The Project Gutenberg eBook of Kuolematon kuningatar, by H. Rider Haggard

       Johdanto.
    I. Vieraani.
   II. Vuodet vierivät.
  III. Amenartas.
   IV. Tuulispää.
    V. Etiooppialaisen pää.
   VI. Eräs muinainen kristallinen tapa.
  VII. Ustanen laulu.
VIII. Juhla ja sen seuraukset.
   IX. Pieni jalka.
    X. Mietelmiä.
   XI. Kôrin tasanko.
  XII. "Hän".
XIII. Ayesha.
  XIV. Sielu helvetissä.

    I. Ayesha tuomarina.
   II. Kôrin hautakammiot.
  III. Kallikrates.
   IV. "Poistu, nainen!"
    V. "Antakaa minulle musta vuohi!"
   VI. Voitto.
  VII. Hautakammion salaisuus.
VIII. Jobin aavistus.
   IX. Totuuden temppeli.
    X. Syvyyden päällä.
   XI. Elämän tuli.
  XII. Mitä me näimme.
XIII. Hirveä hyppäys.
  XIV. Vuorten yli.

ENSIMMÄINEN OSA.

JOHDANTO.

Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.

Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi, koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.

"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän onkaan!"

"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä. Häntä sanotaan Charoniksi."

Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet. Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää. Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.

"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään ja minä esitän sinut ensin hänelle."

Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään keskusteluun — Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan, sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan, että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin, että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä, kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei, ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.

Samana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä kuullut "Charonista" ja "kreikkalaisesta jumalasta" hiiskaustakaan pitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen tähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään. Mutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen sisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen oli kirjoittanut eräs "Horace Holly", jota nimeä en sillä hetkellä muistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:

K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme, kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin, jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville, että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme. Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin. Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen, että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen. Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.

Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa. Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta. Kertomuksen päähenkilöstä, "kuolemattomasta kuningattaresta", en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan. Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan mahdotonta — ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä esittääkään.

Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani, niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa minulle päätöksestänne.

P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen. Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen, sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne takaisin. L.H.H.

Tämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti, mutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ valmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan käsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten lukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn alulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa myöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun palauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra Leo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä ilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.

Siinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta muodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen nyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni, lukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt salatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en tahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen nähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta, jonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys verhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi, oli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut käsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys esittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla eteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa elinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista kaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä ja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä katoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja luode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen. Mutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt. Minun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen vain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten tehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten seikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan Ayeshaan ja Kôrin luoliin.

P.S. — Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta, joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa? Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen, lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä luulen sen olevan — nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?

Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä selostetuista tapahtumista.

VIERAANI.

Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin se olisi eilen tapahtunut.

Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä, Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista. Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa, kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.

"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti kykene minua vähääkään auttamaan."

Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa. Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät. Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu. Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani. Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan ystävää — paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä. Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten, sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja seisoen vieressäni katsoi siihen.

"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"

Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.

Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko maailmassa oli minulla vain yksi ystävä — mahtoikohan sisäänpyrkijä olla hän?

Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.

Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen, kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle. Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä uudistua.

"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi.
"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."

"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet myöhäinen vieras."

"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten enää näe huomispäivää!"

"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.

"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun, sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät minusta?"

"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän saakka melkeinpä ainoa ystäväni."

"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen. Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"

"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. — L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt — tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin — olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."

Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:

"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly — minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:

"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"

"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.

"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista — häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."

"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua — se vain katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla, jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä, joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi sinulle aivan ihanteellinen."

Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.
Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.

"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en ehdi enää järjestää asiaa toisin."

"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.

"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa kirjeessä olevia määräyksiäni."

"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille, miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa, vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.

"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä. Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan sinulle."

Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni puhumaan.

Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana — niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.

"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."

"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.

Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.

Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?

Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.

Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni — oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.

"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"

"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"

II.

VUODET VIERIVÄT.

Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin. Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä. Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä. Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan. Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla. Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan. Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan. Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä vuotta myöhemmin!

Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on vieläkin hallussani, kuului:

"Hyvä herra. — Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen, josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi. Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä, niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.

Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme

Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki, mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä kellekään vieraalle henkilölle.

Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena, mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen. Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen, joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin, ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille — nuoren miehen nimi oli Job — ja odotin.

Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis. En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat pienet kätensä ja juoksi syliini.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä olet niin hyvä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.

Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa, jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.

Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo minua kohtaan osoitti.

Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin, kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä, mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa "kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä. Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin — melkeinpä yhtä hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija, mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian saavutti etevämmyyden.

Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa, ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle, ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin. Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain päivällisellä.

Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja onnellinen. Muuta en voi sanoa.

Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.

III.

AMENARTAS.

Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.

Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.

"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.

Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.

Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.

"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."

Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".

Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.

Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.

"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.

Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.

Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.

"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.

Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.

Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.

"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."

Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.

Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.

Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu, erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan, Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää. Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".

"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se kuului näin:

"Poikani Leo! — Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään. Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."

"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin ajattelin."

"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle, miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi. Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare. Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs kaunis valkoinen nainen, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen, jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin paluumatkalle.

"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua. Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan, jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun täytyy luopua suunnitelmastani.

"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä, etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen tuotteena.

"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin? Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi. Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme. Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse, poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo: 'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien ihmeellisten kokemustesi voimalla. — Hyvästi!"

Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.

"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."

"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."

"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.

"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:

"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."

"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.

Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.

Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.

Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.

Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin, oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:

    Maassa ja Taivaassa ja Meressä
      On Ihmeellisiä Arvoituksia.
               Hoc Fecit
            Dorothea Vincey.

Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan osoitettu. Se kuului:

Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt, kuului:

"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.
Kallikrates pojalleen."

Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.

Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan. Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui, ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja", jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.

Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex
nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius
Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana
Vindex.

Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen, liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.

Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.

Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:

"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. — John Vincey."

Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:

"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."

Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta — nimittäin tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies, Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey, joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.

"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."

"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella. Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä kirjoittaessaan tämän."

"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina. Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus, oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on, poikaseni, vain paljasta lorua — vain paljasta lorua! Vai mitä Job arvelee?"

"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."

"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti. "En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."

Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille. Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi. Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla, niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan. Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani maailmassa — veljeni, lapseni, ystäväni — ja ellei hän kyllästy minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle samalla, että aioin tulla mukaan.

"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta', niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein ensimmäisen luokan metsästysretki."

Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt laimin sitä.

"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin, että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin tulen mukaasi."

"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme tulekaan vähällä toimeen."

"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta ei ole puutetta."

"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."

"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."

"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."

Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.

IV.

TUULISPÄÄ.

Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten. Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia] päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva. Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen, että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä kuuluviimme.

Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo yhden ainoan sanan: — "Simba (leijona)!"

Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja ytimiin saakka.

"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen, ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on hyvin todennäköistä."

"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.

"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"

"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."

"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria. Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä, mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."

"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa! Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."

"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään, mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."

Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.

"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat, arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan. Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia. Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä silloin neuvoksi tulisi?"

Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia, joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt, ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy, minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli, että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä, vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.

"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."

"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he haisevatkin niin vietävästi."

Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.

Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti. Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.

Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä kuulin Jobin huutavan hurjasti:

Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin, minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan — se oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa, hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.

"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen huutonsa kuulosti kuiskaukselta.

Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin jäänyt eloon häntä suremaan.

Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti. Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman esineen — jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja — Jumala siunatkoon sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi — niin se nousi veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti. Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät seisomaan polvia myöten veteen.

Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.

Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet minulle suoraan kuoleman kidasta.

Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget, sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean pauhinan.

Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.

"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin Jobia tekemään samoin.

Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.

Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa. Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme — seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.

Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli. Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.

Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).

Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana — olimme niin uupuneet, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme — hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.

Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin, joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.

Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon läheisyydessä.

Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian, jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään, kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.

Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu. Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni. Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!

He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.

ETIOOPPIALAISEN PÄÄ.

Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon, kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin. Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi. Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta, ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma, että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli — siinä se oli enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli sen pirullisia kasvoja — ja siinä se on, minä olen varma, vielä kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän näköisenä.

"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan näköistä päätä.

"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan. "Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."

"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen aivan jäykistynyt — otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta — mutta missä on laivamme?"

"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi", vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.

"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."

Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.

"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan. Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare!"

"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän. "Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen. Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä mitään."

Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä, setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."

"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli. Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö sieltä sopivan maihinnousupaikan."

Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä, vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin, mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin. Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme. Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan välitä.

Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta päättäen ihmiskäden tekemä.

"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"

"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun, jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen näköistä."

"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa, joka oli paljastunut puun kaatuessa.

Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut aivan sanattomaksi.

"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti hymyillen.

Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina aikoina oli aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli hautautunut takana olevan suon alle.

"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.

"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden, alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."

"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen muistutustaan.

Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.

"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa. "Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."

"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia kohtaloita."

"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani aion matkata jokea ylös."

Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät, ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah, Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä, niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi. Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika vauhtia. —

Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen, jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen hanhi".

Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien puiden varjoon, — luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä ja tartuin samalla omaani.

"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi, vaikka koettaisinkin."

Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin, joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten, pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän, yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään, kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena. Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.

Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana. Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin. Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen metsämiehen väkisinkin vallata.

"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua. Ammuit todellakin mestarilaukauksen."

Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet, löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä. Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan, mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin. Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen, johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.

"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa, kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi peitteen silmilleen.

Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua, sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.

En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:

Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.

"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat nyt tänne ja pi— pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan sammaltaen jännityksessään.

Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.

Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja meitä lähinnä oleva eläin — iso naarasleijona — kahlasi siihen ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona — täysikasvuinen uros — oli noin parin askeleen päässä ja samassa kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen jotakin mustaa perässään.

"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!" Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.

Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin, huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi sen heti auki helposti kuin hansikkaan.

Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.

Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.

Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin rauhallisesti.

VI.

ERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.

Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!

Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.

Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.

Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.

"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.

Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.

Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet, ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain, ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen. Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja syntyjä syviä saamaan!

Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni. Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.

"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole", ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän väristyksen koko ruumiissani.

"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne", vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:

"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin tällainen sana 'Hänellä-jota-täytyy-totella': 'Valkoiset miehet tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on vietävä maahan, jota 'Hän-jota-täytyy-totella' hallitsee. Saata miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."

"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.

Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita. Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.

"Voi hyvä isä sentään", huokaisi Job, "nytpä vasta taisimmekin joutua kiikkiin, herra."

Samassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs tumma olento keihäs koholla.

"Allah! Allah!" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei näyttänyt olevan armoa odotettavana. "Suojelkaa minua! Suojelkaa minua!"

"Isä, hän on musta", sanoi eräs ääni. "Mitä 'Hän-jota-täytyy totella' sanoi mustasta miehestä?"

Mies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja kuiskasi jotakin.

"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?" kysyi edellinen puhuja, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja.

"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."

Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn nousta kukin tuoliinsa.

"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka hirmuista raatamista."

Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.

Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen, vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.

Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni, että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin. Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.

Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä, josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia. Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi". Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea, lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.

"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma, että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon hyötyä.

"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"

"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin kuolemme, kunnianarvoisa isä".

"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta. Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että 'Hän-jota-kaikkien-tulee-totella' on toiveesi täyttävä."

Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni syöksymään sydämeeni.

"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää enemmänkin kuin kylliksi."

"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen, jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan melkein heti Leon luokse.

Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut, ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.

Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata, jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat, kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt. Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin. Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin kuolemaan saakka väsynyt.

Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita. Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.

Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita. Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho. Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti. Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki, sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.

Henkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään lävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä "Katsohan tuota letukkaa!" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan, että olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin ensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.

Hengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua, mutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat miehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä harmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän kummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita oli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen täysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen. Suku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole isäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä. Jokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat "taloudessa" on vain yksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin päällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä "isä". Tämän "talouden", johon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali eikä ketään toista puhuteltu nimellä "isä". Jos joku nainen tahtoi ilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli tätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka nimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla, niin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he olivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille markkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli harvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo mielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut milloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen aivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut keneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan yhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti hyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen yhteiskuntajärjestyksen.

Muuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen siveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa paikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään aivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa sivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden vannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin täytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän aivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa meidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.

VII.

USTANEN LAULU.

Suutelotoimituksen päätyttyä — minun nuo nuoret neitoset antoivat olla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan kunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen — vanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan luolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä vihjauksistani, että halusimme olla yksin.

Ennenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni, ettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli saatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen jalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon kirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan lähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen ympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä noin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt oikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen ja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda meille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja odotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille keitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua maissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista milloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme sitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan jäljellä.

Kun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän jotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut suunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä tapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa, että valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa Amahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin, oli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet hänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon valkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan. Meidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän sanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti surmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin kaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn 'Häneltä-jota-täytyy-totella', että henkemme oli säästettävä ja meidät tuotava tänne.

"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän", sanoin minä, "mutta ymmärtääkseni 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu vieläkin kauempana. Miten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?"

Billali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin — sillä Ustane, tuo nuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua — sanoi omituisesti naurahtaen:

"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja kuulla ilman korvia? Älä kysele. Hän tiesi."

Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "Hänen-jota-täytyy-totella" puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta päättäen oli "Hän-jota-täytyy-totella" tahi "Hiya" (hän), joksi häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien kuningatar.

Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki. Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut "Hänen-jota-täytyy-totella" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen muukalaisten hengen.

"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka olisi siis 'Hän-jota-täytyy-totella' voinut antaa käskyn jonkun muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' ollut silloin vielä syntynytkään."

Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä viiteen päivään.

Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää, että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta, "Hänestä-jota-täytyy-totella", joka kaikesta päättäen jollakin kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa itseänsä todistamalla riemuiten, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.

Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos — mutta sytytimme ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.

Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin. Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi, johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.

Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.

Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta. Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi, joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään, mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi, mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen pyyntöönsä.

Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin torahampaasta tehtyä torvea.

Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten minäkin hieman naisvihaaja — minkä luulen johtuneen siitä, että hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta — ja hänen kasvoillaan kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata. Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.

"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä uudelleen.

"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä…" karjui Job, heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä. "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä…" Samassa hän vaikeni ja syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin, että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.

Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena. Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa lailla.

Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset, sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla; amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan. Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.

Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa — ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta — Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa, jossa "Hän-jota-täytyy-totella" asui, oli suuria raunioita ja pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja; niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan, niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin, miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.

Heillä oli kuningatarkin. "Hän-jota-täytyy-totella" oli heidän kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa, mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin, niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes "Hän-jota-täytyy-totella" lähetti sanan, että sota oli lopetettava, jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään. Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä. Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.

Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi, että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla kummallisella ja salaperäisellä nimellä "Hän-jota-täytyy-totella". Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan, vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa. Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa, enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden, että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin tähän tapaan:

Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta ja
hipiäsi on maidon valkea.

Oi armaani, pääsi minä hiuksillani peitän, ettei aurinko voisi sinua vahingoittaa.

Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt — minä, minä katosin
synkkään pimeyteen.

Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka on
Ustanea kauniimpi.

Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoit
katseesi kaihoten pimeydessä harhailla.

Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaan
ja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.

Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen. Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.

Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus oli kokonaisuudessaan niin tavaton.

"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.

"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista tapahtumista."

"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä kiinteästi silmiin.

"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?" Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa. Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:

"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään. Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä, sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"

VIII

JUHLA JA SEN SEURAUKSET.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin toimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen tapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen näkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin järkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa siihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me kaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei suinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni kuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä, katsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.

Juuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken olevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa kohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen seurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä eivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen kauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta. Hän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä jotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä hän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen, joka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän kanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen kiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen Ustanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä nuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen jostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.

Luolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa piirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi naista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi. Miehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut pitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin. Parilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa, mutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.

"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?" kysyi Job levottomasti. "Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt hän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän on huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua. Mutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa. Tuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja sydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme. Olenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen huomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!"

Katsoimme sinnepäin ja näimme, että kysymyksessä oleva nainen oli todellakin mennyt Mohammedin luokse ja pyysi säikähtynyttä palvelijaamme tulemaan esiin loukostaan, jossa tämä istui aivan kauhun lamauttamana huutaen Allahia avukseen. Hän noudatti kehoitusta hyvin vastenmielisesti, sillä sekin herätti jo hänen epäluulojaan, että hänelle nyt suotiin kunnia aterioida toisten seurassa, kun hän siihen saakka oli syönyt aina muista erillään. Huomasin hänen olevan melkein suunniltaan kauhusta, sillä hänen vapisevat jalkansa tuskin jaksoivat kannattaa hänen jättiläismäistä vartaloaan ja luulen hänen suostuneen lähtemään nurkastaan naisen mukaan vain sentähden, että eräs kookas amahagger suurine keihäineen astui hänen luoksensa ja talutti hänet kädestä tulen ääreen.

"Tämä ei oikein miellytä minua, pojat", sanoin toisille, "mutta luulen, että meidän on oltava alallamme. Onko kaikilla revolverit mukanaan? On parasta tarkastaa nyt, ovatko ne ladatut ja käyttökunnossa?"

"Minulla on kyllä, herra", sanoi Job taputtaen tukevaa kolttiaan, "mutta Leo-herralla on vain metsästyspuukkonsa, joka on kylläkin peloittavan suuri."

Koska ei näyttänyt olevan aikaa odottaa, kunnes tuo puuttuva ase olisi noudettu, me astuimme rohkeasti esiin ja istuimme tulen ääreen yhteen riviin nojaten selkämme luolan seinään.

Heti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin alkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään kädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä oudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin pienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon Etelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia. Maljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja harvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja ehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee paikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin vanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien maassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä tuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista hautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä uskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat egyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin tunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi amahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat tavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen jalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli vaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita ja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta, mutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt valettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla, joiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan muinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät lemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä, ja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja esittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä mieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa ahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella puolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa kaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.

Tämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni juhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos selostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku oli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen äänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita roihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei voinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja totisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin kiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä, alati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille. (Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät eivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri puinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret rautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset pihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni selittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä äänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne tuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden ihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden, ettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän todellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin mitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä viimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja henkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu juhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että tämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien maisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään syötävää.

Olin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion toisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:

Silloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä tulta kohti ja vastasivat matalasti:

"Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen", vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.

"Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen", vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.

Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan. Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen. (Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.

"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.

"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa puhuttiin kansasta, joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan ruukun näiden päähän?"

Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin, jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun, joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget panna tuon hehkuvan ruukun Mohammedin päähän.

Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä. Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin, kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja samalla armelias sallimuksen johdatus!

Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.

"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme, jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui. Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä. Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hilpeästi:

"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä; parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon, että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.

Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti — Job ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli melkein suurenmoinen.

Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä. Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa, jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni, joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka, erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin) ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti. Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme kaikki kuolleet — he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen väliemme selvittelyyn — ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme kierineet korokkeen synkkään varjoon.

Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä, etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei; epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki, jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin kaatoivat sankarini maahan.

"Tänne keihäs!" huudettiin — "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."

Suljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs koholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin väsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan lamauttivat minut.

Samassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin murhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja heittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He koettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin Leoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten he koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta, mutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo vain haavoittui.

"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla", sanoi sama ääni, joka oli esittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. "Sittenpähän tietävät kuuluvansa toisilleen."

Keihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan teräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.

Samassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti ukkosena luolan avarassa holvissa:

Silloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus, että nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.

IX.

PIENI JALKA.

Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä, jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.

Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.

Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin. Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.

"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."

"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat, sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin päin.

"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan, lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään 'Hänen-jota-täytyy-totella' luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen. Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten tämä kaikki tapahtui."

"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan ruukulla ja syödään juhlallisesti."

"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen", sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."

"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle", lisäsi hän miettiväisesti. "Kun 'Hän-jota-täytyy-totella' lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua 'Hänen-jota-täytyy-totella' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia, jotka tuolla hengettöminä makaavat."

"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"

Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti, sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti, että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää saavansa jonkun uuden leikkikalun.

Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.

Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni, kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.

Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat sanat:

"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi, ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti, vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."

Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan, mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa, kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti "Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden, joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon parturille.

"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli itsekseen), "hän on kyllä ruma — yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on kaunis — oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä, varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa 'Hänkään-jota-täytyy-totella' kykenee tätä poikaani lumoamaan. Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."

Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin häntä nimeltä.

"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan, miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot, jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla 'Hänen-jota-täytyy-totella' luokse. Hän käski myös, että teidätkin on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä kykene lähtemään."

"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet. Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein viihdy tässä paikassa."

"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan on vielä paljonkin luolissa, joissa 'Hän-jota-täytyy-totella' asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle, että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin, kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia. Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas, poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."

Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan selvästi.

"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa. Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta. Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan ymmälle.

"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä. Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."

Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin palsamoimistaidon saavutusten huippu.

Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä suudelleet sinun valkoista hipiääsi.

Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo. Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet oli luolasta tyystin poistettu.

Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta. Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään matkalle.

MIETELMIÄ.

Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia, neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.

"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi matkavalmistuksia.

"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan, sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen voima ja pysyväisyys."

"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.

"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."

"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää välitä minusta."

"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."

"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa", jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä kuiskaukseksi, "'Hän-jota-täytyy-totella' kiellä häntä, sillä kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."

"Jos 'Hän-jota-täytyy-totella' käskisi tytön luopumaan rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?" kysyin minä.

"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.

Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea, loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää, miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki. Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita, joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa. Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme voineet mitenkään välttää.

Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta, jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan. Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan nuorukaista levottomasti.

Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi, sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään, miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu, sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi, että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen, kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.

Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle, päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle, josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella kauas iäisyyteen!

Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan, mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?

Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville? Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.

Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' oli todellakin kuolematon, mitä en hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu. Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin onnellinen.

Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.

Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän ympärystä oli vahvasti keltainen.

"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi. "Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan lehti. Taidan olla hirveän sairas."

Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin, että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan, mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.

"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle, etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin. Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."

"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä, kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."

Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan suohon — minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin, sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat — kun edestäpäin kuului kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.

Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut. Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa, mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.

"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain tuijottivat tylsästi veteen.

"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili henkensä edestä kantotuolin alla.

Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi ruhtinaallisen ylhäisesti.

"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut, että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana, niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat, että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.

"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."

Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.

XI.

KÔR'IN TASANKO.

Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea, joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar, hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla mättäillä.

Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista, miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan, että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.

Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen tuon aution tasangon yksinäisyydessä.

Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon, ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.

"Katsele palatsia, jossa 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu", virkkoi vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan tuollaista valtaistuinta?"

"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti. "Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."

"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet siellä näkeväsi?"

Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?

"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."

Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.

"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme asuu, oli muinoin — minä olen varma siitä — suuri järvi, jonka maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän, jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä, ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."

"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet täytä järveä uudelleen?"

"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä. Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."

"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin minä.

"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."

"Eikö 'Hän-jota-täytyy-totella' poistu milloinkaan asunnostaan?" kysyin minä.

Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon, joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria, mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä, tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja, joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan. Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven, joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa, ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta. Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista, hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan ihastuksesta.

"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan tällä tavalla?"

"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin ihmeellistä ole."

Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun puun taakse.

Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä, joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun, että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa, oli teettänyt nämä työt — kallioiden halkomiset ja suurten luolien louhimot — kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta missä piileskeli vuoren väki?

Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti, mutta päättävästi, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli käskenyt sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa — hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan, kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta, jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille salaisen tien.

Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin, niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.

Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella. Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi, joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja, jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme. He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia, joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo. Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.

Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja, joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.

Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia, jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän. Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut saatuaan sen valmiiksi.

Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan, jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.

Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja vuodevaatteiksi.

Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen huone.

XII.

"HÄN".

Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi, minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.

En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä henkilö — tällä kerralla nuori tyttö — joka selvästi tajuttavalla merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa. Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä suurimmalla epäluulolla.

"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi kunnioittava."

Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena, sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa, jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa. Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi — lapset pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.

Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä, kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla valkoisella vaipalla.

Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan. Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.

Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta. Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen, jonka hänelle ojensin.

Olin istunut Leon luona noin tunnin verran — ainakin alkoi olla jo niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula kulta — kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän ilmoitti, että kuningatar "Hän-jota-täytyy-totella" halusi itse puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän. Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta, jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät "Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja Ustane jäivät Leon luo.

Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme, oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa — kaksi naista ja kaksi miestä — jotka syvään kumartaen järjestäytyivät niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin kymmenen vaaleatukkaista naista — useimmat nuoria ja kauniita — istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä. Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena — asennossa, joka ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle, jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa ja rakastettava vanhus — Billali oli todellakin hyvin miellyttävä henkilö — heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.

"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa sinut tähän paikkaan."

Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä, ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt, että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone. Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio, josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.

Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin, ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin. Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani parkani, ajattelehan toki."

Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa, jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.

Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla ja klassillisella arabian kielellä:

Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina. Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen meille koko huumaavan suloutensa.

"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",
vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.
Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:
"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."

"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu. Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne — tähän kuoleman kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä lainkaan hengestänne, kun antaudutte Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy totella' armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet seuranani, oi muukalainen — ja ne ovat haudassa, jonka itse niille kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee." Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja hän suoristausi äkkiä.

"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"

Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja kauhusta kuin haavanlehden.

"Oi Hiya! oi Hän!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin, sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas, olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin, kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat urhoollisesti. Oi Hiya! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi Hän, ja he ovat jo täällä."

"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan, vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"

Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen seuraan.

XIII.

AYESHA.

"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!" sanoi Hän. "Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka ihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän voi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee hänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain hiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen viisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua 'papiaaniksi'", lisäsi hän nauraen, "sillä näillä villeillä, joilla ei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen eläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi omassa maassasi, muukalainen?"

"Holly", toisti hän lausuen tuon sanan hieman vaivaloisesti, mutta mitä suloisimmalla äänenpainolla, "ja mitä merkitsee 'Holly'?"

"Niinkö. Sinä muistutatkin todella okaista puuta. Olet väkevä ja ruma, mutta sydämesi on rehellinen, ellen erehdy, ja olet sauva, johon voi turvallisesti nojata. Sinä osaat myöskin ajatella. Mutta, oi Holly, älä seiso siellä, vaan tule istumaan tänne minun viereeni. En tahdo nähdä sinun ryömivän edessäni noiden orjien tavoin. Olen kyllästynyt heidän matelemiseensa ja pelkoonsa; välistä ollessani närkästynyt minun tekee mieleni tuhota heidät kokonaan ja nähdä jälkeenjääneiden kalpenevan kauhusta aivan sydänjuuria myöten."

Lumivalkealla kädellään hän piti verhoa sivulla päästääkseen minut sisälle. Noudatin väristen kehoitusta. Tuo nainenhan oli hirmuinen olento. Esiripun sisäpuolella oli pieni noin kahdentoista jalan levyinen ja kymmenen jalan pituinen kammio, jossa oli pieni leposohva ja pöytä. Pöydällä oli hedelmiä ja ruukussa kristallikirkasta vettä. Taampana oli kivestä hakattu kastemaljaa muistuttava astia, joka oli myöskin reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä. Huoneessa palavien lamppujen valo oli leppoisan viihdyttävä ja rauhoittava ja ilmassa tuntui suloinen tuoksu, joka näytti lähtevän Hänen ihanasta tukastaan ja hohtavan valkoisista vaatteistaan. Seisahduin epäröiden pöydän ääreen.

"Istu", sanoi Hän viitaten sohvaan. "Älä pelkää minua. Jos siihen olisi syytä pelkosi kestäisi kauan, sillä minä surmaisin sinut heti. Ole siis aivan huoleton."

Istahdin sohvan päähän kastemaljan tapaisen vesiastian viereen ja Hän asettui hiljaa sohvan toiseen päähän.

"No, Holly", sanoi hän, "mistä johtuu, että puhut arabiankieltä? Se on oma äidinkieleni, sillä olen syntyjäni arabialainen. Isäni oli Yarabin, Kahtanin pojan sukua ja olen syntynyt vanhassa Ozalin kaupungissa Yamanin maakunnassa, jota sanotaan onnelliseksi. Mutta kielesi on hieman erilainen kuin mitä me puhuimme muinoin. Se ei soinnu yhtä kauniisti kuin Hamyarin heimojen helisevä kieli, jota olin tottunut kuulemaan. Muutamat sanat näyttävät muuttuneen ja muistuttavat näiden amahaggerien puhetta, joilla on oma murteensa. Kun puhun heidän kanssaan, tuntuu minusta kuin puhuisin jotakin vierasta kieltä."

"Olen opetellut sitä monta vuotta", vastasin minä. "Sitä puhutaan myöskin Egyptissä ja muuallakin."

"Siis sitä puhutaan vieläkin ja Egypti on vieläkin olemassa? Ja mikä on nykyisen faaraon nimi? Ehkä aina vain joku persialaisen Ochuksen jälkeläinen? Tahi ovatko Akemeniidit jo kukistuneet, sillä siitä on kauan kun Ochus hallitsi?"

"Persialaiset katosivat Egyptistä melkein kaksituhatta vuotta sitten ja sen jälkeen ovat Ptolemaiot, roomalaiset ja monet muut hallinneet Niiliä ja kadonneet kun heidän aikansa on tullut", vastasin minä hämmästyneenä. "Miten on mahdollista, että voit tietää jotakin persialaisesta Artaxerxeestä?"

Hän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen ruumistani.

"Entä Kreikka?" sanoi hän sitten. "Onko Kreikka vielä olemassa? Ah, minä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja nerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia."

"Kyllä", sanoin minä. "Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset kreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja nykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta."

"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko temppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos niin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa tullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän nyt maailmaa?"

"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat hajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja Herodeksen temppelin —"

"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen raunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa."

"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja he pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän kotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa kukistui."

"Solitudinem faciunt, pacem appellant", virkahdin minä, "hävittävät kaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi."

"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Se sointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta tuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka kirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti tuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin tavannut oppineen miehen — miehen, joka on ammentanut viisauden kaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?"

"Kyllä, oi kuningatar, ja hiukan hebreaakin, mutta en puhu niitä hyvin. Ne ovat kaikki kuolleita kieliä nykyään."

"On totta, oi Holly", sanoi hän, "että sinä olet ruma puu, mutta sinä kannat viisauden ihania hedelmiä. Noita juutalaisia minä vihasin, sillä he haukkuivat minua pakanaksi, kun tahdoin opettaa heille viisauttani. Tuliko heidän Messiaansa ja hallitseeko hän nyt maailmaa?"

"Heidän Messiaansa tuli", vastasin minä hartaudella, "mutta hän tuli köyhänä ja halpana eivätkä he tunteneet häntä. He ruoskivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet, mutta hänen oppinsa ja tekonsa elävät vielä, sillä hän oli Jumalan poika, ja nyt hän todellakin hallitsee puolta maailmaa, vaikkakaan ei maallisella valtikalla."

"Ah, noita raatelevaisia susia!" huudahti hän, "noita elostelijoita ja epäjumalain palvelijoita — noita mammonan orjia ja riitaisia houkkioita! Minä voin vieläkin nähdä heidän mustanpuhuvat kasvonsa. Vai Messiaansa he ristiinnaulitsivat? Voin sen kyllä uskoakin. Heille ei merkinnyt mitään, että hän oli Jumalan tahi kaiken elämän antajan poika — keskustelemme myöhemmin, oliko hän se todellakin. Heille ei kelvannut Jumala, joka ei saapunut heidän luokseen loistossa ja kunniassa. Heillekö, valitulle kansalle, Jehovan palvelijoille, jotka samalla kumarsivat Baalia, Astarethia ja kaikkia Egyptin jumalia — miten se olisi ollut mahdollista. Kuinka korskea ja äärimmäisen itsekäs kansa! Vai sentähden he ristiinnaulitsivat Messiaansa, että hän tuli orjan muodossa heidän luoksensa — ja nyt he ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Ellen väärin muista, niin eräs heidän profeettansa ennusti niin käyvän. Mutta se oli oikein noille juutalaisille, jotka mursivat minunkin sydämeni ja pakottivat minut piiloutumaan tähän erämaahan, jossa asui heitä vanhempi kansa. En voinut enää elää muiden ihmisten joukossa, sillä nuo juutalaiset opettivat minut ajattelemaan pahaa kaikista ja vihaamaan maailmaa. Kun olisin opettanut heille viisauttani Jerusalemissa, niin he kivittivät minua, niin, juuri templinportilla nuo tekopyhät ja valkopartaiset rabbit yllyttivät kansaa kimppuuni. Katso, arvet näkyvät vielä tänäkin päivänä!" ja äkillisellä liikkeellä hän paljasti pyöreän käsivartensa, jonka maidonvalkeassa hipiässä näkyi selvästi punainen arpi.

"Anna anteeksi, oi kuningatar", sammalsin minä, "mutta nyt en oikein ymmärrä, mitä tarkoitat. Melkein kaksituhatta vuotta on kulunut siitä, kun juutalaisten Messias riippui ristillään Golgatalla. Miten olisit sinä voinut opettaa viisauttasi juutalaisille ennen hänen syntymäänsä? Sinähän olet nainen, ihminen, etkä henki. Eihän kukaan voi elää kahtatuhatta vuotta. Miksi pidät minua narrinasi, oi kuningatar?"

Hän nojasi taaksepäin ja minä tunsin jälleen hänen läpitunkevan katseensa tutkistelevan sydämeni salaisimmatkin kätköt.

"Oi ihminen!" sanoi hän vihdoin viivytellen ja harkitusti, "maailmassa näyttää vielä olevan paljon asioita, joista sinä et tiedä mitään. Uskotko sinäkin, niinkuin nuo juutalaiset, että kaikki elävät olennot kuolevat ja katoavat iäksi? Minä sanon sinulle, ettei mikään kuole iankaikkisesti. Kuolemaa ei ole, vaan olotilan muutos. Katsohan tänne", lisäsi hän viitaten muutamiin veistoksiin kallioseinässä. "Siitä on nyt kulunut kolme kertaa kaksituhatta vuotta, kun tuo mahtava kansa, jonka taiteilijat ovat muovailleet nämä korkokuvat, kuoli ruttoon niin tarkoin, ettei yhtään jäänyt henkiin. Mutta he elävät kuitenkin vieläkin; ehkä heidän henkensä ovat juuri nyt meidän ympärillämme. Minusta tuntuu välistä aivan kuin näkisin heidät", lopetti hän silmäillen ympärilleen.

"Ovat — joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät yhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha — se on minun nimeni, muukalainen — sanon sinulle, että minä odotan parhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan jälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut, sillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä hän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja suloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he lauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi. Tunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä palvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan muutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen, luulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä näiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?"

"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut paha, en tiedä — sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä. Siksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin — mikä ei voi tapahtua ennenkuin aikani tulee — mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä hän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta muuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa maailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin helposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun rakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia, jota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä, hän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut kerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti sulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän minua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua vain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan mittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön pimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo huomenna."

Istuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli minun ymmärrykseni.

"Jos niin on, oi kuningatar", sanoin vihdoin, "että me ihmiset synnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos totta puhut." Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä välähtivät hunnun takana. "Sinun", lisäsin minä sentähden hätäisesti, "joka et ole milloinkaan kuollut?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta sattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman arvoituksen. — Elämähän on olemassa — sanopas, muukalainen, minkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi? Merkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta vuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt kymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin vaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa eivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan, paitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia. Jos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä asia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on kyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki kuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen hengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää yhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä ei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen, vaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu, luonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua, kunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu? Ei ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin kauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en kaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en epäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo nyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus muulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten puhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän olevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun uhreiksi?"

"Katso siis tänne", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen vesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden pintaa.

Nousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä näin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt — meidän veneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla ja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei kasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen venettä.

Kavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta, sillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.

"Ei, ei, oi Holly", sanoi hän, "noituutta ei ole olemassakaan — se on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain luonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni, josta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää sinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on minun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija, tunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat ajatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan — en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä minun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia vuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta mieleeni — noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin sitä myöten — ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin veneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui peite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja minä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt hyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin tuosta nuorukaisesta — leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas — sinä sanot hänellä olevan ankaran kuumeen — hän haavoittui taistelussa."

"Hän on hyvin huono", vastasin minä surullisesti; "etkö voisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?"

"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin surullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?"

"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa kuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun lääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla samaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi, tapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet. Odotahan, kuka hoitaa häntä?"

"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä" — tässä minä epäröin hieman — "eräs kaunis Ustane niminen nuori nainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti hänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi keskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi kuningatar."

"Minunko kansani!" huudahti hän kiivaasti. "Älä sano tätä kansaa minun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat ja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän tapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään sano minua kuningattareksi — olen kyllästynyt imarteluun ja arvonimiin — sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin suloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein, mitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta minua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän — mutta katsotaanpa", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä vesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. "Katso", kuiskasi hän sitten hiljaa, "hänkö se on?"

Katsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit piirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan sanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen oikealle olkapäälleen.

"Hän se on", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen tapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.

"Leo", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; "sehän on 'leijona' latinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä on sangen kummallista", jatkoi hän puhellen itsekseen, "sangen kummallista — mutta eihän se voi olla mahdollista." Hän ojensi kätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka pintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.

"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi Holly?" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Näiden villien ihmisten keskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei ole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä tulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani", ja hän viittasi pieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. "Minä syön vain hedelmiä ja vehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni pane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä, kuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat palvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä palvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin. Onnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma, että annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan erilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten rodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni raukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?"

"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää", sanoin minä rohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. "Minä tahtoisin nähdä kasvosi."

Hän naurahti hopeanheleästi. "Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt pyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö niissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli onnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika kauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä toivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten — olen hänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut."

"Niin kuin tahdot, Ayesha", sanoin minä. "En pelkää kauneuttasi. Sellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon kukkanen, ei mieltäni järkytä."

"Erehdyt", sanoi hän, "se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni pysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon mies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa. Ei kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani, ja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna, etteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi kuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?"

Hän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa — en ole milloinkaan nähnyt niiden vertaisia — ja veti hitaasti, hyvin hitaasti hiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka ulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni puettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka vain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen pienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat niin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole milloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta kullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita suloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin katseeni, ja — minä en liioittele — kavahdin taaksepäin soaistuna ja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen sanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli tässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja puhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista — minuun se ainakin teki sellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen kauneuttaan? En voi — en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka kynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin kertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä, poskien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta otsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana hänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa kuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko olennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka säteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan voinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä kauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin käsittämättömän tummaa ja ahdistavaa — sädekehä ei ollut kotoisin taivahista — mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla kauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot olivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka hiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin varjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi, se himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: "Katso minua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja kaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua menneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat sydämessäni — syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton — paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun vapautukseni hetki koittaa."

Jonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä tuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi voima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.

Hän nauroi — ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani — ja nyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.

"Hupsu mies!" sanoi hän. "Actaeonin lailla olet saanut tahtosi perille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon, kuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei kukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko kylliksesi katsellut minua?"

"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni", sanoin minä käheästi ja peitin kasvoni kädelläni.

"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on hauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi Holly!" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.

Samassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa muuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi jäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa sielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet kovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin suoremmaksi.

"Ihminen!" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin kuin käärme, joka on iskemäisillään — "ihminen, mistä olet saanut sinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä minä surmaan sinut heti!" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen silmänsä leimusivat niin hirveästi — ne näyttivät aivan suitsevan tulta — että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen kauhuissani käsittämättömiä sanoja.

"Hiljaa", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa yhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. "Minä pelästytin sinut! Anna minulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne kiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja sulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani — olit hyvin lähellä kuolemaa — mutta minä muistin —. Niin, mistä olet saanut tuon sinettikiven?"

"Minä löysin sen", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin todellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin vain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.

"On hyvin kummallista", sanoi hän koettaen turhaan hillitä liikutustaan, "mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen sinettikiven. Se — se riippui — rakastamani miehen kaulassa." Tukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen, jonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.

"Niin", jatkoi hän, "tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en olisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen nähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus, jota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan. Mutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo. Mene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet nähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan", ja kääntyen poispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.

XIV.

SIELU HELVETISSÄ.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin vuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin kuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä hämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko nähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti suunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista, että minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien tieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka ehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle Euroopassa annetaan nimi "yliluonnollinen", voisin nyt uskoa pari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin kahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos kaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten oli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden pinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon naisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta muinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen tapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan? Mitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta kauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton. Kukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen, niin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan, ettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut piintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja onnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut heikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja olen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta nyt minä tiesin ja sanomattomaksi kauhukseni käsitin, etten milloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota olentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho. Hänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset voimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut rakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta valitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko vai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä näitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti rakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen, yleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani ja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja! Hän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut siitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista — joutua tässä vielä vanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei ollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä vanha kuin alkuperäinen Circekin.

Hiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä jotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani hulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka oli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta, jonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi, joten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen mielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota 'Hän-jota-täytyy totella' odotti — vainaja, jonka piti uudestaan syntymän? Mahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi syntynyt uudestaan maailmaan?

Mutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta vuotta — niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt ennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin vuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan päälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat aivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No, miksikäpäs ei! Vive la guerre! Mielestäni oli onnettominta, etten ollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin järjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan seinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: "Kukapa tietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä olit minä ja minä olen sinä?" ja minä nauroin jälleen hillittömästi omille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa kattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan päästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.

Samassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja riisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun käteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa sisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin näkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja lamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja heittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen vuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän nukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten kuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja hengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin jälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen minut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi silloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla, joka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla? Varmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan olemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei ollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin palavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein aarteeni — vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja murheella kaivattu rakastettu.

Palasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut vieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli vain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen liikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen toimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia, jotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman eriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni edellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien näiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen kauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.

Kävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä näin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea aukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen käytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan, ettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa, johon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme oli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi ja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon. Käytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen käytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän makuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka alla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni vallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä kuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin menin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani noin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni kohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien risteyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto puhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon salaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin pari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut, sillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon kolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta. Mitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut pitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä synkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko yötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli keskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni — ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani hetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä heikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen lamppuuni — kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti ja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten ja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä suistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin selvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta ilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon tunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja — oi, suuri Jumala!

Saatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen luolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi valkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä oli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen porras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella vaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen lavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan vaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun syrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen päänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka häilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras tehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen päättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.

Hän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo nähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö, ja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan saakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun jäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen temmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden silmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.

Hän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle pään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas kultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa. Hänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä hirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua, jos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan. Mutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin paikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä olin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen vaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi nähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi olisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä — niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.

Nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat jälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja olen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana melkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen alla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset kirkkaalla, aavemaisella hohteella.

Norsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä kuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä ja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi seisahtumaan, seuraavat sanat:

"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu." Kädet vaipuivat taas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen vaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.

"Hänen muistonsa olkoon kirottu — Egyptin naisen muisto olkoon ikuisesti kirottu."

Kädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. "Kirottu olkoon hän, tuo
Niilin tytär, kauneutensa tähden."

"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni minua vastustamaan."

Kuin äärettömän tuskan kiduttamana hän painoi kädet kasvoilleen ja huusi epätoivoisesti:

"Mitä tämä kostonhuuto enää hyödyttää? Hän voitti minut ja meni eikä kostoni häntä enää tavoita."

"Kirottu olkoon hän, niissä ikinä hän lieneekin. Saavuttakoon kiroukseni hänet kaikkialla ja häiritköön hänen rauhaansa."

"Kirottu olkoon hän kaikkialla tähtien avaruuksissa. Hänen varjonsa olkoon kirottu."

"Kuulkoon hän sielläkin ääneni. Kätkeytyköön hän synkimpään pimeyteen."

"Tapaan hänet vielä kerran ja silloin hän on vaipuva epätoivon pohjattomaan kuiluun."

Liekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään. "Eihän tämä mitään hyödytä — ei mitään", valitti hän; "kukapa voi nukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni." Hän aloitti vielä kerran jumalattoman menonsa.

"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon hänen syntymänsä ikuisesti kirottu."

"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa."

"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä iankaikkisesti kirottu."

Ja näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski, ja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen sähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat luolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku. Kivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän selvästi ja häipyi taas pimeyteen.

Vihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan kivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.

"Kaksituhatta vuotta", valitti hän — "kaksituhatta vuotta olen odottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin ja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei laimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää kaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina silmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua ja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka ovat vielä edessäpäin aina loppumattomiin — miten lohduttoman pitkät ne ovatkaan!"

"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen saapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en ole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo sovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on voimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot, että minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän — ehkä tuo Egyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja pilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka surmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa!" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti niin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.

Äkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja pudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän astui lavitsalla lepäävän vainajan luo.

"Oi Kallikrates", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen kuullessani, "minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi, vaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin kamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä, jonka surmasin — surmasin omalla kädelläni", ja vapisevin sormin hän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi kuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus olisi häntä itseäänkin hirvittänyt:

"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin. Minä voin tehdä sen", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen koko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi ja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta verhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni, että valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja peite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä. Minä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä hän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi", sanoi hän surullisesti. "Mitä hyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta jolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä kuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin. Sinussa oleva henki olisi minun eikä sinun, oi Kallikrates."

Hän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi polvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen lievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän surunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin ja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta kamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne, että olin nähnyt sielun helvetissä.

Eteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja kerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni. Kuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että olin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän käytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin äärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin tajuntani.

Herätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan käytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän kajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani turvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian sikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.

TOINEN OSA.

AYESHA TUOMARINA.

Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen, sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.

"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa. Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne koko yönä."

Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön, jonka kaltaista en toista toivonut.

"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua, niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty. Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella kielellään — ainakin hän on sen näköinen — että aivan hirvittää kuulla."

"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt, nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa, että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia, jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö, olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä, joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin hulluja (Job pani erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä rangaistaan uteliaisuutemme tähden — se on mielipiteeni, herra — ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo kymmentä."

Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä, joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli, että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "Hän" ei surmaisi meitä, vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke. Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää. Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!

Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi — ainakin hän oli sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.

"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin raskain mielin.

"'Hän-jota-täytyy-totella' haluaa puhutella sinua, papiaani", sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas poikaseni. Eilen olin melkein varma, että Hän surmaisi sinut, kun et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."

Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän maan muinaisajan tutkiskeluun.

Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki ovat moitteettomassa kunnossa."

Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva, mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu astinlauta.

Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet. Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään. Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli Hän itse. Noustuaan korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua kreikan kielellä luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän puhettamme.

"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies; siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein lausumaan."

"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen seikkailuni.

"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti. Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen herätit henkiin, oi Holly."

"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:

Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen käytävään oikealla.

Luolassa vallitsi syvä äänettömyys. Hän nojasi hunnutettua päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään. Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan, vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin heittäytyneet maahan, ellei Hän olisi kieltänyt heitä.

"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän. Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen sointuvasti.

Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä äänettömyydessä, jonka aikana Hän näkyi pään liikkeestä päättäen — mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään — tarkastelevan tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta hiljaa ja harkitsevasti:

"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi, nämä miehet?"

"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.

"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta olen kuullut."

Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin, kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.

"Olette kuulleet", sanoi Hän vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä, joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä — tämän salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan. "Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko millään puolustaa käytöstänne?"

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "Hän-jota-täytyy-totella" suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen, kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.

Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan. Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä luonnollista kauhuaan.

Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä. Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.

"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia, ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet, elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että Hiyan laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut. Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten — pahuudessanne te olisitte tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."

Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan. Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.

"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin perustuva lausumistapamme — "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti, josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla, sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan. Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt, miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin ja lausui juhlallisesti:

II.

KÔRIN HAUTAKAMMIOT.

Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa. Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää minulle luolien ihmeitä.

Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme, mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat kumarrettuaan syvään.

"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"

"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän kirjoituksiaan — olen vähitellen saanut selvän kielestä — ja tämä luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta, jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus kuului:

"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."

"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut", ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"

"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle kirjoitusta, joka kuului: —

"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli — olipa hän sitten vanha tahi nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä, kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."

Huokaisin hämmästyksestä — noista sanoista henkivä ääretön epätoivo oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!

"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"

"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat, joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia, mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset, tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso, he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta. Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta. Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole milloinkaan nähneet sellaista näkyä."

Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni. Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi, kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle, niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.

"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni poispäin.

"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat. Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi. Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa hautakammioissa sota-aseita.

"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani. Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni — en häpeä sitä tunnustaa — täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.

Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen yksitoikkoinen.

Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste, jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti. Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä, ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi. Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia ehditty täydellisesti toimittaa.

Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä, jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut. Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi kirjoituksen, joka kuului: "Kuoleman vihkimät."

Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.

Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja muilta salattuja asioita.

Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus. Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa — liljaa puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan. Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä havahduin todellisuuteen.

Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta. — Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?

Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui unelmaani täydellisesti:

"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä, että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava? Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö, mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin? Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin, nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."

"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie minut täältä, oi Ayesha!"

III.

KALLIKRATES.

Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi minua jäämään.

"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää, että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly — minähän varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen. Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"

Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.

Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera, jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa, eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan. Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen nainen.

"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä. Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten, oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista nyt hiukan, vain hyvin heikosti — näetkös — sormesi koskettavat toisiinsa, oi Holly!"

Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön, kuka hän oli — minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti kaikki mahdolliset kielet — tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo mies väkisinkin hämmentyä — että minä jumaloin häntä enemmän kuin ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin, minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä, joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti käsiään iloissaan.

"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana, ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä, joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi — sinä olet tavallaan hyvinkin viisas — sinä käyttäydyt mielettömästi ja tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini — ehkä sinä tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin katso", ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan suudellakin minua, sillä suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.

"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten, joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni kulkemaan entisiä uriaan — vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni, niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua. Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä, minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella kasvojani."

Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle, että olin nähnyt hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän liekin ääressä.

"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä, jotka ovat — usko minua — ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat, nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu — siinä heidän koko uskontunnustuksensa!"

Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa, arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin tunnustivat.

"Minä ymmärrän", sanoi hän — "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun pelko — siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi. Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat, kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään, jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta. Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja pitemmät kädet sen harjoittamiseen."

Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin luolat, ja joita minä en — ohimennen sanoen — ollenkaan hyväksynyt Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa. Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha todellakin uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.

"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa, Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta! Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa nimessä. Niin on aina ollut — mutta, Hollyseni, oletko väsynyt, kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle oppini? — sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit polvillasi edessäni — asento ei sovi sinulle, Holly — ja vannoit rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet. Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.

"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina. He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä: hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun saavuttamattomissa — viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani, joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä menettäisin hänet ainiaaksi!

"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani — ellei hän ollut valehdellut minulle — mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen noussut kauhusta pystyyn."

"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa tännepäin!"

Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen lattialle.

"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan kuolemaisillaan."

"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti. "Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"

"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia — joka tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.

"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."

Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.

"Mitä 'Hän-jota-täytyy-totella' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en mene, herra."

"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään veistettyjä korkokuvia.

"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.

"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa Leo lepäsi kasvot seinään päin.

Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.

"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?" ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.

"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa — tuossa lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin — nyt hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."

"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.

"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri viimeisiä henkäyksiään."

"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin. Olen niin hermostunut — käteni vapisevat — ja toimitus on kuitenkin niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa. Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän kuolee!"

Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli tullutkin.

Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri katkeamaisillaan — hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan, mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein menettänyt.

Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen — vain silmäluomet värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä kohtaan syvää sääliä.

Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.

"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä luulin jo tulleeni liian myöhään — jos olisin viipynyt sekunnin kauemmin — niin hän — hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.

"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän. "Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään tuosta kidutusten ja tuskien paikasta — en muista nyt, oliko sen nimi Helvetti vai Hades — josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa, jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa — yksin olen kärsinyt — kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut vapauttajani luo."

"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui — hän, jota olin vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin. Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään — minä, joka olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen. Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan — odotan, kunnes aika on jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään — hän eli! Silloin minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni — miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."

Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän suudelman tämän otsalle, mikä näky — vaikkakin kaunis ja liikuttava — kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!

IV.

"POISTU, NAINEN!"

Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä hän oikein on — Kallikrateksen palvelijako vai?"

"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo", vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti sanoa."

Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän olikin vanha, hän oli mustasukkainen.

"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja paikalla."

"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"

"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen häneltä — sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin rikkaus ja valta naiselle — se on hänen heikkoutensa. Usko minua, kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka, Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."

Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.

"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän. "Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista? Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla — hän on minun; ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."

"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy semmoiseen."

"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö, joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa, sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa. Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa, iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut. Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja. Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja nainen, taivas ja maa — kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät, mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä sanon, oi Holly?"

Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan puoleen.

"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa? Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään, joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti egyptiläistä Amenartasta."

"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen käsivarteeni.

"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi? Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut. Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin, että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan veriseen käteen?"

"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua, Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä. Käske tyttö tänne — pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.

Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.

"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut", vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.

"Ei, hän elää", vastasin minä. "'Hän-jota-täytyy-totella' on pelastanut hänet. Käy sisään."

Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien tavan mukaan pelätyn "Hänen-jota-täytyy-totella" läsnä ollessa.

"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua osoittaen nukkuvaa Leoa.

"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen rangaistaan kuolemalla. Poistu!"

Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen päättäväisyyden.

"Ei, oi Hän, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän on mieheni ja minä rakastan häntä — jumaloin häntä enkä tahdo luopua hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"

Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten pahinta.

"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan luonnollinen."

"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa. Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene, ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"

"Minä en mene! Hän on minun — minun", huusi tyttö tuskissaan. "Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle — en milloinkaan."

Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään, mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa, näkyi kolme lumivalkoista sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.

"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain naurahti.

"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle. "Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin, jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."

Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.

"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut, niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset. Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."

Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja — noituuttahan ei olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin, sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.

Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa luota.

Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina, kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen, ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä — torit ja basaarit olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä erotin sanat: "Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden asunto — kukistunut — kukistunut, soraksi sortunut!" Nuo valkeat falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon lailla huoneestamme.

Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä. Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin pitkään huntuunsa kietoutuneena.

"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi arabiaksi:

"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen? Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun paikkaan olemme nyt joutuneet — häh?"

"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten, sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen lihalientä."

Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane — missä hän on?"

Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."

Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään, vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka. Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.

Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.

Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea, jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin, niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme Hänen luoksensa, sillä mykät palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.

Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle, nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa, jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia. Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."

"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä olen huolehtiva" — sanat lausuttiin erikoisella painolla — "ettei se konsanaan uudistu."

Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä ja hellästä huolenpidosta.

"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä minua, joka olen onnellinen tulostasi."

"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä, "hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"

Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan, sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen tarkastellessaan minua kiinteästi.

"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta, niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"

"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on mahtanut mennä?"

"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä, missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin. Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."

"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä nuori nainen ja minä — me — no niin, me olimme hiukan niinkuin välilöissä."

"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"

Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä, ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni, muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa. Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.

Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut, vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.

"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.

Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo viidettä ja me olimme kaikki — etenkin Leo — sangen väsyneet ja nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa, kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa, näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia, kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi. Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten selkäpiitänsä karmivan.

Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä" sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "Hän-jota-täytyy totella" ja valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi käydä pimeässä päinsä.

"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat, kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat oikeastaan olivat.

Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa — soihdut, joilla meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat kuin olivatkin luolien muumioita!

Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske! Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot. Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren, joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun, kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan pituisina kielekkeinä.

Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.

Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia, olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!

Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan. Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.

"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja, katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet, että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat tulevat nyt, kaunis joukko — vai mitä? Näyttämö on valaistu ja esitys voi siis alkaa."

Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät meidän eteemme ja tanssi — jonkinlainen pahojen henkien karkelo — alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä, muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun väreet alkoivat karmia selkääni.

Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:

"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"

Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.

"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi.
Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.
Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."

"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa piehtaroiva onneton jälleen.

"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä, piru."

Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.

"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko kurkkuun!"

"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta! pian! Kuuletteko?"

Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä. Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.

Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia kömpelösti — luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten: "Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen. Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:

"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten 'hän-jota-täytyy-totella' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi, minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"

"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt, mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten asian laita oikein on."

"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. — Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."

"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti — heti, sillä täällä henkii ilmakin kuolemaa. Ehkä 'Hän-jota-täytyy-totella' kuulee tämänkin puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti jäseneni — Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.

VI.

VOITTO.

Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:

"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli todellakin kaunis — leopardi ja leijona!"

"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut —, katso, tulet tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."

"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan: "tappakaa minut heti."

"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen samassa nyrkki koholla toista kohti.

"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni."

Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua, ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta vaaleata tuhkaa.

Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä, seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa meistä hiukan kauempana vasemmalla.

"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun käskin tuon niskurin" — hän viittasi Ustaneen — "mennä täältä iäksi matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."

"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä, oi kuningatar."

"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle onkin hyvä kun sen teen — silloin on tyttö ainoa syyllinen."

"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.

Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten ankarasti Ustanelle:

"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano, miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa ymmärtää sinua."

Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan, jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.

"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden, että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä. Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin rakastavansa."

"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi lävitse, oi kuningatar!"

"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden. Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle, mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten, niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun. Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun —"

Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla, kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.

Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä syöksyimme heti hänen luoksensa — tyttö oli kuollut. Tuo peloittava Hän oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun salaperäisen sähköilmiön avulla.

Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti häneltä kokonaan sisun pois.

"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.

"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär! Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"

"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua ennenkuin kuulet selitykseni. Sinä olet minun rakastettuni, minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."

"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen
Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin
Kallikrates — ainakin minä uskon niin olleen."

"Sinäpä sen sanoit — Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä, juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates — ja minun katkerasti kaivattu rakastettuni."

"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä. Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän olisi varmastikin sinua parempi."

"Niinkö sanot — niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"

"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi, senkin paha henki!"

"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."

"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen, joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni — en tiedä miten — ja kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.

"Niin olen — vain tavallinen ihminen — ja sinun oma rakas puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset, sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti, että sydäntäni vihlaisi.

Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan Ustane-raukan ruumiiseen.

"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."

"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "Tule!"

Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä — näin hänen yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen vastarintansa perinpohjin — niin, hän ei muistanut enää murhattua rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut kukaan kuolevainen vastustaa.

Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis uskollisuudenvalan tämän murhaajalle — kaikki kunnian vaatimukset unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.

Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:

"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"

Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle, ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.

Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.

"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan — kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen — ja kuului muistaakseni jotakuinkin näin:

Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vain
kerran kukkii ja sitten lakastuu.

Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polun
reunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.

Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä kalleimpanaan.

Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat ovat välttämättömät sen menestykselle.

Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaan
tiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.

Sitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän olkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:

Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteni
ole vieläkään jäähtynyt.

Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olen
saanut palkkani — sinä olet luonani.

Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitin
sinut luotani.

Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.

Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevien
niittyjen halki.

Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttamme
ylistetään vuosituhansia.

Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme ja
mahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.

Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon puna
kiitää huipulta toiselle.

Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva kuvaukseni on vain heikko aavistus.

"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta — ehkä uskot minun tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"

"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."

Mitään ajattelematta — olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi tässä käsittämättömien ihmeitten maassa — me teimme työtä käskettyä. Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti, että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin, kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.

"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet, Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä minun — minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso, kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"

En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?

Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen. Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä. Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin samalla ratkaisua.

VII.

HAUTAKAMMION SALAISUUS.

"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon. Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion vastapäisellä seinällä.

"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen. Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini kosketuksesta — niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä ihmeellisen näyn — olet näkevä itsesi kuolleena — hyvin olen minä hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"

Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään valkoisen peitteen liepeeseen.

"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen ihmeelliseltä — jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin; mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."

"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet, jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää, Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen toiselle puolelle on kirjoitettu."

Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet, Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta. Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.

Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:

"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.

"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea häneen."

Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.

"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden, että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä. Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön, sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi. Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän kuoleman asemesta — en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä, sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."

"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä. Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian, ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin. Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia, oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia. Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:

Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen putoamista kykenemättä sanomaan mitään.

"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte, ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota meidän on seurattava."

Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä, laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä — kirosi hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta, joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.

"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä — eipä sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä — jalkani pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä — ainakin luulen niin. Kaikki on niin kauheata! Entä tuo — tuo kuollut! Minä se olin! Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja 'Hän-jota-täytyy-totella' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"

Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta. Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla luopumaan turmiollisesta tavastaan.

Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta, olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti rakastaneensa ja parituhatta vuotta.

Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen rikokset — etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa rakkaudesta häneen.

Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa, verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa, joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.

Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen, joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.

Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.

VIII.

JOBIN AAVISTUS.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin pelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi samalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät elävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani hänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin kiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen kohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan paraimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan "porsaaksi", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä englannin kielellä "lutkaksi", mutta kaikki nämä vihollisuudet unhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt kuningattaren luona.

"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra", sanoi Job kuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli säestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, "mutta minun mielipiteeni on, ettei tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' ole kukaan muu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti täytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu. Endorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei kykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan enempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta flanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja tämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan enää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan olevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin nuorukaisen kynsistään."

"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa. Kuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain nähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten ihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä makasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka olen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa ruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein käy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne hänen poikansa on joutunut."

"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa", vastasin minä huoaten, sillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet hermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.

"Olette oikeassa, herra", vastasi Job, "ja jos suvaitsette, niin minä tahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa" — Leo oli noussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. "Minä tiedän varmasti, etten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi minulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen yöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin muutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin ihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia kauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan. 'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin jokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan hevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut, että minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja nähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli hyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua luultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää rähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'"

"Aivan niin, herra — ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös varoituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset roistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä ajatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan", sanoi Job masentuneesti. "Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että minun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni halunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä oli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat aikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi väliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin ehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa melkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen joudumme yksiin leipiin."

"Luulet nyt varmaankin", sanoi minä, "kuolevasi sentähden, että näit unta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin tietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka sattumalta näkisi unissaan äitinsä?"

"Te nauratte minulle, herra", sanoi Job, "mutta näettekös, te ette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö olisi ollut joku toinen — vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan pitänyt itsestään suurta ääntä — niin en olisi unestani paljoakaan välittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän olikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut tänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä tunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille nyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta tuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi hinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut elää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti ja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut minun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset suosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen keveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä olen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä minusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin kotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä, herra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut teistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani älkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin kreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra."

"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme onnellisesti kaikista vaikeuksista."

"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani, että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."

"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus, että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni. Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti olevan aivan aiheeton — synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset syyt — niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani. Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella — päätään selvittelemässä, kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua, mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.

Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että "Hän-jota-täytyy-totella" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.

Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan olisi tarvinnut.

"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole, mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan, että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata, ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" — mitä hän ei kuitenkaan ohimennen sanoen tehnyt —. "Sinua ei panna silti kovemmalle koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä — mikä olisi hirveätä — me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"

Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha jatkoi:

"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi, sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin miellyttävästi."

"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"

"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."

"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on arvokasta ihmisten mielestä."

"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä. Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea. Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme? Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta, niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta? Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme ikämme äärettömällä pituudella?"

"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus — rakkaus, joka kaunistaa kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel, joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."

"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin onneton — mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua, sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme, meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän kirkkaudessa."

"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta, joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin kertoa sinulle — mutta mitäpä se hyödyttäisi — miksi riistäisin hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi, oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen, jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden, ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli, onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."

Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut — etenkin Leon läsnäollessa — sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen, jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin hetkellä.

"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä? Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates — jonka näit — oli sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki — äläkä suinkaan liioittele?"

Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:

"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme hyvästä ja pahasta — silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin sairas — että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan, koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"

"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa; tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen norsunluunvalkoisen rintansa — "katso, tässä sykkii sydämeni ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle muinoin annetun tehtävän."

"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka voisin tehdä sinulle mitään pahaa — ennen surmaisin itseni."

"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi — mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta? Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun kaltaisekseni — älä pelkää, etten löytäisi tietä — ja asetumme Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates, tuota Englantia ja —"

Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme, että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.

"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."

Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa. Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat. Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.

"Siis demokratia", sanoi Ayesha — "silloin teillä on varmasti joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään, asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki kunnioittaen kumartavat."

"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota", sanoi hän rauhallisesti, "ja Kallikrates on hallitseva maata."

Minä selitin heti Ayeshalle, ettei "tuhoaminen" kävisi Englannissa lainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain rikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.

"Lain rikkomista", toisti hän ivallisesti nauraen — "lain rikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien tuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin oleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin vuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen? Jätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma Kallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme varten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako paljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme vain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten voimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. — Kyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni."

Me poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin tulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa. Tuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla mukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä hän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin varma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä aisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi kahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja kestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan kauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan tieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli minä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut mahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi Englanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan — ehkäpä koko maailmakin — ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva loistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan ollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.

Kaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin ihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen mielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin oli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän tämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että tämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt vuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon valitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän tukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään rauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos parempaan päin.

IX.

TOTUUDEN TEMPPELI.

Olimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari mieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä makasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä varovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää, että selvisimme hengissä seikkailusta.

Paria minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja tapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu yllään.

"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä asioita?" kysyi hän.

"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen, oi Ayesha."

"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen juutalaisten kaltainen — minua harmittaa vieläkin, kun heitä ajattelen — jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."

"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa, joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin, mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin. Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat pitää näkemänsä omina tietoinaan.

Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki, joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa toteuttamisessa.

Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä. Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat penikulmien laajuista rauniokaupunkia — pylväskäytäviä, temppeleitä, alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat vieläkin paikoillaan.

Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä, leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa. Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita, otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.

Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli. Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha. Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti, joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon tuliperäisen järven muinaista rantaa.

Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden jalan korkuiset.

"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle, joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon, hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja tuijotti tutkivasti pimeyteen.

"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa, minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren temppelin portinvartijan työhuone.

Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni, ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja valaisi rauniot hopeaisella valollaan.

"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät — ei, mutta Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja väristen hän painoi kätensä silmilleen.

Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät
Ayeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.

"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut — Kôrin raunioita täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet — tulessa peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät, Kallikrates — menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."

Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla, suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin, valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.

"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan temppelin pyhimpään.

Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.

Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa. Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta, toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.

"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan. Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:

Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni riisuu.

Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'

Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä omistaa eikä katsella hänen kasvojaan.

"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan löytäisi, he kuitenkin etsivät."

"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."

Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi, olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.

SYVYYDEN PÄÄLLÄ.

Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa (mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti", vastasi hän huoaten. "Kaameat ja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä, mitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi minua — minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin kävisi, oi Kallikrates", hänen äänensä soinnahti sanomattoman hellästi, "että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut valvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan, Kallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti kuin minä sinua?"

"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on oltava perillä ennen huomispäivän koittoa."

Pian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot häämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan auringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat vuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme ympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran (paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme harmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me kapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen. Olimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen tarkempaan.

Auringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli jo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli yönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.

"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä uskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen olen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun Kallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa paikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä tuo temppeli on pahojen enteiden paikka."

Aamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin reippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa ympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin mielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme äkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin pääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.

"Nyt työmme vasta alkaakin", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan, "sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä lähtein omin neuvoin toimeen", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi: "Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän aikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin odotatte kunnes tulemme."

Billali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät samasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.

"On myöskin parasta, oi Holly", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, "että tuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa pettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien nähtäväksi."

Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma, ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden "tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."

"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden, että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella matkallamme.

Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä. Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani, että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle matkalle tuon peloittavan "Hänen-jota-täytyy totella" seurassa ja minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä. Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää, joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.

"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä tuosta jyrkänteestä ylös!"

Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä. Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme. Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan olisi helposti voinut taittaa jalkansa.

Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.

Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin, ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus. Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään muuta tukea.

"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.

Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen jalkansa kertaakaan horjahtanut.

Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä, jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta. Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti. Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen leveyttä ympärillemme.

Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta kamalasta matkasta.

"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."

Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa. Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä. Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti aiheutti, häämötti jotakin tummaa.

En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen, jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt. Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.

Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi, jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio, jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea, vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha, ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen keinahtelevan tuulessa.

"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun, "sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli ennenkuin valo katoaa."

"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän ojensi laudan minulle.

"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan miellyttänyt.

Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli, niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän kääntyi minuun päin.

"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.

"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."

Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä epäröiden peräydyin hiukan.

"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen tieltä."

Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla, joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta, miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla. Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus, että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.

Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."

Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti: "Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon kadotuksen kuiluun!"

"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.

"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."

Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut luoksemme.

"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi", huusin minä. "Katso! Valo pimenee."

Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle — hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut suinkaan mikään häpeä — ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman syvyyden päällä.

Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti ympärillämme.

"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan. Tilanne oli todellakin hirmuinen.

"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä. "Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin hänen suistuneen syvyyteen.

Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani, joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin — kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.

"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän saakka."

Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski meidän tulla hänen jäljessään.

XI.

ELÄMÄN TULI.

Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.

Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä, vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi maailmasta.

"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.

Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä. Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta, jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena, että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.

"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo huvittavaksi, vai mitä?"

Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat. Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät. Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.

Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen, ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva — todellinen rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten, jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.

"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen. Reuna, jolla kivi keinuu, on — kuten itsekin voitte nähdä — arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa, mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"

"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"

"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui — Noot oli hänen nimensä — oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää, ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään, vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona. Tultuani tähän maahan — tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin? Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi, ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso, me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. Tuossa hän lepäsi ja hänen pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus", ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin ilmansuuntiin."

Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen nähdessään.

"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan — vain yksi ainoa hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut, kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä astuin liekkeihin ja katso — elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi, mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen — elämän tulipatsaan lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa tapoin sinut keihään iskulla."

"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti pakahtunut. Ja hän — tuo tumma egyptiläinen — kirosi minut kaikkien jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin, Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti. Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä — enkä minäkään tiedä, olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."

"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa — ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää — voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti. Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka, mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi, ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut — suuren rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut. Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano, että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi."

Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen sanansa — se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:

"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi ainiaaksi."

"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille, "rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin. Minä vannon — ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja. Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa totuutta."

"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."

"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla, rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."

"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."

"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy — lähtekäämme täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.

Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat, joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi. Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.

En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään, joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse. Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko valonkajastus.

"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan, jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."

Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä? Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa — oi taivas!

Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan, valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen vaimentuessa liekkikin häipyi — en tiedä minne — jättäen jälkeensä ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.

"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu. Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja, jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien, lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan täällä suoraan sen alkulähteestä."

Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään, nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.

Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas, joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.

Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.

"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita. Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"

"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka tapauksessa minä kuitenkin koetan."

"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan, rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"

"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut, että menen vaikka heti."

"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin, ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen voimaa. Tahdon elää."

"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista. Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."

"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin sellaisena iäti pysyt."

"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"

XII.

MITÄ ME NÄIMME.

Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.

Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena, ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen Leon kaulaan.

"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas oli leimahtava.

Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut rakkaimpansa.

Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan, joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein elämän tultakin kirkkaammin.

Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan! Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran sellaisena.

Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen kasvonsa nopeasti muuttua — paljon nopeammin kuin kykenen kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi, silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin vaipui kokoon.

Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.

Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo — askel oli laahustava — ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän. Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt? Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot — suuri Jumala! — hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä! Luulen Leon tehneen saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.

"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut. "Mitä — mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano, Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa — hirveätä — hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.

Job oli oikeassa — muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa — Ayesha kutistui kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä, ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.

Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä kenen hyvänsä mielipuoleksi.

Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena kamalana kääpiönä — sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo, tokko hän olikaan sama olento!

Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän kuitenkin vielä kykeni.

"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani. Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä ihanampana. Sen minä vannon — usko minua, Kal—". Ääni oli alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.

Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme tiedottomina maahan.

En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia. Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha, kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli siis totta — näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa unta, kuten olin jo alkanut toivoa.

Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi, joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa, hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis, jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.

Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut? Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus. Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia lakeja vastaan — ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa, mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta, ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.

Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.

Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu, raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.

Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat harmaat ja muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.

"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.

"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä, "ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka oli jälleen ilmestynyt näkyviin.

"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut", vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani — toivon sen tapahtuvan hyvinkin pian — ja lähden sitten etsimään häntä sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."

Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti voineet tietää ja ymmärtää.

"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta vapisevin sormin minä avasin toisen lampun — se oli aivan tyhjä.

"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo välinpitämättömästi.

Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina sama.

"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo, "emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni. Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu. Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo yliluonnollinen näky.

Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.

"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä, unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin, niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin minua odotit."

"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen, mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"

Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman viisain, suloisin ja ihmeellisin olento — naiseksi minä voin häntä tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa — minun on vaikea lausua tuota sanaa — ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.

Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme viereen!

Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen, jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa. Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme, josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani — minulla ei ollut eikä ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut toisin olevan — miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan — vaan olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä. Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja — Leoa kohtaan palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi, kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!

Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen, jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.

XIII.

HIRVEÄ HYPPÄYS.

Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat, emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella. Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat, ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.

Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja kuollut.

Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta tuolle keinuvalle kivelle.

Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi keino — meidän täytyi koettaa hypätä yli, ellemme aikoneet nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen. Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana, josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon. Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain, että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.

Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme, mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä, etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman oikku.

Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen. Kun nyt makasimme kivellä — tapaus on niin uskomaton, että minun on sitä vaikea kertoa — lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti, mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme. Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.

Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.

Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili, ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei hyppy onnistuisi.

"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta huolehtikoon Jumala."

Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi. Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.

"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa, "toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."

Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki, joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin hyppyni olleen liian lyhyen! Jalkani eivät hipaisseetkaan kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti, jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin, kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.

Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava. Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo, ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli sulkeutunut ainiaaksi.

Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin oikeaan ranteeseeni.

"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"

Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?

Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi ruumiimme joka huokosesta.

Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen. Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.

Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.

Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin, putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään. Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin, kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten muistettaneen johti luolan suulle.

Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme, olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.

"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle, jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa. Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä. En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin — kävellä emme enää jaksaneet — pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan, mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään, sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet järkeämme tuolla matkalla.

Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.

"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on 'Hän-jota-täytyy-totella'?"

"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"

"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' kuole milloinkaan. Miten on selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.

Liha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä, ruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta kuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat jo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski mykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla, minkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville heinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.

XIV.

VUORTEN YLI.

Unissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti piiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini, joka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani aivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni ja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun vilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja kun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen lumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.

"Uni on siunattu asia", sanoin minä, "se saa meidät hetkeksi unhottamaan murheemme."

"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä teille oikein on tapahtunut ja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että 'Hän-jota-täytyy-totella' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä hourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne ei ole enää minkään arvoinen — niin, voinpa melkein varmaan sanoa, että saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja, jotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko minun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että olette muukalaisia, ja teidän tähtenne 'Hän-jota-täytyy-totella' tuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit ovat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän tarvitse enää pelätä tuota hirmuista Hiya'a, niin teidät varmasti syödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani parkani."

Kerroin hänelle, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli horjahtanut hirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren uumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista sen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli kyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta omasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin. Hänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli "Hän-jota-täytyy-totella" ollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon mukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista sataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa, kun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut siihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin varmaan, ettei Ayesha enää palaisi — Billali-vanhus ei häntä ainakaan näkisi.

"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua", lausui hän harvakseen. "Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo verenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin eipä viipyisi kauan ennenkuin —" Merkitsevästi hymyillen Billali teki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. "Vuorten yli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran sinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran vuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin. Laidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta sanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin virtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte, mutta mitenkäpä te sinne pääsette?"

"Billali", sanoin minä, "sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun henkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni Leijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin hetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin onpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi, jos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi, että 'Hän-jota-täytyy-totella' palaa pian luoksenne, pitää paikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti."

"Poikani papiaani", vastasi vanhus juhlallisesti, "älä luule, että sydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä kiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat, olisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki ja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti parhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit lähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin ovat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren yli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan 'Hänen-jota-täytyy-totella' käskyn ja joka ei tottele, joutuu hyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin neuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren veden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy heräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte."

Leo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin oikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me nilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme me nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen edestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme valmistelemassa.

Heräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko kantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että hänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset oppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein lähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa tulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon vanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan liikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien soiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen vanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin keskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja jalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua siitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet tilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut, muistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella Billali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa "isääni".

Olimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista lähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee tarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin kysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa kohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu kaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten asukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he ajoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle puolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen tavattoman ketteräjalkaista.

Keskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle laelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme siintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme ulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä kohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella laella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki syvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen. Alaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä mailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.

Seuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava vaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta saavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan asumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista metsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha Billali sanoi meille hyvästit.

"Jää hyvästi, poikani papiaani", sanoi hän, "ja sinä myöskin, ystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta jos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä lähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa neuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi sanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon onni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani papiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä olet rehellinen, vaikkakin olet ruma." Hetkisen kuluttua hän oli synkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi pian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.

Kolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden poikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat joutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät kuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa! Minusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet veneestämme.

"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo", sanoin minä, "mutta
Jumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne."

Leo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti vain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme, makasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet, jotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.

Matkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta. Niistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia matkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein samat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on ollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka ovat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä muistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä julkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne kuoltuamme.

Uskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli noin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta, johon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä tapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti Leon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät kaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät vangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää kohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme erään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä mahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle. Kôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta kestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen vihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana päivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri kotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin mahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään naurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi vuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä kirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa työhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey vainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona muistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, rautalipasta mukanaan raahaten.

Nyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei se ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka juontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.

Onko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta kirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys erehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta muustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma, ettei Ayesha erehtynyt.

Istuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä, miten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on seuraavan näytöksen näyttämö? Kun viimeisen näytöksen esirippu nousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa olla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka tähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja pakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin joutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMATON KUNINGATAR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.