan.

Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää puhumatta.

Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin leikkipuheisiin.

Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa, vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat. Minusta vain oli heillä eri ajatukset. — Myöhemmin samana päivänä ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen: "Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.

Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen vaatteisiin — vaatteissa säilyy haju paraiten —, on sen ihmisen haju muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva poliisin kirjoissa.

Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni. Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.

Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan. Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä metsään.

Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen jälkeen lähdettiin metsään.

Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa. Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.

Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli" äkisti ehkäisee unennäöt.

Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti. Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä. Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä, josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä. Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy tavallisella paikallaan.

Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani. Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa "rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan useasti asiaa.

Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.

Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas, hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.

Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin. Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen. Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa. Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä empimättä totella.

Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on osani määrätty."

En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta, yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.

Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.

Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla oli koski ja — keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato — en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä. Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama. Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.

Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.

Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en kehdannut muistuttaa.

Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni, nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa. Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään puuroa. — Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia, mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.

Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan. Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut. Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti, että vesi oli häntä mahtavampi.

Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään. Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata rannalla päivää paistattamassa.

Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä huomannut.

Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.

Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa. Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet aroiksi.

Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!" Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.

Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme, sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.

Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi, juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa, potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.

Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin nopeasti ohitse?

Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei ollut leveämpi kuin että veneemme — sanon veneemme, sillä pidin jo itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä — niin, että veneemme juuri pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta ilosta.

Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle, mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon. Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran, rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun, kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.

Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.

Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä lensivät tuon leveän paikan ohitse.

Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa. Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.

Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.

Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut, pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.

Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä. Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin, uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen lomitse lammikkoon.

Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki! Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa. Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen. Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi, toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä, joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia omalla vastuullani.

Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia, ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen; pysyin kauniisti paikallani.

Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi. Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin pitkin harppauksin karkuun.

Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle takaisin.

Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle. Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.

En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä — totuus on sanottava — laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.

Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään, näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo hartioille, niin on vatsalle vaikea. — Talossa syötiin nyt viikon aika melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.

Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.

Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.

Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin. Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan. Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin, koska hän pari kertaa hyväili minua.

Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan. Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja raappi korvallistaan.

Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja, onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten, etteivät ketut siihen ulettuneet.

Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja ikävälle matkalle.

Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.

Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua. Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.

Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet, joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja kyynärpään laahustamaan eteenpäin.

Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas, koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla, vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen. Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.

Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.

Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni, huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua seuraamaan.

Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin, joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.

Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani isännältä selkään.

Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo, mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti samassa kun isäntä tuli paikalle.

Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä, joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati. Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa, koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan. Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.

Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.

Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä. Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.

Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan. Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi. Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa, niin ei saa.

Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä. Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein. Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla aikaansaavan.

Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis, läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti, että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen, että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan, josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa, silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.

Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä. Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan tuskin yrittääkään.

Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle. Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen — nuorta isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi — toisenkin tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.

Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään. Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät, on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä korvallistaan.

Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti. Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä huomannut.

Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.

Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.

Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin, yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa! Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!

Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa, ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän, laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. — Nyt tapahtui jotain, joka minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä takaisin maahan.

Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina, laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.

Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut. Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.

Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu tahtomattanikin ontumaan.

Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen. Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.

Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni, vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä. Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat. Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan, ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa sivulle.

Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.

Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä, tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan, minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin somaa ja suloista olla.

Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi, tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.

Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla, hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.

Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt, että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja linnut oli talvikelille jätettävä.

Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa, kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. — Koko pitäjä otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa ihailtiin suuresti.

Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat. Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon kirkkomaahan.

Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin. Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle vahtipaikalleni keskelle pihamaata.

Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän välistä vaipuvan mietteisiin.

Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska — maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.

Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:

— Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea. Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika, että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?

Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan. Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut, ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon maantie-Jaska vain yrittämään.

Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle, asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi tehty muutamassa minuutissa.

Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään! Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan. Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.

II.

ITSELLISKOIRANA.

Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme, opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee, vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.

Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon, joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi. Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään huono.

Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten kotoiset varat keväämmäksi.

Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa, ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.

Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.

Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet "hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään, mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari jänistä juoksusta.

Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia. Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä. Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.

Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.

Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi. Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet — minun aikomukseni täytäntöönpanoa varten.

Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt molemmat puutuneet takajalkansa poikki. — Vein saaliini kotiin, ja nyt minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi käynyt.

Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän varaksi.

Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni, ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska kesä se oli.

Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan avustajana.

Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat, melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle, jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut, niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani. Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen, mutta tämä vain oli lisää huvitusta.

Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en nähnyt ainoatakaan kalaa.

Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin parani lyhyessä ajassa.

Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä, tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.

Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään. Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä, heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.

Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista. Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" — Heidän koiransa näyttivät paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä. Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan, rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa. Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.

Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.

Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten tarkoitusteni merkiksi.

Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut, olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä enää muistettako.

Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista, joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen, etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.

Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira, lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot. Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin. Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.

Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.

Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta, jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.

Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki. Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät hyvänsä.

Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni. Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.

Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun. Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän, vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.

Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi. Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.

Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. — Minä olisin tässä tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa, välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut. Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan. Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini kävisi tuossa paikassa.

Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla. Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä säilyttää.

Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.

Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta, loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman tappamana.

Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle, huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin tiheästi keuhkot toimivat.

Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana, läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.

Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea, emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.

Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien, saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.

Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan, sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä saatiin silavaa höysteeksi.

Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut, ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.

Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata. Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä. Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin. Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti, ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.

Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle. Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän metsästysmaille. — Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa perille.

Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen. Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä, ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi kelvoton.

Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa. Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku, jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään. Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.

Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki kohteliaan isännän tehtäviä.

Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään. Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti, mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä voinut urkkia olopaikastani selon.

Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa, kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.

Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.

Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.

Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.

Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää. Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään, pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani takaisin.

Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä, ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.

Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun. Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta melkein varastelemista.

Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja rupesin pahoin laihtumaan.

Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän. Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni poistanut.

Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni. Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava kuin porsas.

Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.

Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.

Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta, että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä samassa irti ja poistui.

Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani, ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti voiton olevan minun.

Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme, paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.

Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun. He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin sääriluutkin.

Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani, kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.

Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan. Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä. Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! — — Niin, ja jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua. Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei" ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi ämmäkin purrut karhua.

Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa. Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.

Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää, ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.

Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.

Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet, että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon. Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä toimituksessa.

Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen enää nähnyt.

Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.

Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.

Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. — Eräänä syksynä oli näet kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle, ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta ladon alle ja toin ketun pois.

Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.

Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento. Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.

Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.

Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.

Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon, kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi, kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn, ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. —

Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua. Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.

Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.

Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.

Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro, joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan Harjuskoskeen.

Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.

Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.

Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.

Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä, koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.

Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle. Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.

Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.

Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle, jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla, mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo aivan hyvin.

Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.

Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa. Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan. Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.

Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon. Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni — ilman mitään erityistä vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni — näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä. Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.

Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat, jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.

Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.

Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut. Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä "käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia. Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta syksyä ajatellessani.

Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha, hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli, on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka hän on koirille kova.

Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa
Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja
sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä
Harjuskosken rannalla.

Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.

NALLI

Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki. Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani. Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani, minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain. Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois. Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa. Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat — silloin en tiennyt mitä eläimiä ne olivat — haukkuivat että metsä raikui, ja kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut, ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni, ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni. Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin, jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle. Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan, johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa. En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan, purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä, vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan, vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt, kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa, mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen, mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa. Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti. Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa, olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin, harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla, leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. — Myöskin Antille, renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä. Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa, ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön. Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin pelastumaan ikkunan läpi.

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa, yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä, jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle. Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin tointani ympäri koko rakennuksen.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani. Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. — Oloani pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä. Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään! Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva. Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan. Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen, että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.

Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina pidettävä kiinni.

Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.

Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan käytöksensä.

Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin muutamiin pajupensaisiin.

Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin, että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta. Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla tunnolla poistua.

Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen, miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.

Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.

Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain minun turhille voimanponnistuksilleni.

Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia. Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.

Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut. Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat" huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan, ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta edellinen tuotti minulle paljon surua.

Saatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös kokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.

Kesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli aivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä asiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita, jotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan eteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi: "Nalli sisään", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti kaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla sisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan. Yhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni niin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja oli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se oli kovaa koivua.

Useimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin hyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille, soitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös aina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin heitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea vastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he minut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut minun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa kujeissa ensimmäisenä.

Tyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät ollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa tai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja rotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin. Hän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin temppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään. Koko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät ajat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä. Enhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse painiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän nähtävästi oli toivonut, hän suuttui. — Eräältä kannalta olivat tytöt kuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä ja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista hyötyä.

Vähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen toisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon kuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen minut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen leppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina väliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla kun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta auki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin aitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa säkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen pelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti, etten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä olekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.

Rupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin ja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni oli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä vuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä kehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin kuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä lumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja pesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut syömättä jo useita viikkoja.

Kun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin, ellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut kaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen eteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä pilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan sattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja ajoi minut turvapaikastani pois.

Läksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon hauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla hevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa ajettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen. Jos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti nelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta tuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä laukkaa tai ainakin hyvää ravia.

Vanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun hoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin ärjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain. Tämä kävi kovasti luonnolleni.

Mutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin ja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä hevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei kukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai joku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin jo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti ihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.

Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen. Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä tappeluun.

Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä kertaa vaivani hukkatyötä.

Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu tottelemaan.

Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa, poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen! Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan, ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin, myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä. Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä. Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.

Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.

Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon, minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista, välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt koko tästä lystistä niin mitään.

Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.

Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli yhtenä jauhopilvenä vain.

Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan. Viaton olen minä.

Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä, joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon selkänahalla. Minua se asia ei koske.

Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään, odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin. Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois. Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni, että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain, tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.

Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta, erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä. Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.

Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa, takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.

Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan, kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa. Kauhulla muistin rautahäkkiä.

Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi, mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin. Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan renkituvan ja jyväaitan väliin.

Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi. Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.

Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi. Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan, talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.

Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta, onpa unta viljemmältä.

Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin. Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.

Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui. Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme puheluun.

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan. Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut. Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään, että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian maantiellä kova melu ja metakka. — Antti lisäsi, että isäntä oli kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa, mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina, käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa. Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen. Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen. Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin. Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi. Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata, mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä. Se on Nallin neuvo.

Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä. Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.

Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni. Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan, ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin, hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten sain hyvän illallisen.

Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli varas jo vatsassani.

Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä. Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä kovin tuntuvan muistutuksen.

Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.

Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.

Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti emme koskaan enää tapaa.

Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.

Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.

Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä, kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni, ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään, tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.

Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin, ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.

Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa kaikki jäljet.

Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle. Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. — Tämä metsä oli kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut. Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua missään huomata.

Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon, jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.

Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi, ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat kauhistuneina torpalle päin.

En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.

Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni vuorenkoloon nukkumaan.

Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä, läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan. Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä noutamaan.

Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon, josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.

Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana. Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.

Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten korjautuivat minulle onneksi.

Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään. Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja — samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.

Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin, ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani kirveli siksi liian ilkeästi.

Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa. Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.

Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut toimimaan päätöstäni vastaan.

Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului vielä kaukaa metsästä.

Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni. Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan osaksi. — Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat risuilla.

Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla olikaan; täällähän oli hyvä olla.

Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan, riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa. Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä, parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.

Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.

Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut. Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus. Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. — Haavoista ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä, nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista, kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti. Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla, sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä. Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas. Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa. Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi, että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari. Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän, ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti, nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta. Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja mies oli — Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos, ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan, kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa kuolleena edessäni." — Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään. Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan. Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo, jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

— Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

— Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi, että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta, kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava. Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni. Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään. Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä. Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin ampukoot.

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. — Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon. Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään. Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla, semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään. Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi näkynyt karhun merkkejä. — Mies oli palannut myöhemmin syksyllä saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä, ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty — se oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli, ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle, jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen, veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava. Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa, kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle. Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan. Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön, että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin, että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin, jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty. Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä. Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos, vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun — paha vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni, ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä, mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin. Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa, jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt, oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni. Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui. Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat, avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.
Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.
Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta
Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä
metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.

JOULUAATTO LAMMIKOSSA

Luulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että minun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa. Näin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen tässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään päällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin jouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa kuluttivat.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella. Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen kalansaantiin — sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin —, vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan. Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea, ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin, ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua jouluaattoansa viettämään.

— Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat. Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen. Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen. Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta, ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

— Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen, ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina, ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi. Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. — Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi lammikon läpi tänä päivänä?

— En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt päivälliseksi tänään?

— En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston. Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät. Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs. Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

— Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä. Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä tule matikanpoikia.

— Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

— Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.
Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

— Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen, vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä — kukapa ei sitä ole —, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme. Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

— Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä. Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

— Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja kyttyräselkäisenä ja — —

— Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen, koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi. — — — Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

— Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha. Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa, sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa, vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon. Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

— Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen. Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli tarkoitettu. — Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen, muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. — Mainitsit kerran jotain eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne sydänmaahan."

— Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin ajatuksiinsa.

— Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

— Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

— Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. — Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa. Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa maatessani saanut minua näkyviin.

— Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa vedessä asumiseni ajoilta.

— Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan, ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun kimaltelivat niin eksyttävästi.

— Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa, mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku, joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni, onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

— Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten, että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni — näin! Ja suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai kahdeksan metriä.

— Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole joulua. — Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.

II.

Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.

— Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin karkeilla kapineilla. — Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli antautunut yleisen pelon valtaan. — Ellei pulmallisempaan tilanteeseen tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä. Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri tehnyt itsensä syylliseksi.

— Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa. Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana. Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen heittänyt.

— Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.

— Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle, niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.

— Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään, niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä. Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.

— Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle miehelle.

Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton, siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.

Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen, mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.

Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.

Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli ollut suloista. — Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan. Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin. Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.

— Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. — Olin nyt saanut seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.

Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.

— Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala, ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta elämässään kuin hänellä itsellään.

— Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. — Se, jolta vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi. Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä. Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen. Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti, että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin, toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo ympärilläni.

— Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. — Poikahauki tahtoi esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.

Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.

— Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata tyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi itseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta mitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti huomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei yksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos viime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi vaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin, josta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon katalaksi.

Kaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi kerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä oli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat yhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon paikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos. Kaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta — tässä kaikki katselivat matikkaa — olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli saanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.

Lahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa tapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta antanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi hän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin pussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.

— Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi houkuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani epäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme kaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme mahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta rannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään. Kulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan asti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki ryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan nähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa. Kaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin. Mahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt vasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei ollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki vähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi meitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin sakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki uivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.

Jo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi hetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki vihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti uimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä pujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä mies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme antaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen alitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri oli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka eivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat sillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi, kolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä rintaa.

— Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen pikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen nimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen tarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä arvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa riippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että olitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin sattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta. Liikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin tullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti esille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle. Ei ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.

Monet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät edullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää sen yli.

Jo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni reiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu kutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi kuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen julkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään katiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme kasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut, nuottakeskustelusta ei myöskään.

Niin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa, selitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti häntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan. Poikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia vastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut täysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä asemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa. Luikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei ikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista tehdä.

Kaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu, joka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin typerää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan tulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei ollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun häntä vain syyhytti hännälle vähäisen. — "Ryömi takaperin koloosi takaisin", sanoi ahven, "äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin, jotka tietävät enemmän kuin sinä." Epähurskas menettely! Ei, vaan jos joku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli juuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!

Suurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun esitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa. Kaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli jaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet kaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona — hurskaita tai epähurskaita —, koituisi sekä heille itselleen että myöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää olisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.

Esitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa. Kaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja selvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä todistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun piirin hänen ympärillään.

Tarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että suurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat kuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä luikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki tämä varomattoman käänteen, ja — samassa sulkeutuivat suurhauin mahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa ympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen kaukana lammikossa.

Hänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut joulurauhaa rikkomaan.

Suuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä hyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.

"PAHA KÄRY"

Kävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman ahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen siirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella tavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet ennen tavannut, en voinut muistaa.

Istuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat lyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli parikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja pienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan kauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.

Kysyin mieheltä: "Oletteko 'Paha käry'?" Hän ponnahti ilosta penkiltä huomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen koulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä ansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. — Lyhyellä kouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä, koulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni kysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.

— Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi Suomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat kaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin, jonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.

Kun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna oli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa kertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:

Muistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta pois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös kiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei minua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt samanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.

Paha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei ollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon "putkassa" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua kaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian Kyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut ajettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.

Setäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi silloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois Kyröä rumentamasta "Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä riittää". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.

Käydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen onnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin Kapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en tuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi voitto Kap-"tiketeistä" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata aivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun matkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään kuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan sanasta sanaan noudattanut.

Matka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin Kapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä sisämaan "miinoissa", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin työmaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja epäterveellistä.

Työtä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle, oli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon, mutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava. Olin jo ensi iltana joutua tappeluun "työpaasin" kanssa, kun minun täytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja pudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin housujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti, ymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen "komppanian storesta" — yhtiön kauppapuodista — hankkia itselleni työtakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää, mutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.

Työ kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi sateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta kuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista uhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin varmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja voimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön. Toinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia vuosia.

Silloin päätti komppania — timanttiyhtiö —, joka oli juuri avannut uuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja luotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja miehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan löydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit myytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään vääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat uuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä selkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi vuodeksi ei tehty.

Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John, mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.

Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? —

Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi. Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle. Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.

Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä. Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt, olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.

Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi. Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille — juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.

Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa. Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti, että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä, joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! — Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun sanoa sanottavani.

Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".

Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" — pöllöiksi. Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi käymään ahtaaksi.

Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.

Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa. Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea muuta kuin virkistysmatka.

Oppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin siis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia. Kapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka panevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista varustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well. Tämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin teki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen ampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni koko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien myös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa yksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään muuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan osuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto kuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle oli annettu ampumistilaisuus.

Tämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana, ei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi arvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen itsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja omin neuvoin panna matka toimeen.

Well. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit — ilman semmoista ei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä, lintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu kokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista, Holland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin kaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s. paradox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta on varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä voi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä suurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat erinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun seuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. — Toverini tilasi samalta mestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun kaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja patruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä. Hottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä sotilaskiväärejä.

Kun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen kuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi suoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä rautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla rankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi hottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon perästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä sniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä mielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa 120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan sniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen kuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä miehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä kuin hän.

Meillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin saavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei ole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia. Hottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo jokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista elämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin nahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä hetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan. Mutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä ajassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on semmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri leiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi hottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän ruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka ensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin pituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.

Härkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen nimi on "Schambok". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai virtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti kolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen päin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän on pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen ulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei näy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi käytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan painama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi ainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.

Pieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle. Tässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli särkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei käy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian tarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he eivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa matkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi päivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä olisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään vaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.

Vetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia. Rautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä olin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä viikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon tienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat esteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet kahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon tasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.

Meillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet yrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä ehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin pian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä "lihanhankintaan". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen "lihanhankintaa". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä uskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.

Onnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri ruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade paisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan afrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin mahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä noudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt matkaansa jatkamaan.

Huonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin sotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen Afrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla pamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.

Läksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut, mutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa. Omien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä englantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän osasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli Romulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa englantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.

Hän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta. Kaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan olemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa palvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.

Jack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan läksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin Romuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle pienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä pieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria järvessä.

Puuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina jalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti tarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy vasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen. Tuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi suurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa lennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton ilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan ennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin kummallakin piipulla sivu! — Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän luuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr Whitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota suututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä matalalla, loisti minua ihan silmiin.

Noin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja. Ne olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni kummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme kumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa kummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin kävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne vuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni vinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen selästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus kuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti poispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana maahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis. Expresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean lavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan äskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat sen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo loppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen silmissä jo koko paljon.

Päivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin vielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni Afrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.

Jack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja villikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.

Viikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua gnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin tarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä neekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli ampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.

Neekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle järven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää metsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin olimme ajatelleet.

Lampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa vesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä paitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä, jota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana juovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli aina yhtä puhdasta ja raitista. — Kun paikka ensi katsannolta ei näyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo seuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka ei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen lammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi vasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen auringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack ollut yötään turhaan valvonut.

Juotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen matkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata unta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi — eland on suurin Afrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä — ja itse lammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa palvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät paikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että paljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli jo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin korppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa kaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka aikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.

Nämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä edellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi tuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten oksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin tarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa uudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä tätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla Afrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä miehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu jostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia — saltpans — löytyy Afrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.

Jack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta, ennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet hyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää, että tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli kuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä syylläkin.

Leirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri, heikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt mitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi, lähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa. Tapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan kuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti innokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan hyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun kuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi taasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni hänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.

Näytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en ollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti pystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli roan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului leirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla. Jätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin metsänreunaa.

Olin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana edessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan antilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada selville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan tuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen läheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa, missä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli tässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta noin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle päin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta kohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön. Jos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi jatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.

Eläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää metsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka reunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa kohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse, jotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet korkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta noustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta vain erotti minut jättiläispuun rungosta.

Nopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi ehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta minuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo rupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei tunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.

Tässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin, ettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko kohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän vielä tykytti pahoin.

Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan. Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni pensaan taakse.

Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.
Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.

Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.

Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä — tämä sekä tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin kurkunjuurta — eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt haavoittuvaisin — mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti leijonan voiton.

Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.

Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella minua kohti.

Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan. Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.

Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna ylemmällä oksalla.

Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua, vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen hengenvaara.

Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos, kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt! Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.

Leijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan kiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä on pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun niiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta siitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan erämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut. Vakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu monta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta, kiljunta ja mylvinä.

Leijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei kuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa särkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin mielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa, mutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt kättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti edessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä metsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja uhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka tultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön verenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin yhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi kaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja veti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut silmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään. Tiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut minulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti joka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita syöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.

Olin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi aamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin sekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun olen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain valeeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa. En ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta aamupuolella yötä.

Melkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi semmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi pirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin jälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa näin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli jossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin jatkoi se veristä ateriaansa.

Olin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa; tiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin mennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia patruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika tullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin pyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa osasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei sallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin tähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että leijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.

Leijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui samassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma tyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin täysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli osunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona makasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä seuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua paikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä särkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta kertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys epäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka kerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi hetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei viholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi leijonan selkään.

Nyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa ihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria eläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole kuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan suurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti. Mutta "odota vähäisen"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan lyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen hurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan kuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää enemmän tuimasta ulkonäöstään.

Puoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka oli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla vaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle seikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.

Herätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni itselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni, kun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä, rattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet. Jäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että Jack löi minua olalle sanoen: "Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut eilisiltana kotona!" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin ihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa kiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien kanssa.

Ukkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama oli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin eivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri osa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin raju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan. Ihmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.

Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia arvokkaana huonekoristuksena.

Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi, teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.

Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle pienen muistolahjan Afrikasta.

Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään kirjettä en ole saanut.

Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin. Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista käsistään.

"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka, kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen liian jokapäiväiseksi huviksi."

Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty" mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille. Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta Afrikka-lahjastani menin kotiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUJA SALOILLA JA VESILLÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.