The Project Gutenberg eBook of Venäläisiä talonpoikia, by Anton Pavlovich Chekhov

Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia" sekä aikamme kulttuuriprobleemi.

Jo toista vuotta olemme kirjoittaneet ja lukeneet bolshevismista, mutta epäilemättä valaisee tätä yhteiskunnallista arvoitusta osaltaan mitä suurimmassa määrin Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia". Ne, jotka Venäjän vallankumouksen puhjetessa vartosivat uuden ajan aamunkoittoa, uutta kulttuuria, eivät olisi niin perinjuurin erehtyneet, jos Tshehovin kertomus olisi paremmin säilynyt heidän muistossaan. Sillä mitä voisivat nämä venäläiset talonpojat, jotka elävät puolittain eläimellisellä asteella, muuta antaa maailmalle kuin paheita ja himoja, hävitystä ja köyhyyttä? Seuratessamme päivälehdistä nykyistä tilannetta Venäjällä, tuntuu meistä, että Tshehovin kuvailema kurjuus on levinnyt kautta koko maan, että valkokivinen Moskova ja Nevankuningatar Pietari ovat muuttuneet kyliksi, jotka lahoavat nälänhädän ja irstaisuuden raivotessa.

Paitsi tätä ajan polttavien kysymysten aiheuttamaa mielenkiintoa on Tshehovin kertomuksella myöskin yleissivistyksellinen merkityksensä, sillä se koskettelee erästä aikamme tärkeimmistä elinkysymyksistä, nimittäin maaseudun ja kaupungin suhtautumista toisiinsa. Eittämättä on kulttuurin kehitys keskittynyt kaupunkeihin ja käynyt senvuoksi luonteeltaan yksipuoliseksi. Kaupunkilainen — sellainen tyyppi on syntynyt — ei ainoastaan arvioi talonpojan kulttuurille antamaa lisää liian alhaiseksi, vaan on muodostanut myöskin väärän mielikuvan maalaiselämästä. Ensimäisessä suurkaupungissa, joka historiallisella ajalla saavutti kukoistuksensa, Aleksandriassa, esiintyi jo räikeänä tämä maaseudun ja kaupungin välinen eroavaisuus. Maalaiselämä alkoi kaupunkilaisen silmissä kangastaa kadotetulta paratiisilta. Kaupungissa raastetaan ja taistellaan, mutta maalla vallitsee lepo ja rauha, luonnon helmassa paistaa onnen aurinko pilvettömällä taivaalla. Siten syntyi se idyllinen runous, jonka isä oli Theokritos. Idylli kuvailee maalaiselämää ruusunpunaisin värein, sellaisena, joksi kaupunkilainen sen unelmissaan kuvitteli. Tämän kuvan mukaan olivat vaivannäöt, taistelut ja kiusaukset tuntemattomia maalaiselämässä: paimen kaitsee lampaitaan ja rakastaa viattomasti paimentyttöään.

Näin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille. Keskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan korutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista ja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan kaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn vieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen kuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka yksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.

Jo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut harhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista ajatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja lausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen ihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili luonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti valtasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun Rousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi kuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne luonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin piilee ihmiskunnan tosi onni.

1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin romaani: "Les paysans" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli tätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta paljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja murskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin romaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä suhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään talonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet olivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta, säälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.

Ranskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin on kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä elämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä. Ajatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb Uspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli "sielullisesti nuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä". Tästä venäläisen talonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän tulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi Tolstoissa — yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin suunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki kuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei uskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi. Bolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan kulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että kymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja osallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa tarjota.

Idylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen toisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia. Me, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja. Tällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia".

Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti on kullan kallis.

Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha, jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö, joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea kissa itseään korentoa vastaan.

Nikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää täällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten ottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli kylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja vanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan reunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat verhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään toisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä rivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine raitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän kokonaisvaikutuksen.

Talonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että paikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja savenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku polkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten ja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen, kirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien karjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki ihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa, valkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen jyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja hiukan kauempana herraskartano.

— Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään kirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!

Samassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi tytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti kirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.

— Tähän aikaan on "Slaavilaisessa Basarissa" päivällinen, sanoi
Nikolai haaveksivasti.

Istuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon laskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin akkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen ilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui taivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän karja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. — Kaikki vaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.

Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä. Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla, oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla, oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla, kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti, että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen aivan turhaan.

— Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen, kun ei vain liiaksi ryyppäisi.

— Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.

Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty humalainen huuto:

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty, ikäänkuin maan alta tuleva huuto:

Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten. Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.

— Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!

Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.

— Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. — Puolustakaa minua, rakkaani!

Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta.

— Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!
Synti ja häpeä!

Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.

— Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies perheineen!

Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:

— Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki — — Suokaa anteeksi —

Hän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen juoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen kuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.

Ruvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai vaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen kanssa heinälatoon.

— Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen heinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa sanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle vasenkin. Niin, niin pääskyseni.

Sitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta, elämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.

— Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on hyvin paljon, kymmeniä satoja — — Taloissa asuu vain herrasväkeä ja nekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!

Maria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan pääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei tuntenut rukouksia, ei edes "Isä meitää". Hän ja toinen miniä Tekla, joka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin kehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut miestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä kanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan pyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan katku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän miestään tämän poissa ollessa:

Ilma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten unen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi Tekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan tömistäen.

II.

Olga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua niitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja Maria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi. Matalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen, usvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä valojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa kirkuivat kilvan varikset.

— Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja sotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta nyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii meidän syövän.

— Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa kaikki työtä tekevät ja raskautetut.

Olga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan tapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki ääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta pyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen muodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt Maariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei yksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia. Ja voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun pyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja kirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.

— Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten, kahdeksanvuotiaana.

He tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku nainen ja riisuutui.

— Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen takana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa hän on, että…

Joen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla uiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia karppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste. Tuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten ihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute, hirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt tarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki eilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti jäljettömiin.

He tulivat kirkkoon. Maria pysähtyi ovelle eikä uskaltanut astua kauemmaksi. Hän ei tahtonut edes istuutua, vaikka päiväkirkkoon soitettiin vasta yhdeksännellä tunnilla. Hän seisoi koko ajan.

Kun luettiin evankeliumia, alkoi kirkkoväki liikkua antaakseen tietä maatilanomistajan perheelle. Kirkkoon astui kaksi valkopukuista tyttöä leveäreunaiset hatut päässään ja heidän seurassaan täyteläinen, heleäihoinen, merimiespukuinen poika. Heidän tulonsa liikutti Olgaa, sillä hän päätti ensi katseesta heidän olevan oikeita, sivistyneitä ja kauniita ihmisiä. Maria taas katseli heitä alta kulmin, jurosti ja arkaillen, ikäänkuin he eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan hirviöitä, jotka olisivat saattaneet murskata hänet, jollei hän olisi väistänyt.

Ja kun diakooni vain lausui jotain bassoäänellään, niin oli hän joka kerran kuulevinaan huudon "Ma-aaria" ja säpsähti.

III.

Kyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen kokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja Iljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa olevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset lapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin kuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin leipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana, jolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt, talonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä moskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja nämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia sukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin. Siitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain lakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja siellä hankki hänelle paikan silloinen "Ermitash" puiston teatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien perheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui seuraavaan opettavaiseen tapaan.

— Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla Jumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin hyväksi ihmiseksi.

— Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan
Makarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.

— Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen olleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo käydä vanhaksi… Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin ruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja vaikea on ukon tulla toimeen.

Mummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat, ja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:

Sashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta hän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan seitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin paitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti leikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine tukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta, aivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu kiinni kedolta ja tuotu tupaan.

— Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi tytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin evankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.

Evankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat olivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja tullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan pitkäveteisellä äänellä:

— Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: "Ota tykösi poika äitineen".

Vanhanaikaisen "kunis" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää liikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja sitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja etsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja viittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit koteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.

Koska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki, mies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki itse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin ja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän, että joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin oli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä tulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi kädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä kaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän itsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien kimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli äkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että ohikulkijat kadulla pysähtyivät.

Miehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai rutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi alituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan tehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän pojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän muka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä kuunnella.

— Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan jälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta — Niin… Hyvä on… Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti, enkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip Sedelnikov. "Minne heiniä vedät, senkin mokoma", huutaa ja lyö minua korvalle.

— Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen kipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja veli, en ole hyvilläni itsekään.

Pyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä särvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä kauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta. Senjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta astiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.

Illalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä tytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen toisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului kaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä melusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja riitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:

Häntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja kauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut kuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään kummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.

Keskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat sammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin. Vaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet olivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan töykkien.

— Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla — Hän on kunnon eukko — Synti on…

— Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia särkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.

IV.

Muori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi siihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat kylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt muuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti keskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään ikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset hanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne käyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta hohtavana jonona ulottuivat niityn halki.

Sasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta ollut pelkoa, meni jyrkänteelle.

Siellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi liikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa. Marialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt henkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli kahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi auringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän ei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha meni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:

— Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja kynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia, vihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja häntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta — top, top, top — — Ja vartiaa pelottaa, pelottaa — — Niin, pääskyseni, lisäsi hän matkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot taivaaseen.

— Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset taivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen, pääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään loukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja muorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö paastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.

Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.

Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden vallitessa.

— Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen — viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.

Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä. Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten ratkesi hänen paitansa olkaan asti.

He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva, kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen hanhia vihannestarhasta ja huusi:

— Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma, kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!

Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain, ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut ne veteen.

— Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten valtiatar!

Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen melu.

— Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.

Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:

— Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.

— Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin tyhjäntoimittajat!

Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin, sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain hellää, säälivää.

Nikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi hänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:

— Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan tähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi Klaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä on, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä Jumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä vilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta…

Ja kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä, että oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän kuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän lypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi maidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi tyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että se jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi teevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut kellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin luo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.

Muori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka katselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli tehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet lohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota: Paloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet kuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli äsken ajanut hanhia.

Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.

Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.

Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan. Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.

Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten, vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan. Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom, kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita, vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi takajaloillaan niitä potkia.

Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen, lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.

Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat, lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet silmissä.

Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa. Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.

— Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen onnettomuuden satuttua.

Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja, kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:

— Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä siis…

— Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija. Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee illalla, pyytää yöksi taloon… No, joimme tietysti lasin mieheen. Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta, tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti, ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.

Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa. Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui, niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin, ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.

Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä, käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi, navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.

Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.

Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti. Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.

Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita. Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.

— Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.

— Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.

Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi äkkiä hänen kasvonsa.

— Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne, hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin puolipullosen.

Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:

VI.

Maria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään tahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti: köyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä annettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan portaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli paljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata Olgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.

— Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen aatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!

Kerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta kaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria ja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.

— Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain, millaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat ottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei turvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin Moskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!

Hän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella, että molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:

Sitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien niin, että kuului tupaan.

Päivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli mennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin valmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi sillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.

— Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien. Sai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin kaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja ja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki. Ja ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.

Paloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku varjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo. Osip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana, kuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja köyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron aikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia kuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja ihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta hyviä palkittiin.

Mummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän kertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies oli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin, Jumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas vietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli auttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä. Tätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.

Äkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät — Osip setä, päästä yöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin kokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja alkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa uunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita herrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä, monenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti kaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli laitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin "silmänavajaisiksi".

Istuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä. Heitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset miellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin ihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin kuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.

Pantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset, kuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää mieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he ajattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään kauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja hämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja kätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika on jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin… Vaivut nukahtaen horroksiin — yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi uni on tiessään — ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset hiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman, mutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta, että jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas mieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin…

Joku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi ja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen salvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja kuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja aution tien että taivaalla kulkevan kuun.

Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren lujan rintansa piirteet.

— Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin, virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo vaatteet!

Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?" Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa, koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.

— Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!

— Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään, kyyhkyseni.

Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti. Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin unissa, noustiin juomaan.

Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.

Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta saattoi jo erottaa kaikki esineet.

Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.

Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin ääressä ja sanoi:

VII.

Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja oli kertynyt yli kahden tuhannen.

Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin, vaikkakaan ei aina ymmärretty.

Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario, laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen, etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.

— Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä perin ei ole antanut kopekkaakaan.

— Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista — Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti…

Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.

— En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta, sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta, minunkos tässä on teistä vastattava?

— Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat. Eivät ymmärrä mitään.

Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:

Pian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa ja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei hän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten verovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa virstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta teekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä, rintaansa jännittäen:

Antip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut muori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli valunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä hän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä nyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja melkein itkien:

— Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät!
Hyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!

Teekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen kadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä riistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän, kaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi näyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän tekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa allapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli häntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen kimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä. Hän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt niin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa "Slaavilaisessa Basarissa" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne ja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet haudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.

Ukko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo pimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen poskiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat laihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin perheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen vaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti reippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä. Vaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:

— Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin!
Kristuksen tähden!

Antip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden kylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:

Tummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa; hän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:

— Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa kahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai kirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.

Noin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja ajoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli jäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa. Kerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo istumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska työnteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko epämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety veroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat kuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja kun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä uusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin ratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.

Semstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta, kadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi. Niin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet, joilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet kunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja anniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.

Puhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta mättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat shukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin oli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut säilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain odottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta, uusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei shukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli kuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta ja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.

Vaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin ratkaisemaan, kuka on syyllinen.

VIII.

Pitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin vain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä vihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen takana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja menivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan niityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli huono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä. Niiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti pappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista kopekkaa.

Vaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä. Hän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain akkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta tai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi vastenmielisesti ja päätään raapien:

Muori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen muistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja sielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja hän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja seisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja kuiskaili:

— Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti, oi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti…

Maria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä, mutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille ei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin vain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli asianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka olisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää raamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja, kenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus luki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä häntä että Sashaa.

Olga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä lähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria ja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja pyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta kotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies ja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:

Kylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan päivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin, ristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat miehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä keräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä teurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja illalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset syömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi kaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti, että tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.

Muuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea uskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä kylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin Shukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet loistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja toivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan alkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien asukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta — — Vaari, muori, Kirjak — kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa kohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:

Kaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat vielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva loukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja hirveää viinaa vastaan.

Mutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi kaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja juopuneita ääniä.

Kuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat Jumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain maallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja lukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja muorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja että heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään. Eikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että hänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin sotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä pahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen lapsistaan kuoli.

Kuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin liioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai lievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle, jossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä: "Ku-olema tulee!" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin ehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta, madoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät sydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin kesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli mielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa 58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä parantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että hänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän tavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja palasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja tytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten parisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.

Muori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit, välskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi pirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui ukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti häntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi oli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän, parrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat täynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa päiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi vanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta huovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt asui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli ahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti Nikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.

Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi, että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.

Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä. Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa alla ja aamupuoleen kuoli.

IX.

Oi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa viljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli iltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli häpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät nälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin vartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi, talvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea talvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.

Mutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät lämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista voiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko niitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja Shukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena, jonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva keväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan jotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko nähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.

Kurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa kutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea, aurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet alkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin kauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman ääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan sisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi tahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.

Kun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja Sasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti aamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve ja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon päin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa kävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven kuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden ja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan surullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää ja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä erota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita oli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu sielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja talven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset näyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan. He olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet sovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan pelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa? Talonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat? Talonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi oikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka semstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia? Talonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin olivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan, eikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää puolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat talvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut mistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia, eivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia, juoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin virkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita, sinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen oikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä voitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat maalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen muistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat viedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli kaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan tuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.

Saatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi polvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:

Kauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan ollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen ja hänen yllään lentelivät kottaraiset.

Aurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku oli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian, heidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin rivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät tietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat salaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä pienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja tuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä. Milloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa valkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt kuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi vanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.

Puolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä he kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen oli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän ja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen, tunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle suunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja uudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla, vienolla ja laulavalla äänellä:

— Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta Jumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen rauha.

— Oikeauskoiset kristityt, alkoi Sasha, antakaa Kristuksen tähden, jotta armo olisi osananne, taivaan valtakunta…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VENÄLÄISIÄ TALONPOIKIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.