The Project Gutenberg eBook of Nukki: Novelli, by Marcel Prévost

Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v. 1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" — "puolineitsyet" ja "Pierre et Thérèse").

Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret" (Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä myöten.

Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari, valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän vilinästä.

M. W.

On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa, joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise, — niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.

Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta; eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.

"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois istuutuessaan — kahden tienoilla päivällä — marmoripöydän ääreen, jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron" aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!… Hän huomasi loppumattoman jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut rinnakkain olevista peileistä, — loppumattoman jonon Jules Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään, jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen Creuse'en.

"Kuinka aika rientää!… Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan…
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"

Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen, kivulloisen näköinen naishenkilö.

Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä, asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös, johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita, olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui paremmin, kuin suuren kapakan humussa.

Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja oikomis-liikkeitä.

"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. — "Jospa voisin tänä vuonna päästä tuosta kirotusta kylpymatkasta…"

Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla, hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen, miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan. Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset, hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.

Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä, hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään: sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan, halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit, astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine, hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö, hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja. Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja: rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa, joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän. Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta loikomisesta.

Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi takaisin.

— Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että alistuvalla äänellä.

— Ei ole soodaa?… No, tavallista vettä sitte… ilman basilleja, jos mahdollista!

Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot, jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan, ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras, kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja samalla kiihdytti häntä.

"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia, että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"

Ja hän kävi innokkaasti lukemaan kirjoitusta kaasulaitoksen työmiesten mahdollisesta lakosta. Vaaleapukuiseen tulokkaaseen tämä välinpitämättömyys varmaan teki musertavan vaikutuksen, sillä hän koetti moneen toviin saada sen voitetuksi: äänekkäästi lausumalla palvelijalle paheksumisensa, että sitruunavesi oli liian heikkoa ja jäätä liian vähän, pyytämällä kuvalehtiä luettavakseen ja kutsumalla konevaunukuljettajan juomaan:

"Rumat tavat tuolla", ajatteli Bourdois lehtensä takana. "Kyllähän hän on hyvin puettu mies, vaan hyvin kasvatettu hän ei ole…"

Bourdois pani suurta arvoa hyvälle kasvatukselle. Itse hän oli käytökseltään yksinkertainen, mutta säädyllinen, niinkuin sopii miehen, joka viisitoista vuotta elämästään on ollut virkamiehenä. "Siihen aikaan kun palvelin valtion tehtaitten tarkastajana…", oli hänen tapana puhua. Ja hän lisäsi puheen kuluessa; "Jos tarkastaja vain on säädyllinen, kohtelee johtaja häntä aina samalla tavoin."

Ja vihoissaan siitä häiriöstä, minkä tuo julkea tuotti hänen ruoansulatukselleen, päätyi hän ajattelemaan muutamia rikoksellisia, kuuluisia naisuroita ja keikareita, niinkuin: Pranzinia, Gallayta, j.n.e.

Sillä välin jatkoi hän lukuaan niin kiihtyneenä, että tuskin käsitti lauseiden sisällyksen.

"Liiton kokous (niin sanottiin kirjoituksessa) pidettiin eilen Wagramin salissa. Paitsi kaasulaitoksen työväkeä, luvultaan noin viisisataa, oli noin satakunta sähkölaitoksen työmiestä saapunut kannattamaan niiden yhteis…"

Mutta hänen lukunsa keskeytyi, kun vastustamaton uteliaisuus herätti hänet hänen ehdottomasta välinpitämättömyydestään. Toiset ajokalut, yksinkertaiset ajurinrattaat, kuomi avattuna, pysähtyivät punaisen konevaunun eteen. Ihan nuori, hento, pitkä, kaunis tyttö, joka oli puettu mustiin, parisilaisen ompelijattaren arkipäiväiseen veikeään tyyliin, astui niistä alas. Hän oli todellakin ompelijatar, sillä kaksi hattukoteloa jäi päällekkäin rattaisiin. Kädet ojennettuina otti vaaleapukuinen tulokas vastaan tämän nuoren tytön.

— Hirveästi olen saanut jouduttaa!… Tässä kuumassa emäntä on mahdottoman hidas. Hän ei ollut mitenkään saada nauhakoristetta viheriään hattuun, joka minun on vietävä Mathurinskadun varrelle. Jumala, kun janottaa… Onko se hyvää, tuo?

Palvelija toi, kaikista vaiheista välinpitämättömän näköisenä, toisen lasin, toisen sitruunan ja annoksen jäätä. Ja pari veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan, käyden puhelemaan matalalla äänellä. Bourdois, joka kuunteli, vaikka olikin tarkasti lukevinaan, erotti katkelmia heidän keskustelustaan.

— … Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni luona.

— … Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla… mainio paikka… tunnen ravintolan johtajan.

— Shamppanjaa! Oi!… se on hienoa… Ja minä kun tässä unhotan hatut… Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.

"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa… Noin nuori tyttö… Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista korkeintaan? Senkin elostelija!"

Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni. Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä, jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla huomauttamatta:

Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.

— Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?

— Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, — sanoi herra, nousten hänkin.

Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä. Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:

Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti, eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä, mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä soul kiss, sielujen suudelmaksi. Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille:

Panamahattuherra seurasi katseellaan vähän aikaa keveitä rattaita, jotka etenivät Montparnassenbulevardia kohti kaksiraiteisessa pölyssä. Niiden kadottua näkyvistä kääntyi hän ja palasi pöytänsä luo maksaaksensa, mitä oli nauttinut.

"Eipä hän ole kaunis", ajatteli Bourdois, joka katseli häntä hellittämättä. "Elostelijan näköinen, pienet mustat silmät, luomet rypyissä, kaljupäinen lisäksi…"

Samassa hänen ankara katseensa kohtasi viettelijän mustat silmät. Tämä epäröi ja piteli etu- ja keskisormen välissä viiden francs'in rahaa, jolla alkoi naputtaa marmoripöytään.

Bourdois'ta hämmästytti kaukainen muisto. Eikä hän ehtinyt vielä ajatellakaan, kun tulokas jo lähestyi häntä ja, tervehtimättä, hymyillen, pannen rahan takaisin lakkariinsa, sanoi hänelle puoleksi vakuuttavalla, puoleksi kysyvällä äänellä:

Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät, raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.

— Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut… Juot kai jotakin kanssani? Pukin olutta?

— Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä…
Emile… pikku lasi herralle.

— Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. —
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?

— En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä, poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin, niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?

— Ei siitä mitään tullut… Asioimisalalla minä olen. Ensin ajelin edustajana erään Bordeaux'laisen viinikauppiaan asioissa. Sitte, kun siihen kyllästyin, valitsin toisen alan. Nyt matkustan kauppaamassa sulkia… hatun sulkia. Ja kehiä myös… Hiis vie! olet oikeassa… se on oivallista, sinun fine Champagne konjakkisi.

— Eikö totta? sanoi Bourdois ylpeänä. Näetkös, poikaseni (koulunaikaiset puheenparret johtuivat hänelle luonnollisesti mieleen), minä olen valinnut tämän pikku kapakan, sillä se on rauhallinen ja minua pidetään täällä hyvänä. Kahvini on siivilän kautta keitettyä minua varten; ja tätä konjakkia tarjotaan vain minulle… Muutoin syön aamiaiseni Lavenne'lla… tiedätkös, hyvä paikka, likellä asemaa.

— Olen ollut virkamiehenä… valtion tehdaslaitoksissa, tupakan alalla, niinkuin sanotaan. Menestyinpä aika hyvin, sillä kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana olin jo tarkastajana Mans'issa. Ja sitte sain perinnön… hyvän perinnön enoni jälkeen, joka oli toiminut hyvällä menestyksellä liikealalla. Silloin tietysti otin eron virasta ja asetuin asumaan Parisiin. Parisi, näetkös, on ainoa paikka, jossa voi eläkkeensä nauttia.

— Sanoinhan, että olen vetäytynyt pois kaikista toimista… Minulla on yhdeksäntuhatta francs'ia korkoja, joka on johtajan palkka… Lisäksi yksinkertaiset tavat. Minkäs vuoksi sitten olisin rasittautunut kuudenkymmenen ikään? Saadakseni kolmen tuhannen lisätulot, joita en tietäisi mihin panna? Tahdoin pikemmin nauttia vapaudestani. Vaan, älä luule, hurjasti minä en elä! Lueskelen, kävelen, käyn teattereissa, näyttelyissä. Seuraan aikaani. Iltasin, päivällisen syötyäni, tapaan Lavenne'lla muutamia vanhoja ystäviä, hauskoja miehiä… Siinä elämä kuluu, näet sen, ja kuluu liika sukkelaan vain!

— Minulla on tyttö kotiseudultani… Philomène… joka hoitaa minua hyvin. Asun parin askeleen päässä täältä, Montparnasse-kadun varrella… Sievä huoneusto.

— Olet viisas mies, sanoi Gitrac, hyväksyvästi, tilaten toisen lasin fine champagne'a. Onhan yhdeksäntuhatta francs'ia aika hyvä tulo! Hävitön kapitalisti! Senkin hävytön porvari!

Hän taputti Bourdois'ta ystävällisesti vasemmalle reidelle, joka pingotti valkoisia housuja. Katsoen sitte häntä silmästä silmään, sanoi hän:

Bourdois ei kestänyt toverinsa irstasta katsetta. Hän oli luonnostaan häveliäs ja hänen häveliäisyytensä oli jotensakin epäjohdonmukainen: häveliäisyyttä vanhanpiian, joka ei paheksu ilveilevää puhetta, kunhan vain ei ole kysymys hänestä itsestään.

— Naiset!… Hyvänen aika! Yhtä maata kaikki. Ei enempää eikä vähempää.

— Etpä saa minua uskomaan, intti Gitrac, ettei sinun aviottomassa elämässäsi olisi hametta mukana… Entäs Philomène?

— Philomène? Hän on viidenkymmenen kolmen vuoden vanha!… Ei… vakuutan sinulle… ei mitään semmoista. Yhtä maata kaikki minulle, sen sanon.

Sulkamatkustaja nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Bourdois tunsi tarvetta puolustautua.

— Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan… mutta hän miellytti minua kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi… Hän rakasti erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän oli oikein kelpo tyttö… Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi… Siis, niinkuin näet… Olen jäänyt poikamieheksi.

Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi: "Yhtä maata kaikki minulle…" Bourdois huomasi, että tuo laiha elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden, joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta, tokaisi hän seuraavat sanat:

— Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska hän on!… Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas. Ei ole pidelty.

— Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä.
Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.

Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää, tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa, Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.

— Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä: se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.

— Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin, Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun alussa… Siinä minun elämäni… Ymmärrät siis, ettei minulla ole minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä, sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä. Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa .. puoli seitsemään mennessä. — Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla: otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä. Kieltäytyy… tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää, sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen… Vaan kun hän huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen puolisen. Ja nyt… Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.

Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä, jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.

— Yötä Asnières'ssa. — Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet hänen kälynsä luo?

— Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?… Mistä sinä olet kotosin, hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet vasta maalta tullut!

Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti telttakatoksen hetaleita.

— Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac.
Huomenna saisi hyvinkin sataa.

Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.

— En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin. Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on hankkinut seuraajan… seuraajia.

— Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen, käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â… (Zon, se on Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa; itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen! Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat; paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas, olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan perehtyneitä… Jopa minäkin… Lörpöttelin vain!… Ajattelehan sitte sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä… Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa oletkin!

— Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat… joutuvat naimisiin rakastajansa kanssa, luonnollisesti… mutta ainakin joutuvat naimisiin ja tulevat kunnon naisiksi… Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet ensimäinen… tuolle nuorelle tytölle?

Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi
Gitrac'ille, joka hymyili:

— Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan virastossasi.

— Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin, välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se… niin se… (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.

— Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää tuultaan.

— No niin juuri… sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.

— Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä tekemättä… Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä, kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me… Jonkun Montparnasselaisen parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte, kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan elatuksensa, hänen elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet. Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin rakastajat… ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon, esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin, etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka suhteessa.

— Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni, jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle… Kun heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten he kiitollisuuttaan osottavat… Sitte minä olen naisille antelias… Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta. Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri, vanha tarkastajani… Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi, kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset, naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta, vaihtelevaa… hetkellistä unhotusta… jälleen näkemisen hurmausta… tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.

Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:

— Senkin Gitrac!… Mikä suupaltti!… Olitpa oikeassa, kun aioit mennä teatterin palvelukseen.

— Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa vetänyt. Asianajaja pikemmin,… tahi sanomalehtimies. Vaan mitä joutavia! Minä en kadu vähääkään.

Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä, todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon totta", ajatteli hän… Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen, aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:

Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle pyhimykselle:

— Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten. Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!

— Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo, niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.

Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:

— Minäpä puhun naisista… Hienona, eloisana ja kukkarolla varustettuna on mies aina nuori.

Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa. Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja, lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.

— Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua… itsesi tähden… eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle hankkia.

— Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!… Muuten en ollenkaan väitä, että hän minua ihailee… että se olisi suurta tunnetta… Jos sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin… Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja lasin jälkeen… luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!

— Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen pitävän vähän jo niinkuin isinään.

— Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme! Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole vielä vanhuutta se!

— Enpä mitään… tahi… samaa kuin tavallisesti… syön päivällistä
Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.

— Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen jälkeen?

— No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä
Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.

— Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen vakuutettu. Ja sitte… saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole huoleti… me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa nuorta parisilaista ompelijatarta… ja ehkä se antaa sinulle rohkeutta… etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin, se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä minulla on vielä koko lailla juoksemista… ja nuo helkkarin hevoset eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois pidätti häntä kädestä.

— Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.

— Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä. Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan viettää tämän illan seurassasi.

— Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.

— Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua tarvitse sääliä.

Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää, joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.

Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.

II.

Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona. Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi ainoastaan:

— Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.

Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.

Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä, jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle, jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen, mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.

Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.

Tuo hienon maailman ravintola Champs-Elysées'lla… naisten puvut… valot puissa… Salaperäinen, valkoinen, kullattu huone, jonka avattu ikkuna oli vehreäin lehvien peitossa… kolmelle hengelle katettu ruokapöytä, kukat, shamppanja-pulio hopeakulhossa… Gitrac ja Bourdois hännystakeissa ja valkoiset huivit kaulassa… Zon koruompeluksisessa puvussa, suuri hattu päässä, hienoksi naiseksi muuttuneena, ilman vähintäkään jälkeä päivällä nähdystä juoksutytöstä… Esittely: "Herra Bourdois, entinen tirehtööri… Ystävättäreni, neiti Thérèse…" Ravintolanjohtajan tervehdys, ruoan tilaus, hieman vierasteleva yhdessä olo ensi neljännestunnin kuluessa… Sitte helmeilevä viini, joka irroitti kielet: ensin Gitracin, kielen, joka ei koskaan pysynyt kauan kiinni, sitte Zonin, joka heitti hiiteen hienon naisen naamarinsa ja muuttui jälleen neulomon tytöksi, jolla oli omat mielijohteensa ja puheenpartensa, höystettyinä paikoin pikku tunteellisuudella, paikoin rivoudella. Tyttö kertoo neulomon juttuja, emännän kohtauksista erään iäkkään herran kanssa, "joka palvelee hallituksessa", kaikellaisista juonista näitä onnettomia pikku tyttöletukoita vastaan, pikku lemmenpuuskista, joita hänellä itsellään on ollut erästä kuvanveistäjää ja sitte erästä upseeria kohtaan… "Mutta ei koskaan niinkuin sinua kohtaan, lisää hän kurottaen huulensa Gitrac'in viiksien kohdalle… Ja sen todistaa se, etteivät minulta ole mitään saaneet, muuta kuin hölynpölyä. Saat nähdä!…" Bourdois muistaa, että tuo "saat nähdä", jonka läpi kiilsi hellä ja julkea lupaus, ikäänkuin puukolla viilsi hänen sydäntänsä. Pitkään aikaan ei hän ollut voinut puhua, katsellessaan vuoroin Thérèse'en, vuoroin Gitrac'iin. Tuoko viehättävä kukkanen tarjoutui tuon elähtäneen hekumoitsijan poimittavaksi, vaatimatta mitään korvaukseksi ja tietäen, että seikkailu oli jo sinä samana päivänä lopussa… Oi, kuinka hän kadehti Gitrac'ia sillä hetkellä — miltei halveksikin!… Ja hän tunsi oikein vihan puuskan omaa arasteluaan kohtaan, omaa porvarillista rehellisyyttään kohtaan, kun oli saavuttanut neljänkymmenen seitsemän vuoden i'än tuntematta semmoista hurmaavaa katsetta, kuin se oli, jonka Zon silloin tällöin loi Gitrac'iin, semmoista nuorten käsivartten puristusta, omistusoikeutta vaaleisiin hiuksiin, joiden suloinen henki tuntui pöydän poikki voimakkaammin, väkevämmin, kuin kukkain tuoksu… Silloin (hän muisti sen) oli hän täyttänyt lasinsa, sitte tyhjentänyt sen hurjasti, ikäänkuin upottaakseen siihen hyveen ja siveyden viimeisen velttouden, joka vielä hänen sielussaan teki vastarintaa. Hieman humalassa ollen hän oli äitynyt puhumaan. Tuolle hetken yhdistämälle parille, kauppamatkustajalle ja ompelijattarelle, oli hän kertonut elämänsä vaiheet, valitellut yksinäisyyttään. Hän oli kertonut muinaiset kärsimyksensä Mans'issa, kun hänen täytyi jättää nuoruutensa ainoa lempi: sekin tyttö alle kahdenkymmenen vanha ja niin rehellinen, niin puhdas!… Että hän oli rakastunut toiseen, se ikäänkuin lamautti hänet koko i'äksi. Hän oli kadottanut luottamuksen itseensä, rakkauteen… Vielä muutama lasi shamppanjaa ja sillä välin kuin molemmat rakastuneet hänen läsnäollessaan alkavat käyttäytyä välinpitämättömästi, juoda samasta lasista, tuntee Bourdois hellyytensä haihtuvan ja löytää itsestään uuden sielun. Entinen suru on unhotettu, unhotetut entiset tunteelliset hairahdukset, ja arkuus äskeinen. Kuin Gitrac, tahtoi Bourdois'kin nauttia elämästä. Hän lausuu julki sen. Thérèse ja Gitrac, hekin hiukan humalassa, yllyttävät häntä. Vaahtoavia maljoja kilistellään: juodaan Bourdois'n rakkauden kääntymyksen malja. Tästä lähtien, niin vannoo Bourdois, on hän oleva samallainen elostelija kuin Gitrac'kin.

— Ja nuoruudesta nauttia, kuuletko sen, Gitrac poikaseni? Tuoreudesta, keväästä! Eläkööt ruusunnuput!

— Tiedäpäs, että sillä on kaksikymmentä tuhatta korkoja vuodessa, tuolla ukolla, sanoo Gitrac…

— Vai niin! No, jatkaa ompelijatar, ei siltä sitten ruusunnuppuja tule puuttumaan, siitä hinnasta kun niitä tätä nykyä saa!

— Löytäkääpä minulle yksi, huutaa Bourdois, nousten ylös ja posket tulisina! Löytäkääpä minulle yksi: vannon, etten sitä kellekään toiselle lahjoita.

— Sen pitää olla semmoinen, kuin te, hokee Bourdois… veres kuin te, vaalea kuin te.

— Vaaleaverinen, semmoista ei ole tiedossani. Oli kyllä Marguerite Lusol, mutta hän on nyt laulajatar. — Vaan jos tahdotte pikku tummikon, oikean lempyeen… Tiedäthän, Louis, sen pikkusen, joka avasi sinulle oven toisella kertaa käydessäsi emäntäni luona… Pikkunen, sieväkasvuinen, siniset posliinisilmät ja tumma kiherä tukka?

— Kyllä, kyllä, muistan, sanoi Gitrac… Niin, hän on aika hullunkurinen näöltään. Mutta minkä ikäinen on hän, Herra Jumala? Viidentoista?

— Viidentoista! Hän on vanhempi kuin minä. Melkein kahdeksantoista vanha… Hän näyttää vain semmoiselta letukalta, sentautta, että hän on niin pikkarainen… Mutta menestys on sillä ääretön, kultani! Kadulla kaikki miehet juoksevat jälessä.

— Saakuri! sanoi Bourdois, samalla kertaa sekä innostuneena että levottomana.

— Älähän hätäile, vastasi Thérèse tuttavanomaisesti: Nukki on käytännöllinen. Hän ei antaudu ensimäiselle tulijalle. Mitä hän tahtoo, on juuri sinun kaltaistasi miestä.

— Niin, häntä kutsutaan neulomossa nukiksi… sillä hän on tummaverisen nuken näköinen… En edes tiedä, mikä hänen oikea nimensä on.

… Aika kuluu: Champs-Elysées on nyt jo pelkkää pehmoista pimentoa vain, jossa vakoina kulkevat kadun valojuovat ja siellä täällä tuijottaa, kuin rei'ästä, laulukahvilain huikaiseva kirkkaus. Verkalleen kuljettavat ajoneuvot Boulogne metsään päin lemmen hiljaisia pyhiinvaeltajia. Kolmikko päättää iltansa Ambassadeurs-huvipaikassa, nauttien siellä vielä virvoketta. Kelvottomia lauluja siellä laulettaessa vaatii Bourdois, joka nyt on hyvin itsepäinen, tietoja Nukesta ja Thérèse antaa niitä kulmiaan rypistämättä.

"Hänen isänsä oli kuollut tytön vielä ihan pikkaraisena ollessa. Hänen äitinsä on jonkun elätettävänä. En luule, että hän on kovin onnellinen kotonaan. Vaan se ei kuitenkaan estä häntä olemasta iloinen ja hauska. Ja sitte hänen vartalonsa… Oikea ihme! Muutama sentimetri lisää, ja hän kelpaisi vaikka mallikuvaksi… Hä? Taitaapa teillä, ukki, jo alkaa veri kuohua? No, no… malttakaahan vielä vähän. Minä tuon hänet teille huomenna Cherche-Midi kadulle, kello puoli seitsemän, Barouillère kadun kulmaan…"

… Näytäntö on lopussa. Thérèse ja Gitrac nousevat ajurin rattaille ja Bourdois saattaa heitä Mogador-kadun varrella olevaan hotelliin, jossa Gitrac asuu. Nyt jo ihan humalaisena antaa hän rakastuneille mitä julkeimpia neuvoja, mitä riettaimman siunauksen. Hän muistuttaa vielä Thérèse'a lupauksesta tuoda hänelle huomenna Nukki kello puoli seitsemän. Thérèse sitoutuu juhlallisesti sen tekemään ja hän suutelee Thérèse'â. Hän suutelee Gitrac'ia ja käskee ajurinsa ajamaan hänet hänen Montparnasse-kadun varrella olevaan asuntoonsa. Tuskin on hän päässyt sisään, niin hänen innostuksensa lauhtuu, muuttuen äärettömäksi väsymykseksi. Hän panee kiireesti maata ja vaipuu sikeään, painavaan uneen, nukkuen vatsanväänteiden kiusaamana, kunnes herää kello puoli kaksitoista pyytääkseen Philomènen tuomaan hänelle munan ja teetä.

… Nyt siinä aika ajoin maistellessaan lämpöistä juomaansa, Bourdois mietiskeli. Edellisen illan puheet, kuvat ja tunnelmat johtuivat hänelle mieleen selvempinä, voimakkaimpina kuin todellisuudessa; tahi pikemmin, kylmäverisenä ja raittiina, hän huomasi, arvosteli niitä paremmin, kuin edellisenä päivänä shamppanjan ja aterian humussa. Mitä eilen oli puhunut, mitä ilmaissut salaisia tunteitaan, sitä hän tänään hieman katui ja häpesi. Mutta humalan haihduttua, tunsi hän itsessään yhtä elävänä, yhtä sydäntä kouristavana sen kiihkeän kateuden, jonka Gitrac'in onni ja Thérèsen rakkaus hänessä olivat synnyttäneet. Tuo hellä ja kyynillinen: "Saat nähdä!" kannusti häntä yhä. Tästä lähin oli hänen valoisa siveellinen maailmankatsomuksensa oleva ainiaaksi kadonnut. Se omituinen naisellinen usko, joka tällä kainolla henkilöllä nuoruudestaan asti ehdottomasti oli ollut, oli i'äksi särkynyt raunioiksi hänen sydämessään. Ennen oli hän lukenut naisen ansioksi ylimalkaan jonkunlaisen hienotuntoisuuden, jonkunlaisen tapojen puhtauden, itsensä kunnioituksen, joka korotti hänet miehen yläpuolelle, ja siitä hän oli vakuutettu, sitä tutkimatta, harkitsematta. Eihän vakaa usko todisteita kaipaa. Vaan nyt, eilisestä saakka, oli hän uskonsa kadottanut: siinä kaikki! Naiset olivat samallaiset kuin miehetkin tahi pikemmin — Gitrac oli oikeassa — pahemmat kuin miehet. Heidän muka korkeampi siveellisyytensä, kainoutensa oli vain harhaluuloa, sovinnaisuus-seikka, johon ainoastaan muutamat hölmöt, semmoiset kuin hän, Bourdois, uskoi; vaan naiset itse sekä semmoiset veitikat kuin Gitrac näyttivät tuon harhaluulon, sovinnaisuuden vääräksi.

"Olenpas minä ollut hölmö! Olenpas minä elämäni haaskannut! ajatteli hän, koputellen kämmenellään tuolin käsinojaa. Olenpas laskenut hyviä tilaisuuksia nenäni ohi!"

Niitä hänelle johtui muutamia mieleen… Siinä talossa, jossa hän Mans'issa ollessaan asui, oli muuan nuori maalaistyttö huoneiden siivoojana. Tyttö, joka oli pulska ja viehättävä, viipyi hänen kahdessa huoneessaan aina kauemmin, kuin oli välttämätöntä, niin että nuori virkamies tapasi hänet usein siellä virasta tultuaan. Silloin hän muuten koetti tyttöä vältellä; pikku Ursule oli älykäs, olisi ollut katalaa viekotella häntä! Ja olihan hän sitä paitsi itse rakastunut… "Hölmö, hölmö! ajatteli hän nyt. Kun tuon olen käsistäni laskenut…" Sitte, Riom'issa asuessaan, toisessa virkapaikassaan, oli hän huomannut, että hänen ystävänsä, veronkantaja Baudoyer'n vaimo iski häneen suopeita silmiä; — ja he olivat vaihtaneet toistensa kanssa käden puristuksia. Hän oli solakka, hiljainen nainen, jolla oli tuliset silmät… Silloinkin oli hän hillinnyt itseään ja välttänyt kahdenkeskisiä yhtymyksiä… "Hölmö, hölmö!… Eihän tuokaan muuta tahtonut, kuin sitä! Varmaankin oli hänellä ollut jo kymmenkunta rakastajaa! Ja se toinenkin, tuo pikku Ursule pyhimys… Muka viaton, kahdenkymmenen vanhana, maalaistallukka! Kyllä voin sanoa, että olen nuoruuteni hutiloinnut! Ja miksi, Herran tähden, miksi? Minkä periaatteen kunniaksi? Kelle olen hyvää tehnyt tahi kenen hyväksi ollut pahaa tekemättä? Louise Baudoyer, Ursule ovat kyllä saaneet toisia, vähemmin turhantarkkoja. Ja minä olen vain vanhentunut kuin houkkio, tahtomatta tuntea elämän ja onnen itse pääperustetta. Sillä Gitrac on oikeassa: paitsi rakkautta on kaikki muu joutavaa ajan viettoa. Ja nyt…" Hän nousi ylös ja meni huoneesensa. Se oli kolkko, jylhä huone; huonekalut — sedän perintöä — tuskin erottautuivat tummansinisiä tapetteja vastaan. Bourdois asettui kaappipeilin eteen ja tarkasteli läheltä itseään. Hän ei ollut hyvännäköinen sillä kertaa. Väsymys, joka johtui huonosta ruoansulatuksesta, kuvastui silmiä ympäröivissä kehissä, veltosti riippuvissa turpeissa poskissa ja tukkeutuneen nenän honotuksessa. Tyytymättömänä tästä tarkastuksesta, kohtasi hänen katseensa uunin reunuksella kehyksissä seisovan kuvan hänestä itsestään, joka oli neljätoista vuotta sitte Riomissa juuri hänen ystävänsä Boudoyer'n tekemä. Siinä oli Bourdois vähän yli kolmenkymmenen vanhana, silloin jo lihavana, mutta uljaana, verevänä, iloista ja lupaavaa nuoruutta uhkuvana. Bourdois soimasi omaa itseään. "Tomppeli, kun et ole kyennyt käyttämään omaa naamaasi hyväksesi!"… Hän palasi peilin eteen, avasi kauhtanansa, mutta sulki sen sitte taas, hermostuen nähdessään porvarillisen möhömahansa alushousuissa ja yöpaidassa…

"Joutavia! Vähät siitä! Eihän Gitrac'kaan kauniimpi ole? Kalju kuin lanttu, laiska kuin luuska, kuihtunut, kulunut… Ja kuitenkin Zon on häneen ihastunut… Muutoin, tokko Zon vähäistäkään ajatteli sitä, että ikäni ja ulkomuotoni voisivat olla Nukkia miellyttämättä? Päinvastoin. Hän sanoi: 'Te olette juuri semmoinen, jommoista se pikkunen kaipaa…' Ja siinä hän, hiis vie, on oikeassa! Mikään ikäloppu minä en ole! Neljäkymmentä seitsemän vuotta on nykyaikaan miehelle vielä nuoruuden ikä: näytelmissä vain kuvataankin viidenkymmenen vuotisia viettelijöitä! Ja sitä paitsi minä olen eheä mies, minä, enkä mikään tyhjä, rikkinäinen rämppä, kuin Gitrac… Minä pidän kyllä puoliani vaikka koko maailman Nukkia vastaan…"

Hän heitti aamukauhtanansa, voimisteli lihaksiaan ja harjasi sormillaan vielä tuuheita hiuksiaan. "Hyvä on", komensi hän. Ja hän soitti Philomènea alkaakseen pukeutumistaan. Hän tunsi voivansa paremmin kuin herätessään. Tee oli kieltämättä huuhtonut pois shamppanjan. Hän pukeutui tavallista huolellisemmin, sillä vaikka hän olikin tavoiltaan siisti ja puhdas, ei hän enää pitkiin aikoihin välittänyt siitä, miellyttikö hän taikka ei. Kun hän edellisenä päivänä, Gitracia katsellessaan, koetti ottaa selkoa siitä, mikä hänen menestyksensä aiheutti, huomasi hän, että kauppamatkustajan hiukset olivat vasta leikatut, viikset hyvin tasoitetut ja kärjistä ylöspäin kierretyt, kädet huolellisesti hoidetut. "En minä voi näyttäytyä tytölle, hiukset ja sormet tämän näköisinä", sanoi hän itsekseen. Hän pukeutui kuin tavallisesti ja meni ajattamaan partansa ja hiuksiaan leikkauttamaan parturinsa luo… — "Hiukset lyhyenlaisiksi… Sitte pitää tasoittaa viikset ja kähertää ne ylöspäin, eikö niin Benamin? Viikseni ovat todellakin kuin minkäkin santarmin." Näitten menojen päätyttyä, näki hän hyvällä mielin kuvastimessa Bourdois'n nuortuneen pään. Vaalea, valmiiksi tehty rintasolmu, joka oli ikkunalla näytteillä, veti hänen huomionsa puoleensa: hän osti sen. Ostipa hän vielä parin vaaleita hansikkaita, samallaiset, kuin Gitrac'illa oli ollut edellisenä iltana. Sitte, kääntyen parturin puoleen, kysyi hän: — "Tunnetteko, Benjamin, jonkun hyvän kynsien puhdistajan näillä seuduin?"

Koettamatta salata hämmästystään, meni Benjamin kysymään asiasta isännältään; jonkun aikaa hiljaa puheltuaan, katosi tämä takapuotiin ja palasi parin minuutin kuluttua takaisin, tuoden vieraalleen pienen painetun kortin, joka tuoksui ihomaalille ja vanhalle öljylle, ja jossa oli luettavana: "Rouva Lamirault, hieroja, manikyyri ja pedikyyri, Dalou-katu 28." Bourdois palkitsi parturipojan tästä kaksinkertaisella juomarahalla ja lähti oitis Dalou-kadulle.

Hän tapasi Rouva Lamirault'n vaatimattomasta puodista, joka oli puoleksi hajuvesi- puoleksi rohdos-liike, ja herätti huomiota taivaan sinisen seinämaalauksensa takia. Rouva Lamirault oli tumman ruskeaan puettu, lihavanläntä nainen, jonka kasvot olivat keltaiset, kuin keltataudin jälkeen, hiukset harmahtavat, kädet ihmeteltävät, valkoiset kuin norsunluu, ja todellinen suositus hänen taiteelleen; sanalla sanoen kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hänkin näytti hämmästyneeltä, kun Bourdois pyysi hoitoa käsilleen, vaan sanoi kuitenkin: "Heti paikalla, herra, tahdotteko olla hyvä ja istua…" Ja käytyään kojeitaan hakemassa alkoi hän leikellä entisen tarkastajan kynsiä. Hän puhui vähän ja ainoastaan lausuakseen kohteliaisuuksia. "Nämäpä säännölliset kädet… hyvin säännölliset sormet… Teette hyvin, herra, että niitä hoidatte, kun on tämmöiset ulottimet…" Bourdois katseli uteliaasti hänen työtään. Ei hän ollut aavistanut, että tarvittiin semmoinen joukko teräskaluja, voiteita ja harjoja kahden käden kuntoon saamiseksi. Varsinkin ihmetteli hän Rouva Lamirault'n kätevyyttä, kun tämä poisti lihakasvannaiset, jotka kynsien ympärystää rumensivat. Vihdoin, kolme neljännestuntia kestäneen ahertelun jälkeen, ilmoitti kynsien puhdistaja, että työ oli lopussa ja lisäsi, ettei kestäisi niin kauvaa seuraavalla kerralla, vaan että oli välttämätöntä käydä hänen luonaan ainakin kerta viikossa. Hän tarjosi sitte kotelon, joka sisälsi kaikki kynsikojeet ja voiteet. Bourdois arvasi, että kotelo oli jo vuosikausia kaupassa ollut, sen sisustan punainen sametti kun oli virttynyt, jopa hieman koinkin syömä. Hän sen osti kuitenkin, maksaen kaiken kaikkiaan viisitoista francs'ia kuusikymmentä centimes'ia, ja lähti pois, kynnykselle saakka Rouva Lamirault'n kohteliaisuuksien saattamana. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämä nainen kuitenkaan tehnyt hänelle mitään sopimattomia esityksiä: hän oli, näet, elänyt siihen asti vakuutettuna, että kaikki kynsienpudistajat olivat joko porttoja tahi parittajia.

Kello oli kolme, kun hän palasi kotia. Hän oli jotensakin tyytymätön nähdessään, ettei Philomène huomannut mitään muutosta hänen ulkonaisessa asussaan. Hänen oli nälkä. Hän käski tuoda itselleen toisen puolikypsän munan, mutta joi sillä kertaa päälle hieman punaista viiniä. Hieno hiki alkoi tuntua hänen sormissaan ja kämmenissään; hän katsoi kelloaan useita kertoja peräkkäin, muistamatta heti sen jälkeen, paljoko se oli… "Pitää olla levollinen, sanoi hän itselleen. Lähden kotoa neljännes yli kuuden. Nyt on viisi minuuttia yli neljä. Minulla on siis vielä yli kaksi tuntia aikaa. Minun ei pidä hermostuttaa itseäni… Sehän on ompelu-tyttö vain, Herra nähköön, eikä mitään sen enempää…" Mutta vaikka hän kuinka koettikin rauhoittaa itseään, tunsi hän kuitenkin syvää mielen liikutusta, johon sekaantui himoa, tuskaa, jopa (vaikkei hän sitä tahtonut myöntää) hiukan omantunnon vaivoja ja häpeätäkin. Hän käytti tahallaan paljon aikaa valikoidessaan puvustostaan sopivimmat vaatteet. Philomène sai toruja, etteivät irtonaiskaulukset olleet hyvin pestyt (Gitrac käytti ihan uusia kauluksia vain). Pahoillaan oli hän, ettei hänellä ollut täydellistä shakettipukua. Pitkä takki oli liian vakava siihen tilaisuuteen. Lopulta hän valitsi hiljan vaatturilta saamansa tummanruskean puvun: housuissa olivat vielä tuoreet silityksen jäljet, takki kävi hyvin ja mukautui oivallisesti hartioihin. Uusi kaulahuivi teki hänen mielestään iloisen vaikutuksen kauluksen taipeiden lomissa.

Kun hän sitte, näin puettuna ja olkipyörylä päässään, katseli kuvaansa kaappipeilissä, kumosi hän sen ankaran tuomion, jonka aamulla oli ulkomuodostaan langettanut. "Minä olen nuoremman näköinen kuin Gitrac, se on varma. Sen se puku tekee!" Elantojärjestys oli tehnyt hänen hipiänsä tuoreeksi; hän ei näyttänyt enää niin veren tukkeuttamalta kuin tavallisesti jälkeen puolisen, kahvin ja konjakin juotuaan.

Hän istuutui ja kävi lukemaan niitä kahta lehteä, jotka hänelle joka aamu tulivat, toinen creuseläinen jokapäiväinen, toinen parisilainen lehti. Hän ei tietänyt, mitä luki, vaikka kuinka koetti. Siitä tunteiden sekamelskasta, joka häntä juuri oli kiihdyttänyt, jäi jäljelle vähitellen vain levottomuus. Teko, johon hän oli käymäisillään käsiksi, tuntui hänestä samalla sekä rumalta että vaaralliselta ja naurettavalta… "Jos saavat tietää!… ja sen kyllä voivat saada tietää. Tuo kadun kulma, sehän on melkein minun seudullani!… Kymmenen yli viisi… Puoli kuusi… Mitä on tehtävä? Pysyä rauhallisesti kotona… Olla sinne menemättä… Ja tokkopahan hekään sinne menevät, ne tytöt? Thérèse oli puoleksi humalassa eilen illalla, kun hän sen lupasi. Hän varmaankaan ei sitä enää muista… Ja lisäksi hän laski vain leikkiä…" Neljännestä vailla kuusi Bourdois, epätoivossaan omasta mielenliikutuksestaan, pani taas pyörylänsä päähänsä ja katsahti taas peiliin. "Kyllä tämä hattu on ihan sopimaton… Minä menen Rennes-kadulle ja ostan itselleni panamahatun…" Tyytyväisenä, että oli löytänyt jonkun syyn, lähti hän heti ulos, astui ensin Montparnasse-katua ja sitte bulevardille. Katsahtaessaan asematalon kelloon, näki hän, että se oli viisi minuuttia yli kuusi. Hänet valtasi pelko, että hän myöhästyy. Hän hyppäsi ajuriin, käski ajaa hattukauppaan, valitsi ja osti kiireessä kahdeksankymmenen francsin panaman ja riensi, ajuria hoputtaen, yhtymäpaikkaansa kohti: "Pysähtykää vähän tällä puolen kulmaa!" Hän maksoi ajurille. Mielenliikutus kuristi häntä kurkusta: hän koetti rauhoittaa itseään sanomalla: "Olenhan varma, ihan varma, etteivät tule…" Hän katsahti kuitenkin ikkunapeiliin ennenkuin kääntyi kadun risteykseen. Ja kun hän siinä itselleen irvisteli, koettaen pidentää pyöreitä kasvojaan, sanoi hänen takanansa ilakoiva ääni:

Hän kääntyi. Se oli Zon, joka oli tuon lausunut. Ja Nukki oli siinä hänen mukanaan.

Hän meni Nukin kanssa edellä. Bourdois oli tyytyväinen, ettei tarvinnut paikalla vastata. Hän suorastaan ei saanut ääntä lähtemään kurkustaan. Äkillisessä kohtauksessa hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut muuta, kuin yhtä asiaa: "Kuinka hän onkaan nuori! —" Ja noita kahta ystävätärtä vähän matkan päässä seuratessaan, hoki hän, takaa päin katsellessaan nuoren tytön haahmoa: "Mutta hänhän on vielä lapsi." Nukki olikin päätä lyhempi Thérèsea, joka ei ollut kovin iso hänkään. Hänen niskasta ja ohimoista käherretyt ruskeat hiuksensa veikeästi neulalla kiinnitetyn pehmeän olkihatun alla, hänen pikkaraiset jalkansa, pikkaraiset kätösensä todistivat hänen nimensä oikeaksi ja antoivat hänelle lapsellisen nä'ön, jonka käsityksen tosin taas hyvin kehittyneet lanteet ja sekä ylä- että ala-puolelta äärettömän kapeita vyötäisiä kehittynyt runko kumosi. Kokonaisvaikutus oli kaksinainen: ei tyttö eikä vielä täydellinen nainenkaan. "Mutta hänhän on oikein kaunis", ajatteli Bourdois, joka jo alkoi voittaa rohkeutensa takaisin. Hurja mieltymys, jota hän varmaankaan ei ollut aavistanut, kiinnitti häntä siitä hetkestä lähtien tuon lapsosen askeliin. Hänen halunsa saada katsella häntä voitti hänen ujoutensa; hän oli onnellinen, kun tytöt pysähtyivät ja kääntyivät häntä kohti, ja kun hän näki pikku pyöreät kasvot suippoleukoineen ja pikku suineen, joka oli niin säännöllisesti yhteen liittyvien punasten huulien muodostama, että se oli pikemmin huvittava, kuin kiihdyttävä, lapsen korvat, matalan otsan, pikku epämääräisen nenän, valkoisen persikkahipiän ja siniset, tavattoman isot ja siniset silmät. Nukki, niin juuri: herkullinen tumma nukki. Mutta niin uhkeilla lanteilla ja vartalolla varustettuna olisi oikea nukki miltei näyttänyt säädyttömältä. Bourdois ei vieläkään löytänyt sanoja, vaan katseli naivisti, ahnaasti nuorta hymyilevää tyttöä.

— Sanokaahan toki, puhui hän, jos tyttö ei teitä miellytä, niin voidaanhan mennä tiehemme?

Entinen tarkastaja nauroi myös ja silloin oli väkinäisyys voitettu. Vaan sittenkin Bourdois vielä, vaikka hellittämättä katselikin Nukkia, puheli enimmäkseen Thérèsen kanssa. Hän kyseli Gitrac'ista: Thérèse lasketteli oitis kaksimielisiä puheita, jotka saivat Bourdois'n hiukan hämille, mutta Nukkia ne eivät näkyneet ollenkaan vaivaavan. Nukki puheli vähän, mutta joka kerta kun Bourdois'n katse kohtasi hänen katseensa, niin tyttö lisäsi sitä ystävällistä hymyä, joka ei hetkeksikään kadonnut hänen kasvoistaan.

— Puhukaahan toki vähän tekin. Annatte vain minun yksinäni laverrella.
Teillä kuitenkin oli eilen illalla, herra Jules, suukopua aika lailla!
Ja mitä tähän pikku tyttiin tulee, niin hän siellä neulomossa ei anna
meille rauhaa lörpötyksillään. Eikö totta, Nukki?

Nukki käänsi vielä kerran Bourdois'ta kohti vilpittömät, hymyilevät kasvonsa ja sanoi tyynellä äänellä:

— No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse, kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä… Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella: muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki neljä yhdessä tänään.

Bourdois ja Nukki vaihtoivat katseen, jonka he ymmärsivät ja jonka
Thérèse myöskin ymmärsi.

— No niin! Se ei teille, rakastuneille, ole mieliksi? Haluatte mieluummin syödä kahden kesken?

— Huomenna… en taida… Mutta ylihuomenna voisin järjestää asiat, luullakseni… Ainakin päivällä. Vaan ei päivälliseksi.

— Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin… ylihuomenna voin olla vapaa… Koko päivän aina kello kuuteen tahi seitsemään asti.

— Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut pitää lujana… me voisimme… me voisimme syödä aamiaista Champs-Elysées'lla.

— Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.

— Villebonin Ermitage'een… Hän on siellä kerran syönyt päivällistä ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.

Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki hänet iloiseksi jälleen sanomalla:

— Se oli neljä vuotta sitte… Söin siellä eräissä häissä. Minä olin morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. — Ja kyllä se on totta; tahtoisin mennä sinne.

— No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä tavataan, neiti?

— Sinne matkustetaan Montparnassen asemalta. Pysähdytään Bellevue'n asemalle. Vaan sieltä on ajettava hevosella.

— No niin… ratkaisi Nukki kehoittavan vakuuttavalla tavalla, joka teki hänet niin kiehtovaksi… jos tahdotte… kymmenen tienoilla aamulla, ylihuomenna asemalla, likellä nostokonetta alaalla?

Hän hymyili täydellisesti. Hän oli nähtävästi tyytyväinen. Bourdois tunsi sydämessään kiitollisen hellyyden puuskan tuosta ilon ilmaisusta. Hän oli siis tyttöä miellyttänyt.

— Ja minun myös, huudahti Zon. Hyvästi, herra. Vien teiltä terveiset
Gitrac'ille, eikö niin?

Bourdois puristi ensin Zonin kättä; ja silloin vasta huomasi hän hänen olevan hiukan väsyneen näköinen.

Sitte piteli hän hetkisen kädessään, rouva Lamirault'n hoidon kaunistamassa kädessään, pikku tytin nukkikätöstä. Heidän näin toisiaan kiinni pidellessään, katseli hän tyttöä suoraan silmiin, ahnaasti. Ja tyttö antoi katsella itseään, viehättävää kunnioituksen hymyään keskeyttämättä.

Vastahakoisesti laski hän kädestään pikku kätösen ja poistui, tohtimatta kertaakaan kääntyä, vieden mukanaan muistissaan, jonkinlaisena ilolauluna, jonkinlaisena juhlailmestyksenä Nukin katseen ja hymyn.

III.

Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni, säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.

Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita, rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, — silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.

Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu, ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä; huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita… Voi panna uunin lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan… Viipyä… kahdenkesken täällä… viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta: toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla, hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla: toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode. Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet araksi.

— Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin käytettäväkseni.

— Niin… sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen levätä.

"Niin juuri" ajatteli Bourdois… "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi olla väsynyt… Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista…"

Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä tryffelisienien kanssa… paistettuja perunoita, paistettua nuorta kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita… Semmoinen oli tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.

— Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.

Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.

Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi: "Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa." Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki matkatoveriltaan:

— Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!

Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan. Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.

"Tämä on kuin ukkosen isku, ajatteli hän. Siitä hetkestä, kuin tämän lapsen silmät näin, olen häntä rakastanut…"

Hän ihmetteli, ettei tuntenut mitään omantunnon vaivoja: kaikki hänen periaatteensa, kaikki hänen arvostelunsa olivat Nukin siniset silmät lakaisseet pois. Hän rakasti Nukkia, niinkuin koulupoika rakastaa ensi lempensä esinettä, rakkaudella, joka voisi sanoa, puhdistaa ja raitistaa sydämen, tekee pään terveeksi, jopa joksikin ajaksi suojelee aistillisia himojakin vastaan. Nukin kanssa yhdessäolo näytti hänestä tästä lähin välttämättömältä: nähdä hänet edessään huoneen sohvalla tahi kävellä hänen rinnallaan Bellevuen puitten siimeksessä pitkin noita sammaltuneita kuninkaallisia käytäviä, missä muinoin suuren Dauphinin vaunut olivat vierineet, seurata hänen sinistä helmaansa, ohukaista nilkkaansa, pikkaraisen jalkansa keltaista kenkää, katsella hänen olkihattuansa, niskaansa, vyötäisiänsä, vartaloansa, kudotuilla käsineillä verhottuja kätösiänsä, valkoista sinijuovikasta päivänsuojaansa, häntä itseään elävänä, liikkuvana, — se häntä ihastutti, se karkoitti äärettömän kauas kaikki muut aatokset, se sai hänet elämään voimakasta nykyhetken elämää, se häneltä riisti kaiken harkitsemiskyvyn: sese täytti hänet kokonaan.

Iloisena, kävelystä punottaen, ihmetellen ja kuitenkin hieman pettyneenä katseli Nukki huvilaa, sen hakatusta kivestä tehtyjä seiniä, punaisia ikkunanluukkuja, kun se siinä seisoi paikalla, missä hän ennen oli kiikkunut sulhaspoikansa kanssa. "Hän oli koululainen silloin, sanoi hän, — ja nyt insinööri." Nukki ensin ihmetteli, ett'ei Bourdois ollut antanut kattaa aamiaispöytää ulos vehreän lehtikatoksen suojaan; mutta huomattuaan hänen silmissään hieman tuskallista ilmettä ja peläten, että oli häntä pahastuttanut, lausui hän hyväksyvästi:

Muutoin miellytti häntä kovin pieni huoneusto, kun hän sen sai nähdä. Hän keikkui kukitetun pöydän edessä ja luki ruokajärjestystä, tehden samalla huomautuksiaan: "Meriäyriäistä… tiedättekö, sitä vain minä rakastankin! Mutta siinä pitää olla kuori mukana!… Biffejä? Saatte syödä minunkin osani, sillä lihasta minä en välitä!… Mutta sen sijaan otan multasienet… Paistettua kananpoikaa! Pikkuinenko kananpoika? Miksikä se on tapettu?… Hedelmä jäätelöä… Me ostamme itsellemme neulomoon jäätelöä aseman lähellä olevalta myyjältä… Mansikoita, se on hienoa! Voinhan sekoittaa niitä shamppanjaan?" Hän heittäytyi Bourdois'n kaulaan, suuteli häntä, juoksi sitte nuuskimaan makuuhuonetta, jossa hän otti selkoa sirotusta pähkinäpuuhuonekalustosta, piirroksista seinillä ja pienistä koristekaluista. Bourdois katseli häntä. Hän tunsi vielä kaulassaan nuorien huulten tuoreuden. Se oli ensi suudelma, jonka tyttö hänelle antoi; pyytää ei hän olisi sitä häneltä uskaltanut. Häntä ihmetytti vielä se, ettei hän tuntenut mitään hämminkiä, pelkkää onnea vain.

Nukki avasi samassa kamarin ikkunan laskeakseen valoa sisään; varmasti, käyttäytyen kuin täydellinen rouvasihminen ainakin ja nousten varpailleen voidakseen nähdä itsensä uunin peilissä, laitteli hän sitte hiuksiansa, jotka olivat joutuneet hiukan epäkuntoon ulkoilmassa.

"Hän on hurmaava… Ja merkillisintä on, että hän viihtyy minun seurassani".

Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä. Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.

Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.

— Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä… serkku isän puolelta… Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen morsiantaan, hän miellytti… Mitäs muuta tarvitsikaan, vai? Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen… Jumala! Kuinka meidän kahden oli hauska… Hän oli niin vallaton. En koskaan olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla niin vallaton… vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista vanha… (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!… En minä ole tottunut…) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne viskasin… Hulluja oltiin, ihan… Voi, kuin täällä alkaa tulla vari…

Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla… Bourdois pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.

Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan silmiin, korostaen hymyään.

— Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?

— Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä… Eihän sitä voi olla kaikille mieleen?

"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen rinnallaan… Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle…"

Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin suutelen Nukkia.

Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.

Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen… näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen, aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden… Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.

"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan… me tunnemme toisiamme liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan…" Se, mikä hänelle olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!…" Sitä hän olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin… Semmoinen oli Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman arkuutensa tähden.

"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan… Pois naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen semmoiset… turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian tyhmä…"

Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa tehtiin, jossa Nukki työskenteli.

— Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin, ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia… Ei ne tule toimeen sillä, minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon… Ja sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin… Tekee sitä mieli tehdä tuli pesään… Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään, eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.

"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin masentuneeksi.

— Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta… pahempia, kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona: he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.

— Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois, mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.

— Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja neulomossa hän kyllä miellyttää.

Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:

— En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on liian… kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät mistään.

"Minä siis, ajatteli entinen tarkastaja, olen hänen mieleisiänsä?" Ja siitä vastauksesta olisi hän hänet syönyt suudelmillaan, ell'ei tarjuri samassa olisi puhdistanut muruja pöydältä, ja pannut puhtaalle pyyhkimelle kahvia, liköörejä, sikareja ja savukkeita. Lopetettuaan tämän toimensa sanoi hän ennenkuin lähti:

"Nyt on hetki tullut, ajatteli Bourdois, kun hän vihdoin oli aivan yksin Nukin kanssa. Viivytellä vielä olisi naurettavaa…"

Hän myönsi itselleen kuitenkin vielä lyhyen lykkäyksen: sen ajan, että sai rauhassa nauttia kahvinsa, liköörinsä ja sikarinsa. Nukki joi myöskin kahvia ja likööriä. Nukki poltti savukkeenkin. Nukki vain ei puhunut melkein ollenkaan enää, vastasi vain yksikantaan Bourdois'in ahkeraan sanoja ladellessa. Päivällisen syötyä Nukki ei hymyillyt enää lainkaan; poltteli vain vakavana savukettaan. Bourdois'sta tuntui, että tyttö oli hiukan humalassa, hiukan shamppanjan ja ruo'an huumaama. Mutta hän oli hänestä huolissaan silti yhtä paljon, horjuen kahden pelon välissä, ettei olisi hänelle vastenmielinen joko liian rohkeuden tahi liian itsensä hillitsemisen kautta.

Yht'äkkiä viskasi tyttö pois savukkeensa ja sanoi muuttuneella, ryntäävällä äänellä:

— Kyllä minä sen hyvin näen, että olen mielestänne liian vallaton, jatkoi Nukki. Thérèse sanoi toissa päivänä: on miehiä, joita se miellyttää, toisia, joita se vieroittaa. He pelkäävät taikka ei se tee mitään vaikutusta heihin. Ja, tiedättekö, kuitenkin olen minä vanhempi kuin Thérèse… Syyskuussa kahdeksantoista vuotta!… Siinä i'ässä on jo äitejäkin. Sitä paitsi minä vain näöltäni olen tämmöinen letukka: hiuksenikin leikattiin viime vuonna kuumetaudin jälkeen. Muutenkin, sen vakuutan, on Thérèse minusta aika lailla jälellä.

— Se juuri on minunkin mielipiteeni… Minusta olette ihastuttava semmoisena, kuin olette… Sen parempi ei voikaan olla, koetti Bourdois vielä puhua.

Hän nousi ja meni likemmäksi Nukkia. Mutta tyttö oli käynyt hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen puhuessaan:

— Siinä tapauksessa… etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla. Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte minunkin puolestani!…" Osuitte oikeaan aikaan… tahdoin saada jonkun… te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on… minä tahdoin, minä tahdoin… Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne… Pelkäätte kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.

Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi puhua, miltei vihaisesti.

— Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut, etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista vanha!… Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?

— Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään hänen puheestaan.

— Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta. Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä… Tuossa, katsokaa sitte!…

Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään? Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:

Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois:

— Pikkunen! Rakkaani… älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin kaikki muut… Vakuutan sinulle… ei se sinulle sovi. Olen varma, että sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä… ja sinä niin nuori, niin kaunis!… Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta sentään, minä sinua rakastan… enkä minä tahdo turmella sinua… Älä suutu! Minä en osaa selittää sinulle… Mutta näethän, että sinua rakastan… että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua niinkuin katutyttöä… tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut. Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!… Olet kiltti. Et sysää pois ystävätäsi… Näin olen onnellinen… niin onnellinen…

Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden valuvan.

— Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä, poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon tulvaan.

Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta. Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin tyttö väisti pahoilla mielin.

— Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän… että minä olen katu… katutyttö…

— Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan… Tiedän hyvin, että olette mitä rehellisin… puhtain pikku tyttö…

— Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta… No!… Jos teillä on sisar… tahi tytär… niin, enpä tiedä… toivoisinpa hänen olevan yhtä puhtaan kuin minä olen… Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut, ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut… On vainkin… se nuori mies… täällä… jonka kanssa olin häissä… ja joka nyt on insinööri… Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, — sillä se on totta!

— Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö. (Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle, että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin Zon…" Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä tahansa, sillä… te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte… ei koskaan yksikään mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se on vähän imartelevaa, vai?… Ja vihdoin, (johan sen olen teille sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien alle… Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään! Pelotti… Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että… (hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), — että äidilläni… on muuan… herra… ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni eläessä… Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle paljon suruja…

Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä nenäliinallaan ja jatkoi:

— Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole näin arkaluontoinen, kuin te… Oi, ei!… Hän on kauhea. Vainoo minua. Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla… Minä oikein inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua… haukkuu sanoilla… joita en uskalla mainitakaan teille… joka päivä uhkaa hän viskata minut pellolle… Viime viikolla… täytyi minun mennä yöksi erään tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan, ei… Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni, niin, mikäs siinä oli… täytyi kai löytää joku, joka… minut ottaisi. Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä, niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta, sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta. Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin kanssanne… Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä aion lähteä pois, heti.

Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana, kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:

— No mutta Nukki!… Älkää olko paha… älkää jättäkö minua!… Mitäs teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja minä pyydän anteeksi… Jääkää!… Se, mitä juuri nyt minulle olette kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.

Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset, hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:

Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:

Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen kasvoilleen.

Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla, ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta hiuslaitettaan.

Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.

— Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako… vai savukkeista… vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin väsynyt.

— No, mitäs muuta… teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi
Bourdois.

— Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni, niin nukun.

Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli…
Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.

Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille, ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..

Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen, niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen olentoon.

Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta, lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.

Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen, missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla, kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat, joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä yhteen… ehkäpä hedelmät, nuoret persikat…"

Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain, verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina, huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.

"Kas niin, ajatteli Bourdois… Nyt se on tehty. Minä pidän hänet. Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää… ja olla valtion viroissa… Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle tahi… heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle…"

Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.

"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni…"

Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia… Philomène .. Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto… Ainoa vuode…

Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.

Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään. Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.

"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"

Kuinkas sitte?… Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea hänet tiehensä ja unhottaa hänet.

Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.

"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon. Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen. Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä… jotakin helppoa, joka ei väsytä… työtä kotonaan…"

Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella, se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:

"Siis teen hänet jalkavaimokseni?…" Ja hän ei tietänyt, mitä itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi. Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin, kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle… ja hänessä heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär, ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi itseään:

"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain, että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!… Nyt tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"

Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi, päättäväisempi.

"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin… Gitrac oli oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä. Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. —"

Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö ja sinä aiot vietellä häntä…"

Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella: nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.

Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet… ne eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille… Kyllä kuitenkin… Sulhaspoika… Maurice, se koululainen, joka nyt oli insinööri. Häntä hän oli rakastanut… Hänen tähtensä hän oli tänään tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön oli jättänyt näin lähtemättömän muiston… "Tietysti hän on hänet sen jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme, tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet, jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa. Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.

Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen synnyttämää liikuntoa… Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen… Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää… Sitte hän tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.

Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan… Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa, vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön likeisyys… hänen paitansa vaatimaton karikko… kureliivin suojus punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. — Nukki! lausui vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut silmät… Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle, hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä… Välittömän ujouden liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.

Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan, telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi Nukki:

Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon istuutui.

Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan vihainen minulle… Ja… että olisin käyttänyt hyväkseni sitä tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani… se olisi ollut liian kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä minulle koskaan antanut anteeksi…"

— Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.

— Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän sen.

Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli hän sen minulle… Jotakin on nyt muuttunut".

Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin — laskun maksettua — molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla, siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut, lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti, kysyi Bourdois:

— Tuota koululaista… sitä nuorta miestä, joka oli häissä kanssanne… ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?

— Niin, jatkoi Nukki… minä tiedän hyvin, että se on teille samantekevä… ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli insinööriksi… Chaumontiin… tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on silloin tällöin minulle kirjoittanut… ja minä olen vastannut. Pian hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.

— Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa sinne. Vaan minä en tahtonut.

Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse haaveksivana vastasi Nukki.

— Sillä… Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori… liian naivi… Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen. Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä, ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään toisen kanssa…" Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!… No, uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle? Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma, kävin minä häijyksi häntä kohtaan.

— Nähkääs, herra, ne naiset… ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät ne käsitä itsekään itseään.

— Voi, voi! sanoi Nukki… tämmöisen ompelutytön, kuin minä… jolla ei ole penniäkään… ja hän, joka on herra… ja joskus ehkä voi saada vuodessa kuusi tuhatta francs'ia… Ei… ei siitä tule mitään. Hän tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.

Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella. Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki… ei… se oli suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.

— Kuinka?! sanoi Bourdois… Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle kerroitte?…

Tyttö pudisti päätään. — P—h!… tuleehan sitä kertoneeksi… välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.

Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä nojaten.

— Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko teissä luottamusta minuun?

— Tekö pitäisitte minut?… Teillä kun on semmoinen ajatus, että… aina… oltaisiin vain ystäviä?

Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa: "Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole… Ehkä, päinvastoin, joskus…" Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.

— Niinpä juuri, Nukki… Minä en pyydäkään muuta kuin saada olla teille ystävä, isä…

Hän sai palkinnokseen mitä suloisimman, puhtaimman ja kiitollisimman katseen, minkä koskaan nuoren tytön silmät ovat miehen kasvoihin luoneet.

— Ei tänä iltana… puhui Nukki. Ymmärrättehän… en ole ottanut mitään mukaani… Mutta huomenna tahi ylihuomenna… milloin tahdotte… teen niin, että äiti vihastuu minuun ja ajaa minut pellolle…

Puhumatta sitte enää sanaakaan astuivat he alas mutkittelevaa tietä, joka vie penkereeltä Pont-de-Saint-Cloud'n asemalle. Molemmat olivat he mietteihinsä vajonneet. Molemmat tunsivat he syvän, lopullisen sovinnon syntyvän välilleen, mutta äskeisen väärinkäsityksen tukala tunne pysyi vielä, eikä Bourdois eikä Nukki kyennyt sanoin ilmaisemaan, että asia oli ratkaistu, ettei heidän kesken enää tulisi olemaan kysymystä siitä, minkä Nukki nimitti "tuhmuuksiksi", mutta että he sittenkin tulisivat rakastamaan toisiaan tämän sanan inhimillisessä merkityksessä, että tulisivat tarvitsemaan toinen toisensa, tarvitsemaan toinen toisensa läsnäoloa ja hellyyttä. Ikäänkuin pannakseen sinetin tämän äänettömän sovintokirjan alle soljahti Nukin hansikoittu kätönen Bourdois'n isoon, paljaaseen kouraan. Tämä sulki siihen tuon suloisen pikku elävän esineen ja vaikka hän yhä tunsikin sydämensä raskaaksi, oli hän nyt kuitenkin tyytyväinen, miltei onnellinen. Näin kulkivat he sitte käsikädessä asemalle asti. Ja siellä vasta höllitti Bourdois kätensä tytön kädestä levottomasta ujoudesta odotussaliin kerääntyneiden matkustavaisten edessä.

Kello seitsemän lähti Saint-Lazare'n asemalta tuleva paikallisjuna sieltä Invalides-asemalle. Bourdois osti kaksi ensiluokan lippua toivossa, että saisivat matkustaa mukavasti yksin. Juna saapui todellakin melkein ilman matkustavaisia: kokonainen ensiluokan vaunu oli tyhjä.

— Ette usko, mutta minä en ole koskaan vielä ajanut ensimäisessä luokassa. Jos minä huomenna neulomossa kerron, että matkustin ensimäisessä luokassa, niin sanovat, että valehtelen…

Hän tarkasteli uteliaana vaunun sisustusta, laitteli hattuaan ja hiuksiaan kuvastimen edessä, ja katseli maisemaa milloin oikealta, milloin vasemmalta puolelta. Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen, joka miettiväisenä katseli häntä.

Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä olkapäätä vastaan:

Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät
Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:

Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.

Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.

Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki. Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.

"Näin onkin parasta… Olin yksin ja vanhuus lähestyi. — Niin nuoren jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa. Sen sijaan ottotytön tapainen… se käy päinsä? Hänhän on niin hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan…"

Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?… Tuleekohan hän tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei… Ei koskaan Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.

"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki… Enkä minä tarvitse Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon… Tahi olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon…"

"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs; muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan kanssa tahansa, joka koulua käy… Tietysti! Minä en häntä jätä neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin… Rakas pikku raukka! Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi…"

Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.

Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen hänen olevan onnellisen.

"Hän joutuu sitte joskus naimisiin… Hänhän on rehellinen luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään… kiusaksi tuolle Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja liika köyhänä naidakseen hänet…"

Vaan ell'ei hän tahtoisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Jos hän tahtoo aina vain tuon insinöörihölmönsä?

"Otaksuappa, että minä ehkä olisin vielä niin tuhma, että siihen suostuisin!" ajatteli Bourdois.

Hän soimasi itseään. Mutta Nukin vartalo siinä rintaansa vastassa ja hänen hiustensa tuoksu sieraimissaan, antautui hän vaistomaisen, kaikkia muuta voimakkaamman vakaumuksen valtaan ja tämä vakaumus tyrkytti hänen mieleensä, ettei olisi niinkään tuhmaa olla hyvä, ettei tuo lapsi pettäisi häntä, että olisi suloista, kun ei olisi yksin maailmassa, että tuo olisi aistillisen seikkailun arvoista hyvinkin. Olihan muuten arpa langennut. Ei hän voisi enää olla ilman tuota suloista, luottavaista olentoa. Mikä oli tapahtunut, sitä hän ei ollut etsinyt, mutta ettei sitä nyt olisi ollenkaan ollut, sitä hän ei olisi halunnut.

Juna oli sivuuttanut Javelin ja vieri Champ de Mars'ia kohti. Bourdois kohotti hiljakseen pikku toverinsa vartaloa ja sanoi, herättäen hänet isällisellä suudelmalla:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUKKI: NOVELLI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Nukki: Novelli

NUKKI

MARCEL PRÉVOST

MARCEL PRÉVOST

M. W.

I.

II.

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE