The Project Gutenberg eBook of "Rojohoppe" viimene reis: Uussi raumlaissi jaarituksi, by Hjalmar Nortamo

"Rojohoppe" viimene reis
Tasala Vilkk opettle fransklaist paini
Kuik Katavkari Efraim lukema opes
Tasala muarin dalongaupp
Linnalan gorsteeni
Katavkari Efraimin golm juttu
Priki Efrosiina

Niingon gaikk vanhema raumlaiset tundeva ja tiätävä, ni se Aguksen gapteen ol semne viheljäine, ettei hän osann järjell hantteerat stää ainett, ko met tähä aikka mailma Raumall litra-aineks sano, muttkom bist ittes, vaevana, hyvi usse semsse reedaha, ettei hänest aigottaisin dahtonn oli mihinkkä — Mutt jokattell meill o meijä vikan ja niingo sanott Aguksen gapteen ol paha litrarna. Sendähde frou oliki ai fölis, kon gapteen reisuijas tek ussemitte Saksaha, — Flensburihi, Lyybekkihi ja Appenraadehe — mutt välist Englanttihingi saakk. Aguksen gapteen omist näättäk piänem barklaevan, go ol "Hoppet" nimeldäs. Vanh ja huan se jo sillo ol, ko hän se ost, ja "Rojohoppeks" stää kaupunglaisten geske sillo jo valla nimitetti, mutt ko se ol alkkuas vahvast rakenett, niingon gaikk astjas siihe aikka mailma rakenetti, niin goos se ai vaam bysys ja reisuj sill yhtmittan dehti, niin go sanott. — Sillaill oikke.

No sitt käve syksyll viis vuatt niitten göyhätte vuassitte jälkke nii, ett frou saerastus, juur ko alos ol täydes lastis ja valmis lähtemä. Eng mnää lainkka ihmettell, ett frou saerastus, sillett kyll sendä o liiaks vaaditt vaimihmiseld, ett hänem bitä vuaskaussi laevas olema. Mitäst semne suvell mittä olis, mutt keväsi ja syksysi siäll o mond kertta niin dylkkjä olo, ett miähengi o siint täys kärsimine saatikk sitt vaimihmse. Ei heijä ruumis stää kest ja siin ruppevakki sitt gleinimboltte ja kynsilise ja heimeroodtaudi ja jumal tiäs mikk käymä heijän gimppuhus vähä nässist. Ja nii ain gäve Agukse frouangi. Maihi hänen däydys jääd ja konei hän sillaills sitt saann ollk kapteeni kaittimas täll reisull, ni hän lähett sana, ett mnää tliisi hänem buheilles. Mnää meni ymmärettävästengi, ja ko siin ens ol puhelt yht ja toist mailma menost, ni hän sano: "Kuule Kalkke, ny o asja lait nii, etten mnää pääs fölihin däll reisull. Eks snää, kos ole semne jämtt miäs, menis konstiks 'Hoppehen' dällk kertta. Mnää olsi sendäm bali levoliseve sillaillk, ko se styyriki o, niingos tiädä, vähä nii ja näi niis ryyppasjois."

— Nii händ, semne oikke hän o, vanh Ilose Heikk, kyll hän vaan dunneta, jua ja prällä merell ja mais ja o stää paitt täynn kaikengaldassi koerangurej, mnää sanosi. — Ei siin ol eno settätäs pali pareve, mitä kapteenihi ja styyrihin dlee. Mutt jos frou luule, ett o joksikki hyädyks, ett mnää mene heijä fölisäs, niin gyll mnää valmis ole lähtemä.

— No, mene, mene mnää, vaikk kyll niin dosi o, ett em mnää menn meinannk, ko mnää tiädä, ett Tasala Vilkk om boosun ja Hakkri Iiro timberint tällk kertta "Rojohoppes" — — — antteks "Hoppes" mnuum bit sanoma.

— Sans snää "Rojohoppe" vaa. Mutt kuule, eiköst ne ol hyvi merimiähi kumbakin, Dasala Vilkk niingo Hakkri Iiroki?

— Ova. Kyll "Rojohoppes" täll haava o mitä merimiähen daittoho ja kokemuksehen dlee semnem besättning, ett semne o harvas laevas. Se teijän gapteeniki, vaikk hän — mnää sano sen deill oitis päi silmi — o semne väkevätte orj, ni se sanovas sendän gaikk, ett semmost ei olt toist bestikki tekemä ja höyde ottaman go hän. Ja hän deke se ja räknöitte kaikk ulos, vaikk hän o niin gännis, ett hän duski seisomas pysy.

— Nii, nii, san muut, Kalkke. Hyvä miäs hän olis gaikim bualin, gon ei hänell olis stää vikka.

— Hyvä oikke; miästem barhait. Eik paha kettä muut ko ittiäs vasta. — Ja taitav merimiäs o styyriki, o vanh ja tottunn niingon Dasala Vilkk ja Iiroki.

— O vak kyll sendä vaa, frou hyvä, sillett kon golms semmostakki miäst ko Ilose Heikk ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro joutuvas sama reissuhu samall aloksell, niin, diätäk frou, niit ei kaittik kukka ja kyll siin vissin goerangurej tehdä niim bali, ettei sill ol mittä määrä. Kyll vaa o semnem baikk, ett pelkkä mnää stää reissu. Mutt jos — niingon jo sanosi — o joksikki lohdutukseks frouall, ett mnää mene fölihi, niin gyll mnää lähde.

— Kyll mnää ole niin giitoline, etten stää sannot taed, josas lähde heijäm barisas.

— Lähde mnää, lähde händ, mutt kuulkkast, kyll mar "Hoppe" asikureeratt o?

— Se o hyvä se, sillett mnää ajattle, ett me joudu enemäst pääst praksiissi seilaman, gon gapteen semne o eik styyr ol oikke naplikatsuunis sisäll.

— En juur semmostakka, mutt kaikki täyty ajatellk, ko semsse reissuhu lähdetä.

Ja nii mnää sitt elokuu lopull 1872 joudusi nii merkilisell matkall, ettän muista se, niingauan gon elä, vaikk moni muu reis jo pakkaki unhottuma. Ja eiköst oli niingo ylhäld näht, ett kaikest mnuu vastambyristelemisestän hualimatt met taas oli yhdes buuris, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro.

Ol ihmelisen gaunis ja tyven aamu, ko "Rojohoppe" väki siins seittmä aikka ol koos kanali vahtkopin dykön. Haminast kuulusivat tutu ääne: väkipyärätten kitkumise ja ankkurpeletten gilaukse ja ainasent taustan niill äänill näin dyäaikans sadotte girvette ja mookrette isku. Välist nes satusiva viäl puttoma yhtaikka ja sillo ol niingo hiittem bäämiäs olis lyänn nyrkkis haminan galljoihi. Joukkoho sekosiva miäste veissavall äänellk kohotetu oohii-oohei-huudos, se viimene hei nii lyhkäsen ja terävän, ett tämsis toimis valla outoki olis ymmärtänn, ett nys se väeryhm kokko kaiken darmos yhtesse, voimakkassem bonnistuksehe. Mnää kuulustli hetke aikka tätä tyä jättläisvirtt, kuulustlin, guik kaikk nämä äänet teräväst kajativa haminan galljoist, ja mnää nautesi siit. Se ol musiikki mnuun gorvisan ja mnää saa ne ääne muiston ja miälkuvituksen avull viäläkkin kosk hyvänäs toistuma — —.

Pali ol väkki meit saattamas, äidej, muiji ja morssemi. Mnää huamasi, ett kokillakki — yks nuar pois Vasaraisild — ol morssi, vaikk hän vast toisse reissuhus läks. Ei ne muus stää huamannukka, mutt mnää näin, go häm bist ittes makasiini nurkan daa ja ko hän dul siäld, ni hänell ol yks pari uussi sukki poviplakkris. Ja semse ova varma merki niis asjois. Iiro ymbärs kiäpus niim bali vaimväkki, etten mnää ruvenn heit räknöittemängä, ja Tasala Vilkk puhel hulluijas niingo ainakki. Je enemä siins sitt naurettin go itketti. Nii ett paremi semmost hulivili seora se ol ko "Rojohoppem" besättning.

Ko sitt kaikk sälä ol saatt laeva issom baattihi, ni Iiro käsk kaikkette miäste menns siihe istuma. Hän ja Tasala Vilkk oliva näättäk puhunnp pari kolm nuart poikka, ko seisosivas siin ja kattliva meijä lähtöän, vetämäm baatti köydest kanaali suuhu. — "Haaluvee poja!" sanos Iiro sitt, hyppäs paattihi ja rupes veissama.

    Ulos mailmaha viä
    Meijä jäljetön diä
    Merell laudottem bääll.
    Kauas pois pala miäl,
    Kauas sinn, misä auring ai lämmindäs lua,
    Misä huajuvap palmu meill varjoas sua.
    Ko siällt tarppeks o olt, ni mek kotti jällt tlee.
    Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

    Meri käy, must o yä,
    Puijep paukku ja lyä,
    Köyde vingu ja soi.
    Kapteen huuta: "Ohoi,
    Ylös mastoihi reivaman goht joka miäs,
    Ny o viimene hetk meijän dullk kukatiäs!"
    Jumal tiätä, jos koska mek kotti jällt tlee.
    Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

    Meri rynnist ja riäh,
    Nous ja vahtopäis kiäh,
    Katkas köyde ja puu,
    — Nii me vastusta snuu!
    Meijä rohkeutt vasta snuu voimas ei aut.
    Jos es voitto meills sua, meill o aaloisas haut.
    Brassip piukkan, gyll kerra mek kotti jällt tlee!
    Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

    Nii ett flikk, älä itk,
    Vaikk se matk o niim bitk,
    Yli valdmeren gäy,
    Misä rannoj ei näy.
    Jumal hallitte aalo ja taeva ja maa,
    Jos hän dahto, ei kualem meit saalikses saa.
    Älä itk, rakas flikk, kyll mek kotti jällt tlee
    Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

    Kyll se muuttu se retk;
    Aika riämune hetk.
    Niingon gompassi neul
    Meijä astian geul
    Käändy pohjossi. Lämmiä maa jäävät taa,
    Kodoranna me nähds saa ja syndymämaa.
    Ilo sillo o suur, ko mek kotti jällt tlee.
    Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Joka värsy lopp-puale me veisasin gaikk yhdes ja oikke juhlaliseld se kuulusiki. Vilkk komens joka pojan, gon ganaalim barttall ongell istus, tranuma meijäm baattian ja ol stää tytyväiseve mitä enemä hän sai fiirat fongliina matka varrell uusill miähe aluill. Ja kyll niit kartus; tiätä sen, go niit poja nolkej o ai niim bali kanaalin diäll. Viime heit ol kolmattkymmend meijäm baattian vetämäs ja ko he välist karasivakki, ni me meni nii ett vesi kohis fööris. Iiro veisas vooro ja soitt vooro harmonikka. Vilkk ol suu messingis ja kamalan dytyväine ai vaa. Mutt oliva aim bojakkin dytyväissi, ko Vilkk hamina sillan gorvas anno heillk kakstoist markka tasittavaks ja sanos: "Tosa on deillp, poja. Näättäk, merimiäs o herr ja häne vaimos o frou, ain go mais olla."

Kapteen ja styyr ja pari miäst oliva jo enne meit buuris ja ko ol hyvä tuul näi aamuste, ni olivak kaikk valmistukse lähtö vartem bian dehdy. Luutsjöösiki liähus jo fokkmaston dopis ja pia me oli nii valmi, ett me vaa odoti luutsi. Kapteen ol jo kerjennt troppris ottama eik styyrikä oikke selkki oll. Ja konei luuts tuli niim bian gon gapteen doevos, ni hän giros ja sanos: "Pahukse luutsip, pelavak kortti eik hoidt toindas. Mutt mitä me heit odota. Seili auk vaa ja ankkur ylös, ni mnää seilam bahus soikkon glyyvarbummi heijä akknastas sisäll ja käänän gorttpaka heijä nokkas all. Kyll mar hes sillo sitt meijängi huamatteva."

Ja kyll "Rojohoppes" nys semnem bestättning ol, ett se tämse oorteli vähä äkkin däyttänn olis.

"Täst tlee lysti", sanos Iiro ja huus miähill: "Pankkast äkkin dyä käymäm, boja!" Ja Vilkk hirvittel niingo susi kuuvalos.

Kaikeks onneks luuts tliiki juur ko ankkri hiivatti ja nii se odotett lyst men miäste noka siutt.

"Rojohoppeks" stää meijä laevatan haukutti, mutt mnää oli se mond kertta nähnt täydes seilis ja tiädä, ett se nykki ol vähä komjas parsell, ko se joka riät levjän juhlalisest niingo joeksin läks mertkyndämä. — Ja mikä sen gaunemb nähtäv onkkan go laev täydes seilis!

Pia oliva väkipyärä laann natisemast ja kaikk brassik kiinitety ja mes seilasi ulos, nii ett vaht kohis fööris. Nojattim bäi reelinkki ja katelttin go Rauma hamin ja kirkondorn katosiva enemä ja enemä näkyvist. Kokkiki jätt rua laittamises, seisos kabysi oves ja kattel päin Getungalljo, ja ko mnääkin gäänsi silmän sinnppäi, ni mnää näi yhde nuare flika haahmom biirtyvän girkast taevast vast nii selkkjäst kom baperist leikatt kuva olis ollk kiinitett sinisellp pohjall. Siäll oikke seisos koki morssi ja huiskutt liinatas — ja itk. Mnää tiädä, ett hän itk. Siäll Lonsin Getungalljoll o mond kyyneld vuadatett, surun gyynli ko laeva ova lähtenn ja ilon gyynli ko laeva ovat tullk kotti. Siäld ne ensmäiseks aim balja silmi näke, ko net tleeva, ja siäld niit taita seorat, siks ett ne näkyvist kattova. Sill olis paljo juteldava, sill Lonsin Getungalljoll, jos se taedais ilmotta, mitä niitte vaimihmste miäles o liikkunnk, ko se harjald läpi vuassadatte ovak kauas ulos merellk katell.

III

Meill ol plankklast, ko meijäm bit viämä Londoho ja siäld ol oordel baarlastis Flensburihi ja sitt kappaltavar-lastillk kotti. Hyvä tuuld meillp piisas ai Oolandi merehe saakk, mutt siällk käänys tuul syydvestihi, nii ett mes sai ruvet kryssämä. Ol nii verkkast tuuld, ettem mep pali knuupuj tehn ja yhtäkki meijä rinnallan ol tuulem bualell yks luvilainem brigi. Niingo eri kylätte nuartten geske ai o semmost härnämist ja pilapuhett ja välist tappluksen grähinäki, nii o eri kaupungitte laevatte väe välilläkki ai semmost piänd nälkkimist, vaikk sitt jäll ollan gamalast yht maat, ko joku ulkmaalaine yrittä kränittämä. Merell luvilaise ova ain goittann uskotell, ettei raumlaissi saad mastoho menemä, jos ei heill ens siirappi annet, ja raumlaises sanova, ettei luvilaisill ol mittän diätto styyrbuurist ja baabuurist, muttko merkittevä ne asjas samallt tavallk, ko niihi aigoihin, go he elukoit Ruattihi laahasiva. Ja ko siin ny rinnasi seilatti ja meill ol pari miäst viäl bramraagall seilin gans vähtämäs, ni siäld luvilaiseld huuta yks miäs: "Ovakk raumlaises siirappi saannk, kosk ova mastohon giivenn?"

"Älä siälls siirapist kohis, muttkom biukot niit snuu nuarias siäll musta härjäm bualell, ettäs pääsep paremi ylös tuulehe", huus Iiro takasi, vaikkei luvilaisell mittä elukoit buuris oll, muttko seilas puulastis niingo mekki.

— "Teit taita olis siäll miähi Sorkast, Kollast ja vaevasist
Vasaraisist", kysytti luvilaiseld.

— Kyll tääll o miähi monest hyväst kyläst, mutt ei yhtä siäld, ko isänäs syksysin, go heild kysy, mitä heili o myytvän, vastava muhkjast "Rukkit kaiketakki", mutt keväsim barkuva:

Ja kyll Iiro se viimesem barkusiki, nii ett kaikk meijä väki ol valla vääränäs naurust. Mutt luvilaisek kiukuttliva ja jos ei vaa olis vesi meijä välillän oll, niin dakka mnää se, ett siin olis tapelt ja vähä viätävän davalls sittengi.

— Pahuksem bitsknypylä, huus yks luvilaine meill viime, ja sitt heijän dliikin giiru laevatas käändämä. Mutt heijä laevas ol semne, ettei se menn oikke nässist yli staagi, muttko hakkas siinp paikallas, ko se olis pitänn kiärttä ymbärs vasttuulehe. "Rojohoppe" teki sen dembu vähä nässist ja Iiro huus luvilaisill: "Misäst se teijän goivune mookrin o, ett kapteen sais hakat teijän sikaruuhen guano ylös tuulehe?"

Vaik luvilaise vissi ovat toimeljast, kelvolist väkki ja niingo raumlaisekki yht hyvi mert kyndämän gom belloijaski, ni he nys siin vissi olsiva jatkannp pistlemissiäs vaikk kuik kaua, mutt ko "Rojohoppe" ol pareva seilaman gryssis, niin dull välimatk niim bitkäks, ettei puhe kuulunn enän doisest aloksest toissehe. Ja ko ehto tul, ni em me nähnp prigist enä haimeitakka. Tuul ol ruvenn näättäk friskama ja ko mep pääsi Itämerell, ni se ol paisunnp pualmyrskyks. Kyll me ny hyvä faartti tei ja meijän däydys vähenttäs seilejäkki hiuka. No, ja kon goko yä siin ol kryssät, niin gäve nii, ett me näi maat styyrbuuris, kom bäev rupes valknema.

— Matala suara ettippäi baabuuris! — huus uutskiikk samas ja meijän dul vähä jumalaton giiru käändämän, gom baabuuris parin golmen gaabeli matkam bääs meri murrus kalljoihi, nii ett valkone vaht lens mone syllän gorkkeuttehe. Onneks "Rojohoppe", niingo mnää jo sanosi, ol käppi käändämä ja nii me läksi sitt painamam bois siit vaaralisest paikast. Mutt kon daas ol vähä aik kuljett toisellk kyljell, ni uutskiikk huuta: "Mait suara ettippäi ja baabuuris!"

— On ain dämä klookku, pidäis mar Itämeres sendä liänd piissama, tuumal Vilkk. Ja Iiro ja muu väkik kattlivas silmäs seljälläs, ko maat rupes näkymä jo kolmellp pualell. Mutt ei siin ollukka aikka vauhkotell. Styyr komens vähendämä seilej, nii ett laev juur ja juur tottel ruarias.

Kapteen ol siit saakk, ko me Rauma haminast läksi, oli yhtmitta tropis, nii ett me eppälin, go siinf fundeeratti mitä pahust nyt tehdä, ettei äij taeva merkeist ja sekstandeist ja semsist alstandeist mittän diädäis. Mutt viime styyr sanos, ett koiteta nys sendä, ei stää tiäd, vaikk se tämä asjan glaarais sittengi. Ja sitt talutetti äij ulos kajuutist ja annetti hänellk kaikk semsek kaluk, kom bestikin dekkohon darvitti. Ja kon hän siin hetke ol kiikroinn ja sanonns styyrill, ett kirjot ny ne ja ne numrasep paperill, ni hän hoipproitt kajuuttihi jäll. Siäll hän sitt räknöitt ja kattel karttat ja merikortej eik oll aikkakan gulunn, ni hän sano: "Helkkris, poja, me ole Riigabuhtis, pankka äkkin gurs nordvästihi!"

Met tein dyät käsketty, mutt styyrman sanos, ett äij tek ittelles tavalist vahveman droppri semse rasitukse jälkke ja nukus sitt niingo marjaskarh. Ja kyll mes sitt jo korteistakki rupesi ymmärtämä, misä oltti ja ett äij meill oikkjan gursi ol andann.

Pia mes sitt jäll oll Itämeres ja kon duul koht sen jälkken gäänys myättäseks, ni mep paino aika hyämy Sundi kohde. Kyll meit vähäm belgutt lähtip Pohjamerellk, kon gapteen ai vaan droppas ittiäs, nii ettem me händ nähnykkän go harvimitte. Muttko hän siinäkki reedas bestikin dek, ni me lepysi vihdo viime ja ko Jumal sitt viäl anno meill ai vaa myättäst tuuld, ni me olin gaikk ilossi ja hyväll humöörill. Styyr ja Vilkk ja Iiro tekiväk kaikenkaldast jekku väli meijä lystiksen ja väli meijä harmiksen. Ja kerra nep pahukses siällp Pohjameres panivas semse lystin doime, ett ol vähäll, ettei nep poja olis joutunns Siperjahan, gon gottit tultti.

Ol näättäk nii, ett ko mes siins seilaskli, ni yks päev uutskiikk ilmotta, ett englandilaine sotalaev o näkyvis styyrbuuris. Se ol komjas nelimastone ja sen gurs ol nii, ett se kulk poiki meijä. Niingon diädätt, ni o vanh laki merells semne, ett ko sotalaev lähene kaupplaeva, niin gaupplaevan däyty ensmäiseks tervettä flagullas. Mutt mitä meijä styyr, ko ol hiukan gännis kans, olis hualinns semsist.

— O seki sendä vallam bäi seini, ett kaupplaevatten, go raha tiänavat, täyty ensin dervettä noit sotalaevoj, ko valla lystikses tosa kronava ja haaskava raha, puhel styyr, ko ol tull halvdäkild kattoma miästen doimei.

— Ei ollat tiätvännäs merimiästen davoist, sanos styyr siihe, muttko menkkä ruffihi ny joka miäs paitt se, ko ruaris o. Katotast, mitä se engelsman siit tykkä.

Engelsman tul likemäks ja likemäks ja ko se ol pääss semsell hollill, ett se arpel meijä selittäväs häne signaalis, ni se kysys, mitä natsuuni me ole. Mutt ei styyr mittän gomentto andann, kattel kajuuti akknast vaa ja nauro hirvittel. Engelsman odott hetke aikka, muttkon em met tiättom bistänn häne merkeijäs, ni hän ammus yhde ganunalaukaukse.

Jos ei se meijä styyr olis olls semne ylönannett ko hän ol, taikk jos hän olis oll edes valla selkki, ni hän olis jo tull järkkihis ja ymmärtänn, ett ny olikin dosi käsis, muttko hän ol semnen go hän ol, ni hän sekott asja viäl pahemaks. Ko näättäk Iiro kysys: "Joko mnää vedä flagu ja tervetä?" ni styyr sano kiukustunnun: "Flagu! Ved sinn jotta, mutt älä flagu!"

No, kyll mar tet tiädätt, kumne junkkar tua Iiro o. Eiköst se julmett saanukki jostan gässis vanha niinmatta, mist mahdo saadakka, ja yks kaks meijän gaffeli nokkaha nous paha, rikken niinmatas, nous ja lask kolmk kertta ja jäi sitt siihe fleijama.

Olsitt nähnk kuis sinns sotalaevan däkill ilmestys miäst. Toppihi lens signaal: "Pyssäkkän goht!" ja ko meijä styyr sanos: "Paineta ettippäim boja vaa", ni siäld sotalaevast ammutti jäll ja tällk kertta oikken dodem bääll. Meijä fokkmastom bramstong tul alas däkkihi, nii ett krapsatt vaa.

Ny vast nep poja ymmärsivä, ett täsä olikin dosi käsis. Mep prasasin goht seilip pakkihi ja styyr ja Iiro ja Vilkk, kon dämä lystin doime olivap pann, oliva vähäm bleikej poikki, ko he näkivä, ett sotalaevast pantti sluupp vesill.

— Mitä jumal siunakko nyt tehdä? huakkal styyr, mutt Iiro järk juaks vähä turkase liukast, niingo ainakkin, go hän ens ol pann jongun glummin doime ja sitt joudus paikkama stää. Hän gokos kaikk meijä alokse flagu yhte läjähän däkillk, komens joka miähe seisoma vesipyts kädes ja sitt hän viritt flagup palama ja käsk meijä muittem bittä vaari, ettei valu vallalles pääss.

— Jaa, mutt snuun gnupisas ongi järkki vähä enemän go mones muus, sanos styyrman, ko rupes ymmärtämä Iiro vehke.

— Stää sama ova muukki sanonn, vastas Iiro, hyppäs ko helkkar se flaguläjä ymbärs ja kähjäs stää ai joukko. Ja ennengo engelsmanni sluupp ol pualmatkall laevatte väli, nii ei meijä flaguistan oll jälill muut ko ruuppe. Ne Iiro kokos yhtem bakkloodaha ja nost sen gajuuttihi ja sitt skrubatti se paikk däkist, misä flagup poldetu oliva.

Sitt mes seisoskli muin miähin vaa ja nojasi ittiän reelinkki vasta. Panttim baraadtrapp ulos baabuurim bualellk, ko engelsmannit tliiva likemäks, ja styyr seisos valmin ottamas heit vasta.

— Mitä meriryävrej te oikke olett ja olettak tek kapteen! kysys meijä styyri se englandilaine meriupseer, ko heijäm bäälysmiähen ol.

— Em me mittä ryssi ol. Suamlaissi me ole. Raumlaissi olla. — Ja mitä toho flaguhun dlee, niin vähä riätas oikke se o, mutt ei meill ol muut. Käve näättäk nii, ett meijä flagup palovak kaikk. Ol pudonn valungipin niitte joukkom — biipust taikk mist ol mahtannp pudot — Ja kon dep pakotitt meijä flagama, vaikk ei meillf flaguj oll lainkka, ni me hissasin duangi sitt paremam buuttes.

Ei engelsman ottann ens oikke uskoakses styyrim buheit, muttko styyr nikkas Iiroll ja Iiro toi nef flagutte jätte engelsmanni ette, ni hän giros ja käsk miähes ottama alas se meijä niinmattan. Ja ko se tul alas, ni het tramppasivas se ens jalkkattes all ja paiskasivas se sitt merehe.

Kyll styyr käsk heijän dullk kajuuttihingi ottamam biänen glasi, mutt ei se englandilaine upseer siihe suastunn, muttkon gomens miähes sluuppihi jäll ja sitt he läksivä.

Mep prässäsi seilin jällen duulehe ja läksim bainaman Londot kohde vaa. Mutt styyr ol nii miälisäs, ett hän anno pualen gorttli rommi miäst pääll ja mep pidim biäne juhlan goko klummim bääll. Iirot kehusivak kaikk ja kyll hänes tiättvästengi ny äijä ol. Hän soitteskel harmonikka ja met tansasin däkill ja Iiro meinas ai joukko, ett piänet tämses solkkna ova, o niist pahemistakki seljett. Ja kyll se vissin dosi oliki, se puhe, sillett jos Iiro vaa jongum bahuden dehn o, niin gyll se julmett ittes ain o glaarannk kans niist. Moni o vähemist joutunnk kuukausräkningillk kistus istuman daikk Kakolas päeviäs viättämä. Ja ilma Iirot me olsin gukatiäs tämä flagujutun dähde joutunns Siberjaha joka sorkk. Nii ett ei se ihme ol, ett me ny lysti pidin, go siit olttin gunnjallp pääst.

Mnää sain goko lopu matka neulot uussi flaguj "Rojohoppesse" ja vähitelle mnuull olivakki sitt darppelisema heist valmin, nii ett "Rojohoppe" ol juhlalises mundeeringis, ko me yks kaunis päev bugseerpaati hännäs pääsi Londoho ja kiiniti aloksen drossim bollareihin Gomersiaaldokas.

Ei meijän gapteen Londosakkan davoijas muuttan. Hän makas enemäst pääst kajuutis vaa ja ott troppri sillon dällö, nii ett häm bysys tasases kännis. Ja styyrman ei ollp pali pareve, mutt ol hän sendä liikkell ja pari päevä se jälkken, go me oll Londohom bääss, ni hän sano mnuull: "Hoids snää nyk, Kalkke, nämä lossaukse ja baarlasti lastamise. Kyll mnää sitt ne raha-asja hoida ja lähetä vekselin gottik, ko frahtraha makseta meill. Mutt buuris em mnää kerkkeis pali oleman, go mnuull o ni jumalattomast toind mais."

Niin, diätä se, ett hänellt toind ol. Käve suamlaisis laevois. Buurist buurihin gäve, joi ja hurras vooro siäll ja vooro mais, ko hän sai kässis semssi kambraatej, ko olivas samaluandossi, ko hängi.

Nii ol mnuulls sitt pali murhett niskoillan, muttko mnää oll Agukse frouall luvannp parastan dehd ja pittät talom buald, ni mnää koitim bann asjat toime nii hyvin gon daisi. Kyll kaiket siin olis taitann huanomingin gäyd, jos ei mnuull olis oll niim bali appu Vilkust ja Iirost. Mnää oikke ihmettli, ett nep poja eliväs sillk kertta ni ihmsiks. — Nii händ, ihmsiks oikke elivä ja puheliva joukko, ett kon gerran gambraateiks o ruvett, ni ollan gambraatej ja autetan doinen doistan niim bali ko jakseta. Ei ne julmetuk käynnp pali maisakka; pari kertta olivak koko lossaukse ja baarlasti lastaukse aikan lystäilemäs kaupungis. Hiuka fiiris oliva molemillk kerroillk, ko he buurihim balasiva ja viimesellk kerrall Vilkk ol ostann ittelles lakeernahkasep pualsaappas, semsek ko hep patiineiks sanosiva, ja Iiro roikott buurihi elävän gilpkonna. Vilkk meinas, ett kattleva mar Rauma ämmäs silmäs seljälläs, ko hän uusis kirkksaappaisas kadullk kävele. Hän vetiki nek koht buurihim bäästyäs jalkkahas, kävel pisin däkki ja ihmettel saappattes komeutt.

— Katost, Kalkke, kui nek kiildävä. — Pahus soikkon, go mnuum bartan ajat täyty, nii em mnää tarvitt mittäm beili, muttkom bane saappan naagelpengill ja kraapi leukan siljäks. Ja kyll snääki saa lainat mnuu saappaitan siihe doimituksehe.

— Tämne hiljanen, giltt elukk. Juur mnuu luandosen; ei puh mittän, go häärä hissuksis vaa eik tiättos pist, jos händ trambatangi. Vetä pääs vaan donnk kuare all ja meina, ett trosikoikka nys sengim baha henget, trosikoikka ja kiusakka niim bali kon dahdott, kyll mnää sen gärsi vastam bulittamat — Ja nättruakanengin guulu olevas.

Peräten dytyväissi oikkem boja olivak kaupoihis ja tytyväine oll mnääkin, gon guuli, ett Vilkk oikkjastas ol meinannp ostap papukaija ja Iiro marakati, muttko Vilkk ol saappattem buuttes ja Iiroll ol liia vähä raha, ni he olivap pysänn näihin gaupoihi. Ja hyvä oliki, niingon jo sanosi, sillett kyll meille ol tarppeks hullutteljoit jo endselläs buuris, nii ettei meill lainkkan darvitt papukaijoi eik marakatej seorkuntta lissämä. Se mnää sanosingi heill ja ko Iiro sitt ol uittannk kilpkonnatas hän sanos ett stää täyty ai joukko uitta — ja Vilkk ol vetänp patiinis pois jalast, ni he meniväk kaunist nukkuma.

Sillaill oikke. Kovast kaunist oikke Vilkk ja Iiro Londos elivä ja autiva mnuu, ko mnuull niin gamalast vähti ol. Ja siit kokkpojast mnuullk kans ol hyvim bali appu. Se ol erinomasen giltt poik ja käppi poik kaikis toimeisas. Järkki sillk kans ol vähä enemängin go häne virasas olis tarvittukka ja se anno välist semssi vastauksi, ett Iiroki ihmettel.

Nii siins sitt vaan gäve, ett vaikk kapteen makas kajuutis litramisen doimes yhtmitta ja styyr nähtim buuris sillon dällö vilaukseld, ni meill vähä kolmatt viikko se jälkken, go me oll Londohom bääss, ol plankklast lossatt ja baarlast sisäll. Styyr ol lähettänn näti summa raha Agukse frouall ja ol pannk kaikk paperik klaariks, nii ett me nys sitt oll viimest ehtot Londos ja odotim bukseeri seoravan aamun. Mnää oll ilone, ett me näi oll saannk kaikk asjan glaariks paremin go mnää oll uskaldannt toivoakka ja tykkäsi, ett mnää ny oll hyvi ansannp pittä yhde hiukka lystiäkki muutteks.

— Mennäst maihi, mnää sitt sanosingi Vilkku ja Iirot, kom bäevän dyä olivak kaikk tehdy.

— Mennä vaa, vastasiva he. Sillaill oikke he vastasiva eng mnää muut vastaust odottannukka. Kyll nep poja vaa oliva valmis semssi reisuihi. Ja ko sitt ol fundeeratt, mihi oikke mennä, ni Vilkk ja Iiro meinasiva, ett heijä miälestäs olis kaikkjast lysteve mennk kattoma stää Tyssandin guvakapinätti. He olivak käynns siäll jo kerra, mutt hes sanosiva, ett kyll he miälelläs tleeva viäl toisengin gerra sinn. Siäll o — hes sanosiva — nii ihmelise hyvin dehdyj ihmisten guvi vaksist, ett niit kattle vaikk kuik kaua. Kaikketten guninkkatte ja inssinöörette ja kapteenetten guvi siäll o, ja kaikengaldaste ihmiste je elävätten guvi, kon gattomise väärti vaa ovas, siäll o, juttliva he. Mitäst täst. Mnuungi miälen rupes tekemä nähd kaikki näit merkilisyksi. Yhtäkki mes sitt panim byhävaatte yllen, käskettin gokk kuljettajaks ja nii mes sitt läksi. Ja ko mek kaikk olim bääss sluuppihi, nii Vilkk sano: "Kuule kokk, vrikast snää tämä sluupp tonnt toispual joe."

Semnen daitmattomus harmitt Vilkku ja hän diuskas: "Kumne merimiäs snää ole? Olek kerra jo Saksas käynn ekkäs oss vrikat."

— Ei sinn vrikate mentt, vastas kokk, ott aerok kättes ja rupes soutama meit toist rantta kohde.

Se ol nii nässist kokild vastatt, ettei Vilkk ymmärtänn nuhteitas jatka, muttko istus ja ihmettel koki viissautt. Iiro nauro krikott fööris ja mnuullakki ol täys tyä pidättä nauruan.

Muttko ranttaham bäästi, ni Vilkk kuiskas mnuun gorvahan: "Pahukse näppär poik, tua meijän gokk. Me ota se föli." Ja odottamat mnuu vastaustan Vilkk pist markan gokin gouraha ja sanos: "Mep pistoova snuu ihmeit kattoma ja sitt snää saas soutta laevaha jäll ja tlee meit sitt ottaman, go me huuda."

Nii mek kolme sitt, kokkpoik neljänden, läksi stää Vilku ja Iiron gabinätti kattoma. Ja kyll mnuun däyty sanno, ett ihmelinem baikk se oliki ja pali siäll ol kattomist; niim bali ett oikkem bää pyärällp pakkas. No, ko mes siälls sitt kävele ja kattle niit ihmeit ja Vilkk sano ai joukkon gokill, ett kat nyp poik, es snää tämmöst Vasaraisill nää, ni met tlee yhte salihi. Siins sali seinäs ol luukun dapane aukk ja siit näk niingo avara aukkja ja aukkjall jotta villej ihmissi telttas ymbärs. Mutt em mnää kerjenn niit villej kattlema, muttko yht herra, ko seisos siin luukun doisells syrjällk kiri kädes ja vauhkottel niit villej hängi. Mnää kato ja kato stää vanhambualist herra siin hetke aikka ja ko se ol niin dutu näköne, ni mnää sanosi Iiroll ja Vilkull: "Kattokkast poja, eiköst tua ol kapteen Frööber Raumald?"

— Jaa, mutt nääks vissi, o oikke se kapteen Frööber Raumald, sanos
Iiro. Ja Vilkk lisäs: "Kuis se pahus tänn Londoho jo on gerjenn?"

Mitäst täst, mnää, ko ole Frööberi vanhoj tutuj, oijensin gäten, meni händ kohde ja sanosi: "Päevä, päevä, kapteen, olettak tekkin dääll?" Mutt ei se paha ollt tiätvännäs eik ottann mnuun gättän tervettäkses, muttko seisos siin vaan gon dorpa oikki ja vahtas siit luukust sisäll. Mnää käänsi itten ymbärs ja meinasi sanno Iiroll ja Vilkull: "Näättäk, kui ylppjäks Frööberim bahus on dull", mutt Iiro ja Vilkk naurova nii ett vesi tiukus heijä silmistäs ja kokkpoik purskatt krikottama ja koko seorakund siin huanes nauro hirvittel mnuu. Sillo vast mnää rupesi eppälemä, ett Iiro ja Vilkk oliva mnuun gekann. Mnää katosi viäl kerra oikke nuugast stää herra ja eiköst se paha olis seki vaa vaksist teht eik mikkä ihmne. Mutt niin durkase luanikkast teht ja juur niingon gapteen Frööber ilmelävän. Kyll Vilkk ja Iiro ja kokkpoik ny hyväll humöörill oliva ja Vilkk puhel, ett tlee mar siit lysti, ko met talvellk kalaaseis juttlen, guis snää kapteen Frööberi Londos näi. Mnää oll diättvästengi hiuka harmeisan, go mnuulls semnen glumm ol tapattunn. Mutt ko siäll ol niin gamalam bali semmost hauska kattlemist, nii mnuungim baha miälen haihdus vähitelle ja me meni sitt kaiki huanest huanehe ja kattli niit ihmeit.

Mep pysäsi sitt yhte huanehen gattlema Englannin guningasperhett, kon gans ol teht sinn vaksist ja vähä kamala hyvi sittengi. Vilkk, ko jo endsellk kertta ol heit tarppekses katellp, pist ittes siuhuanehe ja yhtäkki hän dlee siäld kovallk kohinall ja sano: "Ei mutt pojat, tulkkast tännk kattorna! Tääll vast kaikkjam barhami värkätt otus ongi!" No me läksi sitt Vilkum beräs siihe siuhuanehe ja siälls seisos yks neeger täysis sotatamineis: punane guldlangoillk koristett jakk yll, polvhousut, turkklaine lakk tupsuines pääs ja keihäs kädes ja miäkk vyäll.

— Eiköst ol vähä jumalattoma hyvin deht, kohis Vilkk ja syynäs stää neegeri edest ja takka ja siuild, kyykistys alas ja kattel se sääri ja varppaitakki ja vaikk joka huanes ol plakaatej seinäs, misä sanotti, ettei kuvi saap pidell, ni hän men ja pitel se reitt polve yläpualeld. Mutt sillo se neeger humauttiki Vilkku korvall, nii ett hän lens tois pualls sali ja ol niingo uitett kuko, ko hän nous ylös ja sanos: "Mennäm bois poja. Ei kureist ol."

Tiähes mes sitt läksingi, mutt kyll siihe ol vähitellen dullk koko joukk väkki, ko näkivä Vilku erhetykse ja ne nauroiva oikke makkjast, ko me meni heijä siuttes niit ihmeit pakko.

Kadull Vilkk anno kokillt taas markan, gäsk häne menn buurihi ja sanos hänell viimeseks: "Kas niin, gokk, men ny, mutt muist se, ett ne ihme, ne vakskuvas snää saa muista, mutt mitä siällk kapinätis tapadus, se snuu om baras unhotta, ettes millä muatto vaan gohis niist asjoist mittä."

— Kyll mnää pidän dämä miälesän ja jos mnuu muistom bakkais herämä liia valppaks, niin gyll kiildäv markan gappal se jäll nukutta.

— Niin, daikk kepp, sanos Vilkk ja katos kokki nii yrmjäst, ett se saiki vähä äkki jala alles ja men menoijas.

Mutt meijä Vilkk käsk yhte oikke fiinihin drahtöörihin dodi juama. Em me yht sana puhunns sinn mennes eng siälläkkä, ennengon dodiklasi meillt tuatti. Istutti vaam böydä ääres ja kateltti stää väe vilinä meijä ymbrillän. Muttko me oll saannk kukin glasin ja ol otett piän siämaus niist, ni Vilkk sanos: "Tiädättäk, pojak, ko mnää kerran Gatavkari Efraimin gans olin guvillp Pajukaris, siällk kotonurkis, ni yks mnuu svartinguvistan heldes ankkurnuarastas ja pääs tuulajoll. Siin ol yks hahkpari uiden dulos meijän guvillen ja me vauhkottli stää nii, ett se naaras-svartin guva ol pääss jo pitkä matkam bäähä, ennengo me huamasi, ett se ol pääss vallalles. Mutt juur ko mes se äkkäsi, ni me näen, go yks koeras-svartt tlee sen guvan dyyijö, ui siippe harillas se ymbärs, nouse pystö vedes, hakka siippeijäs, pröystäle ja hyväle stää kuva. Stää peli kest iso aikka ja me nauron gojus, nii ett me oll valla vääränäs. 'Siinäs saikki semse morsseme, kom bane herroj harmittama', puhel Katavkari Efraim ja nauro taas. — Mutt tiädättäk, ong ihme, ett ihmisten gonsti eksyttävä järjettömä luandkapplen, gon doine ihmnengi eksy toise ihmsen döit kattlesas, niingo esimerkiks snää Kalkke tänäpä."

— Nii, ja saa toise ihmse nii hulluks, ett hän luule laillse ihmsen guvaks, niingo esimerkiks snuun gäve tänäpä, puhel Iiro.

Vilkk katos luinatt pahast Iirot, ryyppäs hyvän gulauksen glasistas ja sanos: "Nii, niingo mnääki Iiron davall eksysi. Mutt mnää tahdosi vaa sannos se, ett vääri met tein, go mes stää svartti nauro."

— Vääri oikken det teitt, puhel Iiro, ja kos toiste menek kuvill, Vilkk, ja svartt tlee snuun guvilles, ni älä amms stää, muttko nous ylös kojusas, kumar ja san, ett jos snää oles se svartt, kos eksysik kerra luuleman guva oikkjaks linnuks, ni ann antteks, ett me nauro snuu. Se o reedu peli semne ja nii snää pääses synnindaakastas.

Sillo Vilkk suutus, löi nyrkkis pöyttä nii ett naaprikki rupesiva meit kattlema ja sanos: "Se o nys sendä ihmelinem baikk, ettes snää Iiro ymmär otta mittä asja vakavald kannald, muttko snuun däyty aim buhells semmost hullu pila ja pistellt toist."

— Mitästis siit huali. Kyll mar snää Iiron diädä, koiti mnää puheli Vilkku lepyttäksen. Mutt Vilkk kattel vaa Iirot silmkulma rypys, sylk ja ryyppäs pari kertta klasistas, ennengo hän jatko: "Nii, mnää tahdo vaan dulls siihe, ettei semne ol mikkä nauru asi, ei ol oikke ett naureta stää, kon doine ihmne eksy toisen döit vauhkotellesas. Ja sentähde mnää tykkä, ett me ole valla hissusis niist asjoist, kon dänäp ehtost on dapattunn ja se luppaukse me vahvista uudellk klasill. — Siihe mnää olen däsä tahtonnt tull."

— Mnää olsi ymmärtänn ilma näit pitki jaarituksi, ett snää, Vilkk park, siihen dullt tahdo, mutt kuule, mittä luppaust em mnää kumminga ol viäl andann ja kyll asi semne o, ett snää saat tehdp pöydä vähän gurkasen gorjaks, ennengo semne luppaus mnuuld lohkeka.

Ei Vilkk tämsest Iirom buhes oikken dykänn, mutt mikäst häne muuka autt, muttkom bannp pöydän gorjaks. Kyll hän Iiron duns ja tiäs, ett se paha muuto olis saattann häne nauru alaseks Raumall. Nii ett aika kalasi hän siins sitt toimem baniki. Oikken dukkaham bakkasiva jo menemän gaikk net trahtainendi, ennengo me läksi siäld trahtöörist. Mutt kyll mek kaikellk kunjalls sendäm buurihin dlii. Kokk ol valvonn ja odottann meit ja tul koht paateines ko me huusi: "Hoppe, ohoi!" Ja ko Iiro sitt viäl ol uittannk kilpkonnas ja Vilkk kehunn lakeernahkassias, ni me hain gukin goijin ja nukusin gaikist eksymisist ja vakskuvist ja mailma viättelyksist.

Ko "Rojohoppe" väki rupes toimeihis seoravan aamun, ni huamatti, ett yks miäs ol kadonn. Sillaill oikke, yks matruuseist ol tehns sen gahkomaisen dyä, ett ol karann. Ei sembualest, ole mnääkin garannk kerra laevastan, mutt kyll mnää sai siit kerrast niin darppeksen, etten doist kertta enä tehns stää eng neuvois kettä muutakka stää tekemä, jos vaa joingin dlee karamat toime. Sillett kyll se sannot täyty, ett joskus joutu niin dylyttem bäälysmiästen gans tekemissihin, daikk niim bahast vuatavaha astjahan, daikk nii huanollp provjandill, ettei aut muu kom bistäk kipaka alles ensmäises haminas ja antta ittes jongu runnari armoill. Ja se pakka kyll olema stää viimest.

Nii händ, yks miäs ol lykänn liässuhu juur hulluttas ja ko "Rojohoppes" ol muutongi vähämbualsest väkki ja ko met tiäsi, ett meill olivak kovas syysilma edesän, ni meijän däydys saad uude miähe sijaha. Ja kyll niit ai saa semses kyläs ko Londo o. Ei oll aikkaka, nii meill ol uus miäs buuris. Komjas ja frisk miäs oliki, josta siäld Viipurim bualest kotosi. Ko me muuk kaikk oll raumlaissi, ni ei sunkka häne oikke lyst oll oll meijä joukosan. Semsis olois pakka ihmsen gans kummingi alus olema juur niingo viära elukan gans isos garjas; kaikk stää pakkava yrmimä ja kolhima, jos ei juur teois niin gummingi sanois ja silmätten gatanos. Nii ett semsep piäne asja mnää kummingi ensmäis päevinp pääti olevas syyns siihe ett hän niin govast hiljane ol. Hyvä merimiäs hän näytt olevas, käppi ja töihis tottunn. Kyll mnää se näi jo ko mep pukseerill läksi Londost. Me hurrasi lähteisän, mutt ei se uus miäs — Fretu häne nimes ol — suutas avann, hääräs vaan doimeisas ja vaevo häneld sai "kyll" taikk "ei" vastaukseks, ko händ puhuttel. Niin ett kyll hän siins suhtes kummingi raamatu jälkke el ja ol. Niingo sanott, mnää ajattli, ett se ol semmost ensaikkast oudoksumist ja tuumali, ett kyll mar hän puhelemangi viäl ruppe. Mutt mitä hulluj kans. Meill ol kova vasttuuld ja me oli jo oll mond päevä kryssill, mutt ei Fretuld puhe vaa luistann ja sillo mnääki jo äkkäsi, ett semne hissuksis olemine guulus häne luanttohos. Toise olivas se jo aikka huamann ja ristinn häne Mykk-Fretuks.

Olkko sitt semnen, go hän on, gosk hän hyvin dyäs teke, mnää ajattli ja styyr ol sama miäld. Mutt skansis rupesiva miähe valittama, ett olo tundu vähä saastase ilkkjäld, ko o yks joukos semne, ettei sana suustas saa muttko venuttamall. Ja yks päev tlee Iiro mnuun dyän ja sano: "Oleks huamann ett mykkän oleminen darttu?"

— On gyll mnuull mnuu juttun, mutt eks snää ny jo saa järkkehes, ett kaikk miähek kulkevat täsä laevas nii äänettömink ko Eegyptim bapi muino sanottin gulkennu. Niin dämä meijä "Rojohoppen" on go se lendäv hollandlaine, jong däkild ei kuulp puhett, ei laulu, muttkon galppja, mykä, aavet toimittavak kaikk tyä. Juur semssi me ole. Pahus soikko, mnää huamatte ett mnuungim buhelahjan hiljaksis hipu olemattomihin, gon kaikk muukkin däsä mykiks muuttuva.

— No, kyll snää ole pauhannukki mailmas, ei olis vahingoks, vaikkas jo lakkaisikki, mnää vastasi ja läksin doimeihin.

Mutt ko mnää oikke rupesi asjoist vaari ottama, niin gyll Iiro tott ol puhunn. Kauhja hiljaseks oikken goko besättning ol muuttunn. Puhusiva vaa se mitä välttämätönd ol. Styyr ol kans se huamann ja sanos mnuu: "Tiädäks, Kalkke, mnää tlee hulluks täsä, konei enä yht sana kuul, jos ei rupp yksnäs juttlema." Ja sitt hän löi jalkkatas däkkihi ja huus miähill: "Jos ett tep pahuksem boja vaa rupp puhelema, ni mnää annan deills semsen giäru, ett muistatt se. — Kas nii nyp pistetä veisuks." Mutt ei siäld mittä äänd ruvennk kuuluma. Ei miähe edes suutas nauruhu vetänn. Iiroki, go ai nii hyvä pauhama ol ollk, kävel ettit takasi siin meijä viäresän ja vauhkottel ylös mastoihi.

— Pahustaks snää siint trasikoitte — huus styyr kiukuisas ja mitä snää siäll mastos nää?

— Em mnää siäll mittä erikoist juur nää. Kattle vaa jotta sopiva enda.
Meinam bistä itten se jatkoks kuivuma. Ei tämsest elämästäkkä mittä ol.
— — Mnää luule, ett tost kryssmaston gaffelin glunfallist tlee hyvä.

Semssi jumalattomi se pari juttel, ko oliva molemas sama maat kaikengaldasis koerangureis. Ja sitt he rupesivat fundeerama, ett eik stää Mykk-Frettu, ko se niim bali paha ol pannt toime, sais viskat yli buuri niingo Joona muinom baiskatti, vaikk hän vissi vähemä syyline ol ko Mykk-Fretu.

Me olin dämsis olois krysänn liki viiko hyvi heikos tuules ja nys se tuul lopus valla, juur ko me olim bääss keskellp Pohimert. Sillaill oikke. Stilti mes sai ja semse stilti, ett stää kest neli päevä. No, niingo jokane merimiäs tiätä, niin gyll stää sendä oleskle melkke miälusemi vaikk kuip pahas ilmas kom bitkaikkases stiltis. Siink katotangi, gui aik saadan guluma ja lisseks tundu nii ikäväld, ko ei laev lainkka ettippäin guli. Nek kaks ensmäist päevä, ko mes siins stiltis makasi, mek kuurasi ja skrubasin gaikk paika "Rojohoppes" niim buhtaks, ett se vallan giils ja välkys, kaikk enda mek kiärsi niin gauneihin gimbuihi, ett niit ol lyst katto ja styyr lähett meijä ai vaa viäläkki yhdest puhdistuksen ja laittamisen doimest toissehe. Mutt kolmandem bäevä aamusten, go styyr tlee ahterdäkill, ni me seisoskli ja makkasklin doimettomink, ko em me enä ymmärtänn, mitä olis teht. Ja kon gaikk sitt viäl olivap puhumattomi, nii olo tunnus todestakkin dylkkjäld.

— Pahustak tes siäll laiskottlett, poja, huus styyr, ko hän ol hetke meit katell.

Ja sitt styyr kattel ymbrilles ja fundeeras, ming tyä hän meill annais. Muttko hän näk, ett kaikk se jo ol teht ja hyvin deht, ko hän ol meijä määräksem bann, ni hän ol hetke vähä nolo näköne. Hän gattel rigihi ja täkkihi, hak ja hak jottan gorjamist taikk puhdistamist kaippava paikka ja tul ai noloma näköseks, konei hän löytänns semmost. Mutt viime häne gasvos kirkastusiva ja hän huus: "Kuurakka ankkur, poja!" Ja sitt häm bist ittes vähä liukkast kajuuttihi.

No, ol sekin doimitust, ko laeva ankkri kuuratti, mutt kon gäsk kerra ol semne, ni mek kuurasi se. Met tahkosi stää hiki hatus ja pani se sitt niin girkkaks, ett se ol niingo hoppjast teht Ja Iiro sanosiki, ett ei Vilku lakeernahkassi ny enä tarvinnp peilink käyttä, muttkon goko besättning istu ankkri ymbärs ja aja siimp partas.

Neljändenp päevän aamupuall mes se ankkrin gimbust pääsi ja styyr ol koko ajan, go mes stää kuurasim, bitänn ittes kajuutis. Eik händ nykkä näkyvis oll. Me olin daas laiskan ja ko mes siins sitt kuki nurkasas aikkatan viätä, ni mnää kuule veissu ahterdäkild. Samas tlee Iiro, ko ol oll bakill, ja sano: "Kuuleks snää mittä?" "Kuule händ", — vastasi mnää — "joku veissa ahterdäkill ja mnää luule, ett se o Mykk-Fretu, ko se men sinnppäi juur."

Vähitellen gokkonusivak kaikk miähes siihe meijä ymbrillen, ko hekki olivak kuull semmost ihmelist, ett "Rojohoppes" veisatti jäll.

Iiro läks sitt styyrillekki ilmottama näit suuri uutissi ja yhdes styyr ja hän menivä vissemäks vahvudeks hissuksis kattoma, ettei se kumminga mikkä aave ollk, ko siäll veisas. Mutt eikä ollukan go Mykk-Fretu oikke se ol. Seisos rati viäres ja veisas ja kaunist se veisasiki.

Mitäst täst, mef fundeerama, ett ollek se päälsem bäätteks tull hulluks. Ja siihem bäähä mek kaikk vihdo viimem hakkasin dleema. Kaikk muup paitt Iiro. Se poik sanos, ett pladatast nys sendä vähä almnakkaki, ennengon doist sendä hullun girjoihim banna.

— Ni juur, almnakka oikke — vastas Iiro — mnää päätä, ett Mykk-Fretull o morssi ja ett tänäpä o se morsseme nimipäev. Semse rakkauden gohinat tekevä ihmse ai enemän daikk vähemä hulluks.

No mek kattlema almnakka ja kyll Iiro se verra oikkjas ol, ett ny vaimihmse nimipäev ol. Ol Fredriikkam bäev. Mutt ei sill meijä miälestän olis sembualest sanott, ett se Mykk-Fretu morsseme nimipäev ol ja ett hänell morssjand olika. Iiro pit kummingi asjas pääll ja ahdist Mykk-Fretut kysymyksilläs. Ja tunnust niingon dunnustiki se sitt, ett hänell morssi ol ja ett se nimi ol Fredriikka. — Nii ett siins se nyk kuulett, kui viisas miäs se Iiro olis, konei se vaa olis niin govast kureijas täynn.

Ko styyr sitt sai kuull, ett o Mykk-Fretu morsseme nimipäev, ni hän sanos: "Tiädättäk, poja, mnää ole niin gauhjast kärsinns siit saakk, ko Londost lähdettin, gon de olett puhelahjannk kadottann ja liikkunn niingon gala vedes äänettömint täsä laevas. Mutt semnem beli saa oll lopp ja ny oteta vahing takasi. Hei, kokk, kaffepann pääll ja te miähe, vetäkkän gaikk flagu mitä 'Rojohoppes' o ylös ilmoihi, ny me viätä Fredriikkam bäevä ja se viätetäm bulskast. Rommi saatt kans, poja."

Ei ol aikkaka, ni "Rojohoppe" ol flaguis hakkspröötist klyyvarbummi nokkaha saakk. Iiro soitt harmonikka, toiset tansasiva ja Mykk-Fretu veisas. Ja rommpunsej tyhjenetti.

Siin ol meijä lähettyvillän maann holkotells stiltis yks oululainem barkk ja ko siäld nähti, ett met täydes flagus oll, nii he lähetiväp paati ulos kysymä, mitä juhla me viätä.

— Fredriikkam bäevi me viätä, vastas styyr ja kom biän aik ol kulun, ni ol oululainengin däydes flagus ja täydes juhlaviätos niingo mekki. Kolme aikka ehtopual tlee yks hollandlaine lastvalulaev siihen, gysy, mitä juhla me viätä ja ko me oll sanonn, ett Fredriikkam bäevä kaiketakki me viätä, ni se toppas masinis, vet kaikk flagu ylös ja rupes juhla viättämä seki. Sitt siihe meijä rymssyhyn dul jongu ihmelisen duulen gare avull, jost em met tiätänn mittä, yks dansklaine skuunar ja viimetteks yks englandlaine lastvalulaev. Kaikk nek kysysivä, mitä kovast merkilist juhla me viätä ja ko hes saivak kuull, ett mef Fredriikkam bäevi viätä, ni hekkim bistiväk kaikk flagus fleijama. Ja nii meit sitt ol siink kaks valulaeva ja kolms seillaeva keskellp Pohimert Fredriikkam bäevä viättämäs. Ja komjast se viätetti, se o viss asi se. Kapteeni ja styyrik kävevä buurist buurihi ja väki kans ja viinej ja rommi ja muut sesukust trahtmentti ol niingo Itämert. Kyll ny ol ilo ja äänd juur tarppeks ja pahimban riähus se Mykk-Fretu. Se puhel nii, ettei sild suuvooro ruvenn millän gurills saama ja voi turkanen, go se osas veisuj. Niit se vetel yhden doises perä, toinen doistas kaunema, nii ett ne ulkmaalaisekki ihmettlivä, mist me nii ilose ja hauska miähe oll saann.

Ehtost sitt, ko auring jo rupes lasku tekemä, istus se oululaine gapteen meijä styyrin gans ja joivat todi. Meijä äij ol jo aikka "tuu blokk" oll — ymmärtä sen, gon ei hän yht selkkjä päevä oll nähns siit saakk ko Raumald lähdett ol. Nii oikke ja ko sitt meijä styyr ja se oululaine siin istusiva, ni meijä styyr ruppe selittleemän, guip pali mes se Mykk-Fretun dähden gärsinn oll.

— Ong teill Mykk-Fretu buuris? — huus se oululaine gapteen — mnää tahdo se miähen goht kässihin ja näytä sillk kaikk taevan dähde. Se kiusas, pahus, mnuu samallt tavall ja sai mnuun gans hummama yhdem bäevän, go maihin dultti ja siälls se karas koht ja vei julmett viäl yht ja toist muittengi miästen davara fölisäs. Tänns se miäs ja paikall!

Muttko Mykk-Fretut ruvetti hakema, ni ei händ mistä löytynn, ei yhdestäkkä laevast. Eik oll ihmekän, go se englandilaine valulaev oliki jo lähtenn, nii ett vaa sau näys taevarannall ja me ymmärsi, ett siäll Mykk-Fretuki men. Ruvetti sitt kattlema ett olik meild mittän gadonn. Ja ol oikke. Vilku lakeernahkase oliva menns sem bitkän diä. Vilkk pit kamala meno, hän men däkillp, pudist nyrkkiäs päi stää englandilaist laeva ja takas, ettei Mykk-Fretu ol hyvä ollk, ko he joskus näkevät toinen doises.

Mutt Iiro sanos: "Nii, niin, gattel snää vaan daevarantta. Siäll ne ny menevä, Mykk-Fretu ja snuu lakeernahkases. Mutt koit rauhottu ja lohdutta ittiäs sill, ettei se viänns stää mnuun gilpkonnatan sendä."

Mutt ei semne lohdutus langenn oikke hyvä maaha Vilku sydämes. Eikän go vähällp pit, ettei Iiro saannf fliiteihis lohdutustes palkaks.

Siin ei kerjettykkä sendän gauan turhist puhett pitämä, sillett jumal anno meillt tuule ja hyvän duule annoki. Mastois ja brasseis meill ny ol kylliks tyät niingo niillt toisillakki eik ollt tiimakan gulunns siit, kon duul algo, ni ylimäine isä ol hajottann meijäk kaikk Fredriikkam-bäevä viättäjä eri suunill niingo yhde höyhenduko.

Hyväll onnell ja myättäsillt tuulill mes sitt siins syyskuu viimesinp päevinp pääse Flensburihi.

Siäll ol niingon davalist ussema raumlaist alost haminas ja ko he olivak kerjenns sinn enne meit, ni mes sai huanom baika "Rojohoppell". Me joudusi makkama liki redi, nii ett ol vaevaloinem bääst maihi ja me ymmärsi, ett baarlasti lossaus niingon gappaltavara lastauskin dliis semsis olois nii ilkkjäks toimitukseks, ett meijän davallt taikk toisellt täydys saadp paremam baika.

Ko meijän gapteen ai vaa makas kajuutis, litramisen doimeis, ni styyr ny hyppämä joudus näis asjois. Hän gäve kaikengaldaste virkmiäste dyköns selittämäs, ett mep paremam baikan darvitte. Mutt he vastasiva, ettei het taeds stää asja autta ja jos ei joku niist muist raumlaisist suast vahettamam baikka meijän gansas, ni mes saa maat siink, ko me makka. Kyll styyr sitt käveki niillt toisill raumlaisills semmost vahetuskauppa esittämäs, mutt ei nek ko naurova ja sanosiva: "Pys snää Heikk vaa siäll, misäs ole, ni snuust o vähimä harmi."

Mutt meill oliki semne styyr, ett ko se jotta asja ajama rupes, ni ei hän stää keske jättänn. Ja ko ei hän nys saann virastoild appu, ni hän rupes fundeerama, ett hän hankki itt ittelles avu. Hän gäsk Vilku ja Iiro sinn hyttihis puheilles ja ko nep pojas siäll oliva hetke aikka lyänn viissap pääs yhte ja juannk klasi ja pariki, ni het tliivak kaikk däkill jäll suu messingis ja silmäk kiildävin. Styyr ol pyhävaatteisakki ja sanos mnuu: "Otast neli miäs lissä ja tul mnuu ja Vilku ja Iiron gans. Mennä maihi yks hiukk."

Mitäst täst. Mnää siivosi ittiän yhde eine ja käski neli miäst olema valmi lähtemä maihi. Ja sitt lähdetti. Iiro ja mnää sousi ensmäist pari aeroj, ne neli muut miäst kaks aim barias, Vilkk ol fööris ja ahteris, ko ol peitett, niingom bruukata, laevaflagull, istus styyr ja pit ruari. Päev ol hyvä jouko ehtopualellk, ko mes sitt läksi ja juhlaliseld näyttiki vissin, go mes siins sousin, gosk muistakki laevoist meijä menoan niin gateltti. Eik oll ihmekä ett kateltti, korjoj miähi me olin gaikk, vaikkan se itt sano ja tottunns soutama oikke sillaill juhlalisellt tavallk, ko merellp pruukata. Ja kyll meijä styyr ol se poik, ko ymmärs tehd meijä viäl enemängi huamatuks. Siin makas, näättäk, juur jämt meijän diällän yks hollandlinen goff, semnen bualiks galjaasiks ja pualiks skuunariks rigatt asti, ko o rakennett nii syvälls sprongill, ett ahter ja föör ovak kovast korkkjall ja keskkoht liki vede raja.

— Kuulkkast poja, sanos styyr, ko ruvettin dleema liki stää koffi, vaikk tua pahus tosa juur meijän diällän makka, ni en sunkka mes sen dähde gurssian muut yhtä einett.

Ja sitt hän neuvos meit, ett juur ko meijäm baattin dlee sen goffin gylkke, ni Vilkk hyppä fongliin gädes koffin däkill ja met toisep peräs ja sitt vedetäm baatt koffim boiki ja jatketa matka.

Ol niill vaam belej, niillp pojill. Ja se ol valla erinomane geksind kaikkette meijä miälest. Eng mnää usk, ett missä sotalaevas olis pantt se styyri oortel paremin däyttänttöhön, go mes sem bani. Vähä nässist me hyppäsim baatistan goffihi, vedi se ylös toiseld reelingild, laahasi se yli däki ja laski se vesillt toisellp pualell, hyppäsin guki vanhallp paikallen ja jatko matkata. Ei hollandlaisist oll ainoatakka miäst täkillk, ko mep pääsin goffin gylkke, muttko hek kuulivas sen gamalan golinan, go meijäm baatt poiki heijä däkkis vedetti, ni het tliiva ylös däkill ja oliva nii hämmästynny, ettei hes sana suustas saann. Vast hetkem bääst he ymmärsivä, mitä ol tapattunn ja hakivas spaakej ja muit asseit kässihis, mutt sillo me jo olin gapple matkam bääst koffist ja sousi muin miähin mait kohde. Eik meijä styyr edes päätäs taappäin gäändänn, mutt ko ol juur jämtt niingo ei mittä olis meijän diällän oli. Mutt kyll toisis laevois nauretti ja nauro mekkin, go me olim bääss niin gauas, ettei hollandlaise nähn eik kuull meit.

Ko me maihin dlii, ni styyr vei meijä yhte semssem baikkaha, misä sai olutt, ei mittä muut ko olutt ja käsk meijä juads stää sortti liänd häne räkningilläs niim bali ko meit halutt. Itt hän sanos meneväs hiuka asjoilles kaupunkkihi. Met tein dyät käskettyjä ko mes siin hetke aikka oll istunn ja niit olupurkej — sakslaises sanova niit seidleiks — tyhjendänn, niin dlee yks ja toine sakslaisist kysymä, ett mist me olen, go me nii nätist niit seidlej kallistle.

Iiro, kon gaike mailman giäli solkka, sanos, ett suamlaissi me ole. Mutt kon ei hes siit näyttänns se viissamaks tleeva, ni Iiro lisäs, ett me ole Raumald ja kyll hes sillo sitt tiäsivä, mist me oll ja tliivat tervettämä meit ja praakkama meijän gansan. Ja kyll Iiro heillk kaikk asjas selitt. Ko hek kysysivä, ett misä me olutt olin dottunn juama näin gauhjast, ni hän sanos, ett em me olutt jua muttko harvo, mutt tätä liänd, ko näis purkeis o, me nimitän galjaks ja stää me jua ain gotonk, ko meijä jano o.

Vai niin, vai niin, ihmettliväs sakslaise. Se mahta ollp patentt kylä, se Raum.

— No, se saatt usko, kehuskel Iiro. Ymmärtä se siitäkki, ettett tet tiäd mittä Suamest, mutt Rauman det tiädätt ja kyll nii vaa ongi, ett kyll se Raum on govas graadis Suamemaas.

Rupes jo hiuka hämyttämän, go styyr tul takasi ja toi yhde herra fölisäs. Em mes stää ens tundennukka, muttko se tul meit kaikki tervettämä ja mainitt meijä jokatte nimeldän, ni me rupesi händ kattlema vähä nuugemi ja viime mnuu lykkäs miälen, ett tua ei olk kukka muu ko Ankkri Abbe. Ja Ankkri Abbe oikke se oliki. Hän ol mond vuatt olis siälls Saksas apteeki herrant taikk jossan gaupas ja styyr ol laahann hänen dännk, ko hän ymmärettävästengi osas saksa ja tanskan giäld yht hyvin go suamiakki. Vaikken mnää stää sillo viäl ymmärtänn, ett hän enimitte sendähde meijä seoran jatkoks tuatti. Vast jälkkembäi se asi mnuulls selkes.

Styyrill ja Ankkri Abbell ja Vilkull ja Iiroll ol sitt kamala kuiskuttlemist kesknäs ja mnää ajattli itteksen, ett kyll nuap poja meijä viäl raudoihin doimittava, mutt em buhunns sendä mittä.

Ei oll juur pimi mutt ei pali muutakkan, go styyr makso meijän drahtamenttin ja kraapeki hiukam bäätäs, ko hän se makso. Ja sitt lähdetti. Mutt ny istusiki Abbe styyrim baikall. Sitt mes sousi se raumalaise astjan dyyijön, go likimbän ol. Abbe preijas se ja ko vaht tul reelingill, ni hän gäsk se menn hakeman gapteenin daikk häne jälkkes korkkjamas graadis oleva miähem buuris, jos kapteen olis mais sattunn olema. Ei vaht ymmärtänn yhtikäm behu Abbem buhett, enemppä ko mekkä, Vilkku ja Iirot lukku ottamat, ko oliva asjois sisäll, niingo mnää auningoitti. Mutt severra vaht sendä ymmärs, ett hän men kapteeni hakema ja sill Abbe sitt sanos tanskan giäli: Vaer god og flytte bort deres Skib, vi begynder at skyde fra Faestningen. — Javool, javool, vastas kapteen ja Abbe nost hattuas ja komens meijä soutamam bois. Sillaill mes sitt sousi yhdest raumlaisest aloksest toissehe ja jokatte niitten gyljes Abbe luk ramariikkas'. Vihdoviime me läksi "Rojohoppet" kohde. Mutt ennengo mes sinnp pääsingä, ni mek kuulen, gui ne muu raumlaise hiivava ankkreijas ja ruppevas siirtämä aloksias sinnppäin go mekki makasi. Styyr komens meijängi hiivama ankkrin, mutt se sija ett net toise varppasiva aloksias ulospäin haminast, ni me varppasi "Rojohoppet" sisällppäi.

— Olettak te hulluks tull? — huus meijä styyr "Thoran" gapteenillk, ko se meijän guuluvillen dul.

— Mitä mar me mittä hulluttle, mutt meill annettin diät, ett fästingist ruveta ambuma maali sem baika ylitt, misä me makasi ja käsketti meijä siirttä aloksen vähäm gorjum bualehe. Kääns snääki ymbärs vaa!

— En mar käänäkkä. Olis kumjaline lopp "Rojohoppell", jos se ammutais säpäleiks kanuunoill ja kosk te jätätt hyväm baikkan, ni mnää menen deijä sijallen, gäy kuik käy.

Ja sitt styyr nyhjäs Vilkku ja Iiro kylkke ja sanos: "Näättäk, poja, järk se sendä on go mailma hallitte." — Ja sitt häm bist ittes Abben gans kajuuttihim bitämä juhla.

Seoravan aamun äkkäsivä ne muu raumlaise, ett meijä styyr ol heit nokast vetänn ja pitivä vähä kamala meno, ko he yks toises peräs tliiva "Rojohoppehe". Mutt styyr ol mais, kapteen ol litras ja ei he meist miähist mittä urakka ymmärettävästengä saann. Kyll hes sitt koittiva vahingotas viraomaisellekki välittä, mutta siäll nauretti vaa heill ja sanotti ett pahustak jätitt hyvä paikkatan.

Nii händ. Kyll me vaa sillp paikall olis sain, go me oll ittellen vilpill hankkinn ja taas käve lossaus ja lastuas niingo äksäst vaa. Ja taas olttim biakkoist valmi lähtemä.

Siilo sano Vilkk yks ehtopual mnuull ja Iiroll, ett hän mene maihi ja kysys, jos met tlee fölis. Kyll Iiro tiätystengin goht valmis ol, mutt mnää oll hiuka vasthakone ja kysysi Vilkuld, mitä asja hänell nys sitt maihi o.

— Osta uude lakeernahkase ittellen, vastas Vilkk. Tiädäks, kyll semses sendän gomja ova jalas.

— Ova händ, puhel Iiro, eik Tasalan dalo isänä sovikka kaikengaldasep pottboorik koippeisas kirkkoho ja häihi ja maahaspanjaissi ja muihi semssi juhlallissin doimituksihi menn. Nii ett valla oikke ongi, ett Vilkk ittelles lakeernahkase osta jällk, kosk ne vanha viätti.

Kyll nep poja sem bäähäs olivas saann, ett he maihi menevä ja ko mnää tiäsi, ett he ussemittem bakkasiva vähä liia hurjast elämä mais ja raha haaskama, ni mnää meni heijän gansas.

Ko mes siins sitt lähtö tei ja Iiro astus paattihi, ni mnää näi, ett hänem boves ol kovast pullillas.

— Se gilpkonn gaiketakki. Ajattles ny, ett hän raukk ei ol mais oll eik ruahon gortt nähns siit saakka, ko me Londost läksi. Mitästis itt sanoisi, josas jouduisis semsis olois oleman guukausräkningill.

— No nii, no nii, mutt es snää syäkkä ruahoj ja nääks se teke vähä suure eron däsä kysymykses. — Täyty ain goittap pann ittes se oleno sijahan, go on gysymykses. Nii ett koitast nyk kattot tätäki asja sild kantild, ko jos snää olsikkin gilpkonn.

— Mnää en rupp täsä snuu hullutustes tähden gilpkonnaks muuttuma, mutt se mnää sano, ett o vallan durha laahat kaikengaldassi elukoit fölisäs, ko maihi mennä lakeernahkassi pualsaappait ostama. — Heit snää se vaan dakasim buurihi.

Mutt ei stää enäm buurihim baiskatuks saannk, ko Vilkk ol andann miähill merki, ett hes saava ruvet soutama. Me oll jo kapple matka "Rojohoppest", ko mnää käskyn anno Iiroll.

Mnää en dykänn lainkka siit, ett se kilpkonn föli otettin, go Iiro ol siit saakka, ko Londost lähdetti opettans stää kulkemam beräsäs sillaill, ett Iiro pan nuara se ymbärs ja kokk, kon gaikengaldasist semsist kureist tykkäs, haukuttel stää sitt semsill ruill, joist se parhaten dykkäs, kulkema Iirom beräs. Ja ko he aikas oliva sen gans pelann nii eiköst kulkenukki se kaunist Iirom beräs. — Järkki semsengi elukam bääs sendä o ja me oll mond kertta naurannk, ko Iiro kävel däkill ja talutt nuarast kilpkonnatas. Mutt huano faartti se pari sillon dek, ko semnen gilpkonn o hiukam bitkälöine liikunoisas.

Niingo luanolist o, mnää pelkäsi, ett kyll se Iiro ny vissi ruppe hullutleema Flensburin gaduills se elukkas kans ja sendähde mnää olsin dahtonn, ett se olis jätett buurihi. Mutt niingo sanott, fölihi se sittengin dul. Mnää pidi sitt Iirot vähä silmällk, ko niihi suutrettem buadeihi mentti. Mutt kaunist hän gulk se elukk povesas ja kraape stää joukko leua ald, ko se pist pääs ulos ja kattel Flensburi.

Ilma mittä suuremppi kommeluksi ja klummej mes sitt saingi Vilkull uude lakeernahkase. Vilkk vet nek koht jalkkas ja hän dykkäs, ett ne oliva melkken gomjamak ko ne Londolaise. Ja Iiro sanos ett hän deke vaikk valas sem bääll, ettei keisrilläkkä ol fiinemppi saappait. — Vilkk ol kovast ylppi saappaisas, eritottengin, go se frouaki sanos, ett asi o juur niingo Iiro sano.

— Jaaha, ny o sitt meijä asjan glaar, mnää sanosi ja ny mennän dakasim buurihi.

— Ei mar nii sendä menn, sanos Vilkk, kamalaki olis, jos ei näit vähä niingon grymbätäis kans.

— Krymbätä oikke ne, tuumal Iiro, ei niill muuto mittä onni ol. Ei ne edellisekkä sillaills sunkka olis menn, jos olis vähä harjalissi huamatt ryypät, ko Vilkk ne ost.

Siihe fiirihi he ny asjap paniva ja sitt mentti yhten drahtöörihi. Koht ko sinnt tultti, ni Iiro ott kilpkonnas povestas ja sidos sen dalutusnuaran doisem bään dooli selkkähän gii juur niingo hän ol nähnk koeratten gansakki menedeltäväs semsis paikois. Ja stää toimitust nes sakslaisek, ko meijä ymbrillän oliva, jo ihmettlivä ja naurova. Koko sali väki meit kattel, nii ett mnuu harmiks pist. Mutt viäl pahemppa tul, ko siäld lähdetti. Iiro puhel, ett kyll häne luandkapples jalvotellakki ny jo tarvitte ja ko Vilkk ol sama miäld ni Iiro talutt kilpkonnatas ens läpi sali ulos ja siit kadull. Hiljaksis siinns sitt kuljetti juur ningo ruumissaatos ja piäni poja nolkej ja flikoj kokkonus kulkema meijäm beräsän aika lium. Vilkk poikkes välill yhtem buadihi ostama harjaliste aineit koko skansi väell ja mes seisosi ja odottli händ väkki ymbrillän. Ja ko Vilkk tul puadist, nii lähdetti jälls stää vendava marssi hamina kohde. Mutt viime Vilkkukin dykkäs, ett meijän darvittis menn vilppami sendä ja mnää ajattli, ett ny o sitt tämäkin gomelj lopp, ko Iiro joutu pistämä se elukkas povehes jäll. Mutt mitä viäl. Ei hän stää lainkkam bovehes pann, eikän gon gääns se väärimbuali ja vet stää sillaillp peräsäs. Ja se ol sem bikku väe miälest nii erinomanen geksind, ett ne hurrasiva ja mäikkäsiväk, ko me jatko matkatan. Mek kuljin geskellk kattu ko siäll ol enemä ruuma ja vähä kamala klopina se kilpkonn pit, ko Iiro stää nuarast tranus. Ol juur niingo hän olis puufatti taik kauklot peräsäs laahann. Viime sekott poliis ittes siihem belihi ja Iiron däydys pistäs sen gilpkonnas povehe ja sai kova varotukse viäl, ett hän ol väen gokkouksen doimem bann. Oikke hävet sai niit pahuksi, stää Vilkku ja Iirot mnää meina.

Buuris Vilkk pan sitt aika suuren galaasin doime niill aineillk, ko hän siuttmennes ol ostanns siäld puadist. Yli pualyä ne hurrasiva ja veisasiva, mutt mnää pisti itten gorjihin ja nukusi jo aikka ennengo hep päätivä Vilkum batinetten grymppämise. Kovast niit uussi lakeernahkassi siins sitt kehutti ja Iiro vakutt, ett kyll niill nyp pareve onn on go niill endsillk, ko ne näin grymbätä. Mutt semne onn niill ol, ett ko Vilkk aamust heräs ja rupes kuahama lakeernahkassias, niin doine vaa löydetti mutt ei toist. No, ko hes stää siins sitt hakeva, ni Iiro löys kilpkonnas Vilkun gistun dakka ja ihmettel kovast, ett se siäll ol, vaikk hän sem besofattihi uima ol pann yässeks ja pistännp pesofatin gorjis all. Hän vetiki sitt pesofati näkyvihi ja siin uiskendel se Vilkun doine lakeernahkane eik mikkän gilpkonn. Nii ett semmost siit sitt tull, ko niit niin govast grymbätti, niit lakeernahkassi.

Kyll Iiro sai kuull Vilkuld ja muild yhde ja toisen giäräm buhen, go hän nii erhettyn ol ja stää paitt Vilkk sanos, ett hän saa maksa nes saappak, ko hän doise niist kelvottomaks ol liottann. Mutt ei Iiro semsist tiättos pistänn. Naureskel vaa, vaikk kyll niin dosi o, ett kyll hän nes saappa maksa olis joutann, sill ett ei Vilkk niill enä herrastellt taitannk, kon doinen giils, ni ett se olis paistann vaikk kaevold kotti ja eteläst pellom bäähä ja toises ei oll enä fasuuna einett enemppä ko Enkkeli Sjaanan gengäs.

Semse oikke ne ny oliva. Vilkk pan ne ai joukko rinnasin, gattel niit ja pudist päätäs ja kerra semsse mynstringi jälkke me oll sillo jo lähtennf Flensburist — hän men gabyssihim, bistä nek kokin gätte ja sano: "Tostas saa juhlsaappa ittelles, pid hyvänäs."

Kokk kiit ja ol ilone. Ei häm, boik park, tiätänn, mimsse juhlaha hän nes saappat tul tarvittema. Käve näättäk nii, ett ko me olim bääss niim bitkälttä et Huubori fyyr ol juur peilatt, ni rupes käymä niin gova tuul, ett meijän däydys vähenttäs seilej. Ja ko meill ny ol yks miäs vähemän, go se Fretu ol liässuhu lykänn, niin gokin däydys ai autta meit, ko enemä voima tarvitti. Ja miälelläs hän auttiki, hän ol hyvä merimiähe alk ja men miälelläs mastoho. Nii hän nykki ol sitt isso bramseili pärjämäs, kon gova tuulembuusk nytkäs seili hänen gäsistäs ja seil löi häne samas pois raagald ja pärtist. Kyll jung, ko häne viäresäs ol raagall, huamatt se ja koitt saad hänehen gii, mutt ei se onnistunn. Häm butos ja ko laev samas tek everhaalningi, ni hän men ens päi isso staagi ja putos siit däkkihi. Pyärtynnyn me hänen ganno skanssihi. Hänen dul vert suust ja nokast ja ko hän goitt puhelit taikk ko hän joudus yskimä, ni stää vert tul valla loiskimall. Kyll me ymmärsin, go me händ tutkesi, ett häneld mond kylkluut poikk ol ja ett häne sisikundas ol pahast loukkandunn. Ja ymmärs hän vähitelle ittekki, ett hänellk kualem edesäs ol. Pualpäevä aikans seoravanp päeväns se jälkken, gon gokk raagald pudonn ol, tlee Vilkk mnuun dyän bakill ja sano: "Kyll kokk ny vissim bia loppu ja hän hoke niin gamalast josta sukist. Em mnää ymmär, ong semne höyrimist vai mitä se o. Me olen gyll pannt toises sukakki häne jalkkahas, mutt ei se aut. Menest nys snääki händ kattoma, josas saisi häne leppymä." — "Saan gyll vaa", mnää sanosin, go oll nähn hänen dleevas siäld makasiinin dakka, sillon go lähdetti. Mnää meningi sitt skanssihi ja näin goht, ettei kokill oll montta hetki enä jälill eik oll ihmekän, go stää vert ai vaan dul häne sisikunnastas. — — — "Suka", kuiskas hän, go hän näk mnuu. Mnää nyäkäytim bäätän, meni häne gistus tyä ja rupesi hakema siäld niit sukki, ko mnää tiäsi, ett oliva ne oikkja. Viime mnää löysingi ne. Ne olivak käärös muist erinäs vaattette all yhdes kistu nurkas. Ja ko mnää ne vein gokill, ni mnää näi häne silmistäs, ett hän ol saannt toevos täytetty. Mnää vedi suka häne jalastas ja pani sijaha nek, ko mnää oll hakenn. Kokk ott sitt mnuun gätten gii ja sanos: "Kiitoksi — — — terveksi". Siins samas veri rupes tleema vallan guahute häne sisäldäs. Häne ruumis nytkäytt pari kertta, hän oijens ittes ja ol kuall.

Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst. Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni Vilkk sanos: "Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!" — "Nii, muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast", vastas jung. — "Vai nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka." Ja ko Vilkk se ol sanonn, ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: "Pan nämäk koki jalkka ja annt tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun. Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks."

Mnää ja Iiro kääresi sitt koki ruumi smärttinkkihi ja neulosi se lailes kii, ko me ens olim bann runssast vanha kättinkki jalkpäähän bainoks, ja stää tehdesän me ihmettlin, guis se Vilkk sendä o ykspäinen, go se mittä meillp puhumat ol käynn mais ostamas kolmanen gerra laakernahkase ittelles. Mutt stää em me lainkka ihmetell, ett hän anno ne parhamas saappas koki jalkka, sillett sanottakko Vilkust, mitä sanotangi, ni hyväluandone miäs hän om bohjaldas, parhamppi miähi mitä pruukata.

Ol juur lyätt kahdeksan glassi, ko me oll saannk kaikk valmiks koki hauttamist varte. Se osas oll sunnundapäev, nii ett meillk kaikill ol kaksingertane syy pann itten juhltamineihi. Flagu vedettim bualtankkoho ja se laudoist tehdy alustam bää, jong pääll ruumis makas, pantti reelingill. Toist päät kannativap pari miäs. Ko sitt ol veisatt:

ni styyr siunas ruumi. Alustan doist päät kohotetti sitt nii, ett ruumis luiskatt merehe ja ko me viäl oll veisann: "Sun haltuus rakas isäni", ni ol hauttaus toimitett. Ja se tek kyll kaikes lyhykäisydesäs yht juhlalise vaikutukse meihin gaikkihin go ikänäs joku hauttaus maall. — Heikk maining keinuttel meijä laevatan. Lännes palo taevas ja laskuas tekevä auringo sätte loivap pitki merem bintta levijä, hohtavan diä meijä aloksestan daeva ranttaha saakk. Kaukanp pohjosten gulmall makas niingom bilve sein. Se ol Suame rand ko siäll häämött, syndymmaa rand, kon ei kokk enä koska saann nähd. Häne siälus ol vaeldannt toisillp, paremill maili ja häne ruumis me oll nyk kätkenns syvyksihi mere helmaha.

VII

Kokin gualem vaikutt se, ettei meijä miälen oll nii riuskas ko enne. Ei Vilkk enä hulluijas jahdannt tapas jälkke ja Iiro ol yht hissuksis ko hänen gilpkonnaski. Ja yhdes se pari ny lepohetkiäs viättiki. Semmost paremi ikävä ja ykstoikkost olo se ol eik se siit sunkka hauskemaks tull, ett vanhin matruus, Tyykilä Juhan Henrik ennustel yhtmitta semmost, ett "Rojohoppe" tällk kerrall viäl mäkke mene. Hän ol siin miäles sendähde, ett hän Flensburi rannas ol nähnk, kui rota juur enne meijä lähtijän oliva jättänn "Rojohoppe" ja kulkennp pisin giinnitystrossej maihi. Ja ko mek kaikk ymmärsi, ett semse merki ei tiäd hyvä, ni me ol ai vaa synkjäll miälellk, ko mes siink kryssäskli läpi Oolandi merem Bohjalahtehe. Aino miäs buuris, ko ei muuttann miäldäs eik tavoijas ol kapteen. Hän makas kajuutis ja litraskel kaikes hiljasudes.

Ko me oll Oolandi mere jättännt takapualellen, ni mes sai myättuuld ja nii erinomasen gaunist ilma, ettei meill oll olis semmost, muttko sinä päevänk, kon gokk haudatti. Ja nii mes sitt yks ehto rupesi lähenemä Rauma. Met tei jo pilkka Tyykilä Juhan Henriki ennustuksist ja hän meinas ittekki, ett näky ai ne vanha merki välist pettävängi. Mutt juur ko me rupesi näkemä Sandkarim bookin daevarannall, niin duul käänyski lounasse, ilm löi sakkjaks ja hetkem bääst meill ol täys myrsk ja rakkeit ja lund tul, nii ettei silmiäs tahtonns saad auk pidetyks. Tul pimiki samas ja ny ei meijä auttann enä yrittäkkä sisäll Rauma haminaha, muttkom bäätim byssy ulkon meres, siks ett päev jäll valknis. Met tei slaagej ja koitt hiljakses pääst pohjost kohde, ett meills sitt aamust olis oll hyvä tuul painttas sisäll Valkkikarin gautt. Kyll me uskost logasin diättäksen vähä, misä oltti, mutt olik sitt mahtann ruahtukk menn logihin, daikk olik "Rojohoppe" logis vika, muttko mes sydänyä aikant tei slaagi mait kohde, nin guulus läpi myrsky ja aalotten gohina vähä kamal kolaus. Se pan meijä aloksen valla värisemä ja me ymmärsi ett me oll mennk karill. Mutt silmäräpäykse aikka näytt viäl sendä niingo "Rojohoppe" olis luiskattanns se yli. Nii onnelisest ei kuitengan gäynnykkä. Keskkohdaldas se tartus lujast kiip pohjaha, mastot taitusivas samas poikk niingo ruagon gorre ja "Rojohoppe" kallistus pahast. Meillt tul kamal kiiru kaapat trossi ja köyde ja ko se ol teht, ni "Rojohoppe" nous taas pystöhö ja kiäpautt ymbärs kivell, nii ett se tul makkama föör päi aaloj, niingo se olis tahtonnk kerra viäl uhmat niit.

"Se o oikke 'Rojohoppe', käänd rind päi niit", puhel Vilkk, kon girves kädes tul mnuu viärem bakill. "Tämä on gamal paikk; Kalkke, mnää pelkkä, ett koko laev taittu poikk, ko se nii vanh ja käyrselkäne jo o. Ols snää tääll ja koit saadk kaikk muukkin dänn, mnää lähden gapteeni hakema."

Taas hän ol kadonnp pimeytte mnuu viärestän ja mnää käski joka miähen, go mnää sain gässihin, dullf föörihin go mnuu, niingo Vilkungi miälest etupual ny makas laajemald ja lujemim bohjas. Vähitelle me olingin gokkondunn baki suajaha gaikk muup paitt kapteen ja Vilkk.

— Se mnuungim bit tekemä, mutt ei ahterihim bääs enä. "Rojohoppe" on daittunn isomasto ja kryssmasto välist, nii ett meri lyä siit se ylitt. Kyll o Vilkk vissi menns sem bitkän diäs niingon gapteeniki.

Siihem bäätöksehe met tliin gaikk, ko mes siink kokkonusim baki alle yhte rymssyhym byssyäksens sulill. Ja sitt meills seoras monem bitkän diiman gärsimine. Läpittmärjis vaatteis viils vilu läpi luitte ja ytimitte ja miäles makas se kamal ajatus, ett kosk menevä hajalles ne laudak, ko meijä viimesent turvan ova. Ja mitä tua päevä valknemine fölisäs? Ong sillonga viäl pelastus mahdoline? Tämsek kysymykse meijä miälesän liikusivak, ko mes siinp pimjäs hengen edest taistli. Mutt vastaust em mes saann niihin gysymyksihi. Meijä ymbrillän ulvos vaa myrsk, niingon gaikk hornam bedo olis vallalles päästett ja kiukuisas siit, ett "Rojohoppe" uskals tehd vastrintta, riähusiva vahtpää aalo meijä ylitten ja mursivap palam balaseld meijä suajastan.

Mutt päev sengi yä jälkke vihdo viime rupes valknema ja ko samas lakas pyryttämästäkki, ni me näi, ett meill ol baabuurim bualell mettä kasvav luat ja vähitelle rupes näkymän galljoj ja karej styyrbuurim bualell ja vihdo viime perämbuale suunall luat luado viäres. Ja ko valknemistas valken, ni meijä sydändän oikke viils, ko me näi se hävityksen gauhistukse, ming alaseks meijä "Rojohoppe" ol joutunn. Katkastuj köydej, stangoj ja spiiroj makas se ymbärs ja hakkasiva sen gyljej. Bräädgong ol föörim bualellp paikotelle säilynn, paikotellem bualiks vallallas ja suurimaks osaks kadonn. Perämbualell oliva vahingo viäl suurema. Koko ahterdäkk ol kajuuteines päevines tiäsäs. Ja kaiken dämä hävityksen geskeld nousiva murtunette mastotten dymbät taevast kohde. Karette rannoill ajel osa meijä lastian ja laevast vallalles lähtenyit ossi. — Mutt kapteeni ja Vilkku ei näkynn missä.

Vähitelle rupes myrsk tyrendymä ja pian dultti maist meit auttama. Ko mek kysysi, misä me oll, ni hes sanosiva, ett me oll Springarin gareill, Iso Enskärin dykön ja ett he ovat Talloora ja Anttoora luadoist. Nii ett pahast me oll eksynnk kursistan. Mutt ei oll ihmekä semses ilmas.

Ko mes sitt sanosi, ett meild on gapteen ja yks miäs kadoksis ja kysysin, diätäväk he niist mittä, ni hes sanosiva, ettei he ol niit nähn, mutt ett he olivat tullesas nähn ahterdäkin gajuuteines makkavas likemäks mannermaat "Blumman" grundill. Ko he olivat tullk krysäte, ni ej heijä olis sopinn menn liki stää, mutt ei he mittä elomerkki siäld oll nähn. Ol kans oll viäl hiuka hämy sillo. — "Mennes kuljeta juur se siutt", lisäsivä he, "ja sillo saadan darkastas seki osa laevast."

Hyväs myättuules mes sitt paino niin dyhjin miähin, ettei meill ollk ko vaatte yllän, Anttoorat kohde. Jo kaukka me näi "Rojohoppe" ahterdäkin gajuuteines karill. Siälls se makas keskell mereselkkä niingo joku tukklautt kopeines eik mittä elävä olentto näkynns sill. Vast sitt ko mep pääsi melkke se rinnall, ni Vilkk pistä pääs ulos skailetist ja kysy: "Olettak tek kaikk jälill?"

— Kyll hän däällk kans o. Me ole juur ottannp piäne aamudropprin däsä syyskylmäs. Mutt kyll mes sendä jo miälelläs tämä asumukse jätängi.

Me oti sitt heijäm baattihi ja meni Anttooran daloho. Ja ko mes siäll oll huilanns sem bäevä ja lämmitell ittiän, ni me nukusi yän hyvi jälkken gaike rasitukse. Seoravan aamun mes sitt Bastuskeri rannast kuljetetti Reposaarehe ja siäld mep pääsi viäl samanp päevän valulaevas Raumall. Aguksen gapteeniki ol ny ensmäisen gerra se jälkken go reissuhu lähdetti valla selkki. Hän ol viimesen dilka litra-ainestas nauttinn Anttooras. Jalkasi mes sitt haminast läksin gukin gottihin gaupunkkihi. Siäll ei enne meijän duloan ymmärrettävästengän diädett viäl mittä "Rojohoppe" haaverist, mutt kyll se tiät nyp pia levis ymbärs kaupunkki. Eik kukka ihmetell, ett meijä ol nii vanha aloksen gans käynn huanost siin myrskys. Kaikk vanha ihmses sanosiva, ett se ol kovimppi, mitä he muistiva. Oltti ilossi vaa, ett miähep pelastusiva. Eik Aguksen gapteenika surs stää, ett häne "Rojohoppes" menn ol. "Se ol vakutukses", sanos hän, "ja se sai tällaillp pali kunnjalisema lopun, go jos se olis laahatt Korkkjangari ulknokkaha mätänemä muittem braakette joukos." Nii ett kaikk tydysivä ossahas pian gylläkki, kaikk muup paitt yks nuar flikk, kon gäve viäl saman ehton mnuun dykönän guulemas, mitä kokk ol puhell ennen gualematas. Häne sydämehes jätt "Rojohoppe" viimene reis ainaseks muisto unelmoidu onne särkymisest ja hän läks itketen, gukatiäs ensmäise suure surus murtaman mnuun dykköän.

Mutt yks kova vaikk vähemä raskas hetk mnuull ol viäl edesän. Seoravanp päevän lähett näättäk Agukse frou mnuu hakema.

Ei oll hängäm bahoillas "Rojohoppe" menettämisest ja reisu rahalisse voittoho hän ol hyvingin dytyväine. Mutt nuugast hän dahdos selgo saadk kaikest, mitä reisus ol tapattunn. Ja ko mnää oll asjap pääst päähä selittänn, ni hän vihdo viime, niingo mnää oll odottannukkin, gysys: "Ja kui mondast kertta kapteen ol kännis reisu aikan?"

"Ei ollf, frou hyvä, ko yhden gerra", mnää vastasi. Mnää ajattli, ett se ol semne vastaus, etten mnää sillp pahottannt turhambäite froua miäld eng sillaill valetellukka. Sillett valett mnää ole ain garttann eik kukkan daedakkan dulls sanoma mnuust, ettän olsi aluttomi kokkom bann.

En mnää händ ymmär, mitä se Vilkun gans oikke ruvetan dekemän, go se kaikk uudek konsti ja tavak koht onkkehes otta niingo mikäki hapo. Ajatelkkast ny vaan dämmöstäkki asja, ko mnää ny juttlen deill.

Ol näättäk nii, ettei Vilkk olik käyn Anundlas ussemppam bäevä ja ko mnää siit ymmärsi, ettei asja ny oll laillses maneeris, ni mnää pisti itten ehtohämys Tasalaha. Ja nii oikke ol, ko mnää auningoitti. Huanos karssas ol kaikk, kon diädättäk Vilkk makas sängys, pää niin dollattunn, ett hänen galjuunastas näys vaa silm ja hiuka doist suupiäld ja toinen gontt ol stötätt tyynyill ja sandpusseill ja kamalast kapaloitt seki. Sängy viäres hänell ol tool ja sem bääll ol koko rykmentt tropp-potuj ja kalitoopp ja klasi ja lusikk ja jumal tiäs mitä sälä. Nii ett lasareetild oikke se näytt, se Tasala sali täll haava. Eritottengin gon ei koko salis näkynnp paitt sänkky ja tooli sängy viäres mittä muit meeblej ko yks toinen dool viäl akkna all.

— Oleks snää kippi, kysysi mnää Vilkuld vihdo viimen, gon ens oll ihmetell niit hänen dolloijas pääs ja jalas ja hiukan gatell ymbrillen.

— Vai oles snää loukann ittes — — — Händäst meeblis sitt. Mihi ne o joutunnk, kon dääll o niingo ulosmittaus olis käynnt teill?

— Ulosmittaus! Tiäd vähä! Em mnää usk, ett kukkan dlee sanoma, ettei Tasala Vilkk olis velkkatas maksann ilma ulosmittaust. — Vai ong snuull mittä saamist mnuuld? — — Ulosmittaus!

— No, mutt kamala säserällp päälls snää ny olekki. Oleng mnää sanonn, ett tääll o ulosmittamas käytt, muttko ett tääll näyttä semseld, kon ei tääll meeblej tämä enemppä ol. — Mihi ne ova muutetu?

— Vai snikkrill. — Kuingast mnää se ymmärä? — Olip ne hyväs kunnos kaikk, ko mnää tääll viimen gäve.

— Olivak kyll nes sillo viäl kunnos. Mutt ny ei ne ol enä. Niit jouduta ny vähä rukkama.

— Niin, domsist snuum buheistas em mnää tul hullu harmamaks, nii ett kyll mnää tahdoisin guulls snuu selittäväs oikke lailes, kuit tämä asja lait oikke o.

— Saa se selittäkki. — Ist ny — — ai helkkris — — älä sillt toolill ist! — Mnää pelkkä, ett seki on gonttpual, vaikk se ehjäld näyttä. — Mutt ei hes saann niit kaikki yhdellk kertta kulkema snikkrill. — — — Nii händ, ei täsä mailmas saa ai ulknäkköhö luatta. — — Kuule, tyhjennt tämä tool, kon däsä sängy viäres o ja ist sem bääll. Se o ehi, mnää takka se.

Mnää oll näättäk yrittänn ottas sen dooli siäld akkna ald. No nii, mnää tyhjensi sitt kaike sälä sild toolild, ko sängy viäres ol, istusi ja sanosi Vilkku, ettän ole valmis kuulustlema häne selitystäs. Ja ko Vilkk sitt ol saanns sen goippes häne miälesses tällinkihi, ni hän algo:

— Nii, nääks Kalkke, ei täsä jutus mittä se ihmelisemppä ol, ko ett mnää ole ruvenn harjottlema semmost fransklaist paindlemist.

Ymmärtä se, ett mnuu naurutt semne selitys. Mnää nauro niin, etten vähäld aikka ruvenn henkkiän dakka saama.

Vilkk katos mnuu vähä turkasen giukusest hetke aikka ja sitt hän sanos:
"Pahustak snää siink krikota?"

— Mitäst mnää muut teen go naura. Kuule, Vilkk, lakk ny jo semsist kureist. Ajattlest nys sendä, ett snää ole jo vanh miäs. Kyll snuuld ny jo saava jäädp paindlemise. Olkko hes sitt fransklaissi taikk sakslaissi, taikk ammeriikkalaissi.

— Vanh miäs! Mikä vanh mnää ole! Kuis snää semssi jahta! En ol viäl kuudengymmneviidengä, en isold aikka. Ja mikä semne sitt o miähe iäks?

— No, niin. Ihmelisest kyll snää oles säilynns se ikkäseks miäheks ko snää ole, ja kiit Jumala siit. Mutt kuule, mitä hyätty snuull o semsest paindlemisen daedost?

— Jaa, ett mitä hyätty siit o? No, kyll snää kans kysele, niingos olsis silmä ummes kävell näin viimesin vuasin. Eks snää ol huamannk, kumse aja ny ova? — — Snää kävele esimerkiks kadull ja fundeeraskle yht ja toist ja olek kukatiäs hyvingin dytyväine maalisse olohos. — — Nii, sillaills snää siink kävelek, ko snuu vastas tlee joku julmett, kon dainautta snuu nyrkilläs päi silmi, nii ettäs nääk kaike mailman gomeeti ja planeeti hyppävä edesäs. Josas ny oles semnen, go esimerkiks snää, kodes tiäd yhtikäm behu fransklaisest paindlemisest, ni snää olet tytyväinen ossahas. Mutt josas taedaf fransklaist paindlemist, nii snää otas se ilkkeme niskoihin gii ja lyäs sen gattuhu, nii ett tuul viä palase.

— Kyll mar asi vaa nii ongin gos sano — Sillaill oikke — En mittän diäd. Taita mar ollp perätengi hyädylinen dait se fransklaine paindlemine.

— Nii, gyll mnää se vaa nää, ett snuull on doist kiäles ja toist miäles; ett snää sanalls sanott sisimäsäs pane mnuu semse vähävitin girjoihi, mutt älä tee stää, Kalkke. Kyll asja lait on diädäks sendä nii, ett snää täsä kaahottlek, kodes ymmär otta aja merkeist vaari. Es snää vaevanen diäd yhtikä mittän gäsivarsotteist ja olkvarsotteist. Es snää tiäd, kuis sillat tehdä Lindéni otteis ja jos joku ahdista snuu dubla Nelsonill, ni mnää ajattle, ettes snää lainkkan diäd, mitä sillon dehdä.

— Kyll mnuuld taitava ne asja jääd jo. Mutt ihmelisem bali snää jo ole ovenn, ko snuum buhesasikki jo o niit paindlemise ammattihin guuluvi sanoj niim bali, etten mnää ymmärp pualiakka siit mitä snää sano.

— Nii — siinäs se ny nää. Kaikki stää oppe, ko vaa o oppemise halu ihmses, nääks.

— Suutar-Jokko. Mnää ole, nääks, jo kauan dätä paindlemise oppi fundeerann. Ja sitt tuana yks päev, ko mnää näi Suutar-Jokko, ni mnää kysysi, jos hän ruppeis niingo opettama mnuu. Ja kyll se poik vaa valmis ol siihen doimehe. Hän dul tänns sitt yks ehto, kattel tätä huanett ja sanos: "Vähä ahdast täällt tlee, mutt ko nua meeblis siiretän göökkihi, niin gyll tämä päis käy."

Muttko mnää sanosi siihe, niin gos hyvi ymmärä, ett ei niit köökkihi sunkka viäd, sillett kyll muar sitt kamala rymyli nostais, ni hän vastas: "No, viädä nep pihalls sitt siks aikka."

No, ymmärtä se, ettei semnengä mnuu miälestän hyvä konst oll. Kuka tällaills syksyll meeblis pihall veis, konei tiäd, kosk tlee sade ja siin ne ovas sitt pilall. — Eks snääkin dykk nii?

— Tykkän gaiketakki. — Tämsill märjill ilmoill ne aukkeisiva yhtäkki liimauksest ja siin nes sitt olsiva.

— Sillaill oikke. Ja sendähde mnää sanosingi Jokkoll, ett anneta meebli ollp paikallas ja paineskella varovast.

— Kyll se ens ol vähä fundeeravaise näköne, mutt sitt se silmä rupesivak kiildämäm bääs ja se vastas: "Niingos sanosi. Painella varovast."

Ja sitt hän rupes näyttämä mnuullk kaikk otte. — Mutt es snää, Kalkke park, taedt tiättä edes stää mitä otteill meinata. Ja niitte ottette nimityksi es snää kukatiäs olk koskan guullukka. Niit ongin diädäks vähä kamalam bali.

— Se ongi sitt vähä ihmelist. — — — Nii händ, engä mnää näis asjois lainkkan gii ol.

— Mnää arva se, miäs park. — No nii, ja ko hän ol ne otte mnuulls selittänn, ni mnää riisusi vaatten ja vedi uimhousu jalkkan. — Ne oliva Jokko omasutt, ne uimhousu. Ei mnuull nääks semssi ol. Mutt hän ol ottann nef fölihis mnuu varte. Ahta ne mnuull oliva, niingos ymmärä ja ne ratkesivakki sitt.

— Kuingast sitt. — — Oi voi sendän, go snää olet tiätmätön näis asjois. — Nii, nääks, mnää oll alaston, uimhousu vaa jalas. Ei Jokko riisunn muttko jakkus ja liivis, ko hän — niingo hän sanos ja niingon dosi ongi — om bali enemän dottunnt tämssem bisnessihi.

— No, sitt me algo. Ja se ol tiädäks aika touhu ko meijä lisseks täydys pittä niin gova murhett meebleist.

— Käve siink krahin. Se snää saa usko. Ja, tiädäks, kyll nek konstis sendäm bali ihmist auttava. Ko se Suutar-Jokkom bahus paiske mnuu niingon ginnast, vaikk mnää vissi ole händ vahveve ja vähä aika laills sittengi. — Mutt se o se konst nääks, ne otte ja nes silla ja muus semse, joist es snää tiäd yhtikä mittän, gon dekeväs se, ett heikomb miäs voitta vahvema.

— Kyll mar tait ja harjotus pali semsesäkkin doimes vaikutta. Kyll mnää se uskongi.

— Vaikutta se, vaikutta händ. Pahuksest oikke se Jokko mnuu viskel ja vaikk mek kyll koiti — niingo sanott — ol varovaissi, nii eiköst katkennukki siins sendän gondip parild toolild.

— No, mutt miksett jättännk kesken goko paindlemist, kon de huamasitt ett meebli nii vaaras oliva?

— Oi voi, sendän Galkke. Nys snää juttlet taas juur niingo semne juttle, kon ei tiädp paindlemisest yhtikä mittä. Luuleks snää, ett paindlemises kerkke semssi huamattema. Ei siint toolin gondej katell, muttkom bidetä vaari vastustajain biänimistäkki meiningeist — Jälkkembäi mekkin vast niitten doolitte haaveri huamatti.

— Annast oll ny, ni mnää juttle. — Nii, sitt käve nii, ett mnuu rupes harmittama se, ett Suutar-Jokko mnuu siinp pyärittel ko vippri. Mnää pasasingi sitt pääll ja pisti yhtäkki ämmängouku joukkoho ja yks kaks Suutar-Jokko makas laattjas niingom blaastarklapp. Se ol vähä aika täräys tiädäks ja kaattuisas hän vet kumohom biirongi. Ja kaikk muarim bosliindoka ja vaasivärki menivä vallan gräämiks.

— Niin, gyll mnää lakann olsi ja huusingi Jokkoll ett: "Lakata ny jo. Kyll mares se nääk kuka täsä lopuldakki vahveve meist o." — Mutt hän ol kiukkune ja sanos: "Vai prakinguris snuullt tleeva miäle." Ja sitt hän nost mnuu ylös ilmoihi ja viipott mnuu ymbärs ja paiskas mnuu stää pöyttä vastan, gon dosa akkna all ol. — Kylläs tiädäs, se pöyt, jong päälls se "Lilli" häkk ol, se mnuun grensiskan häkk. — No, se pöyt kaadus ja mnää kans ja "Lilli" ja häkk joudusiva mnuu allen. Ja Jokkom bahus hääräs mnuum bäällän ja sanos, ett hän vissim baina mnuu harttemen laatjaha, nii ett nek kerrangi laattjas ova. Eik se paha hualinn lainkka, vaikk mnää hoilasi, ett semne o valla mahdotond, ko se häkk mnuu allan o. — Nii ei se vaa lakann, muttkom bains ja pains. Ja voi turkanen, go se satus, ko se linnu häkk ai vaa siäll mnuu allan ol. Mep potkesi siins sitt, nii ett pöyt ja tooli lendlivä ymbärs mailma ja konei Jokko vaa lakannp painamast mnuu harttemian laattjaha, nii mnää rupesi vihdo viime huutama appu. Mikäst muuka mnuu autt?

— Tul oikke. Meijä muar tul. Hän ol onneks kerjennk kottik kirkost — se ol viimis sunnunda, nääks, ko mep paindli — ja hän dul koht salihin, go hän mnuu huuton guul. Vähäm beljästynny näköne hän ens ol mutt sitt hän girkasiki vähä kimjäst "Ryävreit!" siäppas katkennun doolin gontin gättehes ja vet sill Jokkot päähä, nii ett siihen dul aika aukk. Ja sillo Jokkon däydys hellittäkki ottes ja hän giros ja läks pois. Ja kyll vaa sai mennäkkin, go mnuu ol toine nilkkan venattann ja pääsän ol läpi ja seljäsän seittmändoist haava, ko se linnuhäki rautlanga olivak kraappinn. Kylläs se ymmärräk, kui semne rikken häkk kraappi. Ja jos es ymmär, ni menk kattoman donnk kakluuni loukkoho, niis nää, ettei semse rustingim bääll ol hyvä maat, kon doine sitt viäl koitta rutista harttemi laattjaha niim bali ko jaksa.

Mnää meningi sitt kakluuni nurkkahan gattoma ja kyll mnuu se sannot täyty, ett kamalas reedas oikke se "Lilli" häkk ny ol. Se ol niingo joku seonn rautlangvyht täynnk katkennuj paikoj ja joku noppul siällt tääll.

— Nii semne se ny o, puhel Vilkk siäld sängystäs, semne oikke, mutt ko mnää täst kerkke, ni mnää ota se reperatsuuni alaseks ja kyll siit hyvä jällt tlee.

— Em mnää stää oikke usk, ett snää siit enä kalu saa, mutt koit vaa.
Ei "Lilli" ilma häkki toimen dul.

— Snää oles sitt aika höperö — — — Ei "Lilli" mittä häkki enä tarvitt. "Lilli" on guall. Ymmärräk kaiketakki snää se. Ko hän mnuu allen joudus. Hän men niim blitiks, kom blitiks mennt taita.

— Älä nyk kamaloitas! — Kyll täälls sitt kuulem vahingoj tull o. Mutt semmost siit hulluttlemisest tlee.

— Nii händ. Tul oikke siin ensmäises harjotukses yks ja toinen glumm, niingos nää. Mutt tämä sali on todestakki liia ahdas. Ensmäisellk kerrall me menengin donnt tallim barsill.

— Meinan gaiketakki. — Kuingast sitt. — Ei sunkka aljettu tyät keske myäs jätet.

Sillo mnää suutusi. Ja ong ihme, ettän suutusi. Ja mnää annoingi sitt semse ripitykse Vilkull, ettei hän semmost olis saanukka isso aikka. Kyll mnää se vissin dakka. "Paindel ny", mnää lopeti saarnan, "paindel, siks ettäs olep palottann joka luun, go snuu syndises kropasas o ja ruupus saadan goot säkkihi ja viäd Nummell." Ja sitt mnää läksi.

Mutt kuistilt tull Tasala muar mnuu vasta. Ja ko hän näk ett se oll mnää, ni hän rupesi itkemä ja selittämän, guik kauhja semne fransklainem baindlemine sendä o. — "Ajattles, Kalkke", hän sanos, "kon gaikk meijä sali meeblin ova ny vialoise ja rikkeme. Kaikk muup paitt sänkk. Ja kaikk nep posliinvauvasek, kom biirongim bääll oliva, ova nuuskun. Nekki mnää mummu vainald pere. — Ja 'Lilli' park sitt! Tiädäks, ko hän vaevane men niim blitiks, ett hän ol juur niingo viherjäine sametingappal ja siink kaks prikkusilmä nääks, Kalkke. — — Oi voi sendä. Ja Vilkk meina jatka ai vaa stää paindlemistas, ko hän däst parane. — Kuule, Kalkke, eks snääkä sais hänem bäätäs käändymän däsä asjas. Kyll mnää hyvän galaasim bansin doime, josas saisi Vilku miäle muuttuma."

— Niin, gyll mnää parastan goita, muar kuld, mutt kyll mar te Vilkun diädätt, kumme hän on, go hän gerra jotta om bäähäs saann. — Mnuun dul muari oikke surk.

— Nii händ, ykspäine oikke hän on — — gamala ykspäine, huakkal muar. Ja ko se Iiroki o reisus. Mnää luule, ett hän glaarais tämängi asja.

— No, jos nii on gon de luulett, ni ei sitt hättä ol. Sillett kyll Iiro koton o Saksareisustas, ennengo Vilkk noild hiilild nouse. Se o viss asi se.

Mutt mnuu harmitt hiukan, go muar, niingon kaikk muukkin, durvas Iirohon, go hän hädäs ol, vaikk hän muuto ol ensmäissi klummima Iirot, ko niikses tul.

Vaikk kyll asi nii o, ett Iiro siit Vilku fransklaisest paindlemisest lopun dek, ko hän gottit tul. Ja vähä nässist sittengi. Mutt siit saada jutellk kukatiäs joskus toiste.

Keväste sinä vuank, ko mes suve siällk Katavkaris asusi, ol Katavkari Efraim yks päev siin Vapum bäevä aigoint tullk kaupunkki kaloj myymä. Em me olis sillk kertta sopinn hänen gansas, ett hän olis meitäkkin gattoman dull. Muttko mek kaikin golme siin ehtopualpäevä istun Dasala salis ja valmistie stää Katavkarihi muuttoan, niin dleeki hoipproitte Efraim ovest siäll vähä kamalas reedas. Kasvo hänell oliva veres ja nyrkis saves, lakki ei oll lainkka ja häne vaattes oliva valla rikk revity.

— "Kumses reedas snää ny olekka?" — kysys Vilkk ja: "Mist jumal siunakko snää tlee?" — huusi mnää. Mutt Iiro ei kysells stää eik tätä, muttko men gamarihi ja palas siäld vähä äkkim besofati ja saippoangappal ja handuukk kädesäs ja rupes pesemä ja ruakkoma Efraimi. Ja vast sitt ko hän siin ole hetken duhkann ja vähdänn, ni hän sanos: "Kas nii, nys snuun galjuunguvas o jäll jomsesakkin gunnos. Ruppest nys selittämä asjatas meill. — Pahus ko harmitta, etten olis snuu fölisäs, sillett mnää ymmärrä, ett snää ole olik kalaasis ja tapplukses."

— Snää ole järk miäs, snää Iiro, sanos Efraim. Snää ymmärä merkeist asja vähä ihmelise hyvi. — Sillaill oikke, ryypänn oikke mnää ole ja tapellk kans. Tapellt tämän gaupungim bolisetten gans. Jaa-a, olsis snää, Iiro, viäl oll mnuun gansan, ni olsi mar me nep plangann. — Ei sild, ett he nykkä ossatas vaill jäivä, ei maare. — — Mutt andakkast ryypp miähell. Se mnää ole hyvi ansann.

— Selkkäs snää ansann ole, mutt es ryyppy, mnää sanosi. Ole jo muutongi niin däynnk kon gäki. Ja tiädäks, mitä siit tlee, kon gaupungim bolisej vastusta ja pahom bitele. Linna siit tlee. Kakola reis snuull o edesäs niin daatust ko aamen girkos.

— Olkko sitt, se ei mnuu harmit ja stää em mnää pelkk. Mutt ajatelkkast, ett mitä sano Maij. — Jaa-a, o nes sendä ihmelissi värkej, ne vaimihmse. Selittäkkäst mnuulls se asi, jos taedatt, ett mnää esimerkiks em belkk poliisej, eng linna, eng esivalloj eng perhnoj. Mutt stää meijä Maija mnää pelkkä, pelkkä nii durkasest. Ja nes sanovas sendä, ett vaimihmine o heikomb asti ja ett mnää ole vahvimppi miähi näillk kulmkunnill. Ja tommost vaimihmsen dröntti mnää pelkkän, go olis näis kouris juur jämt niingo munan guar, jos mnää voimian näyttämä ruppeisi. Ymmärättäk tes semmost? Ett sunkka ymmäräkkä. Ja ett olk kukatiäs näit asjoit koska ajatellukka. Mutt mnää ole stää vähä mond kertta ajatell. Ja fundeerakkast nyt tekki stää ja selittäkkä mnuullt tämä ihmeline asi, jos taedatt.

— Em mes semssi nys selittleemä rupp, Vilkk vastas. Täsä ovap pali painavamma asja kysymykses. Selit snää ny vaa meill, Efraim, millaills snää oikke oles sohinnt täll reisullas.

— No, kyll mnää se juttle alust loppuhu saakk. — Andakkast mnuu ens virittäp piippun. — Nii, se ol nii se asi, näättäk, ett mnää toi hiukan galoj kaupunkkihi. Ei niit pali oll, jokune säynäs, kymmengund lahna ja pari haukki. Piän säkiline niit ol. Mutt hyvä hinna mnää niist sai. Ja sitt mnää toimiti Maija asjak kaikk reedust ja oman gans. — Nii händ, ja sitt mnää tykkäsi, ett kosk jumal o andann meill näi ihmelisen gauni ilma ja kosk nyk keväki jäll on dulos, ni sais mar ihmne sendäm biäne ryypyngi otta miäles kevenykseks, ko siäll luados on goko talve elänn yksnäisydes. — Nii, stää Maija em mnää tiättävästengä ot räkningeihi ja flikk om balvlukses ja poik o merell. Tuliki juur preiv häneld siäld jostan doiseld puald mailma. Hyvim boik jaksa ja tiädättäk, mnää luule, ett hänest tlee viäl vahveve miäs ko mnää ole. Sill ett vaikk mnää se itt sano, ni voimi mnuull o niingo vähäs kyläs — — —

— No, no pysyst ny laillses kursis, ko snää asjatas selitä, Vilkk sanos. — — Nii, snää tykkäsi, ett tarvitais piän ryypp, kon dalve siutt om bääst.

— Sillaill oikke. — Ja mnää osti halstoopi ja Koevkari Anselm ost halstoopi ja sitt Kaskisto Nikokin dul siihe ja hänell ol pott plakkris jo enne, ja meill ol pali juttlemist ja hyvän gunttoho mep praakkasingin gaikk asja. Mutt sitt nek toisek kiperysivä ja nukusiva. Mutt mnää otin sänttin ja läksin Guninkkangattu Tarvosaart kohde. — Mnuu om baattin näättäk Ota rannas. — Ja auring paist niin girkkast, kaupungin gukose veteliväk kilppa nuattias ja leivone visertel ja ihmse oliva nii ilose näkössi, ett mnääkin dykkäsi, ett om mar tämä mailm sendä ihan ja pisti vähä niingon drallitukseks, ko mnää siink kryssäsklin Darvosaart kohde. Ja kaikk olis menn valla erinomasest, jos ei se poliisim baha, ko hek Kekälfalesmanniks mainitteva, olis tulls siihe ja sanonn, ettem mnää saa veisat.

— Soo-o, vai em mnää saa veisat, mnää vastasi. Kuulest, kuik kukosek kiljuvat täällk kaupungis ja kuulest kui leivone visertä ja sillo ei ihmnen, go sendä o luamkunna herraks määrätt, sais veisat. Mnuu miälestän snuu järjesjuaksus o hyvi vailnaine ja josas nyt tahdo viissast menetell, ni rupp trallittama mnuun gansan. Mutt jos snuuld puuttuva laulumboske, niin gyll mnää trallittle snuungim bualestas.

— Eiköst tämä kaikk oll järkmiähem buhett ja paikallas sanott. Mutt luulettak, ett se kekälfalesmannim bahus tul järkkihis. Ei maaren go men hakema appu ja yks kaks mnuull ol kolmp poliissi niskasan. Mutt nek kaks muut oliva nii hyvänahkassi kambraatej, ett ko hek kaunist pyysivä mnuun dleema heijän gansas hiuka raastuppaha, ni mnää sanosi: "Saa kyll tullakki, mutt menkkä edellt taikk tulkka mnuum beräsän, go, näättäk, teijä seoran ei ole oikke hyväs maines, tiämäs." Ja sitt lähdetti ja kaikk olis taas menn valla luanikkast, jos ei torill olis sattunn olema jottan gaupungi herroj. Sillongost Belsebuub lens siihen Gekälfalesmannihi, niingo se sikalaumahangi enne muino lens, ja hänen dek vissi miäles näyttä voimias niill herroill. Kara pahus niingo mikäkim beto mnuun graivärkeihin gii ja ruppe nyhjimä ja repimä mnuu raastuvan drapuj ylös. "Kuule mitä snää siin ny meina, miäs?" — mnää sanosi ja heitin Gekälfalesmanni yli trapungaittette, nii ett yks tuaksaus ol. Ja kaittet tekivä hänells seora. Mutt sillongost siin rymyl nous. Kaikk kolm oliva mnuu niskasan ja oikke lujast siin oteltti. Mnuu vaatten revittin dämsiks, mnuu sänttim baiskatti jumal tiäs mihi, raastuvan drapus siirysiväs sinnt torin geskkohdam baikoill ja viime mnää telosi nep poliisi yhte läjähä ja kallisti ne raatuvan drapuk kaunist heijä ylittes. Ja sitt mnää läksin garama. Karasi sinn Vanhangirkongattu päi, meni läpi Taka-Amblam biha ja siäld yli aedatte Naulamäkkehe. Päträmäell mnää vast pysäsim buhaldama yhde eine. — Ja mitä mnää sillo nää? Eiköst yks niist poliisettem bahuksist olit taas mnuu hännäsän. No, mnää odoti händ ja ko hän dul mnuun dyän, ni mnää kysysi, ett mitä hän oikke meina. Ei se mittä vastannk, kon dul oitis mnuum bäällen. "Soo, soo poikan", sanosi mnää, "vai mnuu sylyhyn snää tuppa. No, tul vaa." Ja sitt mnää löin gäsivarten häne ymbrilles ja rutisti händ hiuka. Kamala mustaks sen daulvärkk sillo muutus, silmäs seisosiva ulkonp pääst ja natisiva ai hänen gylkluuski hiukan, go mnää händ siins sylysäm bidi. Ja ko mnää sitt olin darppeks miälestän händ hyvänp pitänn, ni ei hän ens oikke ruvenn henkkiäs takka saama, eik häne miäles enä lainkkan dehnk karat mnuu hännäsän. Eikän go hän läks kiltist kävelemän gottippäi eik taanes kattonn. — Ja mnää meni Vetiskön danhvall ja siäld mnää tliin Durun diät uuden girkkmaa ja Luistingalljo siutt tänn ja täsä mnää ny ole.

— Niin, däsä oikke snää ole, Eifram, mnää sanosi. Mutt kyll täst kamala jälklaskut tleeva. Esivallall ovap pitkäk käsivarre ja kyll snää sen gourihi viäl joudu, vaikkas ny olek karkkum bääss.

— Kyll oikke asi nii on, gon Galkke sano, vahvist Vilkk mnuum buhen.
Ja josas tahdo yässeks kotti, niin dee oikke aika mutk. Ment tuald
Sikahaan daitte ja pappia haa läpitt Ottaha.

— Jaa, ett mnää läksisin gotti ilma sändeijän! Se o vale se! Ne mnää mene ens hakema siäld torild. Kyll Maij muuton gamalast äkseerais.

Kyll mes sitt sain gamalast selittä asja Efraimill, ennengo hän ymmärs, ett häne ol paras jättä sänttis kokkomat. Eik hän niist meiningeistäs olis lainkka luapunn, jos ei Iiro olis luvann hakki häne sänttis ja tuad ne Ottaha.

Mutt ei Efraim ymmärettävästengäm belastann nahkatas lai ja oikkeuden gynsist. Pari viikko se jälkke — me asusi sillo jo mekkin Gatavkaris — häne asjas ol esill raastuva oikkeudes ja sakko tul niim bali, ettei Efraim taitann ajatellakka niitte maksamist, muttkon kahdellk kymnellp päeväll vett ja leippä Kakolas häne nek kuitat täydys. Nii ett se häne edesäs nys sitt ol, juur niingo me oll ennustannukki.

Me olin gans kaupungis sinä päevänk, ko Efraimi asi edes ol ja odottli händ Tasala salis. Ja ko hän viime sitt nörköksis palas reisuldas, ni mep pääti, ett mennä vast seoravanp päevänk Katavkarihi, ni o Maijakin gerjenn vähä rauhottuma. Kyll mes se vaan diäsi, ett niit semssi ihmissi ol, ko Maijall ilmotivak kiiruman gautt, kuip pali rangastut Efraim ol saann. Ja ko se päätös sitt teht ol eik meill oll muutakkan doimitust, ni me meni ulos kaupunkkihi.

Kävelttin dorill ja siäld mentti jokiranttaha. Mutt juur ko mep pääse
Rautlan gulmaha, ni ruppevak kirkongellos soima ja väkki mene kirkkoho.

— Mennäst mekkin girkkoho. Taedais mnuu sydämen siäll huajenttu, tuumal Efraim.

Sillaill oikke siins sitt käve, ett me ennem bitkä löysi itten girkost vetelemäs saarnvirtt muu seorkunnan gans. Oikke hyväm baikangi mes sai sen gäytvä syrjäs, ko o liki saarnastooli. Mutt ensmäisellp paikall em mep pääss penkkihin, gom bengi ove viäres istus Priian Gruna ja käsk meijä mennp pengim beräll vaa häne siuttes. No, em met tiättvästengän girkos ruvenn äkseerama hänen gansas, muttko menim berällp penkki ja nii mes sitt istusi, niingo sanott, ja veisasi hurauti stää virtt. Ja sitt provast pit saarna ja vähä komja saarnam bitiki, nii ett Vilkk sanosiki: "Kyll se poik vaa saarnat ossa, ko se tahto". Muttko saarn ol päättynn, niin dleeki siäld papim bengild sakaristo ovipiälest vähä mond pappi ja yhdell ol kulttane rist rinnas.

— Mikkäst juhlat tääll ny oikke ova? — kysysi mnää Ryty Jankkeld, ko istus mnuun dakanan.

— Pispandarkastukse ova ja tua vanh, valkotukkanen, go o rist kulttasis käädyis rinnas, o arkkipisp. — Kas nii, ny ruveta seorkunna lukutaitto ja kristiuskon dundmust tutkima.

— No, mutt tämä ny viäl tarvitti, sanos Vilkk, kon guul, mitä Ryty Jankke sanos. Ja sitt hän guiskas meill: "Mennäst pois nyp poja ja vähä liukkast". Mutt em mep pääss pois. Priian Gruna ol lyännp pengi ove lukkuhu eik häm bäästänn meit siuttes avama stää. Eng me pengi ylittengän gehdannk kiivet. —

— Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi, hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest. Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen, ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan. Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. — Ja snää Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. — Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati mittmaarjaks?"

— En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja muuk kiiru etten. — Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst, josan ruppeisi viäl yrittämä.

— Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja tapplek; kyll snää siihe valmis ole.

Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis. Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt, ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto mnuu potkinn olsitt."

— Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? — Ei siin auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.

Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos ei
Vilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.

Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo villitt."

— Snää! — ihmettel Vilkk, es snää kettä opet. Mnää se olen, go
Efraimi lukema opeta.

Ja sitt he, Vilkk ja Iiro, rupesiva riitlemä siit opettaja virast juur turhambäite, sillett kyll mnää se ymmärsi, ettei kumbika heist semssen doimehen gelvann. Ja sentähde mnää sanosingi heill, ett kyll mnää se vira ota hoittaksen.

Mutt sillo nep pahukse rupesiva molema moittima mnuu ja tekivä mnuust prääkkmiähe yhtäkki. Turkanen go mnuu harmitt ja mnää annoingi heijän guullk kunnjas. Ja nii mes siins sitt olsi riidellk kukatiäs maat meno aigoihi saakk, jos ei Vilkk, ko ruaris istus, olis unhottank koko sen doimes ja päästännp paati sillk kivellk, ko siin Heinäste ulknoka eteläm bualell o. Oikke aika faartti mes se nokkaha meningi ja siin me nys sitt istusi nii lujast, ett saatti menn joka miäs yli buuri lykkämäm baatti tiähes sild kiveld ja siint toimes riit unhotusiki vähä likki. Kyll Vilkk vähä häpes, ko hän niin dutu vedealase give niskaham baati ol päästänn ja hän goitt pärjät ittes sill, ett hän rupes ihmettlemän, guis se kivi ai o eri paikas ko enne. — Mutt kyll se vaam baikkas pitä, ei siit mihinkkäm bääs. Nii ett ei Vilkun gränittämise auttann händ lainkka. Eik hän gaua semillp puheill yrittännykkän gunnjatas pelasta, muttko ol vai ja häpes. Ja nii mes sitt oll unhottannk koko Efraimin duteeramise hankkek, ko mep pääsin Gatavkarihi.

III

Mutt nek kon ei unhottans stää lukemise opettlemist oliva Efraim ja Iiro, niingo me vast kuukaude verra jälkkembäi sai nähd. Kyll me mond kertta oll ihmetell, ett Efraim ja Iiro ain, go Efraimill ol aikka, läksivä uiduksell, vaikkei hek koskan galoj saann niill matkoillas. Ja stää mek kans oll ihmetell, ett Efraim viimesin aigoin ol ruvennp puhelema niin glookust. Ei hän sanonn esimerkiks: "Hyvä päevä", muttko sekös sanoma "h, y, hy, v, ä, vä, hyvä" ja niim boispäi. Mutt kaikkjast hullunppa meijä miälestän ol, ettei Efraim enä soutann nii miälelläs ko enne. Hän aristel piom bohjias juur niingo joku mamsell, ko joutu aerok kättes ottama. Kyll me händ tohtroittingi ja huuslagasin gaikin davoin, geiti hänellk kaikengaldassi kleinivoitteit ja suansalvoj ja voitli hänem biombohjas ja viäl hänen gäsivarteski ai olkpäihi saakk, mutt ei meijän gokkamisestan vaa mittä appu oll. Eik ole ihmekä. Kyll mes se sitt jälkkembäi ymmärsi, mingtähde ne meijä erinomase lääkken valla hukka menivä.

Ol näättäk nii ett runssast kuukaus se jälkken, go meills se klumm siäll Rauman girkos tapahdus, tlee yks sunnunda-aamu, ko me viäl makasi, Efraim virskiri kädes meijä huanessen, ja sano: "Ei sunkkan deill mittä stää vasta ol, ett mnää luen deillt tämäm bäevä evangeeljumi?"

— Kuis snää sanosi? — kysys Vilkk, nous istuma sängysäs ja rupes kaevaman gorvias. Eng mnääkä hetke aikka saanns sana suustan, mutt vähitelle mnää algo sendä auningoitteman, gui asja oliva ja sanosi Efraimill: "Lue vaan, kyll mek kuulustle."

Ja eiköst siirtännykki Efraim toolim böydä viäre, istus sillp, pan virskirjas pöydäll ja rupes lukema. Tankkas se siin yhde eine ja luk jongu sana vääringi joukko, mutt ylipäätäs se selkes siit toimituksest sillt tavall, ett me oll valla ihmeisän. Maijaki ol tull ovest sisällk, ko hän guul Efraimi lukevas. Hän seisos käde ristis ovipiäles, notkist aim bolveijas ko vapattaja nimi mainitti ja pyhkeskel silmiäs joukko. Ja ko Efraim ol lopettann lukemises, ni hän men Efraimin dyyijöm, ban doisen gäsivartes hänen gaulahas ja pist toisen gätes Efraimin gättehe ja kiitt händ. Ja sitt hän läks kiiruman gautt kaffett laittama meillk kaikill.

Ja sinä aikank, ko mes sitt paiskasi siin vaatte yllen, Efraim selitt, kui he Iiron gans oliva ain, go heill joutlast aikka ol oll, soutann yhdellp piänell ulkkarill ja kui Iiro ol vähitelle opettann hänell ens pookstaavi ja sitt yhdistämä niit sanoiks. — "Ja kyll siin vaam brässi oll o, se saatt usko. Ja klopo mnää ole saann nii jumalattomast" — lopett Efraim juttus.

— No, oles snää, Iiro, sendä oikke aika vekar, sanos Vilkk, ko hän se ol kuuli.

Siihe saakk ei Iiro ollp puhunns sanaka. Hän ol vaan gatellk kattoho muin miähin. Mutt kyll hänest nyp puhett läks. "Vai aika vekar mnää ole", hän sanos, "aika vekar eik mittä muut, ko mnää ole Efraimi lukema opettann. — Vai oleng mnää aika vekar sendähde, ettän olen glopo käyttänn? — Soo-o. Ja kuingast teit sitt, snää Vilkk ja Kalkke, o opetett lukema yht ja toist? — Klopo siin o vingunn vähä turkasest ja olis saann vinkku viäl enemängin gosk tes semse häppjä seorkunnall olett hiljakkoisten doimittann huanon daitonn tähde ulkkolukemises. Klopo tet tarvittisitt viäläkki ja jos teis olis se oikki katuvaine ja nöyr miäl, niin dep pyydäisitt mnuu opettaman deit uudestas yht ja toist kon de olett päästänn unhottuma. Mutt jos te mnuu siihen doimehem byydätt, nii diätäkkä ett klopo tes saatt ja oikke runssast. Se o a ja o mnuun goulusan."

Kaikeks onneks tul Maij samas sisäll ja toi meillk kaffett. Muttkon gaffe ol juatt, ni Maij oijens molemak kätes Iirollk, kiitt händ ja sanos: "Kyll snää aika hulivili taeda oll, mutt hyvä sydän snuulls sendä o. Eng mnää koska unhot, ett snää olet tua meijä Efraimi lukema opettann."

Ja Iiro seisok nokk pystös ja sanos: "Kyll Efraimi opettak kelpas, ko se o nii hyväpäine miäs, niingo jokane siitäkki ymmärtä, ett hän guukaudes lukema o ovenn. — Mutt niit on doissi, ko ova niin govapäissi, ettei metäst tahd löyttä niim bali pajuvarvuj, kon darvitan glopoihi heijä opettamisesas ja seki hiukk, mikä heijäm bäähä saa suurell vaevall ajetuks, ei pys siällk kauemppa ko hyvämbualne saunhöyr."

Ol onn ettei Iiro kattom mnuu ja Vilkku ko hän nämä viimeses sanas sanos, sillett jos hän olis piänimälläkkän davall andann ymmärttä, ett hän meinas meit, ni häne olis lopuldakkin gäynn huanost — Mutt hän ymmärs välttäs se vaara ja pia mek kaiki istusi ja join gaffett jäll ja puhelin gaike mailma asjoist. Ilosell humöörill me olin gaikk ja palanajan dakka tulttin daas siihe erinomassen dapauksehe, ett Efraim ol ovenn lukema. Postillaki haetti esill ja me luim bäevä saarnast kapple vooron jälkke. Se ol oudomppa ko evangeeljumi Efraimill ja sendähde saarna lukeminen gäveki sitt häneld hiukan gankkemi. Mutt hän sanos, niingon dosi oliki, ett kyll se tait vaam barane päev päeväld, ko harjottle ja Kakolas hänell o aikka harjotell viäl enemän gon goton.

Ja nii mes sitt tliin gaikk, Maijaki, siihem bäätöksehe, ettei se
Efraimin Gakola reis lopuld ollukka nii onneton, ko se alus näytt.

Ei Efraimin darvinnukka sitt kaua odottas stää Kakola reissuas. Pari päevä enne mittmaarja tul, näättäk, falesmann Katavistoho vaatima nes sako Efraimild.

— Mnuull olis täsä saatva snuuld, hän sanos Efraimill, sakoj, todistajattem balkoj ja vahingongorvauksi yhdeksäsata kuuskymmendkahdeksa markka seittmängymmendkuus penni kaikkjanas.

— Mnää usko se, vastas Efraim, mutt mist mnää semse summa ota. Ja kon ei raha piiss, niin gärsikkö ruumis. Nii ett lähdetäm bainaman gaupunkki kohde vaa. Kyll mnää sitt siäld Kakolaha jatka.

Ja sitt he läksivä. Maij itk oikke aika tavallk, ko Efraim hänell hyväst jätt ja lohdutt händ. — "Älä yhtä hual Maij", hän sanos, "aikas kutaki, sanos ämm, ko joulyän gatiskas ol."

Sillaill oikke, leikiks oikke Efraim koitt lyädk koko reisu, vaikk mek kyll näi, ett sendä ol haikki jättäk kotos ja juur heinängorju ajaks.

Ja ko sitt rannast lähdetti, ni Iiro pist Efraimin gätten gnyytilise sualassi silakoj, rullam bikanelli ja pualen garduusi Jaakobstaadin "gänn poot" ja sanos: "Syäs sualast, Efraim, ja naut tupakki niim bali kos jaksa, ennengos vesikoppihi mene, sillett suala ja tupakki miäs siällp pahimin gaippa."

Nii händ, hyvä neuvo ja tarppelisem brovjandi Efraim fölisäs sai, ko hän reissuhus läks ja kiitolisell miälell hän nek kaikk vasta ott. Eik oll aikkaka, ni hän istus hiuksek kerittynp päänahka myäde vesikopis, ja kaippas, niingo Iiro ol ennustannukki, suala ja tupakki, nii ett sydänd karvastel. Mutt aik kulus häneld sendä joingin, go hän stää lukemisen gonstias parans ja hän ol koko mestar lukema sisäld, ko hänell yks kaunis päev sanotti, ett hän o rangastukses kärsinn ja saa lähtik kotti.

Kotti! — Niin, gyll häne miäles sinnt tek niim bian go suingi. Kottik Katavkarihi merem barttall aalotte loiskna kuulema ja laillse ruam barihi! — Mutt, ajattel hän, kon gerran Duru reis tekemä o joudutt, niin doimitetast kaikk asjas samallk kertta.

Hän hak ens sendä yhde vanhan duttva huusholli siäld Turust, tilas ittelles aika fatilise halastuj peruni ja sualassi silakoj, toopim biimä, kyrsä leippä ja voit. Ja ko silaka ja peruna olivat tarppeks kiahunn ja kaikk se, mitä hän ol tilannt, tuatti häne ettes, ni hän gattel stää rua runssautt ens iso aikka ja annos sydämes ilot. Sitt vast häm ban gätes ristihi, luk ruaklu'u ja pist kaikk liiveihis.

Aterjastas vahvistunnun ja voimistunnun hän läks kaupunkkihi ja kysel ihmisild, ko hän vastan dliiva, misä arkkipisp asu. Ja kyll ne vaa sen diäsivä ja neuvosiva händ, ett siälls se asu tuamiokirkon dakan. Eik oll aikkaka, ni hän ol arkkipispan göökis ja sanos piikallk, ko siin rua laittamisen gohinois ol, ett hän dahdois arkkipispam buheill.

— Katavkari Efraim mnää ole siäld Rauman gulmild. Vaikk vesikopist mnää nyt tlee, niingos mnuum dukastanikki nää. Ja kyll arkkipisp mnuun dunde, hän ol fölis sillon, go mnuu klummitti Rauman girkos sendähde, etten mnää osanns sisäld lukki.

— On gaiketakki hän sendän gotimais, ettei hän reisuis ol? — Kyll mnää istun duall ulkon ja odota, siks ett hän dlee. — Mihi aigoihi hän dulle?

— Kyll hän — tota noin, gyll hän o reisus eik tulk kotti ennengo viikom bääst.

— No, ol se ny vast harmin gappal. — Ei sitt tulk koko värkist mittän, gon em mnää taed odotta niin gaua. — Mutt ei siins sitt mikkä aut. — — Hyväst ny vaa sitt.

Ja nii Efraim läks suru sydämes pois arkkipispan dalost. Mutt portillt tul yks herr händ vasta. Hän gatos stää hetke ja samas hän duns, ett se ol juur se papp, ko händ ol luettanns siäll Rauman girkos ja torunn händ siit, ettei hän sisäld lukkit taitann. Efraim tul nii iloseks, ettei hän muistann lakkias päästäs otta, muttkon graappas sem bapin gätten giip, pudist stää oikke aika tavall ja sanos: "Hyvä päevä, terveksi siäld Raumam bualeld. — Kuingast pastor — taikk taedatt ollp perätem brovast — voi?"

— No, mutt ettäköst te mnuu sitt tunn, vaikk tep pari kuukautt takasi mnuu ripititt ja vähä lujast sittengi siäll Rauman girkos? — Katavkari Efraim mnää ole.

— Kon em mnää sisäld lukki osann. Nii händ. En osann lukki yhtä einett sisäld. En aat olis tundenn, vaikk se kadull vastan dull olis. Mutt ny mnää ole opetell itten lukema. Ja sendähde mnää meinasi menn arkkipispald pyytämä vähä niingo uutt lukusedeli.

— Kyll mar hän mnuu vasta olis ottann. Mutt hän guulu olevas matkoill eik tulk kotti ennengo viikom bääst. — Sillaill oikke. — Nii aim biikflikk tuallk köökis juttel. — Ja se ol vahing. Mutt ol mar hyvä, ettän sain deijän gässihin, ni saada se mnuu asjan sendä joingin glaarattu. Vaikk kyll se oikkjastas arkkipispa edes selitettäv olis ollk, se arkkipisp päämiäs siint toimitukses ol, misä mnää häväsi itten.

— Tulkka ny mnuun gansan. Kyll täsä on dapattunn joku erhetys. Ei arkkipisp matkoill ol. Mnää koitan doimitta nii, ett tep pääsett hänem buheilles.

Molema hes sitt menivä oikke isost trapust sisäll. Ja ko Efraim koht kuistill ott lakkis pois pääst, ni se häne seorlaises, se papp, katos händ vähä pitkäst ja kysys: "Koskast te Raumald läksitt?"

— Kyll siit o aikka neljätt viikko. — Näättäk, mnää tlee viimetteks vesikopist.

— Älkkäm bahus soikko, sendä semmost luulk. En olk koska viäl tehn erhetyst toise ja oman davara välill. — Ei, juapmuksest ja tappluksest mnää vesikopis istusi. Ja se o häppi kyll jo seki. — Tul niit Raumam boliisej hiukan golhituks. Mutt ne ovak kans nii säseräluandost väkki.

— Semmost oikke. Mutt kyll asi sendä semne o, ett ilma stää trankkamist sillk kertta em mnää sunkka olis lukema ovenn. — Ja ny mnää meinangim bittä vaari, ettei viin enä koskam bääs mnuu villittemä.

Siinp pauhatesas he olivat tull arkkipispa salihi. Ja sitt se papp käsk Efraimi odotta siks, ett hän ensin gäy arkkipispam buheill. Hetkem bääst häm balas sitt jälle ja vei Efraimin doisse suure salihi. Siin huanes ol pöyt keskell laattja ja pöydäm bääs istus arkkipisp kulttane rist rinnas ja kummallakim bualellp pöyttä ussemam bappi.

Efraim kumars ja notkist polveijas, sanos hyvä päevä ja rupes koht asjatas selittämä arkkipispall.

Ko Efraim ol sanottavas sanonn, ni arkkipisp puhel vähä aikka hiljaksis sem bapin gans, ko ol Efraimi saattannt tänn ja sitt se papp ott yhden girjam böydäld ja käsk Efraimi lukkis sisäld. Ja Efraim luk ja vähä puhtast sittengi. Se jälkke händ kuulusteltti ulkkolukemises ja kaikellk kunnjall Efraim sengi äksaamin guittas.

— Hyvä on, sanos arkkipisp ja nyäkkäs päätäs Efraimill. Ja sitt arkkipisp ja nep papi juttliva jällk kesknäs piäne aikka ja vihdo viime yks niist papeist kysys; "Mimseldäst tundu nyk, kon de lukkit taedatt?"

— Ihmeliseld tundu, vastas Efraim. Mnää olen diädättäk merellk kulkennp pali ja pali ihmelist nähn, mutt kyll nep pookstaavis sendän gaikist ihmeist voito viävä. Kon ei heit olk kon gakskymmend ja viis taikk kakskymmend ja kahdeksa, jos oikke nuugast räknätä, ja heijä avullas saada sendäm baperimbalasep puhuma meillk kaikengaldast, mitä Suamen giälellp puhhut tahdota.

— Nii ja mitä kaike mailman giälillt tahdota sanno, lisäs yks papeist siihe Efraimim buhesse.

— Älkkä ny! — jatko Efraim. — Näättäk, stää em mnää ol viäl tull ajatelluksikka. Jaa-a, o se sendän glookku. Tomsep piänek krääki ja koukup paperimbalasem bääll ja semne voim! Se, kon ei heit tunn, luulis heijä valla siki sokin grookituks kirjaha, mutt mitä viäl. Sillk, ko heijän dunde, he juttlevas, saarnava ja opettava. Saava meijä surust itkemä ja ilost riämuttema, vihast vimmastuma ja rakkaudest taipuma ai se jälkken gui heit kesknäs siiretä ja järjestetä. Sanota ett piänist suurek kokkom banna ja se on dosi puhe, mutt ei missä niin dosi ko näittem bookstaavette suhte. — Nii händ. Ja ko mnääkin, dämä ikkäne miäs viäl opesi heijän dundema ja ymmärtämä, mitä hep puhuva, ni se o sendän gaikkjan glookumppa.

— Neljängymmne ja kahde mnuum bidäis täyttämä siinp Pertum bäevä nurkis. Sillaill oikke. En ol mikkä eilisem bäevän deerem boik mnääkä enä. Em maarka. — Jaaha, mutt ny mnää pauhangi valla liia gaua. Mnuu on giiru kotti lähtemä ja kiiru taita olit teijängi herr arkkipisp ja pastorit taikk provastit taikk mitä mahdatt ollk karahtääristänn. — Händäst se lukusedel, kyll mnää sen gans tahdoisi.

Ei Efraim oll huamann, ett yks papeist ol ollk kirjottamisen doimeis koko ajan, go hän siinp pauhas. Ja nys se papp oijens iso raamatu ja pitkäm baperliuska arkkipispall ja käsk Efraimi odotta yhde hiuka, ni häne asjas pannan gunttoho. Sitt arkkipisp kiijott jotta se raamatun ganttehe ja siihem paperiliuskalla ja papp anno ne molemas se jälkke Efraimill. "Täsä o snuu lukusedelis", hän sanos, "ja tämä raamatu arkkipisp anda snuull lahjaks, niingon dähän ganttehe on girjotett."

Efraim ott vasta lukusedeli ja raamatu, noikkas ja notkist polveijas arkkipispallp, pan raamatum böydäll ja rupes ens tarkastama lukusedeliäs. Ko hän näk siin vallan gokonaissi ristej, ni hän laskutt sen dytyväisenk kokko, hak rahakukkaros liivis poviplakkarist ja pan se sinn. Sitt hän ott raamatun gässihis ja ko hän hetke aikka ol syynänns stää kirjotust, ko sen gannes ol, ni hän sanos: "Nii, gyll räkning o semne, ett kirjotust en mnää viäl oss lukki ja sendähde mnää pyydäisi, ett mnuull luetais, mitä herr arkkipisp tähä on girjottann."

Sillo se vanh Efraimin dutt niist papeist ott raamatun gättes ja luk:
"Efraim Katavistolle palkinnoksi hyvästä lukutaidosta. Edvard
Bergenheim."

— Kiitoksi pali, mond tuhanen giitost, sanos Efraim ja kumars niingo ennengi arkkipispall. Mutt kon ei hän se jälkkengä lähtennt tiähes, ko seisos vaam baikallas ja kraape nisktukkatas, ni häneld kysytti, ong hänell viäl jotta asja.

— Kyll olis viäl semmost asja, ett eng mnää sais viädk kiitokse herr arkkipispam bualest sill mnuu opettajallen, sill Hakkri Iiroll.

— Merimiäs hän o ja pali nuareve mnuu. Mutt lukkis se poik ossa ja opettak kans, ko vaa o ihmsells semsep piom bohja ett kestä se opetukse, sillett klopo hän anda runssall mitali opetuslapsilles. Sillaill oikke. Mnää tiädä sen, go ole sen goulun gäynn. Mutt kiitokse hän sendä mnuu miälestän o ansann.

Ja sillaills siins sitt käve, ett arkkipisp anno Efraimill uuden destmendi ja käsk häne viäds se Iiroll lahjaks. Sengin ganttehen girjotetti, ming tähde se ol annett.

Ny oliva Efraimin gaikk asjas sitt reedas. Hän men arkkipispan dyä ja sitt kaikette niittem bappeten dyyijö oikken gädest kiittämä ja hyväst sanoma. Ja sitt hän läks kirjak kainlos hyväll miälell jalkasi Rauma kohden dramppama.

Ilma mittän gommeluksi hän golmanell voorkaudells se jälkkem bääs Raumall ja siäld yks Kaunissaare äij ott hänem baattihis ja jätt häne Gatavkari ulknokka. Jalkasi hän sillaills sitt viimese osa matkatas jällen gulk ja tul ovest sisäll juur sillon go me muu oll ruvenn ehtot syämä. Hän dervett meitt, pan kirjas höölpengill ja lakkis naulaha, istus pöydä viäre, vet puukkon dupestas ja rupes syämä niingo mekki. Em mep puhunn mittä, ei Maij enemppä ko me muukka eik Efraim myäs. Sitt vast ko aterjald päästi, ni Efraim sanos: "Roskreis, mutt tul hän dehdyks. — Nii, mnää meina stää vesikopireissu. Se mnuu reisun sinn arkkipispam buheill ol erinomase luanikas reis."

— No, uutt lukusedeli tiätystengi hakemas. — Ja miälelläs se mnuull annettin, go mnää ny olen, diädättäk, koko mestar sisäld lukema. Kyll meijäm brovastiki viäl se saa nähd, ko mnuun dukkan vaa on gerjennk kasvama niim bali, ettän gehta menn hänen dyyijös. Uude lukusedeli mnää häneldäkki vaadi ja näytä hänell, ett ossa se Katavkari Efraim sendä muutakkin dehdk ko juad ja tapell.

— Vai oles snää arkkipispan dykönäkkin gäynn, ihmettel Maij. — Olik siällk kyll komja?

— Ol siäll. Huanekki oliva yht korkkjak ko vesikopi huane ja fiini ja puhdast huusholli muuton gaikim buali.

Ja sitt Efraim selitt meillk kaikk, mitä siäll arkkipispan dykön ol tapattunn ja näytt meills se raamatun, go hän ol saann. Ja montten gertta Vilkk sai lukki Maijalls sen girjotuksen, go siink kannes ol. Maij ihmettel ja me ihmettli. Oikken gattesse meijäm bakkas käymä Efraimi suur menestys. Ja Iiro sanos, ett kyll ny vaa Raumam bolisi ova vaaras, ko hän enskerrallk kaupunkki lähte, kosk vesikopi reis tomssen gunnjaha johta.

Mutt sillo Efraim sanos Iiroll: "Mnää luule, ett snää pääsek kunnjaha vähemättäkki. Ko, nääks, arkkipisp käsk tervettä snuu ja lähett snuullt tämä uuden destmendi. Ja sen ganttehen girjotetti ja jotta. Luestis ny, mitä siins seiso."

Ja Iiro luk: "Merimies Isak Hakkarille, Efraim Katavkarin ansiokkaalle opettajalle muistoksi. Edvard Bergenheim."

Ymmärtä se jokanen, go Iiron dunde, ming näköne Iiro ol, ko hän se ol lukenn. Hän gattel meit niingo jottan girko vaevassi ja maa madoj. Eng me viittinnykkän gauan gärssi hänen ylppelemistäs, muttko oti lakkin ja läksi ulos ja makasi, mnää ja Vilkk, niittlados se yässe.

Seoravanp päevän Iiro ol jo unhottan ylendymises ja kyll hän muutongim bian goerangureillas ja hurjall elämälläs turmel sen gunnjan, go hän arkkipispald ol osakses saann.

Mutt Efraimist tul oikken gova lukumiäs. Ensmäisill lukuvooroill ihmettel koko seorkund hänen daittoas. Ja ko sitt jäll muutama vuaden dakka tliiva uudep pispangeräjä, ni ei seorkund oikken dahtonns silmiäs uskok, ko se näk, kui arkkipisp ja ne oudop papi nyäkkäsiväp päätäs Efraimill ja kohtliva händ niingo vanha tuttu ainakki.

Jaahah — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus on darjott. — Hastell heilutt vasara ja pauhas jäll — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — olettak te ny vallam böhkössi, kodett ymmärt talost paremppa hintta maksa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — ong se mikkän dalo hind!

— Kyll mar siin vaan darppeks on domsest rytiskäst, tuumal
Suutar-Jokko. Kuulu vuatavangin go seul.

— Kuulu vuatavas, tiuskas Hastell, vuata kaiketakki se. Kyll se muuto jo aikka sitt olis vett täynn oll. — Mutt asutt siin o ja asuta viäläkki — Tuhane seittmäsataviiskymmend ja kuus — — Ensmäine. — Ole mnää näit talossi mond myynnt tääll Raumall, mutt en dotisestakka näin gamala huano hinttaha tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — toine. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — no, lissäkkäst, hyvä ihmse — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus toine — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — — no, lissäkkäst, hyvä ihmse.

— Viiskymmend penni pääll, kirkas Tasala muar, ko ol käynn navetos lehmi kattomas ja tykkäs, ett hän anda vähä faartti niitten dalo huutajatte meiningeill. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka ja viiskymmend penni — Eik kukka ann enemppä — — ensmäine — doine — —

— Kolmas! huus Hastell samas ja löi vasaras pöyttähä, nii ett komis vaa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka viiskymmend penni. — Se ol Tasala muari huut. — Se muar teke ai hyvi kaupoj. Onneks olkko vaa!

Ja vaikk Tasala muar ol valla valkonen daulvärkistäs, vaikk polve värisivä häne allas, leuk tärräs ja sydän hakkas ko riivatt hänem bovesas, nii hänell ol sendä viäl severra sissu jälill, ett hän sai vastatuks Hastellill: "Kiitoksi pali." — Mutt sitt olivakki häne voimas kuiti, hän duns, ett hänem bäätäs rupes pyäryttämä ja vaikk hän oikkjastas oll tull lehmä ostama aupsjoonist, ni hän jätt kaikk kauppas sikses ja läks kiiruman gautt kottip, pist valu hellaha ja kaffepannum bääll. Sitt hän ott virskirjan gättes, pan glasip päähäs ja rupes jumala sana lukema. Mutt ei siit tahtonnt tull mittä. Klasi löivä yhtmitta hikisiks ja ajatukse ei pysynns sanas, muttkom balasiva ai vaa siihem gamalahan gysymyksehe, ett mitä sano Vilkk, kon dämnen glumm tapadus. Häm byhkeskel klasisilmiäs, luk taas kapple matka, yritt ja goitt, mutt pookstaavip poukkroittiva häne silmättes edes ja ei hän saann niist mittä muut kokkon go se ainase: "Mitä mahta Vilkk sanno?"

Tunnus oikke hyväld, kon gaffepann samas kiähus ylitte ja sai häne ajatukses käändymä askreihis. Hän nost pannu hellaaukom barttallp, pist suurukse siihe ja tul siihem bäätöksehe, ett hän on nys siin reedas, ettei hän saak kaht tyät tehty yhtaikka. Hän ott klasis pois päästäs ja rupes vahtamam bannuas. — Mutt eiköst se klumm sittengi olit taas häne miälesäs, nii ett kaffepan jällem bääs kiähuma ylitt ja hän sai lisät suurust siihe.

No, mutt pitäköst mnuu nys sitt järken mistaman dämse maalise vahingon dähde — ja niingo ei Vilkk olis itt tehn mond pali pahemppa klummi ja ehdon dahdo sitt viäl. — Niin juur, mitä mnää sitt semsist huali. Ja ny rupes muar ajattlema, ett hän anda Vilkullk kymne sana takasi yhdest, jos Vilkk händ toruma ruppe. Se ajatus lohdutt muari yhde eine ja hän rupes koittama muistak kaikk nek koerangurik, ko Vilkull ol takanas. Ja kyll hän niit vaa muist. Koko roukki nii kartus ja ensmäisen gerra elämäsäs hän ilott siit, ett Vilkull ol niim bali syntti niskoillas. Näis ajatuksis hän jäll ol nii harttast kii, ett vähällp pit, ettei kaffepann taas olis pääss kiähuma ylitt. Mutt juur viimeses nipus hän äkkäs vaara ja sai pannus pärjätyks hella-aukoin barttall. Häm ban glaarninkki siihe ja hetkem bääst hänell ol tass kuuma kaffett sormettes nokas, häm bur sokerim balast muruse, puhals tassihi, nii ett höyr pitkäns soitton lens päin gööki akkna, ja ryyppäs kaffettas. — O se kaffe sendä yks siunatt lääke, puhel muar ittekselles, ja ko hän daas ott virskirjan gättes, ni ajatuksep pysysivä valla hyvin goos. Ny vast hän huamatt, ett hän äskö hädisäs ol ruvennj lukema stää rukkoust, jong päällkirjotus o: "Rukous, koska ukkoinen jylise." No, olkko menneks, ajattel muar, kyll mar täsä talos vaa ukkonen gäymä ruppeki, go Vilkk saa kuull, ett mnää olen dalo aupsjoonist huutann. Jaa-a, mitä mahta se Vilkk sannok, ko mnuulls semnen glumm tul, mitä mahta sanno. Eng mnää vaevane, syndine saannp pittäs suutan gii. Paha polvik mnuum ban se 50 penni siihe lissämä. — — Kas nii, siinäl mnää ny jäll ole, tiuskas muar oikken guuluvall äänellk, kaai ittelles toisen gupin gaffett ja ko hän se ol juann, ni häm bäätt, ett nys se rukkous luetangim bääst päähä.

Mutt ei siit nykkä mittän dull. Muar ei ollk kerjenn viä montta sana lukeman, gon gööki ovi aukes ja Vilkk tul sisäll.

— No, om mar hyvä, ett teill on gaffett, muar, puhel Vilkk. Ny maistu kupp kaffett ja pariki oikke hyväld, ko olen duall haminas rehkinn, nii ett paikat tunduvas semsild, ko olsi oikk aika selksauna saann — Ja nii hyvä kaffett, kon deill o. Jaa-a, sano mnää se vaa, ettei semmost kaffett keitäkkän gukka mui kon de. Kelppa meijä sendä elä ja oll. Mnää ole skuunarillai dehnk kaks hyvä reissu ja kerkken dekemän gaks viäl. Ja raha tlee niingo roska. — Kaatakkast toinen gupp. — Jaa-a, ja niin gaunist ilma, ko meill ny o.

Vilkun gehumine ja tytyväisys oikke viilsivä muari sydänd ja hän ajattel ittekselles: "Tosa snää nyk kehu mnuu ja ole ilone ja hyväll miälell, mutt mitästis sanok, kos kuule, mimse glummi mnää olen dehn."

Ei muarill oll aavistustakka, ett Vilkk jo tiäs koko asja. Ol näättäk nii, ett ko Vilkk ja Anundilan Galkke ja Hakkri Iiro olivat tull haminast, nin gaikk heijän duttvas oliva jahdann heills siit muarin dalon gaupast ja Iiro ol sanonn: Kyll ny vaa nii on gäynn, ett muar o saannt talo erhetykses, ko hän aupsjooneis ai se viiskymmend penniäs lissä. — Nii ett ny o sitt muar kiikis. Ja ny mes saan giusat händ yhde eine — — — Kuule Vilkk, älä ny olt tiätvännäs koko asjast, muttkon gatota joku aik, kuis se muar tämä jutun gestä. Mnääkim bistä itten ehtost Tasalaha, ettän nään, gui hän huakkale, ko hän semse suuren gaupa on dehn. Ja snää Kalkke tleet tiämäs kans.

Mutt siihem buhesse ol Vilkk vastann: "Älä snää Iiro luulekka, ett mnää anna vanha äitin ollt tuskas ja levottomudes snuu lystikses, muttko mnää klaara se asjan goht eik hänem bidp paha sana kuulema sen dähde."

Ja ny hän istus sitt Tasalan göökis, joi kaffett muarin gans ja fundeeraskel, millaill hän oikke sopevall ja lohduttavallt tavall ruppeis stää muarin dalongauppa sortteerama.

Kon doinen gupp kaffett sitt ol juatt, ni Vilkk huamatt virskirja siink köökim böydäll ja ny hänells selkes, kui hän sais sladin gässihis laillsellt tavall. Hän ott virskirjan gättehes ja sanos: "Te olett näämäs lukenn jumala sana näi aikasi enne maat meno."

— Ja, "rukous, koska ukkoinen jylise". — No mutt muar, näin gaunill ilmall!

— No, ko hän, niingo me raamatus lue, läks hakema aasin damma ja sai kuningaskunna. Valdkunna ja kuninkkan gruunu ja muup parselli. — Sillaill oikke.

— Kuis snää sano. Ja es snää ols suuttunn. — Mutt vahingos se mnuullt tul. — — Ja muar rupes itkemä.

— Mitä tes semssi itkett. — Tlee vahing viissallekki, tyhmälls se o ain doises kädes. — Mnää meina, ett mnuu sormetten nokas se ain geikku.

— Nii oikke, vahing oikke meillt tul, mutt kuule, jos mnää mensi vanha Redarstaatin dyyijö ja pyydäisi, ett hän doimitais sen gaupa myttyhy ja ett se pannais uudestas aupsjoonihi.

— Nii, ja sitt koko kaupung naurais ja tekis pilkka teist. Ei, muar, ei stää tehd.

— Meinaks vissi nii. — Mutt kuule, ko hes sanova, ett se o nii ijangaikkine rytisk.

— Vai nii hes sanova. Vai sanova, ett se o rytisk. — Kyll mnää näytä heill rytiskä. Mnää olen dänä suven niingo mnää jo sanosin, dehn nii hyvi reisuj, ett mnuull o vara pittäs se talo, kon de olett ostann ja o mnuull viäl vara panns se semssen gunttohongi, ett he valla ihmettleväs stää. — Ja nys se asi on glaar. — Älkkä yhtä surkk, muar. Kaupp on deht ja hyvä kaupp se ongi.

— Oi voi sendä. Es snää usk, kumsest taakast mnää olem bääss. O mnuulls sendä — — — raar poik, meinas muar lisät, mutt äkkäsiki samas, ett jos hän se sano, ni hän saa kukatiäs kuulls se montten gerttan, go Vilkk klummimist tarvitte. Ja sendähde hän sanosiki vaa: "O mnuulls sendä hiukan gaffettakki viäl pannus. Juastis nyk kolmas kupp." — Ja Vilkk pist kolmanen gupi liiveihis ja puhel hulluijas niingo ennengi. Vilku miäl ol hyvä ja muari sydän ol kevendynn — Tasalan gööki ylitt liikus rauha ja tytyväisyde heng.

Pali stää Hakkri Iirot o moititt ja semsep puhe hänest ova liikkellk koko Rauman gaupungis ja viäl maakunnasakki, ett hän o niit suurimppi junkkrej ko maa päälläs kanda. — Sillaill oikke. — Ja jos vaan gaupungis jotta jekku on deht ja pantt kaikk asja riipi raapi, niin gyll sillon gans koht huudeta, ett se o Hakkri Iiron döit, tämäki; kenestis muun, go se Hakkri Iiro hultteme. — Eng mnää tahd lainkka hänem bualestas alvoseerat; kyll asi semne ongi, ett yks ijangaikkinen giusangappal hän mond kertta ongi ja seotta oikke hän sillon dällö muitte ihmisten doimtukse nii, ettei niist tahd mittän dolkku saad. Mutt pane ai se poik joskus asja hyvängi reedaha ja vähä turkase nässist sittengi. Pane händ. Niingo esimerkiks ne Linnalan dalon gorsteeni. Ei maar niitäkkä vaan gukka muu ko Iiro olis nii äkki uudestas muuratuks saann, eik nii ihmelise yksingertasellt tavall.

Asja lait ol näi. Linnalan gapteen ol semne miäs, ett alokses häm bit nii hyväs kunnos, ett harvall miähell ol asti semses reedas. Ai stää krubatti ja kuuratti ja maalatti ja taklaust tervatti ja plisatti ja kläädätti ja uudistettingin, go nii hyväks katotti. Nii ett kyll Linnalan gapteenin guunar vaa hyväs kunnos ol, niingo sanott. Mutt hänen dalos kaupungis ol se sija vallam bäim bilivinni. Ol niingon ei häne hualembitos olis piisann molemppihi, astjaha ja taloho. Ja nii sai sitt talo jäädt tarppelissimppikin gorjauksi vaill. Eik semsis olois sitt ihme ollukka, ett se vähitelle rupes olema juur jämt niingo harakam besä. Sillett, niingo jokanen diätä, ko vaan dalo pitämä joutunn o, ni yhtmittast korjamist ja silmällp pitto talo vaati. Kyll se muuton gässihi luhistu taikk uhka kummingi luhistu. Ja nii ol Linnalangi lait. Satte oliva aikka päevi hakanns siit maali helkkrihi, seinäp pullistusivap paikotelle ulospäi, paikotelle ne olivas sisällppäin guapall, fuarlauda sauma hirvittliiväp pahast, akkunluuku oliva vino ja siällt täällk killus niist joku vaa yhdells saranall. Ei ollk katokan gehuttavas kunnos. Mutt kaikkja surkkjamas reedas olivas sendän gorsteenis siint talos. Tuule ja satte ja pakase oliva hakannt tiiliskive niis vallalles ja siirtänn ne jongu verram bois paikoildaski, nii ett korsteeni oliva ny valla vinkkräs ja vänkkräs ja ihmissi oikkem belgutt, ko he Linnala siutt kulkiva. Eik oll ihmekän, gosk Puandi Fretta kerra jo ol saanukki nyrkin gokkosen diiliskiven gapplen gnuppihis, ko hän lehmätäs syätt siin Linnala rännsteenis. — No, se saatt usko, ett kyll Linnalan gapteen sillo sai kunnjas kuullf Frettald. Mutt ei asi siit parandunn. Ko Fretta kiukust kihiste ol nuhdesaarnas pitänn ja vihdo viime sanos: "Kuule, snää Linnalan guato, lait snää vaan gorsteenis kunttoho — mitästis olsis sanonn, jos mnää ny makkaisi hengettömänp pää vallan gräämin", ni ei Linnalan gapteen go nauro vaa ja sanos: "Ei, Fretta, ei niitten gorsteenette laittamissehe raha haaskat; nes saava oll niingo ne ova. Riduillp pual mailma toimen dlee. — Ja mitä siihen dlee, ett snää olsik kuall, ni vähäst tua, mene niit laevoijakki."

Semne ykspäine ja jumalatone miäs oikke se Linnalan gapteen ol ja korsteenej ei korjatt, muttko net tliivap päev päeväld vaa ai viheljäisemäks. Eik ollt takkeit, vaikk ne joku kaunis päev olsivap pudonnukki jongu niskaha ja tehn valla roineit, jos ei Iirot olis oll.

Iiro ol näättäk kerra seilej neulomas Linnalas ja sillo Linnala frou sano Iiroll: "Kuule, Iiro, snää kos ossa ihmisten gans puhell ja saa yht ja toist toime, eks snää sais stää meijä äijäm bäät käändymä siihe fiirihi, ett hän annais laitta nua meijän gorsteeni. Tiädäks, mnää häppen, go ne semses reedas ova ja saatta niitten dähde viäl joku vahingokin dapattu."

"No, stää em mnää ihmettel, ett te häppett", vastas Iiro, "mutt ei siin äijän gans puhelemine aut, toisellt tavallt tätä asja sortteerat täyty ja kyll mar se klaarata, klaarata händ. Jättäkkä se vaa mnuu halttuhun. Mutt älkkä odottakk, ett se asi huame valmis o. Jongum bäevä odottat täyty, ennengon gaikk valmiks saada."

Sillaill oikke Iiro sanos. Ei se poik silmäräpäystäkkä eppäl, ettei hän semsest toimest selkkeis. Ja se juur ihmelisind oliki, sillett ei koko Rauman gaupungis olis stää miäst, ko olis uskaldann ilma luppa mennp pitelemä Linnalan kapteenin gorsteenej. Linnalan gapteen ei oll näättäk vaa ykspäine ja häij, mutko hän ol lisseks vahvimppi miähi koko kulmakunnall ja käppi päällk käymä.

Sillaill oikke. — Ja yks aamu, ko Iiro tiäs, ett Linnalan gapteen läks Nihattulaha auksioonihi, ni häm bistä ittes istuma Orelli sillall. Istu siin ja poltta piippuas ja kattle pikku poikki, ko ongesivas särjej ja seivej siinp Pihlmanin guljus. No, ja ko hän siins sitt o istunnt tiima ja kukatiäs pariki, niin dlee yks maangylä miäs kävellen gaupunkkihi ja sano hyvä päevä Iiroll.

"No, olis kyll vaa, ei täsä kaupungis tyäst puutett ol. — Kuule, ossaks snää muuraustyät?"

"Se o vahing se. — Mutt ei sill väli ol; saas snää kummingi muuri hajalles, jos tarvita."

Ja sitt he läksivä, Iiro ja hänen dyämiähes. Menttin Guninkkangattu alas ja kom bäästi Linnalan gohdall, ni Iiro viä miähes toispuallk kattu, näyttä niit Linnalan gorsteenej ja sano: "Niingos nää, ni ova nuak korsteeni vähä jumalattoma huanoiks pääss, nii ett snää saa reppi ne alas."

"Ova ai näämäs peräte viheljäise. — Kyll mar mnää ne vaa äkki alas ota. — Mutt mitäst siit tyäst maksetam balkka."

"No, se o hyvä. Mutt pan liukkast käymä. Ehtoks pitä kaikk oleman deht. Ja käsk meijäm biik appuhu, josas apulaist tarvitte. — Nääks, mnää en gerkk ny oleman gotonk, ko mnuun däyty menn haminaha. — Sillaill oikke. Ja niingo sanott, pan äkkin gäymän dämä tyä, niis saa enemängin doimitust mnuuld."

"No nii, se o hyvä. Ja ko mnää tleen gotti haminast ehtoste, ni mnää maksa snuum balkkas. — Hyväst nys sitt siks aikka! — Jaa, mutt meinasi valla unhotta viäl yhde asja. Nääks, täsä mnuun dykönän asu mnuu setän, hän o hiukam bäästäs seonn ja hänellt tlee usse semmost älli, ett hän luule olevas tämän dalo isänd. Ja jos hän niingo sekkanuis snuun doimeihis ja ruppeis isänäks täsä, ni älä kränit vasta lainkkan, go myänk kaikk ja ol häne miäles jälkke. Siit hän dykkä kovast — Nii oikke ja hyväst ny."

Iiro men menoijas ja Maade miäs men gadom bääll ja ott ens kaikk nek kive alas, ko hän gynsi vallalles sai. Ja pali hän niit sillaills saiki. Ja sitt hän men göökkihi ja pyys piigald vasara ittelles ja kysys, ett kosk talos suurust syädä.

"Kell kahdeksa", sanos flikk ja kysys, ett mikäst miäs hän on, go noi vaan dlee vasara hakema ja suurukse aikka kysymä. Miäs selitt asjas ja flikk meinas, ett om mar hyväki, ett kapteen viime on dull niim bali järkkihis, ett hän anda uudek korsteenit tehdt talohos.

"Tlee mar frouaki vaa iloseks, ko hän sen guule. Frou ei ol näättäk nyk koton. Se men vähä asjoilles kaupunkkihi", lopett flikk puhes. Ja Maade miäs men dyätäs jatkama.

Kaks korsteeni Linnalas vaa oliki ja niim berstandunnu ne oliva, ett miäs sai häthättä ne alas ajetuks. Pualpäeväks se tyä ol teht ja jälkkem bualem bäevä miäs kanno tiile alas kadolt ja viide aigoin hän ol saannk kaikk valmiks. Häm bist tupakki piippuhus ja istatt kuistim bengill ja odott isänttätäs päevpalkka maksama. Frouakin dul siihe ai joukko juttlema hänen gansas ja ol kovast tytyväinen, go ne huanok korsteeni ny oliva alas otetu.

Kell kuuden gorvis tul sitt Linnalan gapteen gottip, pist heoses tallihi, vet rattas vahehe ja meinas menns sisäll huaneihis. Muttko hän näk se miähe siink kuistill, ni hän gysys: "Mikäs miäs snää ole?"

"Nii oikke. — Ole sendän däsä jo semmost piänd tyät toimittannukki ja odota isänttä kotti, ettän saam balkkan."

"Sillaill oikke, isänd oikken de olett. Kukast sitt isänd olis", vastas miäs, ko muist Iiro varotukse.

"Nii no, ja mnää en ols snuu pyytänn mihinkkän dyähö. Mitäs tyät snää olet tehns sitt?"

"Oti alas nuas saastase viheljäisek korsteenit tuald kadom bääld", vastas miäs, sylk ja näytt piipuvarrellas ylöspäi.

"Oti alas meijän gorsteeni! Aim bahustak snuull on dekko niitten gans", huus Linnalan gapteen ja karas kadullk kattoma, ett olik se miähe jutuis perä kans.

Ja ol oikke. Sill oikke ol Linnalan gado hari. Ei ollt trönttiäkkä jälill Linnalan gorsteeneist.

Linnalan gapteen suutus vähä kamalaste. Taulvärkk punasen, kaulsuanep pullistunnun ja silmä ymbyrjäisinp pääs hän hyppäs tasajalkka se Maade miähe edes ja kysys, kene luvall hän o hävittänn Linnalan gorsteeni.

"No, mutt snää nyt vast olekki aika vekar. — Tiädäks, mnää mene hakeman geppin ja anna snuullp päevpalka."

"Kui, mitä snää sanosi? — Siunakko sendä, snää ole vissi Seilist karann ja tleet tänn hajottaman gunnjaliste ihmisten gorsteenej. — Kristiina, Kristiinaa —!"

Linnalan gapteen ol niim bois ittestäs, ett hänen däydys huutta frouatas appuhu, niingo ai ennengin, go oikkem brindullk kaikk asja oliva.

No, mitäs tästä, frou tul, kuulustel ens, mitä kapteenill ol juttlemist ja rupes sitt tutkima stää Maade miäst ja kyll asjast selk tul ja ymmärs frou jo sengi, ett kuka se miähe ol lähettännt töihi, mutt siit ei hän hiiskattanns sanaka.

Mutt Linnalan gapteen kävel ettit takasin guisti edes, kirol ja pärmänttäs ja sanos ai joukko: "Turkane sendän, go mnää tiädäisin, guka tämän dyä on dehn!"

Ja Maade miäs siunas ja kläppäs ja meinas, ett kyll hän on guull, ett kaikk kaupungi ova oikkem brakkrettem bessi, mutt ei mar hän dämmöst luulls sendä ihmsillt tehtäväs tääll. Ja sitt hän men frouan dyyijö, näytt peuklollas yli olgas stää kapteeni, ko ähkys ja puhgus kiukuisas, ja kuiskas frouan gorvaha: "Mutt tua miäs tosa, ei sunkka se sendän däysjärkine ol?"

Mutt kapteen guuliki se, ott Maade miähe niskoihin gii, nost häne ylös, pudist händ vähä kamalaste ja huus: "Vai hullun girjoihi snää viäl mnuum bistä!" — Ja siin olis tapattunn vallan gauhjoit, jos ei frou olis tull välihi.

Ja ko sitt jäll ol asjoit hiuka sortteeratt, ni selkes ko selkeski siin vihdo viime, ett se miäs, kon dyähö ol käskenns se Maade miähe, ol ilmottann, ett Linnalan gapteen o vähä viti eik nii vähäkä.

Ymmärtä se, ett kapteen ol viäl enemä suuttunnk, ko hän semssi viäl sai kuuli, eik oll ihmekä, ett hän darjos keppi sill Maade miähellk, ko se kysys kapteenild, ett eik kapteen sitt maksakka hänellp päevpalkka.

Muttko frou ol hetkem buhellk kapteenin gans ja selittänn, ett he joutuva vallan gamalam bilka alaseks, jos tua miäs nys saa menns sillaillp pois talost ja jutellk kaikill ihmsill, mimmost jekku hänell ja Linnalan gapteenill on deht.

"Nii, niin, gyll oikke asi nii ongi", möris kapteen, makso Maade miähellt täydem balka ja anno viäl puale markka ylirahaki, ett miäs pidäis suus kii.

Ja miäs kiitt kovast ja vannos kova vala, ett hän mene stää päät Eotjoell eik ikänäs enä pist nokkatas Rauman gaupunkkihi. Ja sem buhes hän on bitännykki.

Mutt Linnalaha muuratti uudek korsteeni eik oll ihmekkä, sillett ei ilman gorsteenej missän doimen dulla. Ja kon gerran gorsteenit tehti uudestas, niin gorjattin goko taloakki yhde eine.

Linnala frou ol kovast tytyväine, kiitt Iirot ja varott, ettei hän vaa ilmotais, ett hän se ol, ko nek korsteeni hajottama määräs. — "Ei, frou hyvä", vastas Iiro, "em mnää semsist mittän gohis. Em mnää ols se luandone, ett mnää kerskailisi hyvist töistän, vaikk mnää niit pali tee. Sendähde mnää olengi vähä semses huanos huudos, ko mnuum bahat tyän vaan dunnetuks tleeva. Mutt sill ei ol väli. Eiköst sanasakki sanot, ett josas tee jongu hyvän dyän, ni älä ann vaseman gäden diättä, mitä oikki teke."

Se, ko yks nelikymmend aastaikka takasim baatill liikkell ollesas poikkes Katavkarihi ja joudus jutuihin Gatavkari Efraimin gans, sai hyvim bian diättä — jos ei hän jo enne stää tiätänn ett se luado ulknokkaha joku viiskymmend vuatt takasi yks fransklaine skuunarbarkk ol ajannk karill ja menns säpäleiks. Se nyk kyll ei ol mikkä ihmeline asi, sill ett ei se fransklaine oll — jumal parakko — aino asti, ko sen garin gylkke ol uponn, eritottengin gon gova syydvest paino pääll. — Ei maaren, gyll niit aloksi siin ol hävinn nii ennen go jälkkengi se fransklaise, mutt tämä fransklaises skuunarbarki lait ol se, ett sillt tiädetti ollu lastinp paljast rommi. Ja juur sendähde Efraim siit juttel kaikillk, ko vaan dahdosiva häne jutuijas kuull.

— Nii händ, päätt Efraim aim buhes, ajatelkkast vaa stää rommim baljoutt, ko siäll ny vallan durhambäite makka merem bohjas; ajatelkkast kui mond kertta siit sendä sais lämmityst tämne miäs ko mnääkin, go joudu däsä syyskylmilläkki verkoinen rähjämä ulkmeres. Ja ko hes sitt viäl jahtava, ett romm ja se sukuse liäme ovas semssi, ett hep paraneva ja tleeva maukkamaks, mitä kauemi heit säilytetä. — Eiköst tämmöst ol oikken gamal ajatell? Eik se verran go yht halstoopim böhkö siäld ols saatt ylös, vaikk kyll on goitett ja vaikk siäll merem bohjas tiättvästengi om böhkössi ja kruusej ja tynnrej vaikk ming verra ja kaikk täynns stää parast vestindia rommi. — — Hohho, sendä!

Semssi oikke se Katavkari Efraim juttel kaikillk, kon Gatavkarihin dliiva. Eik stää sitt lainkka ihmetellt tarvitt, ett hän se jutum bauhas Moso handelsmannill ja Riikolan gapteenill ja Lella Sambullk, ko hes sinnk Katavkarihin dliivak koko suveks linnustleema ja kalastama. Ja vaikk hek, ko oliva vanhoj raumlaissi ja tunsivak kaikk kari ja grundi Rauma ulkpualell, Löökki ja Pirskeri myäde, ja vaikk he oliva montten gerttan guullk kaikk ne jutuk, ko niist pauhatti, ni hek kuulustliiva harttast Efraimi. Ja Lella Sampp vilkautt silmä Moso handelsmannillk, ko Efraim tul juttus lopumbuall ja vesi suupiälis huakkal: "Ajatelkkast, hyvä herras, stää rommim baljoutt, ko siäll ny makka merem bohjas."

"Nii, ja kui hyvä se ny olis, ko se o niin gaua siäll maann umbsulkkemes", pist Moso handelsman välihin, go hän diäs, ett se viäl enemä harmitt Efraimi.

"Älkkä muut sanokk, handelsman hyvä! Nii händ, semset tavarat tleevak kuulem paremaks, mitä kauemi heit saa takanas pidetyks. Ei ne ol niingo esimerkiks vaimihmisek, kon dleevak katkeramaks ja kirppjämäks vuas vuadeld ja viime — —"

"Vai siins snää jahta ekkäs ann herratte oll rauhas! Lait ittes porstokamarihi; siäll o ehto pöydäll ja sia valmis. Älä siinp proht, ko syä ja men maat", keskeytt Efraimim buhen Gatavkari Maij, kon dul juur ehtoaskreildas ja ol kuull Efraimi meiningi vaimihmsist.

"Siins se ny näätt", kuiskas Efraim viärailles, "ja vaikk mnuu miälestän vaimihmssi ylipäätäs täyty pittäp piukill ohjaksill, nin däyty heijä miäldäski välist noudatta. Ni ett jos täst vissim bistäis ittes porstokamarihi syämä ja maat." — Ja siihe Efraim sillk kertta jätt suviviäras.

Mutt kyll siihe juttuhu siit fransklaisest skuunarbarkist suve mitas palatti mond kertta ja kon gaunist ilma ol, ni menttin gaiki sinnk kari ulknokkaha ja laahattin dragi paati hännäs ja koitettin gähjät ja koperoit merem bohi pitkills saitoill. Mutt turha toimitust se ol, ko siinp paikka ol kyll suuri kivej pari sylläm bääs, mutt niitte viäres kymmengund sylttä vett. Dragi ott ain giveihin gii ja saitoj ol paha hantteerat nii syväs vedes.

Eik Efraimills semsis olois muut hyätty tulls siit fransklaise lastist, ko ett hän sai jutells siit ja ajatellk, kui hyvä se romm olis, ko se sais kässihis.

Mutt kon guukaus ol kulunns siit ko ne viäras sinnk Katavkarihi olivat tull, ni Efraimill ol jo toinengi jutt pauhattavank, ko hän gaupungis käve kaloj myymäs, taikk ko verkoill olttin, daikk ko joku eksys Katavkarihin gattoman, guis siäll eletti. Ja se ol hiuka lystelisemä sorttine se jutt.

Asja lait ol näättäk nii, ett ko Moso handelsman ja Riikolan gapteen ja Lella Sampp tliivas sinnk Katavkarihi suveks asuma, ni heill ol jos jotaki sälä fölisäs. Ja kaikkjast hullumppa ol Efraimi miälest se, ett Moso handelsman ol laahannf fölisäs hirmutte suuren gori ja siink koris ol neli kana ja komjas kuko. Moso handelsman ol näättäk kovast nuuga ruakas kans. Montta lai stää pit olema ja tuarett ja hyvä ja eritottengin kanamuni pit hänell olema. "Ne ova hyvä ruakka ja ilma niit ei saa munatodiakkan doime", meinas Moso handelsman, niingon dosi ongi. Vaikk ei Efraim sendä oikke sama miäld ollk, ko hän ol tottunnk käyttämän geväsi hahga ja svarti ja prakutte muni, ko häne miäles semmost ruakka tek ja muin vuade aigoin hän ol ilma munaruakka. Mutt Moso handelsman ol tottunnt toissi reklemendeihi ja sendähde hän ol kanase ja kuko fölisäs ottann. Ja hyvi se herrasväki siäll luados rupes toimen dleema. Kuko kiljus kilppa kalakaijatte ja louvetten gans ja kana munesiva niingo hullu. Mutt viime yks niist kanasist hak ittelles semsem besäpaika, ett Moso handelsman ei löytänns stää, vaikk hän gui olis hakenn. Viime se jäi pois pitkiks aigoiks ja ko se sitt tul syämä, ni se kotkott ja ol kiukkune ja kaikist merkeist näys, ett se ol ruvenn hautoma. Ja kon dämnen doim ol valla vasto Moso handelsmanni meiningeit, ni hän nappas sen gii, liottel stää kylmäs vedes ja kiros ja haukus stää. Mutt ei siin mikkä auttann. Kana pit asjas pääll vaa. Ja kon golm viikko ol kulunn, ni hän ol saannt tyäs tehty ja munist olivat tullp poja. Mutt siunakko sendä, mimmost sekalaist seorkuntta nep poja oliva. Asja lait ol näättäk nii, ett vaikk ei Moso handelsman oll löytänns stää kanambessä, ni Riikolan gapteen ja Lella Sampp tiäsivä, misä se ol ja nämä julmetu olivap pistännk kana all pari svarti muna ja — mikä kamalimppa ol — pari hyyppemengi muna kanamunatte joukko. Kana ol vallam bäästäs seonnk, ko yks osa hänem bojistas koht pist ittes merehe ja uisiva ja sukeldliva siäll, yks osa kulk emäs hännäs, niingon ganamboikattem bitäkin dekemä, ja kaks istus pesäs ja ain gon gana tul liki, ni ne avovas suus, nii ett se ol niingo viide leivä uun ja kana kaadus hännälles, ko häm belkäs vissingi, ett ne niälevä häne hööhmines päevines. Eik oll ihme, ett kana niit tarhpöllöm boikki pelkäs. Niit pelkäsivä ihmsekki ja Katavkarin goer, ko muuto ol vähä kiukkusesorttine elukk, pist händäs takakondettes väli ja läks ulvote mettä eik tull kottis syämängä ennengo vast voorkaudem bääst ja sillongi vallan gyyrysilläs ja pelgo hallus.

No ymmärtä se, ett Moso handelsman ol kiukkunen, go hän dämsen garja isänäks ol joutunn. Ja ko sitt viäl jongu ajam bääst koko Rauma ymbrystäs tiädetti, mimssi kanamboikki hän gasvatta, ni ei ol lainkka ihme, ett häm bäätt kosta Riikolan gapteenill ja Lella Sambull. Sillett kyll hän goht ymmärs, kukk hänest jekku olivat tehn.

Mutt Moso handelsman ol viisas miäs, eik häm bitännt turha kiirutt saadakses velkas kuittessen gapteenill ja Sambull. Ei maakan go hissuksis ja perimbohjasest hän gostoas valmist. Ens hän sous Saukom Betterin dyä ja lainas häneld semse vanha-aikkasem, blattingillp päälystetyn gannu savikruusi ja pist se likkoho yhte lahtehen, go ol pohjaldas nii ruahone ja roskane, ett oikke yllytt stää katell. Ja ko hän guukaude ja vähä toistakki ol stää siällp pitänn ja käändänn ai joukko, ni se ol nii meriruahoill ja knäkingengill ja merisuutreill ja muillk kuatoillp peitett, ett olis luulls se sata vuatt merembohjas ollu. Ja sillo se ol häne miälestäs valmis. Hän doimitt sitt kaupungist kannun gaikkja huanomppa rommi, semmost ko makso 80 penni halstoopp ja kaas sen gruussihi. Sitt hän ott piirongiloodast Riikolan gapteenin gulttases simisettknapi ja kukkrostas penningapple juaksevald vuadeld ja pist nekkin gaikk siihen gruussihi. Sitt häm bam brundin gruusi suull ja kiärs ruastunnu rautlanga se ylitt. Ja ko sitt Riikolan gapteen ja Lella Sampp yks ehto siin Jaakom bäevä jälkken, go angerjaissiakki ruppe parhate saama, meniväp pitkäsiima laskema juur niillp paikoill, mihi se fransklaine ol mäkke menn, ni ei Moso handelsman mennf fölihi lainkka. Mutt tuskin gapteen ja Sampp olivas saanp pitkäsiimatas laskettu niim bali, ett het tliivak kari nokan doisellp pualell, ni Moso handelsman pist rommkruusis ja dragim baattihis ja läks hakeman gapteeni ja Sampu reivin gässihis. Eik hänen gauan dragat tarvinnukka, ennengo hän sai siit osa ylös, ja ensmäisen goukun, go hän gässis sai, hän giinitt oikke lujast siihem blattingverkkohon, gon gruusi ymbärs ol. Ja ko se ol teht, ni — läggoo — pitksiim kruuseines yli buurin daas ja Moso soutaman Gatavkarihi, nii ett vesi paatin geulas kohis. Hän naureskel ittekses oikke makkjast, ko hän siins sous ja hän ol kerjenns syämä ehtot ja pistämä ittes peito all maat, ennengo net toisek kottit tliiva.

Ko sitt seoravan aamun menttim bitkäsiima kokema, ni Moso handelsman ol ensmäine miäs paatis ja Efraimikin dul fölihin, gonei hänell mittä muutakkan doimitust rookann oll. Stää aljetti sitt kokema siit pääst, mihi se lopetett ol ja kaloj tul hyvi. Mutt ain gon dul joku kräks ylös, ko ol tarttunns siimahan daikk kon dul semnen givi, ko ol pantt siimam bainoks, ni Riikolan gapteen, gon gokemisen doimeis ol, sanos: "Jaaha, ja täsä tlee nys sitt se Moson gala, se o häne osas saalist." No, ko siins sitt ettippäi mentti, niin dul viime se rommkruusingin voor. Riikolan gapteen, kon duns, ett siäll joku paina kovaste mutt ei lainkka nytk, sanos jo aikka enne, ett nyt tlee sitt taas semne Moson gala. Mutt ko hän ja ne muu näkivä, mikä siäld oikkjasjas tul, ni he istusivap pitkä aikka suu auk ja silmäs seljälläs pääs, ennengon gapteen viime sai sanotuks: "Ei, poja, ei tämä olekka Moson gala."

"Oi nyt turkim bippur sendä", ihmettel Efraimiki, "mistäs tomnen gruus meijä reivihin dull o?"

"Mist se tull o", vastas siihen gapteen suu messingis. "Ymmärräk kaiketakki snää se, ett tämä o ny yks piän osa siit fransklaise lastist."

"Jaa, mutt niin gyll ongi", päätiväk kaikk muukki ja sitt kapteen sanos: "Ja ny hurrata miähe ja oikke lujast."

Ja sitt hurratti ja Moso kirkas lujemin gon gaikk muu. Eik kalasaalist enä sanott sanaka, vaikk ol saatt aika joukk ahvnerohjakkoit, neli viis nätti haukki ja kaks kaunist angerjaist. Eikä niist ny lukku pidett, muttko stää vaa ihmeteltti, ett heills semne onn ol, ett hes saivas stää vanha fransklaist rommi ison gruusilise.

Ja viimem bäätetti sitt, ettei stää kruussi avetakkan goht, muttkom bannan doimem biän galaas ja käsketä neli viis kaupungim barhait herroj, provast, pormestar, tohtor ja Patolan gapteen maistama stää tavara, ko he oliva merembohjast onginn. Siihe astikk säilytettin gruussi visust kapteenim biirongiloodas lukun dakan.

Vihdo viime lähen sitt se päev, ko ol määrätt stää kalaasimbitto varte. Kaikkette suureks ikäväks Moso handelsman edelisen ehtons sendä sanos, ett häneld mene koko kalaas hukkan, go hän on gäskett Vuatlaha häihi, eik taed niist jäädp pois. Ja pyhävaatteihi hän ittes pistiki ja läks viäl hämys soutaman gaupunkki kohde. Mutt siutt mennes häm boikkes Saukom Eetterin dyä ja sanos: "Mnuu pyydettin gäskemä snuu kalaassihi huame ehtost Katavkarihi". Ja Saukom Better kiitt kovast ja lupas menn.

Mutt Riikolan gapteen ja Sampp ja Katavkari väki olivas seoravan aamun jo aikasi liikkell. Kapteem bist ittes oikkem byhävaatteihi, mutt ko hänem bit panema simiseti rinnoilles ja kraivärkik kaulahas, ni ei hän löytännk kuldknapeijas mistä, vaikk hän olis kui niit hakenn. "Se Mosom bahus o vissi ne lainann", sanos hän viimen, go hän aikas ol turha hakenn. Ja Sampp ol sama miäld ja meinas: "Nii se kyll ongi — ilmangost se ol ni velikulla näköne, go se läks."

Ei siin nys sitt mikkä muu auttannk, kon gapteenin däydys oll arkkipäeväsis paedarustingeis, ko hän ranttaha men viärait odottama. Eik hänen gaua odottat tarvinnukka, ennengom bormestar ja tohtor ja Patolan gapteen tliiva. Riikolan gapteen tervett heit ja pyys kovaste antteks, ett hän ei oll oikkem byhätällis, ko se Moso raat men eilä ehtost häihi ja lainas omi lupines simisetin gnapi. Ja sama hän sanos provastillk, kon dul siins samas viherjäises paatisas mast pystös fööris mutt ilma seili niingo ainakki.

Kon gaikk viäras sitt näi olivak kokkondunnk Katavkarin duppaha ja pari kuppi kaffett ol juatt ja puhelt yhde eine ilmoist ja kalastuksest ja laevafrahdeist, niin dua Katavkari Maij todivehkes sisäll ja Riikolan gapteen otta piirongiloodast se rommkruusi, ni ruahosen ja roskasenk ko se ol merem bohjalt tull, ja pitä sitt piänem buhe ja selittä mingtähde nämäk kalaasip pidetä ja mimmost tavara heill on darjottavan.

No siinäköst sitt puhe rupes käymä ja siins sitt ihmetelttin gapteeni ja Sambu erinomast kalaonni, tehtin dodej ja ryypätti ja kradeerattin davara hyvys.

"Nii, em mnää händ ymmär", puhel pormestariki, "em mnää händ ymmär, ett tämä parema makust olis, kom boikattem buadist esimerkiks ostett romm — siäld mnää ai rommin osta — mutt joku toine maku täsä rommis kyll o."

"Toine maku kyll siin o", kiirutt Riikolan gapteen siihe sanoma, "toine maku oikke, mutt niin durkase fiin maku. Veli olis hyvä ja maistais vaa oikke nuugast. Täyty pittäs stää vähä aikka suusas, ennengo se niäle. Sillaills se erinomase hiäno maum barhate huamatte." Ja äijä maistliva ja pitivä vähä aikka todi suusas, ennengo he niäliväs se ja oliva juur niingon ganasek, ko ne juava. Ja päätökseks tul, ett fiini rommi se o, oikken durkase fiini.

Ja Riikolan gapteen hiäros kässiäs ja kerskail, ett hän o niim bali rommin gans klutann, ett ko hän sano, ett tämä o yläpuallk kaikkette rommette, ni se saa uskot todeks. Eik äijäs stää puhett vastam bannukka, muttko ussjama heist pistiväs stää liiveihis niingo gäe. Katavkari Efraim ei viittins stää todi piänis ryypyis nauttiakkan, gon gaas hurautt ain goko klasilise niäluhus, maiskuttel huulias ja ol onneline.

Ja nii ol sitt ilo ylimälläs Katavkari salis, ko Saukom Better ehtohämys astus sisäll ovest.

"Päevä Petter, snää tlee niingon gäskett", huus Riikolan gapteen, pist klasim Bettrin gätte ja käsk häne juads semmost ainett, jong verttast ei hän goska enne olis saann. Ja sitt kapteen selitt Pettrill, mill ihmelisellt tavall he olivat tätä rommi kässis saann.

"Älkkä ny hulluijan, ol nyk koohot sendä", ihmettel Petter, ryyppäs klasistas, rupes stää kruussi syynämä ja sanos viime: "Mnuun gruusin oikken dämä o, kyll mnää stää koht omaksen gattli, mutt en oll valla viss, ko se noin gamala rohjone o."

"Snuun gruusis! Älä ny iisuttel", sanos Riikolan gapteen. "Tiädäks, tämä kruus o maann viiskymmend vuatt merembohjas."

"Ei mar olekka. Kyll mnää tee vaikk valan sem bääll, ett tua plattingtyä o mnuun gäsistän lähtenn ja kruus on gans mnuu. Eik siit olp pali päällk kuukauden, go Moso handelsman se mnuuld lainas."

Vähitelle rupesivak kaikk kokkonduman Betteri ymbärs, ko hek kuuliva, mist kysymys ol. Mutt jos Petter pit lujast asjas pääll, niin gyll pit Riikolan gapteenikin giis siit, ett kruus ol siit fransklaisest skuunarbarkist. Ja viimen gapteen sanos: "Älä siin jaarittel, muttko laiteta snuull uus klasi, ett järkes selkke."

Mutt sillon ol romm jo nii vähihin gulunn, ett kon gapteen gallist kruussi, ni hän guull jottan grapina kruusi sisäld. Ja ko hän gallist enemä ja enemä, niin gruusi sisäld tul ens yks hänen guldknapeistas ja sitt toinen ja viimem benningappalki.

"No mutt siins snuun gnappis ova", huus Sampp, — "ja katost tota penningappald, se on däld vuadeld — — — Oi nyt tuhane juhanest! Oi stää Moso julmettu!"

"Pids suus kii ny", huus kapteen, mutt se ol jo liia hiljast. Kaikk oliva yhtäkkin dull asja jäljill. Ja nykköst siin nauretti. Nauretti stää, ett Moso ol nii nätisten gekann Riikolan gapteeni ja Samppu ja heitt kaikkiakki. Mutt kapteen ei naurannk, kon gattel luinauttel silmkulma rypys ja sanos Sambull: "Saastane Moso, olis se täsä, niim byssy mnää otaisi ja ammuisin goko ladingi läpi sen girotun gallo."

Mutt kaikeks onneks ei Moso olls saapvill. Hän ol, niingo sanott, aikanas korjannk koippes.

Ja pia se jälkke juteltti Raumall ja kaikis Rauma luadois Riikolan gapteeni ja Lella Sambu fiinist rommist ja unhotetti valla Moso handelsmannin ganamboja.

Mutt Katavkari Efraim ei unhottann niitäkkä ja jos ny vaa menett
Katavkarihi, nii Efraimill on golm juttu teill juteldavann.

PRIKI EFROSIINA.

    Kun laivan runko ryskyy ja ylt'ympäri käy hyrsky, ohii ohei!
    Ja köydet vinkuu, purjet lyö, kun pauhaa lounasmyrsky, ohii ohei!
    Niin merimies se riemuitsee hän haalaa ja hän hissaa,
    Vaan maamies raukka värisee ja pysyy kammarissa.
    Hei hiivuvee hurraa. Ja sen prikin nimi oll Efrosiina!

    Niin paljon olen nähnyt, minä vanha pikipaita, ohii ohei!
    Oon ihaella saanut noita viljavia maita, hei hii ohei!
    Miss' viinipuut ne kasvaa sekä kukkii tullpaanit.
    Oon nähnyt pohjoisnavan, nähnyt kaikk' meritiaanit.
    Hei hiivuvee hurraa. Ja sen prikin nimi oll Efrosiina.

    Nyt kertoella tahdon, jos te kuuntelette hiljaan, ohii ohei!
    Mun seikkailuni, kun ma kerta purjehdin Priksiljaan, ohii ohei!
    Mull' oll silloin kapteenina Johan Sötersunti
    Ja tyyrmannina oll riuskas Jonas Vesterlunti.
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Kun Lontooseen me pääsimme, ma henttuja sain kaksi, j.n.e.
    Nyt kiitän onneain, ett' pääsin niistä vapahaksi, j.n.e.
    Ja Jenny oll toinen näistä Lontoon simasuista,
    Sen toisen nimi oll — voi sun hitto kun en muista!
    Hei hiivuvee hurraa. Mutta prikin nimi oll Efrosiina.

    Kun Lontoosta me läksimme, he kulki rantaa pitkin, j.n.e.
    Ja kyynelillään kostuttivat kaikki laituritkin, j.n.e.
    Ma lohduttelin heitä: "enhän kahta ottaa taida
    Ja sitäpaitsi lupasin ma Iiskin Miinan naida".
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Kun Atlantille päästiin, alkoi tuulla, salamoida, j.n.e.
    Ja kapteenimme käski silloin prikin ankkuroida, j.n.e.
    Mut ankkurimme tarttui siinä valaskalan selkään,
    Ja sitten sitä mentiin, että vieläkin ma pelkään,
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Se vauhti oll kamalata, kokkipoika huusi, j.n.e.
    Ja virsikirjaa luki joka ainoa matruusi, j.n.e.
    Mut konstaapeli kysyi: "eikö lokata jo saisi?"
    "Ei", sanoi silloin tyyrmanni, "se vauhdin laimentaisi".
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Ja vuorokautta seitsemän näin mentiin kamalasti,
    Ol' virsikirjat luettuna miltei loppuun asti, j.n.e.
    Kun valaskala pyörähtihe ympäriinsä juuri
    Ja ankkurimme heltis, siit ol' ilo meille suuri.
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Mut kapteenimme kiroili: "nyt hullusti on laita, j.n.e.
    Ma turhaan katson kiikariin, ei missään näy maita"; j.n.e.
    Vaan tyyrmanni se iski silloin nyrkillänsä pöytää:
    "Ei hätää, kyllä Efrosiina Priksiljahan löytää!"
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Vaan kapteeni se hikoili ja huokas tuskissansa, j.n.e
    Hän katsoi taivaan tähtiä ja merikorttejansa, j.n.e
    Ja kun hän vihdoin julisti: nyt ollaan Bremenissä,
    Niin Riion kirkontornit alkoi olla näkyvissä,
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Ja Riio se on paras kylä koko maailmassa, j.n.e.
    Siell' heilan saa sen värisen kuin kullekin vaan passaa, j.n.e.
    Ja väri pitää paikkansa, ei lähde huuhtomalla,
    Ei virty auringossa, sillä se on nahan alla.
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Kun Riiosta me lähdettiin, niin kaikki intiaanit j.n.e
    Ja neeker'tytöt, spanjuurit ja mustat muriaanit j.n.e
    Ne pussas mua hurjasti ja pudistivat kättä
    Ja sanoivat, ett' heidän on niin ikävä mun jättää,
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Sitt' loppui meiltä vesi, sillä ilma oll kuuma, j.n.e.
    Mut viinitynnyreitä oll täynnä prikin ruuma, j.n.e.
    Ett' samppanja käy kaljasta, sen pojat pian keksi,
    Me mateerata käyttää saimme puuron kasteheksi.
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Kun kotio me saavuimme noin päästä yhden vuoden, j.n.e.
    Niin ystäväni tuli puuriin uutisia tuoden, j.n.e.
    He sanoi Iiskin Miinan mua laanneen vuottamasta.
    Hän oll toisen ottanut ja tuuditteli lasta.
    Hei hiivuvee j.n.e.

    Mä silloin hiukan suutuin, sanoin: "tuhat tulimaista!" j.n.e.
    Ja päätin mielessäni, etten koskaan usko naista, j.n.e.
    Vaan poikamiesnä kuljeksin ma läntehen ja itään.
    Ja lemmin, kun ei muuta mull' oo tehtävätä mitään.
    Hei hiivuvee hurraa! Ja mun henttuni on priki Efrosiina.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "ROJOHOPPE" VIIMENE REIS: UUSSI RAUMLAISSI JAARITUKSI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of "Rojohoppe" viimene reis: Uussi raumlaissi jaarituksi

"ROJOHOPPE" VIIMENE REIS

HJ. NORTAMO

SISÄLLYS:

I

II

III

IV

V

VI

VII

I

II

III

IV

PRIKI EFROSIINA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE