The Project Gutenberg eBook of Leo Mechelinin elämä, by Th. Rein

Kun Leo Mechelin viime vuoden alussa kuoli, tunnustettiin yleisesti, että Suomi hänessä oli menettänyt parhaita poikiaan, miehen, joka ansaitsee maamme hartaimmat kiitokset siitä, että hän pitkän ja monivaiheisen elämänsä aikana omisti suuren kykynsä, harvinaisen tarmonsa sen hyväksi sekä koettelemuksen päivinä rohkeasti asettui maamme oikeutta puolustamaan. Sellaisen miehen elämäntyö on epäilemättä koko runsaudessaan ja monipuolisuudessaan säilytettävä jälkimaailman muistossa. Saatuani kehotuksen laatia hänen elämänkuvauksensa olen arvellut, ettei minun tulisi siitä kieltäytyä; kuitenkin on tehtävä mielestäni vielä tätä nykyä mahdoton täydellisesti suorittaa, vaan on se uskottava vastaisen historiantutkimuksemme huoleksi. Elämäkerta, joka täydellisesti ja seikkaperäisesti kuvailisi Mechelinin koko elämäntyön, kysyisi liian laajoja esitöitä, voidakseen valmistua minun käytettävänäni olleen lyhyen ajan kuluessa, siihenkään katsomatta että sen erinäiset puolet eivät vielä näy olevan sopivia julkisesti kuvailtaviksi. Ennen kaikkea on Mechelinin elämäntyö meitä vielä liian lähellä, jotta kuvailija voisi siitä saada eheän kuvan ja tajuta koko sen merkityksen.

Olen kuitenkin arvellut, että jo nyt julkaistu vähäisempi elämänkuvaus ei olisi vallan arvoa vailla yleisöllemme, joka siitä saisi ainakin yleiskäsityksen manalle muuttaneen suurmiehen elämästä. Toivoen tämänkin laatuisen lyhytpiirteisen kuvauksen voivan herättää jonkin verran mielenkiintoa ja olevan joksikin hyödyksi olen rohjennut tarjota lukevalle yleisölle tämän vähäisen teoksen, vakuutettuna, että täydellisempi kuvaus on ilmestyvä, kun olot sallivat, ja kun tehtävän ottaa suorittaakseen henkilö, joka on täysin sen tasalla.

Käytettävänäni olleista lähteistä on mainittava, paitsi Mechelinille läheisten henkilöjen antamia tietoja, hänen Valtioarkistossa säilytetty runsas jälkeenjättämiensä paperien kokoelma, jota en kuitenkaan ole ehtinyt täydellisesti tarkastaa. Mieluisa velvollisuuteni on tunnustaa saaneeni ohjausta tohtori, neiti Tekla Hultinin "Nuoressa Suomessa" v. 1899 julkaistusta kirjoitelmasta, joka on sitä arvokkaampi, kun se sisältää Mechelinin itsensä tekijälle antamia tietoja. Rouva Helmi Krohnin aikakauslehti Otavan maaliskuun vihkoon 1913 laatimaa Mechelinin lapsuus- ja nuoruusajan kuvausta olen niinikään voinut käyttää, minkä kiitollisuudella tunnustan.

SISÄLLYS.

Suku ja vanhemmat Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat, koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä, kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema. Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maastakarkoitettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.

Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus. Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen valtaan. Ero senaatista.

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.

I LUKU.

Suku ja vanhemmat. Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat. Koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

Mechelinin suvussa kulkevan perinnäistiedon mukaan on suku kotoisin Mechelnin kaupungista Alankomailta, mutta siirtyi, asuttuaan jonkin aikaa Saksassa ja silloisessa Ruotsin alusmaassa Pommerissa, 1600-luvulla Ruotsiin ottaen alkuperäisen kotipaikkansa muistoksi nimekseen "Mechelinus" tahi "Mechelin". Suvun erään jäsenen, Jacob Mechelinin, kerrotaan asuneen Suomassa, Helsingissä, ja olleen ammatiltaan kauppias. Hänen poikansa Henrik tuli papiksi ja Kuopion pitäjän kappalaiseksi sekä jätti jälkeensä poikia, joista nuorin, Henrik, 1700-luvun ensi vuosikymmeninä raivoavan Isonvihan ja koululaitoksen silloisen rappiotilan johdosta ei päässyt opin tielle, vaan rupesi talonpojaksi. Hänen pojastaan Adamista, joka asettui Juvan pitäjään asumaan, tuli puuseppä, rakennusmestari ja sahankirjuri.

Adam Mechelinin poika Henrik Johan, syntynyt v. 1774; osotti aikaisin lukuhalua, pantiin kouluun, tuli ylioppilaaksi Turussa sekä filosofian maisteriksi ja tohtoriksi, vihittiin papiksi, tuli Kesälahden kappalaiseksi, v. 1818 Viipurin läänin Jaakkiman kirkkoherraksi, Sortavalan rovastikunnan lääninrovastiksi ja kuoli v. 1840. Avioliitossaan Maria Kristina Costianderin kanssa hänellä oli monta lasta, muiden muassa pojat Gustaf Johan ja Henrik Adolf, joka viimeksi mainittu sittemmin toimi Venäjän pääkonsulina Kristianiassa, nimitettiin Suomen senaatin jäseneksi, aateloitiin v. 1886, merkittiin Suomen ritarihuoneen jäsenluetteloon N:o 265:n kohdalle ja kuoli v. 1899. Tyttäristä vanhin oli nimeltään Charlotta. Kirkkoherra H.J. Mechelin oli perin oppinut mies ja pani paljon huolta lastensa kasvatukseen; opettipa hän muun muassa ei ainoastaan pojilleen, vaan Charlotta tyttärelleenkin latinaa, jota tämän mainitaan käyttäneen keskustellessaan veljiensä kanssa, minkä tähden häntä oli tapana nimittää "Latina-Lotaksi". Runojakin hän sepitteli. Avioliitossa kappalaisen, sittemmin rovasti P.F. Brofeldtin kanssa tuli hänestä kirjailija Juhani Ahon isoäiti.

Mainituista veljistä vanhempi, Gustaf Johan, tämän elämäkerran esineen isä, oli syntynyt v. 1807 Kesälahdella ja tuli, Savonlinnan silloisen saksalaisen koulun käytyään, ylioppilaaksi, filosofian maisteriksi ja tohtoriksi Turussa. Hänen sanotaan aikoneen antautua yliopistonopettajan uralle, mutta Turun palon takia luopuneen tästä aikeestaan. Sen sijaan hän tuli Haminan kadettikoulun opettajaksi, saman laitoksen opetuksen tarkastajaksi ja sai valtioneuvoksen arvonimen. Hän oli laajatietoinen mies ja opetti monta ainetta: luonnontieteitä, sielutiedettä, maantietoa, historiaa ja Suomen lainoppia sekä ruotsia, suomea ja venättä. Suomen kielen opetus otettiin kadettikoulussa käytäntöön 1830-luvulla, ja Mechelin antoi ensimäisenä opetusta tässä aineessa, jonka tuntemista pidettiin tarpeellisena vastaisille upseereille heidän joutuessaan tekemisiin kotimaisten sotamiesten kanssa. — Muissa julkisissa oppilaitoksissamme suomen kieli otettiin opetusaineeksi vasta 1840-luvun alussa. — Mechelin kirjoitti myös yleisen kieliopin oppikirjan, joka tarkastettuna painettiin valtion kustannuksella ja otettiin kadettikoulussa käytäntöön valmistuksena varsinkin uusien kielien opiskeluun. Hän oli jonkin verran perehtynyt lääketaitoonkin ja kuuluu muun muassa kerran parantaneen erään sukulaisensa polvivian sähköllä. Soitannollisiakin taipumuksia hänellä oli. Hän oli muuten käytöstavaltaan maailmanmies, vartaloltaan ryhdikäs ja täyteläinen, kuuluupa olleen aika väkeväkin. Kerrankin oli raju härkä, päästyään kuljettajaltaan karkuun, kadettikoulun puistossa hyökännyt Mecheliniä vastaan, mutta hänen onnistui pistämällä sauva härän sarvien väliin kaataa hurja elukka kumoon. — Valtioneuvos G.J. Mechelin kuoli v. 1863.

Hän oli nainut Amanda Gustava Sagulinin, Viipurin pitäjän kruununnimismiehen, sotakomisarius Benjamin Sagulinin ja tämän vaimon Gustava Stålhandsken tyttären. Amanda tytär kasvoi Viipurin kaupungissa ja nautti opetusta sikäläisessä hyväksi tunnetussa saksalaisessa tyttökoulussa. Hän joutui kahdesti naimisiin, ensi kerran Lappeen tuomiokunnan tuomarin G.J. Costianderin, toisen kerran tämän sisarenpojan G.J. Mechelinin kanssa. Hänellä oli ensimäisestä avioliitostaan kaksi poikaa, Robert ja Torsten, joista niinmuodoin tuli hänen jälkimäisen miehensä poikapuolet ja Leo Mechelinin velipuolet. Rouva Amanda Mecheliniä pitivät kaikki, jotka häntä lähemmin tunsivat, varsin älykkäänä naisena. Hän oli sukkelasanainen, kielitaitoinen ja sangen musikaalinen. Asuessaan Turussa leskenä ensimäisen miehensä kuoltua hän antoi soitonopetusta, ja mentyään toisiin naimisiin v. 1837 sekä muutettuaan Haminaan hän otti osaa tämän paikkakunnan soitannollisiin rientoihin. Hän oli erittäin uuttera, piti kotinsa hyvässä kunnossa, mutta toimi sen ohessa kaikenlaisissa yleishyödyllisissä yrityksissä, perusti Haminaan köyhäin lasten koulun ja naisyhdistyksen, joka hankki varattomille työtä.

Tässä avioliitossa syntyi marraskuun 24 p:nä 1839 poika Leopold Henrik Stanislaus, perheen keskuudessa tavallisesti kutsuttu Leoksi, jonka nimen hän myöhemminkin sai lähemmässä toveripiirissään pitää. Perheessä, johon paitsi Leoa kuului hänen neljä täysisisarustaan (kolme sisarta ja veli) sekä molemmat Costiander velipuolet, jotka kumpikin saivat suorittaa kadettikoulun kurssin ja antautua sotilasuralle, vallitsi mitä ystävällisin suhde jäsenten kesken. Hieno sivistys, joka oli saanut leimansa sekä tieteen ja kirjallisuuden että taiteen harrastuksesta, oli ominaista tälle kodille, missä nuoren Leon runsaat luonnonlahjat saivat otollisissa olosuhteissa kehittyä. Puhekielenä käytettiin perheessä enimmäkseen saksaa, kuten vielä siihen aikaan useissa Kaakkois-Suomen sivistyneissä perheissä oli laita. Ruotsiakin sentään puhuttiin Mechelinin perheessä. Eräät tallessa olevat Leo M:n muistiinpanot hänen poikavuosiltaan osottavat hänen jo silloin täydellisesti tainneen sekä saksaa että ruotsia. Mutta sen lisäksi hän nuoruudessaan oppi käytännöllisesti sekä ranskaa äidiltään, joka oli siihen kieleen hyvin perehtynyt, että venättä isältään. Suomen kieli oli siihen aikaan, kuten tunnettua, säätyläisten keskuudessa syrjäytetyssä asemassa, ja lapset oppivat sitä enimmäkseen palvelusväen kanssa puhellessaan. Leokin saavutti siinä nuoruudessaan jonkinlaisen taidon, jota hän sittemmin opetuksen ja opintojen avulla lisäsi, pääsemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin olisi halunnut. Eräässä ylioppilasaikanaan kirjoittamassaan kirjeessä velipuolelleen Torsten Costianderille hän lausuu: valitettavasti minä, kuten tiedät, olen niitä monia onnettomia, jotka osaavat kaikkea muuta paremmin kuin oman maansa kieltä ("als ihre Landessprache").

Perhe, joka Haminassa asui eräässä kadettikoulun kylkirakennuksessa, vietti tavallisesti kesänsä kaupungin lähellä olevassa pienessä Malina nimisessä huvilassa, kauniin järven rannalla ja siimeisen puiston reunassa. Siellä lapset pääsivät viettämään ulkosalla hauskaa elämää maalaisaskareineen ja leikkeineen. Leon varhaisimpia lapsuudenmuistoja sanotaan olleen kaunis valkoinen hevonen, jonka hänen isänsä oli saanut isältään Jaakkimasta. Se oli lasten suosikki ja salli heidän ratsastaa selässään. Suru oli sen vuoksi suuri, kun eräänä talvena heidän rakas hevosensa putosi heikkoihin jäihin ja hukkui.

Toisinaan tehtiin matkoja, jolloin nuoret saivat oppia tuntemaan maamme eri seutuja. Kesällä 1845 perhe teki matkan Turkuun ja sieltä Pöytyän pitäjän Yläneen kappelissa olevalle Uudenkartanon maatilalle, jonka omisti isän ystävä ja opettaja, professori Carl Reinhold Sahlberg, tunnettu etevänä luonnontutkijana ja "Pro fauna et flora fennica" seuran perustajana. Hänen vanhin tyttärensä oli rouva Mechelinin läheinen ystävä. Professori Sahlberg oli Yläneelle perustanut erinomaisesti hoidetun, aikoinaan Suomen suurimman ja varsinkin omenistaan ja hyötymansikoistaan kuulun hedelmäpuutarhan. Kaksitoistavuotiaana Leo sai omaistensa mukana tehdä toisen matkan, tällä kertaa Itä-Suomeen, perheen vanhaan kotiseutuun Jaakkimaan, missä valtioneuvos Mechelinin lanko, kruununnimismies Savander, omisti luonnonihanan Rantalan maatilan. Tällä matkalla käytiin myös Saimaalla ja Imatralla, jotka nuoren pojan mieleen jättivät pysyväisiä vaikutelmia.

Leo Mechelinin luonnonlahjat herättivät aikaisin huomiota, ja isä pani erikoista huolta hänen kasvatukseensa, totuttaen häntä työhön, järjestykseen ja ankaraan velvollisuuden täyttämiseen. Muun muassa isä neuvoi häntä aina sanomaan sanottavansa sievästi, ei huolimattomasti eikä töykeästi, ja tämä tapa juurtuikin poikaan koko elämän ajaksi. On vielä tallella pieni paperipalanen, johon kymmenvuotiaan pojan lapsellisella käsialalla on kirjoitettu:

'Täten allekirjoittanut sitoutuu aina huolellisesti pitelemään kirjojaan ja olemaan jättämättä läksyjään viime hetkeen, vaan lukemaan ne kohta kotiin tultuaan. Niinikään hän lupaa pitää luetteloa kirjoistaan. Jos hän tämän rikkoo, alistuu hän mihinkä rangaistukseen hyvänsä.

Saatuaan lyhyen aikaa opetusta Forsblomin neitien johtamassa, aikoinaan hyväksi tunnetussa yksityisessä oppilaitoksessa, joka pääasiallisesti oli aiottu tytöille, mutta johon poikiakin otettiin, ja sitten jonkin aikaa oltuaan isänsä oppilaana suoritti Leo vuosina 1851-53 kahden ylemmän luokan kurssin Haminan niin sanotussa suurkoulussa eli yläalkeiskoulussa. Eräs tästä koulusta annettu lukukausitodistus osottaa opettajain havainneen hänen tietojensa miltei kaikissa aineissa ansaitsevan korkeimman arvosanan. Hän jatkoi vielä tämän jälkeen jonkin aikaa lukujaan ylioppilastutkintoa varten, taaskin enimmäkseen isän johdolla. Ainoastaan matematiikassa antoi hänelle erityistä opetusta tämän tieteen silloinen opettaja kadettikoulussa, etevänä matemaatikkona tunnettu Edvard Neovius. Isä oli jonkin aikaa aikeessa lähettää poikansa johonkin lukioon, mutta koulun rehtori esteli, koska nuorukainen pian pelkillä kotiopinnoillakin kykenisi suorittamaan loistavan ylioppilastutkinnon.

Leon erinomainen ahkeruus tuotti toisinaan hänen omaisilleen hieman huoltakin. Niinpä äiti alkukesästä 1854 kirjoittaa pojalleen Torstenille: "jos hän [Leo] kauan jatkaa nykyiseen tapaansa, menee hänen terveytensä pilalle, sen vuoksi saa hän kesällä hoitaa sitä ja huvituksiaan niin paljon kuin me voimme saada aikaan". Toisessa kirjeessä hän kirjoittaa: "Leo on kaikkien ilo ja kaikkien huvi tasaisen, hyvän mielenlaatunsa tähden, joka ei häntä milloinkaan petä. — — Hänen hellyyttään minua kohtaan on suloista tuntea."

Paitsi taipumusta ja halua opintoihin oli Leo Mechelinillä soitannollisiakin lahjoja, ja laulutaidon hän oppi luultavasti äitinsä johdolla. Ja että hän nuorukaiseksi varttuneena täytti kaikki vanhempainsa toiveet, käy ilmi eräästä todistuksesta, jonka isä kirjoitti pojan täyttäessä 15 vuotta. Todistus, saksaksi kirjoitettu, on suomennettuna seuraava:

Tänä tärkeänä hetkenä, jolloin täytät 15 vuotta, en voi antaa sinulle parempaa muistolahjaa kuin tämän:

Liikutetuin mielin kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sinut. Sinä olet ollut minulle sydämellisen rakas poika. Milloinkaan et ole tuottanut minulle huolta, paitsi kun sairastuit, tai kun ajattelin, etten kenties voisi tarpeeksi huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Olen vakuutettu sielusi ja sydämesi puhtaudesta. Jumala on suonut sinulle runsaat luonnonlahjat, ja sinä olet tähän asti rehellisesti, ahkerasti ja miltei kaikin puolin parhaalla menestyksellä kehittänyt niitä. Sinä ansaitset kiitosta ja tunnustusta pyrkimyksistäsi. Olen varma siitä, että edelleenkin jatkat näin — ilman itserakkautta, ilman itsekylläistä uskoa omaan täydellisyyteen. Olkoon aina vaatimaton sävyisyys sinulle ominaista. Mutta esiinny miehuullisesti siinä, missä totuuden ja velvollisuuden tunto kaipaa ääntäsi. Multum didicit, qui tacere, plus qui dicere didicit. [Paljon on se oppinut, joka oppi vaikenemaan, enemmin se joka oppi puhumaan.] Opi niin kauan kuin elämääsi kestää. Tule oppineeksi, tule viisaaksi, mutta älä silti laiminlyö kaunotaiteita ja sivistyneen, jalostavan seuraelämän iloja. Kehitä itseäsi ihmisenä kaikinpuolisesti hyvässä, — niin ei sinulta enää riitä aikaa eikä halua pahaan. Siten olet joka päivä varmasti edistyvä maallisen onnen ja ikuisen elämän tiellä ja aina tekevä onnellisiksi hellät vanhempasi, joiden korkein, hartain toivomus maallisessa elämässään on lastensa menestys. Onneksi olkoon! Älä unohda hyvää, kunnianarvoisaa isoisääsi! Kaikki tämä täydestä, rakastavasta sydämestä

Sotakesä 1854 vietettiin taas professori Sahlbergin luona, joka oli kutsunut Mechelinin perheen Uuteenkartanoonsa turvaan sodan häiriöiltä. Seuraavana kesänä 1855 vihollisten sotalaivoja taas liikuskeli Suomenlahdella, ja todellakin sattui heinäkuun 20 p:nä, että ranskalaisia sotalaivoja lähestyi rannikkoa Haminan seutuvilla pari tuntia pommittaen sikäläisiä venäläisiä rantapattereita, jotka vastasivat tuleen. Perhe oli silloin huvilassaan Malinassa, ja nuoret katselivat kalliolta laukausten vaihtoa sekä näkivät, miten haavoittuneita venäläisiä ja suomalaisia sotilaita vietiin sairaalaan.

Toivomus, jonka isä edellä esitetyssä kirjeessään oli lausunut 15-vuotiaalle pojalleen, ettei tämän tulisi vähäksyä sitä hyötyä, minkä sivistynyt ja jalostava seuraelämä tarjosi hänen kehitykselleen, ei suinkaan jäänyt täyttämättä. Haminan seuraelämä oli näihin aikoihin sangen hienoa ja sivistynyttä. Huvituksina olivat tanssi, musiikki ja seuranäytännöt. Sikäläisen seurapiirin keskipisteenä oli humaani ja hyväntahtoinen kenraali, vapaaherra J. Reinhold Munck, joka oli kadettikoulun johtajana vuosina 1843-1855, sekä hänen perheensä. Vapaaherra Munck, joka aikaisemmin palvellessaan Venäjän pääkaupungissa oli hyvin perehtynyt sikäläisten ylhäisten piirien elämään, tahtoi suomalaisia kadetteja kasvatettavaksi seurustelutaitoisiksi ja kykeneviksi esiintymään ei vain kasarmissa ja sotilasrivin edessä, vaan salongeissakin. Usein pantiin senvuoksi toimeen kutsuja ja tanssiaisia, joihin nuorisoa pyydettiin karkeloimaan kadettikoulun juhlasalissa. Tietysti sai Leo Mechelinkin oppilaitoksen opettajan poikana usein ottaa osaa näihin seurahuveihin. Vaikka isä olikin määrännyt hänet toiselle kuin sotilasuralle, sai hän läheisiä ystäviä nuorten kadettien joukosta, niistä sellaisiakin, jotka myöhemmin kohosivat varsin huomattavaan asemaan maassamme. Näitä olivat esim. Waldemar von Daehn, josta tuli kenraali, senaattori ja Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä Johan Galindo, sittemmin aatelinperimyksen nojalla vapaaherra Cronstedt, tunnettu taitavana finanssimiehenä, Suomen suurimman yksityispankin, Yhdyspankin johtajana. Mechelinin nuoruudenystäviä oli myös Robert Lagerborg, joka suoritti kadettikoulun kurssin ja v. 1854 alotti sotilasuransa, minkä hän kuitenkin pian jätti siirtyäkseen sanomalehtialalle, jolla Mechelin jälleen tuli hänen kanssaan läheisiin väleihin. Mechelin sai niinmuodoin monenlaisia vaikutelmia kadettikoulun elämästä ja siellä vallitsevasta hengestä. Se ympäristö, jossa hän kasvoi, se seuraelämä, johon hän jo aikaisin otti osaa, kehitti osaltaan hänessä jo kodissa saavutettua maailmanmiehen esiintymistapaa, joka sittemmin aina oli hänelle ominaista ja joka, kun hän sen lisäksi kykeni lausumaan ajatuksensa monella kielellä ja oli ulkomuodoltaan komea, saattoi hänet varsin sopivaksi sivistyneen Europan edessä edustamaan pientä, syrjäistä maataan ja siten hyödyttämään tätä. Haminan seuraelämän vaikutus ei suinkaan heikontanut, vaan pikemmin elähytti nuoren miehen päätöstä koettaa käytettävinään olevilla luonnonlahjoilla hyödyttää isänmaataan. Sillä niiden ulkonaisten muotojen alla, joissa sotilaskorkeakoulun elämä liikkui, kyti aina harras isänmaallinen mieli. Tällä oppilaitoksella katsottiin — ja täydellä syyllä — olevan suuri isänmaallinen merkitys, koska sille oli uskottu upseerien kasvatus, joiden tehtävänä osittain oli johtaa kotimaista sotaväkeämme, osittain Venäjän sotapalveluksessa ylläpitää kansamme hyvää mainetta Venäjällä. Kuten tunnettua oli kenraali Munck palvelusaikanaan siellä saavuttanut silloisen perintöruhtinaan, sittemmin keisari Aleksanteri II:n suuren luottamuksen, joka soi hänelle tilaisuutta monasti hyödyttää isänmaataan.

Tammikuussa 1856 Leo matkusti isänsä kera Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoa. Siihen tarvittiin koulutodistus, minkä hän — arvatenkin suoritettuaan yksityistutkinnon — sai Helsingissä silloin toimivan yksityisen n.s. "ylioppilasleipomon" johtajalta, tohtori Robert Lagukselta. Kerrotaan että Leo, levottomana ylioppilastutkinnon tuloksesta, oli miltei sairas. Levottomuus osottautui kuitenkin turhaksi, sillä hän suoritti tutkintonsa loistavasti ja sai korkeimman, "laudatur"-arvosanan 33 äänellä, minkä jälkeen hänet kirjoitettiin historiallis-kielitieteelliseen ylioppilastiedekuntaan valmistautuakseen maisterinarvoa varten. Vastoin vallitsevaa tapaa, jonka mukaan tapahtumaa vietettiin toverikemuilla, hän matkusti samana iltana Haminaan ilahuttamaan omaisiaan uutisella saavuttamastaan ylioppilaslyyrystä. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin palasi sieltä yliopistokaupunkiin alottaakseen akateemiset opintonsa.

II LUKU.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856 keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin. Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L. Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.

Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät, vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi. Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella 1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi, ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä Carl Gustaf Estlanderin kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.

Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura, joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. August Blanchen "Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa" suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli kirjoittanut ylioppilas, kreivi Carl Mannerheim. Se esitti ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen. Tämän kappaleen, johon Karl Collan oli säveltänyt musiikin, katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen. C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia) nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]: "Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."

Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858. Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä, arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m. Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z. Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu", jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian yhdistymistaistelusta".

Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia, joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr. Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta, hän lausui "Pilven veikon".

Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo jaloilleen."

Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla, komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin "kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan, Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin [sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V. Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858 suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta. Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain tuottaisivat Suomelle turmiota.

Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa, mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi, esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on nimeltään:

    Lystikkäästi luikerrellen
    Puro juoksi juoksuaan,
    Usein tuota tarkastellen
    Ihantelin kulkuaan.

    Kuohahdellen laineet loiski,
    Pyörrepäissä pakeni,
    Vedenpisaroita roiski,
    Kiilteli ja hohteli.

    Kiven kaulaan joskus syntyy
    Siellä täällä koskikin,
    Kohta kuitenkin se tyyntyy,
    Laskee alas aaltoihin.

    Lintu nokkasensa kasti
    Usein veteen viileään,
    Viserrellen viisahasti
    Lehahti se lentämään.

    Joskus aivan aavistellen
    Puro korvaa kohistaa,
    Kohta jälleen riemahdellen
    Lorisee ja loiskuaa.

    Aatoksissa astuskelin
    Puron vartta vihreää,
    Mielelläni mietiskelin
    Ystäväni elämää.

    Kului aikaa jonkin verta,
    Kauas jäi mun puroni,
    Kunnes kotipuistoon kerta
    Taas mun poikkes polkuni.

    Lähden lemmittyni luokse,
    Keväällisen kultasen.
    Mitä! Eikö enää juokse,
    Niinkuin ennen, puronen?

    Turhaan tutkin veden uomaa,
    Etsin paikkaa purosen,
    Lainetta ei luojan luomaa!
    Vaienneet on laulut sen.

    Puro pieni päiväsestä
    Pohtavast' on nääntynyt,
    Kesän kuuman heltehestä
    Kuolon laaksoon kääntynyt.

Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:

    Pois nyt huolet, mieliala musta,
    Virkistykää, mielet myrtyneet!
    Haarikoista saadaan huojennusta,
    Häätäkää te tunteet tyrtyneet.

    Tora tohtoreitten, rikkiviisas,
    Oppikammareitten kankeus,
    Kyllä sitä kerraksi jo piisas —
    Sijan saakoon leikki, huvitus.

    Pois nyt politiikka joukostamme,
    Siin' on usein nurjan mielen syy,
    Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,
    Että kerran sappi selventyy!

    Riemu raikukoon ja soitot soikoon!
    Ilolaulun teille, veljet, luon!
    Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon —
    Senpä muistoks juhlamaljan juon!

    Terve teille, haaveet vastaisuuden,
    Terve mietteet kullanhohtoisat,
    Rinnoissamme kodon, aina uuden,
    Saatte, armahaiset unelmat.

    Terve teille, neidot rakkahamme,
    Joihin sydämemme syttyivät,
    Terve, tulisilmät tuttavamme,
    Ylioppilaista ystävät.

    Pian kyllä meiltä riemut raukee,
    Tullen, mennen ilo pilkahtaa,
    Huomisaamu ankarana aukee,
    Suru sydämissä asustaa.

    Suru siitä, että päivän varjos
    Meiltä erhetykset elon pois;
    Vaikka pojat isänmaalle tarjos
    Henkensä ja kuolla sille sois.

Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman, Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on suomennettuna seuraava:

Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa
"Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin
kaunokirjallisessa osastossa.]

    Mies aatoksissa
    Käy katuviertä
    Kuin murehissa
    Ois mieli vain.
    On ryhti poissa
    Ja katseet, joissa
    Kuin salamoissa
    Ol' liekki ain.

    Ja huolissansa
    On ruokamuori,
    Kun oveansa
    Hän jyskyttää:
    Ei tee hän työtään,
    Ei nuku yötään,
    Ei syö, mut vyötään
    Vain kiristää.

    Ei muori arvaa,
    Hän mitä aikoo,
    Ja missä harhaa
    Nyt miettehet.
    Ei viihdy missään,
    On ikävissään,
    Kuin näännyksissään
    Ois aatokset.

    Hän palstat täyttää
    Vain muiden töillä,
    Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]
    Jo hampaitaan.
    Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]
    Ja kannel helaa —
    Ei tehne tenää
    Se milloinkaan.

    Ja posti tuopi
    Myös avustukset,
    Ne Svedberg luopi,
[Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg
kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]
    Mies Munsalon.
    Näin vuottavalla
    Ja ahkeralla
    On latojalla
    Työ loputon.

    Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,
    Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,
    Se kiinnitti kaikki mielet (bis)
    Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.
    Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,
    Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.
    Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)
    Jo saanut morsion monen montakin kertaa.
    Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan
    Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.
    Ja siksipä onkin juuri (bis)
    Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"

    Äl' August Schauman vaihda, oi,
    Sun osaas ihanaa!
    Ei naineen miehen elo voi
    Näin olla rattoisaa.
    Ei rauhaa hälle yökään suo
    Ja tyyten kuivuu riemun vuo.
    Äl' August j.n.e.

    Sä nuorenmiehen päivät nää
    Siis muista ainiaan!
    Ei ihanaksi elämää
    Mies nainut sanokkaan.
    Jos minne tiensä olkohon,
    Niin kätkyt jalkain juuress' on.
    Sä nuorenmiehen j.n.e.

    Pois nyt pila, muistakaamme
    Laulun määrää oikeaa!
    Maljaa riemuin maistakaamme,
    Schauman neitoineen sen saa.
    Maljas veikko vaan!
    Kaikki riemuitaan.
    Lempi onnen teille ohjaa,
    Siksi juodaan malja pohjaan!

Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin — kenties jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta — kuin vakaviin tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä) kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista, että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa monasti todella kiusata — vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä sepitelmän:

    Lämmin henkää etelästä,
    Päivä paistaa Suomellen,
    Kohta haihtuu hanget tästä,
    Saapuu suvi suloinen.

    Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
    Laineet laukoo rikki jään,
    Talven valkovaippa vaihtuu
    Toivon väriin vihreään.

    Siintävältä taivahalta
    Leivon riemulaulut soi,
    Päästi ahdistuksen alta,
    Uutta uskallusta loi.

    Sumehista silmistäni
    Pois ma kuivaan kyyneleet.
    Kaikki huolet, ikäväni
    Viekööt kevätvirran veet.

    Sulakaa te hanget, hallat
    Päivän kuumaan suuteloon!
    Pois te murheen valjut vallat!
    Surun muistot suistukoon!

    Kukkain kanssa, joita tuhlaa
    Kevään kyllyydestä maa,
    Sydämeni viettää juhlaa,
    Toivo taasen virkoaa.

    Rakastaa ma taasen tahdon,
    Elon aamu-unelmaan
    Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
    Päästä rauhan valkamaan.

Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi, enimmät kuitenkin ruotsiksi.

Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:

    Jos unelmain on kaunis vain,
    Niin lyhyt olkoon tuo,
    Mut kuohuinen ja kiireinen
    Kuin kevätvirran vuo.

Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa, magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin kädestä.

Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan. Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä: "Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. — Olen kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan, toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä, missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."

Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin. Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta 1860 Johan Wilhelm Rosenborg, sama mies, jonka vähää ennen 1863 vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle. Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.

Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin, niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861 annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan" kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä. Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin, joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.

August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan" nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 Ernst Linder julkaisi Helsingissä "Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad", jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug. Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H. Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift" nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia kirjoitelmia.

Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi, olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä päättäen, että hän — arvatenkin Snellmanin pyynnöstä — avusti viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]

Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan "diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus — alkuaan M:n pitämä esitelmä, joka sittemmin julkaistiin painosta — selittää diplomatian olevan se elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa, työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.

Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen; hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848 vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin, sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.

On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti. Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin "taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian, että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu, johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia, täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun" elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle, vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin "homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.

Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti taattu.

Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä 1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt, nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa, korkeimman arvosanan, "laudatur".

III LUKU.

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

Kohdakkoin sen jälkeen kuin oli maisteriksi vihitty, otettiin Mechelin Suomen Tiedeseuran apulaissihteeriksi ja hoiti pöytäkirjanpitoa lokakuun 1 p:stä 1860 seuraavan vuoden loppuun, minkä ohessa hän kevätlukukauden 1861 toimi yliopiston konsistorin amanuenssina. Lakitieteenkandidaatiksi tultuaan hän kirjoittautui auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen huhtikuussa 1864, tuli ylimääräiseksi kopistiksi senaatin talousosastoon saman vuoden lokakuussa ja valtiovaraintoimituskunnan kopistiksi heinäkuussa 1865, ollen viimeksi mainitussa toimessa toukokuuhun 1867.

Hänen työkykynsä salli hänen kuitenkin näiden toimien rinnalla hoitaa muitakin, kuten meri- ja vekselioikeuden opettajan tointa Helsingin merikoulussa lukuvuonna 1864-65. Niinikään hän jonkin aikaa antoi opetusta neiti Elisabeth Blomqvistin yksityisessä tyttökoulussa, jossa aikoinaan oli varsin runsaasti oppilaita. Tutkiakseen Ruotsin vallan aikaista Suomen raha-asiain tilaa oleskeli Mechelin elo- ja syyskuun 1864 Tukholmassa harjoittaen sikäläisessä kamariarkistossa tutkimuksia, jotka kuitenkin täytyi keskeyttää silmätaudin takia. Hän oli Tukholmassa myös tutustunut tilastollisen toimiston työjärjestykseen ja toimintaan, "mikä", kuten hän kirjeessä sedälleen H.A. Mechelinille mainitsee, "suuresti kiinnittää mieltäni".

Syksyllä 1865 hän meni naimisiin helsinkiläisen kauppiaan, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin ja hänen vaimonsa Cecilia Meyerin tyttären Aleksandra Elisabeth Lindroosin kanssa, joka oli syntynyt v. 1844. Kohta häiden jälkeen teki nuori pariskunta ulkomaanmatkan. Mechelin oli tällöin jonkin aikaa sairaana Genfin järven rannalla sijaitsevassa Clarensin parantolassa Sveitsissä, mutta hänen toivuttuaan he viettivät talven 1865-66 Parisissa, missä Mechelin jatkoi valtiotieteellisiä opintojaan ja kirjoitteli matkakirjeitä Helsingfors Dagbladiin.

Kotimaahan palattuaan hän rupesi appensa kuoltua hoitamaan tämän omistamaa Helsinginpitäjässä sijaitsevaa Botbyn tilaa alaikäisen lankonsa Johan Fr. Lindroosin puolesta ja oli siinä toimessa kymmenen vuotta, kunnes lanko oli tullut täysi-ikäiseksi. Mutta sen lisäksi hän v. 1868 osti anopiltaan toisen, Hollolan pitäjässä sijaitsevan Laitiala nimisen tilan, jonka hän vasta 1880-luvun alussa möi langolleen. Tietenkään ei Mechelin voinut yksityiskohtia myöten antautua hoitamaan molempia suuria maatiloja, mutta hän valvoi kuitenkin niiden hoitoa ja koetti myös hankkia siihen tarvittavat tiedot tutkimalla maanviljelyskirjallisuutta. Täten perehtyneenä maanviljelyksen eri haaroihin hän kykeni toimimaan Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä vuosina 1870-75. Vielä myöhempänäkin elinaikanaan hän joutui valvomaan maatilan hoitoa. Hänen anopillaan oli nimittäin toinenkin tila, Löyttymäki Janakkalassa. Kun siellä 1880 vuoden vaiheilla tulipalo hävitti päärakennuksen ja miltei kaikki muutkin rakennukset, täytyi Mechelinin ottaa valvoakseen niiden uudestirakentamista, ja anopin kuoltua v. 1899 hän ryhtyi hoitamaan tilaa. Kesät hän vietti puolisoineen ja tyttärineen Botbyssä ja Laitialassa sekä sitten kun viimeksi mainittu tila oli myyty, muutamina vuosina leipurimestari Ekbergin omistamassa Edishemin huvilassa Uudenmaan saaristossa, jonkin matkaa Helsingistä itään päin, ja sen jälkeen Löyttymäellä, kunnes se myytiin v. 1907.

Valtiopäivälaitoksemme jälleen tultua henkiin herätetyksi v. 1863 ei kestänyt kauan, ennenkuin Mechelinin työkykyä alettiin siinä käyttää. 1867 vuoden valtiopäivillä hän tuli yhdistetyn valtio- ja suostuntavaliokunnan sihteeriksi sekä suoritti tämän tehtävän tavalla, joka herätti huomiota ja sai osakseen suurta tunnustusta. Valtiopäiväin jo ollessa loppumassa annettiin säädyille toukokuun 9 p:nä hallituksen esitys rautatien rakentamisesta Riihimäeltä Pietariin. Se lähetettiin talous- sekä valtio- ja suostuntavaliokuntaan. Asia käsiteltiin mitä joutuisimmin, niin että viimeksi mainitun valiokunnan sihteerillä Mechelinillä jo kahden päivän kuluttua oli valmiina asiasta annettava parin painoarkin laajuinen mietintö ja viidentenä päivänä se ruotsiksi ja suomeksi painettuna voitiin jakaa säädyille, joten nämä vielä samoilla valtiopäivillä ehtivät lopullisesti käsitellä asian. Mietintö, jossa puollettiin radan rakentamista, hyväksyttiin, ja tämän tuloksen katsottiin suureksi osaksi johtuneen mietinnön taitavasta perustelusta, mikä seikka on sitä enemmän luettava tekijän ansioksi, kun rautateiden hyötyä ei vielä tuohon aikaan maassamme yleisesti tunnustettu, vaan päinvastoin monella taholla epäiltiin. Asiaa käsiteltäessä ritaristossa ja aatelissa lausuivat useat puhujat erittäin kiittäviä sanoja mietinnöstä ja sen onnistuneesta muodosta. [Edv. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I s. 709 sanoo mietintöä "hyvin perustelluksi".]

Valtio- ja suostuntavaliokunta antoivat valtiovaraston tilastakin mietinnön, joka säädyissä tunnustettiin taitavasti laadituksi. Mutta kun siinä lausutut moitteet erinäisistä hallituksen toimenpiteistä olivat herättäneet paheksumista senaatissa, sai Mechelin päälliköltään, senaattori Thiléniltä kuulla, ettei sen, jolla oli kunnia valtiovaraintoimituskunnan kopistina palvella keisarillisessa senaatissa, sopinut semmoista kirjoittaa. Kun Mechelin ei kuitenkaan ollut mietintöön kirjoittanut muuta kuin mikä oli hänen vakaumuksensa mukaista eikä tahtonut sitoutua vastedeskään menettelemään toisin, vaikka kunnioitus senaattia kohtaan näyttäisi sitä vaativankin, pyysi hän ja saikin eron kopistinvirastaan. Ennen pitkää hän kuitenkin sai toisen toimen, jossa pääsi käyttämään raha-asiain tuntemustaan. Oltuaan nimittäin jonkin aikaa Robert Montgomeryn sijaisena Yhdyspankin keskushallituksen jäsenenä, valittiin hänet Montgomeryn erottua vakinaiseksi tähän toimeen mainitussa Suomen ensimäisessä yksityispankissa, ja hän pysyi siinä joulukuusta 1867 kesäkuuhun 1872, aika ajoin hoitaen pääjohtajankin tehtäviä.

1872 vuoden valtiopäivillä oli Mechelin porvarissäädyn jäsenenä yhtenä Helsingin kaupungin neljästä valitusta edustajasta. Sekä näillä että kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, herätti hän huomiota sujuvalla puhelahjallaan, sukkelasanaisuudellaan väittelyissä ja laajoilla tiedoillaan varsinkin valtio-oikeudellisissa ja raha-asioissa, mitkä ominaisuudet eritoten tulivat näkyviin niissä valiokunnissakin, joihin hänet valittiin ja joissa hän aina pääsi johtavaan asemaan. Ensi työkseen 1872 vuoden valtiopäivät päättivät lähettää keisarille kiitosadressin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen johdosta. Adressia laatimaan valittiin kustakin säädystä jäsen, porvarissäädystä Mechelin. Adressin antoivat puhemiehet kenraalikuvernöörille, kreivi Adlerbergille, joka sen toimitti hallitsijalle. Samoilla valtiopäivillä Mechelin oli valtio- ja pankkivaliokunnan jäsenenä sekä yleisen valitusvaliokunnan varajäsenenä. Muuan hänen tekemänsä anomusehdotus herätti sekä sisällyksensä että käsittelynsä johdosta varsin suurta huomiota. Porvarissäädyn täysi-istunnossa helmikuun 20 p:nä Mechelin nimittäin ehdotti anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa valtiosäädyille sellaisen säätyjen itseverottamisoikeuden kehitystä tarkoittavan lakiehdotuksen, että ne jokaisilla lakimääräisillä valtiopäivillä saisivat vahvistaa valtion tulo- ja menoarvion ensintuleviin valtiopäiviin asti — mikä toimenpide johdonmukaisesti seurasi valtiosäädyille perustuslaissa myönnetystä suostuntaoikeudesta ja nyttemmin oli toteutettavissa, koska lakimääräiset valtiopäivät uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan kokoontuisivat määräajoin, ainakin joka viides vuosi. Porvarissääty hyväksyi puolestaan ehdotuksen ja pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Mutta sekä maamarsalkka että pappis- ja talonpoikaissäädyn puhemiehet kieltäytyivät esittämästä asiaa, koska ehdotus heidän käsityksensä mukaan loukkasi keisarin hallitsijaoikeuksia ja sen vuoksi oli niin arkaluontoista laatua, ettei sitä ollut otettava käsiteltäväksi. Kolmessa viimeksi mainitussa säädyssä panivat lukuisat jäsenet vastalauseen tätä puhemiesten perustuslaintulkintaa vastaan, joka todellisuudessa oli omansa riistämään maan edustajilta oikeuden tärkeissä kysymyksissä esittää hallitsijalle kansan toivomukset, jota vastoin alamaisen anomuksen, jonka hallitsija oli oikeutettu hylkäämään, ei olisi pitänyt voida katsoa tietävän hänen oikeuksiensa loukkausta. Mainita sopii, että vastalauseeseen yhtyi useita, jotka monessa kohden olivat toisella kannalla kuin Mechelin, esimerkiksi aatelissäädyssä J.V. Snellman, pappissäädyssä G.Z. Forsman ja talonpoikaissäädyssä A. Meurman. Porvarissääty oli kuitenkin lähettänyt Mechelinin ehdotuksen valtiovaliokuntaan, jonka oli siitä annettava lausunto ja toimitettava se kaikille säädyille, jolloin puhemiehet luultavasti uudistaisivat epäyksensä. Mechelin silloin pyysi saada peruuttaa ehdotuksensa, ei sen vuoksi ettei hän yhä edelleenkin olisi ollut vakuutettu anotun uudistustoimenpiteen oikeutuksesta ja suotavuudesta, vaan ehkäistäkseen puhemiesten menettelyn aikaansaamasta tärkeätä uuden valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevaa, vastaisuudessa vahingollista ennakkotapausta. Tähän hänen pyyntöönsä porvarissääty suostui.

Mechelinin toiminnasta näillä valtiopäivillä mainittakoon vielä, että hän ynnä kaksi muuta Helsingin kaupungin edustajaa (Öhrnberg ja Kiseleff) tekivät anomusehdotuksen ruotsin ja muinais-pohjoismaisten kielten professorinviran perustamisesta yliopistoon. Ehdotus hyväksyttiin aatelissa ja porvarissäädyssä, mutta hyljättiin molemmissa muissa säädyissä. Aateli ja porvarissääty päättivät esittää anomuksen kummankin säädyn erityisenä toivomuksena, ja tulos oli, että kesäkuun 16 p:nä 1876 annetun julistuksen kautta perustettiin ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka. Samoilla valtiopäivillä Mechelin ehdotti myönnettäväksi 60,000 markan suuruisen määrärahan seitsenjäsenisen suomalaisen tiedeakatemian perustamiseksi. Muissakin säädyissä tehtiin ehdotuksia määrärahain myöntämisestä tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi, ja säätyanomus saatiin toimeen, josta oli lopputuloksena, että tiedeseura sai yleisistä varoista jonkin verran korotetun apurahan. Eräs Mechelinin tekemä, niiden vanhettuneiden säädösten kumoamista tarkoittava ehdotus, jotka asettavat juutalaiset maamme asukkaitten noudatettavan lain ulkopuolelle, saavutti yleisen valitusvaliokunnan kannatuksen ja porvarissäädyn hyväksymisen, mutta hyljättiin kolmessa muussa säädyssä, joten asia raukesi. Mechelinin puoltamista ehdotuksista mainittakoon lisäksi eräs hallituksesta riippumattoman, erottamattomista jäsenistä kokoonpannun korkeimman oikeuden perustamista tarkoittava, ja toinen, joka tarkoitti korkorajan poistamista eli 6 prosenttia korkeamman koron ottamista koskevan kiellon kumoamista. Jälkimäisen ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei talonpoikaissääty), mutta Hänen Majesteettinsa lausui, ettei se "tätä nykyä" aiheuttanut toimenpidettä.

Valtiosäädyille oli annettu kertomus valtiovarain tilasta, joka lähetettiin valtiovaliokuntaan, missä Mechelin ehdotti, että valiokunta tulevaksi viisivuotiskaudeksi laatisi täydellisen laskelman valtion tuloista ja menoista, jotta valtiosäädyt sen perusteella voisivat päättää, oliko ja missä määrin tarpeellista myöntää suostuntaveroja maan tarpeisiin. Valiokunta kuitenkin piti laskelman laatimista mahdottomana ja hylkäsi ehdotuksen, tyytyen antamassaan mietinnössä lausumaan erinäisiä toivomuksia valtionkirjanpitoon ja sen ehdotetun uudistuksen jouduttamiseen nähden. Mutta asiaa ritaristossa ja aatelissa esiteltäessä maamarsalkka, vapaaherra Nordenstam selitti, että kertomus valtiovarain tilasta oli valtiosäädyille ainoastaan "näytettävä", niiden saamatta siitä keskustella, ja ettei valiokunnalla ollut aihetta antaa siitä lausuntoa. Vastalauseita pantiin tätä käsitystä vastaan, niiden kuitenkaan voimatta taivuttaa maamarsalkkaa muuttamaan mieltään. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puhemiehet seurasivat maamarsalkan esimerkkiä. Ainoastaan porvarissäädyssä salli puhemies Zilliacus keskustelua. Mechelin perusteli tällöin tarkemmin valiokunnan katsantokantaa ja selitti valtionkirjanpidon epätyydyttävän tilan olleen syynä siihen, että valiokunta oli katsonut mahdottomaksi laatia tiliasemaa, josta selvästi kävisi ilmi, oliko suostuntavero tarpeen valtion menoihin vai ei. Sääty päätti H.M:lleen lähettää kirjelmän, jossa lausuttaisiin suotavaksi, että ehdotettu valtionkirjanpidon uudistus piakkoin pantaisiin toimeen. Mutta kun porvarissääty jäi yksinään kannattamaan tätä päätöstä, merkittiin valtiopäiväpäätökseen vain, että valtiovaliokunta oli tarkoin tutustunut valtiovarain tilaan ja valtionkirjanpitoon sekä ne tarkastanut.

Mechelinin opettaja ja personallinen ystävä, professori Rosenborg kuoli kesällä 1871. Aavistaen läheistä kuolemaansa oli hän kehottanut Mecheliniä hakemaan professorinvirkaa sen avoimeksi tultua. Mechelinille tämä oli tuntuva taloudellinen uhraus, koska hänen silloin oli pakko luopua paljon parempipalkkaisesta toimestaan Yhdyspankissa, mutta hän päätti siitä huolimatta noudattaa kehotusta. Yhdyspankin hallinto ei häntä mitenkään tahtonut menettää, ja muuan pankin kannattajapiirin lähetystö saapui hänen luokseen saadakseen hänet luopumaan aikeestaan. Pankin silloisen johtajan August Törnqvistin täytyisi kivulloisuuden tähden luultavasti pian erota, ja Mechelinille tarjottiin hänen paikkansa, minkä ohessa palkka luvattiin korottaa 14,000:sta 24,000 markkaan. Mutta Mechelin pysyi kerran tekemässään päätöksessä, koska tunsi, ettei hän kuitenkaan voisi samalla mielenkiinnolla antautua pankkialalle kuin siihen toimintaan, johon avoimeksi joutunut yliopiston opettajapaikka viittasi.

Aika, joka hänelle suotiin valmistuakseen virkakelpoiseksi, jäi tosin varsin niukaksi, sillä kohta professorinvirkaa haettuaan täytyi hänen valtiopäiväin jäseneksi valittuna ottaa näihin osaa. Kesällä 1872 hän teki opintomatkan Tukholmaan ja Upsalaan, sairasteli kotimaahan palattuaan jälleen jonkin aikaa, mutta ehti kuitenkin ajoissa suorittaa säädetyt opinnäytteet. Tammikuussa 1873 hän julkaisi sen väitöskirjan, "Svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634", joka tuotti hänelle lakitieteenlisensiaatti- ja -tohtoriarvon. Tehtyään samana vuonna matkan Berliniin ja Wieniin, missä hän kirjoitteli matkakirjeitä Dagbladiin, mutta etupäässä tutki vastaperustettujen liittovaltojen, Saksan valtakunnan ja Itävalta-Unkarin valtiollisia ja oikeudellisia oloja, julkaisi hän syyskuussa opinnäytteenä professorinvirkaa varten väitöskirjan "Om statsförbund och statsunioner, första häftet." Valtiolla, sanotaan teoksessa, on semmoisenaan suvereniteetti, sikäli että sillä on oikeus päättää omista asioistaan. Mutta suvereniteetti voi olla osittainen, kuten valtiounionissa, missä toinen valtio vain toisen yhteydessä määrää ulkopolitiikkansa tahi missä tämän määrää jokin yhteenliittyneiden valtioiden yhteinen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena on esittää nykyajan tärkeimpäin valtiounionien valtiosääntöjen peruspiirteet, ja näistä tekijä erikoisesti tekee selkoa Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen valtiosäännöstä. Hän sanoo aikovansa näissä tutkimuksissa lopuksi ottaa tarkastaakseen kysymyksen Suomen ja Venäjän keisarikunnan keskinäisestä valtiollisesta asemasta, mikä aikomus ei kuitenkaan tässä teoksessa toteutunut, syystä että ensimäiselle viholle ei ilmestynyt jatkoa. Muissa teoksissaan hän sitä vastoin on laajasti ja perusteellisesti käsitellyt tätä kysymystä. Siinä väitöstilaisuudessa, jossa vastamainittua teosta tarkastettiin, Mechelin piti alustavan esitelmän "kansainvälisistä sovinto-oikeuksista", mikä osottaa hänen huomionsa jo tähän aikaan kiintyneen aatteeseen rauhantilan pysyttämisestä valtojen kesken oikeuden pohjalla, jonka aatteen innokkaana esitaistelijana hän myöhempänä elinaikanaan esiintyi. Mainitussa esitelmässä, joka on julkaistuna Lainopillisen Yhdistyksen aikakauskirjassa, sanotaan: Kansainvälistä oikeustilaa täytyy pitää heikkona ja uhanalaisena, niin kauan kuin kansainoikeudelliset perusaatteet eivät ole velvoittavana ja noudatettavana lakina kaikille valtioille, suurille ja pienille, niiden keskinäisissä suhteissa — niinkauan kuin oikeuden voimaansaattamiskeinona vain poikkeustapauksissa on muu kuin sota. Valitettavasti täytyy kansainoikeuden sekä käytännössä että teoriassa vielä tunnustaa sota luvalliseksi keinoksi valtioiden saattaessa oikeuksiaan voimaan. Mutta silti ei ole epäoikeutettua pyrkiä siihen, että sotien oikeutus rajoitetaan yhä ahtaampaan, niin että niitä vihdoin pidetään rikoksena kansainoikeutta vastaan. — Tekijä viittaa siihen, että Englannin parlamentissa oli tehty ehdotus pysyväisen sovinto-oikeuden perustamisesta ratkaisemaan valtioiden välisiä riitoja ja että parlamentin enemmistö oli kannattanut tätä aatetta. Sellainen valtioiden riitakysymysten lykkääminen kansainväliseen sovinto-oikeuteen on saatava pakolliseksi ja tulee olla olemassa kansainvälinen kirjoitettu laki. Kansainvälisellä sovinto-oikeudella tulee olla toimeenpanovaltakin. Sotia on mikäli mahdollista ainakin rajoitettava.

Mechelinin pidettyä syksyllä 1873 suomenkielisenkin näyteluennon ja hänen molempain kilpahakijainsa, W. Lavoniuksen ja W. Enebergin, peruutettua hakemuksensa nimitettiin hänet helmikuun 14 p:nä 1874 kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professorinvirkaan.

IV LUKU.

Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874 pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan valtio-oikeudessa — siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia. Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on "poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten toteuttamisen keinoja ja tapaa — valtiotaidon perusaatteita. Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina, ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin, yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä. Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille perille. — Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä. Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset ominaisuudet — terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky, kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan —, jotka ominaisuudet eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu. Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, — jatkaa M. — en ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä, käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa, joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin piireihin. — —

Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna 1877 hän julkaisi — osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana — "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861 julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen, sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891 jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.

Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta, elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.

Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta 1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi. Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15 p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.

Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja 1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen 6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan (Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin — sen parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta. Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877 perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain hoito keskittyi erityiseen virastoon.

Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus; hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.

Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain maiden välisiä unionisuhteita.

Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla, lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege" (lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.

Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin, joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken, jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa, jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan, jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä, vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen, jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin, yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä muodossa vahvisti.

Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä" syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen. Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon saatavissa.

Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä. Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla. Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä, joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä; toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan 1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867 vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen, mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu sillä — tosin väärällä — väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi. Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.

Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin, että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka, vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin", joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta, minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.

Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta. Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan, joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus kuitenkin raukesi.

Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36 §:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle mukavaa varojen ylenpalttisuutta".

Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta. Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.

Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin. Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan. Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana, valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin 1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä työllä ansaita toimeentulonsa.

Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota, joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella. Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.

Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty virheellisiä tietoja Suomesta — tekijä mainitsee maamme edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) — lähetti Mechelin erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen. Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa "kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta. Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys, huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa, kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan. Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä" ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis — niinkuin aikaisemmin käsitettiin — kukin sääty vain omaa yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. — Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan kirkkolakimme uudistuksessa.

Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen, edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta", minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen edustajan.

Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä, että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville välipäiville.

Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä, mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä. Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin. Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme tärkeän palveluksen.

1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa "ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" — nimi johtui 1870-luvun alussa ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä — ja maltillisten välillä, joiden jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä, jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana". Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä "liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta, että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla, lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue, joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä torjuen. — Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten, kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin. Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen, valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely, Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. — Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut. Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen toimintavapautta. — Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet, mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. — Puolue myöntää empimättä tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita, mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä. Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.

Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se 20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti. Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian" vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen, joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan kieltämättä oli.

Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman, Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.

Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen, joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä 1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen sijalleen astui kreivi Feodor Logginovitsch Heiden. Saman vuoden syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra Emil Stjernvall-Walleen ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen seuraajakseen nimitettiin salaneuvos Theodor Bruun.

Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä vapaaherra Samuel Werner von Troil oli maamarsalkkana. Mechelin oli sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. — Toinen anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. — Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877 v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena maaverojen tuntuva huojennus. — Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa julkaistiin toukokuun 11 p:nä senaatin uusi valtalupa, jolloin monta uutta miestä astui hallitukseen. Näiden joukossa oli Mechelin, joka tuli valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi Viktor von Haartmanin jälkeen, joka taas määrättiin Pietarissa olevaan valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäseneksi. Jo aikaisemminkin oli ollut puhetta Mechelinin sijoittamisesta korkeimpaan hallitukseemme. Ministerivaltiosihteerin apulaisen Kasimir Palmrothin kuoltua joulukuussa v. 1880 oli nimittäin senaatti esittänyt kenraalikuvernööri Adlerbergille toivomuksen, että tämä ehdottaisi keisarille Mecheliniä avoimeen toimeen, mutta ennenkuin ehdotus saapui asianomaiseen paikkaan, oli virkaan ehditty nimittää toinen henkilö, nimittäin Theodor Bruun. Mechelin astui nyt sen sijaan senaattiin. Samalla kertaa nimitettiin prokuraattoriksi Robert Montgomery, Mechelinin läheinen ystävä ja niinkuin hänkin ajatuskannaltaan vapaamielinen, kenties kallistuen johonkin määrin enemmän ruotsinmieliselle puolelle. Mutta samalla kertaa nimitettiin kamaritoimituskunnan päälliköksi suomalaisen puolueen johtomies, professori G.Z. Forsman, joka kohdakkoin sen jälkeen aateloitiin ja otti nimekseen Yrjö-Koskinen. Sota-asiaintoimituskunnan päälliköksi tuli kenraali Oker-Blom, joka oli tehokkaasti toiminut asevelvollisuuden hyväksymiseksi v. 1877 ja joka hänkin oli suomalaisuuden harrastajaksi tunnettu. Kun siten valtiopäiväin valtapuolueiden etevimmät edustajat astuivat maamme hallitukseen, voitiin syyllä katsoa tämän saaneen parlamenttaarisemman luonteen kuin sillä milloinkaan aikaisemmin oli ollut.

V LUKU.

Muuan kirje, jonka Mechelin kesälomansa lopulla Laitialasta kirjoitti ystävälleen Robert Lagerborgille, kuvailee elävästi hänen mielentilaansa siihen aikaan, jolloin hänen oli astuttava maamme hallitukseen. "Minun on suotu", hän kirjoittaa, "täällä maalla jonkin verran nauttia ihanata syyskesää… Täällä olen nyt kuljeskellut ja uurastanut maataloutta, laatinut sikolättien piirustuksia ja määräillyt tunkioiden kokoumusta, mitannut viljaa luuassa ja antanut rohtoja sairaille elukoille, sanalla sanoen toiminut tilanhoitajan sijaisena; samalla kuitenkin rohjeten kuunnella n.s. henkiääniä metsän huminassa ja ulkoparvekkeellani pitkät ajat haaveillen silmäillä päivänpaisteista maisemaa — —. Kaivannut olen Sinua sekä Montgomerya ja Castrénia. Juuri teidän kolmen kanssa olisin näinä aikoina useasti tahtonut keskustella."

"Olen joutunut käännekohtaan, sitä ei käy kieltäminen. Toiminta hallituksen jäsenenä on toista, kuin mitä julkisen sanan, sanomalehdistön palveluksessa, opettajana tahi puhujalavalta harjoittaa. Kumpaisessakin tapauksessa tosin on taisteltava aatteiden ja periaatteiden puolesta — tässä kohden ei hallitukseen astuminen aikaansaa mitään muutosta. Mutta kuinka erilainen onkaan kiistakenttä! Ja samaten toiminnan välineet. Aatteidensa levittäminen ja valtaansaattaminen siivekkäin sanoin on toimintaa, joka tyydyttää ja elähyttää meidän kaltaisiamme ihmisiä tietenkin monin verroin enemmän kuin jonkin kollegin salaisessa tai puolisalaisessa istunnossa osittain eri kannalla olevain parissa sovitteleminen ja luoviminen, saadakseen perille ajetuksi osankaan siitä, minkä tahtoo toteuttaa, — eikä sitten olla millänsäkään kohdatessaan sellaistakin vastarintaa, jota ehdotuksia vastaan tehdään muillakin kuin asiallisilla syillä. — —"

"Mitä tukea voimme me, R. M(ontgomery) ja L. M(echelin), saada Dagbladilta? Siinä yksi niistä asioista, joista täällä olisin halunnut neuvotella. Nyt voin vain esittää oman käsitykseni, aivan lyhyesti:"

"Parasta on, että taloudellinen osallisuuteni Dagbladiin loppuu, mutta siitä ei johdu, että henkisen yhteyden tarvitsee lakata. Päin vastoin olen halukas, milloin vain vaadit, neuvottelemaan käsiteltävistä kysymyksistä. Senaatti ei ole mikään puoluehallitus, se voi joutua vuoroin moitteen, vuoroin kannatuksen esineeksi, Dagbladin joutumatta kieroon asemaan. Ja jos minun läheiset suhteeni Dagbladin johtomiehiin jatkuvat, on tämä täysin sovitettavissa virka-asemaani, jonka tietysti olen ottava huomioon siten, etten ilmaise neuvospöydän salaisuuksia. Mutta tässä kohden minä nojaudun ensinnäkin siihen tosiasiaan, etteivät, niin kauas taaksepäin kuin muistini ulottuu, keskusteluihimme siitä kannasta, mille Dagbladin kussakin tilassa olisi asetuttava, milloinkaan ole päässeet vaikuttamaan mitkään henkilöpoliittiset syrjäajatukset, eikä milloinkaan niillä ole ollut muuta tarkoitusperää kuin tämän maan etu. Tämän tietäen ja samalla tuntien maltillisen, arvokkaan ja tosioloihin perustuvan tapasi arvostella esillä olevia kysymyksiä, jota niin tarkkanäköisenä olet Dagbladissa noudattanut, en suinkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta vähäistä sijaa Sinunkin neuvostossasi, milloin nähnet suotavaksi kuulla minun ajatuksiani jostakin kysymyksestä — samoinkuin minäkin toisaalta toivon saavani sinulta hyviä neuvoja tapauksissa, jolloin minä, omalla alallani, olen epätietoinen oikeasta ratkaisusta."

"Lopuksi tahtoisin ilmoittaa että, vaikken voikaan pysyä Dagbladin avustajana, kuitenkin aion silloin tällöin pyytää tilaa taloudellisia kysymyksiä käsitteleville kirjoitelmille — jotka mieluimmin haluaisin saada julkaistuiksi ilman nimimerkkiä — toimituksen omina."

"Sanalla sanoen: toivon siten saavani edelleenkin olla siivekkään sanan miesten yhteydessä."

"Tämä on minulle, yksityiseltäkin kannaltani katsoen, ehdoton sieluntarve. Meidän iällämme ei enää solmita uusia ystävyyssiteitä, kaikkein vähimmin julkisessa asemassa, joka pakottaa olemaan varsin varuillaan kaikkia kohtaan, joita ei perin pohjin tunne."

"Niinpä niinkin, rakas ystävä, alamme vanheta. Kuuluu jo menneeseen aikaan se elämänjakso, jolloin ystäväpiiri tuon tuostakin kokoontui elähyttäviin keskusteluihin. Ajatukset ja sanat kohosivat rohkeasti kaikkiin korkeuksiin ja laskeutuivat kaikkiin syvyyksiin, vapaamielinen parhaassa mielessä oli henki, vapaasti ja hilpeästi pilapuheet säkenöivät, vähentämättä aatteiden vakavuutta. Omituinen on tuo piiri ollut: alati kiintynyt politiikkaan ja siinä toiminut, eikä kuitenkaan koskaan personallisen kunnian- tai vallanhimon ohjaamana — voittaja suurin piirtein nähtynä, sillä yhteiskuntamme vapaamielinen uudistus v:sta 1861 lähtien on kuitenkin olennaisesti meidän piirimme työtä — eikä kuitenkaan käytä tätä voittoa omaksi hyödykseen, ei ylöspäin eikä alaspäin! Tämä ei juuri ole uusimman polven harkitsevan realismin eikä itsekkyyden mukaista."

"No niin, antaa nuorten menetellä omalla tavallaan, — me pysymme sellaisina kuin olemme olleet. Vaikka pilan ja ilon lähde pulppuaakin entistä niukemmin, ei liberaalien pohjasävy milloinkaan hälvene."

"Omasta puolestani katson tulevaisuuteen ylenmääräisiä toiveita rakentelematta. Olen laatinut toimintaohjelmani, ja olen kaikella tarmollani koettava panna sen toimeen. Nopeasti se ei voi tapahtua, vain askel askeleelta. Ilman sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei sellainen ohjelma kuin minun ole toteutettavissa. Mutta elleivät voimat petä, pääsee päämäärään vihdoin ja saavuttaa sen ilon, minkä velvollisuuden täyttäminen tuottaa. Sinä tunnet jotakuinkin tämän ohjelman. Mitä sinulta pyydän, ei ole vain neuvoja ja toimia, vaan kärsivällisyyttäkin, jos mielestäsi asiat edistyvät liian hitaasti."

"Addio! Parin päivän kuluttua olen jälleen kaupungissa. Vanha ystäväsi
Leo M." —

Senlaatuinen yhteistyö Lagerborg ystävän kanssa, jota Mechelin oli ajatellut jatkuvaksi sen jälkeen, kun hän itse oli tullut hallituksen jäseneksi, kävi kuitenkin mahdottomaksi, sen johdosta että Lagerborg jo saman vuoden marraskuun 5 p:nä kuoli leikkauksen jälkeen, joka oli toimitettava hänen saamansa vaarallisen luumurtuman johdosta. Hänen lähin seuraajansa Dagbladin toimittajana, Robert Castrén, eli hänen jälkeensä vajaan vuoden, mistä lähtien lehden nauttima suosio ja vaikutus yleiseen mielipiteeseen väheni, kunnes lehti jonkin vuoden kuluttua kokonaan lakkasi ilmestymästä. Kieltämättä on se vapaamielinen ryhmä, joka voimakkaimmillaan ollessaan lähinnä kannatti tätä lehteä, sen avulla tehokkaasti myötävaikuttanut niihin "voittoihin", joita vapaamieliset aatteet saavuttivat valtiopäivämme niihin aikoihin toimeenpannessa useita siihen suuntaan käyviä uudistuksia.

Kohta nimityksensä perästä Mechelin sai tehdä matkan Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten vallanpitäjäin kanssa eräästä Suomen raha-asioita koskevasta tärkeästä kysymyksestä. Se koski Viipurin ja Pietarin välisen rautatien Venäjän puoleisen osan lunastamista Suomen valtiolle, jonka lunastussumman määrä nousi puoleenkolmatta miljoonaan hopearuplaan. Mechelinin neuvotellessa rahaministeri Bungen kanssa vaati tämä rahamäärän laskettavaksi Suomen kultarahassa ja maksun suoritettavaksi ulkomaisille pankeille asetetuilla vekseleillä sekä, mikäli mahdollista, kuukauden kuluessa. Eipä senvuoksi Bungen hämmästys ollut vähäinen, kun Mechelin tähän vastasi, että rahat maksettaisiin viimeistään 8 päivän kuluessa. Sopimus, jonka Mechelin jo edeltäkäsin oli laatinut, allekirjoitettiin heti, yöllä hän palasi Helsinkiin, seuraavana päivänä vekselit kirjoitettiin ja kolmantena päivänä ne jo olivat Bungen käsissä. Bunge kävi tämän johdosta Suomen ministerivaltiosihteerin luona kiittämässä, vakuuttaen ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt tämänlaisia asioita niin nopeasti selvitettävän.

Mechelin, joka Pietarissa käydessään oli päässyt keisari Aleksanteri III:n puheille, suoritti samalla matkalla toisenkin Suomen valtiolaitosta koskevan asian, nimittäin Kivennavan pitäjässä sijaitsevan Lintulan lahjoitustilan oston toiminimi Meyer & Kump:lta. Hän sai sittemminkin senaattoriaikanaan sangen usein tehdä matkoja Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten ministerien kanssa tulli- ja muista asioista.

Valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkönä Mechelin joutui läheisiin suhteisiin toimituskunnan vakinaiseen päällikköön Klas Herman Molanderiin. Tämä oli mies, joka aina suurimmalla huolella ja tunnollisuudella suoritti virkatehtävänsä, mutta lienee kuitenkin harvoin itsekohtaisesti tehnyt alotteita tärkeämpiin uudistuksiin, mikä sitä vastoin paremmin sopi Mechelinin luonteelle. Heidän välinsä olivat aina parhaimmat. Apulaispäällikön tehtävänä oli pääasiallisesti käsitellä sellaisia asioita, jotka sittemmin siirrettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnalle. Mechelin koetti pontevasti toimia varsinkin kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistämiseksi, ja moni tärkeä uudistus näillä aloilla on hänen työtään. Kauppa-, teollisuus- ja käsityöläiskouluja perustettiin, polyteknillisen opiston pääsyvaatimuksia korotettiin. Teollisuushallitus perustettiin v. 1884, mistä muun muassa seurasi teollisuustilaston perinpohjainen uudistus ja parannus. Luotsilaitoksessa pantiin toimeen suuria uudistuksia, lukuisia uusia loistoja rakennettiin, loistolaivojen ja luotsihöyrylaivain lukua lisättiin, merenmittaukset, joita aikaisemmin oli suoritettu Venäjän meriministeriön valvonnan alaisina, vaikka Suomen valtiovaroilla, siirrettiin Suomen luotsilaitokselle. Uusi höyrylaiva ja uusia työkoneita hankittiin mittauksia varten. Täten kävi entistä paljon suurempia alueita vuosittain mittaaminen. Talvilaivaliikenteen aikaansaamiseksi hankittiin Mechelinin toimesta ensimäinen jäämurtajalaivamme "Murtaja" v. 1889.

Kun valtiovaraintoimituskunnan toinen osasto v. 1888 muodostettiin erityiseksi kauppa- ja teollisuustoimituskunnaksi, nimitettiin Mechelin sen päälliköksi. Tässä toimessa hän v. 1889 senaatissa ehdotti asetettavaksi komiteaa laatimaan ehdotusta ylemmän kauppaoppilaitoksen perustamiseksi, ja senaatti yhtyi tähän. Komitean ehdotuksen mukaisesti senaatti sitten teki hallitsijalle esityksen asiasta, mutta kenraalikuvernööri oli toista mieltä, mistä oli seurauksena, että esitys evättiin.

Jo ennen Mechelinin senaattiin tuloa oli päätetty rakentaa se talo, joka "Ateneumin" nimisenä on pääkaupunkimme kaunistuksia. Hallituksen jäsenenä hän otti huolekseen tämän rakennusyrityksen toteuttamisen, piirustukset laadittiin ja vahvistettiin tammikuussa 1885, minkä jälkeen rakennustyö alkoi, päättyen syksyllä 1887. Talon on valtio sittemmin maksutta luovuttanut taideyhdistyksen ja taideteollisuusyhdistyksen käytettäväksi. Taiteen edistämisharrastustaan Mechelin niinikään osotti uutterasti myötävaikuttamalla sen yleisen taidenäyttelyn toimeenpanemiseen, joka järjestettiin Helsingissä v. 1885 ja jota avustettiin valtiovaroilla.

Mechelinin laatimia olivat ne kaksi ehdotusta, jotka senaatti teki v. 1884 ja joista toinen koski sahausmaksun ja toinen käräjäkappain määrän alentamista sekä jälkimäinen hallituksen esityksenä annettiin 1885 vuoden valtiopäiville ja sai näiden hyväksymisen. Edelleen Mechelin toimi hallituksessa köyhäinhoidon parantamiseksi, aikaansaaden lokakuun 2 p:nä 1888 vahvistetun köyhäinhoidontarkastusta koskevan asetuksen, joka tuntuvasti paransi köyhäinhoitoa maassamme ja saattoi sen inhimillisemmäksi. Toukokuun 28 p:nä 1889 annetulla asetuksella järjestettiin kunnallinen mielenvikaisten hoito. Mielipiteet olivat viimeksi mainitussa kysymyksessä olleet senaatissa eriäviä, Yrjö-Koskinen oli vastustanut, koska arveli kuntain siitä liiaksi rasittuvan, mutta Mechelinin onnistui saattaa mielipiteensä voitolle. Naisten laillisten oikeuksien laajentamista koskevia kysymyksiä hän aina harrasti ja myötävaikutti muun muassa sen elokuun 6 p:nä 1889 julkaistun asetuksen aikaansaamiseen, joka soi naiselle oikeuden tulla valituksi köyhäinhoitohallituksen jäseneksi.

Kohta hallitukseen tultuaan Mechelin sai laatia lausunnon, jossa senaatti puolsi 1882 vuoden valtiopäiväin tekemää painovapauslain anomusta. Korkeimmassa paikassa anomus evättiin, mutta senaatti sai toimekseen lausunnon antamisen siitä, oliko muutosten tekeminen sanomalehdistöä koskeviin asetuksiin olojen vaatima. Mechelin laati tämän johdosta painolain ehdotuksen, jonka senaatti lähetti vahvistettavaksi, sen kuitenkaan viemättä toivottuun tulokseen.

Asioita, joihin kotimainen hallituksemme näihin aikoihin pani erityistä huomiota, oli tullioloja, varsinkin Suomen ja keisarikunnan välisiä, sekä näiden järjestämistä koskeva kysymys. Niihin lukuisiin ja pitkällisiin neuvotteluihin, joita tästä asiasta pidettiin sekä senaatissa että tämän ja muiden koti- ja ulkomaisten virastojen kesken, otti Mechelin, jonka työalaan tämä kysymys lähinnä kuului, tietenkin uutterasti osaa. Tavaton määrä kirjelmiä luonnoksineen senaatin esityksiksi näistä kysymyksistä, konsepteja senaatin kirjelmiksi erinäisille hallituslaitoksille ja virastoille sekä tehtailijoille y.m. on tuohon aikaan hänen kynästään lähtenyt. Ja alati käytti hän kaiken kykynsä valvoakseen Suomen etuja.

Sen jälkeen kun maamme v. 1809 oli yhdistetty Venäjään, oli venäläisiä tavaroita enimmäkseen tullivapaasti saanut tuoda Suomeen, kun sitä vastoin oikeus viedä suomalaisia tavaroita Venäjälle oli varsin rajoitettu. Mutta v. 1859 oli tähän aikaansaanut muutoksen uusi, molempain maiden välisiä kauppasuhteita järjestävä asetus, joka johonkin määrin tasoitti molemminpuolisia tullimaksuja ja laajensi suomalaisten valmistajain oikeutta viedä tavaroitaan Venäjälle. Tämä asetus sekä 1869 v:n tullitaksa, jossa tullimääriä oli entistä paremmin sovitettu täkäläisten olojen mukaisiksi, edisti sekä teollisuus- että maanviljelystuotteiden vientiä, minkä johdosta taas kotimainen työ elpyi ja maamme varallisuus lisääntyi. Meillä vanhastaan voimassa olevaa suojelustullijärjestelmää vieraihin maihin nähden, josta muun muassa oli se turmiollinen seuraus, että se yllytti salakuljetukseen, lievennettiin ainakin osittain, ja siten kasvava tuonti lisäsi osaltaan valtion tullituloja, jotka seuraavana aikana tuntuvasti kohosivat.

Suomen valtiopäivillä oli tullikysymys usein ollut käsiteltävänä, ja oli silloin lausuttu toivomus, että valtiosäädytkin saisivat olla määräämässä tullijärjestelmää tahi ainakin lausua mielensä tästä kysymyksestä, joka koski verotuslaitosta ja jolla siinä oli sangen huomattava sija. Tätä toivomusta piti se hallitus, jonka jäsenenä Mechelin oli, oikeutettuna. Alussa vuotta 1884 senaatti alisti, että valtiopäiväin sallittaisiin lausua mielipiteensä tullijärjestelmästä ennen sen vahvistamista, ollen kuitenkin perustuslakiemme mukaan hallitsijan vallassa tehdä lopullinen päätös oman harkintansa mukaan. Mutta tähän esitykseen ei päätösvaltaisella taholla suostuttu.

1885 vuoden valtiopäiville hallitus ilmoitti aikovansa vähentää sellaisia veroja, jotka erityisesti tuntuivat köyhemmästä väestöstä rasittavilta. Todella alennettiinkin tässä mielessä suolan tullimaksua. Samaten alennettiin sahausmaksua ja puutavarain vientitullia. Senaattimme aikomus lienee ollut jatkaa samaan veroja huojentavaan suuntaan, mutta näille aikeille nousi pian esteitä muuttuneiden valtiollisten olojen johdosta.

Venäjällä olivat teollisuudenharjoittajat alkaneet valittaa, että muutamat suomalaiset tuotteet olivat arveluttavasti alkaneet kilpailla heidän teollisuustuotteidensa kanssa, minkä vuoksi he vaativat molemminpuolisia tullioloja muutettaviksi. Suomalaisille tuotteille oli Venäjälle tuotaessa pantava korkeampi tulli ja eräiden tavarain suurinta luvallista tuontimäärää vähennettävä tahi niiden tuonti kokonaan kiellettävä. Niinikään vaadittiin sitä tullivapautta poistettavaksi, joka oli myönnetty erinäisistä teollisuudessa tarvittavista raaka-aineista ja koneista niitä tuotaessa vieraista maista Suomeen ja jonka tullivapauden johdosta suomalaiset teollisuustuotteet olivat verraten halpoja ja saavuttivat helpommin menekkiä Venäjän markkinoilla. Venäjällä oli jyrkästi suojelevaan suuntaan käyvä tullijärjestelmä saatettu käytäntöön v. 1882 ja sitä vaadittiin ulotettavaksi Suomeenkin. "Suomen erioikeudet", joiksi Suomen omia yhteiskuntalaitoksia sanottiin, olisi poistettava ja tulliyhdistys kummankin maan välillä toimeenpantava. Tätä aatetta kannatti innokkaasti Venäjän kansalliskiihkoinen sanomalehdistö.

V. 1884 kokoontui Pietarissa komitea, rahaministeri Bunge puheenjohtajana, järjestämään Suomen ja Venäjän välisiä kauppasuhteita. Mechelin oli niitä komitean jäseniä, jotka oli kutsuttu Suomen puolelta ottamaan neuvotteluihin osaa. Bungen kysymyksen johdosta, eikö Venäjän ja Suomen tullien yhdistystä suomalaisten kannalta olisi pidettävä suotavana, esitti Mechelin perusteellisesti syyt, miksi niin ei ollut laita ja miksikä Suomen tullitaksaa ei ollut kytkettävä Venäjän tullitaksaan. Jos tulli vieraista maista Suomeen tuotavista tavaroista korotettaisiin samaan määrään kuin Venäjällä, saattaisi siitä ehkä muutamissa kohdin koitua hyötyä Suomen teollisuudelle, mutta toisaalta korottaisi se lukuisain köyhälle väestölle tarpeellisten kulutustavarain hintoja. Molempain maiden tullilaitoksen yhdistämistä ei ollut toimeenpantava, koska kummallekin maalle oli edullisinta, että niillä oli oma, olojensa ja taloudellisten etujensa mukaan sovitettu lainsäädäntönsä, viimeksi mainitut kun olivat monessa kohden erilaatuiset ja vaativat erilaisia säädöksiä. Tullista sai Suomen valtio sitäpaitsi sangen suuren osan tuloistaan; jos siis Suomen ja Venäjän tullilaitokset yhdistettäisiin, menettäisi edellinen maa nämä tulonsa, ja vaikka koko valtakunnan yhteisistä tullituloista annettaisiinkin jokin osuus Suomen valtiolle korvaukseksi, kävisi mahdottomaksi löytää varmaa perustetta tämän osuuden oikean määrän laskemiselle. Bunge ei liene ollut aivan taipumaton ottamaan huomioon näitä syitä.

Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin, milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859, oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen tavarain luvatonta tuontia.

Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia. Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin, suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta 1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen, lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv. 189.]

Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa, hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin, mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto — n.s. plenum plenorum — pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana. Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886. Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten edistettäisiin.

Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset, että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen, sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta. Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.

Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista, osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin. Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä — jonka määrä eri kaupungeissa oli erisuuruinen — laskettavaksi yhden äänen, korkeimman äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli 800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän säädetyksi 30:ksi.

Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi. Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä, suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.

Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi. Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884 pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta luottamuksesta korkeammalla taholla.

1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen. Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta, että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi. Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali Woldemar von Daehn, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä tyydyttävään tulokseen.

Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin, olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen, joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin, missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista kieltä, jota pitivät sopivimpana.

Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli säätyesitysoikeus, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.

V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku, koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa, hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas Mikael Gortschakoffin kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa, joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri Morety Prendergast sekä valtiosihteeri Aguera, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille, paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille. Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille, väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme. Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887 ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.

Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen hallitsijakuningattaren Maria Kristinan puheille, joka puolisonsa kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan, mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut olevansa hänkin isänsä poika.

Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan. Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.

"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä, ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan; heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin — joka kyllä puhui venättä — innolla ja taidolla suoritti osansa tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen — jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti vahvistettu — todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.

Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" — epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille — kertoo kokemuksista, joita kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa — se on Cadiz-marssi tahi Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin) lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän kantamiin ulottuvan laajan maiseman, — luulen olevani Sevillassa, kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni Espanjassa oloni loppuaikaa." — Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena 1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan välillä.

Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa § säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet. Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen. Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä, että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia. Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.

Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon halusi kuulua — jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.

Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta. Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889. Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja budjetin laadinnasta.

Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.

Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät entistäänkin kireämmiksi.

Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä. Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta — venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen — saapunut keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä 1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." — Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen, että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.

Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä. Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena, että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884. Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea, johon lääninsihteeri A. von Weissenberg määrättiin puheenjohtajaksi ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen, julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli, sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset", arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon uudistamisesta.

Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi, laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.

Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen. Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava, oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"), talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen "Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen "keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet ainakin osittain, ja se aiheutti — kuitenkin hallinnollista lainsäädäntötietä — elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa: kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.

Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.

Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.

Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä, Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten. — Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli kenraaliluutnantti Kasimir Ehrnrooth, jonka apulaiseksi nimitettiin W. von Daehn.

Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.

Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).

Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.

On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa — ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää — julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.

1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.

Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.

Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.

Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.

Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.

Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.

VI LUKU.

Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt toimettomaan lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan jatkoi herkeämättä työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen toimintansa osin sai toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa joulukuussa 1891 hänet valittiin uudestaan kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien hän oli valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten vuosittain uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta täyttäneenä, siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin 1870-luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita: Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla. Syksyllä 1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen toivomusta noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan, Parisiin ja Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten välityksellä saada obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi Helsinkiin, mikä yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin vallitsevain epäsuotuisten olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892 hän hankki 4 1/2 miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt Helsingin kehitystä merikaupunkina.

Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun kaupunginvaltuusmiehen, C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R. Heimbergin kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman työväenluokan ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi edistämään erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä. Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt, sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä mainitsemamme yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden ei helposti eikä äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan uuttera ja pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole syytä olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä olemme viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa ainoastaan säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan olevat tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä poistamaan yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli kuin kunnan toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." — Kaupunginvaltuusto suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka toimintaan Mechelin itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen työväenasiain lautakunnan, työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen lasten kasvatuslaitoksen perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön alkeiskurssien järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin v. 1898 ja on suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen alotteesta on ryhdytty toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi, käsiammattiliikkeiden ja työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi, kunnan tarjooman oikeusavun parantamiseksi, kunnan työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä aikuisten työläisten opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin lasten hoidon ja opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan työnvälitystoimisto saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin 1904 vuoden alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu n.k. sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi, jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on aikomus rakennuttaa oma talo.

Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän senaatin puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle Suomeen. Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin Viipuriin, Saimaan kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä Mechelinin opastamina silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä muistomerkkiä, Imatralle ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin. Täällä käytiin katsomassa Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita kaupungin nähtävyyksiä, minkä ohessa vieraille kaupungin puolesta toimeenpantiin juhlapäivälliset sekä pataljoonain soittokuntain antama konsertti. Päivällisissä seurahuoneella Mechelin piti vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän puheen kunniavieraille, lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä toimialaa kohtaan, jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole siinä määrin puhtaasti tieteellisten tutkimusten varassa kuin vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka päämääränä ei ainoastaan ole valtion vallalla pakottaa yksilöjä noudattamaan lakeja, vaan myös, ihmisrakkauden elvyttämänä, koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia ja kurjia henkilöitä on kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan inhimillisen yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia. Suomen pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen saanut joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä, miksi muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä, etteivät he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei milloinkaan rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä tekee hyödyllisiä kansalaisia. — —

Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn huvimatkaan muiden muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija, professori Brusa, joka myöhemmin on ansainnut maamme kiitollisuuden sillä, että hän muiden eteväin ulkomaalaisten miesten kera oli osallisena siinä lähetystössä, joka kesällä 1899 lähti Pietariin toimimaan Suomen hyväksi.

Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä jo kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä vielä ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.

Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896, jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä Antellin kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli Suomen talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna 1894 perustetun taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin 1895 sen ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman kerran uudestaan, otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti sen kokouksissa usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä, esimerkiksi Suomen valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista, yleisestä tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen Suomen teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista, nykyajan kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän julkaisi kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti innokkaasti taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen vakaumuksensa mukaan kansamme kyky säilyttää autonominen asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa, voiko se perustua kyllin lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä tahoilla, missä tarkemmin on seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on lausuttu, että hän taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli niin jyrkkä vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti vakuuttunut siitä, että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä voimallaan on pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi koettaa minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää määrätyille urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli taipuvainen tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta, semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän seuraajat. Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin. [Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]

Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet. Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin pronssisen rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun kirkkotorilla kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa ilmeni runoilijan tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä myötätuntoa sitä kohtaan. — Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä tammikuun 14 p:nä 1888 hänen kunniakseen pantiin toimeen juhla Helsingissä ylioppilastalolla, piti Mechelin ruotsinkielisen juhlapuheen. — Suomen kansanvalistusseuran Turussa kesäkuun 21 p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa hän piti vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia, samaten kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. — Suomen valtiosäätyjen päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla huhtikuun 29 p:nä 1894 vastaanotti Mechelin kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana pääkaupungin puolesta lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden valtiopäivämiesten läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun muistopatsaan. Samana päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa toimeen juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä niille lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli saapunut ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.

Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui tervetulleiksi yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat saapuneet Suomeen ja kutsutut heidän kunniakseen toimeenpannuille päivällisille. Saman vuoden marraskuun 1 p:nä hän piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin toimeen Turun entisen akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran 100-vuotispäivän johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran tärkeäarvoista työtä kuluneen vuosisadan aikana.

Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa osaa valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin ennenkin, tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen säädyn päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun 24 p:nä oli yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888 vuoden valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889 vahvistettu ja julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua voimaan 1891 vuoden alusta, oli peruutettu ja sen voimaan astuminen lykätty toistaiseksi. Tämän asian yhteydessä olevat toimenpiteet olivat aiheuttaneet Montgomeryn eron valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäsenyydestä. Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen, toukokuun 13 p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.

Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta ei täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti päättivät valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että tullilaitosten yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen tullitaksan kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme vahingoksi. Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys tullilaitosten yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen luultavasti kuitenkin oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin siitä johtuvan Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia. Postikysymyksen epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin aatelissa anottavaksi postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua. Eräs säädyn jäsen, presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta sikseen jätettäväksi, mutta Mechelin vaati sen lähettämistä valiokunnan käsiteltäväksi ja sai säädyn enemmistön puolelleen. Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa huomautettiin, että Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän viranomaisten alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa olevaa järjestystä. Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Säätyjen keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden suomalaisten valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn, joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä määrin näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee tosin vain historiallinen tutkimus varmasti selvittää.

Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä ratkaisunsa. 1891 vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys, jossa säätyjä pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla epäilyjä herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu valtiorikoksista oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain säädösten mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta valtiopetoksesta sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen Majesteettinsa persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin suostumista, mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä olevia, Suomen valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan. Mietintöä säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön yhtyen pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä, mutta samalla huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea oli käsittänyt väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset suhteet, mikä oli aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia, jotka oli poistettava. Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi laiksi" Venäjän rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei asianlaita ollut näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait tarkoittivat "paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen valtiosäädytkin yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei saavuttanut hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden valtiopäiville annettiin asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin hyväksymässä muodossa laki vahvistettiin samana vuonna, joten rikoslakiselkkaus vihdoin oli saatettu suotuisaan ratkaisuun.

Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan näillä valtiopäivillä sopii mainita, että hän maatilojen ositusta ja maavuokrasopimuksia maalla koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä, kannattaen esityksen yleistä tarkoitusta, maan osittamisen helpottamista, samalla ehdotti valtiosäätyjen anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja antaisi säätyjen käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen, joka sisältäisi järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta voimassa olevia lakisäännöksiä. — Omasta puolestaan hän teki anomusehdotuksen maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä koulut, kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin suorittaa, tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja, varsinkin sellaisia, joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena ja kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä, niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin koskevaa, toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt päättivät pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000 markkaa kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi — pappissääty oli tehnyt muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti eriävän päätöksen, — johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus antoi erinäisiä määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se katsoi maamies- ja emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava yksityisten alotteesta, mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla avustaminen.

Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä Manasseiniltä ja Venäjän valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri Frischiltä. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli saanut sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin korkeimman vallan hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut, vaan tiedusteli mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä, joka oli jokseenkin saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin törkeästi tulkitsi väärin perustuslakejamme.

Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi määrättiin senaattori Th. Cederholm ja jäseniksi muiden muassa Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä johdosta Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin säännösten luonnoksen. Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää työtään ennen kesäkauden alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin, eronsa kesäkuussa. Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin ottamaan osaa tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun alussa. Vihdoin toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi lopullisen ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka Weissenbergin komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla pääasiallisesti lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty senaatin esittelijäsihteeri Th. Bergelund. Korkeimpaan paikkaan lähetetty ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päällikön lausunnoista.

Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden, perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä koottu komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä ei syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin jäsenet, yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään tulokseen. Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen kodifioiinisehdotuksensa, ei kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan liitti siihen erityiseksi lausunnoksi ehdotuksen "Suomen suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon ohjesäännöksi", niinkuin sen omituinen nimike kuului, ja jonka sanottiin olevan pietarilaisten kynäniekkain laatima. Voidakseen arvostella tämän tekeleen henkeä on ainoastaan tarpeen tietää, että sen 2 §:ssä muun muassa säädettiin, että "korkeimman hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan perustuslait ovat koko laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa voimassa". Tämän käsityksen mukaan olisi siis Suomen hallitusmuoto itsevaltainen, eikä perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman ehdotuksen 6:s kohta sisälsi, että lait, jotka ovat Suomen suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille osille yhteisiä, säädetään valtakunnan perustuslakien määräämässä järjestyksessä.

Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin ehdotusta tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän ministerikomitean esimies Bunge, venäläisinä jäseninä kenraalikuvernööri Heiden, sotaministeri Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisell ja oikeusministeri Manassein, sekä suomalaisina jäseninä — joihin kenraalikuvernööriämme ei luettu — senaattori, vapaaherra von Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891 eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V. Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti kokouksensa marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan, että ensinnä otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen valtakunnanlainsäädännön eli sekä keisarikunnassa että Suomessa noudatettavain lakien säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei nytkään päästy yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät käsityksessään että keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen vanhoja perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät tapahtuneen. Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että senaatin laatima perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava, ennenkuin tehtiin päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä, koska neuvottelukunta ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla saattoi päästä selvyyteen valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen suhtautumisesta Suomen perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö ottanut kuuleviin korviin. [Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa maaliskuun 5 p:nä 1893 päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi enemmistön hyväksymä valtakunnanlainsäädäntöehdotus suomalaisten jäsenten laatimine vastalauseineen, jossa esitettiin Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisen yleiset periaatteet, mutta siten muodosteltuina, etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan perustuslakeja.

Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei mitään muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin suostumuksetta.

Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.

1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä, joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. — Niinikään hän oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti ennen hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin oli myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen, miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.

Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea — tapaus oli ensimäinen laatuaan — syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut puhujat väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että aatelin keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan tyynenä ja sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän. — Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille, sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia erivapautusta, myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen opettajavirkoihin, ja kannatti K. Antellin tekemää painovapausanomusta, varsinkin siihen katsoen, että kesäkuun 18 p:nä 1891 oli annettu jokseenkin ahdashenkinen painoasetus, joka m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman harkintansa mukaan kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen Mechelin puolsi hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta sekä työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta ja työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. — Hallituksen antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin valmistus, Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli soveltumaton elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli 1879 vuoden elinkeinolaissa tunnustettu.

Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-Paavalin tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä Helsingin kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää myöhemmin muiden Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden hallitsijan puheille sekä sai antaa hänelle Helsingin kaupungin puolesta adressin, joka ilmaisi kaupungin surun kuolemantapauksen johdosta ja kunnioituksen ja onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.

Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon laadittuna. Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea vastaan vähemmän kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset saivat olla sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten levollinen mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian päällikkö V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta, oliko Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen. Kreivi Heiden erosi 1896 kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi tuli hänen apulaisensa, kenraaliluutnantti Gontscharoff virkaatoimittavana.

1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi sen hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan rajoittamista tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen näitä siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli laajentaa naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin. Tästä jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten oli pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus kuitenkin raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä. Mechelin oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien rakentamisesta, jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja josta oli seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja Hangon radalla sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin ehdotti nyt anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista, mikä ehdotus niinkuin tunnettu toteutuikin.

Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin koskevissa kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme perustuslaillisista oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden olevansa maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta eriävällä kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän puolsi jonkin verran myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia koski hevosten ottoa sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin huomautti Suomen velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa valtakunnan puolustukseen.

Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan anomusehdotuksen johdosta Mechelin lausui, että kansaneduskuntamme muodostaminen kaksikamarijärjestelmän mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä, kuitenkin siten että samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat valtiopäiväin neljä säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta hän arveli tämän uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta sitten, kun kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä puoluejakoa eikä rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. — Hän, niinkuin näkyy, saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta, yhtä vähän kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen pitkää oli tapahtuva.

Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki, joka aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa elämässä, erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia. Hallitus asetti sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia uudistamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin. Seuraavan vuoden kesällä komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen saatettuna ehdotus, joka, säilyttäen vanhan lain periaatteen elinkeinoelämän vapaudesta, oli pyrkinyt ottamaan huomioon uuden ajan vaatimukset, esim. kehittämällä ammattivaltuusmieslaitosta siihen suuntaan, etteivät ainoastaan työnantajat, vaan työntekijätkin olisivat siinä edustettuina, herätti vastaväitteitä niin työläisten kuin työnantajainkin taholla, sillä kumpainenkaan puoli ei katsonut omain etujensa tulleen siinä riittävässä määrässä huomioon otetuiksi. Sekä tämän seikan että uudistuksiin tähtäävälle lainsäädännölle yleensä epäsuotuisain olojen johdosta jätettiin asia toistaiseksi lepäämään.

Tärkein Mechelinin toiminnan puoli hänen senaatista erottuaan oli kieltämättä kuitenkin hänen uudelleen alottamansa valtiollinen kirjailijatoiminta. Jo jouluksi 1890 hän julkaisi kirjasen Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel?, joka myös ilmestyi venäjäksi ja suomeksi ja jonka venäjänkielinen laitos levisi keisarikunnan virkamiespiireihin. Lähinnä tarkoitettuna venäläisille lukijoille lienee tämä julkaisu, sanomalehtien lausunnoista päättäen, tehnyt siellä melko suuren vaikutuksen. Mechelin koettaa siinä todistella, ettei Suomen autonomia ole Venäjälle miksikään haitaksi. Meillä käsitetään varsin hyvin, hän sanoo, että, jos Suomen edut todella jossakin kohden ovat keisarikunnan ja valtakunnan etuihin soveltumattomia, on niiden väistyminen jälkimäisten tieltä. Mutta oikeutettu toive on, ettei Venäjällä katsota Suomen yhteiskunnallista toimintaa Venäjälle vahingolliseksi vain sen vuoksi, että se ilmenee monessa kohden toisen laatuisena kuin siellä. Ja oikeutettu on se Suomessa vallitseva käsitys, että keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan keskinäisiä suhteita koskevia kysymyksiä käsiteltäessä jälkimäisen maan perustuslakeja on noudatettava. Venäläiseltä taholta on sanottu että, koska Suomen valtiosäännön vahvistaminen oli keisarien vapaaehtoinen lahja, he saattoivat sen mielensä mukaan peruuttaa. Omituista logiikkaa, huomauttaa Mechelin, jonka mukaan ainoastaan pakosta annetut lupaukset ovat sitovia!

Finsk Tidskriftin 1891 vuoden ensimäisessä vihossa on häneltä kirjoitus: "Vid årsskiftet", jossa lausutaan toivomus, ettei Suomen kansa, maamme uhatun aseman aiheuttamasta suuresta levottomuudesta huolimatta, ole antautuva epätoivon valtaan eikä, kärsimiensä vääryyksien kiihottamana, itse poikkeava laillisuuden tieltä. — "Unsere Zeit" nimisen yleistieteellisen teoksen 8:nnessa vihossa vuodelta 1891 on Mechelinin kirjoitus: "Russland und Finnland", joka on ilmestynyt eripainoksenakin ja sisältää yleistajuisen supistelman hänen Suomen valtio-oikeudesta Marquardsenin käsikirjaan laatimastaan esityksestä.

Vuonna 1891 ilmestyi Venäjällä taas Suomen autonomiaa vastaan tähdätty, F. Jelenjeffin laatima kiihotuskirjanen: "Nykyinen Suomen kysymys", saman hengen ja suunnan lapsia kuin Ordininkin teos. Jo seuraavan vuoden lopussa sisälsi Venäjän ulkoasiainministeriön puolivirallinen lehti "Journal de S:t Pétersbourg" pääkirjoituksen, joka, nojautuen muun muassa Jelenjeffin teokseen, vääristellen esitti Suomen valtio-oikeudellisia oloja. Kun tämän laatuista oli esitetty puolivirallisessa lehdessä ja ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen, oli Suomen puolelta vastaus tarpeen, ja Mechelin laatikin sen ranskankielisessä, tammikuulla 1893 ilmestyneessä kirjasessa, "La question finlandaise, Lettre ouverte a M. le rédacteur responsable du Journal de S:t Pétersbourg" sekä varustettuna tunnuslauseella: "Audiatur et altera pars". Yllämainitun lehden kirjoituksessa oli muun muassa suositeltu erästä venäläiseltä taholta toimitettua suomenkielistä tendenssikirjasta "Suomen suhteista Venäjään", jonka tarkoituksena selitettiin olevan "Suomen yleisöön levittää terveempiä käsityksiä Suomen todellisesta suhteesta keisarikuntaan ja hälventää niitä väärinkäsityksiä, joita itsekäs, tarkoitusperäinen kiihotus siihen istuttaa". Tämä kirjanen oli todellisuudessa yhtä täynnä vääristelyjä kuin mainitun pietarilaisen lehden oma kirjoituskin. Mechelin osottaa taas selvästi ja sitovasti Venäjän keisarin ja Suomen valtiosäätyjen Porvoossa tekemän sopimuksen todellisen merkityksen. Journal de S:t Pétersbourgin kirjoitus, sanoo hän, sisältää niin monta erehdystä, että yrittäessään sitä kumota, kohtaa todellisen "runsauden yltäkylläisyyden". Lehden väitteeseen, että "vasta noin 30 vuotta takaperin" muutamat sanomalehtimiehet alkoivat Suomessa levittää isänmaansa valtiollisen itsenäisyyden oppia, että Suomen yhdistäminen Venäjään oli vain personallisunioni, vastaa Mechelin, ettei kukaan suomalainen sanomalehtimies ole väittänyt Suomen olevan personallisunionisuhteessa Venäjään. Mutta mikäli koskee Suomen oikeutta tulla sisäisissä asioissaan hallituksi omien perustuslakiensa mukaan, on se oppi paljon vanhempi 30 vuotta ja ovat sen omaksuneet sekä suomalaiset että ulkomaalaiset tutkijat. Niinpä on esimerkiksi ranskalainen sanomalehti- ja lakimies V.F. Angelot jo v. 1834 julkaisemassaan kirjoituksessa sitä nimenomaan puolustanut. Journal de S:t P:bourgin mukaan olisi sanalla "perustuslait" keisari Aleksanteri I:n vakuutuksessa tarkoitettu 1734 vuoden yleistä lakia ja sitä muuttavia myöhempiä asetuksia. Vastoin tätä Mechelin kumoamattomasti todistelee, ettei ainoastaan keisari Aleksanteri I, vaan seuraavatkin keisarit nimenomaan olivat perustuslaeiksi tunnustaneet v. 1809 olemassa olevat niiden luontoiset lait, nimittäin 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan. Pietarilainen lehti, jonka esitys, niinkuin yleensäkin venäläisten yllyttäjäin, todellisuudessa tähtäsi valtiokeikkaukseen, kertoo lukijoilleen häikäilemättä sen hämmästyttävän tiedon, ettei vuodesta 1809 lähtien valtiopäiviä enää ole ollut kutsuttuina koolle Suomessa; — Mechelinin vastine, josta julkaistiin venäjänkielinenkin laitos ja jota levitettiin venäläisiin piireihin, lienee toimitettu sekä keisarille että perintöruhtinaalle.

Arvokkaassa venäläisessä aikakauslehdessä "Vjästnik Jevropijssa", ranskalaisessa "Révue politique et parlamentaire", englantilaisessa "English Rewiew", saksalaisissa "die Nation" ja "Finnländische Rundschau" aikakauslehdissä sekä lukuisissa ulkomaisissa sanomalehdissä, niinkuin "Le Temps" ja "L'Indépendence belge" lehdissä, on Mechelin samaten julkaissut kirjoitelmia ja puolustanut suomalaista oikeuskäsitystä.

Mechelinissä heräsi ajatus tehdä jollakin suuremmalla teoksella maamme, sen luonto ja kansa sekä kansan kulttuuri ja kansallinen erikoisuus laajemmin tunnetuksi omien rajojemme ulkopuolellakin, jotta maailma saisi tietää, mitä täälläkin voi olla arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Jo alussa vuotta 1891 hän sen vuoksi ehdotti muutamille kotimaisille kirjailijoille ja taiteilijoille, että yhteistoimin julkaistaisiin tuon tapainen kuvallinen teos. Nämä suostuivatkin mielellään tähän. Yrityksen turvaamiseksi oli sen ohessa kolmisenkymmentä kansalaista edeltäkäsin sitoutunut sitä kannattamaan noin 90,000 markan rahamäärällä. Mechelin itse teki matkan Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Parisiin tutustuakseen siellä saman suuntaisiin ulkomaisiin teoksiin sekä teki taitavien kivipainajain-, puu- ja valopiirtäjäin kanssa sopimuksia kuvien valmistamisesta. Teoksen laatimisen oli laskettu vaativan noin 6 vuotta, mutta jo jouluksi 1893 ehti "Suomi 19:nnellä vuosisadalla" valmistua suomeksi ja ruotsiksi sekä seuraavana vuonna venäjäksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Silloin elävien kaunokirjailijamme vanhin, Sakari Topelius, oli teokseen antanut kuvauksia maastamme ja kansastamme sekä varustanut sen alkusanoilla, joissa muun muassa lausutaan: "Tämä maa, niin valovoimainen ja vähän huomattu kuin se onkin rikkaampien maiden rinnalla, pyytää kuitenkin, vaatimattomasti, mutta empimättä, olla osallisena Europan sivistystyössä — — — Tätä maata ei saata lumi haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntain joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Europan pohjanperillä ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."

Työhön otti osaa 28 kotimaista kirjailijaa ja 12 taiteilijaa, joukossa maamme ensimäisiä, niinkuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallén-Kallela. Mecheliniltä itseltään on kaksi kirjoitusta: Valtiollinen katsaus lyhyine esityksineen maamme historiasta 1809 vuoden jälkeen ja sen valtiojärjestyksestä sekä Maanviljelys, teollisuus ja kauppa. Tietenkin oli tämä hänen oma kirjallinen avustuksensa vain vähäinen osa siitä suunnattomasta työstä, mikä hänellä oli yrityksen toteuttamisesta. Teoksen ilmestymisen johdosta toimeenpantiin tammikuun 6 p:nä 1894 juhla, jossa Carl Gustaf Estlander piti puheen alotteentekijälle, huomauttaen Mechelinin siten suorittamasta ansiokkaasta isänmaallisesta työstä.

Kansanvalistusseuran pyynnöstä Mechelin kesällä 1896 oleskellessaan anoppinsa maatilalla Löyttymäellä laati helppotajuisen, oivallisen kirjasen Suomen perustuslakien sisällyksestä. Teos ilmestyi seuran julkaisusarjassa kahtena painoksena kumpaisellakin kotimaisella kielellä sekä venäjäksikin.

Julkaisussa "Nyländingen", joka ilmestyi v. 1896 uusmaalaisen ylioppilasosakunnan rakennusrahaston hyväksi, on Mechelinin kirjoitelma "Jämlikhetsidealet", joka on siinä kohden mielenkiintoinen, että siitä ilmenee hänen silloinen kantansa kansanvaltaan ja sen ihanteisiin nähden. Laki, hän sanoo, on oleva kaikille sama, kaikilla tulee olla oikeus nauttia hyväkseen yhteiskuntajärjestyksen etuja sikäli, kuin kykenevät eikä muiden oikeuksia loukata. Mutta ihmiset ovat monessa kohden erilaisia, sivistyksen, kyvyn ja ansiokkuuden puolesta. On epäoikeutettua vaatia, että kaikilla olisi sama vaikutusvalta yhteiskunnassa katsomatta noihin erilaisuuksiin, joiden johdosta toinen on sopivampi palvelemaan yhteiskuntaa kuin toinen. Tekijä hylkää sen vuoksi sosialismin, varsinkin Marxin esittämässä muodossa. Myöntäen että valtio voi ja että sen tulee ohjaavasti ja kehittävästi puuttua taloudelliseen elämään, hän hylkää opin että valtion on otettava haltuunsa kaikki pääoma. Sen johdosta että ihmisissä on havaittavana erilaisia taipumuksia ja erilaista kykyä, syntyy varallisuudessakin erilaisuutta. Mutta kulttuurikansan köyhätkin jäsenet ovat rikkaita kuin kuninkaat alkuperäisessä tasa-arvoisuudessa eläviin villi-ihmisiin verraten. Valitetaan pääoman valtaa, mutta kulttuurimaissa edistää pääoma kaikkea hyödyllistä kehitystä ja avustaa osaltaan työväenluokan kohoamista; kapitalisti-työnantaja oppii yhä selvemmin käsittämään, että huolenpito työläisistä ja ystävällinen suhtautuminen heihin tuottaa molemminpuolista hyötyä. Kaikkialla on varakkaiden lahjoituksilla kustannettuja armeliaisuuslaitoksia, yhdistyksiä ja yrityksiä. Valistuksen ja tiedon yleiseksi saattamisen harrastus on aikakaudellemme ominaista. Suomessakin on 1860-luvulta lähtien alku tehty niiden laitosten poistamiseksi, jotka ovat olleet ilmauksena tasa-arvoisuuden periaatteesta poikkeamisesta. Aatelin useimmat etuoikeudet, edustusoikeutta lukuun ottamatta, on poistettu, ammattikuntalaitos lakkautettu, naisille myönnetty kunnallinen äänioikeus. Ajatuskanta ja tapa ovat lähentäneet yhteiskuntaluokkia toisiinsa. Tekijä toivoo kehityksen edelleenkin kulkevan tähän suuntaan.

Siitä että Mechelin vieraissakin maissa oli tullut tunnetuksi ja saavuttanut kunnioitusta on todistuksena muun muassa eräs Ruotsissa 1890-luvulla julkaistu "Autografier" niminen teos, jossa oli huomattavain pohjoismaisten miesten muotokuvia heidän itsensä laatimine näköisjäljennöksenä painettuine kirjoitelmineen. Tämän teoksen toisessa osassa on julkaistuna Mechelinin muotokuva sekä hänen laatimansa, joulukuun 5:ntenä 1890 päivätty kyhäys valtion poliittisen toiminnan oikeasta päämäärästä ja välineistä. Se aika, hän sanoo, ei liene kaukana, jolloin puolueittain järjestymisestä on luovuttu. Tämän enteenä on useassa maassa havaittava puolueiden särkyminen lukuisiin valtiollisiin ryhmiin, joita toisistaan erottavat tasoittumistaan tasoittuvat rajat. Eri puolueiden pyrkimysten arvoa koetellaan hetkinä, jolloin ulkonainen vaara uhkaa isänmaata. Jos siitä huolimatta puolueriidat jatkuvat, osottaa tämä, että itsekkyys on sammuttanut isänmaallisuuden liekin tahi että intohimo on sokaissut taistelevain silmät. Mutta jos puoluejako perustuu rehellisesti omaksuttuihin eriäviin mielipiteisiin, niin riidat jätetään sikseen vaaran hetkenä ja kaikki liittyvät yhteen yhteiseen puolustukseen. Sellainen sovinto loistaa kuin lämmittävä päivänpaiste ajan yössä.

Ilmeisesti oli hänen oma maansa ja sen silloinen asema hänen ajatuksensa esineenä hänen kirjoittaessaan nämä mietelmät. Suomessa, jos missään, oli tarpeellista maan asemaan katsoen sopia sisäiset puoluetaistelut, jotta kaikki voimat voitaisiin yhdistää yhteisen isänmaan puolustukseen.

Todistuksena Mechelinin tieteellisen kirjailijatoimen Ruotsissa saavuttamasta tunnustuksesta mainittakoon, että Upsalan yliopiston filosofinen tiedekunta v. 1893 vihki hänet filosofian kunniatohtoriksi. Niinikään oli hän erinäisten ruotsalaisten, saksalaisten ja ranskalaisten tieteellisten seurojen kunniajäsen.

1890-luvun keskivaiheilla vallitsivat muutaman vuoden verraten rauhalliset olot, mutta sitten saivat meille vihamieliset virtaukset Venäjällä jälleen uutta voimaa. Varsinkin oli meidän erikoinen sotalaitoksemme herättänyt suuttumusta ja sitä vaadittiin kokonaan yhdistettäväksi Venäjän sotalaitokseen. Vuonna 1898 ilmestyi F. Jelenjeffin kirjanen: "Mitä suomalaiset ovat saavuttaneet ja mitä he pyrkivät saavuttamaan yrittäessään irtautua Venäjän valtiovallasta." Niinkuin jo kirjan nimestä käy ilmi, syyttää J. suomalaisia, että he haluavat irtautua Venäjän yhteydestä. Suomen 1878 vuoden asevelvollisuuslain säännöksellä reservistä ja sen 90-päiväisestä harjoitusajasta oli J:n väitteen mukaan pyritty luomaan kansallinen maanpuolustusväki, jota suomalaiset separatistit voisivat sopivan ajan tultua käyttää Venäjän vallan poistamiseen. Tämän lentokirjasen johdosta Mechelin Finsk Tidskriftin joulukuun vihossa julkaisi kirjoituksen: "Fortsatta angrepp mot Finlands rätt", joka ilmestyi eripainoksenakin sekä venäjäksi käännettynä "Vjästnik Jevropij" lehdessä. Mechelin osottaa siinä, että valtiopäivät olivat asevelvollisuuslakiin lisänneet reservin harjoituksia koskevat säännökset siitä syystä, että asevelvollisuusrasituksen arveltiin käyvän liian epätasaiseksi, jos vähemmistön oli arvan nojalla palveltava vakinaisessa sotaväessä kolme vuotta ja sitten oltava kahdeksan vuotta reservissä, jota vastoin asevelvollisten enemmistö vain joutuisi nostoväkeen tarvitsematta ensinkään harjoitella. Säännös johtui oikeuden ja kohtuuden vaatimuksista, ei valtiollisista laskelmista. — Jelenjeff oli lausunut sen käsityksen että, kun keisari Aleksanteri I erinäisistä puheissa ja julistuskirjoissa oli sanonut säilyttäneensä "la constitution" ja "les lois fondamentales" (Suomen valtiosäännön ja perustuslait), tämä tosin oli keisarin silloisen ajatuskannan mukaista, mutta ettei hän ollut sitä vakavasti tarkoittanut, vaan ainoastaan tahtonut taata itselleen maan johtavain säätyjen uskollisuuden odotettavana olevissa taisteluissa Napoleonia vastaan. Sillä keisari Aleksanteri "viljeli niinkuin tunnettu mielellään koreita puheenparsia ja käytti niitä ovelan valtiomiehen tavoin tarkoituksiinsa". Mechelin varsin oikein huomauttaa, että Jelenjeff tämän laatuisilla väitteillä oli sokaissut keisari Aleksanteri I:n muistoa. Hän lisää, että keisari ei ollut ainoastaan julkisesti, vaan silloinkin kun ei ollut tarkoituksena julkisen kaunopuheisuuden tavoittelu, ilmaissut samanlaisen ajatuskannan, muun muassa kenraalikuvernööri Steinheilille v. 1810 annetussa salaisessa käskykirjeessä, jossa hän muun muassa lausuu, ettei "Suomen kansalle ollut säilytetty vain yhteiskunnallisia, vaan valtiollisetkin lakinsa". Keisari Nikolai I oli hänkin tunnustanut Suomen valtiosäännön, vaikka hän yleisen valtiollisen kantansa mukaisesti ei kutsunut koolle valtiosäätyjä; mutta hallitusmuodon mukaan ei näiden ollutkaan kokoonnuttava määrätyin väliajoin, vaan milloin hallitsija suvaitsi ne kutsua koolle. Senpä vuoksi ei lainsäädäntö keisari Nikolai I:n aikana edistynytkään muilla kuin hallinnollisella alalla. Totta on, että hän pari kertaa meni valtaansa ulommaksi antamalla asetuksia asioista, joissa valtiosäätyjen oikeastaan olisi tullut saada myötävaikuttaa; 1863 vuoden jälkeen saatettiin nämä asiat valtiopäiväin avulla oikealle tolalleen. Oikeutetulla suuttumuksella Mechelin torjuu Jelenjeffin tekemät, keisari Aleksanteri II:n muistoa loukkaavat syytökset, että tämä Suomi-politiikassaan olisi kokonaan kulkenut suomalaisten vehkeilijäin talutusnuorassa tietämättä mitä teki.

VII LUKU.

Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898 sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin. Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa käsittelemään.

Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.

Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje, jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista, joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen tunne.

Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.

Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä. Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä", joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä, ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.

Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä, yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin, vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja, Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi "lausuntojen" antamisoikeudeksi.

Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan, herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous, johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu, enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima, julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen esittämä vastalausekaan.

Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta. Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen, jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.

Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin, joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000 mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi, mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä, koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä, valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri enemmistö.

Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt", hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät. Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."

"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle, yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan täydentämisaineksena."

"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."

"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."

"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809 annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa, joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman ei."

"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja oikeudentunnon alkeet."

"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."

"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."

Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen. Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen", kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä. Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti laajentaa Suomen asevelvollisuutta.

Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.

Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa: "Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä. Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä raskasta työtä suorittaessamme."

"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet, nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä, ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän mielestämme on väärää…"

"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta, emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä, että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin, kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia juhlahetkiä — kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."

Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös. Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen, kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita suosionosotuksia.

Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia, joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se, jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin; ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut osakseen yleistä tunnustusta.

Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön puolesta.

Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa puuttua.

Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen ranskankielinen kirjanen: Le manifeste impériale du 3 février 1899 et la Finlande, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä. Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen "Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale'", joka ei sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille. Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita. Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus" voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden "valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta 1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. — Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen oivallinen — tekijänsä parhaita.

Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut. Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän yksityiset iltakutsut Mechelinille.

Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V. Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: jus patriae sanctum servat sollertia constans (pettämätön taito valvoo isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja, suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään Mechelinin ansiot.

Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff, joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla — vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa häiritsevän teon estämiseksi?

Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin, toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin, jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja levottomuutta.

Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen ministerivaltiosihteeriksi — semmoisenaan laiton toimenpide, koska tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi — tehosi minkä tehosi — koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta. Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.

Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä. Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla annettiin seikkaperäinen selonteko.

Lisäksi Mechelin kannatti säädyssään tehtyä ehdotusta kenraalikuvernöörin sanomalehdistöön kohdistaman sortojärjestelmän poistamisesta, josta asiasta valtiosäädyt tekivät erityisen anomuksen. Omasta puolestaan hän uudisti aikaisemmin tekemänsä, mutta valtiopäiväin silloin epäämän säätyesitysehdotuksen laajemman oikeuden myöntämisestä naisille päästä kunnallisiin virkoihin kaupungissa.

Valtaistuinpuheessa oli keisari ilmoittanut käskeneensä antamaan ehdotuksen siitä, ettei reserviä v. 1900 kutsuttaisi harjoituskokouksiin. Senaatti alisti tämän johdosta annettavaksi valtiosäädyille armollisen esityksen asiasta. Kun sitä ei kumminkaan kuulunut, ehdotti Mechelin toukokuun 21 p:nä, että maamarsalkka muiden puhemiesten kera ryhtyisi toimenpiteisiin asian saattamiseksi valtiosäätyjen käsiteltäväksi ennen valtiopäiväin päättymistä. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja maamarsalkka Lindelöf neuvotteli asiasta muiden puhemiesten kanssa, jotka kukin olivat säädyltään saaneet saman tehtävän. Sähkösanoma asiasta lähetettiin kenraalikuvernöörille, mutta tuloksetta. Venäjän sisäasiainministeriltä senaatille saapuneen kirjelmän johdosta, jonka mukaan Suomen postilaitoksen postimerkkejä ei enää olisi lupa käyttää, vaan niiden sijasta olisi käytettävä Venäjän postimerkkejä, kuitenkin siten, että Suomen rajain sisällä olisi sallittu käyttää postimerkkejä, joissa arvo oli ilmaistu Suomen rahassa, teki Mechelin anomusehdotuksen, että kaikkiin Suomen postitoimistoista lähtevissä lähetyksissä käytettyihin postimerkkeihin tulisi olla merkittynä niistä suoritettava Suomen rahan määrä.

Valtiopäiväin yritykset hallitsijalle lähetettyjen esitysten avulla palauttaa olot lailliselle tolalle olivat turhia. Maan hallinnossa ilmenneiden epäsuuntain johdosta tehtyyn anomukseen, jonka Plehwe esitti elokuun 27 p:nä, annettiin vastaus, että valtiopäivät sen tehdessään olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi ja että kenraalikuvernöörin toimenpiteet olivat olleet kaikin puolin oikeita. Ja painoasiasta tehtyyn anomukseen vastattiin, ettei sen ollut havaittu ansaitsevan huomiota.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa otti ritariston ja aatelin lähetystö, johon kuuluivat Mechelin ja kaksi muuta jäsentä, osaa Turussa toimitettuihin vapaaherra S.W. von Troilin hautajaisiin, vainajan, joka niin etevästi oli hoitanut maamarsalkan tehtäviä useilla valtiopäivillämme. Vaikka jo taudin murtamana otti hän säätynsä jäsenenä osaa 1900 vuodenkin valtiopäiviin, mutta kuoli äkkiä huhtikuun 27 p:nä, päivä sen jälkeen kun oli säädyssä viimeisen kerran esiintynyt.

Muutaman päivän kuluttua valtiopäiväin päättymisestä levisi Helsingissä huhu uudesta, maallemme arveluttavasta toimenpiteestä. Huhu toteutuikin ennen pitkää, kun julkaistiin kesäkuun 20:ntenä päivätty julistuskirja, joka sääsi venäjän kielen otettavaksi käytäntöön virallisena kielenä maamme virastoissa. Toimenpide, josta muun muassa täytyi olla seurauksena, että suuri joukko venäjän kieltä taitamattomia lainkuuliaisia ja kelvollisia virkamiehiä erotettaisiin, jolloin heidän seuraajikseen nimitettäisiin ainoastaan sellaisia, jotka taisivat mainittua kieltä, herätti tietenkin yleistä paheksumista. Vastapäättyneiden valtiopäiväin jäsenten saman kuun 22 p:nä ritarihuoneella pitämässä kokouksessa luki Mechelin laatimansa ehdotuksen kirjelmäksi, jossa mainittu toimenpide osotettiin epäoikeutetuksi. Läsnäolevat hyväksyivät kirjelmän pääkohdiltaan sekä päättivät toimittaa sen ministerivaltiosihteeri Plehwelle ja senaatin jäsenille kokouksen mielipiteen ilmauksena. 79 entisen valtiopäivämiehen allekirjoitettua kirjelmän matkusti kaksi kokouksen valitsemaa henkilöä, vapaaherra V. von Born ja professori O. Donner, Pietariin viemään sitä Plehwelle. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.] Muutamaa päivää myöhemmin kuin julistuskirja ilmestyi asetus, jossa säädettiin, että julkisia kokouksia sai pitää ainoastaan kenraalikuvernöörin tahi niiden viranomaisten luvalla, jotka hän puolestaan oli oikeuttanut luvan antamaan, sekä asetus syntyperäisten venäläisten kaupankäynnistä Suomessa. Näiden toimenpiteiden johdosta, jotka aiheuttivat usean senaattorin pyytämään eroa virastaan, laati Mechelin, J. Grotenfelt ja E. Furuhjelm seikkaperäiset, mainittujen toimenpiteiden laittomuutta osottavia esityksiä, joita levitettiin yleisön keskuuteen.

Mechelinin uutteran valtiollisen kirjailijatoimen tämän aikuisista tuotteista on mainittava Parisissa v. 1900 ilmestynyt, varsin valaiseva kirjanen La Constitution du grand-duché de Finlande, joka sisältää käännöskokoehnan Suomen perustuslakeja ja muita maamme valtiollisia oloja koskevia virallisia asiakirjoja sekä näiden historiallista kehitystä valaisevan esityksen. Samana vuonna hän julkaisi Brysselissä ilmestyvässä aikakauslehdessä "Révue de droit international et législation comparée" eripainoksenakin ilmestyneen tutkielman, jossa selostetaan useiden oikeusoppineiden lausuntoja Suomen valtiollisesta asemasta. Berlinissä ilmestyvän "Die Nation" aikakauslehden 1900 vuoden marraskuun numerossa on samansisältöinen, nimimerkillä "Justus" varustettu kirjoitus "Zur Lage Finnlands", joka luultavasti on Mechelinin laatima tahi ainakin hänen toimestaan syntynyt.

Suomen kansalaispiireissä oli lausuttu ajatus, että olisi sivistyneen maailman mielenkiinnon herättämiseksi maamme oikeustaisteluun aikaansaatava jollakin yleisesti tunnetulla kielellä ilmestyvä aikakauslehti, joka ottaisi ajaakseen asiatamme. Mechelin toimi uutterasti tämän aikeen toteuttamiseksi. Aikakauslehti l'Européen, joka alkoi ilmestyä Parisissa 1901 kansainvälisen oikeuden ja inhimillisyyden periaatteiden puoltajana sekä sisälsi Suomeakin koskevia kirjoituksia, oli melko suurelta osalta hänen toimestaan syntynyt ja sisälsi hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia. Tässä lehdessä tammikuun 18 p:nä 1902 julkaistu, allekirjoituksella Helsinki, Judex (Mechelinin nimimerkki) varustettu kirjoitus "Les événements de Finlande", kuvailee laajasti lähinnä edellisten vuosien Suomen tapahtumia ja arvostelee Venäjän hallituksen silloista politiikkaa.

Kotimaisiinkin sanomalehtiin hän näihin aikoihin kirjoitteli valtiollisia kirjoituksia. Finsk Tidskriftissä on hänen laatimansa kirjoitus: "Vid begynnelsen af år 1900", joka sisältää pääasiallisesti hänen jo ylimääräisillä valtiopäivillä esittämiään näkökohtia. "Valitettava tosiasia on", sanotaan tässä kirjoituksessa, "että se valtiollinen suunta, jota meidän päivinämme sanotaan natsionalismiksi, on osottanut arveluttavaa taipumusta unohtamaan oman perusaatteensa, joka kuitenkin on ollut se, että jokainen kansakunta on tunnustettava oikeutetuksi elämään ja täyttämään erikoisen tehtävänsä inhimillisten yhteiskuntain kulttuurikehityksessä. Suurpoliittiset edut paisutetaan siksi Molokiksi, jolle kaikki on uhrattava. Tietoisuus ylivoimasta synnyttää kohtuuttomuuksia vallan käyttämisessä." — Seuraavan vuoden alussa hän Finsk Tidskriftissä jälleen esitti mietelmiä: "I det tjugonde seklets gryning". 19:nnen vuosisadan umpeen mennessä, hän lausuu, oli perustuslaillinen valtiomuoto toteutettu useimmissa Europan maissa. Mutta hän toivoo sen kehittyvän siihen suuntaan, että kansalaisten itsehallinto enemmän ja enemmän otetaan käytäntöön maakunta- ja kunnallisasioissakin, varsinaisen valtiotoiminnan kohdistuessa ainoastaan koko isänmaan yhteisiin etuihin. Yksityisten voimain vapaa yhteistoiminta parhaiten edistää sivistystä ja siveellisyyttä sekä taloudellista hyvinvointia. Toisaalta on työ isänmaan hyväksi vahvistuva, kuta enemmän se käsittää samalla olevansa renkaana ihmisyyden yhteisessä työssä. — Mainitun aikakauslehden samassa vuosikerrassa on toinenkin M:n laatima kirjoitus: "Solidaritet", jossa hän huomauttaa, että yhteisvastuullisuutta tulee olla saman kansakunnan jäsenten kesken, mutta myös eri kansain kesken, viitaten Haagin kansainvälisen rauhanliiton tätä tarkoittaviin yrityksiin. — Erääseen Tukholmassa 1902 ilmestyneeseen kirjaseen: "Finska militären" on Mechelin kirjoittanut alkulauseen.

Osotuksena siitä, ettei Mechelin myöhempänä elinaikanaan suinkaan ollut menettänyt nuoruuden aikaista kaunokirjallisuuden harrastustaan, on muun muassa Finsk Tidskriftissä vuonna 1898 julkaistu arvostelu Juhani Ahon hiljattain ilmestyneestä Panu nimisestä romaanista, jonka sisällystä Mechelin laajasti selostelee, samalla antaen lämpimän tunnustuksen tälle nuoren suomalaisen kirjallisuutemme huomattavalle tuotteelle.

Maamme sisäisiin puoluesuhteisiin olivat valtiollista itsemääräämisoikeuttamme vastaan suunnatut hyökkäykset omansa aikaansaamaan muutoksia. Jo 1890-luvun alussa oli alkanut muodostua "nuorsuomalainen" ryhmä, joka valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä asettui vapaamielisemmälle kannalle kuin n.k. "vanhasuomalainen", Yrjö-Koskisen johtama ryhmä, ja jonka äänenkannattajana oli Päivälehti. Kun v. 1898 venäläistyttämisjärjestelmä Bobrikoffin johdolla uudestaan pantiin käytäntöön entistä voimakkaammin, kärjistyivät suomalaisen puolueen molempain ryhmäin välit, mistä oli seurauksena puolueen täydellinen hajaannus kahdeksi puolueeksi erilaisine valtiollisine ohjelmineen. Vanhasuomalainen puolue, joka jonkin aikaa oli näyttänyt irtaantuvan Yrjö-Koskisesta, kokoontui ennen pitkää uudestaan hänen lippunsa alle ja omaksui myöntyväisyyspolitiikan, jonka niin ruotsalainen kuin nuorsuomalainenkin ryhmä hylkäsivät. Puoluehajaannus ilmeni toisinaan muodossa, joka valitettavasti oli omansa entistä enemmän vaikeuttamaan yhteistoimintaa niissäkin kysymyksissä, joissa mielipiteet eivät olleet aivan niin eriäviä kuin ehkä näytti. Mechelin oli niitä, joiden mielestä silloisissa oloissa oli mikäli mahdollista vältettävä kaikkea, mikä saattoi edistää sisäistä hajaannusta. Yksissä neuvoin K.F. Ignatiuksen kanssa hän laati ohjelman sellaiseksi puolueiden ja ryhmäin välisten suhteiden järjestämiseksi, joka olisi omansa estämään auttamatonta hajaannusta ja saattamaan yhteistyön mahdolliseksi sillä alalla, joka oli pidettävä pääasiana, valtiollisen itsehallintomme turvaamisessa. Niidenkin henkilöiden, joiden valtiollisia mielipiteitä ei täysin voinut hyväksyä, oli, selvien vastatodisteiden puutteessa, edellytettävä pohjaltaan toimivan isänmaallisessa mielessä; oli sentähden vältettävä toistensa vaikuttimien mustaamista. Kirjalliseen muotoon laadittuna sekä erinäisten eri valtiollista kantaa olevain kansalaisten tarkastamana ja hyväksymänä tätä ohjelmaa keväällä 1901 levitettiin laajalti maahamme. Valitettavasti ei kuitenkaan onnistuttu siinä määrin, kuin ohjelman laatijat olivat halunneet ja toivoneet, poistaa erimielisyyden syitä. Puoluevastakohdat, keskinäinen epäluulo ja vastenmielisyys olivat päässeet juurtumaan liian syvälle.

Uusi asevelvollisuusasetus, joka pääasiallisesti oli 1899 vuoden armollisen esityksen mukainen ja kokonaan poikkeava valtiosäätyjen hyväksymästä, annettiin heinäkuun 12 p:nä 1901 ja julkaistiin senaatin toimesta. Tämän johdosta pidettiin elokuun 3 p:nä suuri kansalaiskokous Turholman tilalla kauniissa metsikössä Helsingin itäisessä saaristossa sijaitsevalla Degerön saarella. Puhetta johti Mechelin. Päätettiin panna toimeen uutta lainvastaista asetusta vastustava adressi, jonka valtiopäivämiehet ja mahdollisimman lukuisat muut kansalaiset allekirjoittaisivat. Niinikään keskusteltiin ehdotuksesta, ettei papisto lukisi kirkoissa julki uutta asetusta, mutta tätä ehdotusta vastustettiin pappistaholta ja se raukesi. Toimituskomitea valittiin adressia laatimaan, ja siihen valittiin tietenkin Mechelin. Adressiin tuli lähes puolen miljoonaa allekirjoitusta ja se annettiin senaatin talousosastoon, joka sen toimitti korkeimpaan paikkaan, mistä annettiin päätös, ettei se ansainnut huomiota.

Vuoden loppupuolella hajotettiin Suomen sotaväki, paitsi kaartinpataljoonaa, joka hajoitettiin vasta 1905. Kasarmit, kiväärit ja muut sotatarpeet takavarikoitiin tänne komennettujen venäläisten sotaväenosastojen varalle. Suomen sotaväen ohessa lakkautettiin Haminan kadettikoulu. On helposti käsitettävissä, että tämän laitoksen lakkauttaminen vaikutti syvästi Mecheliniin, jossa monta iloista nuoruudenmuistoa oli siihen liittynyt. Vuosina 1902-1904 toimitettiin asevelvollisuuskutsunnat uuden asetuksen mukaan, jolloin, niinkuin tunnettu, useat kunnat kieltäytyivät valitsemasta kutsuntalautakuntain jäseniä ja suuri joukko laittomasti kutsuttuja jäi kutsuntaan saapumatta. Yksimielistä ei tämä menettely kuitenkaan ollut, mihin osalta olivat syynä ne ponnistukset, joita vanhat suomalaiset, varsinkin Yrjö Koskinen julkaisemassaan kehotuksessa, tekivät taivuttaakseen kutsuttuja noudattamaan käskyä, osalta myös pappien menettely, heistä kun useimmat taipuivat kirkoissa kuuluttamaan asevelvollisuusasetuksen.

Kesällä ja syksyllä 1902 julkaistiin erinäisiä virastoja ja virkamiehiä koskevia asetuksia, joiden kautta heidät, vastoin voimassa olevia lakeja, saatettiin kokonaan päällysmiehistään riippuviksi, niin että nämä voivat mielensä mukaan virasta erottaa alempiaan, vieläpä tuomarejakin. Toisaalta kumottiin kansalaisten oikeus kanteen nostamiseen virkamiehiä vastaan laittomain toimenpiteiden johdosta, siihen kun tästä lähin vaadittiin ylempäin viranomaisten ja viimeiseltä kenraalikuvernöörin lupa. Suomalaisiin virkoihin kävi nimittäminen maamme lakeihin perehtymättömiä Venäjän alamaisia, asetukset oli julkaistava alkuperäisinä venäjäksi "paikalliskielisine" käännöksineen j.m.s. Näitä säännöksiä alettiin ennen pitkää panna toimeenkin erottamalla useita kenraalikuvernöörille vastenmielisiä virkamiehiä.

Maassamme vallitseva kiihtynyt mieliala, jota ei saanut julkisesti ilmaista, pyrki purkautumaan lukuisissa kansalaiskokouksissa. Sittenkun oli pidetty pienempiä valmistavia kokouksia, joiden toimesta oli laadittu uusien asetusten tarkoitusta ja merkitystä selvitteleviä kirjoituksia, pidettiin marraskuun 12 p:nä Helsingissä yleinen kokous, johon otti osaa kansalaisia eri puolueista ja maamme eri osista, niiden joukossa lukuisia yhteisen kansan miehiä. Alustavassa esitelmässä Mechelin huomautti myöntyväisyyspolitiikan tuottamasta vaarasta, sen avulla kun vallitseva järjestelmä pääsisi juurtumaan ja laillisiin oloihin palautumisen toiveet hälvenisivät. Laittomuuden vastustamista oli sentähden jatkettava, mutta intoilematta ja maltillisesti. Meidän oli mahdollista suostua eräisiin myönnytyksiin ja uhrauksiin, mutta sillä ehdolla että ne tehtiin laillista tietä ja valtiosäätyjen suostumuksella. — Pari tähän suuntaan käyvää kirjoitusta esitettiin kokouksessa ja hyväksyttiin yksimielisesti, minkä ohessa päätettiin levittää niitä kaikkeen maahan. Sen lisäksi päätettiin kokouksen mielipiteenä lausua, että passiivista vastarintaa perustuslain vastaisia toimenpiteitä vastaan oli järkähtämättä jatkettava, kunnes laillinen järjestys oli palautunut, virkamiesten oli kunkin kohdastaan pidettävä kiinni laista ja yhteiskuntajärjestyksemme perustuksena olevista periaatteista ja yhteiskunnan oli mahdollisuutta myöten avustettava siten ahdinkoon joutuvia virkamiehiä.

Hallitus, joka ennen pitkää havaitsi tähänastiset toimenpiteensä tarkoitukseensa riittämättömiksi, ryhtyi vieläkin väkivaltaisempiin keinoihin. Huhtikuun 15 p:nä 1903 julkaistiin keisarillinen asetus "valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämisestä" Suomessa sekä kenraalikuvernöörin toimintaohjeet, jotka antoivat hänelle kolmeksi vuodeksi diktaattorivallan, joka salli hänen maassamme tehdä miltei mitä halusi.

Jo tämän jälkeisinä lähipäivinä käytti Bobrikoff uutta valtuuttansa lähettämällä maanpakoon useita Suomen kansalaisia. Näitä oli Mechelinkin. Hän oli matkalla Tukholmassa, kun sikäläinen Venäjän lähettiläs Butzow kortilla antoi hänelle tiedon, että hänen oli kielletty palaamasta kotimaahan ja että, jos hän tämän rikkoisi, seurauksena olisi karkoitus Venäjälle. Samalla ilmoitettiin hänelle, että se 12,000 markan vuotuinen elinkautiseläke, jonka hän oli kantanut senaatista erottuaan v. 1890, oli lakkautettu. Helsingissä ryhdyttiin samaan aikaan siihen omituiseen toimenpiteeseen, että Mechelinin muotokuva, joka oli ripustettuna kaupunginvaltuuston kokoussalin seinälle, korkeain viranomaisten käskystä sieltä poistettiin ja pantiin kätköön poliisikamarin ullakolle. Maanpakolaisuuden tultua peruutetuksi kuva otettiin sieltä pois ja asetettiin entiselle paikalleen.

VIII LUKU.

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maasta karkotettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.

Maanpakolaisuutensa aikana Mechelin, samaten kuin useimmat hänen onnettomuustoverinsakin, oleskeli enimmäkseen Tukholmassa. Hänen maanpakonsa katkeruutta kuitenkin lievensi se seikka, että hänen puolisonsa ja tyttärensä lähtivät hänen luokseen lohdutukseksi ja avuksi, mikä olikin sitä tarpeellisempaa, kun tuohon aikaan alkoi ilmetä arveluttavia oireita, että hänen terveytensä oli pilalla. Hänen oli muun muassa kestettävä vaikea leikkaus, joka pelasti hänen henkensä.

Tukholmassa oleskeleville maanpakolaisille osotettiin ruotsalaisten taholta monin tavoin myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Professori K. Warburgin antaman tiedon mukaan oli Mechelin usein Tukholmassa toimivan "Idun"-seuran vieraana ja nähtiin hänet aina siellä, missä hänen vanhalla ystävällään Harald Wieselgrenillä oli paikkansa, ja heidän kuultiin vilkkaasti, usein leikillisesti keskustelevan. Tuon tuostaan kokoontuivat maanpakolaisetkin yhteiseen seurusteluun, toisinaan jonkin isänmaallisen muiston johdosta, esimerkiksi Runeberginpäivänä 1904. Mechelin, joka aikaisemmin erinäisissä tilaisuuksissa oli päässyt kuningas Oskarin puheille ja silloin saanut ystävällisen kehotuksen uudistaa käyntinsä sekä kerran oli kuninkaalta itseltään saanut hänen muotokuvansakin omakätisine nimikirjoituksineen, katsoi helposti käsitettäväin arkaluontoisten syiden estävän häntä karkoitusaikana käymästä vierailulla.

Tietenkin kiinnittivät Suomen valtiolliset kysymykset maanpakolaisten mieltä. Kun Venäjän keisari puolisoineen syksyllä 1903 pitemmän aikaa oleskeli Hessenin Darmstadtissa, päättivät karkoitetut antaa keisarille kirjelmän, jossa esiintuotiin Suomessa noudatetun hallitusjärjestelmän vahingolliset seuraukset ja sen muutoksen suotavuus. Kolmimiehinen lähetystö matkusti Darmstadtiin viemään kirjelmää, josta ei kuitenkaan ollut toivottua tulosta. Tietysti eivät kirjelmän allekirjoittajat itsekään uskoneet yrityksestään olevan mitään välitöntä seurausta, mutta he olivat kuitenkin katsoneet velvollisuudekseen tehdä voitavansa. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.]

Jo ennen maasta karkoitustaan oli Mechelin alkanut kirjoittaa teosta, jonka hän valmisti Tukholmassa ja joka ilmestyi 1903. Sillä on nimenä "Suomen itsehallinto ja perustuslait", ja siinä arvostellaan Pietarin yliopiston entisen professorin N.D. Sergejeffskin v. 1902 julkaisemaa, Suomen kysymystä käsittelevää lentokirjasta. Mechelinin arvostelu on oikeastaan tarkoitettu venäläisten luettavaksi, mutta julkaistiin myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun Sergejeffski oli oikeusoppinut, olisi sopinut odottaa hänen teoksensa olevan sisällykseltään asiallisen, mutta, niinkuin Mechelin kohta kohdalta osottaa, näin ei läheskään ole laita. Päinvastoin on Sergejeffskin kirjasen ominaisuutena sama tietojen epäluotettavuus, sama käsityksen kierous ja puolueellisuus kuin muidenkin venäläiseltä taholta maatamme vastaan suunnattujen hyökkäysten. Erään lainoppineen auktoriteettimme, vapaaherra R.A. Wreden, arvostelun mukaan on Mechelinin puheenalainen teos "hänen loistavimpia iskujaan Suomen oikeustaistelussa" [R.A. Wrede, Muistopuhe Mechelinistä pidetty Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa toukokuun 25 p:nä 1914. s. 11.] Erittäin selvästi osotetaan tässä teoksessa, ettei Venäjän kiihkokansalliselta ja virkavaltaiselta taholta valtiosääntöämme vastaan suunnattu kumouspolitiikka suinkaan ole ollut Venäjän todellisten etujen vaatima. Puolustautumisemme näiltä hyökkäyksiltä ei, niinkuin on väitetty, ole johtunut vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, vaan on "velvollisuus omaa maatamme ja niitä sukupolvia kohtaan, jotka vastedes elävät tässä maassa ja jatkavat Suomen kansan rauhallista sivistystyötä".

Vastamainittu, Darmstadtissa hallitsijalle annettu kirjelmä oli muun muassa viitannut erääseen Venäjän sisäasiainministerin, Suomen ministerivaltiosihteerin v. Plehwen laatimaan, useissa Europan sanomalehdissä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hän oli koettanut puolustaa Venäjän Suomi-politiikkaa. Lähimpänä aiheena Plehwen kirjoitukseen oli, että englantilainen rauhanystävä Stead aikakauslehdessään Review of reviews oli tehnyt Plehwelle mainittua sekä Englannissa että muissa maissa paheksumista herättänyttä politiikkaa koskevan välikysymyksen. Plehwen vastauksen sisällys saattoi Mechelinin laatimaan ja julkaisemaan "Herr von Plehwe och den finska frågan" nimisen kirjasen, joka ensin ilmestyi 1903 vuoden lopussa ranskaksi kirjoitussarjana "L'Indépendence belge" lehdessä, ja ruotsiksi käännettynä 1904. Mechelin osottaa Plehwen puhuneen joutavia esimerkiksi selittäessään, että Venäjän hallitusta oli sen Suomi-politiikassa ohjannut pyrkimys "sovitella yhteen valtakunnan yhteisiä kohtaloita ohjaavaa itsevaltiutta ja paikallisen itsehallinnon periaatteita, vakavammin rajoittamatta jälkimäisen oikeutta". Ikäänkuin itsevaltius olisi sovitettavissa sellaiseen itsehallinto-oikeuteen kuin Suomella on, jonka päätunnusmerkkinä on, ettei lakeja voida säätää Suomen kansan omain edustajain antamatta siihen suostumustaan! Ja ikäänkuin eivät Suomen itsehallinnon periaatteiden rajoitukset olisi olleet "vakavinta" laatua!

Kotimaassa kiertelevän huhun johdosta, että karkoitetut olivat muuttaneet valtiollista kantaansa ja aikoivat armahdustietä anoa saada palata, laadittiin ja levitettiin heidän allekirjoittamansa selitys, että he laittomuusjärjestelmään nähden edelleenkin pitivät passiivista vastarintaa ainoana Suomen kansalaisille oikeana periaatteena.

Tukholmassa oleskellessaan Mechelin eräiden venäläisten vapaudentaistelijain kehotuksesta laati ehdotuksen Venäjän valtiosäännöksi. Tämä ehdotus, jonka on katsottu osottavan melko tarkkaa Venäjän olojen tuntemusta, lienee muun muassa sisältänyt säännöksiä erinäisille valtakunnan osille myönnettävästä itsehallinnosta, joka ei kuitenkaan olisi loukannut valtakunnan yhtenäisyyttä.

Sanomalehtiemme selostelussa eräästä herra Menstschikoffin teoksesta, joka käsitteli Venäjän salaista poliisilaitosta Europassa, on mainittu, että Tukholmassa toimiva "suomenmaalainen santarmisto" v. 1903 oli antanut tiedon että sikäläiset karkoitetut suomalaiset olivat muodostaneet "keskuksen", joka oli päättänyt "olla arastelematta valtiollista murhaakaan" ja perustaa kaiken toivonsa Venäjän kumouspuolueeseen, sekä että tämän keskuksen johtajana oli itse Mechelin. Itse pitää Menstschikoff täydellä syyllä mielettömänä tätä Mechelinin laittamista terroristipäälliköksi. Todella mikään ei ollut sen vieraampaa koko hänen olemukselleen. Hän vihasi väkivallantekoja. Sen vuoksi hän ei ollut myötätuntoinen sille äärimäisiä keinoja kannattavalle suunnalle, jota Suomessa ajoi "aktivistien" nimellä kulkeva ryhmä ja jonka tarkoitusperiä tarkemmin selitettiin syksyllä 1904 täällä levitetyssä julistuksessa. Vastamainittu, Venäjän salaista poliisilaitosta käsittelevä teos sisältää muun muassa Venäjän poliisiosaston ulkomaisen toimiston päällikön Ratajeffin kertomuksen siitä "Venäjän kumouksellisten ja vastustusryhmäin neuvottelukokouksesta, joka Suomen vastustuspuolueen eräiden jäsenten toimesta pidettiin Parisissa syyskuun 30—lokakuun 8 p:nä 1904 ja jossa keskusteltiin yhteisistä vastustustoiminnan keinoista". Ratajeffin väitteen mukaan olisi tämä kokous pidetty Mechelinin luona. Herra Menstschikoff sanoo tätä väitettä "ilmeiseksi valheeksi". Eikä voi epäilläkään että näin on laita. Vaikka Mechelin siihen aikaan lieneekin ollut Parisissa ja jonkin verran ottanut osaa mainittuihin keskusteluihin, on hänen toimintansa siinä varmasti tarkoittanut estää Suomen sekottamista kumoushankkeisiin. Suomelle oli tarpeen säilyttää ja, missä sitä oli loukattu, saattaa entiselleen laillinen järjestys; siksi ei sen tullut itsensä antautua vallankumouksen tielle. On kieltämätöntä, että Mechelin oli "hallituksen vastustajia", mutta meikäläisissä oloissa oli hallituksen vastustaja "kumouksellisen" vastakohta; pikemmin on hallituksen kantaa pidettävä kumouksellisena, s.o. yhteiskuntajärjestystä kumoavana.

Mechelinin kantaa kuvaava on eräässä venäläisessä lehdessä julkaistu kuvaus, jonka laatija muiden mukana sattui olemaan hänen seurassaan, kun Tukholmaan saapui sanoma Helsingissä tapahtuneesta Bobrikoffin murhasta. Uutinen herätti hämmästystä ja Mechelin tiedusteli puhelimitse asiata tarkemmin ystävältään, Ruotsin ulkoasiain ministeriltä. Ministeri totesi asianlaidan, ja kyynelsilmin Mechelin lausui: "Kas siinä, mihinkä on saatettu Suomi, joka tähän asti ei ole mitään tiennyt hirmutöistä ja verestä."

Kotimaan oloissa kuitenkin tapahtui 1904 vuoden kuluessa käänne. Venäjän-Japanin sota syttyi, ja sen tapahtumat vahvistivat Venäjän hallituksenvastaista liikettä. Helsingissä Bobrikoff sai Schaumanin kädestä surmansa kesäkuun 16 p:nä, Pietarissa kaatui Plehwe muutamaa viikkoa myöhemmin. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, joka syyskesällä saapui Helsinkiin, asettui Pietarista saamainsa vaihtelevain vaikutelmain johdosta epävarmalle ja horjuvalle kannalle. Hän ei osottautunut aivan kuuroksi kehotuksille noudattamaan sävyisämpää politiikkaa kuin edeltäjänsä. Sanomalehdistön sortoa lievennettiin jonkin verran. Syyskesällä julkaistiin käsky lakimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta koolle joulukuussa. Marraskuun 1 p:nä 1904 asetettiin Pietarissa komitea, puheenjohtajana todellinen salaneuvos Tagantseff sekä jäseninä 6 venäläistä ja 6 suomalaista, valmistelemaan kysymystä valtakunnanlainsäädännön ja Suomen erikoisen lainsäädännön välisten rajain määräämisestä. Eräät komitean venäläiset jäsenet eivät olleet aivan taipumattomia osittain suostumaan suomalaisten vaatimuksiin. Ennen pitkää ilmeni kuitenkin komitean venäläisen ja suomalaisen ryhmän välillä, varsinkin sotilaskysymyksessä, mielipiteiden eriäväisyyksiä, jotka eivät olleet soviteltavissa, minkä tähden keskustelut jäivät tuloksettomiksi.

Joulukuun 2 p:nä, valtiopäiväin ollessa ovella, sisälsi Helsingissä ilmestyvä virallinen lehti tiedonannon, että Hänen Majesteettinsa oli suvainnut sallia niiden maasta karkotettujen, jotka laillisessa järjestyksessä oli valittu valtiopäivämiehiksi tahi olivat aatelissukujen päämiehiä, palata kotimaahan. Kun Mechelin kuului jälkimäiseen ryhmään, palasi hän muutamain muiden karkotettujen kera Helsinkiin, missä joulukuun 5 p:nä yleisö riemuiten tervehti heidän paluutaan. Juhlallinen vastaanotto tapahtui säätytalolla ja illemmällä pidettiin seurahuoneella juhla, jossa Suomen kansalaisten ilontunteet sekä tunnustus ja ihailu niitä kohtaan, jotka horjumatta olivat kärsineet isänmaan puolesta, monella tavoin purkautuivat ilmoille. Seuraavan vuoden alussa saivat muutkin karkoitetut palata. Mechelin, jolta, niinkuin jo mainittiin, oli maanpakoon joutuessaan laittomasti riistetty hänelle entisenä senaattorina tuleva eläke, katsoi, kuten muutkin saman kohtelun alaisiksi joutuneet, olevansa oikeutettu vaatimaan sitä takaisin. Ei tietysti ole epäilemistäkään, että tässä Mechelinin luontoiselle, milloinkaan omaa voittoa pyytämättömälle miehelle, oli määräävänä vaikuttimena laittoman teon poistamisen halu eikä suinkaan oma etu.

Valtiopäivillä, jotka avattiin joulukuun 9 p:nä, Mechelin taaskin tuli johtavaan asemaan. Hänet valittiin puhemiesneuvoston jäseneksi sekä valtio-, erityisen valitus- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Näiden valtiopäiväin tärkein tulos oli laillisten olojen täydellistä palauttamista tarkoittava n.s. "suuri anomus". Sitä käsiteltiin erityisessä valitusvaliokunnassa, jossa sen laatiminen oli pääasiallisesti Mechelinin toimena. Valtiosäädyt hyväksyivät sen yksimielisesti vuoden viimeisenä päivänä. Anomuksessa lausuttiin muun muassa: "Maassa jossa, niinkuin Suomessa, sukupolvi toisensa jälkeen on kasvanut ja elänyt siinä tietoisuudessa, että laki on sekä valtiovallan että yksityisten yhteiskunnan jäsenten toiminnan ohjeena, tuntuu aivan kuin perinjuuriselta yhteiskunnan mullistamiselta, kun hallitus, jonka tärkeimpänä tehtävänä tulisi olla lakien voimassa pitäminen, itse järkyttää laillista järjestystä. Vuonna 1899 alkaneen hallitussuunnan onnettomat vaikutukset ovat näyttäytyneet monin tavoin sekä yhteiskunnallisessa toiminnassa että yksityiselämän eri aloilla. Suomen kansa on joutunut pelottavan ankaraan velvollisuuksien ristiriitaan. Ja järjestelmän seurauksena on ollut: yleinen epävarmuus kalliisiin personallisiin oikeuksiin nähden, hyvän hallinnon höltyminen ja turmeltuminen, aiheellinen pelko että lainkäyttökin, tämä yhteiskunnan tehtävistä vanhin ja ensimäinen, on saava pahan vamman, kova omantunnon tuska useilla niillä, jotka ovat luettavat yhteiskunnan kunnioitettavimpiin aineksiin, joko he sitten ovat saattaneet äänensä kuuluviin tahi kärsineet hiljaisuudessa; sekä toisaalla leviämistään leviävä siveellinen rappeutuminen ja turmelus sekä onnenonginta, jotka ovat päässeet rehottamaan kovan ahdistuksen vallitessa toisissa piireissä; rikosten lisääntyminen paikkakunnilla, missä poliisivoimaa on tuntuvasti enennetty sekä selvästi havaittava lain ja oikeuden kunnioituksen väheneminen." — Anomus päättyy lyhyeen selontekoon niistä toimenpiteistä, jotka olivat tarpeen laillisen järjestyksen palauttamiseksi, ja pontena on alamainen anomus, että näihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.

Valtiopäivämiesten yksityisessä kokouksessa tehdyn päätöksen mukaisesti kävi Mechelin professori Otto Donnerin ja pankinjohtaja Felix Heikelin kera tammikuulla 1905 Pietarissa ruhtinas Obolenskin puheilla koettamassa hankkia suotuisaa vastausta "suureen anomukseen". Mechelin antoi omasta ja molempain toveriensa puolesta ruhtinaalle kirjelmän, jossa huomautettiin valtiosäätyjen lausumain toivomusten osin olevan sellaisia, jotka kävi nopein toimenpitein välittömästi toteuttaminen, osin sellaisia, joiden toteuttaminen kysyi aikaa. Suomen asevelvollisuuskysymys oli ratkaistava aikaa kysyvän lainsäädännön avulla, mutta ennenkuin tämä työ ehdittäisiin suorittaa, olisi 1901 vuoden laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen lakkautettava. Sillä välin voisi Suomi, niinkuin silloinen vanhasuomalainen senaatti oli ehdottanut, suorittaa vuotuisen rahamäärän, esimerkiksi kymmenen miljoonaa markkaa vuosittain, edellyttäen että valtiopäivät siihen suostuisivat. 1903 vuoden diktatuuriasetus ja muut lainvastaiset väliaikaiset säädökset kävisi heti kumoaminen. Kysymys, miten lakeja oli oikeudenmukaisesti säädettävä asioista, jotka koskivat sekä Suomen että keisarikunnan etuja, joka kysymys oli käsiteltävänä Tagantseffin komiteassa, vaati aikaa ja oli huolellisesti valmisteltava, Suomenkin oikeutta huomioon ottaen.

Venäjän ministeriä Witteäkin kävi Mechelin puhuttelemassa näistä asioista. Kävi ilmi, ettei Venäjän päätösvaltaisissa piireissä oltu aivan taipumattomia asevelvollisuuskysymyksen ratkaisuun tahi asetuksen sovelluttamisen lykkäykseen Suomen myöntämää rahallista korvausta vastaan. Meillä katsottiin perustuslaillisissa piireissä tämän ehdotuksen ansaitsevan harkintaa; rahallinen korvaus oli valtiosäätyjen kuitenkin myönnettävä vain lähimmäksi varainhoitokaudeksi, ollen vastaisten valtiopäiväin asia uudistaa suostunta olosuhteiden mukaan.

Näistä asioista neuvoteltaessa Venäjän pääkaupungissa, missä Mechelin kävi useita kertoja, oli ruhtinas Obolenski muun muassa vaatinut, että Suomen viranomaisten olisi Venäjälle luovutettava jälkimäisestä maasta Suomeen saapuneet valtiolliset rikoksentekijät. Mechelin ja Donner olivat käydessään ruhtinaan puheilla tähän vastanneet, että tässäkin kohden tulisi Suomen voimassa olevia lakeja siellä noudattaa ja että, jos mainituissa laeissa sellainen luovuttaminen oli säädetty, sitä oli noudatettava. He eivät tahtoneet kieltää, että maamme viranomaisilla todella eräin ehdoin oli sellainen velvollisuus. Kun tämä tuli tunnetuksi, tehtiin Suomen aktivistipuolueen äänenkannattajassa "Frihet"-lehdessä ja sosialistisissa julkaisuissa hyökkäyksiä Mecheliniä ja Donneria vastaan, jotka muka kokonaan olivat kieltäneet meidän ja Venäjän vapaustaistelijain yhteiset edut. Perustuslailliset lakimiehemme, jotka ottivat kysymyksen perinpohjaisen harkinnan alaiseksi, pitivät sitä vastoin mainittujen molempain herrain lausuntoa oikeana. Oma lakimme ja valtiollinen asemamme keisarikuntaan nähden ovat sellaiset, että henkilöt, jotka jälkimäisessä maassa tekevät sikäläisten lakien vastaisia tekoja, eivät saa päästä keisarikunnan lainkäytön ulottuvista lähtemällä Suomeen. Valtiolliset rikokset eivät ole tästä poikkeuksena. [Vrt. R. Hermanson, "Synpunkter i Frågan om ryska undersåtars utlämnande genom finska myndigheter åt ryska".] Useiden kansalaisten allekirjoittama vastalause Mecheliniä ja Donneria vastaan tehtyihin hyökkäyksiin julkaistiin sanomalehdissä. Katsomatta siihen, ettei Suomen kansan suinkaan tarvinnut tunnustaa olevansa yhteisvastuullinen kaikenmoisten venäläisten anarkististen kumouksellisten kanssa, joiden tekoja kaikkien sivistyskansain oikeustajunnan täytyi paheksua, ei sekään seikka, että Venäjän silloisen valtiojärjestyksen mukaan törkeiksi rikoksiksi katsottiin erinäisiä tekoja, joita länsimaisen oikeuskatsantotavan mukaan olisi arvosteltu lievemmin tahi kenties ei olisi pidetty ensinkään rikollisina, voinut vaikuttaa kysymykseen lainopilliselta kannalta katsottuna. Ja niin kauan kuin me itse keisarikunnan vallanpitäjiltä vakaasti vaadimme oikeusjärjestyksemme tunnustamista, tulisi tietysti meidän itsemmekin tarkoin noudattaa sitä silloinkin, kun se velvoitti meitä suostumaan Venäjän viranomaisten vaatimuksiin.

Maaliskuun 29 päivän illalla levisi Helsingissä sanoma, että "suureen anomukseen" oli osittain suostuttu esittelyssä, joka ei ollut tapahtunut tavallisessa järjestyksessä, vaan neuvottelukokouksessa, johon otti osaa sekä venäläisiä että suomalaisia jäseniä. 1901 vuoden asevelvollisuuslain sovelluttaminen oli toistaiseksi lakkautettu ja 1905 vuoden kutsunnat peruutettu sekä tuomarien virasta erottamista koskeva asetus kumottu; muita kohtia ei vielä ollut ratkaistu, mutta toivottiin esittelyä jatkuvan.

Samaan aikaan annettiin valtiopäiville hallituksen esitys kymmenen miljoonan markan suorittamisesta vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon avustukseksi sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtiopäivät katsoivat olevan myöntäminen tämän suostunnan, kuitenkin vain vuodeksi.

Näiden valtiopäiväin käsiteltäviksi annettuja asioita oli hallituksen esitys porvaris- ja talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta. Perustuslakivaliokunta oli laatinut ehdotuksen mainittujen säätyjen äänioikeuden laajentamiseksi esityksessä ehdotettua tuntuvasti enemmäksi, äänioikeuden myöntämiseksi naisille y.m., mutta perustuslaillisella taholla oltiin sitä mieltä, että niin kauan kuin laillisia oloja ei ollut täydellisesti palautettu, puuttui säännöllisen valtiopäivätyön edellytyksiä eikä valtiosäätyjen sentähden tulisi tehdä lopullisia päätöksiä. Vaalioikeuden uudistuskysymys jäi valtiosäädyiltä sen vuoksi loppuun käsittelemättä, mikä muutamilla tahoilla, varsinkin yhteiskunnan syvissä riveissä, herätti suurta tyytymättömyyttä. Valtiosäädyt päättivät, koska täydellistä vastausta laillisuuden palauttamista koskevaan anomukseen ei ollut saapunut, anoa valtiopäiväin lykkäämistä syksyyn, ja Mechelin laati tämän sisältöisen kirjelmän luonnoksen. Mutta vastauksen sijasta tuli äkkiä ja odottamatta sanoma, että valtiopäivät oli päätettävä huhtikuun 15 p:nä, joten äänioikeuden uudistuskysymyksen loppuun käsitteleminen, vaikka valtiosäädyt olisivat sen tahtoneetkin käsitellä, oli käynyt mahdottomaksi. Ennen hajaantumistaan antoivat valtiosäädyt adressin, jossa pyydettiin laillisuuden täydellistä palauttamista suuren anomuksen mukaisesti.

Aatelin perustuslaillisten huhtikuun 16 p:nä seurahuoneella toimeenpanemissa yhteisissä erojaispäivällisissä, joissa säädyn jäsenet olivat miltei täysilukuisina saapuvilla, julkilausui vapaaherra Kr. von Alfthan säätyveljien kiitollisuuden ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Tämä vastasi liikutettuna esittämällä eläköönhuudon Suomelle ja selitti oivallisessa puheessa sitä kantaa, jolle meidän oikeustaistelussamme oli asetuttava.

Ennen valtiopäivämiesten hajaantumista asettivat perustuslailliset ryhmät, ruotsalainen ja nuorsuomalainen, valtuuskunnan, jonka jäsenet valittiin kaikista neljästä säädystä, yhtä monta kumpaisestakin kieliryhmästä, seuraaviin valtiopäiviin asti tarkkaavaisesti seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja ryhtymään olojen vaatimiin toimenpiteisiin. Mechelin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, Donner varapuheenjohtajaksi.

Valtuuskunta, joka keskuudestaan asetti pienemmän toimikunnan, piti lukuisia kokouksia ja koetti parhaansa mukaan täyttää tehtävänsä. Se pani muun muassa toimeen suuren kansalaiskokouksen palokunnantalolla syyskuun 13 p:nä. Tässä tilaisuudessa oli aikomus keskustella useita tärkeitä, lähinnä seuraavain valtiopäiväin käsiteltäviä asioita sisältävästä ohjelmasta. Nämä kysymykset koskivat laillisen järjestyksen palauttamista, venäjän kielen poistamista Suomen hallinnosta, asevelvollisuusasiaa, elokuun 6/19 p:nä 1905 annettua keisarillista julistuskirjaa neuvoa-antavan valtakunnanduuman perustamisesta Venäjälle, johonka Suomikin ottaisi osaa valitsemalla edustajia, sekä vihdoin äänioikeuden laajentamista valtiopäivämiesvaaleissa ja laajaa eduskuntalaitoksen uudistusta. Kokouksessa oli saapuvilla lukuisa joukko henkilöitä kumpaakin sukupuolta; lukumäärä lienee lähennellyt tuhatta. Kokouksen avasi Mechelin tekemällä selkoa tilanteen vaatimuksista. Hän huomautti, että yhteinen työ maamme loukatun valtiosäännön suojelemiseksi oli yhdistänyt eri puolueryhmät perustuslailliseksi puolueeksi, ja että v. 1904 kokoontuneiden valtiopäiväin tunnuslauseena oli ollut: lain voima on palautettava. Hän huomautti yksimielisyyden tarpeellisuutta, vaikka tunnustikin, että "luja yhteenliittyminen oikeutemme suojaksi ei vaadi luopumaan eriävistä mielipiteistä sisäisissä kysymyksissämme. Mitä vaaditaan, on että puolueriidat heitetään sikseen, kunnes maamme oikeusasema Venäjään nähden on turvattu v. 1809 vahvistettujen periaatteiden mukaisesti." Mechelinin puheen päätyttyä alkoi kokouksen ohjelmaan otettujen kysymysten käsittely, professori Setälä puheenjohtajana. Mutta niistä oli ehditty käsitellä ainoastaan osa, kun saapui poliiseja, jotka ilmoittivat, että kokouksen oli kenraalikuvernöörin käskystä heti hajaannuttava. Kun kokous yksityisluontoisena katsoi olevansa laillisesti luvallinen, kieltäytyi se noudattamasta käskyä, mutta joukko sotamiehiä kivääreihin kiinnitettyine pistimineen marssi saliin ja karkoitti yleisön. Ennen kokouksen hajoamista ehti Mechelin kuitenkin ehdottaa, että annettaisiin kokouksen toimikunnan tehtäväksi panna vastalause tapahtunutta väkivallantekoa vastaan, jota ehdotusta tervehdittiin yleisellä hyväksymisellä. Vastalause laadittiin sittemmin ja annettiin prokuraattorille. [Katso tästä tarkemmin "Murrosajoilta" VII siv. 80 ja seur.]

Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui Venäjällä valtiojärjestyksen mullistus. Japanin sodan vastoinkäymisten johdosta oli valtiollinen kiihtymys levinnyt koko valtakuntaan. Semstvojen jäsenet ja muut kansalaiset pitivät kokouksia, joissa vaadittiin kansalaisvapauden turvaamista ja kansanedustuslaitoksen käytäntöön ottamista. Talonpoikais- ja työläismellakoita ja lakkoja sattui useilla paikkakunnilla, Mustanmeren sotalaivoissa pantiin toimeen sotilaskapinoita. Hallitus päätti tehdä myönnytyksiä ja antoi elokuun 19 p:nä julistuskirjan valtakunnanduuman kokoonkutsumisesta, jonka toimivalta kuitenkin olisi oleva vain neuvoa-antavaa laatua. Mutta tämä ei tyydyttänyt vapaamielisiä; vaadittiin pitemmälle meneviä myönnytyksiä ja levottomuudet kävivät yhä laajemmiksi ja voimakkaammiksi. Yleisten lakkojen johdosta keskeytyi lokakuun lopulla 1905 liikenne Venäjän rautateillä, pääkaupungissa lopetettiin kaikki tehdastyö, yleiset laitokset lakkasivat toimimasta ja valta oli siirtymäisillään hallituksen käsistä jonkinlaiselle sosialistien ja muiden kumouspuolueiden jäsenistä muodostetulle neuvostolle.

Sanoma näistä tapahtumista herätti tietenkin Suomessa mitä suurinta hämmästystä ja nousi kysymys, miten meidän itsemme olisi meneteltävä. Kaupunkilais- ja maalaistyöväestön keskuudessa olivat sosialistiset aatteet lähinnä edellisinä vuosina levinneet odottamattoman nopeasti ja laajalle, ja tällä taholla haaveiltiin Suomen yhteiskunnallisten olojen kumousta sosialistiseen suuntaan Venäjällä odotettavana olevan samanlaisen kumouksen yhteydessä. Perustuslailliset, jotka eivät antautuneet tällaisiin haaveiluihin, arvelivat ajan otolliseksi jyrkästi kansanvaltaiseen suuntaan käyville valtiollisille uudistuksille. Mutta miten aikaansaada ne? Kumoustietäkö vai vanhain perustuslakiemme osottamin lainsäädäntökeinoin? Siitä eivät puolueet olleet yksimielisiä. Perustuslaillisten lähimpänä silmämääränä oli laillisen järjestyksen palauttaminen.

Sunnuntaina lokakuun 29 p:nä piti perustuslaillinen säätyvaltuuskunta kaupunginvaltuuston kokoussalissa Helsingin raatihuoneella kokouksen, johon muutamia muitakin henkilöitä kutsuttuina otti osaa. Mechelin johti kokouksessa puhetta. Päätettiin panna toimeen yleinen kansalaiskokous, jonka hyväksyttäväksi esitettäisiin, että hallitukselta vaaditaan laillisuuden palauttamista, nykyisen kotimaisen hallitushenkilökunnan poistamista ja toisten, kansan luottamusta nauttivain miesten nimittämistä heidän tilalleen sekä valtiopäiväin mahdollisimman pikaista koolle kutsumista. Eräs kokouksen osanottajista, sosialistijohtaja ja kaupunginvaltuusmies, puuseppä Perttilä, vaati perustuslaillisten ja pääkaupungin järjestyneen työväestön ryhtymistä yhteistoimintaan. Tähän suostuen päätti kokous asettaa 8-miehisen valtuuskunnan, jonka tuli toimia yhteisesti yhtä monen työväestön valitseman valtuutetun kanssa.

Maanantaina lokakuun 30 p:nä annettiin Pietarissa se keisarillinen julistuskirja, jolla Venäjän valtiomuoto muutettiin perustuslailliseksi. Valtakunnanduuma, jolla ei olisi vain neuvonanto-oikeutta, vaan päätösvalta lainsäädäntöasioissa, kutsuttaisiin koolle ja väestölle suotaisiin kansalaisvapauden järkkymättömät perusteet henkilökohtaisen loukkaamattomuuden periaatteen mukaisesti sekä omantunnon-, sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus.

Samana päivänä puhkesi meillä n.k. "suurlakko". Työväestön Helsingin rautatientorilla tekemän päätöksen mukaisesti keskeytettiin kaikki työ eri aloilla, rautatieliikenne lakkasi, tehtaat, ravintolat ja myymälät, ruokatavarakauppoja lukuun ottamatta, suljettiin. Sanomalehdet eivät ilmestyneet, pimeys vallitsi illoin kaupungin kaduilla. Ylioppilaat ja polyteknikot tekivät opintolakon, luennot ja harjoitukset keskeytettiin opettajain suostumuksella, samaten kouluopetus. Lakkasivatpa posti ja poliisilaitoskin toimimasta. Työväestön asettama keskuslakkokomitea otti huolekseen poliisin tehtävät ja valvoi lakon noudattamista kansalliskaartin, n.s. "punakaartin" avulla. Ylioppilaat ja polyteknikot puolestaan järjestivät eri suojeluskunnan, joka, niinkuin tunnettu, ei ollut parhaissa väleissä kansalliskaartin kanssa. Ei vain pääkaupungissa, vaan useilla muillakin paikkakunnilla maassamme pidettiin valtiollisia kokouksia, pantiin toimeen lakkoja ja keskeytettiin yhteiskunnan säännöllinen elämä.

Tällä välin perustuslaillinen säätyvaltuuskunta jatkoi toimintaansa laillisuuden palauttamiseksi. Lokakuun 31 p:nä pidettiin palokunnantalolla valtuuskunnan päätöksen mukaisesti suuri kansalaiskokous, jossa hyväksyttiin valtuuskunnan laatiman ehdotuksen mukainen ohjelma, minkä jälkeen lähetystö pantiin sitä viemään kenraalikuvernöörille. Työväen taholta saapui toinen lähetystö. Suuria väkijoukkoja kokoontui kenraalikuvernöörintalon edustalle, ja niille annettiin tieto vanhansuomalaisen senaatin erosta, jota tämä jo lakon alkamispäivänä oli päättänyt pyytää, koska oli havainnut, ettei sillä enää ollut laajain kansankerrosten luottamusta. Se oli samalla päättänyt tehdä alistuksen laillisten olojen palauttamisesta ja valtiopäiväin koolle kutsumisesta.

Samana iltana kokoontui kenraalikuvernöörin luokse hänen pyynnöstään sekä perustuslaillisen valtuuskunnan edustajia: Mechelin, R.A. Wrede, O. Donner, J. Grotenfelt, että vanhansuomalaisen puolueen edustajia: J.R. Danielson, H. Gebhard ja K.A. Brander. Ruhtinas Obolenski ilmoittaa Hänen Majesteettinsa olevan taipuvaisen suostumaan Suomen kansan valtiollisiin toivomuksiin ja kehottaa läsnäolevia lausumaan mielensä siitä, mitä olisi anottava. Mechelin esittää anottavaksi: perustuslainmukaisen järjestyksen täydellistä palauttamista valtiosäätyjen joulukuun 31 p:nä 1904 tekemän anomuksen mukaisesti; ylimääräisten valtiopäiväin koolle kutsumista joksikin päiväksi joulukuussa; yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle rakentuvaa eduskuntalaitoksen uudistusta tarkoittavan hallituksen esityksen antamista ylimääräisille valtiopäiville; valtiopäiväin oikeuttamista tarkastamaan hallituksen jäsenten virkatoimien laillisuutta; perustuslakien kehittämistä sananvapauden, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden säätämällä. Mechelinin ehdotusta kannattivat muut perustuslaillisen ryhmän läsnäolevat jäsenet. Danielsonkin lausui, että hänen puolueensa kiitollisena ottaisi vastaan sen sisältöisen julistuskirjan. Jonkin aikaa keskusteltua lausui kenraalikuvernööri pitävänsä tuollaisen julistuskirjan aikaansaamista mahdollisena ja pyysi saada hyvissä ajoin seuraavana päivänä kirjallisesti laadittuina julistuskirjassa mainittavat toivomukset sekä ilmoitti senaatinkin paraikaa valmistelevan julistuskirjan ehdotusta. Seurasi sitten kysymys senaatin vastaisesta kokoonpanosta; kenraalikuvernööri arveli nykyisten senaattorien voivan toistaiseksi jäädä paikalleen. Vanhatsuomalaiset lausuivat haluavansa kokoomusministeristöä, mutta tätä vastustettiin perustuslaillisten taholta ja vaadittiin senaattia kokoonpantavaksi yksinomaan perustuslaillisista. Neuvottelu päättyi vasta puolen yön aikaan.

Jo seuraavana aamuna oli Mechelinillä valmiina julistuskirjan luonnos, jonka valtuuskunta, sittenkun ensin J. Grotenfelt ja sen jälkeen muut jäsenet olivat sen tarkastaneet, eräin muutoksin hyväksyi. Samaten tarkastettiin ja hyväksyttiin Mechelinin laatima valtiopäiväkutsun luonnos, joka sisälsi, että eduskuntalaitoksen uudistusta koskeva esitys oli annettava valtiopäiväin käsiteltäväksi, sekä ehdotus käskykirjeeksi, jonka mukaan laittomuusaikana nimitettyjen venäläisten virkamiesten sijaan nimitettäisiin kotimaisia miehiä. Samana päivänä veivät Mechelin, Wrede ja Donner ehdotukset kenraalikuvernöörille, jonka luona ne kohta kohdalta tarkastettiin. Obolenski teki vastaväitteitä, varsinkin kesäkuun 20 p:nä 1900 annetun, venäjänkielen käyttämistä virastoissa koskevan julistuskirjan kumoamiseen nähden. Hän ei kuitenkaan ollut itsepäinen, vaan lupasi toimittaa perille perustuslaillisten julistuskirjan ehdotuksen samalla kuin senaatinkin ehdotuksen sekä lausui pitävänsä edellistä parempana. Molemmat olivat tosin pääkohdiltaan samansuuntaiset, mutta erosivat toisistaan siinä, että edellinen erinäisissä kohdin esitti tarkemmin määriteltyjä vaatimuksia; niinpä se esimerkiksi vaati 1901 vuoden asevelvollisuuslain täydellistä kumoamista, jota vastoin senaatti vain oli ehdottanut sen soveltamisen lakkautettavaksi. Eduskuntalaitosta koskevassa kysymyksessä oli senaatti vain ehdottanut uudistettavaksi hallituksen esityksen äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja talonpoikaissäädyn vaaleissa. Seuraavana päivänä, marraskuun 2:sena, saapuivat Mechelin ja Grotenfelt uudestaan kenraalikuvernöörin luo, joka heidän läsnäollessaan antoi luotsipäällikölle, kenraalimajuri N. Sjömanille käskyn viedä perustuslaillisten ehdotuksen sekä kenraalikuvernöörin puoltavan lausunnon korkean-asianomaiseen paikkaan. Valtuuskunta lähetti puolestaan kaksi henkilöä Pietariin hankkimaan valtiosihteeristöstä varmuutta siitä, että ehdotus todellakin esitettiin semmoisena kuin valtuuskunta sen oli hyväksynyt.

Marraskuun 2 p:nä lähti kenraali Sjöman "Eläköön" laivalla matkaan. Muuan huhu, joka perustuslaillisissa piireissä herätti levottomuutta, tiesi kertoa joidenkuiden yltiöpäiden aikovan estää höyrylaivaa lähtemästä, koska olivat saaneet kuulla eräiden vanhan senaatin jäsenten aikovan siinä matkustaa sekä arvelivat sen olevan ehdottomasti estettävä. Pian kuitenkin kuultiin Eläköön laivan lähteneen satamasta ja alottaneen matkansa. Julistuskirjan ehdotus toimitettiin perille ja käsiteltiin Pietarhovin keisarillisessa palatsissa tapahtuneessa esittelyssä, jota kesti k:lo 8:sta i.p. marraskuun 3 p:nä seuraavaan aamuun k:lo 3. Venäläiset ministerit, kreivi Witte etusijassa, puolsivat ehdotusta pääkohdiltaan ja hallitsija hyväksyi julistuskirjan, kuitenkin eräiltä harvalukuisilta kohdin muutettuna, minkä jälkeen se allekirjoitettiin k:lo 2 aamulla. Muutoksista pidettiin vain yhtä mainittavammin tärkeänä. Perustuslaillisten ehdotuksessa oli nimittäin ollut määräys, että 1899 vuoden helmikuun-julistuskirjan säätämät perussäännökset oli kumottu, jota vastoin vahvistettu julistuskirja sääsi, että niiden soveltaminen oli keskeytettävä siksi, kunnes siinä mainitut asiat oli lainsäädäntötoimin järjestetty. Kun suomalaisella taholla kuitenkin edellytettiin "lainsäädäntötoimen" käyvän perustuslaillista tietä, ei tämä muutos, tultuaan maassamme tunnetuksi, herättänyt sanottavaa levottomuutta. Julistuskirja venäjän kielen käytäntöön ottamisesta virastoissa oli poistettu niiden asetusten joukosta, jotka julistettiin heti kumotuiksi, mutta sen kävi lukeminen niihin perustuslainvastaisiin asetuksiin, joiden tarkastamisesta senaatin oli tehtävä ehdotus.

Eläköön laiva palasi viivyttelemättä tuoden julistuskirjan ja valtiopäiväkutsun Helsinkiin, jonne se saapui marraskuun 4:ntenä iltapäivällä ja missä sen tuomat uutiset herättivät suurta riemua. Mechelin ja Wrede sekä Danielson ynnä muutamat muut henkilöt saivat kutsun saapua k:lo 9 illalla kenraalikuvernöörin turvapaikkaan, venäläiseen sotalaivaan Slavaan, missä hän saattoi asiakirjain sisällyksen kutsuttujen tiedoksi. Samalla hän kuitenkin lausui ihmettelynsä ja pahoittelunsa sen nurjamielisyyden johdosta, jota hän luuli havainneensa suomalaisissa vallitsevan venäläisiä kohtaan ja jota hänen ylhäisyytensä sanoi lakon aikana itsekin kokeneensa. Mechelin vastasi tähän sujuvalla ranskan kielellä pitämässään puheessa, ettei nurjaa mieltä vallinnut Suomessa Venäjän kansaa kohtaan, mutta että erään Venäjän puolueen lakiamme ja oikeuttamme vastaan tekemät hyökkäykset olivat loukanneet suomalaisten arimpia tunteita. Puhuja lausui olevansa varma siitä, että mielten katkeruus oli häviävä säännöllisten olojen palauduttua. Lopuksi hän muutamin sanoin kiitti kenraalikuvernööriä hänen avustuksestaan julistuskirjan aikaansaamisessa.

Ainoat maassamme, jotka eivät olleet aivan tyytyväisiä julistuskirjaan, olivat sosiaalidemokraatit, jotka olivat haaveilleet maamme sisäisten olojen kumouksellista muutosta. Lakkopäivinä oli perustuslaillisella taholla pyritty yksimielisyyteen sosiaalidemokraattien kanssa, mutta heidän ja perustuslaillisen säätyvaltuuskunnan väliset neuvottelut eivät olleet menestyneet. Sosiaalidemokraatit vastustivat valtiopäiväin koolle kutsumista, koska eivät uskoneet niiden suostuvan semmoiseen eduskuntalaitoksen uudistukseen, jota he halusivat, ja vaativat sen sijaan yleisillä vaaleilla valitun, "perustuslakia säätävän kansalliskokouksen" kutsumista koolle uudistusta toteuttamaan. Olipa työväki hairahtunut rautatientorilla valitsemaan "väliaikaisen hallituksenkin", suostuen kumminkin siihen, että vaalin saisi alistaa hallitsijan vahvistettavaksi. Puoluejohto oli uskotellut työväelle, että vallankumous oli Venäjällä päässyt täydellisesti voitolle, että tasavalta jo oli julistettu, ja kaikki tiedot, joita heille yritettiin antaa todellisesta asiaintilasta, leimattiin julkeiksi valheiksi. Todellisuudessa oli lakko Pietarissa päättynyt marraskuun 3 p:nä ja kumousliike oli jo asettumassa. Maamme perustuslailliset, jotka olivat asettuneet laillisuuden eikä vallankumouksen kannalle ja katsoivat maamme laillisten olojen palautuessa ja valtiopäiväin kokoontuessa käsittelemään eduskuntalaitoksen uudistusta saavuttaneen sen, mikä tällä kertaa oli saavutettavissa, paheksuivat sosialistien liiallisia vaatimuksia. Säätyvaltuuskunta teki voitavansa tutustuttaakseen yleisöä julistuskirjan sisällykseen, jonka olemassaolonkin sosialistiset lakonjohtajat aluksi itsepintaisesti kielsivät. Vähitellen he kuitenkin menettivät työläispiirienkin kannatuksen ja pakotettiin taipumaan.

Marraskuun 5 p:nä julkaisi säätyvaltuuskunta kehotuksen yleisölle mielten rauhoittamiseksi. Seuraavana päivänä lakko päättyi ja elämä palautui säännölliselle tolalleen. Illalla, kaupungin ollessa yltänään juhlavalaistuksessa, kokoontui joukko valtuuskunnan kutsusta Helsinkiin saapuneita entisiä valtiopäivämiehiä säätytalolle, missä Mechelin lausui läsnäolijat tervetulleiksi ja kehotti heitä tilanteen johdosta antamaan julistuksen Suomen kansalle. Tähän suostuttiin ja valiokunta asetettiin laatimaan julistusta Mechelinin tervehdyspuheessaan lausumain perusaatteiden mukaisesti. Tehtiin kaksi ehdotusta, joista toinen, herra V.T. Rosenqvistin laatima, pääasiassa saavutti valiokunnan ja sittemmin kokoontuneiden valtiopäivämiesten hyväksymisen, minkä jälkeen julistus marraskuun 8 p:nä saatettiin yleisön tietoon. Siinä huomautettiin, että Suomen kansan valtiopäiväinsä kautta esittämä toivomus lailliseen järjestykseen palautumisesta oli toteutunut. "Luodessamme katseemme menneisiin vuosiin emme voi olla muistelematta niitä monia hetkiä, jolloin kansamme on ollut kadottamaisillaan kaiken toivon oikeutemme takaisin saamisesta; ja tätä muistellessamme me myös tunnemme, että on olemassa korkeampia voimia kansojen kohtaloita ohjaamassa. — — Kun ne, jotka muodostavat perustuslaillisen puolueen, nyt hartaasti toivovat saavansa palata rauhalliseen työhön kansamme menestyksen hyväksi, elähyttää heitä tässä vilpitön halu yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaamiseksi ojentaa veljenkäsi jokaiselle samaan päämäärään pyrkivälle ja harras toivomus että tässä vapauden ja edistyksen hyväksi tehtävässä työssä maamme kaikki kansalaiset saisivat seistä rinnatusten yhdenvertaisina. Nykyhetki kehottaa tähän ja tuleva aika on varmasti siitä kypsyttävä runsaan sadon kansallemme ja isänmaallemme." — Julistuksen olivat allekirjoittaneet: "Yleiseen kokoukseen lukuisasti kokoontuneet perustuslailliset entiset valtiopäivämiehet."

Lähinnä edellisinä päivinä oli ollut tarjona vaara, että jokin väestön ajattelematon teko olisi aiheuttanut venäläisen sotaväen aseellisen sekaantumisen siitä johtuvine verenvuodatuksineen ja muine maallemme vahingollisine, arvaamattomine seurauksineen. Ettei näin käynyt, johtui epäilemättä pääasiallisesti siitä, että perustuslaillisilla silloin vallitsevissa poikkeusoloissa oli tarpeeksi tyyneyttä ja mielenmalttia tyytyäkseen niihin kohtuullisiin vaatimuksiin, joita meillä oli laillinen oikeus esittää sekä jotka hallitsija ja hänen neuvonantajansa voivat hyväksyä. Mechelinille, jolla tähän aikaan oli huomattavin sija perustuslaillisessa puolueessa, tulee suuri ansio maamme kohtalon silloisesta onnellisesta käänteestä. "Marraskuun-julistuskirja" tiesi Suomelle siirtymistä pimeydestä valkeuteen, raskaiden koettelemusten ajasta lupaavien toiveiden aikaan. Totta on, että tuo valoisa aika valitettavasti oli lyhyt, mutta silti ei se mies ansaitse vähemmän kiitosta, joka olennaisesti on aikaansaanut tuon käänteen ja siten antanut historiallisen esikuvan, josta kenties vastedeskin on oleva maallemme hyötyä.

IX LUKU.

Noina päivinä kenraalikuvernöörin luona pidetyissä kokouksissa oli tämä lausunut haluavansa perustuslaillisten taholta saada ehdotuksen uuden senaatin jäseniksi. Valtuuskunta täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle, marraskuun 3 ja 4 p:nä erinäisiä neuvottelukokouksia pidettyään, ehdokaslistansa. Tällöin oli muun muassa harkittu kysymystä, oliko Mechelin ehdotettava senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi vai ministerivaltiosihteeriksi, mutta edellistä, muiden perustuslaillisten valtioiden pääministerintointa vastaavaa virkaa, pidettiin sopivampana. Oikeusosaston varapuheenjohtajaksi ehdotettiin vapaaherra R.A. Wredeä, prokuraattoriksi J. Grotenfeltia ja samoin muihin senaattorinvirkoihin perustuslaillisia, osin ruotsalaiseen, osin nuorsuomalaiseen puolueeseen lukeutuvia henkilöitä. Sosialistipuolueellekin oli varattu yksi salkuton senaattorinpaikka. Valtuuskunnan laatiman ehdotuksen lähetti kenraalikuvernööri semmoisenaan korkeimpaan paikkaan, missä se miltei sinänsä hyväksyttiin. Uudet senaattorit nimitettiin kuitenkin vasta joulukuun 1 p:nä. Jo muutamaa päivää aikaisemmin oli ruhtinas Obolenski eronnut kenraalikuvernöörinvirasta ja saanut seuraajakseen todellisen salaneuvoksen N. Gerardin, siihen aikaan varsin vaikutusvaltaisen kreivi Witten henkilökohtaisen ystävän. Ministerivaltiosihteerinvirasta erosi samalla kertaa Constantin Linder, jonka seuraajaksi, viran oltua lyhyen ajan avoinna, tuli kenraalimajuri August Langhoff. Eversti F.G. Björnberg, jota perustuslaillisella taholla myös oli pidetty mainittuun virkaan sopivana, nimitettiin hänen apulaisekseen. Valtiosihteeristöön oli sen lisäksi perustettava neuvoa-antava komitea, jonka jäseniksi valtuuskunnan ehdotuksen mukaisesti nimitettiin professori R. Hermanson ja tohtori A. Törngren.

Uusi senaatti ryhtyi toimeensa joulukuun 4 p:nä, jolloin Mechelin täysi-istuntoon kokoontuneille piti suomeksi puheen, jossa hän esitti laajan ohjelman senaatin tulevalle toiminnalle. Kun marraskuun-julistuskirja, hän lausui, on poistanut esteet laillisen järjestyksen palauttamiselta maahamme, on Suomen kansalle avautunut tärkeiden perustuslainuudistusten mahdollisuus. Senaatin on laadittava ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, jota kansakunta voi tyytyväisyydellä kannattaa. Senaatin silmämääränä tulee olla uudistusten toteuttaminen, sellaisten kuin kansaneduskunnan oikeus tarkastaa hallituksen virkatoimia, painovapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, tuomioistuinten järjestysmuodon ja oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, kuntia suurempain hallintoalueiden itsehallinnon toimeenpaneminen, työväestön taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen, maansaannin ja oman kodin hankkiminen maaseudun tilattomalle väestölle, juovutusjuomalainsäädännön uudistus näiden juomain väärinkäytöksen ehkäisemiseksi. Nykyään voimassa olevat, venäjän kielen käyttämistä hallituslaitoksissa koskevat säännökset ovat muutettavat siten, että kansalliskielet palautetaan siihen asemaan, mikä niille oikeudellisista ja luonnollisista syistä on tuleva. Virastoissa on sellaisiin henkilönmuutoksiin ryhdyttävä, joita laillisen järjestyksen palauttaminen vaatii. "Nykyinen ajanhetki on historiallinen käännekohta, joka vaatii kaikkia yhteiskunnan voimia työskentelemään valoisamman tulevaisuuden valmistamiseksi isänmaallemme. Ne, jotka nyt on kutsuttu toimittamaan hallitukselle kuuluvaa osaa tästä uudestaluomistyöstä, tulevat tuntemaan itsensä onnellisiksi, jos se, minkä he kykenevät suorittamaan, ei jää aivan kauas jälelle siitä, mitä heiltä vaaditaan. Ja sydämestämme toivomme, että se aika ei ole kovin etäällä, jolloin on lakannut hajaannus, minkä koettelemuksen aikana on synnyttänyt eri käsitys siitä, millä tavoin vaarat olisivat torjuttavat, sekä että yksimielisyys ja yhteishenki silloin antavat uusia voimia Suomen kansalle."

Senaatti päätti tämän Mechelinin lausunnon pantavaksi pöytäkirjaan ja virallisissa lehdissä julkaistavaksi.

Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat kohdakkoin sen jälkeen, joulukuun 20 p:nä. Tärkein niiden käsiteltäväksi annetuista asioista oli eduskuntalaitoksen uudistuskysymys. Vanha senaatti oli jo asettanut komitean laatimaan ehdotusta asiasta, mutta useimmat komitean jäsenet olivat kieltäytyneet tehtävästä, kunnes perustuslaillinen senaatti oli nimitetty ja uudistanut määräyksen. Näin kävikin, minkä jälkeen komitea, jonka jäseniksi määrättiin henkilöitä eri puolueista ja puheenjohtajaksi professori Hermanson, alotti työnsä. Ohjeeksi annettiin komitealle Mechelinin laatima ohjelma, jossa lähemmin seliteltiin marraskuun-julistuskirjan yhteydessä annettua määräystä, että uudistuksen tuli tapahtua yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteiden mukaisesti, minkä ohessa huomautettiin "maassamme vallitsevasta yksikamarijärjestelmän harrastuksesta". Mikäli myöhemmin saatiin tietää, oli senaatti äänestettyään päättänyt lisätä nämä sanat osottaakseen panneensa huomiota maassamme vallitsevaan yleiseen mielialaan, mutta ei ennakolta sitoakseen komiteaa. Komiteassa piti osa jäseniä parempana kaksikamarijärjestelmälle rakennettua eduskuntalaitosta, jossa ylempi kamari olisi valittu yleisillä, vaikkakin välillisillä vaaleilla. Mutta kun maassamme silloin innokkaasti kannatettiin yksikamarijärjestelmää, on käsitettävissä, että nämä jäsenet jäivät vähemmistöön. Muutamat vähemmistön jäsenet tiedustelivat Mecheliniltä, olisiko heidän pantava vastalause, mutta hän kielteli. Sitä vastoin hän, siihen katsoen että komitean enemmistö oli määrännyt äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ikärajaksi vain 21 ikävuotta, arveli vastalauseen olevan tehtävä korkeamman ikärajan, 24 ikävuoden, puolesta. Sellaisen vastalauseen liittikin vähemmistö komitean mietintöön; se saavutti hallituksen ja valtiopäiväin hyväksymisen ja sen mukainen säännös on, niinkuin tunnettu, nykyisessä valtiopäiväjärjestyksessämme. Jottei uusi eduskunta tekisi äkkipikaisia päätöksiä, ehdotti Mechelin asetettavaksi neuvoa-antavana toimivan tarkastuslautakunnan, jonka jäseninä tulisi olla tuomarikunnan, yliopiston ja polyteknillisen opiston, talous- ja maanviljelysseurain, suurempain kaupunkien kaupunginvaltuusmiesten ja maalaiskuntain luottamusmiesten valitsemia edustajia — yhteensä 45 henkilöä. Eduskunnan kustakin asiasta ensimäisessä käsittelyssä tekemät päätökset oli hänen mielestään annettava tämän lautakunnan tarkastettaviksi ja lautakunnan lausunto oli sitten saatettava valtiopäiväin tiedoksi. Kun ei lautakunnalla kuitenkaan olisi päätösvaltaa, ei komiteassa katsottu sen merkityksen vastaavan sen asettamisesta johtuvia mutkia, minkätähden tyydyttiin ehdottamaan vähemmän mutkallista laitosta, n.s. "suurta valiokuntaa", semmoisena kuin se sittemmin toteutettiinkin valtiopäiväjärjestyksessämme. Lisävarmuuden saamiseksi ehdotettiin erinäisissä tapauksissa määräenemmistö pantavaksi hyväksymisen ehdoksi. Mutta etupäässä tahdottiin suhteellisen vaalitavan avulla taata yksikamarille erilaisia tietoja ja näkökohtia ja estää sitä joutumasta pelkäksi yksipuolisesti arvostelevan, valtiollisesti kypsymättömän valitsijajoukon elimeksi.

Komitean ehdotuksen perusteella laati senaatti ehdotuksen uutta valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia koskevaksi hallituksen esitykseksi. Esitys annettiin valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja hyväksyttiin miltei sinänsä kaikissa säädyissä; ainoastaan aatelissa ilmeni heikkoa vastustusta. Mechelin oli tässä säädyssä esityksen puolustajia. Heinäkuun (7) 20 p:nä vahvisti keisari lain astuvaksi voimaan lähinnä seuraavan lokakuun 1 p:stä. Suomi sai siten yksikamarijärjestelmään perustuvan kansaneduskunnan, jossa on 200 määrättyyn ikään tulleiden kansalaisten, miesten ja naisten, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella kolmeksi vuodeksi kerrallaan valitsemaa edustajaa.

Kieltämättä on Mechelin niitä, jotka pontevimmin ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Suomi sai kansaneduskunnan, laadultaan jyrkemmin kansanvaltaisen kuin nykyään on missään muussa Europan maassa. Muutamilla tahoilla on arveltu hänen tällöin osottaneen liiallista optimismia. Hänelle niinkuin muillekin oli epäilemättä yllätys, että sosialismi oli maassamme, maaseudullakin, kasvanut niin voimakkaaksi, kuin vaalien tulokset sittemmin osottivat. Hänen sanotaan harkitessaan sosialistien osaa kansaneduskunnassamme, jos se uudistettaisiin yksikamariseksi yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen, lausuneen otaksuman, että heitä olisi valtiopäivillä kolmisenkymmentä; todellisuudessa kohosi heidän lukumääränsä jo ensimäisissä vaaleissa 80:een. Pohjaltaan kuitenkin asialliset vaikuttimet määräsivät hänen kantansa tässä uudistuskysymyksessä. Hän oli tosin aikaisemmin lausunut kannattavansa kaksikamarijärjestelmää, mutta oli sittemmin muuttanut mieltään. Hänen vakaumuksensa oli nyttemmin, että ainoastaan tämän laatuinen porvarillisten osottama myötämielisyys työväestöä kohtaan voi aikaansaada yksimielisyyden kaikkien yhteiskuntakerrosten kesken siinä, minkä tuli olla kaikille pääasia: maamme valtiollisen itsemääräämisoikeuden suojaamisessa. Hän uskoi järjen vähitellen pääsevän valtaan ja saavan voiton yhteistyön esteenä olevista yksipuolisista luokkaennakkoluuloista ja luokkavihasta, sekä toivoi kansan syville riveille myönnetyn valtiollisen vaikutusvallan kohottavan niiden valtiollista sivistystä ja vastuunalaisuuden tuntoa.

Asian ollessa ritaristossa ja aatelissa keskusteltavana toukokuun 28 p:nä hän lausui, sen johdosta että muutamat puhujat olivat pitäneet uudistusta liian jyrkkänä ja puoltaneet kaksikamarijärjestelmää: "Minulla on jo kauan ollut kovia epäilyksiä kaksikamarijärjestelmää kohtaan. — — Olen ruvennut enemmän ja enemmän epäilemään, onko mahdollistakaan sellaista järjestää tyydyttävällä tavalla. — — Joko vaipuu ylempi kamari, kansan vaaliin perustumattomana ja vailla yleisen ajatuskannan tukea olevana, hyödyttömäksi varjoksi, tahi asettuu se, perustuipa se sitten vaaliin tai vanhoihin säätyerioikeuksiin, ehdottoman vanhoillisuuden kannalle ja on silloin todellinen kehityksen jarru. — — Täällä on lausuttu, että korkeampaa sivistystä ja kokemusta edustaville vähemmistöille olisi kaksikamarijärjestelmän avulla taattava tarpeellista valtaa liian pitkälle menevää kansanvaltaista suuntaa vastaan. — — Todellisuudessa on kaksikamarijärjestelmän mukaan ylemmällä kamarilla valta ehkäistä, mitä koko kansan valitsemat, toisen kamarin edustajat päättävät. Käykö sellaisen vallan asettaminen ihanteeksi? Omasta puolestani uskon, että niillä vähemmistöillä, jotka edustavat korkeampaa sivistystä ja kokemusta, ja jotka, sitä myöten kuin kulttuurityö edistyy, kasvamistaan kasvavat niihin verraten, joilta näitä ominaisuuksia puuttuu, tulee olla merkityksensä vaikutusvallassa, mutta ei lain määräämässä valta-asemassa. — — Ei pidä milloinkaan odottaa että ne, jotka tietävät olevansa valtiollisten oikeuksien rajalinjain ulkopuolella, suhtautuvat valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin yhtä objektiivisesti ja luottavaisesti kuin ne, jotka näitä oikeuksia käyttävät. Luullaankohan että ne, jotka kävelevät yrttitarhassa hoitelemassa sitä, nauttien sen kukista ja hedelmistä, syyllä voivat sanoa aidan ulkopuolella oleville: 'Olkaa alallanne ja tyytyväisiä, ehkäpä annamme teillekin hiukan kukkia.' Sallikaa kaikkien päästä puutarhaan, silloin ei heidän mieleensäkään juolahda tallata ja hävittää sitä; oma etunsa heitä silloin kehottaa vaalimaan sitä. — —"

Oliko Mechelin oikeassa puhuessaan näin toivehikkaasti uudistuksen seurauksista, siihen voi vasta tulevaisuus antaa varman vastauksen. Kieltämättä on eduskuntamme työkuntoisuus uudistuksen johdosta ensi alussa vähentynyt. Emme kuitenkaan usko kenenkään puolueettomasti ja vapaamielisesti ajattelevan voivan kieltää, että nelisäätyinen eduskuntamme oli vanhettunut ja kaipasi perinpohjaista uudistusta, joka soi lainsäädäntötyöstä siihen asti osattomille aineksille tilaisuuden saada oikeutetut vaatimuksensa kuuluville, ja että täydellisellä päätösvallalla varustetun ylemmän kamarin perustaminen luultavasti olisi aiheuttanut kiivaita riitoja ja erimielisyyttä. Ei liioin käy kieltäminen, että ylempi kamari on niissä maissa, missä on kaksikamarijärjestelmä, lukemattomissa tapauksissa osottautunut järkevienkin ja oikeutettujen uudistusten jarruttajaksi, — niinkin korkealla asteella olevassa sivistysmaassa kuin Englannissa ylähuoneineen. Ei liene liian rohkeata toivoa, että maamme laajoille kansankerroksille myönnetyt valtiolliset oikeudet aikaa myöten lisäävät niiden halua ja kykyä käyttää näitä oikeuksia yhteisen isänmaan tosi parhaaksi.

Maaliskuussa 1906 oli Pietarissa asetettu venäläis-suomalainen neuvottelukunta keisarikunnan etujen ja hallitsijan oikeuksien kannalta tarkastamaan senaatin laatimaa ja valtiopäiväin käsiteltäväksi annettua ehdotusta Suomen eduskuntalaitoksen uudistamiseksi. Venäjän puolelta ei komiteaan määrätty kenraalikuvernööri Gerardin ehdottamia henkilöitä, vaan Suomen itsehallinnon vastustajia, semmoisia kuin Frisch ja Sergejeffski. Tältä taholta vaadittiin muutoksia ehdotukseen, mutta komitean suomalaisten jäsenten, Langhoffin, Lennart Gripenbergin ja Mechelinin, onnistui kuitenkin enimmältä osalta torjua ne. Venäläiseltä puolelta vaadittiin muun muassa, että kiinteää omaisuutta Suomessa omistavilla Venäjän alamaisilla tulisi, heidän olematta Suomen kansalaisia, olla äänioikeus ja vaalikelpoisuus eduskuntaan. Tätä vaatimusta suomalaiset jäsenet vastustivat eikä sitä hyväksyttykään asiaa korkeimmassa paikassa esiteltäessä.

Laajennettuja oikeuksia hallituksen suhteen ei kansaneduskuntamme varsinaisesti saanut uuden valtiopäiväjärjestyksen kautta, ellei oteta lukuun oikeutta tehdä välikysymyksiä hallituksen jäsenille (v.j. 32 §). Mechelinin ainakin pääkohdiltaan laatima hallituksen esitys valtiopäiväin oikeudesta tarkastaa hallituksen jäsenten virkatoimien laillisuutta annettiin tosin 1906 vuoden säätyvaltiopäiväin käsiteltäväksi, jotka sen erinäisin muutoksin ja lisäyksin hyväksyivät, mutta valtiopäiväin päätöstä ei vahvistettu. Senaatin käskettiin laatia uusi esitysehdotus, minkä se tekikin kesällä 1907, mutta se jätettiin korkeimmassa paikassa huomioon ottamatta eikä johtanut muuhun toimenpiteeseen.

Jonkin verran onnistuttiin kuitenkin laajentaa kansalaisten yleisiä oikeuksia ja vapautta valtiopäiväin hyväksymän, elokuun 20 p:nä 1906 annetun lain kautta, joka perustuslain voimaisena sääsi Suomen kansalaisten lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden. Valitettavasti jäivät kuitenkin aiotut, näiden oikeuksien käyttämistä lähemmin järjestävät erikoislait antamatta, paitsi mitä tulee kokoontumisvapauteen, joka säännösteltiin valtiosäätyjen hyväksymällä, helmikuun 20 p:nä 1907 annetulla "lailla yleisistä kokouksista". Esitykset erityisistä lausunto- ja yhdistymisvapautta koskevista laeista oli tosin senaatin toimesta laadittu ja annettu 1906 vuoden valtiopäiville, jotka olivat ne käsitelleet, mutta valtiopäiväin päätökset jätettiin hyväksymättä, säätyjen tekemäin erinäisten, kenties ei aivan tarpeellisten muutosten johdosta.

Mecheliniä pidettiin uuden senaatin varsinaisena sieluna, niinkuin käy ilmi jo siitäkin, että sitä sekä maassamme että sen rajain ulkopuolella jokseenkin yleisesti oli tapana sanoa "Mechelinin senaatiksi". Sitä laajaa uudistustyötä, minkä se oli asettanut tehtäväkseen, ei se kokonaan kyennyt toteuttamaan liian lyhyenä elinaikanaan ja niiden moninaisten vaikeuksien johdosta, joita aiheutui Venäjän taantumuksen elpymisestä ja Suomen sisäisestä puoluehajaannuksesta. Kuitenkin sen onnistui aikaansaada useita yleishyödyllisiä toimenpiteitä. Bobrikoffin aikana annetut säännökset venäjän kielen käyttämisestä virastoissamme kumottiin senaatin alistuksen johdosta toukokuun 3 p:nä 1906 annetulla asetuksella, jonka ehdotuksen Mechelin oli laatinut. Valtiosäätyjen hyväksymällä lailla joulukuun 22 p:ltä 1906 asetettiin routavuosina laittomasti erotetut virkamiehet entisiin virkoihinsa ja poistettiin heidän sijalleen nimitetyt. Bobrikoffin toimesta oli edellisen senaatin jäsenten ja muiden korkeampain virkamiesten palkkoja melko lailla korotettu; nyt ne senaatin omasta alotteesta alennettiin entisiin määriinsä ja alistus tehtiin senaatin muidenkin virkamiesten palkkojen alentamisesta. Sitä vastoin senaatti ryhtyi toimenpiteisiin erinäisten alempain virkamiesten, niinkuin postinkantajat, luotsien, vanginvartijat ja rautatieläisten palkkojen korottamiseksi. Bobrikoffin aikana oli tuskin ensinkään annettu valtioapua yhteiskunnalliseen valistustyöhön, kansanopistoille ja muihin sellaisiin tarkoituksiin; uusi senaatti ryhtyi noudattamaan aivan päinvastaista menettelytapaa koettaen valtioavuilla edistää valistuksen levittämistä. Sen esityksestä määrättiin tammikuun 10 p:nä 1907, että senaatin oli sallittu myöntää yleisistä varoista apurahoja maaseudun yksityisoppilaitoksille samaan määrään kuin kaupunkienkin yksityisoppilaitoksille. Ja sen alotteesta tammikuun 24 p:nä 1908 annetulla lailla parannettiin maaseudun kansakouluopettajiston palkkaetuja.

Jo pian nimityksensä jälkeen päätti senaatti tehdä alistuksen Suomen asevelvollisen sotaväen sekä kaartinpataljoonan jälleen asettamisesta, joten sopivimmin saataisiin asevelvollisten pataljoonain yli- ja alipäällystöä. Myöhemminkin senaatti Suomesta Venäjän valtiorahastoon sotilastarkoituksia varten suoritettavia apumaksuja koskevan kysymyksen yhteydessä huomautti, että maamme sotilaskysymys olisi ratkaistava laillista tietä jälleen asettamalla Suomen sotaväki ja että Suomen suoritettavat apumaksujen ei tulisi jäädä pysyviksi. Valitettavasti ei näihin alistuksiin pantu huomiota.

Siinä Venäjän perustuslain ehdotuksessa, jonka keisari vahvisti toukokuun 6 p:nä 1906, oli 2 §:ssä kysymys Venäjän ja Suomen keskinäisestä suhteesta alkuaan määritelty epätarkasti ja meille epäedullisella tavalla, mutta Mechelinin onnistui neuvottelemalla kreivi Witten kanssa saada mainittu säännös oikaistuksi ja parannetuksi, vaikkakaan ei aivan sellaiseksi kuin olisi halunnut. Se sai seuraavan sanonnan: "Suomen suuriruhtinaanmaata, joka on erottamaton osa Venäjän valtakuntaa, hallitaan sisäisissä asioissaan erityisten laitosten avulla, erityisen lainsäädännön perusteella." Kun marraskuun-julistuskirjan ilmestyttyä Tagantseffin komitean suomalaiset jäsenet olivat pyytäneet vapautusta tästä tehtävästä, alisti senaatti toukokuun 31 p:nä 1906 alamaisesti, että tähän pyyntöön suostuttaisiin ja ettei uusia jäseniä määrättäisi, koska komitean asettamisen edellytykset nyt olivat rauenneet. Tagantseffin komitea hajoitettiinkin.

Se mielten kuohu, joka Suomessa oli kohonnut korkeimmilleen suurlakon aikana, ei asettunut heti lakon loputtua, vaan aikaansai lähinnä seuraavana aikana paikka paikoin työlakkoja, toisinaan valitettavia väkivallantekojakin. Elokuun alussa 1906 puhkesi Viaporin sotilaskapina, johon osa "punakaartilaisiamme" hairahtui ottamaan osaa. Niinkuin tunnettu, aiheutti tämä verenvuodatusta Hakaniemen torilla punakaartilaisten ja perustuslaillisen suojeluskunnan välisessä yhteentörmäyksessä. Näiden valitettavain tapausten johdosta hajoitti senaatti punakaartin ja ryhtyi heikontunutta poliisikuntaa vahvistamaan käyttäen siihen hajoitetussa kotimaisessa sotaväessä aikaisemmin palvellutta miehistöä. Mellakkaan osaa ottaneita niinikään rangaistiin; osa heistä tuomittiin kuritushuonerangaistukseen. Salassa perustettu "Voima" seurakin, jonka tarkoitusperät olivat olleet hämäriä, mutta jonka toimitetussa tutkimuksessa havaittiin tahtoneen muodostaa jäsenistään jonkinlaisen sotilaallisen järjestön, hajoitettiin senaatin toimesta, koska seuran toiminta ei ollut lakiemme mukaista. Venäjän sisäasiainministerin esityksen johdosta julkaisi senaatti marraskuussa 1906, hankittuaan lausunnon eräiltä maamme etevimmiltä lakimiehiltä ja heidän mielipiteensä mukaisesti, määräyksiä niiden Venäjän kansalaisten luovuttamisesta asianomaisten Suomen viranomaisten välityksellä, jotka keisarikunnassa olivat tehneet rikoksen tahi joita siitä epäiltiin ja jotka olivat etsineet turvaa Suomessa tahi täällä valmistelleet Venäjän lakeja loukkaavia tekoja.

Näistä toimenpiteistä huolimatta jatkoi Venäjän sanomalehdistön kiihkokansallinen osa, joka jo kohdakkoin marraskuun-julistuskirjan antamisen jälkeen oli uudestaan alottanut hyökkäyksensä Suomea vastaan, kotimaisen hallituksemme syyttämistä rikollisesta leväperäisyydestä kumouksellisiin nähden. Tietenkin käytettiin ilmiöitä sellaisia kuin punakaarti, Voima ja muuan ilmisaatu aseiden tuonti, joka pantiin viimeksi mainitun seuran syyksi, tervetulleina aiheina vaikutusvaltaisten venäläisten piirien mielialan kiihottamiseksi maatamme vastaan. Tämän toiminnan seurauksia ehkäistäkseen senaatti lähetti maaliskuussa 1907 korkeimpaan paikkaan Mechelinin laatiman esityksen maamme valtiollisesta tilasta ja niiden ilmiöiden todellisesta laadusta, joihin Venäjällä oli pantu liiallista merkitystä, sekä selonteon senaatin toimenpiteistä rauhan säilyttämiseksi.

Venäläiseltä taholta tehtyjen valitusten aiheita oli muiden muassa, että syntyperäisten venäläisten, päästäkseen Suomessa nauttimaan samoja oikeuksia kuin suomalaiset, täytyi hankkia Suomen kansalaisoikeudet, jota vastoin suomalaiset keisarikunnassa ilman muuta saivat samat oikeudet kuin venäläisillä siellä oli. Senaatti oli jo kesäkuussa 1906 tehnyt esityksen asetuksen julkaisemisesta, jonka kautta venäläisten oikeus päästä Suomen kansalaisiksi tulisi sopivalla tavalla ratkaistuksi. Senaatin laatima sellaisen asetuksen ehdotus oli kuitenkin herättänyt kenraalikuvernööri Gerardissa epäilyjä. Tämän johdosta laati Mechelin kirjelmän kenraalikuvernöörille, koettaen siinä perusteellisilla syillä poistaa noita epäilyjä. Se seikka että Venäjällä oli paheksuttu sitä, että venäläisten, saadakseen täydet kansalaisoikeudet Suomessa, oli hankittava Suomen kansalaisoikeudet, johtuu Mechelinin käsityksen mukaan katsantotavasta, joka ei ole ottanut huomioon keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan välisiä valtio-oikeudellisia rajoja. Suomalaisten katsotaan keisarin alamaisina olevan Venäjänkin alamaisia. Mutta tämä katsantokanta ei ole oikea. Sillä vaikka Venäjän valta kansainoikeuden kannalta on yksi ainoa oikeussubjekti, ei tämä seikka poista Venäjän vallan kokoumuksen valtio-oikeudellista kaksinaisuutta. Venäläiset ovat keisarikunnan hallitusvallan ja lakien, suomalaiset suuriruhtinaanmaan hallitusvallan ja lakien alaisia. Yleisten oikeusperiaatteiden mukaista olisi, jos keisarikunnassa säädettäisiin, että vain ne suomalaiset, jotka ovat Venäjällä kansalaistuneet, ovat oikeuksiin nähden yhdenvertaiset syntyperäisten venäläisten kanssa. Omasta puolestaan Mechelin arvelee perustuslaillisen järjestelmän toteuttamisesta keisarikunnassa olevan seurauksena, että Venäjän kansalaisoikeus säädetään sekä valtionvirkaan pääsyn että kunnallisen ja valtiollisen äänioikeuden ehdoksi.

Tällä välin senaatti jatkoi sisäistä uudistustyötä. Senaatin molempain osastojen yhteisessä täysi-istunnossa joulukuun 4 p:nä 1906 esiteltiin Mechelinin tekemä niiden hallituksen esitysten tarkka luettelo, mitkä olisi senaatin laadittava ja vastaisten valtiopäiväin käsiteltäväksi annettava. Tässä kokonaista 55 kohtaa käsittävässä luettelossa oli kysymyksiä, joista eräitä oli käsitelty edellisillä valtiopäivillä, mutta jäänyt ratkaisematta, toiset taas olivat uusia. Näitä kysymyksiä oli ehdotukset siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta, oikeudenkäyntilaitoksen uudistamisesta, yleisen oppipakon toimeenpanemisesta, uskonnonvapauden laajentamisesta, papiston palkkauksen uudesti järjestämisestä, Suomen sotaväen jälleen asettamisesta, elinkeinoja, köyhäinhoitoa, kyydinpitoa ja majataloja sekä teiden tekoa ja kunnossapitoa koskevain lakien tarkastamisesta, työntekijäin aseman turvaamisesta ja tilattoman maalaisväestön maanhankinnan edistämisestä, yhteismetsäin järjestämisestä ja metsänraiskauksen ehkäisemisestä, väkijuomain väärinkäytön vastustamisesta ja uuden hallitusmuodon säätämisestä Suomelle. Tämän uudistusluettelon, joka oli tarkistettu laitos Mechelinin jo vuotta aikaisemmin esittämää luetteloa, hyväksyi senaatti nytkin, ja asianomaisille toimituskunnille sekä vartavasten asetetuille komiteoille annettiin tehtäväksi esitysehdotusten laatiminen.

Niinkuin jo edellä mainittiin, oli Mechelin aina elävästi harrastanut uuden hallitusmuodon aikaansaamista maallemme. Hän oli edelleenkin sitä mieltä, että maamme kaipasi hallitusmuotoa, joka sisältäisi kaiken, mitä vanhoissa perustuslaeissamme oli olennaista, mutta uudistetussa muodossa ja erinäisissä kohdin parannettuna ja sisällyksensä puolesta selvennettynä. Hän toivoi sellaisen hallitusmuotomme ajanmukaisen uudistuksen myös helpottavan Suomen ja keisarikunnan välistä suhdetta koskevain riitakysymysten ratkaisua ja siten osaltaan auttavan torjumaan maatamme uhkaavia vaaroja.

Jo karkoitusaikanaan Tukholmassa oli hän tehnyt alkuluonnoksen, ja oleskellessaan kesällä 1905 perhetilallaan Löyttymäellä hän laati täydellisen hallitusmuodon ehdotuksen, jotta se olisi käsillä, jos ja milloin olot osottautuisivat sopiviksi sen toteuttamiseen. Nyt, lopulla vuotta 1906, kun olot olivat jonkin verran levollisemmat, arveli hän olevan tilaisuutta käytettävä. Kun senaatin voimassa olevan työjärjestyksen mukaan oikeustoimituskunnan asiana oli alotteiden tekeminen perustuslakia koskeviksi lainsäädäntötoimenpiteiksi, keskusteli Mechelin asiasta mainitun toimituskunnan päällikön, senaattori Nyberghin kanssa, joka suostui ottamaan asian täysi-istunnossa käsiteltäväksi. Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan valmisteluvaliokunnan, johon Mechelin itse tuli jäseneksi. Samalla senaatti teki korkeimpaan paikkaan ilmoituksen tästä toimenpiteestä sekä sen syistä, tämän aiheuttamatta muistutusta Hänen Majesteettinsa puolelta. Mechelinin laatima ehdotus pantiin valmistelutyön pohjaksi sekä lähetettiin, senaatin siihen tehtyä erinäisiä muutoksia, kesällä 1907 kenraalikuvernööri Gerardille alistettavaksi hallitsijan tutkittavaksi ja, jos se saavuttaisi hänen hyväksymisensä, annettavaksi hallituksen esityksenä valtiopäiväin käsiteltäväksi. Mutta sinä lyhyenä aikana, minkä Gerard enää oli kenraalikuvernöörinä, ei hän ehtinyt toimittaa ehdotusta perille. Hänen seuraajansakaan, kenraali Böckmann, ei kenraalikuvernöörinä ollessaan lähettänyt sitä ratkaisevaan paikkaan. Uutta hallitusmuotoa, josta ensimäinen yksikamarieduskuntakin teki anomuksen, ei siis Suomelle saatu. Mechelinin hallitusmuodon täydennykseksi laatimat ehdotukset budjettioikeuden kehittämiseksi siihen suuntaan, että valtionbudjetti pääasiallisesti käsittäisi vain eduskunnan hyväksymiä menoeriä sekä että tullimaksut olisivat eduskunnan harkinnan ja suostumuksen varassa, saavuttivat senaatin kannatuksen, mutta jäivät hallitsijalle esittämättä.

Perustuslaillisen senaatin toimesta laaditut lakiuudistusten ehdotukset tarkoittivat suureksi osaksi taloudellisesti huonompiosaisten yhteiskuntaluokkain, teollisuustyöväen ja tilattoman maalaisväestön, aseman parantamista. Elinkeinolain uudistamiseksi oli jo se v. 1898 asetettu komitea, jossa, niinkuin aikaisemmin mainittiin, Mechelin toimi puheenjohtajana, tehnyt ehdotuksen. Senaatin toimesta laati nyt kauppa- ja teollisuustoimituskunnan protokollasihteeri Leo Ehrnrooth samasta asiasta uuden ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1907 vuoden eduskunnan käsiteltäväksi. Lisäksi laati Ehrnrooth ehdotukset laiksi työnvälityksestä eli työn hankkimisesta työttömille sekä ammattivaltuusmieslaitoksen uudistukseksi. Maanhankintakysymyksessä laati komitea, jonka puheenjohtajana oli lakitieteenkandidaatti Jonas Castrén, lakiehdotuksen maan hankkimisesta tilattomalle maalaisväestölle tarkoitusta varten perustetun lainarahaston avulla. Valtio osti maatiloja viljelystiloiksi ositettaviksi. Eduskunnan käsiteltäväksi annettiin hallituksen esitys maanvuokrasta maalla ja toinen kyytirasituksen huojentamisesta kyytirahaa korottamalla, poistamalla kyytirasitus maanomistajilta ja jakamalla se kaikkien yhteiskuntaluokkain kannettavaksi sekä valtioapua antamalla. Samoin annettiin eduskunnalle esityksiä yhteismetsistä sekä teollisuudenharjoittajain ja sahayhtiöiden oikeuden rajoittamisesta hankkia maalaiskiinteistöjä — näin metsäin hävityksen estämiseksi. Niinikään oli senaatti laadituttanut yleisen oppipakon ehdotuksen, jonka eduskunta käsitteli alussa vuotta 1908.

Verraten vähäiseksi kuitenkin jäi näihin ja useihin muihin lakiehdotuksiin käytetyn runsaan työn tulos. Ainoastaan vähäisen osan niitä ehti eduskunta käsitellä sinä aikana, jona perustuslaillisen senaatin oli suotu vaikuttaa asiain kulkuun. Ehdotukset kohtasivat usein vastustusta eduskunnassa, jonka jyrkät ryhmät eivät tahtoneet tyytyä maltillisiin uudistuksiin. Näin maanvuokrakysymyksessä, jossa näiden ryhmäin käsitys sai ilmauksensa maaliskuun 12 p:nä 1909 vahvistetussa jokseenkin epäonnistuneessa maavuokralaissa. Senaatin v. 1906 asettama komitea, vapaaherra V. von Born puheenjohtajana, laati ehdotukset uskonnonvapauden laajentamiseksi ja siviliavioliiton käytäntöön saattamiseksi, jotka ehdotukset annettiin kirkolliskokouksen käsiteltäviksi ja saivat osakseen moitetta niin korkeakirkolliselta kuin kirkon vastustajainkin taholta sekä jäivät tuloksettomiksi. Yleisessä valtiollisessa asemassa kohdakkoin tapahtunut käänne sai aikaan, ettei sellainen vapaamielinen uudistuspolitiikka kuin Mechelinin ja hänen senaattinsa ajama, enää voinut toivoa saavansa korkeimman vallan kannatusta. Hyödytöntä ei tuo työ kuitenkaan ole ollut, sillä ne useita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät, laajat ja perusteelliset mietinnöt, jotka silloin laadittiin, ovat epäilemättä tarjonneet hyvää ohjausta monelle, joka on noihin kysymyksiin halunnut tutustua, ja toivoa saanee, että niistä vastedeskin on samaa hyötyä.

Senaatin tämän aikuisista hallinnollisista toimenpiteistä sopii mainita ohjesääntöisen ammattihaureuden lopettaminen toukokuun 16 p:nä 1907 annetulla asetuksella. Ja senaatin toimesta sai Suomen teknillinen korkeakoulu sääntönsä vahvistetuiksi huhtikuun 2 p:nä 1908 annetulla asetuksella.

Venäjällä pääsi taantumus uudelleen valtaan. Jo keväällä 1906 erosi kreivi Witte pääministerintoimesta ja heinäkuussa astui tähän toimeen jyrkästi kansalliskiihkoinen Stolypin. Sen jälkeen kun duuma hallituksenvastaisen kantansa takia kahdesti oli hajoitettu ja uusi vaalilaki julkaistu, jolla hallitus koetti turvata itselleen toiveidensa mukaiset vaalitulokset, pääsi kolmannessa duumassa voitolle taantumuksellinen suunta, joka ilmeni muun muassa vihamielisyydessä Suomea kohtaan. Stolypin ei hyväksynyt kenraalikuvernööri Gerardin kantaa Suomen kysymyksissä. Syksyllä 1907 nimitettiin kenraalimajuri Seyn, joka oli avustanut Bobrikoffia hänen Suomi-politiikassaan, kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Nimitys toimitettiin Venäjän hallitsevalle senaatille osotetulla ukaasilla, joten itse nimitystapakin osotti viranpitäjän venäläiseksi virkamieheksi Suomessa. Suuret joukot venäläistä sotaväkeä lähetettiin maahamme syksyllä 1907.

Gerard erosi helmikuussa 1908 ja sai sen johdosta täällä osakseen suosionosotuksia. Senaatin jäsenet pitivät hänelle ja hänen perheelleen juhlapäivälliset, joissa Mechelin ranskankielisessä puheessa esitti senaatin kiitokset kunniavieraan virkakautenaan noudattamasta, Suomen valtiosääntöä kunnioittavasta hallitustavasta ja hänen maallemme osottamistaan palveluksista.

Valitettavasti ei Suomen synkkenevä tulevaisuus saanut, niinkuin kuitenkin olisi sopinut toivoa, puolueiden välistä, sisäistä kinastelua vaikenemaan, vaan se päinvastoin kiihtymistään kiihtyi. Eduskunnassa helmikuun 19 p:nä 1908 esitellyissä erinäisissä välikysymyksissä tiedusteltiin hallitukselta, mitä se oli tehnyt ja aikoi tehdä maamme oikeuden ja parhaan turvaamiseksi. Hallituksen puolesta Mechelin vastasi näihin välikysymyksiin täysi-istunnossa paria päivää myöhemmin. Perustuslakivaliokunta, johon asia oli lähetetty valmisteltavaksi, ehdotti, että eduskunta annettavassaan lausunnossa kehottaisi hallitusta tekemään voitavansa torjuakseen niitä vaaroja, jotka uhkasivat maamme perustuslakien turvaamaa oikeutta. Mutta valiokunnan mietintöön olivat sekä maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit että vanhatsuomalaiset liittäneet vastalauseita, joissa senaattia ankarasti moitittiin. Sosiaalidemokraatit, jotka tässä menivät pisimmälle, moittivat senaattia liiallisesta myöntyväisyydestä Venäjän hallituksen vaatimuksiin sekä siitä, ettei se sisäpolitiikassamme ollut tarpeeksi kansanvaltainen, se kun ei ollut toteuttanut kansan vaatimia uudistuksia. Vanhainsuomalaisten vastalause oli sisällykseltään ihan päinvastainen; siinä moitittiin senaattia siitä, ettei se ollut tarpeeksi koettanut saada aikaan välinselvitystä Venäjän vallanpitäjäin kanssa. Asiasta eduskunnassa maaliskuun 27 p:nä keskusteltaessa Mechelin suuressa puheessa osotti syytökset aiheettomiksi ja vääriksi. Senaatti oli, hän lausui, laatinut suuren joukon uudistusehdotuksia, joista useat olivat tarkoittaneet kansan laajojen kerrosten taloudellisen aseman parantamista ja olleet eduskunnankin käsiteltävinä. Ei ollut senaatin syy, etteivät ne kaikki olleet johtaneet tulokseen. Laillisia oloja oli senaatti parhaansa mukaan koettanut palauttaa, mutta ei suinkaan ollut, niinkuin vanhallasuomalaisella taholla oli väitetty, vastustanut kaikkia yrityksiä päästä sovinnolliseen selvitykseen Venäjän vallanpitäjäin kanssa Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämisestä. Vastikään oli senaatti, ilmoitti Mechelin, Hänen Majesteetilleen alistanut, että ne mainittuja suhteita koskevat kysymykset, joista vallitsi eri mieliä, annettaisiin venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä muodostetun neuvottelukunnan käsiteltäviksi. Mutta senaatti oli ollut ja oli edelleenkin sillä kannalla, että Suomen oikeutetut edut oli huomioon otettava ja Suomen perustuslakeja näitä kysymyksiä järjestettäessä noudatettava.

Mietinnöstä ensimäistä kertaa äänestettäessä voitti vanhainsuomalaisten vastalauseen vastaehdotukseksi pantu sosialistien vastalause, minkä jälkeen edelliset pysyivät erillään koko äänestyksestä. Tulos oli, että lopullisessa, ratkaisevassa äänestyksessä sosialistien vastalause vei voiton yhdistyneiden perustuslaillisten kannattamasta mietinnöstä. Kotimainen hallituksemme oli siis saanut täydellisen epäluottamuslauseen kansaneduskunnalta kiitokseksi isänmaallisesta työstään. Mechelin ja talousosaston muut jäsenet asettivat tämän johdosta paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Tarjousta ei kuitenkaan heti hyväksytty, mutta sitä vastoin eduskunta hajoitettiin ja määräys uusien vaalien toimittamisesta annettiin.

Venäjän valtakunnanduumassa piti Stolypin toukokuun 18 p:nä 1908 huomiota ansaitsevan puheen, jossa hän ajoi sitä mielipidettä, että Venäjän ja Suomen yhteisiä etuja koskevain kysymysten tuli saada yhteinen, Venäjän "historiallisia suvereniteettioikeuksia" tyydyttävä ratkaisu, joihin oikeuksiin hänen mielestään Suomeen nähden ei ollut pantu asianmukaista huomiota. Oli vahvistettava tämän lainsäädännön yhteinen järjestys, eikä siihen tarvittu Suomen eduskunnan suostumusta. Suomen senaatin ehdotuksessa Suomen uudeksi hallitusmuodoksi katsottiin tosin asiaa toisin, mutta se oli vain "separatistinen temppu". Jotta voitaisiin arvostella, mitkä asiat koskivat Venäjän etuja, olisi tarpeellista, että Venäjän ministerineuvosto edeltäkäsin tarkastaisi asiat ja kiinnittäisi hallitsijan huomiota niiden laatuun. Sen vuoksi olisi yleensä vain sellaiset asiat alistettava hallitsijan ratkaistaviksi, jotka ministerineuvosto oli tarkastanut ja joista se oli antanut mietintönsä. — Nämä näkökohdat määräsivät korkeimman vallan kohdakkoin sen jälkeen Toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1908 vahvistaman Venäjän ministerineuvoston pöytäkirjan sisällyksen. Venäjän ministerineuvosto sai siten Suomen senaattia ja ministerivaltiosihteeriä korkeamman vallan tarkastaa hallitsijan ratkaistaviksi alistettavat Suomen asiat.

Valtiollinen asema oli täten kehittynyt sellaiseksi, että Mechelinin oli mahdoton jäädä hallitukseemme. Stolypin kuuluu erityisesti halunneen hänen eroaan, ja Mechelin lienee saanut kehotuksen lähettää perille sen eronpyynnön, jonka hän jo oli ilmoittanut olevansa valmis tekemään eduskunnan äänestyksen tuloksen johdosta. Hän siis pyysi osin muutetuilla perusteilla eroa ja saikin sen kesäkuun 5 p:nä samalla kertaa kuin eräät virkatoverinsakin, senaattorit Ignatius, Donner ja Stjernvall sekä prokuraattori Grotenfelt. Perustuslaillisilta kansalaisilta saivat mainitut herrat eronsa johdosta vastaanottaa lukuisia syvän kunnioituksen ja hartaan kiitollisuuden osotuksia suorittamastaan työstä.

X. LUKU.

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.

Korkeasta iästään ja heikontuneesta terveydestään huolimatta Mechelin viimeisinä elinvuosinaan, senaatista erottuaan, uupumatta antautui yleishyödylliseen työhön. Virkatoimista vapautuneena ryhtyi hän etusijassa kynällä puolustamaan Suomen oikeutta. Jo v. 1908 hän julkaisi Olika meningar i rysk-finska frågor nimisen lentokirjasen, jossa hän arvosteli Stolypinin vastamainittua duumassa pitämää puhetta sekä Venäjän ministerineuvoston kesäkuun 2 p:nä vahvistettua pöytäkirjaa. Stolypinin Suomen hallitusta vastaan tekemät syytökset rauhanhäiritsijöitä kohtaan osottamasta, valtakunnan etuja vahingoittavasta leväperäisyydestä hän torjuu viittaamalla hallituksen toimenpiteisiin. Puhuessaan Stolypinin mainitsemista Venäjän "suvereniteettioikeuksista" Suomeen nähden hän huomauttaa, että tämä suvereniteetti ilmenee vain ulkopolitiikassa, suhteessa vieraisiin valtoihin ja puolustustoimen järjestämisessä, joissa kohdin Suomi on Venäjän ylivallan alainen, mutta että se ei ulotu Suomen sisäisiin asioihin. Nämä voidaan laillisesti järjestää vain noudattamalla mitä valtiosääntömme määrää. Keisarikunnan etuja koskevista Suomen asioista on Suomen ministerivaltiosihteerin v. 1891 annetulla asetuksella käsketty hankkia asianomaisten venäläisten ministerien lausunnot ja saattaa nekin hallitsijan tietoon. Niissäkään tapauksissa, jolloin sisällykseltään yhtäläinen laki havaitaan kumpaisessakin maassa tarpeelliseksi, ei sen aikaansaamiseksi tarvita "yhteistä" lainsäädäntöä. Mutta kesäkuun 2 p:nä annetun määräyksen mukaan on ministerineuvoston tutkittava miltei kaikki Suomen senaatin hallitsijalle lähettämät asiat, mikä ei ainoastaan viivytä Suomen asiain ratkaisua, vaan tekee ministerineuvostosta, vastoin Suomen hallinnon periaatteita, jonkinlaisen Suomen senaatin ja hallitsijan välisen oikeusasteen. Mechelin myöntää kuitenkin, että kenties voisi olla hyödyksi asettaa asiantuntevista venäläisistä ja suomalaisista miehistä kokoonpantu komitea selvittämään kysymystä, onko ja miltä kohdin se järjestys, jota on noudatettu kumpaistakin maata koskevia asioita käsiteltäessä, parannuksen ja täydennyksen tarpeessa, ottamalla huomioon senkin, että Venäjällä lainsäädäntöjärjestys on muuttunut kansanedustuslaitoksen perustamisen johdosta. Mutta joka tapauksessa on Suomenkin eduskunnan lainsäädäntöoikeus tunnustettava.

Venäläiselläkin taholla oli uudestaan alettu ajatella neuvottelukunnan asettamista ratkaisemaan Venäjän ja Suomen välisiä riitakysymyksiä. Tämän johdosta Mechelin laati "Promemoria med hänsikt till den emotsedda rysk-finska konferensen" nimisen kirjoituksen, joka on päivätty marraskuussa 1908 ja jota painettuna levitettiin yksityisesti. Sen tarkoituksena oli niiden näkökohtain selvittäminen, joista neuvottelukunnan suomalaisten jäsenten tuli pitää kiinni. Asevelvollisuuskysymyksestä sanotaan, että apumaksu toistaiseksi lienee ainoa keino, mutta vain lyhyeksi aikaa, ja että Suomen on saatava pitää oma kotimainen sotaväkensä sekä että asevelvollinen armeija on uudestaan asetettava. "Ellei meillä ole omaa sotaväkeä, pitävät meitä ne, jotka arvostelevat asioita nykyajan valtiollisten katsantokantain mukaan, Venäjän turvattomana suojattina, jonka valtiollisen itsehallinnon vaatimukset käy pitäminen pilkkana." Suomen sotaväen tulee kuitenkin olla siten järjestetty, että se vaikeudetta voi toimia yhdessä Venäjän sotaväen kanssa. Lainsäädäntöön nähden on tehtävä ero niiden lakien välillä, jotka ovat voimassa ainoastaan Suomessa, vaikka koskevat keisarikunnankin etuja, ja niiden, jotka ovat voimassa sekä keisarikunnassa että Suomessa. Edellisiin nähden on Venäjän viranomaisille varattava riittävää tilaisuutta mietintöjen antamiseen niistä, ja nämä on saatettava hallitsijan tietoon ennen ratkaisua. Mutta sitä varten ei ole tarpeen, että kaikki Suomen asiat tarkastetaan ministerineuvostossa. Niiksi laeiksi taas, joiden tulee olla samanlaisina voimassa kumpaisessakin maassa, on samansisältöiset ehdotukset annettava sekä Venäjän että Suomen kansaneduskunnalle. Elleivät nämä pääse yhtäpitäviin päätöksiin, on kumpaisenkin puolen valitsemain valtuuskuntain koetettava sovitella. Ellei tämä onnistu, raukeaa kysymys sillä kertaa. Suomen eduskunta saattaisi tosin siten joskus tehdä tyhjäksi lainsäädäntötoimenpiteen, jota venäläisellä taholla pidetään koko valtakunnalle hyödyllisenä. Mutta juuri siksi että sellaisen yhtenäisen lain tulee olla hyödyksi koko valtakunnalle, pitää Suomen eduskunnan saada vastustaa lakiehdotusta, jonka se katsoo Suomelle vahingolliseksi. Kesäkuun 2 p:nä 1908 annettu määräys Suomen asiain esittelystä on saatava kumotuksi, sillä Venäjän ministerineuvostolla ei ole sitä Suomen olojen tarpeellista tuntemusta, mikä on Suomen senaatilla.

Finsk Tidskriftin tammikuun vihossa v. 1909 on Mecheliniltä Suomen valtiollisia toiveita käsittelevä kirjoitus "Vid årsskiftet". Tässäkin hän puhuu vastaisesta venäläis-suomalaisesta neuvottelukunnasta, jokseenkin huolestuneena, kun toiveet kysymysten saattamisesta sen avulla onnelliseen ratkaisuun olivat synkistymistään synkistyneet. Sen jälkeen kun neuvottelukunta, Stolypin puheenjohtajana, oli laatinut alustavan mietinnön, asetettiin 6 venäläisestä ja 5 suomalaisesta miehestä kokoonpantu komitea laatimaan lakiehdotusta niiden Suomea koskevain lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys. Ehdotus laadittiin kokonaan venäläisen enemmistön Suomen oikeuskäsityksestä poikkeavan mielipiteen mukaisesti.

Sen mukaan on lait, jotka, paitsi Suomea, koskevat valtakunnan muitakin osia, ja joihin komitea luki miltei kaikki tärkeämmän laatuiset asiat, säädettävä Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä. Suomen etujen näissä kysymyksissä katsottiin tulevan riittävästi huomioon otetuiksi, jos se oikeutettaisiin lähettämään neljä jäsentä Venäjän duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon.

Erään venäläisen lehden ehdotuksesta antaman selostuksen nojalla Mechelin kirjoitti siihen vastineen, joka julkaistiin eräissä kotimaisissa lehdissä. Ja ehdotuksen tultua täydellisesti tunnetuksi julkaisi hän elokuussa 1909 kirjasen "Mietteitä Venäjän ja Suomen oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä" (ilmestynyt myös ruotsiksi ja venäjäksi), jossa hän arvostelee sitä perinpohjaisesti. Kumoten ne edellytykset, joihin komitea Suomen asemaan nähden on nojautunut, hän osottaa komitean käsitelleen tehtäväänsä kauttaaltaan ylen pintapuolisesti. Itse käsite "yleisvaltakunnallista merkitystä olevat lait" on epäselvä ja häilyvä, eikä komitea ollut yrittänytkään sitä selvittää. Kysymyksiä, jotka koskevat sekä keisarikuntaa että Suomea, on eri laatuisia ja ne vaativat erilaista ratkaisua. Mechelin koettaa tarkemmin selvittää, mitä eri laatua nämä kysymykset ovat ja miten ne on käsiteltävä saadakseen kumpaistakin maata tyydyttävän ratkaisun. Mutta tämän ohessa hän osottaa sen voivan käydä päinsä keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan hallitusviranomaisten ja lainsäätäjäkokousten yhteistoimin, kumpaisenkaan maan perustuslakeja loukkaamatta. Jos jokin perustuslakien kohta kaipaa muutosta, on sekin toimeenpantava niiden itsensä määräämässä järjestyksessä.

1909 vuoden kuluessa hän lisäksi julkaisi ranskan- ja saksankielisiä kirjasia valaistakseen venäläis-suomalaista oikeusselkkausta. Hän oli niinikään v. 1909 muiden mukana perustamassa venäläistä Finlandija aikakauslehteä, jonka tarkoituksena oli venäläisen yleisön tutustuttaminen maahamme ja sen oloihin, mutta joka jo seuraavana vuonna lakkautettiin.

Alkukesästä 1909 kuoli Mechelinin puoliso kauan sairastettuaan. Helläsydämisen, elämän kaikki myötä- ja vastoinkäymiset uskollisesti jakaneen kumppanin menetys vaikutti häneen syvästi, ja eräässä sen aikuisessa kirjeessä hän valittaa surun vähentäneen hänen työkykyään. "Olen kenties", hän kirjoittaa, "liian kauan ja liian usein esiintynyt taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan. Mielelläni luopuisin siitä kokonaan. Syynä siihen etten sitä jo ole tehnyt ja että minun vielä kenties on jatkettava, on ollut ja on edelleenkin se, että taistelijoita on niin vähän, jota vastoin alinomaa tehdään uusia hyökkäyksiä…"

Kun hän syksyllä 1909 Helsingissä oleskellessaan täytti 70 vuotta, osotettiin hänelle taas kunnioitusta juhlatilaisuudessa, johon lukuisa joukko kansalaisia otti osaa. Hänelle pidetyssä juhlapuheessa lausuttiin muun muassa että, jos Mechelinin kehto olisi ollut jossakin suuremmassa maassa kuin vähäisessä Suomessamme, olisi hän kyvyllään voinut toimia paljon enemmän ja saada aikaan paljon suurempia töitä, kuin mitä hän oli saanut toimeen niissä oloissa, joissa oli elänyt. Mechelin vastasi että hän, jos oli voinut vähänkään hyödyttää synnyinmaataan, piti sitä suurimpana onnenaan eikä enempää toivonut. Syntymäpäivän johdosta kuvanveistäjä Walter Runeberg teki päivän sankarin rintakuvan, joka pronssiin valettuna on sijoitettuna Ateneumin eteiseen.

Ennen pitkää häntä kuitenkin uudestaan tarvittiin valtiollisessa puolustustyössä. Lokakuun 7 p:nä 1909 oli eräässä julistuskirjassa säädetty, että Suomi oli, kunnes sotilaskysymys lopullisesti ratkaistaisiin, vapautettu suorittamasta asevelvollisuutta, mutta velvollinen vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon maksamaan julistuskirjassa määrätyn, vuosi vuodelta kohoavan rahasumman. Eduskunta päätti kieltäytyä suostumasta laittomasti säädettyyn apumaksuun ja vaatia sotilaskysymyksen ratkaisemista laillista tietä. Seuraus oli että eduskunta hajoitettiin.

Marraskuussa 1909 antoi komitea edellä mainitun, venäläisellä taholla laaditun ehdotuksen Suomea koskevain, yleisvaltakunnallista laatua olevain lakien säätämisestä. Samaan aikaan erosi kenraalikuvernööri Böckmann, joka valmistavan neuvottelukunnan jäsenenä oli, Suomen erikoiseen lainsäädäntöön viitaten, liittänyt ehdotukseen vastalauseen. Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraaliluutnantti Seyn. Senaatin kokoonpano muutettiin samalla kertaa sellaiseksi, että talousosaston jäseniksi tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin tuiki perehtymättömiä ja katsomukseltaan aivan venäläisvirkavaltaisia henkilöitä.

Alussa vuotta 1910 antoivat lukuisat englantilaiset, belgialaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset oikeusoppineet paheksuvia lausuntoja Suomea kohtaan noudatetusta venäläistyttämispolitiikasta. Mechelin lienee ollut apuna lausuntojen aikaansaamisessa ja sitä varten tehnyt matkan Lontooseen.

Häntä kehotettiin asettumaan ehdokkaaksi tulossa olevissa eduskuntavaaleissa. Hän epäröi kauan ikänsä ja kivulloisuutensa takia, mutta antoi viimein suostumuksensa. "Sisäinen ääni", hän kirjoittaa, "sanoo minulle, etten menettelisi oikein, jos kieltäisin antamasta apuani ensi eduskunnan suoritettavana oleviin tehtäviin". Ruotsalaisen puolueen Uudenmaan läänin vaalipiirin ehdokkaaksi asettamana hänet valittiin maaliskuun alussa 1910 kokoontuvaan yksikamariin, tuli perustuslakivaliokuntaan, valittiin sen puheenjohtajaksi ja laati taaskin enimmältä osalta sen mietinnöt. Tällä ja seuraavilla istuntokausilla, joihin hän otti osaa, oli hän eduskunnan vanhin jäsen ja sai ikäpuhemiehenä avata ensimäisen istunnon. Syksyllä 1913 hän kieltäytyi uudesta vaalista.

Ehdotus Suomea koskevista yleisvaltakunnallista merkitystä olevista laeista annettiin keväällä 1910 duuman käsiteltäväksi ja hyväksyttiin siellä samoin kuin valtakunnanneuvostossakin, vapaamielisten ainesten vastustuksesta huolimatta, minkä jälkeen se korkeimmassa paikassa vahvistettiin kesäkuun 17/30 p:nä s.v. Suomen eduskunta menetti siten useilla lainsäädännön aloilla oikeutensa lainsäätämiseen, ja sai tehtäväkseen ainoastaan antaa lausuntoja, vaikka lait säädetään oleviksi voimassa Suomessa. Ainoastaan ne lait ja asetukset, jotka koskevat "yksinomaan" Suomen sisäisiä oloja, säädetään ja julkaistaan Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä. Mutta mitkä asiat "yksinomaan" koskevat maamme sisäisiä oloja, sen ratkaisevat Venäjän viranomaiset.

Sen johdosta että tekeillä olevasta valtakunnanlaista oli vaadittu Suomen eduskunnan lausuntoa, oli tämä toukokuussa 1910 antanut vastauksen, jossa kumottiin lain pohjana olleet teoriat. Tämä vastaus on epäilemättä pääasiallisesti Mechelinin kynästä lähtenyt. Kun laki siitä huolimatta vahvistettiin ja eduskunta sen säännösten mukaisesti sai kehotuksen valita jäseniä valtakunnanneuvostoon ja valtakunnanduumaan sekä antaa lausunnon parista lakiehdotuksesta, lausui puhemies Svinhufvud täysi-istunnossa syyskuun 26 p:nä, ettei hän voinut esittää näitä asioita, ne kun perustuivat valtakunnanlainsäädäntöön, jolla ei ollut lainvoimaa Suomessa. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti puhemiehen menettelyn, jolloin Mechelinkin käytti puheenvuoroa laajasti esittäen, miksi tämä eduskunnan kanta, kieltäytyminen ensinkään puuttumasta puheenalaisiin asioihin, oli ainoa oikea.

Sen ohessa eduskunta teki erityisen esityksen hallitsijalle anoen, että hän pitäisi voimassa perustuslakien pyhyyden ja määräisi peruutettaviksi erinäiset perustuslaista poikkeavat hallituksen toimenpiteet. Eduskunta hajoitettiin tämän johdosta.

Mechelin ei kuitenkaan herennyt vastustamasta uutta valtakunnanlakia, vaan julkaisi saman vuoden loppupuolella uuden, lähes 10 painoarkin kokoisen Venäläinen laki kesäkuun 17(30) p:ltä 1910 nimisen lentokirjasen ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Asiantuntevalla taholla on lausuttu, että "murhaavampi arvostelu on tuskin koskaan tullut minkään lainsäädäntötuotteen osaksi" [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 13]. Siinä todistellaan, että valtakunnanlainsäädännön alaan on luettu lakiryhmiä, jotka todellisuudessa eivät ensinkään koske Venäjän etuja. Sitä vastoin on Suomelle säätävä lakeja kansaneduskunta, jolle on jokseenkin yhdentekevää, ovatko lait hyödyksi vai vahingoksi niille, joiden on niitä noudatettava. Niinikään osottaa Mechelin, että on väärin vedottu Venäjän 1906 vuoden perustuslakiin, jonka 2 § nimenomaan tunnustaa, että suuriruhtinaanmaata sisäisissä asioissaan hallitaan erityisten laitosten avulla erikoisen lainsäädännön perusteella, lain tekemättä eroa yksinomaan sisäisten ja muiden sisäisten asiain välillä. Uusi laki asettaa vallan oikeuden edelle sekä saattaa Venäjän ja Suomen väliset suhteet alituisten riitain esineeksi.

Alussa vuotta 1911 toimitetuissa uusissa vaaleissa, joiden tuloksena oli kokoonpanoltaan miltei samanlainen eduskunta kuin hajoitettu edeltäjänsä, suostui Mechelin uudestaan ottamaan vastaan edustajantoimen. Vuosina 1911 ja 1912 hän oli valtiovarainvaliokunnan sekä 1913 uudestaan perustuslaki- ja adressivaliokunnan puheenjohtajana. Näilläkin valtiopäivillä hänellä oli johtava asema maamme oikeuksien puolustustyössä. Vuonna 1911 eduskunnalle annettu valtion raha-asioita koskeva esitys oli laadittu perustuslakiemme vastaisella tavalla sikäli, että hallitus oli tehnyt eron valtiorahaston ja suostuntarahaston välillä sekä kieltänyt eduskunnalta oikeuden lausua mieltänsä ensinmainitun rahaston menoista. Hallitus tahtoi tällä keinoin muun muassa turvata laittoman sotilasapumaksun suorittamisen. Mechelin kävi vastustamaan tätä hallituksen laitonta toimenpidettä ja koetti saada budjetin siten laadituksi, että eduskunta, hyväksymättä sotilasapumaksua, voisi turvata sivistystarkoituksiin meneväin määrärahain suorittamisen [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 26]. Tammikuun 20 (helmikuun 2) p:nä 1912 annetun n.s. "yhdenvertaisuuslain" johdosta, joka koski "muiden Venäjän alamaisten saattamista oikeuksiinsa nähden Suomen kansalaisten vertaisiksi" ja jota, perustuslainvastaisessa järjestyksessä syntyneenä, ei voitu pitää lakina Suomessa, antoi eduskunta adressin muodossa vastalauseen. Samoin se pani vastalauseen saman vuoden helmikuussa annettua säännöstä vastaan, jolla Suomen luotsilaitos kokonaan alistettiin Venäjän meriministeriön alaiseksi ja lakkasi olemasta suomalainen laitos. Nämä lausunnot, jotka eduskunta antoi, samalla ilmoittaen olevansa valmis myötävaikuttamaan valtakunnan etuja tarkoittavain lainsäädäntötoimenpiteiden aikaansaamiseksi, mikäli ne olivat Suomen valtiosääntöön soveltuvia, olivat suurelta osalta Mechelinin laatimia.

1911 vuoden eduskunnan käsiteltävänä oli myös kysymys siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta, jonka uudistuksen aikaansaamiseksi lainsäädäntötietä Mechelin itse jälkimäisenä senaattorikautenaan oli tehnyt alotteen ja josta asiasta v. 1911 oli uudestaan tehty eduskunnassa anomus. Eri mieliä ilmeni, muutamat kun tahtoivat siviliavioliiton säädettäväksi kaikille avioliittoon aikoville pakolliseksi, toiset valinnaiseksi eli kirkolliseen vihkimiseen vaihdettavaksi. Uskollisena vapaamieliselle katsantotavalleen, jonka mukaan vapaus oli pakkoa parempi, kannatti Mechelin jälkimäistä vaihtoehdotusta.

Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan" aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa, kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.

Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta, ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.

Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa toimeenpantuihin kongresseihin.

Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan, joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta, kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910 annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.

Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä 1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar, "der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.

Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v. Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901 antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen perustamisen epämääräiseen aikaan.

Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty. Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti, että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta 120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä, jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.

19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911. Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi, jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan "Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. — — Rauhanaate, vaikkakin suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."

Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta, huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja, pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan. Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen suosionosotuksia.

Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa 1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän — niidenkin kansakuntain ja kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.

Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan saanut aikaan, että käsitys kansainoikeuden merkityksestä ja tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.

Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913 toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu, hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa, johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff, kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon epäitsekkäitä esitaistelijoita".

Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910 julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta peruutettua Rooman rauhankongressia.

Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle, jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta. Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi on — niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita — positiivisin oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.

Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva. Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin, esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri merkitys.

Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on, että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän aatteen voittoon pääsemistä.

Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti) tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani matkustaakseni rauhankongressiin. — — Olen oikeastaan jo liian vanha niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä. Ikäkulu olen — — mutta velvollisuus kutsuu".

Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.

Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä. Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman, joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta" nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.

Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä, jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus, vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella. Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla "kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari 20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä, niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja, esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia, luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja, esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.

Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen — näen maani — näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen, että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi. Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G. Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat haudalle miehenkorkuisen kummun.

Koko kotimainen sanomalehdistö — sekin osa, jonka valtiollinen kanta oli toinen kuin vainajan — antoi tunnustuksensa hänen suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden, Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä. Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen suuntaan.

Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei vielä ole voitu toteuttaa.

Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi, pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi "kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle, johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy [Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa, jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta. Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa. Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi harkitsemille perusteille".

Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden. Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen esitystemme ja ehdotustemme avulla. — Aivoni työskentelevät joka päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."

Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme, liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:

"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus. Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä. Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa, mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa. Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."

"Sellainen nykyajan kuva ei herätä valoisia ajatuksia. On käsitettävissä, että moni pessimisti huolestuneena utelee, eikö Europaa uhkaa yhteiskunnallinen kumous, joka lakaisee pois kulttuurin kootut aarteet."

"Mutta — nyt seuraa ajatusteni valopuoli. Olen monet ajat punninnut vastakkain oman maan ja vieraiden maiden julkisen elämän valo- ja varjopuolia sekä koettanut saada selville, mitkä tekijät siinä on katsottava pysyviksi voimiksi, mitkä taas satunnaisiksi, sellaista kantavuutta vailla oleviksi ilmiöiksi, joka painaa leimansa tulevaisuuteenkin. Näistä mietteistä ja harkinnasta olen saanut sen vakaumuksen, että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään syvemmälle ja laajemmalle, kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin monta esimerkkiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin yhteiskuntakysymystenkin alalla on useissa kansoissa havaittavana vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittovaa totuutta ja pysyviä suuntia lähimmäisen rakkauden periaatteiden mukaan. Yhä voimakkaampia varottavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä vastaan. Perustuslailliset oikeusperiaatteet eivät ole kadottaneet voimaansa edistää järjestystä ja sivistystä valtioissa. Rauhan aate, joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin. J.n.e." — — —

Mechelin oli siis optimisti siinä mielessä, että hän uskoi niiden voimain, jotka ovat inhimillisen kehityksen, korkeampaan täydellisyyteen pyrkimisen edellytyksiä, lopultakin osottautuvan vastustavia voimia vahvemmiksi. Ei niin, että ihmiset säästyisivät kärsimyksiltä ja koettelemuksilta. Mutta itse kärsimyskin voi, puhdistavana voimana, osaltaan edistää heidän kehittymistään täydellisemmiksi. Tässä uskossa hän säilytti toivon, että valoisampi päivä kerran oli koittava hänenkin isänmaalleen. Milloin ja miten se tapahtuisi, sitä hän ei, enempää kuin kukaan muukaan, varmasti voinut sanoa, mutta esimerkillään hän opetti meitä luottavaisina kestämään koettelemukset. Hänen omasta elämäntyöstään saa hänen kansansa oikeustaistelussaan kehotuksen ja kohottavan esimerkin, joka sinänsä on voimanlähde tässä taistelussa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEO MECHELININ ELÄMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.