The Project Gutenberg eBook of Tarzanin paluu: Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä, by Edgar Rice Burroughs

"Kuinka?" kysyi kreivi kääntyen nuorta puolisoaan kohti. "Mikä on suurenmoista?" Ja kreivi vilkaisi eri tahoille etsiäkseen hänen ihailunsa esinettä.

"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa poskeansa. "Muistelin ihaillen New Yorkin pilvenpiirtäjiä, joiksi niitä nimitetään." Ja kaunis kreivitär sovitti itsensä mukavammin laivatuoliinsa, tarttuen jälleen aikakauslehteen, jonka "ei yhtään mikään" oli saanut hänet pudottamaan helmaansa.

Hänen puolisonsa syventyi uudestaan kirjaansa, mutta kuitenkin lievästi ihmetellen, että hänen kreivittäressään kolme päivää New Yorkista lähdön jälkeen oli äkkiä herännyt ihastusta juuri niitä rakennuksia kohtaan, joita hän aivan hiljakkoin oli pitänyt hirveinä.

Nyt laski kreivi kirjan kädestään. "Aika käy kovin ikäväksi, Olga", sanoi hän. "Ehkäpä menen etsiskelemään muita, joilla saattaa olla yhtä ikävää, nähdäkseni, emmekö saa kyllin monta kokoon korttipeliä varten."

"Etpä ole kovin kohtelias, puolisoni", vastasi nuori nainen hymyillen. "Mutta koska minun on yhtä ikävä, voin antaa anteeksi. Menehän siis nakkelemaan vanhoja väsyttäviä korttejasi, jos se sinua huvittaa."

Kun kreivi oli lähtenyt, salli nuori rouva silmänsä salavihkaa siirtyä nuoreen, kookkaaseen mieheen, joka lojui tuolilla vähän matkan päässä.

"Magnifigue!" huoahti hän vielä kerran. Kreivitär Olga de Coude oli kaksikymmenvuotias. Hänen miehensä oli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Rouva oli hyvin uskollinen aviovaimo, mutta kun hänelle ei ollut suotu mitään sananvaltaa puolisonsa valinnassa, niin on tuskin luultavaa, että hän oli kiihkeästi ja intohimoisesti rakastunut siihen, jonka kohtalo ja hänen ylhäinen venäläinen isänsä olivat hänelle hankkineet. Siitä, että hän hämmästyneenä päästi pienen hyväksyvän ihastuksen huudahduksen komean nuoren muukalaisen nähdessään, ei siis kuitenkaan tule otaksua, että hän ajatuksissaan oli millään tavoin uskoton puolisolleen. Hän vain ihaili, niinkuin olisi ihaillut jokaista erikoisen komeaa loistonäytettä, olipa se mitä lajia tahansa. Ja nuori mies oli kieltämättä uljaan näköinen.

Rouvan salavihkaa silmäillessä näitä kasvoja sivulta päin mies nousi ja lähti kannelta. Couden kreivitär viittasi ohimenevälle tarjoilijalle. "Kuka on tuo herrasmies?" kysyi hän. "Hän on merkitty matkustajaluetteloon monsieur Tarzaniksi Afrikasta, hyvä rouva", vastasi tarjoilija.

— Aika avarat tilukset, — ajatteli nuori nainen, mutta nyt hänen mielenkiintonsa heräsi yhä enemmän.

Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.

Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän piti Claytonista, mutta — ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut Claytonille eikä hänelle.

Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.

Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään, sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen tehnyt.

Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt — julmaan, villiin viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä? Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi. Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään, niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.

Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille, oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli kuvitella maailmaa ilman ystävää — ilman elävää olentoa, joka puhui Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta, jonka oli itselleen suunnitellut.

Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa. Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen edessä ulkopuolella.

Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa, kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.

Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se oli, sillä miehen käsi peitti sen.

Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle, jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.

Peliä jatkui vielä kymmenkunnan minuuttia, kunnes kreivi oli voittanut melkoisen summan äsken tulleelta, ja silloin Tarzan näki kreivin takana seisovan miehen nyökäyttävän päätänsä liittolaiselle. Heti nousi pelaaja ja osoitti kreiviä sormellaan.

"Jos olisin tiennyt että monsieur oli ammatiltaan pelihuijari, en olisi niin kerkeästi yhtynyt mukaan", sanoi hän.

Heti kavahtivat kreivi ja molemmat muut pelaajat seisaalle. De Couden kasvot kalpenivat.

Kreivi kumartui pöydän yli ja antoi hänelle kämmenellään suutillikan, jolloin toiset asettuivat heidän väliinsä.

"Tässä on tapahtunut joku erehdys, hyvä herra", huudahti yksi pelaajista. "Tämähän on Couden kreivi Ranskasta."

"Jos olen erehtynyt", sanoi syyttäjä, "niin pyydän kernaasti anteeksi; mutta ennenkuin sen teen, selittäköön herra kreivi, mitä hän tarkoitti niillä ylimääräisillä korteilla, jotka näin hänen pistävän taskuunsa".

Ja sitten se mies, jonka Tarzan oli nähnyt sujauttavan kortit taskuun, aikoi hiipiä huoneesta, mutta havaitsi kiusakseen kookkaan, harmaasilmäisen muukalaisen tukkivan pääsyn.

"Mutta miksi, monsieur?" huudahti toinen kärsimättömästi. "Päästäkää minut, monsieur."

"Odottakaa", toisti Tarzan. "Luullakseni on täällä sattunut selkkaus, jonka te epäilemättä kykenette selvittämään."

Nyt oli mies menettänyt malttinsa, ja törkeästi kiroten hän tarttui Tarzaniin, työntääkseen tämän sivulle. Mutta apinamies vain hymyili kääntäessään kookkaan veijarin ympäri ja laahatessaan hänet takinkauluksesta takaisin pöydän luo, vaikka toinen ponnisteli, kiroili ja huitoi turhaan vastustellen. Nikolas Rokoff sai nyt ensi kertaa tehdä tuttavuutta niiden lihasten kanssa, jotka olivat aikoinaan masentaneet Numan, jalopeuran, ja Terkozin, ison urosapinan.

Se mies, joka oli syyttänyt de Coudea, ja molemmat muut pelaajat seisoivat odottavasti katsellen kreiviä. Useita muita matkustajia oli kerääntynyt riitapaikalle, ja kaikki odottivat ratkaisua.

"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi. "Hyvät herrat, minä pyydän, että joku tarkastaa minut."

"Teidän on vain pistettävä kätenne kreivin takin taskuun, niin näette, että syytökseni on ihan vakava", tiukkasi syyttäjä. Ja kun muut yhä epäröivät, astahti hän kreivin luo lisäten: "No, minä teen sen itse, jollei kukaan muu tahdo."

"Ei, monsieur", vastasi de Coude. "Minä suostun ainoastaan herrasmiehen tutkittavaksi."

"Kreivin tarkastaminen on tarpeetonta. Kortit ovat hänen taskussaan.
Minä itse näin ne sinne pantavan."

Kaikki kääntyivät hämmästyneinä uutta puhujaa kohti ja näkivät komean, rakenteeltaan sopusuhtaisen nuoren miehen työntävän vangittua heidän luokseen niskasta kiristäen.

"Tässä on salajuoni", huudahti de Coude vihaisesti. "Minulla ei ole mitään kortteja." Näin sanoen hän pisti käden taskuunsa. Sillä välin vallitsi pienessä ryhmässä jännittynyt äänettömyys.

Kreivi kävi kalmankalpeaksi, ja sitten hän veti hyvin hitaasti kätensä taskusta, ja esille tuli kolme korttia. Hän vilkaisi niihin mykkänä kauhusta ja hämmästyksestä, ja suuttumuksen puna väritti hänen kasvonsa. Miehen kunnian menetystä katselevien kasvoilla värähteli säälin ja halveksumisen ilmeitä. "Tässä on salajuoni, monsieur", toisti harmaasilmäinen muukalainen. "Hyvät herrat", jatkoi hän, "kreivi ei tiennyt, että nuo kortit olivat hänen taskussaan. Ne pistettiin sinne pelin aikana hänen aavistamattansa. Istuinpaikaltani tuolta tuolilta näin sen kaiken kuvastimen heijastamana. Tämä mies, jonka juuri pidätin hänen aikoessaan livistää, pani kortit kreivin taskuun."

De Coude oli vilkaissut Tarzanista hänen käsissään sätkyttelevään mieheen.

Sitten hän kääntyi syyttäjäänsä päin ja katseli tätä tiukasti hetkisen.

"Ja teitä, monsieur, minä en tuntenut noin parrattomana. Olette aivan toisen näköinen, Paulvitsh. Nyt käsitän. Asia on ihan selvä, hyvät herrat."

"Mitä heille teemme, monsieur?" kysyi Tarzan. "Jätämmekö heidät kapteenin haltuun?"

"Emme, hyvä ystävä", riensi kreivi vastaamaan. "Asia on yksityistä laatua, ja pyydän, että jätätte sen sikseen. Riittää, että heidän syytöksensä on vieritetty päältäni. Mitä vähemmän olemme moisten miesten kanssa tekemisissä, sitä parempi. Mutta, monsieur, kuinka voin kiittää teitä minulle osoittamastanne ystävällisyydestä? Sallikaa minun tarjota teille käyntikorttini, ja jos konsaan tulee aika, jolloin voin olla teille avuksi, niin muistakaa, että olen käskettävänänne."

Tarzan oli päästänyt Rokoffin, joka liittolaisensa Paulvitshin kanssa oli kiireesti lähtenyt tupakkahuoneesta. Juuri sieltä poistuessaan kääntyi Rokoff vielä Tarzania puhuttelemaan. "Monsieur saa vielä katkerasti katua sekaantumistaan muiden asioihin", sanoi hän.

Tarzan hymyili ja kumartaen sitten kreiville ojensi hänelle oman korttinsa. Kreivi luki:

JEAN C. TARZAN.

"Monsieur Tarzan", virkkoi hän, "te voitte tosiaan pahoitella, että tulitte minua puolustaneeksi, sillä voin vakuuttaa teille, että olette hankkinut vihollisiksenne kaksi Euroopan leppymättömintä roistoa. Välttäkää heitä kaikin mokomin, monsieur."

"Minulla on ollut peloittavampia vihollisia, arvoisa kreivi", vastasi Tarzan tyynesti hymyillen, "ja olen kuitenkin vielä elossa ja ehjänä. En luule, että kumpikaan heistä saa milloinkaan tilaisuutta minua vahingoittaakseen."

"Toivokaamme sitä, monsieur", vastasi de Coude; "mutta ei ole kuitenkaan haitaksi olla varuillanne ja tietää hankkineenne tänään ainakin yhden vihamiehen, joka ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Häijyissä aivoissaan hautoo hän alati uusia konnuuksia niitä vastaan, jotka ovat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen tai häntä loukanneet. Jos sanoisi Nikolas Rokoffia paholaiseksi, olisi se hänen saatanallisen majesteettinsa ilkeätä herjaamista."

Kun Tarzan sinä iltana astui hyttiinsä, löysi hän lattialta kokoontaitetun paperilapun, joka varmaankin oli työnnetty sisään oven alitse. Hän avasi sen ja luki:

Ette kaiketikaan käsittänyt loukkauksenne vakavuutta, sillä muutoin ette olisi menetellyt niinkuin tänään menettelitte. Olen valmis uskomaan, että asetuitte väliin tietämättömyydestä ja aikomatta loukata vierasta henkilöä. Sen vuoksi sallin teidän esittää anteeksipyynnön ja saatuani vakuutuksenne, että te ette enää sekaannu asioihin, jotka eivät teitä koske, minä jätän jutun sikseen. Muutoin, — mutta olen varma, että katsotte viisaaksi noudattaa vihjaustani.

Tarzan antoi karun hymyn hetkeksi viipyä kasvoillaan. Sitten hän heitti koko asian muististaan ja meni levolle.

"Miksi olet niin vakava, rakas Raoul?" kysyi hän. "Olet koko illan jurotellut ja ollut niin perin synkkänä. Mikä sinua vaivaa?"

"Nikolas!" huudahti rouva. "Sehän on mahdotonta, Raoul, ihan mahdotonta. Nikolas on vangittuna Saksassa."

"Niin minäkin luulin, kunnes hänet tänään näin — hänet ja sen toisen roiston, Paulvitshin. Olga, minä en voi kauemmin kärsiä hänen hätyyttelyään. En edes sinun tähtesi. Ennemmin tai myöhemmin jätän hänet viranomaisten käsiin. Olen tosiaan puolittain päättänyt selittää kaikki kapteenille, ennenkuin astumme maihin. Ranskalaisella valtameri-laivalla, Olga, olisi helppo lopullisesti masentaa tämä meitä väijyvä kosto."

"Ei, ei, Raoul!" huudahti kreivitär vaipuen polvilleen miehensä eteen, joka istui matalalla leposohvalla pää painuksissa. "Älä tee sitä. Muista minulle antamaasi lupausta. Sano minulle, Raoul, ettet sitä tee. Älä edes uhkaa häntä, Raoul." De Coude otti vaimonsa kädet omiinsa ja katseli hänen kalpeita ja hätääntyneitä kasvojaan jonkun aikaa ennenkuin puhui, ikäänkuin olisi tahtonut näistä kauniista silmistä riistää sen todellisen salaisuuden, joka sai vaimon tuota miestä suojelemaan.

"Tapahtukoon tahtosi, Olga" sanoi hän vihdoin. "Mutta en voi tätä ymmärtää. Hän on menettänyt kaiken oikeutensa rakkauteesi, uskollisuuteesi ja arvonantoosi. Hän on uhkana sinun elämällesi ja kunniallesi ja uhkaa puolisosi elämää ja kunniaa. Toivoakseni et joudu koskaan katumaan, että olet häntä puolustanut…"

"En minä häntä puolusta, Raoul", keskeytti kreivitär kiivaasti. "Luulen vihaavani häntä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta… Oi, Raoul, veri on vettä sakeampaa!"

"Olisin tänään halunnut paljastaa hänen oikean värinsä", mörähti de Coude synkästi. "Molemmin he yrittivät tahrata kunniaani, Olga"; ja sitten hän kertoi vaimolleen, mitä tupakkahuoneessa oli tapahtunut. "Ilman sitä ventovierasta miestä he olisivat siinä onnistuneet; sillä kukapa olisi uskonut todistamattomaan sanaani noiden taskuuni kätkettyjen korttien ehdottomasti tuomitessa minut? Olin jo melkein alkanut epäillä itsekin, kun se monsieur Tarzan raahasi arvoisan Nikolasisi eteemme ja selitti koko viheliäisen homman."

Olga de Coude muutti puheenaihetta. Hän huomasi äkkiä, että saattaisi olla vaikeata selittää, miksi tarjoilija oli maininnut hänelle juuri tuosta komeasta monsieur Tarzanista. Ehkäpä hän lievän lievästi punastuikin; sillä eikö hänen puolisonsa, kreivi, luonut häneen perin kummallista, hämmentävää katsetta. — "Ah", ajatteli rouva, "syyllinen omatunto on kovin arka kapine!"

TOINEN LUKU

Vasta myöhään seuraavana iltapäivänä Tarzan näki jälleen matkatovereitansa, joiden asioihin hänen rehellisyydenvaistonsa oli hänet paiskannut. Ja silloin hän tuli mitä odottamattomimmin Rokoffin ja Paulvitshin pariin hetkellä, jolloin nämä kaksi kai olisivat kaikkein vähimmin halunneet hänen seuraansa. He seisoivat kannella, tilapäisesti ihmistyhjällä paikalla, ja olivat Tarzanin tullessa heidän luokseen kiihkeässä väittelyssä naisen kanssa. Tarzan huomasi, että tämä oli rikkaasti puettu ja solakasta siromuotoisesta vartalostaan päättäen vielä nuori; mutta harson takaa ei voinut eroittaa hänen piirteitään.

Miehet seisoivat kummallakin puolen naista, ja kaikki olivat selin Tarzaniin, joten hän pääsi ihan lähelle näiden havaitsematta hänen saapuvillaoloaan. Hänestä näytti siltä, että Rokoff uhkaili rukoilevaa naista, mutta kun he käyttivät outoa kieltä, saattoi hän ainoastaan eleistä ja äänensävystä arvata, että nainen oli peloissaan.

Rokoffin asento näytti niin ilmeisesti ruumiillista väkivaltaa uhkaavalta, että Apinain Tarzan hetkiseksi pysähtyi kolmikon taakse, vaistomaisesti aavistaen vaaraa. Tuskin oli hän jäänyt epäröiden seisomaan, kun mies tarttui rajusti naisen ranteeseen vääntäen sitä ikäänkuin olisi kidutuksella tahtonut kiristää häneltä lupauksen. Mitä sitä lähinnä olisi tapahtunut, jos Rokoff olisi saanut menetellä tahtonsa mukaan, voimme ainoastaan oletellen arvailla, koska hän ei laisinkaan saanut viedyksi tahtoansa perille. Sensijaan tarttuivat teräksiset sormet hänen olkapäähänsä, hänet käännettiin kursailematta, ja hän kohtasi saman muukalaisen kylmät, harmaat silmät, joka edellisenä päivänä oli tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi.

"Sapristi!" kiljahti raivostunut Rokoff. "Mitä tarkoitatte? Oletteko hullu, kun tällä tavoin taas solvaatte Nikolas Rokoffia?"

"Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, monsieur", sanoi Tarzan matalalla äänellä ja sitten paiskasi miehen sellaisella voimalla luotaan, että Rokoff lensi koivet harallaan laivankannen kaidetta vasten.

"Kirous ja kadotus!" kirkaisi Rokoff. "Tämän saat hengelläsi maksaa, sika!" Ja samassa hän ponnahtaen jaloilleen hyökkäsi Tarzanin kimppuun ja nyki revolveria lonkkataskustaan. Nuori nainen peräytyi kauhistuneena.

"Nikolas!" huusi hän. "Älä tee… oih, älä tee sitä. Paetkaa nopeasti, monsieur, muutoin hän varmasti tappaa teidät!"

Mutta pakenemisen asemesta Tarzan astui miestä vastaan. "Älkää hupsutelko, herra", sanoi hän.

Rokoff, aivan hulluna raivosta nöyryytyksen tähden, jonka muukalainen oli hänelle tuottanut, oli vihdoinkin saanut vedetyksi revolverinsa esiin. Hän oli pysähtynyt ja kohotti nyt aseen harkitsevasti Tarzanin rintaa kohti, vetäen liipasimesta. Kuului napsahdus, mutta se panos puuttui. Apinamiehen käsi työntyi eteenpäin kuin vihaisen python-käärmeen pää. Nopea tempaisu, ja revolveri lensi kauas laivanreunan yli ja katosi Atlantin aaltoihin.

Miehet seisoivat tovin katsellen toisiansa. Rokoff oli saanut takaisin kylmäverisyytensä. Hän puhui ensimmäiseksi.

"Jo kahdesti on monsieur katsonut sopivaksi sekaantua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kahdesti hän on suvainnut nöyryyttää Nikolas Rokoffia. Ensimmäinen loukkaus annettiin anteeksi siinä olettamuksessa, että monsieur toimi tietämättömyydestä, mutta tätä asiaa ei anneta anteeksi. Jos monsieur ei tiedä, kuka Nikolas Rokoff on, niin tämä viimeinen loukkaus antaa monsieurille kyllin aihetta hänet muistaakseen."

"Minulle riittää, että tiedän teidän olevan pelkuri ja roisto", vastasi Tarzan, ja kääntyi kysymään naiselta, oliko mies tehnyt hänelle pahaa, mutta ahdistettu oli hävinnyt. Sitten hän, edes vilkaisematta Rokoffiin ja hänen toveriinsa, jatkoi kävelyään kannella.

Tarzan ei voinut olla ihmettelemättä, aprikoidessaan minkälainen salavehje saattoi olla tekeillä tai missä juonessa nuo kaksi miestä olivat. Hunnutetun naisen ulkomuodossa oli jotakin tutunomaista, mutta kun ei ollut näkynyt kasvoja, ei Tarzan voinut olla varma, oliko häntä koskaan ennen tavannut. Tarzan oli hänessä erikoisesti pannut merkille ainoastaan omituisenmallisen sormuksen yhdessä sen käden sormessa, johon Rokoff oli tarttunut, ja hän päätti senjälkeen tarkata naispuolisten matkustajain sormia, jotta voisi tuntea sen, jota Rokoff oli vainonnut, ja kuulla, oliko tuo mies yrittänyt sittemmin häiritä.

Hän oli etsinyt telttatuolinsa ja istui nyt mietiskellen niitä monia esimerkkejä ihmisten julmuudesta, itsekkyydestä ja häijyydestä, joiden todistajaksi hän oli joutunut sen päivän jälkeen, kun hänen silmänsä viidakossa neljä vuotta sitten olivat ensi kertaa nähneet jonkun muun ihmisolennon kuin oman itsensä, — sileän, mustan Kulongan, jonka nopea keihäs oli tunkeutunut Kaalan, ison emäapinan, sisuksiin ja ryöstänyt Tarzanilta ainoan äidin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Hän muisti Kingin, jonka rotannaamainen Snipes oli surmannut, Arrow-laivan kapinoitsijain hylkäämän professori Porterin seuralaisineen, Mbongan mustien sotilaitten ja naisten julmuuden vankejaan kohtaan, sivili- ja sotilasvirkailijani joutavan keskinäisen kateellisuuden länsirannikon siirtomaassa, jossa hän ensi kertaa oli tutustunut sivistyneen maailman tapoihin.

"Mon Dieu!" jupisi hän itsekseen, "kaikki ovat samanlaisia! Pettävät, murhaavat, valehtelevat, tappavat, ja kaikkea tuota etujen vuoksi, joita viidakon pedotkin halveksisivat — saadakseen rahaa, millä ostaa heikkojen ja veltostuneiden hekumaa ja nautintoja. Ja kuitenkin heitä sitovat typerät tavat, jotka tekevät heidät onnettoman kohtalonsa orjiksi, sillä välin kun he vahvasti uskovat olevansa luomakunnan herroja ja tuntevansa elämän ainoita tosiriemuja. Viidakon asukas tuskin seisoisi veltosti syrjässä toisen viedessä hänen kainaloisensa. Tämä on tyhmä maailma, typerä maailma, ja Apinain Tarzan oli hullu, kun hylkäsi metsiensä vapauden ja onnen tänne saapuakseen."

Hänen siinä istuessaan valtasi hänet äkkiä aavistus, että silmät tähystelivät häntä takaapäin, ja villieläimen vanha vaisto kuohahti sivistyksen silauksen alla, joten hän kääntyi niin nopeasti, että häntä salavihkaa katselleen nuoren naisen silmät eivät edes ehtineet painua alas apinamiehen harmaiden silmien edessä, jotka sinkosivat niihin kysyvän katseen. Sitten, kun ne painuivat alas, näki Tarzan heikon punerruksen nopeasti häilähtävän puolittain poiskäännetyillä kasvoilla.

Hän hymyili itsekseen perin sivistymättömän ja epäritarillisen tekonsa seuraukselle, sillä hän ei ollut laskenut alas omia silmiään, kun ne kohtasivat nuoren naisen, joka oli hyvin nuori ja samalla kaunis ulkomuodoltaan. Sitäpaitsi oli tässä naisessa jotakin tutunomaista, ja se sai Tarzanin ihmettelemään, missä oli hänet ennen nähnyt. Hän otti entisen asentonsa, ja silloin hän huomasi, että nainen oli noussut lähteäkseen kannelta. Hänen mennessään ohitse Tarzan kääntyi häntä tarkkaamaan, toivoen keksivänsä jotakin, mikä paljastaisi, kuka tuo nainen oli.

Eikä hän kokonaan pettynytkään, sillä kävellessään nainen kohotti toisen kätensä mustaan, aaltoilevaan röykkiöön niskassaan — erityisellä naisellisella liikkeellä, joka osoittaa tietoisuutta takana tähystelevien arvostelevien silmien katseista, — ja Tarzan näki sormessa saman omituisenmallisen sormuksen, jonka silloin aikaisemmin oli nähnyt hunnutetulla naisella.

Tätä kaunista naista oli siis Rokoff vainonnut. Tarzan mietiskeli veltosti, ken hän saattoi olla ja missä suhteessa noin herttainen olento oli jöröön, parrakkaaseen venäläiseen?

Päivällisen jälkeen sinä iltana käveli Tarzan laivan keulapuolella, missä viipyi vielä hämärissäkin, jutellen toisen perämiehen kanssa; ja kun tämän herran velvollisuus kutsui hänet toisaalle, nojaili Tarzan veltosti kaidepuuta vasten, katsellen kuutamon leikkiä vienosti vyöryvillä laineilla. Hänet peitti puolittain eräs taavetti, joten kaksi kannella lähestyvää miestä ei häntä huomannut, ja näiden mennessä ohitse hän eroitti kyllin paljon heidän keskustelustaan ryhtyäkseen heitä seuraa: maan ja kuuntelemaan, mitä pirunjuonia he suunnittelivat Hän oli tuntenut Rokoffin äänen ja nähnyt, että hänen seuralaisenaan oli Paulvitsh.

Tarzan oli eroittanut vain muutamia sanoja: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa häntä, kunnes…" Mutta ne sanat olivat riittäneet herättämään hänen seikkailuvaistonsa, ja siksipä hän piti noita kahta miestä silmällä heidän nyt kävellessään ripeästi kannella. Hän seurasi heitä tupakkahuoneeseen, mutta he viivähtivät vain kotvan aikaa sen ovella, kaiketikin todetakseen, että joku, jonka olopaikan he tahtoivat tietää, oli siellä sisällä.

Sitten he menivät suoraan ensi luokan hyttejä kohti, jotka sijaitsivat kävelykannella. Täällä oli Tarzanin vaikeampi välttää, että hänet huomattaisiin, mutta se onnistui hänelle kuitenkin. Kun miehet pysähtyivät erään kiilloitetun visaoven eteen, livahti Tarzan kapean käytävän varjoon kymmenkunnan askeleen päähän heistä.

Heidän koputukseensa vastasi naisen ääni ranskankielellä: "Kuka siellä on?"

"Minä se olen, Olga — Nikolas", kuului Rokoffin jo tutuksi käynyt kurkkuääni. "Saanko tulla sisälle?"

"Miksi et lakkaa minua vainoomasta, Nikolas?" lausui nyt naisen ääni ohuen ovenpeilin takaa. "Enhän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa."

"No, no, Olga", pyysi mies rukoilevaan sävyyn; "haluaisin vain puhua kanssasi viisi, kuusi sanaa. En tee sinulle pahaa enkä astu hyttiisi; mutta enhän voi kirkua sanottavaani oven lävitse."

Tarzan kuuli salvan kolahtavan, kun lukko sisäpuolelta kierrettiin auki. Hän astui esille lymypaikastaan kyllin kauas nähdäkseen, mitä tapahtui. Kun ovi sitten aukeni, muisti hän vain muutamaa minuuttia aikaisemmin kannella kuulemansa sanat: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa…"

Rokoff seisoi ihan oven edessä. Paulvitsh oli likistynyt takana olevan käytävän seinälaudoitusta vasten. Ovi aukeni. Rokoff astui puolittain huoneeseen ja seisoi selin ovea vasten, puhuen hiljaa kuiskaamalla naiselle, jota Tarzan ei voinut nähdä. Sitten Tarzan kuuli naisen äänen hillittynä, mutta kyllin voimakkaana eroittaakseen sanat.

"Ei, Nikolas", puhui hän, "se on hyödytöntä. Uhkaa kuinka paljon tahansa, mutta vaatimuksiisi minä en koskaan suostu. Lähde tästä hytistä; sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä. Lupasithan, ettet astuisi sisälle."

"No niin, Olga, minä en astu sisälle; mutta ennenkuin olen sinusta suoriutunut, toivot sinä tuhat kertaa, että olisit heti tehnyt minulle pyytämäni palveluksen. Lopuksi minä kuitenkin voitan, joten olisi parempi, että säästäisit minulta vaivaa ja aikaa ja häpeätä itseltäsi ja…"

"En koskaan, Nikolas!" keskeytti nainen, ja sitten näki Tarzan Rokoffin kääntyvän ja nyökkäävän Paulvitshille, joka juoksi nopeasti eteenpäin hytin oviaukkoa kohti, syöksyen hänelle ovea auki pitävän Rokoffin ohitse. Jälkimäinen astui nopeasti ulos. Ovi sulkeutui. Tarzan kuuli lukon kalahtavan, kun Paulvitsh sisäpuolelta kiersi avainta. Rokoff jäi seisomaan oven eteen pää kumarassa ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hytissä puhuttiin. Häijy hymy väräytteli hänen parrakasta huultansa.

Tarzan saattoi kuulla naisen äänen käskevän miestä heti poistumaan hytistä. "Minä lähetän noutamaan puolisoni", huusi hän. "Hän ei osoita teille mitään sääliä."

"Rahastonhoitaja noutaa puolisonne, madame", sanoi mies. "Sille virkailijalle onkin jo ilmoitettu, että pidätte vierasta mieshenkilöä hytissänne lukitun oven takana."

"Epäilemättä tietää puolisonne, mutta laivan päällystö ei tiedä, eivätkä sitä usko sanomalehtimiehetkään, jotka maihin noustuamme jollakin salaperäisellä tavalla saavat kuulla asiasta. Mutta niistä se on soma juttu, ja niin ajattelevat kaikki ystävännekin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä — odottakaas, tänään on tiistai, — niin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä ensi perjantai-aamuna. Eikä mielenkiinto vähene, kun he kaikki saavat kuulla, että mies, jonka kanssa madamella oli kohtaus, on venäläinen palvelija — hänen veljensä lakeija, ollakseni aivan tarkka."

"Alexis Paulvitsh", lausui nainen kylmällä ja pelottomalla äänellä, "te olette pelkuri, ja kun kuiskaan korvaanne erään nimen, niin pidätte parempana luopua vaatimuksistanne ja uhkauksistanne minua kohtaan ja lähdette nopeasti hytistäni. Enkä luule, että sen erän perästä enää minua häiritsette."

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana Tarzan arveli naisen kumartuvan roistoa kohti ja kuiskaavan hänelle korvaan sen, mistä oli vihjaissut. Vain hetkisen äänettömyys, sitten miehen säikähtynyt kirous — jalkojen liikettä — naisen parahdus — ja sitten kaikki hiljaa.

Mutta tuskin oli huuto tauonnut, kun apinamies hyppäsi esille lymypaikastaan. Rokoff lähti juoksemaan, mutta Tarzan tarttui hänen niskaansa ja laahasi hänet takaisin. Kumpikaan ei puhunut, sillä molemmat tunsivat vaistomaisesti, että tuossa huoneessa oli tekeillä murha, ja Tarzan oli varma, että Rokoff ei ollut toivonut liittolaisensa menevän niin pitkälle, — hän tajusi, että tämän miehen päämäärä oli syvällisempi ja kamalampikin kuin törkeä kylmäverinen murha.

Hukkaamatta aikaa, kysyäkseen sisällä olevilta, apinamies tyrkkäsi leveällä olkapäällään heikkoa ovilautaa ja puunpirstojen lennellessä ympärinsä astui hyttiin, laahaten Rokoffia mukanaan. Hänen edessään vuoteella lepäsi nainen, ja Paulvitsh seisoi kumarruksissa, sormillaan puristaen kaunista kurkkua, sillä välin kun uhrin kädet turhaan iskivät häntä kasvoihin ja epätoivoisesti kynsivät julmia käsiä, jotka yrittivät viedä häneltä hengen.

Tarzanin sisäänastumisesta syntynyt melu sai Paulvitshin hellittämään, ja hän seisoi siinä tuijottaen uhkaavin silmin. Nuori nainen nousi vavisten istuvaan asentoon sohvalle. Hän piteli toisella kädellään kurkkuansa ja hengitti huohottaen. Vaikka hän oli hajalla hapsin ja kovin kalpea, tunsi Tarzan hänet siksi nuoreksi naiseksi, jonka oli aikaisemmin päivällä nähnyt kannella.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Tarzan kääntyen Rokoffiin, jonka hän vaistomaisesti tajusi loukkauksen alkuunpanijaksi. Mies pysyi ääneti, otsa rypyssä. "Painakaahan nappia tuossa", jatkoi apinamies; "kutsumme tänne jonkun laivan päällystöstä — tämä asia on mennyt aivan liian pitkälle."

"Ei, ei", huudahti nuori rouva kavahtaen äkkiä pystyyn. "Älkää suinkaan sitä tehkö. Olen varma, etteivät he tosissaan tahtoneet minua vahingoittaa. Minä suututin tuon miehen, ja hän menetti malttinsa, siinä kaikki. En haluaisi, hyvä herra, että asia herättäisi enemmän melua." Ja hänen äänensä kuulosti niin rukoilevalta, että Tarzan ei voinut pysyä jyrkkänä, vaikka hänen todellinen arvostelukykynsä sanoi hänelle, että oli jotakin tekeillä, mikä olisi ilmoitettava asianomaisille.

"Sallitte noiden kahden roiston edelleenkin teitä väijyä?" Nainen ei tuntunut tietävän, mitä vastaisi, ja näytti kovin hämmentyneeltä ja onnettomalta. Tarzan näki häijyn voitonriemuisen virnistyksen värähdyttävän Rokoffin huulta. Nuori rouva pelkäsi kaiketi näitä kahta — hän ei uskaltanut heidän kuultensa ilmaista todellisia toivomuksiansa.

"Sitten", sanoi Tarzan, "toimin omalla vastuullani. Teille", jatkoi hän kääntyen Rokoffin puoleen, "ja samalla rikostoverillenne voin sanoa, että tästä lähin matkan loppuun asti otan pitääkseni teitä silmällä, ja jos tietooni sattuisi joku temppu jommaltakummalta teistä, joka vähänkin häiritsisi tätä nuorta naista, niin joudutte vastaamaan siitä suorastaan minulle, eikä se vastaaminen tai tilinteko olisi teille kummallekaan hauskaa. — Ulos täältä nyt!"

Hän tarttui sekä Rokoffin että Paulvitshin niskalihaksiin ja paiskasi heidät rajusti oviaukon läpi, antaen kummallekin saappaansa kärjellä lisävauhtia, lennättäessään heidät kauaksi käytävään. Sitten hän kääntyi takaisin hyttiin ja naista kohti. Tämä katseli häntä silmät suurina kummastuksesta.

"Ja te, madame, teette minulle suuren palveluksen, jos vain suvaitsette minulle ilmoittaa jokaisen mahdollisen hätyytyksen jommankumman roiston taholta."

"Ah, monsieur", vastasi puhuteltu, "toivon, että te ette joudu kärsimään jalomielisen tekonne vuoksi. Olettehan hankkinut perin häijyn ja neuvokkaan vihollisen, joka ei haikaile mitään, vihaansa tyydyttääkseen. Teidän tulee tosiaan olla hyvin varuillanne, monsieur…"

"Monsieur Tarzan. Älkää vain luulko, että, vaikken haluakaan ilmoittaa asiaa laivan päällystölle, en olisi teille vilpittömästi kiitollinen minulle suomastanne urheasta ja ritarillisesta suojeluksesta. Hyvää yötä, herra Tarzan. En unohda koskaan velkaani teille", ja huulillaan mitä herttaisin hymy, joka paljasti rivin moitteettomia hampaita, nuori rouva kumarsi Tarzanille, joka sanoi hänelle hyvää yötä ja palasi kannelle.

Häntä hämmästytti suuresti, että laivassa oli kaksi henkilöä — tämä nainen ja Couden kreivi, — jotka sietivät hävyttömyyksiä Rokoffilta ja hänen toveriltaan eivätkä sallineet saattaa syyllisiä vastaamaan teoistaan. Ennenkuin hän sinä iltana palasi hyttiinsä, kääntyivät hänen ajatuksensa monet kerrat tuohon kauniiseen naiseen, jonka ilmeisesti sotkuisen elämänlangan vyyhtiin kohtalo oli niin omituisesti kietonut hänetkin. Hän muisti, ettei ollut saanut tietää hänen nimeänsä. Että hän oli naimisissa, ilmeni kapeasta kultasiteestä, joka vyötti vasemman käden nimetöntä. Vaistomaisesti hän mietiskeli, kuka se onnellinen mies voi olla.

Tarzan ei nähnyt sen koommin ketään sen pienen murhenäytelmän esittäjistä, johon oli saanut vilaukselta katsahtaa, ennenkuin myöhään viimeisen matkapäivän iltapuolella. Silloin hän äkkiä joutui vastatusten nuoren naisen kanssa molempain lähentäessä tuolejaan eri tahoilta. Nainen tervehti häntä viehkeästi hymyillen ja alkaen melkein heti jutella selkkauksesta, jonka Tarzan oli nähnyt tapahtuvan hänen hytissään kaksi päivää sitten. Näytti siltä kuin häntä olisi kiusannut se arvelu, että muukalainen olisi hänen tuttavuudestaan Rokoffin ja Paulvitshin kanssa voinut saada epäedullisia käsityksiä hänestä itsestään.

"Toivon", sanoi hän, "että monsieur ei ole arvostellut minua tiistai-iltana sattuneen ikävän kohtauksen mukaan. Olen kärsinyt senvuoksi paljon, — tämä on ensi kerta, kun siitä pitäen olen uskaltanut tulla ulos hytistäni. Olen ollut häpeissäni", lopetti hän koruttomasti.

"Gasellia ei arvostella sitä hätyyttävien leijonain mukaan", vastasi Tarzan. "Olin nähnyt nuo kaksi jo aikaisemmin työssään — tupakkahuoneessa päivää ennen kuin he hyökkäsivät kimppuunne, jos oikein muistan, ja niinpä minä, tuntien heidän menettelytapansa, olen varma, että heidän vihamielisyytensä on riittävänä takeena heidän valitsemansa uhrin viattomuudesta. Heidän kaltaisensa miehet voivat kiintyä vain halpamaisiin ja vihaavat kaikkea, mikä on jalointa ja parasta."

"Teette hyvin ystävällisesti esittäessänne asian siinä valossa", virkkoi nainen hymyillen. "Olen jo kuullut selkkauksesta korttipelissä. Mieheni kertoi minulle koko jutun. Hän puhui erikoisesti monsieur Tarzanin voimasta ja urhoollisuudesta ja tuntui olevan teille äärettömässä kiitollisuudenvelassa."

"Minulle, madame, on jo runsaana palkkana se tieto, että olen tehnyt palveluksen kreivi de Couden puolisolle."

"Ah, monsieur, minäpä olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, etten voine koskaan toivoa laskuni suorittamista, älkääkä siis, pyydän, lisätkö velvollisuuksieni kuormaa." Ja nuori rouva hymyili niin hempeästi, että Tarzanista tuntui helpolta yrittää jotakin paljoa vaikeampaakin kuin hänen tähänastiset saavutuksensa, pelkästään tuon hivelevän hymyn vuoksi.

Tarzan ei tavannut häntä enää sinä päivänä eikä maihin riennettäessä seuraavana aamuna nähnyt häntä vilaukseltakaan, mutta tuon naisen silmissä oli heidän edellisenä päivänä laivankannella erotessaan ollut ilme, joka häntä yhä vainosi. Se oli ollut melkein haikea, kun he olivat puhuneet valtameri-retkellä syntyneiden nopeiden ystävyyssuhteiden omituisuudesta ja kuinka tasaisen tyynesti ne jälleen iäksi katkeavat.

KOLMAS LUKU

Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista, vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta, entiseltä Greystoken loordilta.

"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun — eikä suinkaan villin apinaemon — verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä — vieläpä neiti Porterkin.

"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne, että Kaala oli äitinne.

"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi maankiertäjäksi."

"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä. Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte minulle jotakin tointa."

"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut. Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni, että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui teitä rannikolle.

"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita, Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama — ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."

"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, — muutoin kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta. Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi punaista, niin villipedon vaistot — ja villieläinhän minä olenkin — syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat, joihin olen vähän tottunut.

"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?

"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.

"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul — en aavistanutkaan kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä, ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta minun silmissäni hän oli kaunis, — niin suurenmoisesti kirkastaa rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään Kaalan, apinaemon, poikana."

"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot; "mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa? Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."

Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille yöllisille harrastuksille.

Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia, teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa — kahdessa äärimmäisyydessä — unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta tulevaisuudessa.

Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä. Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät, juuri kun ne häntä tarkkasivat.

Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta huvihuoneesta.

Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja Tarzan oli tullut ilman seuralaista.

Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen edelleen.

Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne, tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.

Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit. Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen takaseinää vasten.

"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."

Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.

Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.

Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.

Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen, Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja kaatui.

Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan turhat.

Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.

Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa, mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.

Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi. Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän näki edessään raivostuneen Herkuleksen.

"Mon Dieu", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen urosapinain kanssa.

Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja ylöspäin.

Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa kerroksessa.

Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin, ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen hyökkäämään liikehtijän kimppuun.

Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.

"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."

Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan, sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa viattomat rikollisista.

Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna se täytäntöön.

"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia tähän huoneeseen."

"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita, jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet. Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.

Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, — hän ei eroittanut, kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.

He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään. Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi ollutkaan.

Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta eivät voineet sitä todistaa.

Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies. Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen asemesta kiipesikin ylös.

Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui maahan.

Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.

Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille, jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine matkustajineen jo tiessään.

"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei sittenkään ole varsin laaja."

NELJÄS LUKU

"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti
Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan
jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti. "Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, — Rokoffin läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan — että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit — käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua, kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa. Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta. Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne, jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi ojennettuna hän astui heitä kohti.

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen, mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen, joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin, "mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat omaisuuden — valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus, että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista, tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla — tarkoitan selkkausta korttipelissä — he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto. Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä nuijaa hänen päänsä päällä, — hintana heidän haluamistaan papereista olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen, jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle. Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa; muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle, jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun, jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" — ja kreivitär napsautti sormillaan — "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."

"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta, eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.

"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän hommistaan."

"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan ilmoittanut, — ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", — ja sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.

"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan. Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."

"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan; "sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".

"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole! Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni, kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. — Edellinen syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä. Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi hänelle toimen vakoiluosastossa.

"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit, jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja vapauttaneet hänet edesvastuusta."

"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."

"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.

"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä, "sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.

"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan ja julkisissa paikoissa — rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville, jollen tee niinkuin hän tahtoo."

Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."

"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta, sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät aviomiehiään — miksen siis minäkin pelkäisi?"

"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen pelkäisi minua."

"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni — omituista kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä iltana. Se oli ihmeellistä."

Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.

Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.

Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän edessään Nikolas Rokoffin.

"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle — sisarellesi!"

"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi. Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga. Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän kyennyt sitä älyämään."

"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet. Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi, monsieur Nikolas!"

"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, — nyt meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen lemmenseikkailu — vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!" Ja roisto nauroi.

Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan sitä suhdattomaksi.

VIIDES LUKU

Kuukauden ajan oli Tarzan säännöllisenä ja hyvin tervetulleena palvojana kauniin kreivitär de Couden pyhätössä. Monesti hän tapasi muitakin jäseniä siitä valitusta pikku ryhmästä, joka iltapäivin saapui teetä juomaan. Useimmiten Olga keksi verukkeita saadakseen rupatella tunnin verran Tarzanin kanssa kahden kesken.

Jonkun aikaa oli Nikolasin vihjaus häntä peloittanut. Hän ei ollut ajatellut tätä kookasta nuorta miestä muuna kuin ystävänä, mutta hänen veljensä häijyjen sanojen viskaama viittaus oli saanut hänet paljon miettimään sitä kummallista voimaa, joka näkyi vetävän häntä tuon harmaasilmäisen muukalaisen puoleen. Kreivitär ei halunnut häntä rakastaa eikä toivonut hänen rakkauttansa.

Hän oli paljoa nuorempi puolisoansa ja tietämättänsä hän oli kaivannut ystävyyden satamaa jonkun samanikäisemmän kanssa. Kaksikymmenvuotias arastelee vaihtaa luottamuksia nelikymmenvuotiaan kanssa. Tarzan oli vain kahta vuotta häntä vanhempi. Kreivitär tunsi, että tämä mies saattoi häntä ymmärtää. Sitäpaitsi hän oli puhdas, kunniallinen ja jalomielinen. Olga ei peljännyt häntä. Alusta pitäen hän oli tuntenut voivansa häneen luottaa.

Etäältä oli Rokoff katsellut tätä kasvavaa tuttavallisuutta häijyn riemuitsevasti. Kun hän kuuli Tarzanin tietävän, että hän oli venäläinen urkkija, oli hänen vihaansa apinamiestä kohtaan liittynyt suuri ilmiannon pelko. Hän odotteli nyt vain mestari-iskuun sopivaa hetkeä. Hän tahtoi iäksi raivata Tarzanin tieltään ja samalla niittää runsaan koston nöyryytyksistä ja tappioista, joita tämä oli hänelle tuottanut.

Tarzan oli tyytyväisempi kuin oli ollut aina siitä asti kun asumattomalle rannikolle oman onnensa nojaan jätettyjen porterilaisten tulo oli häirinnyt hänen viidakkoelämänsä tyyneyttä ja rauhaa.

Hän nautti hauskasta seurustelusta Olgan tuttavien kanssa, samalla kun kauniin kreivittären ja hänen välillään syntynyt ystävyys oli hänelle ehtymättömänä ilon lähteenä. Se särki ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa ja oli palsamia hänen raadellulle sydämelleen.

Joskus tuli D'Arnot hänen mukanaan vierailulle de Couden kotiin, sillä hän oli kauan tuntenut sekä Olgan että kreivin. Silloin tällöin pistäysi kreivikin seuraan, mutta hänen virallisen asemansa moninaiset hommat ja politiikan alituiset vaatimukset pitivät häntä tavallisesti kotoa poissa myöhään yöhön.

Rokoff vakoili Tarzania miltei herkeämättä; hän odotteli aikaa, jolloin tämä olisi saapunut de Couden palatsiin illalla, mutta siinä hän oli tuomittu pettymään. Useinkin saattoi Tarzan kreivittären kotiin oopperasta, mutta jätti hänet poikkeuksetta ovella — rouvan hellän veljen suureksi mielipahaksi.

Huomatessaan, että näytti mahdottomalta saada Tarzania satimeen minkään hänen oman vapaaehtoisen tekonsa vuoksi, löivät Rokoff ja Paulvitsh viisaat päänsä yhteen ja hautoivat juonta, jolla yllättäisivät apinamiehen epäilyttävässä asemassa kaikin asianhaara-todistuksin.

Päiväkausia he tarkkasivat sekä sanomalehtiä että de Couden ja Tarzanin liikkeitä. Vihdoin heidän vaivansa tuli palkituksi. Eräs aamulehti mainitsi lyhyesti illanvietosta, jonka Saksan ministeri panisi toimeen seuraavana päivänä. De Couden nimi oli kutsuvieraiden joukossa. Jos hän menisi sinne, viipyisi hän kotoa poissa yli puoliyön.

Kutsujen iltana odotteli Paulvitsh katukäytävän reunalla Saksan ministerin talon edustalla, mistä saattoi tarkata jokaisen tulijan kasvoja. Hän ei ollut kauan odottanut, ennenkuin de Coude astui autostaan ja meni hänen ohitseen. Se oli kylliksi. Paulvitsh riensi takaisin asuntoonsa, jossa Rokoff häntä odotti. Sillä he viipyivät yli yhdentoista, jolloin Paulvitsh tarttui heidän puhelimensa torveen. Hän mainitsi erään numeron.

— Jaha, monsieur, minä olen François — kreivitär de Couden palvelija. Ehkä monsieur suvaitsee muistaa minut?

— Niin, monsieur. Minulla on tärkeä ilmoitus kreivittäreltä. Hän pyytää teitä heti luokseen — hän on pahassa pulassa, monsieur.

— En, monsieur, minä en tiedä. Sanonko madamelle, että monsieur pian on täällä?

— Kiitos, monsieur. Jumala teitä siunatkoon! Paulvitsh ripusti kuulotorven paikalleen ja kääntyi virnistäen Rokoffiin päin.

"Se viipyy kolmekymmentä minuuttia matkalla sinne", virkkoi Rokoff. "Jos saavut Saksan ministerin asunnolle viidessätoista minuutissa, pitäisi de Couden ehtiä kotiin kolmen neljännestunnin kuluttua. Kaikki riippuu siitä, viipyykö se tolvana neljännestunnin senjälkeen kun havaitsee, että hänelle on tehty kepponen, mutta ellen erehdy, ei Olga mielellään päästä häntä niin pian. Tässä on kirjelippu de Coudelle, riennä!"

Paulvitsh riensi aikaa hukkaamatta Saksan ministerin taloon. Ovella hän ojensi kirjeen palvelijalle. "Tämä on Couden kreiville. Perin tärkeää. Teidän tulee pitää huolta, että se heti annetaan hänen käteensä", ja hän pudotti hopearahan palvelijan kärkkäälle kämmenelle. Sitten hän palasi asuntoonsa.

Hetkistä myöhemmin pyysi de Coude isännältään anteeksi reväistessään kuoren auki. Kirjeen luettuaan hän kalpeni ja hänen kätensä vapisi:

Eräs, joka tahtoo pelastaa nimenne kunnian, käyttää tätä keinoa ilmoittaakseen teille, että kotinne pyhyys on tällä hetkellä vaarassa.

Muuan mies, joka kuukausia on poissaollessanne ollut siellä säännöllisenä vieraana, on nyt vaimonne luona. Jos lähdette heti, niin löydätte heidät yhdessä kreivittären yksityishuoneesta.

Kaksikymmentä minuuttia senjälkeen, kun Paulvitsh oli kutsunut Tarzanin, pyysi Rokoff yhdistämään Olgan yksityisjohtoon. Hänen kamarineitonsa vastasi puhelimessa, joka oli kreivittären huoneessa.

"Mutta madame on nyt mennyt levolle", sanoi tyttö vastaukseksi
Rokoffin pyyntöön saada puhutella rouvaa.

"Asia on hyvin tärkeä ja voidaan ilmoittaa vain kreivittärelle itselleen", selitti Rokoff. "Sanokaa hänelle, että hänen tulee nousta makuulta, panna jotakin ylleen ja saapua puhelimeen. Minä soitan uudestaan viiden minuutin päästä." Sitten hän laski kuulotorven paikalleen. Hetkistä myöhemmin astui Paulvitsh sisälle.

"Hyvä on! Armollinen rouva istuu nyt yksityishuoneessaan jokseenkin kevyesti puettuna. Tuossa tuokiossa saattaa uskollinen Jacques ilmoittamatta monsieur Tarzanin hänen luokseen. Kuluu muutama minuutti selityksiin. Olga näyttää viettelevän hurmaavalta yöpukunsa harsomaisessa verhossa ja ruumiinmukaisen viitan puoleksi salatessa suloja, joita edellinen ei salaa ollenkaan. Olga hämmästyy, mutta ei ole pahoillaan.

"Jos miehessä on pisarakaan punaista verta, joutuu kreivi viidentoista minuutin päästä herkullisen lemmenkohtauksen todistajaksi. Mielestäni olemme suunnitelleet mainiosti, rakas Alexis. Menkäämme juomaan monsieur Tarzanin parhaaksi terveydeksi vanhan Planconin oivallista absinttia, unohtamatta, että kreivi de Coude on Pariisin parhaita miekkailijoita ja ehdottomasti koko Ranskan tarkin ampuja."

"Tätä tietä, monsieur", sanoi hän ja opasti hänet leveitä marmoriportaita ylös. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven ja vetäen raskaat uutimet syrjään kumarsi nöyrän kohteliaasti Tarzanille päästäessään hänet hämärästi valaistuun huoneeseen. Sitten hän poistui.

Vilkaistessaan huoneen poikki Tarzan näki Olgan istumassa pienen pöydän edessä, jolla oli hänen puhelimensa. Hän naputteli kärsimättömästi pöydän silattua pintaa. Hän ei ollut kuullut Tarzanin tuloa.

"Jean!" huudahti hän. "Mitä te täältä haette? Ken teidät päästi sisälle? Mitä tämä merkitsee?"

"Teille kutsua tähän aikaan yöstä? Mon Dieu! Jean, luuletteko minua ihan hulluksi?"

"François soitti minulle pyytäen minua heti tulemaan; sanoi teidän olevan hädässä ja tarvitsevan minua."

"Hän sanoi olevansa palveluksessanne, puhui kuin minun olisi pitänyt se muistaa."

"Palveluksessani ei ole ketään sennimistä. Joku on tehnyt teistä pilaa, Jean", ja Olga nauroi.

"Pelkään sen olevan perin vakavaa 'pilaa', Olga", vastasi Tarzan.
"Tämä ei ole pelkkää leikkiä."

"Tämä on taaskin arvoisan veljenne hommaa. Huomenna saa kreivi siitä kuulla. Hän kyselee palvelijoilta. Kaikki viittaa siihen… siihen, mitä Rokoff soisi kreivin ajattelevan."

"Sitä lurjusta!" huudahti Olga. Hän oli noussut ja astui Tarzanin luo, joka seisoi katsellen hänen kasvoihinsa. Hän oli kovin peloissaan. Hänen silmissään oli ilme, jonka metsästäjä näkee säikähtyneen kauris-paran silmissä — hämmentynyt ja kysyvä. Hän vapisi ja tukeakseen itseään kohotti kätensä Tarzanin leveille olkapäille. "Mitä meidän on tehtävä, Jean?" kuiskasi hän. "Tämä on kauheaa. Huomenna koko Pariisi lukee asiasta. — Rokoff kyllä pitää siitä huolen."

Hänen katseensa, asentonsa, sanansa tulkitsivat elävästi turvattoman naisen ikivanhaa vetoamista luonnolliseen suojelijaansa — mieheen. Tarzan otti toisen rinnallaan lepäävistä lämpöisistä kätösistä omaan vahvaan kouraansa. Liike oli aivan vaistomainen ja melkein yhtä vaistomainen oli se turvan kaipuu, joka sai suojelevan käsivarren kietoutumaan nuoren naisen hartioille.

Sen seuraus vaikutti kuin sähköisku. Tarzan ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä häntä. Syyntunteesta säikähtyen he äkkiä katsoivat toisiaan silmiin, ja hetkellä, jolloin Olga de Couden olisi tullut olla vahva, hän oli heikko, sillä hän hiipi lähemmäksi miehen käsivarsia ja kietaisi omansa hänen kaulaansa. Entä Apinain Tarzan? Hän otti läähättävän olennon syliinsä ja peitti kuumat huulet suudelmilla.

Raoul de Coude oli pyytänyt kiireellisesti anteeksi isännältään, luettuaan lähettilään tarjoilijan hänelle ojentaman kirjelapun. Jälkeenpäin hän ei ollenkaan muistanut, millä verukkeella hän poistui. Kaikki oli sumeaa hänen silmissään siihen asti, kun hän seisoi oman kotinsa kynnyksellä. Sitten hän tuli aivan tyyneksi, liikkui hiljaa ja varovaisesti. Jostakin selittämättömästä syystä avasi Jacques oven ennenkuin hän oli portaitten puolivälissä. Hän ei silloin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta jälkeenpäin hän muisti sen.

Hyvin hiljaa hän astui varpaillaan portaita ylös ja käytävää pitkin vaimonsa yksityishuoneen ovelle. Hänen kädessään oli raskas kävelykeppi — sydämessä murhaa.

Olga näki hänet ensimmäiseksi. Kauhusta parahtaen hän riuhtautui Tarzanin sylistä, ja apinamies kääntyi juuri ajoissa väistääkseen käsivarrellaan peloittavan iskun, jonka de Coude oli suunnannut hänen päätänsä kohti. Kerran, kahdesti, kolmasti putosi tanakka keppi salamannopeasti, ja jokainen isku yllytti apinamiestä yhä enemmän alkutilaan.

Päästäen matalan, käheän mörähdyksen kuin urosapina hän hyökkäsi ranskalaista kohti. Paksu keppi temmattiin kreivin kourasta ja katkaistiin kuin tulitikku. Viskattuaan sen syrjään karkasi nyt raivostunut peto vastustajansa kurkkuun.

Olga de Coude seisoi sen kamalan näytelmän kauhistuneena katselijana, joka esitettiin seuraavan lyhyen hetkisen kuluessa, ja hyppäsi sitten sinne, missä Tarzan näytti murhaavan hänen puolisonsa kuristamalla, samalla ravistaen kreiviä kuin mäyräkoira rottaa.

Kuin mielipuoli nyki kreivitär Tarzanin valtavia käsiä. "Jumalan äiti!" huudahti hän. "Te tapatte hänet, te tapatte hänet! Oi, Jean, te tapatte minun puolisoni!"

Tarzan oli kuurona raivosta. Äkkiä hän paiskasi ruumiin lattialle ja astuen jalallaan ylöspäin käännetylle rinnalle kohotti päätänsä. Sitten kaikui kreivi de Couden palatsin läpi otuksen kaataneen urosapinan kaamea uhmanhuuto. Kellarista ullakolle asti kuului tämä kauhea ääni ja tunkeutui palvelijain osastoon, jotka kalpenivat ja vapisivat. Nuori nainen lankesi polvilleen lattialla viruvan puolisonsa ruumiin ääreen ja rukoili.

Verkalleen haihtui punainen sumu Tarzanin silmistä. Esineet ja asiat alkoivat selvitä, — hänelle palautui sivistyneen miehen tajunta. Hänen silmänsä osuivat polvistuneeseen naiseen. "Olga", kuiskasi hän.

Nainen katsahti häneen odottaen näkevänsä murhanhimon vimmatun välkkeen silmissä yläpuolellaan. Sensijaan hän näkikin surua ja katumusta.

"Oi Jean!" huudahti hän. "Katsokaa, mitä olette tehnyt. Hän oli puolisoni. Minä rakastin häntä ja te olette hänet tappanut."

Hyvin hellävaroen nosti Tarzan kreivi de Couden hervottoman ruumiin ja kantoi sen vuoteelle. Sitten hän painoi korvansa miehen rintaa vasten.

Kreivitär toi sitä, ja yhdessä he kaatoivat sitä hänen huuliensa välitse. Samalla nämä valkoiset huulet heikosti hengähtivät. Pää kääntyi, ja de Coude voihkaisi.

"En tiedä. Hän löi minua ja minä vimmastuin. Olen nähnyt heimoni apinain tekevän samoin. En ole koskaan kertonut teille tarinaani, Olga. Olisi parempi, että olisitte sen tiennyt. Silloin ehkä ei olisi tätä tapahtunut. Minä en ole koskaan nähnyt isääni. Ainoa äiti, minkä milloinkaan olen tuntenut, oli hurja naarasapina. Viidenteentoista ikävuoteeni asti en ollut koskaan nähnyt ihmisolentoa. Vasta kaksikymmenvuotiaana näin ensi kerran valkoisen miehen. Vähän enemmän kuin vuosi sitten olin vielä alaston peto Afrikan viidakossa.

"Älkää tuomitko minua kovin ankarasti. Kaksi vuotta on liian lyhyt aika sellaisen muutoksen yrittämiseen yksilössä, johon valkoinen rotu on tarvinnut lukemattomia vuosisatoja."

"Minä en tuomitse teitä ollenkaan, Jean. Syy on minun. Teidän täytyy nyt mennä — hän ei saa nähdä teitä täällä, kun tulee tajuihinsa. Hyvästi."

Surumielinen oli Tarzan astellessaan pää kumarassa kreivi de Couden palatsista.

Heti kun hän oli ulkona kadulla, pukeutuivat hänen ajatuksensa määrättyyn muotoon, ja niinpä hän kahtakymmentä minuuttia myöhemmin astui Rue Maulen läheisyydessä sijaitsevalle poliisiasemalle. Täältä hän pian tapasi yhden niistä konstaapeleista, joiden kanssa hänellä oli ollut ottelunsa muutama viikko sitten. Poliisi oli vilpittömästi iloinen nähdessään sen miehen, joka häntä oli niin kovakouraisesti pidellyt. Hetkisen keskustelun jälkeen Tarzan kysyi, oliko hän koskaan kuullut Nikolas Rokoffista tai Alexis Paulvitshista.

"Varsin useinkin, monsieur. Kummallakin on ansioluettelonsa poliisin kirjossa, ja vaikka tällä hetkellä ei olekaan mitään syytettä heitä vastaan, pidämme huolen siitä, että tarkoin tiedämme, mistä he tarpeen tullen ovat tavattavissa. Vain samaa varovaisuutta, jota noudatamme jokaisen tunnetun rikollisen suhteen. Miksi monsieur sitä kysyy?"

"Minä tunnen heidät", vastasi Tarzan. "Haluan tavata monsieur Rokoffia eräässä pikkuasiassa. Jos voitte opastaa minut hänen asuntoonsa, niin olen siitä kiitollinen."

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän sanoi poliisimiehelle hyvästi, ja taskussaan pieni paperiliuska, jolle oli kirjoitettu erään jokseenkin huonomaineisessa kaupunginosassa sijaitsevan talon osoite, hän astui rivakasti lähimmän auton luo.

Rokoff ja Paulvitsh olivat palanneet kortteeriinsa ja istuivat juttelemassa illan tapausten otaksuttavista tuloksista. He olivat soittaneet kahden aamulehden toimitukseen, joka hetki odottaen nyt reporttereja kuulemaan aivan verestä häväistysjuttua, joka huomenna hälyttäisi koko Pariisin seurapiirit.

"Mutta ovatpa ne sanomalehtimiehet kerkeitä!" huudahti Rokoff ja kuullessaan naputuksen huoneen ovelta lisäsi: "Sisään, monsieur!"

Tervehdyksen hymy hyytyi venäläisen kasvoille hänen tuijottaessaan vieraansa koviin, harmaisiin silmiin.

"Tuhat tulimmaista!" kiljahti hän hypähtäen pystyyn. "Mikä teidät tänne tuo?"

"Istukaa!" käski Tarzan niin hiljaa, että miehet juuri eroittivat sanat, mutta sellaisella äänensävyllä, joka sai Rokoffin painumaan tuolilleen ja pysytti Paulvitshin omallaan.

"Tiedätte, mikä minut tänne tuo", jatkoi hän samalla matalalla äänellä. "Olisin tullut tappaakseni teidät, mutta kun olette Olga de Couden veli, en tee sitä — nyt.

"Annan teille miekkosille tilaisuuden säilyttää henkenne. Paulvitsh ei paljoa merkitse — hän on vain typerä, hupsu kätyri; siksipä en surmaakaan häntä niin kauan kuin sallin teidän elää. Mutta ennenkuin jätän teidät elävinä tähän huoneeseen, olette täyttäneet kaksi pyyntöäni. Ensiksikin on teidän kirjoitettava täydellinen tunnustus osallisuudestanne tämänöiseen juoneen — ja piirrettävä nimenne sen alle.

"Toiseksi on teidän henkenne uhalla luvattava minulle, ettette salli sanaakaan tästä seikkailusta tulla sanomalehtiin. Jollette sitä tee, niin kummassakaan teistä ei ole henkeä, kun ensi kerran käyn tuosta ovesta. Käsitättekö?" Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Pitäkää kiirettä; edessänne on mustetta, kynä ja paperia."

Rokoff otti itselleen hurjan muodon koettaen uhmaamalla osoittaa, kuinka vähän hän pelkäsi Tarzanin uhkauksia. Hetkistä myöhemmin hän tunsi apinamiehen teräksiset sormet kurkussaan, ja Paulvitsh, joka yritti hiipiä heidän ohitseen ovelle, nostettiin lattialta ilmaan ja paiskattiin tunnottomana nurkkaan. Kun Rokoff alkoi mustua kasvoiltaan, hellitti Tarzan puristuksensa ja työnsi miehen takaisin tuolille. Vähän aikaa yskittyään istui Rokoff jurosti tuijottaen edessään seisovaan mieheen. Sitten Paulvitsh virkosi ja liikkasi vaivaloisesti takaisin tuolilleen Tarzanin käskystä.

"Kirjoittakaahan nyt", sanoi apinamies. "Jos on tarpeellista teitä uudelleen käsitellä, niin en ole yhtä lempeä."

"Älkäähän vain unohtako mitään yksityiskohtaa ja muistakaa mainita jokainen nimi", varoitti Tarzan.

Siro, vilkas nuori mies astui huoneeseen. "Olen Matin'ista", ilmoitti hän. "Monsieur Rokoffillahan on minulle pakina."

"Siinä olette erehtynyt, monsieur", vastasi Tarzan. "Eihän teillä ole mitään julkaistavaksi annettavaa, rakas Nikolas?"

"Ei", mörähti hän, "minulla ei ole mitään kertomusta julkaistavaksi — nyt."

"Eikä koskaan, rakas Nikolas." Uutisten kerääjä ei nähnyt kamalaa kiiltoa apinamiehen silmissä; mutta Rokoff sen huomasi.

"Kovin ikävää, että teitä on vaivattu, hyvä herra", virkkoi Tarzan kääntyen sanomalehtimieheen päin. "Toivotan herralle hyvää yötä", lisäsi hän, kumarruksellaan ajaen siron nuoren miehen ulos huoneesta ja sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Tuntia myöhemmin kääntyi Tarzan, paksuhko käsikirjoitus takkinsa taskussa, Rokoffin huoneen ovella.

"Teinä minä matkustaisin pois Ranskasta", sanoi hän, "sillä ennemmin tai myöhemmin saan aiheen surmata teidät niin, ettei se millään muotoa saata sisartanne ikävyyksiin".

KUUDES LUKU

D'Arnot nukkui, kun Tarzan astui heidän huoneistoonsa Rokoffin luota lähdettyään. Tarzan ei häirinnyt häntä, mutta seuraavana aamuna hän kertoi edellisen illan tapahtumat unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa.

"Mikä hupsu minä olenkaan ollut!" päätti hän puheensa. "De Coude ja hänen vaimonsa olivat molemmat ystäviäni. Kuinka olen heidän ystävyytensä palkinnut? Vähällä piti, etten murhannut kreiviä. Olen heittänyt häpeän varjon kunnon naisen nimelle. On hyvin luultavaa, että olen särkenyt onnellisen kodin."

"Jollen varmaan tietäisi, että hän ei rakasta minua, niin en voisi vastata kysymykseenne, Paul; mutta olematta häntä kohtaan epähieno, voin sanoa teille, että minä en rakasta häntä eikä hän minua. Hetkiseksi valtasi meidät äkillinen huumaus — muuta se ei ollut — ja olisi jättänyt meidät koskemattomiksi yhtä nopeasti kuin oli meidät vallannutkin, vaikka de Coude ei olisi saapunutkaan. Kuten tiedätte, minulla on ollut vain vähän kokemusta naisten seurassa. Olga de Coude on hyvin kaunis; se seikka ja kiehtovan ympäristön himmeä valo sekä turvattoman vetoaminen minun suojelukseeni olivat asioita, joiden vaikutusta sivistyneempi mies olisi voinut vastustaa; mutta minun sivistykseni ei ulotu edes marrasketeen — se ei ole edes vaatteitani syvemmällä.

"Pariisi ei sovi minulle. Täällä minä vain kompastun yhä pahempiin sadinkuoppiin. Ihmisten laatimat rajoitukset ovat ärsyttäviä. Aina tunnen itseni vangituksi. Minä en voi tätä sietää, ystäväni, ja siksi ajattelenkin palata omaan viidakkoon elämään sitä elämää, johon Jumala minut oli aikonut asettaessaan minut sinne."

"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."

Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra. Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?

Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.

Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan omituisesti D'Arnotiin.

"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi", sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."

"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."

"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan. "Esittäkää pistooleja, Paul."

"On parempi, että valitsemme miekat", virkkoi D'Arnot. "Hän tyytyy haavoittamaan teitä, eikä ole niin suurta pelkoa kuolettavasta vammasta."

D'Arnot koetti suostutella häntä siitä päätöksestään luopumaan, mutta onnistumatta, joten aseiksi määrättiin pistoolit.

D'Arnot palasi neuvottelemasta herra Flaubertin kanssa pian jälkeen kello neljän.

"Kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Huomenaamulla päivän sarastaessa — syrjäisellä paikalla tiellä Etampsin läheisyydessä. Joistakin mieskohtaisista syistä herra Flaubert halusi sitä, enkä minä vastustellut."

"Hyvä on!" oli Tarzanin ainoa huomautus. Hän ei sitten enää viitannut asiaan edes epäsuorasti. Sinä iltana hän kirjoitti useita kirjeitä ennen levolle menoaan. Suljettuaan ne sinetillä ja kirjoitettuaan niihin osoitteet hän pani ne kaikki D'Arnotille osoitettuun koteloon. Hänen riisuutuessaan D'Arnot kuuli hänen hyräilevan balettilaulua.

Ranskalainen noitui hiljaa itsekseen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista. Häntä kiusasi nähdä Tarzan niin huolettomana.

"Tämä on mitä sivistymättömin tunti toistensa tappamiseksi", huomautti apinamies, kun hänet aamun pikkutunneilla herätettiin mukavasta vuoteestansa. Hän oli nukkunut hyvin, ja niinpä hänestä tuntui, että hänen päänsä oli tuskin koskettanut pielusta, ennenkuin hänen palvelijansa hänet kunnioittavasti herätti. Hänen huomautuksensa oli tarkoitettu D'Arnotille, joka seisoi täysissä pukimissaan Tarzanin makuuhuoneen oviaukossa.

D'Arnot oli tuskin ollenkaan nukkunut koko yönä. Hän oli hermostunut ja senvuoksi kärtyisä.

Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."

"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen. "Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi — ärsyttävän keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."

Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"

"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot kauhistuneena.

"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."

Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui — mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet kaksintaisteluun, — olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.

Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia, sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla ylpeä toisen ystävyydestä.

Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa. Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä kahdenkesken Jane Porterin kanssa.

Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen. Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni elämästä — taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä pelkäämään kuolemaa.

D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.

D'Arnot ja herra Flaubert puhuivat hetken aikaa kuiskaillen keskenään. Kreivi de Coude ja Tarzan seisoivat kentän vastakkaisilla puolilla. Sitten sekundantit kutsuivat heitä. D'Arnot ja herra Flaubert olivat tarkastaneet pistoolit. Nuo kaksi miestä, joiden hetkistä myöhemmin oli tähdättävä toisiinsa, seisoivat ääneti, sillä välin kun monsieur Flaubert esitti ne ehdot, joita heidän oli noudatettava.

Heidän oli ensin seisottava selät käännettyinä toisiinsa. Herra Flaubertin antamasta merkistä heidän oli käveltävä vastapäisiin suuntiin, pistoolit vyöstä riippumassa. Kun kumpikin oli astunut kymmenen askelta, oli D'Arnotin annettava merkki, jolloin heidän oli käännyttävä ja ammuttava mielensä mukaan, kunnes toinen kaatui tai kumpikin oli käyttänyt sallitut kolme patruunaa.

Herra Flaubertin puhuessa otti Tarzan savukkeen kotelostaan ja sytytti sen. De Coude oli tyyneyden perikuva, — olihan hän Ranskan paras ampuja.

Sitten herra Flaubert nyökkäsi D'Arnotille, ja kumpikin sovitti päämiehensä asentoon.

Tarzan nyökkäsi. Herra Flaubert antoi merkin. Hän ja D'Arnot astuivat muutaman askelen sivulle päin, ollakseen tulilinjan ulkopuolella, ja taistelijat lähtivät verkalleen eri suuntiin. Kuusi! Seitsemän! Kahdeksan! D'Arnotin silmissä oli kyyneliä, sillä hän rakasti Tarzania paljon. Yhdeksän! Vielä askel, ja luutnantti-poloinen antoi merkin, jota hän niin kammoi. Se kuulosti hänestä hänen parhaan ystävänsä kuolemantuomiolta.

Nopeasti kääntyi de Coude ja laukaisi. Tarzan vavahti hiukan. Hänen pistoolinsa riippui vielä sivulla.

De Coude epäröi ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä vastustajansa lyyhistyvän maahan. Ranskalainen oli niin kokenut ampuja, että varmasti tiesi osanneensa. Mutta Tarzan ei vieläkään liikahtanut kohottaakseen pistooliaan. De Coude laukaisi jälleen, mutta apinamiehen asento — täydellinen välinpitämättömyys, joka ilmeni hänen kookkaan ruumiinsa jokaisessa liikahduksessa ja huolettomassa levollisuudessa sekä rauhallinen, häiriintymätön haikujen veteleminen — olisi saanut Ranskan parhaimmankin pyssymiehen hämilleen. Tällä kertaa Tarzan ei vavahtanut, mutta de Coude tiesi taaskin, että oli osannut.

Äkkiä juolahti selitys hänen mieleensä: Hänen vastustajansa alistui tyynesti näihin hirvittäviin vaaroihin, toivoen, ettei saisi mitään kuolettavaa haavaa de Couden kolmesta laukauksesta. Sitten hän valitsisi oman aikansa ampuakseen de Couden kuoliaaksi harkitusti, tyynesti ja kylmäverisesti. Pieni väristys karmi ranskalaisen selkäpiitä. Tämähän oli pirullista. Mikä olikaan otuksiaan tuo mies, joka saattoi tyynesti seistä kaksi luotia ruumiissaan ja odottaa kolmatta.

Ja sitten de Coude tähtäsi tarkasti, mutta hän oli menettänyt ryhtinsä ja ampui harhaan. Tarzan ei vieläkään ottanut vyössään riippuvaa pistoolia käteensä.

Hetkisen seisoivat molemmat katsellen toisiaan suoraan silmiin. Tarzanin kasvoilla oli pettymyksen ilme. De Couden ilme osoitti pian suorastaan kauhua.

Mutta Tarzan ei kohottanut pistooliaan. Sensijaan hän astui de Coudea kohti, ja kun D'Arnot ja herra Flaubert, käsittäen hänen tarkoituksensa väärin, aikoivat hyökätä heidän väliinsä, nosti hän vasemman kätensä ehkäisevästi.

"Älkää pelätkö", sanoi hän heille, "minä en tee hänelle mitään pahaa".

Se oli aivan tavatonta, mutta he pysähtyivät. Tarzan tuli aivan lähelle de Coudea.

"Kreivin pistoolissa on varmaan ollut joku vika", sanoi hän. "Tai te itse ette ole oikein kunnossa. Ottakaahan omani, monsieur. Ja yrittäkää uudestaan." Ja Tarzan tarjosi pistoolinsa perä edellä vastustajalleen, kummastuneelle de Coudelle.

"En, hyvä ystävä", vastasi apinamies; "mutta minä ansaitsen kuolla. Se on ainoa tapa, millä voin sovittaa vääryyden, jonka olen tehnyt hyvin kunnialliselle naiselle. Ottakaa pistoolini ja tehkää niinkuin pyydän."

"Se olisi murhaa", vastasi de Coude. "Mutta mitä vääryyttä olette vaimolleni tehnyt? Hän vannoi minulle, että…"

"En minä sellaista tarkoita", vastasi Tarzan nopeasti. "Itse näitte kaiken pahan, mitä välillämme tapahtui. Mutta se riitti luomaan varjon hänen nimeensä ja tärvelemään sellaisen miehen onnen, jota vastaan en kantanut mitään kaunaa. Syy oli kokonaan minussa, ja niinpä haluankin sen sovitukseksi tänä aamuna kuolla. Olen pahoillani, että monsieur ei olekaan niin ihmeellinen tarkk'ampuja kuin minulle uskoteltiin."

"Kokonaan minun, hyvä herra. Vaimonne on täysin puhdas nainen. Hän rakastaa ainoastaan teitä. Se, mitä näitte, oli kokonaan minun syyni. Mutta sinne saapumiseni ei ollut kreivitär de Couden syy eikä omanikaan. Tässä on paperi, joka sen ehdottomasti todistaa", ja Tarzan veti taskustaan Rokoffin kyhäämän ja allekirjoittaman tunnustuksen.

De Coude otti sen ja luki. D'Arnot ja herra Flaubert olivat astuneet lähelle. He olivat uteliaita näkemään omituisen kaksintaistelun lopun. Kukaan ei puhunut, ennenkuin de Coude oli lukenut saamansa asiakirjan, jolloin hän vilkaisi Tarzaniin ja sanoi:

"Te olette hyvin urhea ja ritarillinen mies. Kiitän Jumalaa, etten teitä surmannut."

De Coude oli ranskalainen. Ranskalaiset ovat herkkiä. Kreivi kietoi käsivartensa Tarzanin kaulaan ja syleili häntä. Herra Flaubert syleili D'Arnotia. Ketään ei ollut tohtoria syleilemässä. Kenties tämä siitä närkästyneenä riensikin väliin vaatien, että hänen sallittaisiin sitoa Tarzanin haavat.

"Kaksi", selitti Tarzan. "Toinen vasempaan olkapäähän ja toinen vasempaan kylkeen — molemmat luullakseni vain lihashaavoja."

Mutta tohtori pakotti hänet oikaisemaan itsensä nurmikolle ja puuhaili hänen kanssaan, kunnes haavat oli puhdistettu ja verenvuoto tukittu.

Yhtenä seurauksena tästä kaksintaistelusta oli, että kaikki palasivat D'Arnotin autossa parhaina ystävinä Pariisiin. De Coude tunsi mielensä niin keventyneeksi saatuaan tämän kahdenkertaisen vakuutuksen vaimonsa uskollisuudesta, ettei häneen jäänyt minkäänlaista kaunaa Tarzania vastaan. Tosin oli jälkimäinen ottanut päälleen paljoa suuremman syyosuuden kuin hänelle oikeastaan kuului, mutta jos hän olikin hiukan valehdellut, saattoi sen antaa anteeksi, sillä hän valehteli ritarillisesti.

Apinamies määrättiin muutamiksi päiviksi vuoteeseensa. Hänestä se oli hupsua ja joutavaa, mutta tohtori ja D'Arnot vaativat sitä niin hartaasti, että hän heitä miellyttääkseen myöntyi, vaikka pelkkä tuo ajatuskin häntä nauratti.

"Tämä on lystikästä", sanoi hän D'Arnotille. "Virua vuoteessa neulanpistosta! Silloin kun Bolgani, gorillakuningas, pienenä poikapahaisena ollessani repi minut miltei palasiksi — oliko minulla silloin mukava, pehmeä vuode levätäkseni? Ehei, vain viidakon kostea, mätänevien kasvien peittämä maa. Jonkun rehevän pensaan alla makasin vuorokausia ja viikkoja, hoivaajanani ainoastaan Kaala — uskollinen Kaala-poloinen, joka torjui hyönteiset haavoiltani ja piti petoeläimiä loitolla.

"Kun pyysin vettä, toi hän sitä omassa suussaan, — se oli hänen ainoa keinonsa. Ei ollut sterilisoitua haavaharsoa, ei antiseptistä sideainetta — ei mitään, mikä ei olisi saattanut rakasta tohtoriamme suunniltaan, jos olisi ollut näkemässä."

Mutta aika kului pian, ja Tarzan oli jalkeilla ennen kuin sitä aavistikaan. De Coude oli käynyt useita kertoja hänen luonaan ja kuullessaan, että Tarzan halusi jonkinlaista työtä, lupasi katsoa, mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.

Ensimmäisenä päivänä, jona Tarzanin sallittiin lähteä ulos, hän sai sanoman de Coudelta, joka pyysi häntä sinä iltapäivänä käymään toimistossaan.

Tarzan tapasi kreivin häntä odottelemassa, sai hyvin miellyttävän vastaanoton, ja herra de Coude onnitteli häntä siitä, että hän taas jo oli jalkeilla. Kumpikaan ei ollut milloinkaan maininnut kaksintaistelusta tai sen syystä sen aamun jälkeen, jolloin se oli suoritettu.

"Luulen löytäneeni jotakin juuri sopivaa teille, herra Tarzan", sanoi kreivi. "Se on hyvin luottamuksellinen ja vastuunalainen toimi, joka myöskin vaatii melkoista ruumiillista rohkeutta ja urheutta. En voi kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette, herra Tarzan. Se vaatii paljon matkustamista, ja myöhemmin se saattaa auttaa teitä paljoa parempaan asemaan — ehkä diplomaattikunnassa.

"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä sotaministeriön palveluksessa. No, menkäämme sen herran luo, joka tulee päälliköksenne. Hän voi selittää teille velvollisuutenne paljoa paremmin kuin minä, ja sitten voitte päättää, haluatteko ottaa toimen vastaan vai ettekö."

De Coude itse saattoi Tarzanin kenraali Rochéren toimistoon. Tämä oli sen virkakunnan päällikkö, johon Tarzan kuuluisi, jos hän ottaisi toimen vastaan. Sitten kreivi jätti hänet, ensin mitä innokkaimmin kuvailtuaan kenraalille apinamiehen monia avuja, jotka tekisivät hänet sopivaksi puheena olevaan tehtävään. Puolta tuntia myöhemmin Tarzan astui ulos toimistosta saatuaan elämänsä ensimmäisen virkanimityksen. Aamulla hänen oli palattava saamaan lisäohjeita, vaikka kenraali Rochére jo olikin aivan selvästi lausunut, että Tarzan saattoi valmistautua lähtemään Pariisista melkein määräämättömäksi ajaksi, mahdollisesti jo huomenna.

Mitä iloisemmalla mielellä Tarzan riensi kotiin ilmoittaakseen tämän hyvän uutisen D'Arnotille. Vihdoinkin olisi hänestä jotakin hyötyä maailmassa, mutta parasta oli se, että hän saisi matkustella ja nähdä maailmaa.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes ehti oikein sisälle D'Arnotin arkihuoneeseen, kertoakseen iloisen uutisen. D'Arnot ei ollut yhtä mielissään.

"Teitä näkyy riemastuttavan lähteä Pariisista, niin ettemme kenties näe toisiamme kuukausimääriin. Te, Tarzan, olette perin kiittämätön!" Ja D'Arnot nauroi.

"Ei, Paul; minä olen pieni lapsi. Minulla on uusi lelu, ja minua kutkuttaa ihan kuollakseni."

Ja niin tapahtui, että Tarzan seuraavana päivänä matkusti Pariisista
Marseillea ja Orania kohti.

SEITSEMÄS LUKU

Tarzanin ensimmäinen tehtävä ei juuri näyttänyt tulevan kiihoittavaksi eikä olevan tärkeäkään. Muuatta spahi-luutnanttia oli hallituksella syytä epäillä sopimattomista suhteista erään Euroopan suurvallan kanssa. Tämä luutnantti, nimeltä Gernois, joka nykyisin oli komennettuna Sidi-bel-Abbesiin, oli hiljattain kuulunut yleisesikuntaan, jossa hänen tavallisten tehtäviensä yhteydessä paljon tärkeitä sotilaallisia tietoja oli joutunut hänen haltuunsa. Näistä tiedoista hallitus epäili tuon suurvallan hierovan kauppaa upseerin kanssa.

Epäluulo luutnanttia vastaan oli herännyt pelkästä hämärästä vihjauksesta, jonka tunnettu pariisitar oli mustasukkaisuuden puuskassa viskannut. Mutta yleisesikunnat ovat arkoja salaisuuksistaan ja kavallus niin vakava asia, että pelkkää vihjaustakaan sellaiseen ei voida huoleti sivuuttaa. Ja niinpä Tarzan oli saapunut Algeriaan amerikkalaiseksi metsästäjäksi ja matkustajaksi puettuna, pitääkseen tarkasti silmällä luutnantti Gernoisia.

Hän oli suurella riemulla odotellut jälleen näkevänsä rakkaan Afrikansa, mutta nämä sen pohjoiset seudut olivat niin erilaiset kuin hänen troopillinen viidakkokotinsa, että hän kotiinpaluuliikutusta kokeakseen olisi yhtä hyvin voinut matkustaa takaisin Pariisiin. Oranissa hän vietti päivän samoillen arabialaisen kaupunginosan ahtailla, käyrillä kujilla ja nauttien omituisista nähtävyyksistä. Seuraavana päivänä hän oli Sidi-bel-Abbesissa, missä esitti suosituskirjeensä sekä sivili- että sotilasvirkailijoille; mutta niistä papereista ei käynyt matkan todellinen tarkoitus ilmi.

Tarzan osasi riittävästi englanninkieltä käydäkseen arabialaisten ja ranskalaisten keskuudessa amerikkalaisesta, eikä muuta vaadittu. Kun hän tapasi englantilaisen, haastoi hän ranskaa, jotta ei paljastaisi itseänsä, mutta puhui toisinaan englanninkieltä muille muukalaisille, jotka sitä ymmärsivät, vaan eivät voineet huomata pieniä vajavaisuuksia hänen korostuksessaan ja lausumisessaan.

Täällä hän tutustui moniin ranskalaisiin upseereihin ja tuli pian heidän suosikikseen. Hän tapasi Gernoisin, jonka hän havaitsi vähäsanaiseksi, nähtävästi huonosta ruuansulatuksesta kärsiväksi, noin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi ja joka seurusteli toveriensa kanssa vähän tai ei ollenkaan.

Kuukauden aikaan ei tapahtunut mitään merkillistä. Gernoisin luona ei näkynyt käyvän ketään vieraita eikä hän tilapäisillä käynneillään kaupungilla ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jonka vilkkainkaan mielikuvituksen lento olisi voinut otaksua vieraan vallan salaiseksi kätyriksi. Tarzan alkoi toivoa, että huhu sittenkin olisi perätön; mutta silloin Gernois komennettiin äkkiä kauaksi etelään, Pienessä Saharassa sijaitsevaan Bu-Sadaan.

Spahi-komppania ja kolme upseeria määrättiin sinne, aikaisemmin komennetun joukon tilalle. Kaikeksi onneksi oli yksi näistä upseereista, kapteeni Gerard, tullut Tarzanin kanssa erinomaisen hyväksi ystäväksi, joten ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun apinamies mainitsi mielellään käyttävänsä tilaisuutta seuratakseen häntä Bu-Saadaan, missä toivoi löytävänsä hyviä metsästysmaita.

Buirassa osasto astui junasta, ja loppupäivä ratsastettiin. Kun Tarzan Buirassa hieroi kauppaa ratsusta, näki hän vilauksen eurooppalaisiin vaatteisiin puetusta miehestä, joka tirkisteli häntä alkuasukas-kahvilan oviaukosta; mutta kun Tarzan katsahti häneen, kääntyi mies ja astui pieneen matalakattoiseen multahökkeliin. Vaikka Tarzanista ikäänkuin tuntui, että miehen ryhdissä ja kasvoissa oli jotakin tutunomaista, ei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Matka Aumaleen oli väsyttävä Tarzanille, jonka kokemus ratsastustaidosta tähän asti oli rajoittunut oppikurssiin eräässä Pariisin ratsastuskoulussa, ja senvuoksi hän nopeasti etsi vuoteen virkistävää lepoa Grossatin hotellissa upseerien ja sotilasten majoittuessa sotilasasemalle.

Vaikka Tarzan herätettiin aikaisin seuraavana aamuna, oli spahi-komppania jo taipaleella ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa. Hän kiirehti ateriaansa, jotta sotilaat eivät pääsisi paljoa hänen edelleen, mutta silloin hän sattui vilkaisemaan ovesta, joka vei ruokasalista tarjoiluhuoneeseen.

Ihmeekseen hän huomasi Gernoisin seisovan siellä ja juttelevan juuri saman muukalaisen kanssa, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt Buiran kahvilassa. Hän ei voinut erehtyä, sillä asennossa ja vartalossa oli samaa omituista tutunomaisuutta, vaikka miehen selkä oli häneen päin.

Hänen tarkatessaan silmillään näitä kahta vilkaisi Gernois ympärilleen ja havaitsi jännittyneen ilmeen Tarzanin kasvoilla. Muukalainen puhui silloin hiljaa kuiskaillen, mutta ranskalainen upseeri keskeytti hänet heti, ja molemmat kääntyivät heti poispäin ja siirtyivät Tarzanin näköpiiristä.

Tämä oli ensimmäinen epäluuloa herättävä seikka, jonka Tarzan oli koskaan Gernoisin hommissa havainnut, mutta hän oli varma, että miehet olivat lähteneet tarjoiluhuoneesta vain siksi, että Gernois oli äkännyt hänen heitä katselevan. Itsepintainen vaikutelma muukalaisen tutunomaisuudesta vielä vahvisti apinamiehen uskoa, että tässä vihdoinkin oli jotakin tarkkaamisen arvoista.

Hetkistä myöhemmin Tarzan astui tarjoiluhuoneeseen, mutta miehet olivat lähteneet, eikä hän nähnyt heistä mitään takana olevalla kadullakaan, vaikka hän muutamien verukkeiden nojalla poikkesi eri myymälöihin ennenkuin lähti ratsastamaan joukko-osaston jälkeen, joka nyt oli saanut melkoisen etumatkan. Hän ei saavuttanut sitä, ennenkuin pääsi vähän jälkeen puolenpäivän Sidi Aissaan, jossa sotilaat levähtivät tunnin verran. Täällä hän tapasi Gernoisin osaston mukana, mutta ei nähnyt jälkeäkään muukalaisesta.

Sidi Aissassa oli markkinat, ja erämaasta saapuvat lukemattomat kameelikaravaanit ja torilla liikehtivät arabialaislaumat herättivät Tarzanissa palavan halun jäädä päiväksi sinne, voidakseen paremmin tutustua näihin erämaan poikiin. Niinpä spahi-komppania sinä iltapäivänä ratsastikin Bu Saadaan ilman häntä. Hän kulutti iltapäivä-tunnit pimeään asti samoillen torilla nuoren, Abdul-nimisen arabialaisen kanssa, jota majatalon isäntä oli hänelle suositellut luotettavana palvelijana ja tulkkina.

Täällä Tarzan osti paremman ratsun kuin hänen Buirassa hankkimansa, ja antautuen keskusteluun komean arabialaisen kanssa, jolle eläin oli kuulunut, hän sai tietää, että myyjä oli Kadur-ben-Saden, kaukana, Djelfan eteläpuolella asuvan erämaan-heimon sheikki. Abdulin välityksellä Tarzan kutsui uuden tuttavansa päivälliselle kanssaan. Heidän tunkiessaan torin täyttäväin kaupustelija-, kameeli-, aasi- ja hevosjoukkojen välitse baabelimaisen ääntenhälinän keskellä nykäisi Abdul Tarzania hihasta.

"Katsokaahan taaksemme, herra", sanoi hän osoittaen olentoa, joka Tarzanin kääntyessä hävisi kameelin taakse. "Hän on seuraillut meitä koko iltapäivän", jatkoi Abdul.

"Näin vain vilahduksen tummansiniseen burnusiin ja valkoiseen turbaaniin puetusta arabialaisesta", vastasi Tarzan. "Häntäkö tarkoitat?"

"Niin. Minä epäilin häntä, koska hän näyttää muukalaiselta täällä eikä hänellä ole muuta hommaa kuin hiiviskellä perässämme, mikä ei ole rehellisen arabialaisen tapaista, ja myöskin siksi, että hän pitää kasvojensa alempaa osaa kätkettynä, joten ainoastaan silmät näkyvät. Hän on varmaan häijy mies, sillä muutoin hänellä olisi jotakin rehellistä omaa hommaa, mihin käyttäisi aikansa."

"Sitten hän on väärillä jäljillä, Abdul", vastasi Tarzan. "Sillä kellään täällä ei voi olla mitään valittamista minua vastaan. Olen ensi kertaa maassanne, eikä minua tällä seudulla kukaan tunne. Hän huomaa pian erehdyksensä ja lakkaa meitä väijymästä."

"Siinä tapauksessa emme voi muuta kuin odottaa, kunnes hän on valmis yrittämään meihin käsiksi", nauroi Tarzan, "ja takaanpa, että hän saa kyllänsä rosvoamisesta, nyt kun tiedämme olla varuillamme", ja hän karkoitti asian mielestään, mutta siitä oli tulossa hänelle muistutus mitä odottamattomimman tapauksen yhteydessä, ennenkuin monta tuntia oli kulunut.

Kun Kadur ben Saden oli syönyt hyvän päivällisen, valmistausi hän lähtemään isäntänsä luota. Juhlallisin ystävyyden vakuutuksin hän kutsui Tarzania vieraakseen villille alueelleen, jossa antilooppeja, hirviä, metsäsikoja, panttereita ja leijonia olisi vielä riittävästi tavattavissa innokasta erämiestä vietelläkseen.

Hänen lähdettyään meni apinamies Abdulin kera vielä samoilemaan Sidi Aissan kaduille, ja hänen huomionsa kiintyi pian erään maurilaiskahvilan avoimesta ovesta kuuluvaan hurjaan humuun ja meluun. Kello oli yli kahdeksan ja tanssi oli täydessä käynnissä, kun Tarzan astui sisälle. Huone oli tungokseen asti täynnä arabialaisia. Kaikki polttelivat ja hörppivät paksua, kuumaa kahviaan.

Tarzan ja Abdul saivat istuinpaikat melkein huoneen keskellä, vaikka maurilaisrumpujaan pärryttävien ja huilujaan puhaltavain soittajain hirvittävän melun vuoksi etäisempi paikka olisi ollut hiljaisuutta rakastavalle apinamiehelle mieluisampi. Jokseenkin siro uled-nail tanssi ja havaitessaan Tarzanin eurooppalaisen puvun ja vainuten aulista lahjaa heitti silkkihuivinsa hänen olalleen, saaden frangin palkaksi.

Kun toinen tanssijatar oli astunut hänen paikalleen lattialle, näki tarkkasilmäinen Abdul äskeisen tytön juttelemassa kahden arabialaisen kanssa huoneen peräpuolella lähellä sivuovea, joka vei sisempään pihaan. Sitä kiertävällä parvekkeella sijaitsivat ne huoneet, joissa kahvilassa tanssivat tytöt asuivat.

Ensiksi hän ei kiinnittänyt näkemäänsä mitään huomiota, mutta pian hän silmäkulmansa alta tirkistäen havaitsi miehen nyökkäävän heihin päin ja tytön kääntyvän ja salavihkaa vilkaisevan Tarzaniin. Sitten arabialaiset häipyivät oviaukosta pihan pimentoon.

Kun jälleen tuli saman tytön tanssivuoro, leijaili hän lähellä Tarzania ja soi yksistään tälle herttaisimmat hymynsä. Monta vihaista katsetta loivat erämaan mustanpuhuvat, tummasilmäiset pojat kookkaaseen eurooppalaiseen, mutta ei hymy eivätkä otsanrypistykset tehneet häneen mitään ulkonaisesti näkyvää vaikutusta. Taaskin viskasi tyttö huivinsa hänen olkapäälleen ja sai hopeafrangin palkaksensa. Pistäessään sitä otsaripansa alle sikäläisten tanssijatarten tapaan hän kumartui Tarzania kohti kuiskaten nopeasti muutaman sanan.

"Ulkona pihassa", virkkoi hän hätäisesti murteellisella ranskankielellä, "tahtoo kaksi miestä herralle pahaa. Ensiksi minä lupasin vietellä teidät heidän luokseen, mutta te olette ollut hyvä, enkä minä voi sitä tehdä. Rientäkää pois, ennenkuin ne huomaavat, että minä olen ne pettänyt. Minä luulen, että ne ovat kovin häijyjä miehiä."

Tarzan kiitti tyttöä vakuuttaen hänelle olevansa varovainen, ja tanssinsa lopetettuaan tämä astui pienelle ovelle ja meni ulos pihaan. Mutta Tarzan ei lähtenyt kahvilasta, vaikka häntä oli kehoitettu.

Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta sitten astui yrmeän näköinen arabialainen kadulta kahvilaan. Hän seisahtui lähelle Tarzania tehden tahallaan loukkaavia huomautuksia eurooppalaisesta, mutta kun hän puhui äidinkieltään, ei Tarzan laisinkaan käsittänyt niiden tarkoitusta, ennenkuin Abdul ryhtyi hänelle selittämään.

"Tuo mies etsii riitaa", varoitti Abdul. "Hän ei ole yksin. Mellakan syntyessä kääntyisi tosiaankin melkein jok'ainoa täällä teitä vastaan. Olisi parempi heti lähteä, herra."

"Hän sanoo, että 'kristitty koira' solvasi hänelle kuuluvaa uled-nailia. Hän etsii riitaa, m'sieur."

"Sano hänelle, että minä en solvannut hänen uled-nailiansa enkä ketään muutakaan niistä ja että soisin hänen jättävän minut rauhaan. Minulla ei ole riidanaihetta häntä vastaan eikä hänellä minua vastaan."

"Hän sanoo", vastasi Abdul tulkittuaan Tarzanin ilmoituksen arabialaiselle, "että te ette ole ainoastaan koira, vaan koiran poikakin ja että isoäitinne oli hyeena. Syyttää teitä valehtelijaksi."

Tämä torailu oli herättänyt huomiota lähellä olevissa, ja tuota herjaussanain tulvaa seuraavan ivanaurun purskahdukset osoittivat selvästi yleisön enemmistön myötätunnon suunnan.

Tarzan ei pitänyt siitä, että hänelle naurettiin, eikä myöskään arabialaisen hänestä käyttämistä nimityksistä, mutta mitään vihan merkkiä osoittamatta hän nousi paikaltaan penkiltä. Puolittainen hymy värähteli hänen huulillaan, mutta äkkiä iski mahtava nyrkki härnäävää arabialaista kasvoihin, ja iskua tukivat apinamiehen kauheat lihakset.

Heti kun mies kaatui, hyökkäsi puoli tusinaa hurjaa maurilaista huoneeseen kadulta, missä nähtävästi olivat kahvilan edustalla odotelleet vuoroansa, huutaen: "Tappakaa uskoton!" ja: "Nujertakaa kristitty koira!" ja astuivat suoraan Tarzania kohti.

Joukko nuorempia arabialaisia yleisön joukosta hypähti jaloilleen yhtyäkseen hyökkäykseen aseetonta valkoihoista vastaan. Tarzanin ja Abdulin tunki huoneen perälle pelkkä hyökkääjäin lukumäärä. Nuori arabialainen pysyi uskollisena herralleen ja taisteli hänen vieressään, paljastettu veitsi kädessä.

Hirvittävillä iskuilla kaatoi apinamies kaikki, jotka tulivat hänen voimakkaiden käsiensä ulottuville. Hän taisteli tyynesti ja sanaa sanomatta, sama hymyn aihe huulilla kuin silloin, kun hän nousi nutistamaan miehen, joka oli häntä herjannut. Näytti mahdottomalta, että hän tai Abdul voisi säästyä hengissä heitä ympäröivien kamalien miekkain ja puukkojen sekamelskassa, mutta juuri hyökkääjäin lukumäärä osoittautuikin heidän parhaaksi suojamuurikseen. Niin tiukkaan sullottu oli kirkuva, sadatteleva rahvaslauma, että mitään aseita ei voitu edullisesti käyttää, eikä kukaan arabialaisista tohtinut ampua peläten haavoittavansa maanmiehiään.

Vihdoin Tarzanin onnistui siepata yksi sitkeimmistä hyökkääjistä. Nopealla nykäisyllähän riisui mieheltä aseet ja pitäen häntä sitten kilpenä edessään perääntyi verkalleen Abdulin kanssa pienelle, sisempään pihaan vievälle ovelle. Kynnyksellä hän pysähtyi hetkiseksi ja kohottaen sätkyttelevän arabialaisen päänsä yläpuolelle paiskasi hänet kuin heittokoneesta vasten päällekarkaavien toverien naamoja.

Sitten Tarzan ja Abdul astuivat puolihämärään pihaan. Säikähtyneet uled-nailit kyyristelivät kunkin kammioon vievien portaitten yläpäässä. Pihan ainoana valaistuksena oli torkkuvat kynttilät, joita kukin tyttö oli niiden oman talin avulla kiinnittänyt puiseen ovenpeiliinsä, paremmin näytelläkseen sulojaan niille, jotka sattuisivat astumaan pimeän, rakennuksien ympäröimän pihan poikki.

Tuskin olivat Tarzan ja Abdul lähteneet huoneesta, kun revolveri paukahti läheltä heidän selkänsä takaa pimennosta erään käytävän alta. Kun he kääntyivät tätä uutta vihollista vastaan, juoksi heitä kohti kaksi verhottua olentoa ampuen tullessaan. Tarzan ryntäsi heitä tavoittamaan. Etumainen virui sekuntia myöhemmin pihan tallatussa loassa aseettomana ja voihkien, toinen ranne taitettuna. Abdulin puukko tunkeutui toisen sisuksiin samalla hetkellä, kun miehen tähtäys petti, hänen kohottaessaan revolveriansa uskollisen arabialaisen otsaa kohti.

Raivostunut lauma hyökkäsi nyt kahvilasta ulos saalistaan takaa ajamaan. Uled-nailit olivat sammuttaneet kynttilänsä erään toverinsa huutamasta käskystä, ja piha sai nyt hiukan valoa ainoastaan kahvilan avoimesta ja ihmisten puoleksi täyttämästä ovesta. Tarzan oli siepannut miekan mieheltä, joka oli kaatunut Abdulin puukosta, ja nyt hän seisoi odottaen niiden ryntäystä, jotka pimeän läpi tulivat heitä etsimään.

Äkkiä hän tunsi keveän käden takaapäin laskeutuvan olalleen ja naisen äänen kuiskaavan: "Nopeasti, m'sieur, tänne päin! Seuratkaa minua!"

"Tule, Abdul", sanoi Tarzan hiljaa nuorukaiselle; "emme voi joutua pahempaan pulaan muualla".

Nainen kääntyi ja johti heidät kapeita portaita ylös, jotka päättyivät hänen huoneensa ovelle. Tarzan oli ihan hänen kintereillään. Hän näki kultaiset ja hopeiset rannerenkaat paljaissa käsivarsissa, kultarahoista sommitellut ketjut riippumassa hiuskoristuksista ja puvun kirkkaan loistavat värit. Tämä nainen oli siis tanssijatar, ja Tarzan tiesi vaistomaisesti, että hän oli sama uled-nail, joka aikaisemmin illalla oli kuiskannut varoituksen.

Päästessään portaiden yläpäähän he saattoivat kuulla vihaisen joukon etsivän alhaalta pihasta.

"Pian ne etsivät täältä", kuiskasi tyttö. "Ne eivät saa löytää teitä täältä, sillä vaikka te tappelette monen miehen voimalla, niin ne sittenkin lopuksi tappavat teidät. Rientäkää; te voitte hypätä minun huoneeni takimmaisesta ikkunasta alas kadulle takana. Ennenkuin ne huomaavat, että te ette enää ole pihassa, ehditte turvallisesti hotelliin."

Mutta tytön vielä puhuessa oli useita miehiä jo hyökännyt portaita ylöspäin, joiden päässä he seisoivat. Yksi etsijöistä päästi äkkiä huudon. Heidät oli keksitty. Nopeasti ryntäsi lauma portaita kohti. Etumaisin hyökkääjä harppasi kiireesti ylöspäin, mutta portaitten päässä hän sai äkkiä maistaa miekasta, jota ei ollut odottanut, — takaa-ajettu oli tähän asti ollut aseeton.

Parkaisten horjahti mies takanaan olevien päälle. Kuin keilat vierivät nämä portaita alas. Vanha ja ränstynyt rakenne ei voinut kestää tätä tavatonta painoa ja rynnistelyä. Naristen ja ryskyen murtui puu ja portaat luhistuivat arabialaisten alta. Tarzan, Abdul ja tyttö jäivät kolmisin heikolle lavalle.

"Tulkaa!" huusi uled-nail. "Ne saavuttavat teidät toisten portaitten kautta tulemalla naapurikammiosta omaani. Meillä ei ole silmänräpäystäkään hukattavana."

Juuri kun he saapuivat huoneeseen, kuuli Abdul huudon ja tulkitsi sen Tarzanille. Se kuului alhaalta pihasta, ja siitä selvisi, että useita miehiä oli rientämässä kadulle estääkseen pakoonpääsyn siltä puolen.

"Niin, herra", vastasi tanssijatar; "ne tappavat minut myös. Enkö minä ole auttanut teitä?"

Tämä antoi asialle toisen muodon. Tarzan oli pikemminkin nauttinut kamppailun kiihoituksesta ja vaarasta. Hän ei ollut hetkeksikään otaksunut, että Abdul tai tyttö saisivat kärsiä, ja hän oli perääntynyt vain sen verran, että suojeli itsensä surmalta. Hänellä ei ollut mitään aikomusta paeta, ennenkuin näkisi, että viipyminen tietäisi varmaa tuhoa. Yksinään hän olisi voinut hyökätä tuon sullotun lauman keskelle ja hutkien ympärilleen Numa-leijonan tavoin säikäyttää arabialaisia niin pahanpäiväisesti, että pako olisi ollut helppo. Nyt hänen täytyi ajatella ainoastaan näitä kahta uskollista ystäväänsä.

Hän astui lattian poikki kadunpuolisen ikkunan luo. Tuossa tuokiossa ilmestyi sen alle vihollisia. Hän saattoi kuulla, kuinka ne jo kiipesivät portaita ylös seuraavaan suojaan, hetkisen perästä ne olisivat ovella hänen vieressään. Hän nosti toisen jalkansa ikkunalaudalle ja pisti päänsä ulos, mutta ei katsonut alaspäin. Hänen yläpuolellaan oli käsivarren ulottuvilla rakennuksen matala katto. Hän kutsui tyttöä. Tämä tuli ja seisahtui hänen viereensä. Tarzan laski mahtavan käsivarren hänen vyötäisilleen ja nosti hänet olalleen.

"Odota täällä, kunnes ylhäältä kurotan itseni sinut nostamaan", sanoi hän Abdulille. "Kasaa sillä välin ovea vasten kaikki, mitä huoneessa on, — se viivyttää heitä kyllin kauan."

"Pidä tiukasti kiinni", varoitti hän tanssijatarta. Hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt katolle keveästi ja ketterästi kuin apina. Laskien tytön irti hän kuroitti yläruumistaan kauas katon räystään yli ja kutsui hiljaa Abdulia. Nuorukainen riensi ikkunaan.

"Anna kätesi", kuiskasi Tarzan. Taemmassa suojassa olevat miehet jyskyttivät ovea. Äkkiä se murtui ja painui sisään, ja samalla hetkellä tunsi Abdul itseänsä nostettavan kuin höyhentä ylös katolle. Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista, sillä samassa kun miehet murtautuivat huoneeseen, josta toiset olivat juuri poistuneet, ilmestyi tusinan verta muita kadun kulmaan rientäen juoksujalkaa tytön ikkunan alle.

KAHDEKSAS LUKU

Kyyristellessään uled-nailien huonerivin katon päällä he kuulivat arabialaisten sadatuksia alhaalta. Abdul tulkitsi tuon tuostakin Tarzanille.

"Ne morkkaavat nyt alhaalla kadulla olevia siitä, että päästivät meidät niin helposti livistämään. Toiset taas väittävät, ettemme tulleet sitä tietä — että olemme yhä rakennuksessa. Sanovat, että kun ylhäälle kiivenneet ovat liian arkoja käydäkseen meidän kimppuumme, niin ne uskottelevat, että olemme livistäneet. Heti he saavat tappelun käyntiin omasta kohden, jos jatkavat torailuansa; ja se kiinnittää heidän huomionsa."

Vihdoin rakennuksessa olevat lakkasivat etsimästä ja palasivat kahvilaan. Jotkut jäivät kadulle poltellen ja rupatellen.

Tarzan puhutteli tyttöä kiittäen häntä uhrauksesta, jonka oli tehnyt hänelle, ventovieraalle.

"Minä pidin teistä", vastasi uled-nail koruttomasti. "Te olitte toisenlainen kuin muut kahvilassa kävijät. Ette puhutellut minua raa'asti — eikä se tapa, jolla annoitte minulle rahaa, ollut solvaiseva."

"Mitä teet tämän illan jälkeen?" kysyi Tarzan. "Et voi palata kahvilaan. Et kai voi koskaan enää olla turvassa Sidi Aissassa?"

"Huomiseksi se unohdetaan", vastasi tyttö. "Mutta olisin iloinen, jos minun ei koskaan tarvitsisi palata tähän tai muuhunkaan kahvilaan. En ollut siellä omasta halustani; minä olen ollut vanki."

"Orjatar olisi oikeampi sana", selitti tyttö. "Rosvojoukko varasti minut yöllä isäni duarista. He toivat minut tänne arabialaiselle, joka pitää tätä kahvilaa. On jo kulunut lähes kaksi vuotta, kun minä viimeksi näin omaa kansaani. Ne asuvat hyvin kaukana etelässä. Ne eivät käy koskaan Sidi Aissassa."

"Tahtoisitko palata oman kansasi luo?" kysyi Tarzan. "Sitten lupaan saattaa sinut turvallisesti ainakin Bu Saadaan. Siellä voimme varmaan sopia komendantin kanssa sinun lähettämisestäsi perille asti."

"Oi, m'sieur", huudahti neitonen, "millä voin teille koskaan maksaa! Ette tarkoittane todella, että te tahdotte tehdä niin paljon onnettoman uled-nailin vuoksi? Mutta isä voi palkita teitä ja sen hän tekee, sillä eikö hän ole suuri sheikki? Hän on Kadur ben Saden."

"Kadur ben Saden!" huudahti Tarzan. "Mutta Kadur ben Saden on juuri tänä iltana Sidi Aissassa. Hän söi minun kanssani päivällistä vasta muutama tunti sitten."

"Isänikö Sidi Aissassa?" ihmetteli tyttö. "Allah olkoon kiitetty!
Nythän minä olen tosiaan pelastettu."

Alhaalta kuului ääniä, jotka saattoi selvästi eroittaa illan tyynessä ilmassa. Tarzan ei voinut ymmärtää sanoja, mutta Abdul ja tyttö tulkitsivat.

"Ne ovat nyt menneet", sanoi jälkimäinen. "Teitä ne tahtovat, herra. Yksi niistä sanoi, että muukalainen, joka on tarjonnut rahaa teidän tappamisestanne, makaa Ahmed din Sulefin talossa ranne murskattuna, mutta on luvannut vielä suuremman palkkion, jos joku väijyy teitä Bu Saadan tiellä ja tappaa teidät."

"Se on sama mies, joka seurasi herraa tänään torilla", huudahti Abdul. "Minä näin hänet kahvilassa — erään toisen kanssa. Ja molemmat menivät sisäpihaan puhuteltuaan tätä tyttöä. Ne juuri meidän kimppuumme hyökkäsivätkin ja ampuivat meitä kahvilasta ulos tullessamme. Miksi ne tahtovat tappaa teidät, m'sieur?"

"En tiedä", vastasi Tarzan ja lisäsi hetkisen perästä: "Paitsi jos…" Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä se ajatus, joka salaisuuden ainoana järkevänä selityksenä oli juolahtanut hänen mieleensä, tuntui samassa aivan uskomattomalta.

Sitten miehet poistuivat kadulta. Piha ja kahvila tyhjentyivät. Varovaisesti laskeutui Tarzan tytön ikkunalle. Huone oli tyhjä. Hän palasi katolle, laski Abdulin alas ja nosti sitten tytön odottavan arabialaisen käsivarsille.

Ikkunalta Abdul pudottausi lyhyen matkan alhaalla olevalle kadulle, kun taas Tarzan otti tytön syliinsä ja hyppäsi alas, kuten oli niin monta kertaa tehnyt omassa kotoisessa metsässään taakka käsivarsillansa. Pieni säikähdyksen parahdus pääsi tytön huulilta, mutta Tarzan laskeusi kadulle melkein ilman tärähdystä ja asetti tytön loukkaantumattomana seisaalleen.

"Kuinka väkevä herra on ja kuinka ketterä!" huudahti hän. "El adrea, musta leijona, ei ole väkevämpi ja ketterämpi."

"Minä tahtoisin tavata sen 'mustan leijonanne'", sanoi Tarzan. "Olen paljonkin kuullut siitä puhuttavan."

"Jos tulette isäni duariin, niin saatte sen nähdä", vastasi tyttö. "El adrea oleksii vuoriston liepeillä sieltä pohjoiseen ja tulee öisin luolastaan isän duariin ryöstelemään. Yhdellä ainoalla käpäläniskulla se murskaa härän pääkallon, ja onneton se myöhästynyt matkaaja, joka öisin ulkona tapaa el adrean." Enemmittä selkkauksitta he pääsivät hotelliin. Uninen isäntä ei millään muotoa tahtonut suostua panemaan toimeen Kadur ben Sadenin etsimistä ennen aamua, mutta kultaraha antoi asialle toisen suunnan, niin että palvelija tuokiota myöhemmin lähti kiertämään pienemmissä hotelleissa eli karavaanimajoissa, joihin alkuasukkaat yöpyivät ja joissa erämaan sheikin saattoi otaksua löytävän mieluistaan seuraa. Tarzan oli pitänyt välttämättömänä löytää tytön isän vielä sinä yönä, peläten hänen lähtevän kotimatkalleen niin varhain aamulla, että häntä ei voitaisi tavoittaa.

Kun he olivat odotelleet puolisen tuntia, palasi sanansaattaja Kadur ben Sadenin kanssa. Vanha sheikki astui huoneeseen kysyvä ilme ylpeillä kasvoillaan.

"Monsieur on osoittanut minulle kunnian…" aloitti hän, ja sitten hänen katseensa osui tyttöön. Ojennetuin käsivarsin hän astui huoneen yli tätä vastaan. "Tyttäreni!" huudahti hän. "Allah on armollinen!" ja kyyneleet sumensivat vanhan soturin tuimat silmät.

Kun tyttö oli kertonut, kuinka hänet ryöstettiin kodistaan ja millä tavoin hän nyt vihdoin pelastui, ojensi Kadur ben Saden kätensä Tarzanille.

"Kaikki, mitä Kadur ben Sadenilla on, kuuluu sinulle, ystäväni, — henkenikin", lausui hän hyvin koruttomasti, mutta Tarzan tiesi, että se ei ollut pelkkää sanahelinää.

Päätettiin, että, vaikka kolmen heistä oli ratsastettava tuskin ollenkaan nukuttuaan, olisi viisainta lähteä aikaisin aamulla ja yrittää päästä Bu Saadaan yhdessä päivässä. Miehille se olisi verraten helppoa, mutta tytölle epäilemättä varsin väsyttävä matka.

Hän kuitenkin oli innokkain sille lähtemään, hänestä tuntui, että hän ei voinut kyllin nopeasti päästä perheen ja tuttaviensa luo, joista oli ollut kaksi vuotta erossa.

Tarzanista tuntui kuin ei olisi sulkenut silmiäänkään ennenkuin hänet herätettiin, ja tunnin kuluttua siitä oli seurue matkalla etelään Bu Saadaa kohti. Usean kilometrin pituudelta oli tie hyvää ja matka edistyi nopeasti, mutta äkkiä se muuttui hiekka-aukeaksi, johon hevosten jalat vaipuivat vuohiskarvoja myöten melkein joka askeleella. Paitsi Tarzania, Abdulia ja sheikkiä tyttärineen oli mukana neljä villiä maurilaista sheikin heimosta, jotka olivat saattaneet häntä matkalla Sidi-Aissaan. Näin heillä, seitsenpyssyisellä joukolla, ei juuri ollut syytä pelätä hyökkäystä päivän aikaan; ja jos kaikki sujui hyvin, saapuisivat he Bu Saadaan ennen yön tuloa.

Navakka tuuli verhosi heidät erämaan lentohiekkaan, kunnes Tarzanin huulet olivat paahtuneet ja rakoilla. Se, mitä he saattoivat nähdä ympäröivästä seudusta, ei suinkaan ollut viehättävää — laaja alue epätasaista maata, joka aaltoili pieninä karuina kumpareina. Vain siellä täällä kasvaa kituutti ryhmä surkastuneita pensaita. Kaukana etelässä kohosivat saharalaisen Atlas-vuorijonon hämärät ääriviivat. Kuinka erilaista, ajatteli Tarzan, — olikaan täällä kuin hänen poikavuosiensa rennosti rehoittavassa Afrikassa!

Abdul oli aina varuillaan, vilkui taaksepäin aivan yhtä usein kuin eteensä. Jokaisen kukkulan huipulla, jolle he nousivat, hänellä oli tapana pysähdyttää hevosensa ja kääntyä perin huolellisesti tarkkaamaan seutua heidän takanaan. Vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa tuli palkituksi. "Katsokaa!" huudahti hän. "Tuolla takanamme on kuusi ratsastajaa."

"Varmaankin viimeiltaiset ystävänne, monsieur", huomautti Kadur ben
Saden kuivasti Tarzanille.

"Siitä ei epäilystä", vastasi apinamies. "Olen pahoillani, että seurani tekee matkanne vaaranalaiseksi. Ensi kylässä minä jään vaatimaan noilta herroilta selitystä, sillävälin kun te ratsastatte eteenpäin. Minun ei tarvitse olla tänä iltana Bu Saadassa ja vieläkin vähemmin, koska silloin ette saisi ratsastaa rauhassa."

"Jos te pysähdytte, niin me pysähdymme", sanoi Kadur ben Saden. "Siihen asti, kun pääsette turvaan ystävienne luo tai vihollinen on luopunut takaa-ajosta, me jäämme seuraanne. Siitä asiasta ei ole sen enempää sanottavaa."

Tarzan nyökäytti päätänsä. Hän oli harvasanainen mies, ja kenties Kadur ben Saden oli häneen siitäkin syystä mieltynyt, sillä jos arabialainen jotakin halveksii, niin hän halveksii puheliasta miestä.

Kaiken lopun päivää näki Abdul vilahduksia ratsumiehistä heidän jäljessään. Ne pysyttelivät aina jokseenkin saman matkan päässä. Tilapäisten levähdysten ja pitemmän puolipäiväpysähdyksen aikana ne eivät saapuneet lähemmäksi.

Ja pimeä tuli ennenkuin he ehtivät Bu Saadaan. Viimeisellä vilahduksella, jonka Abdul näki noista heitä vainoavista kolkoista valkoviittaisista olennoista, juuri ennenkuin hämärä teki mahdottomaksi heitä eroittaa, oli näyttänyt siltä, että he nopeasti lyhensivät välimatkaa. Hän kuiskasi sen Tarzanille, kun ei tahtonut tehdä tyttöä levottomaksi. Apinamies vetäytyi hänen taakseen.

"Sinä ratsastat edeltä muiden kanssa, Abdul", sanoi Tarzan. "Tämä on minun riitani. Minä odotan lähimmässä sopivassa kohdassa ja tutkin noita miehiä."

"Sitten odottaa Abdul vieressäsi", vastasi nuori arabialainen, jota mitkään uhkaukset tai käskyt eivät saaneet luopumaan päätöksestään.

"Hyvä sitten", vastasi Tarzan. "Tässä on niin sopiva paikka kuin toivoa saattaa. Täällä on kallioita tämän mäen huipulla. Voimme jäädä tänne ja 'esitellä' itsemme noille herrasmiehille, kun he saapuvat."

He pysähdyttivät hevosensa ja astuivat satulasta. Toiset, jotka ratsastivat edeltä, olivat pimeässä jo ehtineet heidän näkyvistään. Etäämpää välkkyivät valot Bu Saadasta. Tarzan otti kiväärinsä sen tupesta ja irroitti revolverin kotelosta. Hän käski Abdulin vetäytyä kallion taakse ja viedä hevoset sinne suojaan, jotta eivät joutuisi vihollisten maalitauluksi, jos nämä ampuisivat. Nuori arabialainen oli noudattavinaan käskyä, mutta sidottuaan molemmat eläimet lujasti matalaan pensaaseen hän hiipi takaisin ja heittäytyi vatsalleen muutaman askeleen päähän Tarzanin taakse.

Apinamies seisoi suorana keskellä tietä ja odotteli. Eikä hänen tarvinnut kauan odottaa. Nelistäväin hevosten kavioiden kapsetta alkoi äkkiä kuulua pimeästä hänen alapuoleltaan, hetkistä myöhemmin hän eroitti liikkuvia vaaleampia täpliä yön tummaa taustaa vasten.

Valkoiset hahmot pysähtyivät äkkiä, ja seurasi hetkisen hiljaisuus. Sitten kuului neuvottelun supinaa, ja kuin peikot hajaantuivat aavemaiset ratsastajat joka taholle. Äänetön erämaa ympäröi häntä jälleen, mutta se oli kohtalokasta, pahaenteistä hiljaisuutta.

Abdul kohottausi toiselle polvelleen. Tarzan heristi viidakon kouluttamia korviaan, ja pian hän kuuli hevosten astuntaa niiden liikkuessa pehmeästi hiekassa hänestä itään, länteen, pohjoiseen ja etelään. Heidät oli saarrettu. Sitten kuului laukaus siltä suunnalta, johon hän katseli, luoti viuhahti ilmassa hänen päänsä yli, ja hän ampui vihollisen pyssynliekkiä kohti.

Äkkiä tärisytti äänetöntä erämaata nopea pyssyjen pamahtelu joka suunnalta. Abdul ja Tarzan laukaisivat leimahduksia kohti. He eivät vielä voineet nähdä vihollisiansa. Sitten selvisi, että hyökkääjät saartoivat heidän asemaansa, saapuen yhä lähemmäksi, kun alkoivat havaita vastustajain vähälukuisuuden.

Mutta joku tuli liian lähelle, sillä Tarzan oli tottunut käyttämään silmiään viidakkoyön pimeydessä, jota täydellisempää pimentoa ei tällä puolen haudan ole. Kuului tuskan pamahdus, ja ratsastaja putosi satulasta.

Mutta he olivat vieläkin liian vähäväkiset, ja kun viisi jäljellä olevaa ratsumiestä annetusta merkistä hyökätä humahti suoraan kohti, näytti siltä, että ottelu saisi pikaisen lopun. Sekä Tarzan että Abdul juoksivat kallioiden suojaan voidakseen pitää vihollisen edessään. Syntyi tömisevää kavioiden kapsetta, kuului yhteislaukauksia molemmilta puolin, ja arabialaiset vetäytyivät takaisin toistaakseen liikkeensä; mutta nyt oli ainoastaan neljä kahta vastaan.

Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään ääntä ympäröivästä pimeydestä. Tarzan ei tiennyt, olivatko arabialaiset jo mielestään menettäneet kylliksi ja luopuneet taistelusta vai väijyivätkö loitompana tien varrella, hyökätäkseen heidän kimppuunsa, kun he jatkaisivat matkaansa Bu Saadaa kohti. Mutta kauan hänen ei tarvinnut olla epätietoinen, sillä kaikilta suunnilta kuului nyt uuden hyökkäyksen melske. Tuskin kuitenkin oli ensimmäinen kerta ammuttu, kun kymmenkunta laukausta pamahti arabialaisten takaa. Uuden kiistapuolen hurjat huudot kajahtivat ja tanner tömisi monien hevosten askeleista Bu Saadan tiellä.

Arabialaiset eivät jääneet ottamaan selvää siitä, keitä tulijat olivat. Lähtiessään ampuen yhteislaukauksen, silloin kun hyökkäsivät aseman ohi, jota Tarzan ja Abdul pitivät hallussaan, ne karauttivat tietä pitkin Sidi Aissaan päin. Hetkistä myöhemmin ratsasti Kadur ben Saden miehineen esiin.

Vanha sheikki tunsi sydämensä huojentuneeksi kuullessaan, etteivät Tarzan ja Abdul olleet saaneet naarmuakaan. Eivät edes heidän hevosensa olleet haavoittuneet. Nyt etsittiin Tarzanin luodeista kaatuneet miehet, ja havaitessaan, että molemmat olivat kuolleet, he jättivät ne paikoilleen virumaan.

"Miksi ette sanonut minulle, että aioitte niitä väijyä?" kysyi sheikki loukkaantuneella äänellä. "Olisimme voineet kaataa heidät kaikki, jos kaikki seitsemän olisimme pysähtyneet heitä kohtaamaan."

"Silloin olisi ollut turha pysähtyä ollenkaan", sanoi Tarzan, "sillä jos olisimme vain ratsastaneet eteenpäin Bu Saadaa kohti, olisivat he tuotapikaa yllättäneet meidät ja olisimme kaikin saaneet otella. Juuri estääkseni omaa riitaani tulemasta muiden turmaksi, pysähdyimme Abdul ja minä kysymään, mitä he tahtoivat. Enkähän hennonnut tytärtänne suotta saattaa kuuden miehen ampumatarkkuuden koetauluksi."

Kadur ben Saden kohautti olkapäitään. Hän ei pitänyt siitä, että hänet oli vietelty väistämään taistelua.

Pieni kahakka näin lähellä Bu Saadaa oli saanut aikaan, että komppania sotaväkeä oli lähtenyt sinnepäin. Tarzan seurueineen tapasi heidät juuri kaupungin ulkopuolella. Komentava upseeri pysähdytti heidät tiedustaakseen laukauksien syytä. "Kourallinen rosvoja", vastasi Kadur ben Saden, "hyökkäsi kahden jälkeen jättäytyneen seuralaiseni kimppuun, mutta kun me palasimme, niin he pian hajaantuivat. Niiltä jäi kaksi kuollutta. Minun seurueestani ei kukaan saanut vammaa."

Tämä näkyi riittävän upseerille, ja kirjoitettuaan matkailijain nimet muistiin hän komensi miehensä eteenpäin, tuodakseen kahakkapaikalta kaatuneitten ruumiit, jotta koetettaisiin saada selville, keitä he olivat.

Kahta päivää myöhemmin ratsasti Kadur ben Saden seuralaisineen etelään, Bu Saadan alla sijaitsevan solan kautta kotimatkalleen etäiseen erämaahan. Sheikki oli kehoittanut Tarzania lähtemään hänen ja tyttärensä mukaan ja tyttö oli hartaasti yhtynyt isän pyyntöön. Mutta vaikka Tarzan ei voinut sitä heille selittää, viittoivat hänen velvollisuutensa erikoisen vakavina viime päiväin tapausten jälkeen, joten hän ei saattanut hetkeksikään ajatella toimensa jättämistä. Sensijaan hän lupasi tulla myöhemmin, jos hänelle suinkin oli mahdollista, ja heidän täytyi tyytyä siihen vakuutukseen.

Näinä kahtena päivänä Tarzan oli viettänyt melkein kaiken aikansa Kadur ben Sadenin ja hänen tyttärensä parissa. Hänessä herätti suurta mielenkiintoa tämä jäykkien ja arvokkaiden soturien rotu, ja hän käytti heidän ystävyytensä suomaa tilaisuutta tutustuakseen minkä voi heidän elämäänsä ja tapoihinsa. Tämän tummakulmaisen, ruskeasilmäisen tytön hauskalla opastuksella hän alkoi myöskin oppia heidän kielensä alkeita. Todellakin kaihomielin ajatteli hän heidän lähtöänsä, ja hän pysähdytti hevosensa solan suulle, jonne oli heitä saattanut, ja katseli pienen seurueen jälkeen niin kauan kuin saattoi heistä vilahduksenkin eroittaa.

Täällä oli hänen mielensä mukaista kansaa. Heidän villi, karkea, vaarojen ja vastuksien täyttämä elämänsä vaikutti tuohon puolivilliin mieheen enemmän kuin mikään oli vaikuttanut hänen näkemiensä suurkaupunkien veltostuneen sivistyksen piirissä. Tämä elämä voitti elämän viidakossakin, sillä täällä hänellä olisi ihmisseuraa — oikeiden ihmisten, joita saattoi kunnioittaa ja pitää arvossa, — ja kuitenkin hän olisi lähellä rakastamaansa kesytöntä luontoa. Hänen päässään pyöri ajatus, että hän tehtävänsä suoritettuaan ottaisi toimestaan eron ja palasi viettämään lopun ikäänsä Kadur ben Sadenin heimon keskuudessa.

Sitten hän käänsi hevosensa pään ja ratsasti verkalleen takaisin Bu
Saadaan.

Bu Saadassa asettui Tarzan "Pikku Saharan" hotelliin, jonka julkisivun puolella sijaitsee tarjoiluhuone, kaksi ruokasalia ja keittiöt. Molempiin ruokasaleihin mennään suoraan tarjoiluhuoneesta ja toinen niistä on varattu linnueen upseereille. Tarjoiluhuoneesta saattaa nähdä kumpaankin ruokasaliin.

Tuohon tarjoiluhuoneeseen Tarzan astui palattuaan Kadur ben Sadenia ja hänen seuruettaan saattamasta. Oli vielä varhainen aamuhetki, sillä sheikki oli päättänyt ratsastaa kauaksi sinä päivänä; ja niinpä Tarzanin palatessa olikin vielä vieraita aamiaisella.

Kun hän sattui vilkaisemaan upseerien ruokasaliin, näki hän jotakin, mikä toi intoa hänen silmiinsä. Siellä istui luutnantti Gernois, ja Tarzanin katsellessa lähestyi valkoviittainen arabialainen, joka kumartuen kuiskasi muutamia sanoja luutnantin korvaan. Sitten hän lähti rakennuksesta toisen oven kautta.

Itsessään tämä ei mitään merkinnyt, mutta kun mies kumartui upseeria puhuttelemaan, oli Tarzan burnusin sattumalta auetessa äkännyt jotakin. Arabialainen kantoi vasempaa käsivarttansa siteessä.

YHDEKSÄS LUKU

Samana päivänä kun Kadur ben Saden ratsasti etelään päin, toi pohjoisesta päin saapuva postivaunu Tarzanille D'Amorilta kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Sidi-bel-Abbesista. Se avasi vanhan haavan, jonka Tarzan kernaasti olisi unhoittanut. Silti hän ei ollut pahoillaan, että D'Arnot oli kirjoittanut, sillä ainakin yksi hänen puheenaiheistaan herätti apinamiehessä alati mielenkiintoa. Kirje kuului näin:

Senjälkeen kun teille viimeksi kirjoitin, olen ollut Lontoossa asioilla. Viivyin siellä kolme päivää. Heti ensi päivänä tapasin aivan odottamatta erään vanhan tuttavanne — Henrietta-kadulla. Ette ikänä arvaisi, kenet. En ketään muuta kuin herra Samuel Philanderin. Ja tämä on totta. Kuvittelen näkeväni teidän epäuskoisen ilmeenne. — Eikä siinä kaikki. Hän pyysi minua seuraamaan mukanaan hotelliinsa, ja siellä minä tapasin toiset: professori Archimedes Q. Porterin, neiti Porterin ja sen suuriruhoisen neekerinaisen, neiti Porterin kamarineidon — Esmeraldan, muistattehan. Siellä ollessani astui Clayton sisälle. Heidät vihitään pian tai piakkoin, sillä minä aavistelen, että voimme odottaa ilmoitusta minä päivänä tahansa. Claytonin isän kuoleman vuoksi vietetään häät hyvin hiljaisesti, vain lähimpäin sukulaisten saapuvilla ollen.

Ollessani kahdenkesken herra Philanderin kanssa kävi vanhus jokseenkin avomieliseksi. Sanoi neiti Porterin jo kolmesti siirtäneen hääpäivän tuonnemmaksi. Hän uskoi minulle aavistelunsa, että tyttö ei ollut erittäin halukas avioliittoon Claytonin kanssa ollenkaan; mutta tällä kertaa näkyy tuumasta toki tulevan tosi.

Tietysti he kaikki kyselivät teistä, mutta minä kunnioitin toivomuksianne oikean alkuperänne suhteen ja puhuin vain nykyisistä hommistanne.

Neiti Porteria erikoisesti innostutti kaikki mitä minulla oli teistä kerrottavaa, ja hän teki monta kysymystä. Pelkään jokseenkin epäritarillisella riemulla kuvailleeni haluanne ja päätöstänne lopuksi palata syntymäviidakkoonne. Jälkeenpäin sitä kaduin, sillä niiden kauheiden vaarojen ajatteleminen, joihin jälleen mielitte antautua, näkyi tekevän hänet todella levottomaksi. 'Enkä sittenkään tiedä', sanoi hän; 'on monta onnettomampaa kohtaloa kuin se, jonka julma ja kauhea viidakko tarjoo herra Tarzanille. Häntä eivät ainakaan tunnonvaivat kiusaa. Ja päivisin on siellä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä ja silmää hiveleviä ihania näköaloja. Teistä tuntunee oudolta, että tällä tavoin puhun minä, joka olen kokenut peloittavan aarniometsän kauhuja; mutta toisinaan toivon, että voisin sinne palata, sillä pakostakin tunnen viettäneeni siellä elämäni onnellisimmat hetket.'

Hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan sanomattoman murheellinen ilme, enkä minä voinut olla aavistamatta, että hän tällä tavoin tahtoi lähettää teille viimeisen hellän sanoman sydämestä, joka vielä kätki teidän muistoanne, vaikka sydämen omistaja kuului toiselle.

Clayton näytti hermostuneelta ja levottomalta, kun keskustelu liikkui teissä. Hänen ilmeensä oli kiusaantunut ja tuskallinen. Mutta hänen lauseensa osoittivat ystävällistä mielenkiintoa teihin. Aavistaneeko hän teitä koskevan totuuden?

Tennington tuli huoneeseen Claytonin mukana. Hehän ovat hyvät ystävät. Hän on lähtemässä yhdelle alituisista risteilyistään sillä huvipurrellaan ja kehoitteli hartaasti koko seuruetta tulemaan mukaan. Yritti viekoitella minuakin. Tällä kertaa hän aikoo purjehtia Afrikan ympäri. Minä sanoin hänelle, että hänen korea lelunsa jonakuna kauniina päivänä upottaisi hänet ja joitakuita hänen ystävistään syvänmeren pohjaan, jollei hän saisi karkoitetuksi aivokopastaan luulottelua, että se on valtameri-alus tai sotalaiva.

Palasin toispäivänä Pariisiin, ja eilen tapasin Couden kreivin ja kreivittären kilpa-ajoissa. He kysyivät teitä. De Coude näkyy todella pitävän teistä. En havainnut hänen kantavan pienintäkään kaunaa. Olga on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hiukan hillitympi. Kaiketi hänen tuttavuutensa teidän kanssanne opetti hänelle läksyn, josta hänelle on hyötyä lopun elämänsä varrella. Onneksi hänelle, samoinkuin kreivillekin, että se olitte te, eikä joku turmeltunut mies.

Jos olisitte todella kosiskellut Olgan sydäntä, pelkään, että asia olisi käynyt ylen vakavaksi teille kummallekin.

Hän pyysi minua sanomaan teille, että Nikolas oli lähtenyt Ranskasta. Hän maksoi hänelle kaksikymmentätuhatta frangia, jotta hän lähtisi ja pysyisi poissa. Kreivitär on mielissään, että pääsi hänestä ennenkuin hän yritti panna täytäntöön hänelle äskettäin lausumansa uhkauksen, että ensi tilassa surmaisi teidät. Hän sanoi, että hänestä olisi vastenmielistä ajatella teidän tahranneen kätenne hänen veljensä vereen, sillä hän pitää teistä hyvin paljon eikä arkaillut sitä sanoa kreivin kuullen. Hänen mieleensä ei näkynyt hetkeksikään juolahtavan, että kohtaus teidän ja Nikolasin välillä voisi päättyä toisenlaisin tuloksin. Ja siinä oli kreivi hänen kanssaan täysin yhtä mieltä ja lisäsi, että teidän surmaamiseksenne tarvittaisiin kokonainen rykmentti Rokoffeja. Hän kunnioittaa teidän urheuttanne mitä täydellisimmin.

Minut on komennettu takaisin laivaani. Se lähtee kahden päivän päästä Havresta suljetuin määräyksin. Jos osoitatte kirjeenne minulle laivaan, tulevat ne kyllä lopuksi perille. Minä kirjoitan teille niin pian kuin taas saan tilaisuuden. — Vilpitön ystävänne

"Pelkään", hymähti Tarzan puoliääneen, "että Olga on viskannut kaksikymmentä tuhatta frangiansa hukkaan".

Hän luki useaan kertaan sen kohdan D'Arnotin kirjeestä, jossa tämä oli kertonut keskustelustaan Jane Porterin kanssa. Se tuotti Tarzanille jokseenkin synkkää onnea, mutta sekin oli parempi kuin kaiken onnen puute.

Seuraavat kolme viikkoa olivat varsin köyhät tapauksista. Useissakin tilaisuuksissa Tarzan näki salaperäisen arabialaisen ja kerran hän taas puhutteli luutnantti Gernoisia; mutta uutterimmallakaan vakoilulla ja kintereillä hiiviskelyllä Tarzan ei saanut selville arabialaisen asuinpaikkaa, niin hartaasti kuin yrittikin.

Gernois, joka ei koskaan ollut sydämellinen, oli pysytellyt Tarzanista tavallista loitommalla Aumalen ravintolassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Hänen sävynsä niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa he olivat joutuneet yhteen, oli ollut selvästi vihamielinen. Voidakseen säilyttää esittämänsä osan todennäköisyyden käytti Tarzan melkoisesti aikaa metsästykseen Bu Saadan läheisyydessä. Hän kuljeskeli kokonaisia päiviä kukkuloilla ollen etsivinään gaselleja, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän tuli kyllin lähelle noita kauniita pieniä eläimiä voidakseen niitä vahingoittaa, hän salli niiden poikkeuksetta paeta, edes sieppaamatta kivääriä tupesta. Apinamiehestä ei ollut mitään urheilua tappaa viattominta ja turvattominta Jumalan luontokappaleista pelkästä teurastuksen halusta.

Tarzan ei tosiaan koskaan ollut tappanut "huvikseen", eikä tappaminen tuottanut hänelle nautintoa. Hän rakasti rehellisen taistelun riemua — voitonhuumaa — ja jännittävän menestyksellistä metsästystä ravinnon hankkimiseksi, jossa hän ponnisti taitonsa ja oveluutensa toisten taitoa ja oveluutta vastaan. Mutta tulla kaupungista hyvin ravittuna tänne kaataakseen lempeäsilmäisen kauniin gasellin — uh, se oli julmempaa kuin harkittu ja kylmäverinen lähimmäisen murha. Tarzan inhosi sellaista, ja niinpä hän metsästikin yksinään, jotta kukaan ei huomaisi hänen teeskentelyänsä.

Kerran, kaiketi siksi, että ratsasti yksinään, hän oli vähällä menettää henkensä. Hän ratsasti verkalleen pienen rotkon läpi, jolloin pyssy paukahti hänen takaansa ja luoti suhahti hänen korkkikypärinsä läpi. Vaikka hän heti kääntyi ja karautti täyttä nelistä rotkon harjalle, ei hän voinut keksiä mitään jälkeä ihmisolennosta ennenkuin saapui Bu Saadaan.

"Niin", puhui hän yksinään muistellen tapausta, "Olga on tosiaan viskannut kaksikymmentätuhatta frangiansa hukkaan".

"Ei", vastasi Tarzan; "riista näillä tienoin on arkaa, enkä minä erikoisemmin välitäkään linnuista ja antiloopeista. Luulenpa, että siirryn kauemmaksi etelään ja koetan kaataa jonkun algerialaisista leijonistanne."

"Hyvä!" huudahti kapteeni. "Me lähdemme Djelfaa kohti huomenaamulla. Sinne asti ainakin saatte seuraa. Luutnantti Gernois ja minut on määrätty kahdensadan miehen kanssa vartioväeksi seudulle, jossa rosvot tuottavat melkoista häiriötä. Ehkä saamme tilaisuuden ajaa leijonaa yhdessä. Mitä sanotte?"

Tarzan oli hyvin mielissään, eikä hän epäröinyt sitä tunnustaa. Mutta kapteeni olisi kummastunut, jos olisi tietänyt Tarzanin riemun oikean syyn. Gernois istui vastapäätä apinamiestä. Hän ei näkynyt olevan yhtä mielissään kapteeninsa kutsusta.

"Te havaitsette pian, että leijonanajo on kiihoittavampaa kuin gasellien ampuminen", huomautti kapteeni Gerard, "ja vaarallisempaa myös".

"Vaaransa on gasellinampumisellakin", vastasi Tarzan. "Varsinkin kun lähtee yksinään eräretkelle. Sen sain tänään kokea. Huomasin myöskin, että vaikka gaselli on arin eläimissä, se ei ole pahin pelkuri."

Puhuttuaan hän vilkaisi vain ohimennen Gernoisiin, sillä hän ei suonut miehen tietävän, että häntä epäiltiin tai pidettiin silmällä, ajattelipa mitä tahansa. Hänen huomautuksensa vaikutus upseeriin saattoi kuitenkin todistaa tämän osanottoa eräihiin äskeisiin tapahtumiin tai tietoisuutta niistä. Tarzan näki tumman punan hiipivän esille Gernoisin kauluksen alta. Hän tyytyi siihen huomioon ja muutti nopeasti puheenaihetta.

Kun osasto ratsasti Bu Saadasta etelään seuraavana aamuna, oli puolitusinaa arabialaisia sitä saattamassa.

"Ne eivät kuulu komennukseen", selitti Gerard vastaukseksi Tarzanin kysymykseen. "Ne saattavat meitä vain toveruudesta."

Tarzan oli Algeriassa ollessaan kylliksi tutustunut arabialaisten luonteeseen tietääkseen, että se ei ollut syy, sillä arabialainen ei koskaan liioin rakasta muukalaisten seuraa, varsinkaan ranskalaisten sotilasten. Sen vuoksi heräsi hänessä epäluuloa ja hän päätti pitää tarkoin simalla tätä pientä joukkoa, joka seuraili sotilaskolonnaa noin kolmanneskilometrin päässä. Mutta ne eivät saapuneet kyllin lähelle pysähdyttäessäkään, jotta hän olisi voinut niitä oikein tarkastaa.

Hän oli kauan ollut varma siitä, että hänen kintereillään hiiviskeli palkattuja salamurhaajia, eikä hän epäillyt, että Rokoff oli juonen takana. Tahtoiko tämä sillä kostaa sen, että Tarzan aikaisemmin oli useammin kuin kerran tehnyt tyhjiksi venäläisen aikeet ja hänet nöyryyttänyt, vai oliko siihen syynä hänen toimintansa Gernoisin jutussa, sitä hän ei voinut päättää. Jos jälkimäinen olettamus oli oikea, ja se näytti luultavalta, koska hän oli havainnut Gernoisin häntä vaarallista vihollista vastaan, sillä Algerian erämaissa, joihin he nyt olivat matkalla, sattuisi monta tilaisuutta raivata tieltään epäilty vihollinen hiljaa ja kenenkään epäluuloa herättämättä.

Leiriydyttyään kahdeksi päiväksi Djelfaan ratsasti kolonna lounasta kohti, josta oli saapunut sanoma, että rosvot hätyyttelivät heimoja, joiden duarit sijaitsivat vuorten juurella.

Pieni arabialaisjoukko, joka oli heitä saatellut Bu Saadasta, oli äkkiä hävinnyt samana yönä kun käsky oli tullut valmistautua aamulla lähtemään Djelfasta. Tarzan kyseli siltä ja tältä miehistön joukosta, mutta kukaan ei voinut hänelle sanoa, miksi maurit olivat heidät jättäneet tai mihin suuntaan olivat kääntyneet. Hänestä näytti asia epäilyttävältä, varsinkin kun oli huomannut Gernoisin keskustelevan erään kanssa puoli tuntia senjälkeen kun kapteeni Gerard oli antanut määräyksensä uudesta liikkeestä. Ainoastaan Gernois ja Tarzan tunsivat matkasuunnitelman. Sotamiehet tiesivät vain, että heidän oli valmistauduttava purkamaan leirinsä seuraavana aamuna. Tarzan aprikoi, olisiko Gernois ilmoittanut arabialaisille matkan suunnan.

Myöhään sinä iltapäivänä he leiriytyivät pieneen kosteikkoon, missä sijaitsi erään sheikin duar, jonka karja oli ryöstetty ja paimenet surmattu. Arabialaiset tulivat esille vuohentaljateltoistaan, ympäröivät sotilaat ja tekivät monenlaisia kysymyksiä maan kielellä, sillä sotamiehet itsekin olivat alkuasukkaita. Tarzan, joka Abdulin avulla jo oli oppinut solkkaamaan melko paljon arabian kieltä, kyseli eräältä nuoremmista miehistä, joka oli saattanut sheikkiä tämän käydessä kunniatervehdyksellä kapteeni Gerardin luona.

Ei, hän ei ollut nähnyt mitään kuusimiehistä ratsastajajoukkuetta matkalla Djelfasta päin. Lähettyvillä oli hajallaan muita keitaita — kenties ne olivat matkanneet johonkin niistä. Sitäpaitsi oleskeli ylhäällä vuoristossa rosvoja — ne ratsastivat usein pienissä ryhmissä pohjoiseen päin Bu Saadaan, jopa Aumaleen ja Buiraan asti. Olivat hyvinkin saattaneet olla rosvoja, jotka johonkin noista kaupungeista tekemältään huvimatkalta palasivat väkensä keskuuteen.

Aikaisin seuraavana aamuna jakoi kapteeni Gerard komennuskuntansa kahtia, jättäen toisen osan luutnantti Gernoisin huostaan ja asettuen itse toisen etunenään. Heidän oli tutkittava vuoret tasangon vastakkaisilla puolilla.

"Ja minkä osaston mukana tahtoo herra Tarzan ratsastaa?" kysyi kapteeni. "Tai ehkä monsieur ei välitä rosvojen metsästämisestä?"

"Oh, minä lähden mielelläni mukaan", riensi Tarzan selittämään. Hän koetti juuri keksiä veruketta Gernoisia seuratakseen. Kauan hänen ei tarvinnut olla ymmällä, ja apu tuli odottamattomalta taholta. Gernois itse puhui.

"Jos kapteeni tahtoisi luopua ilosta saada herra Tarzan tällä kertaa mukaansa, pitäisin minä tosiaan suurena kunniana, että monsieur tänään ratsastaisi minun kanssani", sanoi hän äänellä, josta ei puuttunut sydämellisyyttä. Tarzanista tuntui, että luutnantti oli sydämellisyydessään ehkä mennyt varomattoman pitkällekin, mutta hän riensi lausumaan mielihyvänsä tästä järjestelystä.

Niinpä luutnantti Gernois ja Tarzan ratsastivat pois vieretysten pikku spahi-osaston etunenässä. Gernoisin sydämellisyys oli lyhytaikainen. Tuskin he olivat ratsastaneet kapteeni Gerardin ja hänen miestensä näkyvistä, kun hän jälleen vaipui tavalliseen harvapuheisuuteensa. Mitä edemmäksi he ehtivät, sitä epätasaisemmaksi kävi maa. Se kohosi yhtenään vuoristoa kohti, johon he puolipäivän lähestyessä ratsastivat perätysten kapeaa, syvää, veden uurtamaa rotkoa pitkin. Pienen puron partaalla komensi Gernois miehensä puolipäivälepoon. Täällä he söivät vaatimattoman ateriansa ja täyttivät vesileilinsä. Tunnin levähdyksen jälkeen he ratsastivat eteenpäin joenuoman reunaa pitkin, kunnes saapuivat pieneen laaksoon, josta haaraantui useita kallioisia rotkoja. Täällä he pysähtyivät ja Gernois tähysteli tarkoin ympäröiviä kukkuloita alanteen keskeltä.

"Täällä me hajaannumme", sanoi hän; "muutamia saa ratsastaa kuhunkin noista rotkoista". Ja sitten hän alkoi jakaa sotilaitaan pikku ryhmiin ja antaa määräyksiä niitä komentaville aliupseereille. Sen tehtyään hän kääntyi Tarzanin puoleen. "Monsieur suvainnee jäädä tänne, siihen asti kun palaamme."

Tarzan epäröi, mutta upseeri sieppasi sanat hänen suustansa. "Joku näistä osastoista saattaa joutua otteluun", sanoi hän, "eikä sivullisia siviilihenkilöitä saa olla taistelun aikana häiritsemässä."

"Mutta, paras luutnantti", selitti Tarzan, "minä olen aivan valmis asettumaan teidän tai jonkun kersanttinne tai korpraalinne komennettavaksi ja taistelemaan riveissä heidän ohjeittensa mukaan. Sitä varten minä tulinkin."

"Sepä minua ilahduttaisi", vastasi Gernois irvistäen, mitä ei yrittänytkään salata. Sitten hän lisäsi lyhyesti: "Te olette minun käskyjeni alainen, ja minä käsken teitä jäämään tänne, kunnes palaamme. Päättyköön asia tähän." Ja hän kääntyi ja kannusti ratsunsa juoksemaan toisten edellä. Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään aution vuoriröykkiön keskellä.

Aurinko paahtoi kuumasti ja senvuoksi hän etsi suojaa läheisen puun alta. Pantuaan hevosensa siihen liekaan hän istahti maahan polttelemaan. Itsekseen hän kiroili Gernoisia kepposen vuoksi, jonka tämä oli hänelle tehnyt. Pieni halpamainen kosto, ajatteli Tarzan, mutta sitten juolahti äkkiä hänen mieleensä, että mies ei ollut niin hupsu, tyytyäkseen tekemään vastustajalleen näin joutavaa, vähäpätöistä kiusaa. Sen takana täytyi olla jotakin syvällisempää. Näin ajatellen hän nousi ja otti kiväärinsä tupesta. Hän katsoi sen panoksia ja näki, että makasiini oli täynnä. Sitten hän tarkasti revolverinsa. Tämän ensimmäisen varovaisuustoimenpiteen jälkeen hän tarkkasi kukkuloita ja eri rotkojen suita. Hän oli päättänyt, ettei häntä yllätettäisi torkkumassa.

Aurinko laski yhä alemmaksi, mutta ei näkynyt merkkiäkään spahien palaamisesta. Vihdoin peittyi laakso varjoon. Tarzan oli liian ylpeä palatakseen leiriin ennenkuin oli antanut osastolle riittävästi aikaa ehtiä takaisin laaksoon, jonka arveli määrätyn niiden kokoontumispaikaksi. Yön tullen hän tunsi itsensä turvallisemmaksi hyökkäystä vastaan, sillä hän oli pimeän tuttu. Hän tiesi, että kukaan ei voinut lähestyä häntä niin varovaisesti, että olisi voinut pettää hänen tarkkaavaiset ja herkät korvansa. Niiden avuksi tuli silmät, joilla hän näki hyvin yöllä. Ja jos saavuttaisiin häntä kohti tuulen puolelta, niin hänen nenänsä ilmoittaisi hänelle vihollisen tulon jo pitkän matkan päästä. Tuntien siis olonsa jotensakin huolettomaksi hän nukahti, selkä puuta vasten.

Hän oli varmaankin nukkunut jonkun tunnin, sillä kun hänet äkkiä herätti hänen hevosensa säikähtynyt pärskyminen ja temmellys, valaisi kuu kauttaaltaan koko pikku laakson, ja kymmenen askeleen päässä hänestä seisoi hänen ratsunsa kamala peloittaja.

Ylväänä, majesteetillisena, sirosti kaareutuva häntä ojennettuna ja vavahdellen, kaksi tulisilmää tuijottaen saaliiseen, seisoi siinä Numa el adrea, musta leijona. Pieni ilonväristys kutkutti Tarzanin hermoja. Hänestä tuntui kuin olisi kohdannut vanhan ystävän vuosikausien eron jälkeen. Hetkisen hän istui jäykkänä katsellen erämaiden kuninkaan mahtavuutta. Mutta nyt kyyristyi Numa hyppäykseen. Hyvin hitaasti kohotti Tarzan pyssyn olkapäätään vasten. Hän ei ollut ikinä ennen surmannut isoa eläintä pyssyllä, — tähän asti hän oli luottanut keihääseensä, myrkytettyihin nuoliin, köyteen, puukkoon ja paljaihin käsiinsä. Vaistomaisesti hän toivoi, että hänellä olisi ollut nuolensa ja veitsensä, — niillä varustettuna hän olisi tuntenut itsensä varmemmaksi.

Numa lepäsi nyt aivan litteänä maassa, kohottaen vain päätänsä. Tarzan olisi mieluummin ampunut hiukan sivulta, sillä hän tiesi, mitä kamalaa tuhoa leijona saattoi tehdä, jos se eli vain pari minuuttia tai minuutinkin jälkeen haavoittumisensa. Hevonen seisoi kauhusta vavisten Tarzanin takana. Apinamies astahti varovaisesti sivullepäin, — Numa seurasi häntä vain silmillään. Sitten hän astui toisen askeleen ja kolmannenkin. Numa ei ollut liikahtanut. Nyt hän saattoi tähdätä silmän ja korvan väliin.

Hänen sormensa painoi liipasinta, ja hänen laukaistessaan hyppäsi Numa. Samalla hetkellä teki säikähtynyt hevonen vimmatun pakoyrityksen — liekaköysi katkesi ja ratsu laukkasi jokirotkoa pitkin erämaata kohti.

Mikään tavallinen mies ei olisi välttänyt noita hirveitä käpäliä, kun Numa hyökkäsi niin lyhyen matkan päästä, mutta Tarzan ei ollut mikään tavallinen mies. Hänen aikaisemmasta lapsuudestaan asti olivat hänen elämänsä villit vaiheet pakostakin harjaannuttaneet hänen lihaksensa toimimaan ajatuksen nopeudella. Niin nopea kuin el adrea olikin, apinamies oli vielä nopeampi, ja niinpä iso peto mäjähti puuta vasten, jonka juurella oli toivonut kohtaavansa pehmeätä ihmislihaa, kun taas Tarzan muutaman askeleen päästä oikealta upotti toisen luodin sen ruhoon, ja se usutti sen kynsien ja karjuen häntä kohti.

Kaksi kertaa vielä ampui Tarzan nopeasti perätysten, ja sitten el adrea virui hiljaa eikä enää karjahdellut.

Tässä ei enää ollut herra Jean Tarzan, vaan Apinain Tarzan, joka laski villin jalkansa villin saaliinsa ruumiille ja sitten, nostaen kasvonsa täysikuuta kohti, korotti mahtavan äänensä rotunsa kaameaksi ja peloittavaksi huudoksi — otuksen kaataneen urosapinan huudoksi. Ja villien vuorten villejä olentoja vapisutti tämä uusi peloittava ääni, pysähdyttäen ne saaliinajostaan. Alhaalla erämaassa taas aavikon lapset saapuivat vuohennahkateltoistaan ja tähystivät vuorille päin, peläten jonkun uuden ja kamalan vitsauksen tulleen heidän laumojansa hävittämään.

Runsaan puolen kilometrin päähän laaksosta, jossa Tarzan seisoi, pysähtyi äänen kuullessaan parikymmentä valkoviittaista hahmoa, joilla oli pitkät, häijynnäköiset pyssyt. He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Mutta kun ääni ei toistunut, ryhtyivät he jälleen hiljaa hiipien jatkamaan matkaansa laaksoon.

Tarzan oli nyt varma, että Gernoisilla ei ollut aikomustakaan palata häntä noutamaan, mutta hän ei voinut käsittää, mikä syy oli kannustanut upseerin jättämään hänet yksin ja kuitenkin sallimaan hänen vapaasti palata leiriin. Hevosensa menetettyään hän päätti, että oli järjetöntä kauemmin viipyä vuoristossa, ja lähti siis astumaan erämaata kohti.

Tuskin oli hän ehtinyt joenuomaan, kun ensimmäinen valkoviitta ilmestyi laaksoon vastakkaiselta puolelta. Hetkisen tarkastivat he suojaavien kivien takaa pikku syvännettä, mutta kun olivat havainneet sen tyhjäksi, riensivät he sen yli. Puun alta hiukan sivultapäin he keksivät leijonan raadon. Hillityin huudahduksin he kerääntyivät sen ympärille. Tovin kuluttua he kiitivät joenuoman rotkoa alaspäin, jota pitkin Tarzan astui vähän matkaa heidän edellään. He liikkuivat varovaisesti ja hiljaa, käyttäen hyväkseen mitä suojaa sattui, niinkuin tekevät ihmistä väijyilevät ihmiset.

KYMMENES LUKU

Kun Tarzan käveli karua joenuurtoa pitkin Afrikan hohtavan kuun alla, tunsi hän voimakkaana viidakon kutsun. Yksinäisyys ja kesytön vapaus täytti hänen sydämensä elämällä ja kimmoisuudella. Hän oli jälleen Apinain Tarzan, jonka kaikki vaistot olivat valveilla mahdollisen yllätyksen varalta, jonkun viidakkovihollisen puolelta, mutta joka silti asteli kevein mielin ja pää pystyssä, ylpeän tietoisena voimastaan.

Vuorten öiset äänet olivat uusia hänelle, ja kuitenkin ne hivelivät hänen korviaan kuin puolittain unohdetun lemmen vieno sävel. Monet hän vaistomaisesti tunsi — ah, olipa yksi varsin kodikaskin: Sheetan, leopardin, etäinen yskintä. Mutta loppu-ulahduksessa oli outo nuotti, joka teki hänet epäileväksi. Hän kuulikin pantterin äänen.

Samassa uusi ääni — pehmeä, salavihkainen tassutus — tunkeutui esille muiden joukosta. Mitkään muut ihmiskorvat kuin apinamiehen eivät olisi sitä keksineet. Aluksi hän ei sitä tajunnut, mutta vihdoin hän käsitti, että sen saivat aikaan useiden ihmisolentojen paljaat jalat. Ne hiipivät hänen takanaan ja lähestyivät häntä kohti hiljaa. Häntä vaanittiin.

Silmänräpäyksessä hän oivalsi, miksi Gernois oli jättänyt hänet pikku laaksoon. Mutta oli sattunut jokin mutka, — miehet olivat tulleet liian myöhään. Yhä lähempää kuuluivat askeleet. Tarzan pysähtyi kääntyen heitä kohti, kivääri valmiina kädessä. Nyt hän näki pikaisen vilahduksen valkoisesta burnusista. Hän huusi ääneen ranskankielellä, kysyen mitä he hänestä tahtoivat. Vastauksena oli leimahdus pitkästä pyssystä, ja laukauksen pamahtaessa Apinain Tarzan syöksähti eteenpäin, kaatuen kasveilleen.

Arabialaiset eivät hyökänneet heti esille; päinvastoin he odottivat varmistuakseen siitä, että uhri ei noussut. Sitten he tulivat nopeasti piilostaan ja kumartuivat hänen ylitseen. Selvisi pian, että hän ei ollut kuollut. Eräs miehistä painoi pyssynpiippunsa Tarzanin takaraivoon lopettaakseen hänet, mutta toinen viittasi hänet sivulle. "Jos me viemme hänet elävänä, on palkkio suurempi", selitti hän.

Sitten he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja nostaen hänet ylös sälyttivät hänet neljän miehen hartioille. Matka erämaata kohti jatkui. Vuoristosta ulos päästyään he kääntyivät etelään ja tulivat aamun valjetessa paikalle, missä hevoset seisoivat kahden joukkoon kuuluvan miehen huostassa.

Täältä heidän kulkunsa oli nopeampaa. Tarzan, joka oli tullut tajuihinsa, sidottiin ylimääräisen hevosen selkään, joka nähtävästi oli sitä varten tuotu. Hänen haavansa oli vain vähäinen naarmu, joka oli uurtanut lihaa ohimolta. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta hänen kasvonsa ja pukunsa olivat tahmean hurmeen tahraamat. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan senjälkeen kun oli joutunut näiden arabialaisten käsiin, eivätkä he olleet muulla tavoin häntä puhutelleet kuin joillakuilla lyhyillä käskyillä silloin kun saavuttiin hevosten luo.

Kuuden tunnin ajan he ratsastivat polttavaa erämaata pitkin, välttäen keitaita, joiden lähettyviltä heidän tiensä kulki. Keskipäivän tienoilla he saapuivat parikymmentä telttaa käsittävään duariin. Täällä he pysähtyivät, ja yhden arabialaisen päästellessä alfa-ruohosta tehtyjä köysiä, joilla hän oli sidottu juhtaansa, ympäröi hänet parvi miehiä, naisia ja lapsia. Monet niistä, varsinkin naiset, näkyivät nauttivan vangin herjaamisesta, ja jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että viskelivät häntä kivillä ja löivät kepeillä, mutta silloin saapui paikalle vanha sheikki ja häristi heidät pois.

"Ali-ben-Ahmed kertoi minulle", sanoi hän, "että tämä mies oli yksinään vuoristossa ja tappoi el adrean. Mitä se muukalainen, joka pani meidät häntä väijymään, tarkoittanee, en tiedä, ja mitä hän tälle miehelle tehnee, kun hänet hänelle jätämme, siitä en välitä; mutta vanki on uljas mies, ja niin kauan kuin hän on meidän hallussamme, on häntä kohdeltava sille kuuluvalla kunnioituksella, joka yksinään ja yöllä ajaa isopäistä ruhtinasta ja tappaa hänet."

Tarzan oli kuullut, missä määrin arabialaiset kunnioittivat leijonan surmaajaa, eikä hän pahoitellut, että sattuma oli noin suosiollisena tullut hänen avukseen pelastamaan hänet heimon halpamaisesta kidutuksesta. Vähän sen jälkeen hänet vietiin vuohennahkatelttaan leirin yläosaan. Siellä hänelle annettiin ruokaa ja sitten hänet jätettiin sidottuna sinne lepäämään kotitekoisen maton kappaleelle.

Hän näki vartijan istumassa heikon vankilan ovella, mutta kun hän yritti murtaa vahvoja siteitänsä, havaitsi hän, että kaikki ylimääräinen varovaisuus hänen vangitsijainsa taholta oli aivan tarpeetonta. Eivät edes hänen jättiläislihaksensa voineet katkoa noita monisäikeisiä köysiä.

Juuri ennen pimeäntuloa lähestyi useita miehiä telttaa, jossa hän virui, ja he astuivat sisälle. Kaikki olivat arabialaisessa puvussa, mutta piankin muuan joukosta astui Tarzanin luo, ja kun hän antoi kasvojensa alapuolta verhonneen vaatteen poimujen valahtaa sivulle, näki apinamies Nikolas Rokoffin häijyt kasvot. Miehen partaisilla huulilla oli pahanilkinen hymy.

"Ah, monsieur Tarzan", sanoi hän, "tämäpä vasta hauskaa! Mutta miksi ette nouse tervehtimään vierastanne?" Sitten hän raa'asti kiroten karjaisi: "Ylös siitä, koira!" ja vetäen jalkansa taaksepäin potkaisi Tarzania saappaallaan rajusti kylkeen. "Tästä saat vielä, ja tästä ja tästä", jatkoi hän potkiessaan Tarzania kasvoihin ja kylkeen. "Kerran jokaisesta solvauksestasi minua kohtaan."

Apinamies ei vastannut — hän ei viitsinyt edes katsahtaa venäläiseen senjälkeen kun oli hänet tuntenut. Vihdoin sheikki, joka oli otsa rypyssä seisonut tämän halpamaisen hyökkäyksen mykkänä katselijana, tuli väliin.

"Seis!" käski hän. "Tapa hänet, jos tahdot, mutta minä en salli uljasta miestä noin häpeällisesti rääkättävän silmieni edessä. Melkeinpä tekisi mieleni päästää hänet vapaaksi, nähdäkseni, kuinka kauan sinä sitten häntä potkisit."

Tämä uhkaus teki nopeasti lopun Rokoffin raakuudesta, sillä hän ei suinkaan tahtonut nähdä Tarzania kahleistaan päästettynä, niin kauan kuin oli noiden mahtavain käsivarsien ulottuvilla.

"Ei minun duarini piirissä", vastasi sheikki. "Kun hän lähtee täältä, lähtee hän elävänä. Mitä teet hänelle erämaassa, ei liikuta minua, mutta en tahdo ranskalaisen verta heimoni viaksi vieraan riidan vuoksi, — tänne lähetettäisiin sotaväkeä, surmattaisiin monta kansastani, poltettaisiin telttamme ja ajettaisiin karjamme pois."

"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin alapuolelle ja lopetan hänet siellä."

"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi ranskalaista."

Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen, — on jo pimeä."

"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."

Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.

"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".

Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli, maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.

Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan ollut lähempänä kuolemaa.

Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan, villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako? Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.

Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan. Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, — ei, vaan tappio nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta taistella henkensä edestä.

Puoliyö oli juuri lähestymässä, ajatteli Tarzan. Hänellä oli muutamia tunteja elettävänä. Ehkä hänen vielä onnistuisi temmata Rokoff mukaansa tuolle pitkälle matkalle. Hän saattoi kuulla erämaan villin kuninkaan äänen jo aivan läheltä. Mahdollisesti tuli se etsimään ateriakseen jotakuta duarin karsinoihin suljetuista eläimistä.

Pitkän aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten eroitti Tarzanin harjaantunut korva hiljaa hiipivän olennon lähestymisen. Se tuli vuoria lähimmän teltan taholta — takaapäin. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän odotti tarkkaavaisesti kuunnellen sen ohimenoa. Hetken aikaa vallitsi ulkona hiljaisuus, niin kaamea hiljaisuus, että Tarzania ihmetytti, kun ei kuullut eläimen hengitystä, vaikka hän oli varma, että se oli kyyristyneenä hänen telttansa takaseinustalle.

Nyt! Se liikkuu jälleen. Hiipii lähemmäksi. Tarzan kääntää päätänsä ääntä kohti. Teltassa on kovin pimeä. Verkalleen kohoaa sen takakaistale maasta pään ja olkapäiden nostamana, ja hahmo näyttää puolihämärässä aivan mustalta. Taempaa kajastaa hämärästi erämaa, jota tähdet heikosti valaisevat.

Synkeä hymy väreilee Tarzanin huulilla. Rokoff tulee ainakin puijatuksi. Kuinka sitä miestä kiukuttaneekaan! Ja Tarzania odottaa armollisempi kuolema kuin hän venäläisen käsissä olisi kokenut.

Nyt teltan takaosa putoaa paikoilleen ja on jälleen pimeä. Mikä tahansa se lieneekin, se on nyt teltassa hänen kanssaan. Hän kuulee sen hiipivän lähemmäksi, — nyt se on hänen vieressään. Hän sulkee silmänsä ja odottaa mahtavaa käpälää. Hänen ylöskäännetyille kasvoilleen osuu pimeässä hapuilevan käden vieno kosketus, ja sitten kuiskaa tytönääni tuskin kuuluvasti hänen nimeänsä.

"Niin, minä se olen", kuiskaa hän vastaukseksi. "Mutta ken taivaan nimessä on se, joka minua kutsuu?"

"Sidi Aissan uled-nail", kuului vastaus. Tytön puhuessa Tarzan tunsi hänen käsittelevän hänen siteitänsä. Silloin tällöin kosketti veitsen kylmä teräs hänen ihoansa. Hetkistä myöhemmin hän oli vapaa.

"Tulkaa!" kuiskasi ääni. Nelinryömin hän seurasi tyttöä ulos teltasta samaa tietä kuin tämä oli tullut. Arabiatar ryömi edelleen pitkin maata, kunnes oli saavuttanut pienen pensaikon. Täällä hän pysähtyi, kunnes Tarzan ehti hänen viereensä. Hetkisen katseli apinamies tyttöä ennenkuin puhui.

"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin. "Miksi olet täällä? Mistä tiesit minun olevan vankina tuossa teltassa? Kuinka juuri sinä satuit pelastajakseni?"

Neitonen hymyili. "Olen tullut pitkän matkan tänä iltana", sanoi hän, "ja meillä on pitkä matka edessämme ennenkuin olemme vaarattomassa paikassa. Tulkaa; minä kerron teille kaikki kävellessämme."

"Minä en ollut ihan varma, että koskaan pääsisin luoksenne", sanoi tyttö vihdoin, "el adrea oli liikkeellä, ja kun olin jättänyt hevoset, niin hän kaiketi vainusi minua ja seurasi,— olin kauheasti säikähdyksissä".

"Oletpa sinä reipas tyttö!" sanoi Tarzan. "Ja sinä antauduit kaikkeen tuohon vaaraan muukalaisen — uskottoman tähden?"

"Minä olen sheikki Kadur ben Sadenin tytär", vastasi hän. "En ansaitsisi olla hänen tyttärensä, jollen panisi henkeäni alttiiksi pelastaakseni miehen, joka pelasti minut silloin kun vielä luuli, että minä olin vain tavallinen uled-nail."

"Kuitenkin", intti Tarzan, "olet hyvin reipas tyttö. Mutta mistä tiesit, että olin tuolla vankina?"

"Ahmed-din-Taleb, joka on minun serkkuni isän puolelta, kävi tapaamassa eräitä tuttaviaan siitä heimosta, joka teidät otti kiinni. Hän oli duarissa silloin, kun teidät tuotiin. Kotiin päästyänsä hän kertoi meille isosta frankista, jonka Ali ben Ahmed vangitsi toiselle frankille, ja että tämä tahtoi hänet tappaa. Kuvauksesta tiesin, että sen täytyi olla te. Isä oli poissa. Minä koetin suostutella muutamia miehiä tulemaan teidät pelastamaan, mutta ne eivät tahtoneet, vaan sanoivat: 'Tappakoot uskottomat toisiansa, jos tahtovat. Se ei kuulu meihin; ja jos menemme sekaantumaan Ali ben Ahmedin suunnitelmiin, niin me vain ärsytämme hänen heimonsa taisteluun oman kansamme kanssa.'

"Kun siis tuli pimeä, niin minä tulin yksin, ratsastin hevosella ja toin toisen teitä varten. Ne ovat sidottuina tänne lähelle. Aamulla olemme isäni duarissa. Hänen pitäisi nyt itse olla kotona, — tulkoot sitten yrittämään riistää Kadur ben Sadenilta hänen ystävänsä."

"Meidän pitäisi olla hevosten lähellä", sanoi tyttö. "Ihme, että minä en niitä täällä näe."

Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä kohti.

"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä turvassa aukealla."

Ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa jalkaisin. Matka piti matalan etukukkulan yli, mutta tyttö tunsi tien yhtä hyvin kuin äitinsä kasvot. He kävelivät kevyin, keinuvin askelin. Tarzan pysyi kämmenen leveyden taempana tytön hartioista, jotta tämä voisi määrätä nopeuden ja siten välttää väsymistä. Kävellessään he juttelivat ja pysähtyivät silloin tällöin kuuntelemaan, ajettaisiinko heitä takaa. Nyt oli kaunis, kuutamoinen yö. Ilma oli viileää ja virkistävää. Heidän takanaan näkyi erämaan ääretön ulappa, jossa siellä täällä päilyi joku keidas. Heidän juuri jättämänsä pienen hedelmällisen paikan taatelipalmut ja vuohennahkatelttain kehä kuvastuivat terävästi keltaista hiekkaa vasten — aaveparatiisina aavemerellä. Heidän edessään kohosivat jylhät ja äänettömät vuoret. Tarzanin veri kuohahti hänen suonissaan. Tämä oli elämää! Hän vilkaisi vieressään astelevaan tyttöön — erämaan tyttäreen, joka polki kuolleen maan povea rehoittavan viidakon pojan kanssa. Tarzan hymyili tälle ajatukselle. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut sisar, ja että se olisi ollut tämän tytön kaltainen. Mikä reipas toveri se olisi ollutkaan!

He olivat nyt ehtineet vuoristoon ja matka joutui hitaammin, sillä polku oli jyrkempi ja kovin kallioinen.

Jonkun aikaa he olivat olleet ääneti. Tyttö mietiskeli, pääsisivätkö he isän duariin ennenkuin takaa-ajajat heidät saavuttaisivat. Tarzan toivoi, että tätä kävelyä kestäisi iän kaiken. Jos tyttö vain olisi mies, niin se voisikin jatkua. Hän ikävöi ystävää, joka rakastaisi samaa villiä elämää kuin hän. Hän oli oppinut kaipaamaan toveruutta, mutta hänen onnettomuudekseen useimmat hänen tuntemistaan miehistä rakastivat enemmän puhtaita liinavaatteita ja kerhojansa kuin alastomuutta ja aarniometsää. Se oli tietenkin vaikeata ymmärtää, mutta kaikesta päättäen he ymmärsivät.

Nuo kaksi olivat juuri kaartaneet kallion, jonka liepeillä polku puikkelehti, kun he äkkiä pysähtyivät. Siellä heidän edessään ihan polun keskellä seisoi Numa, el adrea, musta leijona. Sen vihreät silmät kiiluivat häijysti, se paljasti hampaansa ja pieksi vihaisesti hännällään tummanruskeita kylkiänsä.

Sitten se karjaisi — niinkuin karjaisee kauhea, peloittava leijona, ollessaan kiusaannuksissa nälästä.

"Veitsesi", sanoi Tarzan tytölle ojentaen kätensä. Tämä sujahdutti veitsenpään hänen odottavaan kämmeneensä. Siihen taittuessaan Tarzan veti hänet pois ja tuuppasi hänet taaksensa. "Riennä takaisin erämaahan niin nopeasti kuin voit. Jos kuulet minun kutsuvan, tiedät, että kaikki on hyvin, ja silloin voit palata."

"Tee niinkuin neuvon", käski toinen. "Nopeasti! Leijona on hyökkäämäisillään."

Tyttö peräytyi muutaman askeleen ja jäi odottamaan kauheaa näytelmää, jonka tiesi pian tapahtuvan.

Leijona lähestyi hitaasti Tarzania, kuono maassa kuin taisteluun haastavan härän, häntä nyt suorana ja vavisten kuin äärettömästä kiihtymyksestä.

Apinamies seisoi puolikumarassa, pitkä arabialaispuukko välkkyen kuutamossa. Hänen takanaan seisoi tyttö jännittyneenä ja liikkumattomana kuin veistokuva. Hän oli hiukan eteenpäin kumartuneena, huulet raollaan, silmät suurina. Hänen ainoa tietoinen ajatuksensa oli tuon miehen urheuden ihmettely, kun tämä hennoin veitsin rohkeni astua isopäistä ruhtinasta vastaan. Hänen oman rotunsa mies olisi polvistunut rukoukseen ja vastustamatta antanut noiden kauheiden torahampaiden itsensä murskata. Kummassakin tapauksessa olisi tulos sama — yhtä vääjäämätön. Mutta tyttö ei voinut vastustaa ihailun väristystä, katsellessaan edessään olevaa sankarillista miestä. Jättiläisruumis ei edes vavahtanut — asento oli yhtä uhkaava ja uhmaava kuin itse Numan.

Leijona oli nyt aivan lähellä häntä — vain muutama askel väliä. Se lyyhistyi ja sitten se loikkasi korvia vihlovin karjahduksin.

YHDESTOISTA LUKU

Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina, el adrea luuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento — eikä Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.

Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.

Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä, havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännyt el adrean olkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi, että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen, kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen vasemman olkapään takana.

Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, — mutta jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuin el adrean läsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.

Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, — hän luuli kamppailun kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.

Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen vapaasti, hymyillen vastaan.

"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies, jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässä el adrean kanssa ja voittanut el adrean itse haavoittumatta, — tai ollenkaan voittanut hänet. Ja tuo huuto — se ei ollut ihmishuuto. Miksi te karjaisitte?"

Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen olento."

Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä eläintä.

Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei enää ollut saapuvilla.

Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille päin.

He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet. Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.

Hänen ilonsa tyttären onnellisesta paluusta oli verrattavissa vain hänen kiitollisuuteensa Tarzania kohtaan siitä, että tämä yön vaarojen halki toi tytön turvallisesti kotiin, ja mielihyvään siitä, että tytär oli ajoissa ehtinyt pelastamaan miehen, joka kerran oli hänet pelastanut.

Mitään kunnioitusta ei Kadur ben Saden laiminlyönyt osoittaakseen apinamiehelle arvonantoansa ja ystävyyttänsä. Kun tyttö oli kertonut el adrean surmaamisen, ympäröi Tarzanin joukko ihastuneita arabialaisia, — se oli varma tie heidän ihailuunsa ja kunnioitukseensa.

Vanha sheikki kehoitti Tarzania jäämään jatkuvasti hänen vieraakseen. Halusipa hän ottaa hänet heimokunnan jäseneksikin, ja apinamiehen mieltä tenhosi jonkun aikaa puolittain kypsynyt päätös jäädä näiden luonnon lasten luo, joita hän ymmärsi ja jotka näkyivät häntä ymmärtävän. Hänen mieltymyksensä ja kiintymyksensä tyttöön olivat voimakkaina tekijöinä yllyttämässä häntä myönteiseen päätökseen.

Jos tuo toveri olisi ollut mies, tuumi hän, niin hän ei olisi epäröinyt, sillä silloin hän olisi saanut mieluisensa kumppanin, jonka seurassa olisi voinut ratsastaa ja metsästää mielensä mukaan; mutta näin ollen heitä olisivat rajoittaneet sovinnaiset tavat, joita erämaan villit paimentolaiset noudattavat vielä ankarammin kuin niiden sivistyneemmät serkut. Ja jonkun ajan päästä tyttö naitettaisiin jollekulle noista tummista sotureista ja heidän ystävyyssuhteensa loppuisi. Niinpä Tarzan päätti kieltäytyä sheikin ehdotuksesta, vaikka viipyikin viikon hänen vieraanaan.

Hänen lähtiessään ratsasti Kadur ben Saden ja viisikymmentä valkoviittaista soturia häntä saattamaan Bu Saadaan. Heidän noustessaan ratsuilleen Kadur ben Sadenin duarissa lähtöpäivän aamuna, tuli tyttö sanomaan jäähyväiset Tarzanille.

"Olen rukoillut, että jäisitte meidän luoksemme", sanoi hän koruttomasti, Tarzanin kumartuessa satulastaan puristamaan hänen kättänsä hyvästiksi, "ja nyt minä rukoilen teidän palaamistanne".

Hänen kauniissa silmissään oli kaihomielinen ilme ja suupielet värähtivät tunteellisesti. Se liikutti Tarzania.

Bu Saadan ulkopuolella hän sanoi Kadur ben Sadenille ja hänen väelleen hyvästi, sillä oli olemassa syitä, jotka vaativat häntä saapumaan kaupunkiin mahdollisimman salaisesti, ja kun hän oli ne selittänyt sheikille, yhtyi tämä hänen päätökseensä. Arabialaisten oli ratsastettava kaupunkiin hänen edellään, hiiskumatta mitään siitä, että hän oli ollut heidän parissansa. Myöhemmin saapuisi Tarzan yksinään ja menisi suoraa päätä vähän tunnettuun alkuasukas-yömajaan.

Niinpä, kun hän saapui kaupunkiin vasta pimeän jälkeen, häntä ei nähnyt kukaan, joka hänet tunsi, ja hän pääsi huomaamatta yömajaan. Syötyään päivällistä Kadur ben Sadenin kanssa, joka oli hänen vieraanansa, hän lähti kiertoteitse entiseen hotelliinsa, ja tullen takaovesta sisään etsi isännän, joka kummastui suuresti nähdessään hänen elävän.

Niin, monsieurille oli postia; hän kävisi sen noutamassa. Ei, hän ei mainitsisi monsieurin palaamisesta kellekään.

Sitten hän tuli takaisin, tuoden tukun kirjeitä. Yksi niistä sisälsi määräyksen Tarzanin esimieheltä, että hän jättäisi nykyisen hommansa ja rientäisi Kap-kaupunkiin ensimmäisellä höyrylaivalla, mikä oli saatavissa. Siellä hän saisi enemmän ohjeita toiselta asiamieheltä, jonka nimi ja osoite hänelle annettiin. Siinä kaikki — lyhyesti, mutta selvästi. Tarzan valmistausi lähtemään Bu Saadasta seuraavana aamuna. Sitten hän meni linnueeseen kapteeni Gerardia tapaamaan, jonka hotellin ovenvartija ilmoitti edellisenä päivänä palanneen osastoinensa.

Hän tapasi upseerin hänen asunnossaan. Kapteeni kummastui ja iloitsi nähdessään Tarzanin elävänä ja terveenä.

"Kun luutnantti Gernois palasi ja ilmoitti, ettei ollut teitä löytänyt paikalta, johon olitte halunnut jäädä siksi aikaa kun osasto suoritti etsintänsä, tulin minä kovin levottomaksi. Etsimme päiväkausia vuorilta. Sitten tuli sana, että leijona oli teidät tappanut ja syönyt. Todistukseksi tuotiin meille kiväärinne. Hevosenne oli palannut leiriin toisena päivänä katoamisenne jälkeen. Emme voineet epäillä. Luutnantti Gernois oli murheen vallassa — hän otti koko syyn päälleen. Hän itse tahtoi lähteä etsimistä toimeenpanemaan. Hän tapasikin arabialaisen, jolla oli teidän pyssynne. Hän riemastuu kuullessaan, että olette pelastunut."

"Hän on nyt kaupungilla, muutoin kutsuttaisin hänet", jatkoi kapteeni
Gerard. "Minä ilmoitan hänelle heti, kun hän palaa."

Tarzan antoi upseerin luulla, että hän oli eksynyt ja harhaillessaan joutunut Kadur ben Sadenin kylään, josta sheikki oli saattanut hänet takaisin Bu Saadaan. Niin pian kuin mahdollista hän sanoi kunnon upseerille hyvästi ja riensi takaisin kaupunkiin. Maurilaisessa yömajassa hän oli Kadur ben Sadenin välityksellä kuullut mielenkiintoisia uutisia. Kerrottiin mustapartaisesta valkoisesta miehestä, joka aina liikkui arabialaiseksi puettuna. Jonkun aikaa hän oli hoidellut taittunutta rannettaan. Hiljakkoin oli ollut poissa Bu Saadasta, mutta oli nyt palannut; ja Tarzan tunsi hänen lymypaikkansa. Sinne hän suuntasi askeleensa.

Hän hapuili ahtaita löyhkääviä kujia pitkin, joilla oli pimeää, kuin hornassa, ja nousi sitten ränstyneitä portaita, joiden päässä oli suljettu ovi ja pienoinen, lasittamaton ikkuna. Ikkuna oli korkealla savihökkelin matalan räystään alla. Tarzan saattoi juuri ulottua sen alireunaan. Hän nosti itseänsä verkalleen, kunnes hänen silmänsä olivat ikkunan alireunan yläpuolella. Huone oli sisäpuolelta valaistu, ja pöydän ääressä istuivat Rokoff ja Gernois. Gernois puhui.

"Te Rokoff olette piru!" lausui hän. "Olette ahdistellut minua, kunnes olen menettänyt viimeisenkin riekaleen kunniastani. Olette pakottanut minut murhaan; sillä sen Tarzanin veri on minun vastuullani. Jollei se toinen paholaisen sikiö, Paulvitsh, myöskin tietäisi salaisuuttani, niin tappaisin teidät täällä tänä iltana paljain käsin."

Rokoff nauroi. "Sitä ette tee, rakas luutnantti", sanoi hän. "Sinä hetkenä kun minut löydettäisin murhattuna, lähettäisi kelpo Alexis sotaministerille täydet todistukset jutusta, jota niin hartaasti haluatte salata; ja sitäpaitsi hän syyttäisi teitä minun murhastani. Olkaahan toki järkevä. Minä olen paras ystävänne. Enkö ole puolustanut kunniaanne aivan kuin se olisi omani?"

"Vielä yksi pieni suoritus", jatkoi Rokoff, "sekä haluamani paperit, ja minä annan teille kunniasanani, etten sittemmin enää koskaan pyydä teiltä ropoakaan enkä muuta tiedonantoa".

"Ja siihen teillä on hyvät syynne", murahti Gernois. "Se, mitä pyydätte, vie minulta viimeisen roponi ja ainoan arvokkaan sotilaallisen salaisuuden, mikä minulla on hallussani. Teidän tulisi minulle tiedosta maksaa eikä sen lisäksi kiristää minulta vielä rahoja."

"Minä maksan teille pitämällä kieleni kahleissa", vastasi Rokoff. "Mutta päättäkäämme! Tahdotteko vai ettekö tahdo? Annan teille kolme minuuttia miettimisaikaa. Jollette myönny, niin lähetän tänä iltana komentajallenne kirjelapun, joka johtaa samaan häväistykseen, minkä Dreyfus kärsi — ainoana eroituksena vain, että hän kärsi syyttömästi."

Hetkisen istui Gernois pää kumarassa. Vihdoin hän nousi. Hän veti kaksi paperia povestaan.

"Tässä", sanoi hän toivottomasti, "ne olivat minulla valmiina, sillä minä tiesin, että tämä olisi ainoa ratkaisu". Hän ojensi ne venäläiselle.

"Teitte viisaasti, Gernois", sanoi hän. "En minä teitä enää häiritse — jollette satu keräämään jälleen rahoja tai tietoja", ja hän irvisti.

"Sitä ette koskaan tee, koira!" sähisi Gernois. "Ensi kerralla minä tapan teidät. Olin vähällä tehdä sen tänä iltana. Tunnin ajan istuin ennen tänne tuloani nämä kaksi paperia edessäni pöydällä. Niiden vieressä oli panostettu revolverini. Koetin ratkaista edellisetkö vai jälkimmäisen ottaisin mukaani. Ensi kerralla valinta on helpompi, sillä minä olen jo tehnyt päätökseni. Läheltä jo hipaisi tänä iltana, Rokoff; älkää kiusatko kohtaloa toistamiseen."

Sitten Gernois nousi lähteäkseen. Tarzanilla oli tuskin aikaa pudottautua sulakkeelle ja häipyä varjoon etäämmälle ovesta. Sentään hän tuskin toivoi välttävänsä ilmituloa. Sillake oli kovin kapea, ja vaikka hän litistäysi seinää vasten sen ulkoreunalla, oli hän tuskin enempää kuin jalan päässä oviaukosta. Melkein heti avautui ovi ja Gernois astui ulos. Rokoff oli hänen takanaan. Kumpikaan ei puhunut. Gernois oli astunut ehkä kolme askelta portaita alaspäin, kun hän pysähtyi ja puoliksi kääntyi ikäänkuin palatakseen huoneeseen.

Tarzan tiesi, että ilmitulo olisi välttämätön. Rokoff seisoi vielä kynnyksellä jalan päässä hänestä, mutta hän katseli vastakkaiseen suuntaan, Gernoisia kohti. Sitten upseeri, kaiketikin muuttaen taas mieltään, jatkoi matkaansa alaspäin. Tarzan saattoi kuulla Rokoffin huokaisevan helpotuksesta. Hetkistä myöhemmin palasi venäläinen huoneeseen ja sulki oven.

Tarzan odotti, kunnes Gernois oli hyvin ehtinyt päästä äänen kantamattomiin, ja astui sitten huoneeseen. Hän oli Rokoffin vieressä ennenkuin mies ehti nousta tuolilta, jolla istui tarkastellen Gernoisilta saamaansa paperia. Kun hän kohotti silmänsä ja äkkäsi apinamiehen kasvot, muuttui hän itse lyijynharmaaksi.

"Mitä te haluatte?" kuiskasi Rokoff, sillä katse apinamiehen silmissä säikähdytti häntä. "Oletteko tullut minut tappamaan? Ette uskalla. Teidät mestattaisiin giljotiinilla. Te ette tohdi tappaa minua."

"Minä tohdin tappaa teidät, Rokoff", vastasi Tarzan, "sillä kukaan ei tiedä, että olette täällä, tai että minä olen täällä, ja Paulvitsh kertoisi, että teidät surmasi Gernois. Minä kuulin teidän sanovan niin Gernoisille. Mutta se ei minuun vaikuttaisi, Rokoff. En välitä, tietääkö joku, että olen teidät tappanut; teidän tappamisenne olisi minulle nautinto, joka yllin kyllin korvaisi kaiken mahdollisen rangaistuksen. Te, Rokoff, olette halveksittavin, viheliäisin pelkuri, mistä koskaan olen kuullut. Teidät pitäisi tappaa. Minä tappaisin teidät kovin mielelläni", ja Tarzan astui lähemmäksi.

Rokoffin hermot olivat pingoittuneet äärimmilleen. Hän riensi parahtaen viereistä huonetta kohti, mutta apinamies oli hänen niskassaan, kun harppaus oli vasta puoliksi tehty. Rautaiset sormet etsivät hänen kurkkuaan — kurja pelkuri vinkui kuin pistetty sika, kunnes Tarzan oli sulkenut hänen ilmaläppänsä. Sitten apinamies kohotti hänet seisaalle, yhä kuristaen häntä. Venäläinen sätkytteli turhaan — hän oli kuin vauva Apinain Tarzanin mahtavassa puristuksessa.

Tarzan pani hänet tuolille ja, paljoa ennen kuin oli pelkoa miehen kuolemisesta, hellitti otteensa. Kun venäläisen yskänpuuska oli vaimentunut, puhui Tarzan hänelle jälleen.

"Olen antanut teidän maistaa kuoleman tuskia", sanoi hän. "Mutta minä en tapa teitä — tällä kertaa. Minä säästän teidät yksinomaan erittäin kunnollisen naisen vuoksi, jonka suurena onnettomuutena oli syntyä samasta äidistä kuin te. Mutta minä säästän teidät vain tämän kerran hänen tähtensä. Jos joskus kuulen, että olette jälleen häirinnyt häntä tai hänen puolisoansa, jos joskus häiritsette minua jälleen, jos kuulen teidän palanneen Ranskaan tai johonkin Ranskan alusmaahan, niin otan ainoaksi työkseni tavoittaa teidät ja lopettaa tänä iltana aloittamani kuristamisen." Sitten hän kääntyi pöytään, jolla paperit vielä olivat. Hänen ottaessaan ne siitä Rokoff tuijotti kauhistuneena.

Tarzan tutki sekä shekin että toisen paperin. Hän kummastui viimemainitun sisältämistä tiedoista. Rokoff oli osaksi lukenut sen, mutta Tarzan tiesi, että kukaan ei voinut muistaa siinä olevia merkillisiä seikkoja ja numeroita, jotka tekivät sen todella arvokkaaksi Ranskan viholliselle.

"Nämä ovat mielenkiintoisia esikunnan päällikölle", sanoi hän pistäessään paperit taskuunsa.

Seuraavana aamuna ratsasti Tarzan pohjoiseen, matkallaan Buiraan ja Algeriin. Hänen ratsastaessaan hotellin ohi seisoi luutnantti Gernois verannalla. Kun hänen silmänsä kohtasivat Tarzanin, muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi kuin liitu. Apinamies olisi suonut, että tätä kohtausta ei olisi sattunut, mutta hän ei voinut sitä välttää. Hän tervehti upseeria ratsastaessaan ohi. Konemaisesti vastasi Gernois tervehdykseen, mutta nuo kaameat, ammottavat silmät seurasivat ratsastajaa ja niiden ainoana ilmeenä oli kauhu. Oli ikäänkuin kuollut mies olisi katsellut aavetta.

Sidi Aissassa Tarzan tapasi ranskalaisen upseerin, johon oli tutustunut äskeisin kaupungissa oleskellessaan.

"Te lähditte Bu Saadasta aikaisin?" kysyi upseeri. "Ette siis ole kuullut Gernois-poloisesta?"

"Hän oli viimeinen, jonka näin sieltä ratsastaessani", vastasi
Tarzan. "Mitä hänestä?"

Kahta päivää myöhemmin Tarzan pääsi Algeriin. Siellä hän kuuli, että hänen oli odotettava kaksi päivää ennenkuin pääsisi Kap-kaupunkiin lähtevään laivaan. Hän käytti aikansa kirjoittamalla täyden selostuksen toiminnastaan. Rokoffilta riistämiänsä salaisia papereita hän ei liittänyt mukaan, sillä hän ei tohtinut jättää niitä omasta hallustaan ennenkuin oli valtuutettu luovuttamaan ne jollekulle toiselle asiamiehelle tai itse palaisi Pariisiin ja toisi ne mukanaan.

Kun Tarzan nousi laivaansa odotuksen jälkeen, joka hänestä oli ollut mitä ikävin, tarkkasi kaksi miestä häntä yläkannelta. Molemmat olivat muodikkaasti puetut ja sileiksi ajellut. Pitemmällä oli hiekanvärinen tukka, mutta hänen kulmakarvansa olivat hyvin mustat. Myöhemmin päivällä he tapasivat Tarzanin sattumalta kannella, mutta kun toinen kiireellisesti kiinnitti toverinsa huomion johonkin merellä, olivat heidän kasvonsa käännetyt poispäin Tarzanista hänen ohi mennessään, joten hän ei nähnyt heidän piirteitänsä. Hän ei todella kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Noudattaen päällikkönsä ohjeita oli Tarzan matkustajain luetteloon merkinnyt itsensä tekaistulla nimellä John Caldwell, Lontoo. Hän ei käsittänyt sen tarpeellisuutta ja se tuotti hänelle melkoista miettimistä. Mitähän osaa hänen oli näyteltävä Kap-kaupungissa, ihmetteli hän.

"No hyvä", ajatteli hän. "Taivaan kiitos, että olen nyt päässyt Rokoffista. Hän alkoi minua ärsyttää. Olenkohan tosiaan tulossa niin sivistyneeksi, että minulle jo alkaa kehittyä hermosto? Hän minulle sellaisen hankkisi, jos kukaan, sillähän ei taistele rehellisesti. Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee. On ikäänkuin Numa, leijona, olisi yllyttänyt Tantorin, norsun, ja Histahin, käärmeen, yhtymään kanssaan liittoon minut surmatakseen. Silloin en koskaan olisi tiennyt, millä hetkellä tai kuka kulloinkin hyökkäisi kimppuuni. Mutta luontokappaleet ovat ihmisiä ritarillisempia — ne eivät alennu halpamaiseen juoneen."

Päivällisellä sinä iltana istui Tarzan nuoren naisen vieressä, jonka paikka oli kapteenin vasemmalla puolella. Kapteeni esitteli heidät.

Neiti Strong! Missä hän oli tuon nimen ennen kuullut? Se oli hyvin tuttu. Ja sitten tytön äiti antoi hänelle vihjeen puhuttelemalla tytärtään Hazeliksi.

Hazel Strong! Mitä mustoja tuo nimi herättikään. Tälle neidille osoitettu, Jane Porterin kauniin käden piirtämä kirje oli tuonut hänelle ensimmäisen sanoman naisesta, jota hän rakasti. Kuinka elävästi hän muistikaan illan, jolloin oli siepannut sen kauan sitten kuolleen isänsä majassa olevan pöydän laatikosta. Jane Porter oli siellä istunut kirjoittamassa sitä myöhään yöhön, hänen kyyröttäessään ulkona pimeässä. Kuinka neitonen tuona yönä olisikaan kauhistunut, jos olisi tiennyt, että villi viidakon elukka oli kyykistyneenä hänen ikkunansa alla tarkaten jokaista hänen liikettänsä.

KAHDESTOISTA LUKU

Siirtykäämme muutama kuukausi ajassa taaksepäin ja palatkaamme pienen pohjois-Wisconsinissa sijaitsevan rautatieaseman tuulenpieksämälle sillalle. Metsäpalojen savu riippuu matalalla seudun yli, ja sen kitkerä katku kirveltää pienen kuusihenkisen ryhmän silmiä, joka seisoo odottamassa junan saapumista, matkustaakseen sillä etelää kohti.

Kädet ristissä pitkän nuttunsa takaliepeiden alla, kävelee professori Archimedes Q. Porter edestakaisin, alati uskollisen sihteerinsä, herra Samuel T. Philanderin, valppaiden silmien häntä tarkatessa. Kahdesti hän oli muutaman viime minuutin aikana hajamielisyydessään lähtenyt raiteiden yli läheistä rämettä kohti; mutta silloin oli väsymätön herra Philander heti pelastanut hänet ja laahannut takaisin.

Jane Porter, professorin tytär, keskustelee väkinäisesti ja elottomasti William Cecil Claytonin ja Apinain Tarzanin kanssa. Lyhyt hetkinen sitten oli pienessä odotushuoneessa tapahtunut rakkaudentunnustus ja itsekieltäymys, tuhoten kahden seurassaolijan elämän ja onnen; mutta William Cecil Clayton, loordi Greystoke, ei ollut toinen näistä henkilöistä.

Neiti Porterin takana häilähteli äidillinen Esmeralda. Hänkin oli onnellinen, sillä eikö hän ollut palaamassa rakkaaseen Marylandiinsa? Hän saattoi jo hämärästi nähdä saapuvan veturin tummana hehkuvan lyhdyn sumuisen savun läpi. Miehet alkoivat koota käsilaukkuja.

Äkkiä huudahti Clayton: "Hyväinen aika! Unohdin ulsterini odotushuoneeseen", ja riensi sitä noutamaan.

"Hyvästi, Jane", virkkoi Tarzan ojentaen kätensä, "Jumala siunatkoon teitä!"

"Hyvästi", vastasi tyttö heikosti. "Koettakaa unohtaa minut… Ei, ei, sillä minä en voisi sietää ajatusta, että olisitte minut unohtanut."

"Siitä ei ole pelkoa, rakas ystävä", sanoi Tarzan. "Kunpa taivas soisi, että voisin unohtaa! Silloin olisi paljoa helpompaa kuin vaeltaa maailman läpi aina muistaen menetettyä mahdollisuutta. Te tulette kuitenkin onnelliseksi, olen varma siitä, — teidän täytyy tulla. Voitte ilmoittaa toisille päätökseni ajaa autollani New Yorkiin, — en tunne kykeneväni sanomaan Claytonille hyvästi. Tahdon aina muistella häntä ystävällisin tuntein, mutta pelkään, että minussa on vielä liian paljon villipetoa, jotta minut voisi uskoa varsin pitkäksi aikaa miehen pariin, joka on minun ja sen ainoan henkilön välillä, jota minä maailmassa haluan."

Kun Clayton kumartui ottamaan takkinsa odotushuoneesta, osuivat hänen silmänsä lattialla olevaan sähkösanomaan. Hän kumartui ottamaan sen ylös ajatellen, että se saattoi olla jonkun pudottama tärkeä tiedonanto. Hän vilkaisi siihen nopeasti ja sitten hän äkkiä unohti takkinsa, lähestyvän junan — kaikki, paitsi tuon pienen keltaisen, hirveän paperinpalan, joka oli hänellä kädessään. Hän luki sen kahdesti ennenkuin saattoi täysin käsittää, kuinka kauhean kohtalokas sen sisältö hänelle oli.

Ennenkuin hän oli ottanut sen maasta, oli hän englantilainen aatelismies, laajojen tiluksien ylväs ja varakas omistaja. Hetkinen senjälkeen kun hän oli lukenut paperin, hän tiesi olevansa arvonimetön ja rovoton kerjäläinen. Se oli D'Arnotin kaapelisähkösanoma Tarzanille ja kuului:

Hän horjui kuin olisi saanut kuolettavan iskun. Juuri silloin hän kuuli toisten käskevän häntä rientämään — juna oli pysähtymässä pienen asemasillan luo. Kuin häikäistyneenä hän otti ulsterin kainaloonsa. Hän aikoi kertoa heille sähkösanomasta, kun kaikki olivat junassa. Sitten hän riensi asemasillalle, juuri kun veturi vihelsi kahdesti viimeisenä varoituksena ennen puskurien ensimmäistä tömisevää sysäystä. Toiset olivat ylhäällä kumartuen ulos salonkivaunun sulakkeelta ja hoputtaen häntä rientämään. Hyvinkin viisi minuuttia kului ennenkuin he olivat asettuneet istuimilleen, ja vasta silloin havaitsi Clayton, että Tarzan ei ollut heidän joukossaan.

"Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan takaisin New Yorkiin. Haluaa nähdä Ameriikasta enemmän kuin junan ikkunasta on mahdollista. Hänhän palaa Ranskaan."

Clayton ei vastannut. Hän yritti löytää oikeat sanat selittääkseen Jane Porterille, mikä onnettomuus oli kohdannut häntä — ja Jane Porteria. Hän koetti arvailla, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi tyttöön. Olisiko tämä yhä halukas tulemaan hänen vaimokseen — pelkäksi rouva Claytoniksi? Kamala uhraus, joka jommankumman heistä oli tehtävä, hahmoittui äkkiä suurena hänen mielikuvituksessaan. Sitten tuli kysymys: Vaatiiko Tarzan oikeuksiaan? Apinaihminen oli tiennyt sähkösanoman sisällön jo ennenkuin hän tyynesti kielsi tuntevansa sukuperäänsä! Hän oli myöntänyt, että Kaala, naarasapina, oli hänen äitinsä! Olikohan hän tehnyt sen rakkaudesta Jane Porteriin?

Ei ollut muuta järkevältä näyttävää selitystä. Koska hän siis oli tekeytynyt tietämättömäksi sähkösanoman todistuksesta, niin eikö ollut otaksuttavaa, että hän ei koskaan aikonut vaatia esikoisoikeutensa tunnustamista? Ja jos niin oli, niin mitä oikeutta oli hänellä, William Cecil Claytonilla, vastustaa tämän omituisen miehen toivomuksia ja ehkäistä hänen uhrautumisensa? Jos Apinain Tarzan saattoi tehdä tämän pelastaakseen Jane Porterin onnettomuudesta, niin miksi hän, jonka haltuun tyttö uskoi koko tulevaisuutensa, tekisi mitään hänen edulleen vaarallista?

Ja näin hän aprikoi, kunnes ensimmäinen jalomielinen vaisto julistaa totuus ja luovuttaa arvonimensä ja tiluksensa niiden oikealle omistajalle unohtui itsekkyyden keksimiin viisasteluihin. Mutta koko lopun matkaa ja monta päivää sen jälkeen hän oli ärtynyt ja hajamielinen. Toisinaan tunkeutui esille ajatus, että Tarzan ehkä joskus myöhemmin katuisi jalomielisyyttänsä ja vaatisi oikeuksiaan.

Useita päiviä myöhemmin kun he olivat päässeet Baltimoreen, Clayton mainitsi pian tapahtuvasta vihkimisestä Janelle.

"Aivan ensi päivinä tapahtuvaa. Minun täytyy heti palata Englantiin — haluan, että sinä tulisit mukanani, rakkaani."

"En voi päästä valmiiksi niin pian", vastasi Jane. "Siihen kuluu vähintäänkin kuukausi."

Hän oli iloinen, sillä hän toivoi, että, olipa syy Englantiin palaamiseen mikä tahansa, se saattoi vielä viivyttää häitä. Hän oli tehnyt onnettoman kaupan, mutta hän aikoi esittää osansa uskollisesti katkeraan loppuun saakka — ja kunhan hän vain saisi hiukan hengähdysaikaa, niin hän oli varma menestymisestään siinä. Claytonin vastaus hämmästytti häntä.

"No niin, Jane", sanoi hän. "Se on ikävää, mutta minä siirrän Englannin-matkani kuukaudeksi eteenpäin. Sitten voimme matkustaa yhdessä."

Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen täytyi yksinään palata Englantiin.

Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa. Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista, ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei mitään.

Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin koko pienen perheen — herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki. Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta, jota oli niin kauan epäröinyt.

Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.

Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin paikkoihin. — Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.

Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.

Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean troopillisen aarniometsän povessa — ja hänen sydämensä liiteli ajatusten mukana.

Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.

Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se lienee ollut.

Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen ilmestyminen oli keskeyttänyt.

"Niin", sanoi hän, "minä pidän Ameriikasta hyvin paljon. Mikä tietenkin merkitsee, että pidän ameriikkalaisista, sillä maahan on sitä, miksi sen asukkaat sen tekevät. Tapasin siellä ollessani joitakuita hyvin herttaisia henkilöitä. Muistan erään perheen omasta kaupungistanne, neiti Strong, josta erikoisesti pidin — professori Porterin ja hänen tyttärensä."

"Jane Porterin!" huudahti tyttö. "Tarkoitatteko, että tunnette
Jane Porterin? Kas, hän on kaikkein paras ystäväni maailmassa.
Pikku lapsina kasvoimme yhdessä — olemme tunteneet toisemme monet
ikäkaudet."

"Ohhoh!" vastasi toinen hymyillen. "Sitä teidän olisi vaikea saada kellekään uskotelluksi joka teistä on jommankumman nähnyt."

"Muunnan sitten lausettani", selitti neitonen nauraen. "Olemme tunteneet toisemme kaksi ikäkautta — hänen ikänsä ja omani. Mutta olemme toisillemme tosiaan yhtä rakkaat kuin sisarukset, ja nyt kun minä menetän hänet, on sydämeni melkein murtunut."

"Menetättekö hänet!" huudahti Tarzan. "Mitä, kuinka niin? Ah, ymmärrän. Tarkoitatte, että kun hän on nyt naimisissa ja elää Englannissa, tapaatte hänet harvoin, jos koskaan."

"Niin", vastasi nuori nainen; "ja surullisinta koko jutussa on, että hän ei mene avioliittoon miehen kanssa, jota rakastaa. Voi, se on kauheaa! Mennä naimisiin velvollisuudentunnosta! Minusta se on ihan jumalatonta, kuten hänelle sanoinkin. Se koski minuun niin kipeästi, että vaikka sukulaisten lisäksi olin ainoa henkilö, joka piti kutsuttaman häihin, en tahtonut sallia hänen minua kutsua, sillä minä en olisi mennyt moisen kauhean ilveilyn todistajaksi. Mutta Jane Porter on omituisen itsepintainen. Hän on varma siitä, että hän tekee ainoan teon, joka tässä asiassa on kunniallinen, eikä mikään maailmassa voi estää häntä ottamasta kreivi Greystokea, paitsi Greystoke itse tai kuolema."

"Ja minä säälin miestä, jota hän rakastaa", virkkoi tyttö, "sillä hän rakastaa Janea. En ole koskaan häntä tavannut, mutta ystävättäreni sanoista päättäen hänen täytyy olla hyvin merkillinen henkilö. Hän kuuluu syntyneen Afrikan viidakossa, jossa hurjat, ihmisenmuotoiset apinat ovat hänet kasvattaneet. Ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä tai naista, ennenkuin professori Porter seurueineen heitettiin rannikolle aivan hänen pikku majansa kynnykselle. Hän pelasti heidät kaikennäköisten kauheiden elukkain kynsistä ja suoritti mitä ihmeellisimpiä urotöitä. Kaiken kukkuraksi hän rakastui Janeen ja Jane häneen, vaikkei tyttö sitä koskaan oikein varmasti tiennyt, ennenkuin oli lupautunut loordi Greystokelle."

"Perin merkillistä", jupisi Tarzan takoen aivojaan löytääkseen jonkun verukkeen, millä kääntäisi puheen toisaalle. Hän oli mielissään kuullessaan Hazel Strongin juttelevan Janesta, mutta kun keskustelu kääntyi häneen itseensä, tunsi hän kiusaantumista ja hämmennystä. Mutta hän sai pian hengähdysaikaa, sillä tytön äiti tuli heidän luokseen ja haastelu muuttui ylimalkaiseksi. Seuraavat päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Meri oli tyyni. Taivas oli kirkas. Höyrylaiva kynti tasaisesti etelää kohti, pysähtymättä. Tarzan vietti jokseenkin paljon ajastaan neiti Strongin ja hänen äitinsä seurassa. He kuluttivat hetkiänsä kannella lueskelemiseen, juttelemiseen tai valokuvien ottamiseen neiti Strongin kameralla. Auringonlaskun jälkeen he kävelivät. Eräänä päivänä näki Tarzan neiti Strongin juttelemassa oudon miehen kanssa, jota ei ollut ennen laivalla tavannut. Hänen lähestyessään paria kumarsi mies tytölle, kävelläkseen pois.

"Odottakaa, monsieur Thuran", sanoi neiti Strong; "teidän pitää tavata herra Caldwell. Olemme matkatovereita ja meidän tulisi tutustua toisiimme."

Herrasmiehet kättelivät. Vilkaistessaan herra Thuranin silmiin Tarzan kummastui niiden ilmeen omituisesta tutunomaisuudesta.

"Varmaankin minulla on ollut kunnia tavata monsieur joskus ennenkin", sanoi Tarzan, "vaikka en voi muistaa missä tilaisuudessa".

"Enpä tiedä, monsieur", vastasi hän, "saattaa kyllä olla niin. Minullakin on vieraan henkilön tavatessani joskus ollut samanlainen tunnelma."

"Herra Thuran on selittänyt minulle muutamia merenkulun salaisuuksia", mainitsi tyttö.

Tarzan kiinnitti vähän huomiota sukeutuvaan keskusteluun, — hän koetti muistella, missä oli herra Thuranin ennen nähnyt. Että se oli tapahtunut merkillisissä olosuhteissa, siitä hän oli varma. Nyt lankesi päivänpaiste heihin ja tyttö pyysi herra Thurania siirtämään hänen tuolinsa varjoon. Tarzan sattui sillä aikaa tarkkaamaan miestä ja huomasi, kuinka kömpelösti hän käsitteli tuolia, — vasen ranne oli jäykkä. Se tuntomerkki riitti. Äkkinäinen ajatusten sarja selvitti lopun.

Herra Thuran oli koettanut löytää veruketta sirosti peräytyäkseen. Heidän paikkojensa siirtoa seuraava pysähdys keskustelussa soi hänelle siihen tilaisuuden. Kumartaen syvään neiti Strongille ja nyökäten päällänsä Tarzanille hän kääntyi jättääkseen heidät.

"Hetkinen", virkkoi Tarzan. "Jos neiti Strong suvaitsee, haluan seurata teitä. Palaan tuossa tuokiossa, neiti Strong."

Herra Thuran näytti hätääntyneeltä. Kun miehet olivat ehtineet tytön näköpiiristä, pysähtyi Tarzan laskien kätensä raskaasti toisen olalle.

"Matkustan pois Ranskan alueilta, kuten teille lupasin", vastasi toinen äreästi.

"Niin näytte tekevän", sanoi Tarzan; "mutta minä tunnen teidät liian hyvin oikein uskoakseni, että ihan sattumalta olette samassa laivassa kuin minä. Jos sen muutoin voisinkin uskoa, niin valepukunne karkoittaisi heti mielestäni sellaiset ajatukset."

"Hm", murahti Rokoff olkapäitään kohauttaen, "en käsitä, mitä se teitä liikuttaa tai mitä te sille voitte. Tämä laiva purjehtii Englannin lipulla. Minulla on sama oikeus matkustaa tässä kuin teilläkin, ja siihen nähden, että olette esittänyt tekaistun nimen, lienee minulla parempikin oikeus."

"Emme siitä väittele, Rokoff. Tahdoin vain sanoa teille, että teidän on pysyteltävä loitolla neiti Strongista. Hän on säädyllinen nainen."

"Jos ette, niin minä paiskaan teidät mereen", jatkoi Tarzan. "Älkää unohtako, että minä vain odotan jotakin veruketta." Sitten hän kääntyi kantapäällään ja jätti Rokoffin seisomaan hillitystä vimmasta vavisten.

Hän ei tavannut sitten miestä päiväkausiin, mutta Rokoff ei ollut jouten. Istuen ensiluokan hytissään Paulvitshin kanssa hän sähisi ja noitui uhkaillen kostoista kauheimmalla.

"Minä viskaisin hänet mereen tänä yönä", huudahti hän, "jos olisin varma, että ne paperit eivät ole hänellä muassa. En voi sallia, että ne ehkä joutuisivat mereen hänen kanssaan. Jollet sinä, Alexis, olisi moinen hölmö ja pelkuri, niin keksisit keinon päästäksesi hänen loistohyttiinsä asiakirjoja etsimään."

Paulvitsh hymyili. "Sinä muka olet tämän osakeyhtiön neropatti, rakas
Nikolas", vastasi hän. "Mikset sinä keksi keinoa penkoaksesi herra
Caldwellin hyttiä — häh?"

Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh, joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään sulkematta sen ovea. Viisi minuuttia senjälkeen seisoi Rokoff paikalla, mistä saattoi antaa hälytyksen, jos Tarzan palasi, ja Paulvitsh tutki taitavasti apinamiehen matkatavaroita.

Hän oli juuri epätoivoissaan luopumaisillaan yrityksestä, kun äkkäsi takin, jonka Tarzan oli vastikään riisunut. Silmänräpäystä myöhemmin hänellä oli virallinen kirjekuori kädessään. Pikainen silmäys sen sisältöön toi leveän hymyn venäläisen kasvoille.

Hänen poistuttuaan hytistä ei Tarzan itsekään olisi voinut havaita, että mihinkään kapineeseen oli koskettu senjälkeen kun hän sieltä lähti. Paulvitsh oli mestari alallaan.

Kun hän oli antanut käärön Rokoffille heidän hyttinsä yksinäisyydessä, soitti isompi mies tarjoilijaa ja tilasi puoli pulloa samppanjaa.

"Se oli onnenpotkaus, Nikolas", selitti Paulvitsh. "Kaikesta päättäen hän pitää näitä papereita aina mukanaan, — vain sattumalta hän laiminlöi siirtää ne muuttaessaan takkia muutama minuutti sitten. Mutta tästä tulee hiton hyrinä, kun hän huomaa menetyksensä. Pelkään, että hän heti panee tapauksen sinun tiliisi. Nyt kun hän tietää, että olet laivassa, hänen epäluulonsa kohdistuu heti sinuun."

"Ei ole väliä, ketä hän epäilee — tämän illan perästä", sanoi Rokoff häijysti irvistäen.

Kun neiti Strong sinä iltana oli mennyt alas, nojasi Tarzan laivan kaiteen yli tähystellen etäälle merelle. Joka ilta hän oli niin menetellyt siitä asti kun laivaan tuli. Väliin hän seisoi sillä tavoin kokonaisen tunnin. Ja silmät, jotka olivat vaanineet hänen jokaista liikettään siitä asti kun hän Algerissa astui laivaan, tiesivät, että se oli hänen tapansa.

Hänen seisoessaan siellä tänä iltana väijyivät nuo silmät häntä. Vastikään oli viimeinen viivyttelijä lähtenyt kannelta. Oli sees yö, mutta ilman kuutamoa, — kannella saattoi töin tuskin eroittaa esineet.

Hämärästä hiipi kaksi olentoa apinamiehen taakse. Aaltojen loiske laivan kylkiä vastaan, potkurin surina ja koneiden jyskytys vaimensi heidän melkein äänettöminä lähestyvät askeleensa.

He olivat nyt aivan lähellä häntä ja kumartuivat alas kuin tuulen taivuttamina. Toinen heistä nosti kätensä ja laski sen jälleen ikäänkuin laskien sekunteja — yks' kaks' kolme! Yhtenä miehenä karkasivat molemmat uhrinsa kimppuun, kumpikin tarttui kiinni eri säärestä, ja ennenkuin Apinain Tarzan, vaikka olikin nopea kuin salama, ehti kääntyä pelastuakseen, paiskattiin hänet matalan kaiteen yli ja hän putosi Atlanttiin.

Hazel Strong katseli omasta hämärtyneestä hytinikkunastaan pimeälle merelle. Äkkiä syöksyi möhkäle hänen silmiensä ohi yläkannelta mereen. Se putosi niin nopeasti mustaan veteen, että tyttö ei varmasti eroittanut mitä se oli, — saattoi olla ihminenkin kukaties. Hän kuunteli jonkun aikaa eroittaisiko ylhäältä tuota aina peloittavaa huutoa: "Joku pudonnut mereen!" mutta mitään ei kuulunut. Kaikki oli hiljaista ylhäällä laivassa — kaikki alhaalla meressä.

Tyttö päätti, että oli vain nähnyt laivan miehistön heittävän mereen jonkin roskaröykkiön, ja hetkistä myöhemmin hän meni makuutiloilleen.

KOLMASTOISTA LUKU

Seuraavana aamuna oli Tarzanin paikka suuruspöydässä tyhjä. Neiti Strong oli hiukan utelias, sillä herra Caldwell oli aina pitänyt huolta, että oli saanut syödä aamiaisensa hänen ja hänen äitinsä seurassa. Kun hän myöhemmin istui kannella, pysähtyi herra Thuran vaihtamaan muutaman hilpeän sanan hänen kanssaan. Mies näytti olevan oivallisella tuulella, hänen sävynsä oli äärettömän herttainen. Kun hän astui edelleen, tuntui neiti Strongista, että herra Thuran oli perin miellyttävä mies.

Päivä kului raskaasti. Neiti Strong kaipasi herra Caldwellin tyyntä seuraa. Hänessä oli ollut jotakin, mikä alusta pitäin oli voittanut tytön myötätunnon. Hän oli niin hupaisesti jutellut paikoista, joissa oli käynyt, kansoista ja niiden tavoista sekä villieläimistä. Ja hänellä oli aina ollut kummallinen kyky tehdä vertailuja kesyttömien eläinten ja sivistyneiden ihmisten välillä, mikä osoitti edellisten melkoista tuntemista ja jälkimäisten terävää, vaikka joskus ivallista arvostelemista.

Kun herra Thuran jälleen pysähtyi juttelemaan hänen kanssaan iltapuolella, tervehti neiti Strong sitä hauskana vaihteluna päivän yksitoikkoisuuteen. Mutta häntä oli alkanut vakavasti huolestuttaa herra Caldwellin jatkuva poissaolo. Tavalla tai toisella yhdisti hän sen yhä eilisiltaiseen säikähdykseensä, jolloin tumma esine oli hänen hytinikkunansa ohi pudonnut mereen. Nyt hän mainitsi asiasta herra Thuranille. Oliko tämä nähnyt herra Caldwellia tänään? Ei ollut. Miksi?

"Hän ei ollut aamiaisella kuten tavallista enkä ole nähnyt häntä sitten eilisen", selitti tyttö.

Herra Thuran oli tavattoman huolehtivainen. "Minulla ei ollut iloa läheisesti tuntea herra Caldwellia", sanoi hän. "Mutta hän näytti perin kunnioitettavalta herrasmieheltä. Voikohan hän pahoin ja on sen vuoksi jäänyt hyttiinsä? Se ei olisi ihmeellistä."

"Ei", vastasi tyttö, "eihän se ihmeellistä olisi; mutta jostakin selittämättömästä syystä tunnen hupsua naisellista aavistusta, että tässä asiassa on jotakin hullusti. Minulla on niin omituinen tunne — ikäänkuin tietäisin, että hän ei ole laivassa."

Herra Thuran nauroi herttaisesti. "Hyväinen aika, paras neiti Strong", sanoi hän. "Missäpä ihmeessä hän sitten olisi? Emme ole nähneet maata päiväkausiin."

"Tietenkin tämä on naurettavaa", myönsi tyttö. "Mutta minä en salli asian itseäni kauemmin kiusata; aion ottaa selvän siitä, missä herra Caldwell on", sanoi hän sitten ja viittasi ohimenevää tarjoilijaa luokseen.

"Se saattaa olla vaikeampaa kuin luuletkaan, rakas tyttöseni", ajatteli herra Thuran, mutta ääneen hän virkkoi: "Niin, juuri niin."

"Hakekaahan herra Caldwell, olkaa hyvä", sanoi hän tarjoilijalle, "ja ilmoittakaa hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa huolestuttaa hänen ystäviään".

"Olette kovin kiintynyt herra Caldwelliin", huomautti herra Thuran. "Minusta hän on mainio", vastasi tyttö. "Ja äiti on häneen ihan hullaantunut. Hän on niitä miehiä, joiden parissa tuntee olevansa täysin turvassa, — kukaan ei voisi olla luottamatta herra Cadwelliin."

Hetkistä myöhemmin palasi tarjoilija ilmoittamaan, että herra Caldwell ei ollut hytissään. "En voi löytää häntä, neiti Strong, ja" — hän epäröitsi — "olen kuullut, että hänen vuoteessaan ei viime yönä ole maattu. Kaiketi on parasta ilmoittaa asia kapteenille."

"Kaikin mokomin", huudahti neiti Strong. "Minä lähden itse kanssanne kapteenin luo. Tämä on kauheaa. Minä tiedän, että jotakin hirveätä on tapahtunut. Aavistukseni eivät sittekään olleet joutavia."

Kovin säikähtyneenä oli nuori nainen ja kiihoittuneena tarjoilija, kun he astuivat kapteenin eteen muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän kuunteli äänettömänä heidän kertomustaan ja huolestunut ilme kuvastui hänen kasvoillaan, kun tarjoilija vakuutti hänelle, että oli etsinyt kadonnutta matkustajaa kaikkialta laivassa, missä matkustajan saattoi olettaa käyvän. "Ja oletteko varma, neiti Strong, että eilen illalla näitte jotakin putoavan mereen?" kysyi hän.

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi tyttö. "En voi sanoa, että se oli ihmisruumis — mitään huutoa ei kuulunut. Se olisi saattanut olla, kuten arvelinkin, joku rojukimppu. Mutta jollei herra Caldwell ole laivassa, jään alati siihen uskoon, että hänen minä näin putoavan hyttini ikkunan ohitse." Kapteeni määräsi heti ja täydellisesti tarkastettavaksi koko laivan perästä keulaan — ei mitään loukkoa eikä lovea saisi unohtaa. Neiti Strong odotteli hänen kajuutassaan tarkastuksen tuloksia. Kapteeni teki monta kysymystä, mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla. Ensi kertaa hän todella havaitsi, kuinka vähän herra Caldwell oikeastaan oli kertonut hänelle menneestä elämästään. Hän oli syntynyt Afrikassa ja saanut kasvatuksensa Pariisissa, siinä melkein kaikki, mitä neiti Strong tiesi, ja nämä laihat tiedonannot olivat olleet seurauksena hänen ihmettelystään, että englantilainen puhui kieltänsä niin huomattavan ranskalaisella korostuksella.

"Vain siinä määrin kuin minunkin — tilapäisten kohtausten tuloksena laivan matkustajain kesken."

"Tuskinpa hän joi laisinkaan — ainakaan hän ei ollut maistellut puolta tuntia aikaisemmin kuin näin möykyn putoavan mereen", vastasi tyttö, "sillä minä olin siihen asti hänen kanssaan kannella".

"Perin omituista", sanoi kapteeni. "Hän ei minusta näyttänyt mieheltä, jota vaivasivat pyörtymyskohtaukset tai sen tapaiset. Ja jos niin olisikin ollut, on tuskin uskottavaa, että hän olisi pudonnut kokonaan laidan yli, jos olisi saanut kohtauksen nojatessaan kaidetta vasten, — pikemmin hän olisi horjahtanut sisäpuolelle, kannelle. Jollei hän ole laivassa, neiti Strong, niin hänet on heitetty laidan yli — ja se, että te ette kuullut mitään huutoa, johtaisi otaksumaan, että hän jo sitä ennen oli kuollut, että hänet oli — murhattu."

Tyttöä puistatti. Kokonaista tuntia myöhemmin palasi ensimmäinen perämies ilmoittamaan etsinnän tuloksista.

"Pelkään, että tämä on jotakin vakavampaa kuin tapaturma, herra Brently", lausui kapteeni. "Käsken teidän itse tarkastaa — ja hyvin huolellisesti — herra Caldwellin kapineet, saadaksemme selville, onko mitään syytä otaksua joko itsemurhaa tai murhaa. — Tutkikaa kaikki perin pohjin."

Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.

Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.

"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä mielestäni."

"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."

"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran. "Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne, pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä poloisen herra Caldwellin hyväksi — olitte ainoa, joka häntä kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."

Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen seurassaan usein — melkein alati — tästäpuoleen matkan loppuun asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli ameriikkalainen perijätär — kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, — ja koska hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa, oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.

Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen. Pietariin vievään pikajunaan.

Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.

Sapristi! Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. — Ja niin Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.

Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä, joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.

Neiti Strong oli hänelle kertonut, että hän äitineen kävisi siellä viimemainitun veljeä tervehtimässä, — eivät olleet määränneet oleskelunsa aikaa, mutta luultavasti sitä jatkuisi kuukausia.

"Toivoakseni voimme jatkaa tuttavuuttamme", sanoi hän. "Teidän pitää käydä tervehtimässä äitiä ja minua niin pian kun olemme ehtineet asettua."

Herra Thurania viehätti tämä mahdollisuus eikä hän ollut hidas sitä tunnustamaan. Rouva Strongiin hän ei tehnyt aivan yhtä edullista vaikutusta kuin tyttäreen.

"Mikä hänessä lienee", sanoi hän Hazelille, kun he kerran hänestä puhuivat. "Hän näyttää joka suhteessa oikealta herrasmieheltä, mutta joskus välähtää hänen silmissään jotakin — joku ohimenevä ilme, jota en voi kuvailla, mutta joka herättää minussa kovin kaamean tunteen."

"Niin kai, mutta olen pahoillani, että meillä ei sensijaan ole herra
Caldwellia seuranamme."

Herra Thuran alkoi käydä ahkerasti Hazel Strongin enon luona Kap-kaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa oli hyvin silmäänpistävä, mutta se oli niin hyvin järjestetty tytön kaikkien toivomusten mukaan, että tämä tuli hänestä yhä riippuvaisemmaksi. Jos hän tai äiti tai joku serkku tarvitsi saattajaa, jos oli joku ystävällinen palvelus tehtävä, oli herttainen ja kaikkialla läsnäoleva herra Thuran aina käytettävissä. Tytön eno perheineen alkoi pitää hänestä hänen ehdottoman kohteliaisuutensa ja palvelevaisuutensa vuoksi. Herra Thuran alkoi käydä korvaamattomaksi. Vihdoin hän arvellen sopivan ajan tulleen kosi Hazelia. Neiti Strong hätkähti. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

"En ollut laisinkaan aavistanut, että piditte minusta sillä tavalla", sanoi hän. "Olen aina pitänyt teitä erittäin rakkaana ystävänä. En anna teille vastaustani nyt. Unohtakaa, että olette pyytänyt minua vaimoksenne. Jatkakaamme entiseen tapaan — sitten voin katsella teitä jonkun aikaa toiselta näkökannalta. Mahdollisesti huomaan, että tunteeni teitä kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä. En tosiaan ole hetkeksikään ajatellut, että teitä rakastin."

Tämä järjestely tyydytti täydellisesti herra Thurania. Hän oli kovin pahoillaan, että oli ollut niin hätäinen, mutta hän oli muka rakastanut häntä niin kauan aikaa ja niin hartaasti, että arveli jokaisen voivan sen huomata.

"Ensi hetkestä asti, kun teidät näin, Hazel", sanoi hän, "olen teitä rakastanut. Olen valmis odottamaan, sillä olen varma, että niin suuri ja puhdas rakkaus kuin minun tulee palkituksi. Haluan ainoastaan tietää, että te ette rakasta ketään muuta. Tahdotteko sen minulle sanoa?"

"En ole ikinä ollut rakastuneena", vastasi tyttö, ja toinen oli aivan tyytyväinen. Kotimatkallaan sinä iltana hän kuvitteli ostavansa komean höyryaluksen ja rakentavansa miljoonan dollarin huvilan Mustanmeren rannikolle.

Seuraavana päivänä Hazel Strongilla oli yksi elämänsä hauskimpia yllätyksiä. Hän sattui vastatusten Jane Porterin kanssa, joka tuli ulos jalokivikauppiaan myymälästä.

"Kah, Jane Porter!" huudahti hän. "Mistä ihmeestä sinä olet tänne tipahtanut!? Voinko uskoa edes silmiäni!"

"No, hyväinen aika!" vastasi yhtä kummastunut Jane. "Ja minä kun olen tuhlannut monta nidosta ensiluokkaista mielikuvitusta maalaillessani itselleni sinun elämääsi ja hommiasi Baltimoressa — niin juuri!" Ja hän syleili taaskin ystävätärtään ja suuteli häntä kymmenenkin kertaa.

Sitten kun molemminpuoliset selitykset oli saatu, tiesi Hazel, että loordi Tenningtonin huvipursi oli poikennut Kap-kaupunkiin vähintäänkin viikon ajaksi ja että sen sitten oli määrä jatkaa matkaansa — tällä kertaa länsirannikkoa pitkin ja niin takaisin Englantiin. "Jossa", lopetti Jane puheensa, "minä menen naimisiin".

"En vielä", vastasi Jane ja lisäsi sitten omituisen irrallisesti:
"Toivoisin Englannin olevan täältä miljoonan penikulman päässä."

Huvialuksen matkustajat ja Hazelin sukulaiset kävivät vuoroin vierailulla toistensa luona. Päivällisiä järjestettiin ja retkeilyjä ympäristölle vieraiden hauskutukseksi. Herra Thuran oli tervetullut jokaiseen tilaisuuteen. Hän antoi itse päivälliset seurueen herroille ja osasi monilla pienillä vieraanvaraisuuden osoituksilla voittaa loordi Tenningtonin suosion.

Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana. Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan. "Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"

"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella — repäisevä tyttö, niin, tosiaan."

Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan. Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.

"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia seurata ja palvella teitä."

"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong.
"Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."
Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestä
pääsisivät. Miksi — sitä hän ei itsekään tiennyt.

"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä tuuma, jumaliste!"

"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"

"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi. Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.

"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"

"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan varma, että se on omintakeinenkin?"

"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty, lähtöpäivä vain vielä määräämättä.

"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.

"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."

Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.

"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja, jota se esitti.

"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?
Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."

"Mies-parka putosi laivasta risteillessämme rannikkoa pitkin etelään päin", sanoi Hazel antaessaan kuvan Janelle.

"Putosi laivasta… Hazel, Hazel, — älä sano minulle, että hän on
kuollut, hukkunut mereen! Hazel! Miksi et sano, että laskit leikkiä!"
Ja ennenkuin kummastunut neiti Strong voi hänet tavoittaa, oli neiti
Porter lysähtänyt pyörtyneenä lattialle.

Sitten kun Hazel oli palauttanut toverinsa tajuihinsa, istui hän katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin kumpikaan puhui.

"En tiennyt, Jane", virkkoi Hazel väkinäisellä äänellä, "en tiennyt sinun tunteneen herra Caldwellia niin läheisesti, että hänen kuolemansa sinua noin järkyttäisi".

"John Caldwellia?" kysyi neiti Porter. "Ethän aikone sanoa minulle, että et tiedä, kuka tämä mies oli, Hazel?"

"Oho, Jane; minä tiedän varsin hyvin kuka hän oli — hänen nimensä oli John Caldwell, hän oli Lontoosta."

"Oi, Hazel, toivoisin voivani sen uskoa", voivotteli tyttö. "Toivoisin voivani sen uskoa, mutta nuo piirteet ovat syöpyneet niin syvälle muistiini ja sydämeeni, että tuntisin ne kaikkialla maailmassa tuhansien joukosta, jotka saattaisivat näyttää samanlaisilta kaikista muista paitsi minusta."

"Mitä tarkoitat, Jane?" huusi Hazel nyt aivan hätääntyneenä. "Keneksi hänet luulet?"

"En ole voinut erehtyä. Oi, Hazel, oletko varma, että hän on kuollut?
Eikö tässä voi olla mitään erehdystä?"

"Pelkään, että ei, rakas ystävä", vastasi Hazel surullisesti. "Soisin voivani luulla sinun erehtyneen, mutta nyt juolahtaa mieleeni monen monta pientä todistavaa seikkaa, jotka eivät merkinneet minulle mitään niin kauan kuin luulin, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Hän sanoi syntyneensä Afrikassa ja saaneensa kasvatuksensa Ranskassa."

"Ensimmäinen perämies, joka tarkasti hänen matkakapineensa, ei löytänyt mitään, josta olisi käynyt selville, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Miltei kaikki hänen tavaransa olivat valmistetut tai ostetut Pariisissa. Kaikki, missä oli hänen alkukirjaimensa, oli merkitty joko pelkällä T:llä tai kirjaimilla J. C. T. Ajattelimme, että hän matkusti incognito kahdella ensimmäisellä nimellään — J. C. olisi tarkoittanut John Caldwellia."

"Apinain Tarzan otti itselleen nimen Jean C. Tarzan", sanoi Jane yhtä elottoman yksitoikkoisesti. "Ja hän on kuollut! Oi Hazel, se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä — että nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on limaisten, matelevien elukkain saaliina, että…" Mutta hän ei voinut jatkaa ja hiukan voihkaisten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui nyyhkyttäen lattialle.

Päiväkausia oli neiti Porter sairaana eikä halunnut nähdä ketään muita kuin Hazelin ja uskollisen Esmeraldan. Kun hän vihdoin tuli kannelle, hämmästyivät kaikki surullisesta muutoksesta, joka oli hänessä tapahtunut. Hän ei enää ollut reipas, eloisa ameriikkalainen kaunotar, joka oli tenhonnut ja riemastuttanut kaikkia ympärillään. Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.

Koko seurue teki kaikkensa ilahduttaakseen ja huvittaakseen häntä, mutta tuloksetta. Silloin tällöin sai lystikäs loordi Tennington viekoitelluksi vaisun hymyn hänen huulilleen, mutta enimmäkseen hän istui silmät avoinna ja tuijotti ulos merelle.

Jane Porterin sairauden mukana kohtasi huvialusta onnettomuus toisensa jälkeen. Ensiksi särkyi yksi koneista ja he olivat kaksi päivää tuuliajolla, sillävälin kun vika tilapäisesti korjattiin. Sitten iski heihin äkillinen tuulenpyörre, joka pyyhkäisi kannelta mereen melkein kaikki, mikä oli irrallista. Myöhemmin joutui kaksi merimiestä tappeluun keulakannella sillä seurauksella, että toinen sai pahan puukoniskun ja toinen oli pantava rautoihin. Onnettomuuksien huipuksi putosi toinen perämies mereen ja hukkui ennenkuin hänelle ehdittiin avuksi. Huvialus risteili paikalla kymmenen tuntia, mutta mitään merkkiä ei miehestä nähty, sen jälkeen kun hän, oli kannelta mereen molskahtanut.

Jokainen laivan miehistöstä ja kaikki vieraat olivat synkkiä ja alakuloisia näiden toisiaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen. Kaikki pelkäsivät, että jotakin pahempaa oli tulossa, ja näin oli varsinkin merimiesten laita, he kun muistelivat kaikenlaisia matkan alkupuolella sattuneita enteitä ja varoituksia, jotka he nyt saattoivat selvästi huomata jonkun tulossa olevan kauhean murhenäytelmän airuiksi.

Eikä pahan ilman lintujen tarvinnutkaan kauan odottaa. Toisena yönä perämiehen hukkumisen jälkeen tärähti laiva äkkiä perästä keulaan asti. Kello yhdeltä aamulla tuntui kauhea sysäys, joka suisti uinailevat vieraat ja miehistön hyteistään ja lavereiltaan. Valtava vavahtelu tärisytti heikkoa alusta, se oli kovin kallistunut oikealle; koneet pysähtyivät. Muutaman minuutin riippui se siten neljänkymmenen viiden asteen kulmassa, — sitten se vaipui vihaisella mäiskähdyksellä takaisin mereen ja ojentausi.

Heti hyökkäsivät miehet kannelle, naiset kintereillä. Vaikka yö oli pilvinen, oli vähän tuulta, eikä ollut niin pimeä, ettei olisi voitu eroittaa mustaa röykkiötä, joka vähän matkaa laivan vasemmasta kupeesta ajelehti matalalla vedessä.

"Paikka, jonka panimme silinterin päähän, on singahtanut pois", toimitti hän, "ja laiva vuotaa kovin vasemmalta, keulan puolelta".

Hetkistä myöhemmin ryntäsi muuan merimies kannelle. "Herra Jumala!" huusi hän. "Aluksen koko kirottu pohja on revennyt. Se ei voi pysyä veden päällä kahtakymmentä minuuttia."

"Älkää soittako suutanne!" ärjäisi Tennington; "menkööt naiset, alas ja ottakoot tavaroitaan mukaansa. Ehkei se ole niin vaarallista, mutta kenties meidän täytyy astua veneisiin. Parasta olla varuillaan. Lähtekää heti, olkaa hyvät. Ja kapteeni Jerrold, lähettäkäähän joku kykenevä mies alas ottamaan selkoa vamman suuruudesta. Sillä välin kehoittaisin teitä varustamaan veneet ruokavaroilla."

Omistajan tyyni, matala ääni rauhoitti suuressa määrin koko seuruetta, ja tuossa tuokiossa puuhasivat kaikki niiden velvollisuuksien täyttämisessä, joihin hän oli heitä kehoittanut. Kun naiset palasivat kannelle, olivat veneet nopeasti laitetut valmiiksi, ja hetkistä myöhemmin palasi alasmennyt perämies antamaan selostuksensa. Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja naisryhmälle, että Lady Alicen loppu oli käsissä.

"En halua säikähdyttää naisia, kapteeni", vastasi tämä, "mutta minun käsittääkseni alus pysyy veden päällä tuskin kymmentä minuuttia. Siinä on repeämä, josta voisi ajaa sisälle lehmän, kapteeni."

Lady Alice oli nopeasti vajonnut keulasta päin viiden minuutin ajan. Sen perä oli jo korkealla ilmassa ja jalansija oli käynyt perin täpäräksi. Sillä oli neljä venettä, ja kaikki täytettiin ja laskettiin turvallisesti. Kun he nopein aironvedoin soutivat pieneltä haaksirikkoutuneelta alukselta, katsahti Jane Porter vielä kerran jälkeensä. Juuri silloin kuului kova jymähdys ja laivan sisus rytisi ja paukkui turmiota ennustavasti. Sen koneisto oli murtautunut irti ja syöksyi keulaa kohti riuhtaisten väliseiniä ja laipioita mennessään. Perä kohosi nopeasti heidän yläpuolellaan. Hetkiseksi näkyi laiva pysähtyvän siihen — kohtisuorana valtameren povesta kohoavaksi keilaksi, ja sitten se sukelsi nopeasti pää edellä aaltoihin.

Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen silmännurkastaan, — hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli sydämestään kiintynyt.

Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen, josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään, joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä. Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin helposti voittanut.

Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja, eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se myöhäistä.

Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, — laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.

Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, — kestäisi monta tuntia, ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä. Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi tyrmistyen, että ne olivat poissa.

Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin. Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.

Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn pohja. Tarzan kiipesi sille — hän aikoi levätä siellä ainakin päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi — nälän ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.

Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui pian uneen.

Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi, mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.

Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo. Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin. Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa kohti.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu. Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma hökkelinsä;— se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi Greystoke.

Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen, kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut, uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle tuttua.

Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, — se oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.

Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle. Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat olleet kaksikymmentäkolme vuotta — niin kuin hän ne oli jättänyt lähes kaksi vuotta sitten.

Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua, — nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin toinen päivä oli mennyt mailleen, — köysi pitäisi siitä huolen, ja sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään, suljettuaan ensin oven jälkeensä.

Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä, ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.

Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle. Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen. Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.

Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.

Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa — ja Tarzanille tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin hiljaa — pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse. Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat — kuinka se jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.

Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua. Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.

Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.

Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä, ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.

Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren kaipuuta.

Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil Clayton nousivat upealta päivälliseltä Lady Alisella tuhansien kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.

Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat. Numa ei karjunut nyt — se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen jok'ainoan askeleen.

Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta, kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle vastenmieliseksi.

Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet. Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle ilta-ateriaansa varten.

Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän pyydysti jalompaa riistaa — ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä. Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta. Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa, kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.

Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi, että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen asutuksen.

Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut, käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen, kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan ruokalistaa selostamme, sitä parempi,— ja Tarzan oli jälleen apina, joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.

Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen mieliklubinsa suojissa — aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.

Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, — eläin oli joutunut hänen nopsan heittosilmukkansa uhriksi.

Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä, kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla, paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, — hän tekisi pitkän vierailun tähän uuteen maailmaan.

Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana. Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen — yksinäisen sotilaan, joka asteli hiljalleen viidakon läpi.

Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia — hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin, jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä? Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.

Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, — nyt tämä oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.

Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa — leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti, Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.

Apinamies oli toiminut niin nopeasti, ettei ehtinyt valmistautua vastustamaan Numan ison ruhon painoa ja tempausta, ja niinpä sattuikin, että vaikka köysi pysähdytti pedon ennenkuin sen mahtavat kynnet iskeytyivät neekerin lihaan, horjutti nykäys Tarzanin tasapainon, ja hän pudota pyllähti maahan kuuden askeleen päähän raivostuneesta eläimestä. Salaman nopeudella Numa kääntyi uutta vihollistansa päin, ja aivan aseettomana ollen katsoi Apinain Tarzan kuolemaa lähemmältä silmiin kuin koskaan ennen. Mutta neekeri riensi hänet pelastamaan. Afrikalainen käsitti silmänräpäyksessä, että hän sai hengestään kiittää valkoista miestä, ja näki myöskin, että vain ihmeen kautta saattoi hänen pelastajansa välttää nuo hurjat kellervät torahampaat, jotka olivat olleet niin lähellä hänen omaa lihaansa.

Nopeasti kuin välähtävä ajatus hänen asetta pitelevä käsivartensa vetäytyi taaksepäin ja työntyi sitten eteenpäin kiiltävän eebenpuun värisen ihon alla liikkuvien jänteiden koko voimalla. Tarkkaan tähdätty rautakärkinen keihäs lensi maaliinsa lävistäen Numan sileän ruumiin oikeasta kupeesta vasemman olan alapuolelle. Kamalalla raivon- ja tuskankiljahduksella kääntyi peto jälleen neekeriä vastaan. Se oli astunut noin kaksitoista askelta, kun Tarzanin köysi sen jälleen pysähdytti. Sitten se pyörsi taas apinamiestä kohti, mutta tunsi samassa väkäisen nuolen tuskallisen pistoksen vaikutusta sen puolelta mitaltaan upotessa vavahtelevaan lihaan. Se pysähtyi jälleen, mutta nyt oli Tarzan ehtinyt kiertää köytensä kahteen kertaan ison puunrungon ympärille ja kiinnittää sen pään.

Neekeri huomasi kujeen ja irvisti, mutta Tarzan tiesi, että Numa oli nopeasti lopetettava, ennenkuin mahtavat hampaat olivat keksineet ja katkaisseet sitä pidättävän ohuen köyden. Häneltä kului vain silmäräpäys, kun hän hypähti neekerin viereen ja veti hänen pitkän veitsensä tupesta. Sitten hän viittasi neekeriä yhä ammuskelemaan nuolia otukseen, sillä välin kun hän itse puukko kädessä koetti päästä sitä lähelle. Toisen näin härnätessä toiselta puolen hiipi toinen varovaisesti esiin vastakkaiselta puolelta. Numa oli raivoissaan. Se korotti äänensä vimmatuksi karjunnaksi, mörinäksi ja kamalaksi voihkinaksi, samalla kun se nousi takajaloilleen turhaan yrittäen tavoittaa ensin toista ja sitten toista kiusaajistaan.

Vihdoin ketterä apinamies havaitsi sopivan tilaisuuden hyökätäkseen pedon vasempaan kylkeen mahtavan olan taakse. Jättiläiskäsivarsi kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen. Sitten Tarzan nousi, ja musta ja valkoinen katsoivat toisiaan silmiin kaatamansa otuksen yli. Neekeri teki rauhaa ja ystävyyttä osoittavan merkin, johon Tarzan samalla tavalla vastasi.

VIIDESTOISTA LUKU

Numan kanssa käydyn ottelun melu oli viekoitellut joukon villejä läheisestä kylästä, ja hetkinen leijonan kuoleman jälkeen ympäröitsivät notkeat, kiiltävän mustat, elehtivät ja puhua parpattavat soturit nuo kaksi miestä tehden tuhansia kysymyksiä, joihin kaikki yritetyt vastaukset hukkuivat.

Ja sitten saapuivat naiset ja lapset — innokkaina, uteliaina ja Tarzanin äkätessään entistä kyseliäämpinä. Apinamiehen uuden ystävän onnistui vihdoin saada äänensä kuuluville, ja hänen puhuttuansa kilpailivat kylän naiset ja lapset toistensa kanssa kunnianosoituksissa omituiselle olennolle, joka oli pelastanut heidän toverinsa ja yksin taistellut raivokasta Numaa vastaan.

Vihdoin he veivät hänet kyläänsä, missä toivat hänelle lahjaksi lintuja, vuohia ja keitettyä ruokaa. Kun hän osoitti heidän aseitansa, riensivät soturit tuomaan keihään, kilven, nuolia ja jousen. Hänen taistelutoverinsa lahjoitti hänelle veitsen, jolla hän oli Numan surmannut. Koko kylässä ei ollut mitään, jota hän ei olisi voinut pyytää ja saada.

Kuinka paljoa helpompaa tämä olikaan, ajatteli Tarzan, kuin murhalla ja ryöstöllä hankkia, mitä tarvitsi! Kuinka vähällä hän oli ollutkaan tappaa miehen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt ja joka nyt kaikilla alkuperäisillä keinoilla parhaansa mukaan koetti osoittaa ystävyyttä ja kiintymystä murhan aikeita hautonutta muukalaista kohtaan. Apinain Tarzania hävetti. Tästälähin hän toki odottaisi, kunnes tietäisi, olivatko ihmiset ansainneet tulla surmatuiksi.

Tämä miete toi Rokoffin hänen mieleensä. Hän toivoi, että saisi venäläisen muutamiksi minuuteiksi käsiinsä tässä hämärässä viidakossa. Se mies ansaitsi kuoleman, jos kukaan. Ja jos hän olisi voinut nähdä Rokoffin sillä hetkellä, miehen ollessa hartaassa ja hauskassa hommassa, yrittäessään kaikin tavoin päästä kauniin neiti Strongin suosioon, olisihan entistä enemmän halunnut tuottaa hänelle ansionsa mukaisen kohtalon.

Tarzanin ensimmäinen ilta villien parissa kului hänen kunniakseen toimeenpannuissa hurjissa kemuissa. Riemuittiin ja remuttiin, sillä metsästäjät olivat taitonsa näytteenä tuoneet antiloopin ja seebran, ja nautittiin kannuittain heikkoa alkuasukasten olutta. Soturien tanssiessa nuotion valossa kiintyi Tarzanin huomio taaskin heidän vartalonsa sopusuhtaisuuteen ja kasvonpiirteiden säännöllisyyteen. Afrikan länsirannikon asukkaiden tyypillisistä litteistä nenistä ja paksuista huulista ei näkynyt merkkiäkään. Lepotilassa oli miesten kasvoilla älykäs ja arvokas ilme ja naisten piirteet tekivät usein miellyttävän vaikutuksen.

Vasta tämän tanssin aikana apinamies havaitsi, että joillakuilla miehistä ja monilla naisilla oli kultakoristuksia — varsinkin hyvin raskaita, nähtävästi täysipitoisesta metallista taottuja nilkka- ja rannerenkaita. Kun hän ilmaisi toivomuksen tarkastaa yhtä näistä, irroitti omistajatar sen ja vaati merkkien avulla, että Tarzan ottaisi sen lahjaksi. Lelun lähempi tarkastelu sai apinamiehen vakuutetuksi, että kapine oli puhdasta kultaa; ja hän kummastui, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän näki kultakoruja Afrikan villeillä, paitsi niitä vähäpätöisiä kapineita, joita nämä rannikon lähettyvillä olivat eurooppalaisilta ostaneet tai varastaneet. Hän koetti kysellä heiltä, mistä metalli oli kotoisin, mutta ei voinut saada heitä ymmärtämään tarkoitustansa.

Kun tanssi oli päättynyt, ilmaisi Tarzan aikovansa jättää heidät, mutta he melkein rukoilivat häntä käyttämään hyväkseen vieraanvaraisuutta isossa majassa, jonka kyläkunnan päällikkö luovutti hänen yksinään asuttavaksensa. Hän koetti selittää palaavansa aamulla, mutta he eivät kyenneet häntä ymmärtämään. Kun hän vihdoin käveli heistä poispäin porttia vastapäätä olevalle kylän sivulle, joutuivat he vielä enemmän ymmälle hänen aikomustensa suhteen.

Tarzan tiesi kuitenkin hyvin mitä teki. Menneinä aikoina hänellä oli ollut kokemusta siitä, kuinka nakertajat ja syöpäläiset ovat jokaisen alkuasukaskylän vitsauksena, ja vaikka hän ei sellaisissa asioissa ollut kovin tarkka, oli hänestä huojuvien puiden raikas ilma kuitenkin paljoa miellyttävämpää kuin hökkelien löyhkä.

Alkuasukkaat seurasivat häntä paikalle, missä iso puu riippui paaluaidan yli, ja kun Tarzan hyppäsi yhdelle alemmista oksista ja hävisi ylhäälle lehvien joukkoon aivan kuin apina Manu, kuului äänekkäitä hämmästyksen ja kummastuksen huudahduksia. Puoli tuntia he huutelivat häntä palaamaan, mutta kun hän ei vastannut heille, luopuivat he vihdoin yrityksestään ja menivät kojuihinsa makuumatoilleen nukkumaan.

Tarzan palasi jonkun matkaa metsään, kunnes löysi alkeellisiin tarkoituksiinsa sopivan puun, ja sitten hän kiertyi isoon oksanhaarukkaan ja vaipui pian sikeään uneen.

Seuraavana aamuna hän ilmestyi kylän kujalle yhtä äkkiä kuin edellisenä yönä oli hävinnyt. Hetkiseksi joutuivat alkuasukkaat hämilleen ja säikähtyivät, mutta kun tunsivat eilisiltaisen vieraansa, tervehtivät he häntä huudoilla ja naurulla. Sinä päivänä hän seurasi soturijoukkuetta läheiselle tasangolle suurella eräretkellä, ja niin taitavaksi he havaitsivat tämän valkoisen miehen heidän omien karkeiden aseittensa käyttelyssä, että siitä punoutui uusi kunnioituksen ja ihailun side.

Viikkokausia eleli Tarzan uusien villien ystäviensä keskuudessa metsästellen ravinnokseen puhveleita, antilooppeja ja seebroja sekä elefantteja norsunluun vuoksi. Nopeasti hän oppi heidän yksinkertaisen kielensä, heidän kotoiset tapansa ja heimokunnan villin, alkuperäisen elämän siveyssäännöt. Hän havaitsi, että he eivät olleet kannibaaleja, vaan arvostelivat inholla ja halveksien sellaisia, jotka söivät ihmislihaa.

Busuli, soturi, jonka perästä hän oli hiipinyt kylään, kertoi hänelle paljon heimon perinnäistavoista — kuinka hänen kansansa monta vuotta sitten oli monet pitkät taipaleet vaeltaen saapunut pohjoisesta, kuinka he kerran olivat olleet suuri ja voimakas heimo ja kuinka orjanmetsästäjät olivat surmaa tuottavilla pyssyillään tehneet niin paljon tuhoa heidän keskuudessaan, että he olivat huvenneet vain vähäiseksi jäännökseksi entisestä lukumäärästään ja voimastaan.

"He ajoivat meitä kuin villejä petoja", sanoi Busuli. "Eivät osoittaneet mitään armoa. Milloin eivät etsineet orjia, etsivät norsunluuta, mutta useimmiten molempia. Meikäläiset miehet tapettiin ja naiset ajettiin pois kuin lampaat. Taistelimme heitä vastaan monet vuodet, mutta nuolemme ja keihäämme eivät tehonneet tulta, lyijyä ja kuolemaa syytäviä putkia vastaan, joiden vaikutus ulottui monta kertaa kauemmaksi kuin mahtavinkaan soturimme saattoi nuolen singahduttaa. Vihdoin, siihen aikaan kun isäni oli nuori mies, tulivat arabialaiset jälleen, mutta soturimme huomasivat heidät pitkän matkan päästä ja Chowambi, joka silloin oli päällikkönä, käski kansansa kerätä tavaransa kokoon ja lähteä pois hänen mukanaan, luvaten opastaa heimon kauaksi etelään, kunnes löytäisivät seudun, johon arabialaiset rosvoilijat eivät saapuneet.

"He noudattivat hänen neuvoaan ja sälyttivät mukaansa kaikki tavaransa, niiden joukossa monta norsunluuhammasta. Kuukausimääriä he vaelsivat kärsien sanomattomia vaikeuksia ja puutteita, sillä suuri osa tiestä vei tiheän viidakon läpi ja mahtavien vuorten yli, mutta vihdoin he saapuivat tälle paikalle, ja vaikka he lähettivät osastoja kauemmaksikin etsimään vielä parempia asuinsijoja, ei sellaista ole koskaan löydetty."

"Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?" kysyi Tarzan.

"Noin vuosi sitten karkasi päällemme joukko arabialaisia ja Manyuema-heimon miehiä, mutta me ajoimme heidät pois tappaen monta. Päiväkausia me seurasimme heitä väijyen kuin villipetoja konsaan, kaataen heidät yhden erältään, kunnes vain pieni kourallinen pääsi pakenemaan käsistämme."

Puhuessaan Busuli hypisteli raskasta kulta-rannerengasta, joka ympäröi vasemman käsivarren kiiltävää nahkaa. Tarzan oli silmäillyt koristetta, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän muisti nyt kysymyksen, jonka oli koettanut tehdä, kun ensiksi saapui heimon luo, mutta jota silloin ei ollut voinut saada heitä ymmärtämään. Viikkokausiksi hän oli unohtanut sellaisen mitättömän asian kuin kullan, sillähän oli kaiken aikaa elänyt todellisena alkuihmisenä, huomista päivää ajattelematta. Mutta äkkiä herätti kullan näkeminen hänessä uinuvan sivistyksen ja samalla varallisuuden himon. Sen läksyn Tarzan oli hyvin oppinut lyhyen kokemuksensa aikana sivistyneiden ihmisten parissa. Hän tiesi, että kulta merkitsi valtaa ja nautintoja. Hän osoitti lelua.

"En, mutta jotkut kansastamme kävivät siellä vuosia sitten, jolloin isäni oli nuori mies. Joku ryhmä meikäläisiä oli etsinyt etäämpää asuinpaikkaa heimollemme, silloin kun se ensiksi tänne asettui, ja tapasi omituista kansaa, jolla oli paljon keltaisesta metallista valmistettuja koristeita. Heidän keihäänkärkensä olivat siitä, samoin kuin nuolensakin päät, ja he keittivät samanlaisesta puhtaasta metallista tehdyissä astioissa kuin mistä minun rannerenkaani on taottu.

"Ne asuivat isossa kylässä ja niiden hökkelit olivat rakennetut kivestä ja korkealla vallilla ympäröidyt. Ne olivat kovin rajuja ja hyökkäsivät soturiemme kimppuun ennenkuin edes tiedustivat, olivatko meikäläiset rauhan asioilla. Miehiämme oli vain muutama, mutta he pitivät puolensa pienen kukkulan huipulla, kunnes hurja kansa päivänlaskussa palasi ilkeään kaupunkiinsa. Sitten soturimme astuivat alas kukkulalta ja riistettyään monta keltametallista valmistettua koristetta surmaamiensa ruumiilta he marssivat pois laaksosta, jonne kukaan meikäläinen ei sittemmin ole palannut.

"Ne ovat pahaa kansaa — eivät valkoisia kuin sinä eivätkä mustia kuin minä, vaan karvaisia kuin Bolgani, gorilla. Niin, ne ovat tosiaan kovin häijyä kansaa, ja Chowambi oli iloinen päästessään pois heidän maastansa."

"Ja eikö ketään niistä ole elossa, jotka olivat Chowambin mukana ja näkivät nuo kummalliset ihmiset ja heidän ihmeellisen kaupunkinsa?" kysyi Tarzan.

"Waziri, päällikkömme, oli siellä", vastasi Busuli. "Hän oli siihen aikaan hyvin nuori, mutta hän seurasi Chowambia, joka oli hänen isänsä."

Niinpä Tarzan sinä iltana kyseli asiaa Wazirilta, ja Waziri, joka nyttemmin oli vanha ukko, selitti, että sinne oli pitkä matka, mutta tie ei ollut vaikea. Hän muisti sen varsin hyvin:

"Kymmenen päivää seurasimme tätä kylämme ohi juoksevaa jokea. Samosimme sen vartta ylöspäin, kunnes kymmenentenä päivänä tulimme pienelle lähteelle ylhäälle korkean vuorijonon rinteelle. Siitä pienestä lähteestä saa jokemme alkunsa. Seuraavana päivänä astuimme harjun yli ja sen toisella puolen tapasimme pienoisen puron, jota seurasimme isoon metsään. Monta päivää samoilimme puron kiemurtelevan uoman äyräitä; mutta se oli nyt muuttunut joeksi, ja niin saavuimme isolle virralle, johon se laski ja joka juoksi laajan laakson keskellä.

"Sitten seurasimme tätä isoa virtaa sen lähteitä kohti, toivoen saapuvamme avonaisemmalle seudulle. Kaksikymmentä päivänmatkaa marssittuamme siitä asti kun olimme menneet vuorten yli ja poistuneet oman maamme alueelta, saavutimme toisen vuorijonon. Vuorten sivulla seurasimme sitä isoa virtaa, joka nyt oli kutistunut pieneksi puroksi, kunnes tulimme lähellä vuoren huippua sijaitsevaan luolaan. Siinä luolassa oli virran emo.

"Muistan leiriytyneemme sinne yöksi ja että siellä oli aika kylmä, sillä vuoret olivat korkeita. Seuraavana päivänä päätimme nousta huipulle tähystääksemme seutua vuoriston toisella puolen. Jollei se näyttäisi paremmalta kuin jo samoilemamme tienoot, oli aikomuksemme palata kyläämme ja ilmoittaa meikäläisille, että he olivat jo löytäneet maailman parhaan paikan asuakseen.

"Ja niin me kiipeilimme kivisten kallioitten seinämiä, päästen vihdoin huipulle, ja siellä näimme tasaiselta kukkulan laelta vähän matkaa alapuolellamme matalan, hyvin ahtaan laakson. Sen etäisemmällä sivulla oli iso, kivestä rakennettu kylä, josta suuri osa oli ränstynyt ja raunioittunut."

"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden keltaista metallia".

"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies; mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet, niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".

Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; — hän oli kärsimätön kuin lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen, mikä on tavallaan samaa.

Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.

Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen huomisen päivän metsästykseen.

Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä. Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli menestyksellä apinamaisesti matkinut.

Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena — pikemminkin sääli poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan, joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista ja väsyttävää.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa, missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis oli saavutettu, — hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut eivät olleet kaukana heidän edellään.

Ketteränä kuin orava hän hyppäsi puuhun ja kiipesi vikkelästi sen latvaan. Yksi neekereistä seurasi, mutta hitaammin ja varovammin. Kun hän oli päässyt korkealle oksalle apinamiehen viereen, osoitti viimemainittu etelää kohti, ja siellä muutaman sadan metrin päässä neekeri näki joukon isoja, mustia selkiä keinumassa edestakaisin pitkän viidakkoruohon latvojen yläpuolella. Hän näytti alhaalla odottaville suunnan ja osoitti sormillaan, kuinka monta elukkaa hän saattoi laskea.

Heti ryntäsivät metsästäjät elefantteja kohden. Neekeri riensi alas puusta, mutta Tarzan harppaili omaan tapaansa keskitasanteen lehvätietä.

Villien norsujen metsästäminen alkuasukasten karkeatekoisilla aseilla ei ole lapsenleikkiä. Tarzan tiesi, että harvat sikäläiset heimot sitä koskaan yrittivätkään, ja se seikka, että hänen heimonsa oli siihen kyllin uljas, sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä — hän kun jo alkoi pitää itseään tähän pieneen yhteiskuntaan kuuluvana.

Liikkuessaan äänettömästi puiden välitse Tarzan näki soturien alhaalla hiipivän puoliympyrässä vielä mitään aavistamattomia norsuja kohden. Vihdoin he saivat suuret eläimet näkyviinsä. Nyt he valitsivat maalitaulukseen kaksi isohampaista urosnorsua ja annetusta merkeistä nousivat nuo lymytäkseen maahan heittäytyneet miehet ja singahduttivat raskaat sotakeihäänsä molempia eläimiä kohti. Ainoakaan keihäs ei lentänyt harhaan: niitä oli kaksikymmentäviisi kummankin jättiläiseläimen kyljessä. Toinen näistä ei hievahtanut paikaltaankaan, missä seisoi, kun keihästuisku siihen iski, sillä kaksi tarkoin tähdättyä oli lävistänyt sydämen, ja se tupertui polvilleen ja kierähti maahan sätkimättä.

Toinen, joka seisoi miltei päin metsästäjiä, ei ollut osoittautunut yhtä hyväksi maalitauluksi, ja vaikka jokainen keihäs oli osunut, ei ainoakaan ollut lävistänyt mahtavaa sydäntä. Hetkisen seisoi suuri uros raivosta ja tuskasta mölyten ja mulkoillen pienillä silmillään ympärilleen, keksiäkseen haavoittajansa. Neekerit olivat kaikonneet viidakkoon ennenkuin hirviön heikot silmät olivat heitä keksineet, mutta nyt se kuuli heidän pakenevien askeltensa töminän ja murskaten ja rytistäen pohjapensaikkoa ja oksia hyökkäsi hurjana ääntä kohti.

Sattumalta se joutui Busulia kohden, jota se läheni niin nopeasti, että näytti siltä kuin neekeri olisi seisonut paikallaan eikä kiitänyt täyttä vauhtia varmana uhkaavaa kuolemaa pakoon. Tarzan oli läheisen puun oksilta nähnyt koko toimituksen, ja kun hän nyt havaitsi ystävänsä vaaran, riensi hän äänekkäästi kirkuen raivostunutta eläintä kohti toivoen kääntävänsä sen huomion toisaalle.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää keuhkojaan, sillä vimmainen eläin oli sokea kaikelle muulle paitsi raivonsa erikoiselle esineelle, joka turhaan pakeni sen edeltä. Ja nyt näki Tarzan, että ainoastaan ihme saattoi pelastaa Busulin, ja yhtä häikäilemättä kuin hän kerran oli ajanut juuri tätä samaa miestä hän paiskautui elefantin polulle pelastaakseen mustan soturin hengen.

Hänellä oli vielä keihäs kädessään, ja kun Tantor oli enää vain kuuden tai kahdeksan jalan päässä saaliistaan, tipahti jäntevä valkoinen soturi kuin taivaasta melkein suoraan sen reitille. Sivuharppauksella norsu kääntyi oikealle tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta vihollisesta, joka uskalsi tulla hänen ja hänen aiotun uhrinsa väliin. Mutta eläin ei ollut ottanut lukuun sitä salamannopeutta, jolla nuo teräksiset lihakset saattoivat pingoittua niin ihmeellisen ripeään toimintaan, että se olisi pettänyt tarkemmatkin silmät kuin Tantorin.

Ja niinpä tapahtui, että ennenkuin elefantti huomasi uuden vihollisensa hypänneen pois ladulta, Tarzan oli työntänyt rautakärkisen keihäänsä valtavan olkapään takaa suoraan sen hurjaan sydämeen ja paksunahkainen kellahti kuolleena apinamiehen jalkojen juureen.

Busuli ei ollut nähnyt millä tavoin hänet pelastettiin, mutta vanha päällikkö Waziri oli sen nähnyt ja jotkut muut sotureista, ja he tervehtivät riemuiten Tarzania kerääntyessään hänen ja hänen kaatamansa otuksen ympärille. Kun hän hyppäsi mahtavalle raadolle ja kajahdutti kaamean huudon, jolla hänen tapansa oli ilmoittaa suuresta voitosta, peräytyivät neekerit säikähtyneinä, sillä heille se merkitsi raa'an Bolganin läsnäoloa, jota he pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin Numaa, leijonaa; mutta pelkoon sekaantui eräänlaista kaameata kunnioitusta miehuullisen urotyön vuoksi, jota he pitivät yliluonnollisten voimain tekona.

Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin he itse, — joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.

Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului heikosti jotakin omituista paukkinaa.

Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.

"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"

KUUDESTOISTA LUKU

Wazirin soturit juoksivat nopeaa hölkkää viidakon läpi kylää kohden. Muutaman minuutin ajan pyssyjen terävä rätinä edestäpäin kehoitti heitä rientämään, mutta lopulta laukaukset harvenivat, niitä kuului vain silloin tällöin, ja sitten ne taukosivat kokonaan. Mutta se ei ollut vähemmän pahaenteistä kuin muskettien rätinä, sillä pienelle pelastajajoukolle tiedoitti se vain yhtä ratkaisua: kylä heikkoine varusväkineen oli jo sortunut ylivoimaisen hyökkääjän edessä.

Palaavat metsästäjät olivat kulkeneet vähän enemmän kuin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät kylästä, kun kohtasivat ensimmäiset vihollisen kynsistä päässeet ja sen luodit välttäneet pakolaiset. Siinä oli tusinan verta naisia, nuorukaisia ja tyttöjä, ja kaikki olivat niin kiihtyneitä, että tuskin kykenivät puhumaan tajuttavan selvästi yrittäessään kertoa Wazirille, mikä onnettomuus oli hänen kansaansa kohdannut.

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsässä", huusi yksi naisista koettaessaan selittää vihollisen lukumäärää. "Joukossa on paljon arabialaisia ja lukemattomia Manyuema-miehiä ja kaikilla on pyssyt. Ne hiipivät lähelle kylää ennenkuin aavistimme niiden tuloa, ja sitten ne pyssyjään pamautellen hyökkäsivät niskaamme ampuen miehiä, naisia ja lapsia. Ne meistä, jotka ehtivät paeta, juoksivat hajalleen pitkin viidakkoa, mutta useammat saivat surmansa. En tiedä, ottivatko ne vankeja — näkyivät vain haluavan tappaa meidät kaikki. Manyuemat herjasivat ja nimittelivät meitä sanoen, että söisivät meidät kaikki suuhunsa ennenkuin lähtivät maastamme — se oli rangaistuksemme siitä että viime vuonna olimme surmanneet heidän ystävänsä. Paljoa en kuullut, sillä minä juoksin nopeasti tieheni."

Nyt jatkettiin matkaa kylää kohti hitaammin ja varovaisemmin hiipien, sillä Waziri tiesi, että pelastus oli liian myöhäistä, — heidän ainoa tehtävänsä oli kostaa. Seuraavan neljännestunnin kuluessa tavattiin uusia pakolaisia. Niiden joukossa oli monta miestäkin, joten osaston taisteluvoima lisääntyi.

Nyt lähetettiin tusina sotilaita edeltäpäin vakoilemaan. Waziri jäi pääjoukon luo, joka marssi harvassa rivissä, laajaksi puoliympyräksi levinneenä metsän läpi. Päällikön vieressä astui Tarzan.

"Hyvä!" virkkoi Waziri. "Ryntäämme heidän kimppuunsa", ja hän valmistausi lähettämään sanan linjalle, että miesten oli pysähdyttävä aukeaman syrjään, kunnes näkivät hänen hyökkäävän kylää kohden, jolloin heidän oli seurattava.

"Maltahan!" varoitti Tarzan. "Jos varustuksen sisällä on puolikinsataa pyssymiestä, työnnetään meidät takaisin ja surmataan. Anna minun mennä yksinäni puiden kautta, jotta voin katsella heitä ylhäältä ja nähdä, kuinka monta siellä lienee ja mitä hyökkäysmahdollisuuksia meillä on. Olisi hupsua uhrata ainoatakaan miestä tarpeettomasti, jollei ole menestyksen toivoa. Arvelen, että voimme aikaansaada enemmän viekkaudella kuin voimalla. Tahdotko odottaa, Waziri?"

Tarzan riensi siis puihin ja hävisi kylän suuntaan. Hän liikkui varovaisemmin kuin hänen oli tapansa, sillä hän tiesi, että hänet pyssyillä voitiin tavoittaa puunlatvoista yhtä helposti kuin maastakin. Ja kun Apinain Tarzan ryhtyi hiipimään, ei mikään olento koko viidakossa voinut liikkua äänettömämmin kuin hän ja niin täydellisesti lymytä vihollisen silmiltä.

Muutamassa minuutissa hän oli pujottautunut lehvien välitse suureen puuhun asti, joka riippui vaajavarustuksen yli kylän päässä, ja tältä korkealta paikalta hän katseli villiä joukkoa alapuolellaan. Hän laski viisikymmentä arabialaista ja arvioi metsäläisten lukumäärän viisi kertaa niin suureksi. Viimemainitut ahmivat ruokaa ja valmistautuivat ihan noiden vaaleaihoisten isäntiensä nenän edessä siihen kamalaan juhlaan, joka on riemunumerona voiton jälkeen, kun kaatuneiden vihollisten ruumiit ovat joutuneet heidän kauheisiin käsiinsä.

Apinamies käsitti, että hyökkäys tuota pyssyillä asestettua ja kylän lukittujen porttien taakse telkeytynyttä joukkoa vastaan olisi ollut hullun yritys, ja siksipä hän Wazirin luo palattuaan kehoitti tätä odottamaan, kunnes hän, Tarzan, keksisi jonkun paremman suunnitelman.

Mutta hetkistä ennen yksi pakolaisista oli kertonut Wazirille vanhan päällikön vaimon kauheasta teurastamisesta, ja ukko oli niin raivoissaan, ettei ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa. Kutsuen soturinsa ympärilleen hän komensi heidät hyökkäämään, ja keihäitään heilutellen ja villein ulvahduksin tuo pieni, hiukan toistasataa miestä käsittävä joukko ryntäsi hurjana kylän portteja kohden. Ennenkuin he olivat ehtineet aukeaman puoliväliin, avasivat arabialaiset murhaavan tulen paaluaidan takaa.

Ensimmäisestä yhteislaukauksesta kaatui Waziri. Hyökkääjien vauhti väheni. Toinen yhteislaukaus niitti vielä puolitusinaa. Muutamat saavuttivat suljetut portit vain tullakseen niiden eteen ammutuiksi; heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä aitauksen sisäpuolelle, joten koko hyökkäys raukesi ja loput sotilaat pötkivät takaisin metsään.

Heidän juostessaan avasivat rosvoilijat portit hyökäten heidän perästään, lopettaakseen päivätyönsä surmaamalla heimon sukupuuttoon. Tarzan oli ollut viimeisten joukossa kääntymässä metsään, ja juostessaan nyt hitaasti hän kääntyi tuon tuostakin lähettämään hyvin tähdätyn nuolen jonkun takaa-ajajan ruumiiseen.

Viidakkoon päästyään hän tapasi pienen ryhmän päättäväisiä neekereitä odottamassa ottelua esillehyökkäävän joukon kanssa, mutta Tarzan huusi heille kehoittaen heitä peräytymään ja pysyttelemään turman ulottuvilta, kunnes voisivat pimeän tultua miehissä kerääntyä.

"Tehkää niinkuin käsken", kehoitti hän, "niin minä hankin teille voiton näistä vihollisistanne. Hajaantukaa metsään ja kootkaa kaikkialta niin monta harhailijaa kuin vain tapaatte, ja jos luulette, että teitä on ajettu takaa, saapukaa kiertoteitse paikalle, jossa tänään tapoimme norsut. Sitten selitän suunnitelmani, ja saatte nähdä, että se on hyvä. Ette kykene vähäpätöisillä voimillanne menestyksellisesti uhmailemaan arabialaisten ja Manyuema-miesten lukumäärää ja tuliaseita."

Vihdoin he myöntyivät. "Kun hajaannutte", selitti Tarzan lopuksi, "täytyy teidän vihollistenne hajaantua teitä seuratakseen, ja jos sitten olette valppaita, saattanette nuolillanne kaataa montakin manyuemalaista jonkun ison puun takaa ampumalla."

Tuskin he olivat ehtineet rientää pois syvemmälle metsään, kun ensimäiset ryöstöretkeläisistä jo olivat astuneet aukeaman yli ja tunkeutuneet metsään ajamaan heitä takaa.

Tarzan juoksi lyhyen matkan maan pinnalla ennenkuin turvautui puihin. Sitten hän nousi nopeasti ylemmälle tasolle ja kiersi jälleen takaisin kylää kohti. Siellä hän havaitsi, että jokainen arabialainen ja Manyuema-mies oli lähtenyt ihmisajoon, jättäen kylän kahlehdittuine vankeineen autioksi yhden ainoan vartijan varaan.

Vartija seisoi avoimella portilla katsellen metsään päin, joten hän ei huomannut ketterää jättiläistä, joka tipahti maahan kyläkujan äärimmäiseen päähän. Jousi jännitettynä apinamies hiipi mitään aavistamatonta uhriaan kohti. Vangit olivat hänet jo huomanneet ja silmät suurina ihmettelystä ja toivosta he katselivat mahdollista pelastajaansa. Nyt hän pysähtyi tuskin kymmenen askeleen päähän huolettomasta manyuemalaisesta. Vasama vedettiin taaksepäin täyteen mittaansa tarkkain, harmaiden silmäin korkeudelle, jotka tähtäsivät sen kiilloitettua pintaa pitkin. Kuului äkillinen napsaus, kun ruskeat sormet päästivät otteensa, ja mitään hiiskahtamatta tuupertui rosvoretkeilijä kasvoilleen puisen nuolen lävistettyä hänen sydämensä ja riippuessa jalan verran ulkona hänen mustasta rinnastaan.

Sitten Tarzan kohdisti huomionsa viiteenkymmeneen naiseen ja nuorukaiseen, jotka olivat kaulatusten kytkettyinä pitkään orjakahleeseen. Hänen käytettävissään olevalla ajalla ei ollut mahdollista murtaa vanhanaikaisia munalukkoja, ja senvuoksi apinamies käski heidän seurata häntä niinkuin olivat, ja siepattuaan pyssyn ja patruunavyön kuolleelta vartijalta hän opasti riemastuneen joukon kylän portista metsään aukeaman tuolle puolelle.

Se oli hidas ja työläs matka, sillä nämä ihmiset eivät olleet orjakahleisiin tottuneet, ja sattui monta viivytystä, kun joku joukosta tuon tuostakin kompastui ja kaatui nykäisten toiset mukaansa. Sitäpaitsi täytyi Tarzanin tehdä pitkä kierros välttääkseen mahdollista kohtausta palaavien rosvojen kanssa. Osittain häntä opasti silloin tällöin kuuluvat laukaukset, jotka ilmoittivat, että arabialaislauma oli vielä kosketuksissa kyläläisten kanssa; mutta hän tiesi, että jos nämä vain noudattivat hänen neuvojaan, niin harvoja kaatuisi muuta kuin rosvojen taholta.

Päivän hämärtäessä taukosi ampuminen kokonaan, ja Tarzan tiesi, että arabialaiset olivat kaikki palanneet kylään. Hän saattoi tuskin hillitä voitonriemuista hymyä ajatellessaan, kuinka nämä raivostuisivat havaitessaan, että heidän sinne jättämänsä vartija oli surmattu ja vangit viety pois. Tarzan oli toivonut, että olisi voinut kuljettaa pois osan kylän suuresta norsunluuvarastosta, vielä enemmän ärsyttääkseen vihollistensa raivoa; mutta hän tiesi, että se ei ollut tarpeellista sen pelastamiseksi saalistajilta, koska hän jo oli laatinut suunnitelman, jolla estäisi arabialaiset poistumasta maasta ainoakaan norsunhammas mukanaan. Ja olisi ollut julmaa aiheettomasti kuormittaa näitä liiankin rasitettuja naisia raskaan norsunluun ylimääräisellä painolla.

Puoliyön jälkeen saapui Tarzan hitaasti liikkuvan karavaaninsa kera paikalle, jossa kaadetut elefantit viruivat. Jo kauan ennen heidän sinne pääsemistänsä oli heitä opastanut loimuava nuotio, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet nopeasti kyhätyn tilapäisen leirinsä keskelle sekä lämmitelläkseen että pitääkseen metsässä mahdollisesti liikuskelevia leijonia loitolla.

Kun he olivat ehtineet lähelle leiripaikkaa, huusi Tarzan ääneensä ilmoittaakseen toisille, että ystäviä oli tulossa. Riemukkaasti otettiin pieni joukkue vastaan, kun neekerit leirissä näkivät pitkän rivin kahlehdittuja ystäviään ja sukulaisiaan saapuvan tulen hohteeseen. He olivat luulleet heidät iäksi menettäneensä, niinkuin Tarzaninkin, ja siksipä onnelliset neekerit olisivat nyt halunneet valvoa kaiken yötä, kestitäkseen itseään norsunlihalla ja juhliakseen toveriensa paluuta, jollei Tarzan olisi kehoittanut heitä nukkumaan, minkä voivat, vahvistaakseen seuraavan päivän ponnistusta varten.

Nukkuminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä naiset, jotka olivat päivän verilöylyssä ja taistelussa menettäneet puolisonsa tai lapsensa, tekivät yön kamalaksi alituisella voivottelullaan ja parkunallaan. Vihdoin Tarzanin kuitenkin onnistui heidät tyynnyttää sanomalla, että heidän melunsa opastaisi arabialaiset heidän lymypaikkaansa, jolloin kaikki teurastettaisiin.

Aamun sarastaessa selitti Tarzan taistelusuunnitelman sotureille ja epäröimättä myönsi jokainen, että se oli tavallisin ja varmin keino vapautua vastenmielisistä vieraista ja kostaa toverien surma.

Ensiksi lähetettiin naiset ja lapset parinkymmenen vanhan soturin ja puolikasvuisen nuorukaisen turvissa etelään päin ollakseen täydellisesti vaaravyöhykkeen ulkopuolella. Heidän oli määrä rakentaa tilapäinen suojamaja ja laatia okaisista pensaista turva-aitaus; sillä Tarzanin valitsema sotasuunnitelma saattoi vaatia päivä- jopa viikkokausiakin, minkä ajan kuluessa soturit eivät palaisi uuteen leiriin.

Kaksi tuntia päivän valkenemisen jälkeen piiritti ohut ketju neekerisotilaita kylän. Vähän väliä kiipesi joku korkealle puunoksille nähdäkseen majavarustuksen yli. Yhtäkkiä kaatui kylässä eräs manyuemalainen yhden ainoan nuolen lävistämänä. Ei ollut kuulunut mitään hyökkäysmerkkiä — ei mitään tuollaista kamalaa sotahuutoa, eikä nähty uhkaa vain keihäiden kerskuvaa häilyttelyä, kuten villien hyökkäyksessä on tavallista. Vain äänetön kuoleman airut äänettömästä metsästä.

Arabialaiset seuralaisineen joutuivat aivan vimmoihinsa tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta. He riensivät porteille kostaakseen julmasti tämän häikäilemättömän työn uhkarohkealle tekijälle; mutta äkkiä havaitsivat he, että eivät tienneet mistä vihollista oli etsittävä. Arabialaisten väitellessä monin vihaisin huudahduksin ja huitovin elein vaipui yksi heidän joukostaan ääneti maahan ihan ryhmän keskellä. Hento nuoli riippui hänen rinnastaan.

Tarzan oli sijoittanut heimon parhaat jousenkäyttäjät ympäröiviin puihin varoittaen heitä koskaan näyttäytymästä tai ilmaisemasta itseään, milloin vihollinen oli kääntyneenä heihin päin. Kun neekeri oli lähettänyt kuolonkyyhkysensä, hän vetäytyi aina valitsemansa puun rungon suojaan eikä tähdännyt enää, kunnes valpas silmä oli havainnut, että kukaan ei katsellut hänen puutansa kohti.

Kolme kertaa ryntäsivät arabialaiset aukeaman yli sinnepäin, mistä arvelivat nuolien singahtelevan, mutta joka kerralla lensi uusi nuoli takaapäin verottaen heidän joukkoansa. Sitten he kääntyivät taas hyökkäämään uudelle suunnalle. Vihdoin he ryhtyivät päättäväisesti etsimään metsästä, mutta mustat kaikkosivat kuin sulamalla heidän edestään, niin että he eivät nähneet vilahdustakaan vihollisesta.

Mutta heidän yläpuolellaan vaani mahtavien puiden tuuheassa lehvistössä synkkä olento. Se oli Apinain Tarzan, joka leijaili heidän päittensä päällä kuin tuonen varjo. Nyt joku manyuema tunki edelle tovereistaan. Kukaan ei ollut näkemässä, miltä taholta turma tuli, ja se tuli niin väleen, että jälempänä astelevat hetkistä myöhemmin kompastuivat kumppaninsa hengettömään ruumiiseen, jolla taaskin oli nuoli sydämessä.

Tällaisen sodankäynnin jatkuminen saa helposti valkoisetkin hermostumaan, eikä siis ole ihmeteltävää, että pakokauhu pian valtasi manyuemalaiset. Jos joku eteni muista, niin lävisti nuoli hänen sydämensä; jos joku jättäytyi jälkeen, hän oli kuoleman oma; jos joku hairahti sivulle vain pikku hetkiseksikin toveriensa näkyvistä, ei hän milloinkaan palannut — ja aina kun he tapasivat toveriensa ruumiita, törrötti yliluonnollisen tarkasti suoraan sydämeen iskenyt nuoli rinnassa. Mutta pahinta kaikesta oli, että he aamun kuluessa eivät olleet kuulleet tai nähneet vihollisesta pienintäkään muuta merkkiä kuin nuo armottomat vasamat.

Kun he vihdoin palasivat kylään, ei asianlaita ollut parempi. Tuon tuostakin tuupertui mies kuolleena maahan eri pitkien väliaikojen kuluttua, joiden aikaansaama kauhea jännitys oli tyrmistyttävää. Neekerit rukoilivat valkoisia isäntiään lähtemään tästä hirveästä paikasta, mutta arabialaisista oli pelottavaa marssia vihan- ja kostonhimoisen metsän läpi tämän uuden ja kauhean vihollisen ahdistamina, heillä kun oli kuljetettavana kylästä löytämänsä iso norsunluuvarasto. Mutta vielä vähemmin he halusivat jättää norsunluun sinne.

Vihdoin koko retkikunta pakeni ruohokattoisiin majoihin, — niissä he ainakin olisivat nuolilta turvassa. Puussa kylän yläpuolella piilevä Tarzan oli pannut merkille kojun, johon arabialaispäällikkö oli mennyt, ja heilauttaen itseään yli riippuvalla oksalla hän singahdutti raskaan keihäänsä jättiläislihastensa koko voimalla, niin että se lävisti katon. Tuskanulvahdus ilmaisi hänelle, että ase oli osunut. Tällä lähtötervehdyksellään vakuutettuansa heille, että heillä ei ollut turvaa missään koko maassa, Tarzan palasi metsään, keräsi soturinsa ja peräytyi puolisentoista kilometriä etelään käsin, levätäkseen ja syödäkseen. Hän jätti vartijoita erinäisiin puihin, joista näki kylään vievän polun; mutta mitään takaa-ajoa ei tapahtunut.

Tarkastettuansa voimansa hän ei havainnut ketään kaatuneeksi, — kukaan ei ollut saanut edes pienintä haavaa, jotavastoin osapuilleen tehty laskelma sai neekerit vakuutetuiksi, että heidän nuolensa olivat nappailleet ainakin kaksikymmentä vainolaista. He olivat riemusta hurjina ja mielivät kruunata päivän ylväällä hyökkäyksellä kylää vastaan, surmatakseen vihollisensa viimeiseen mieheen. He kuvittelivat erilaisia kidutuksiakin, joita käyttäisivät, ja nauttivat ajatuksissaan manyuemalaisten kärsimyksistä, niitä kun he erikoisesti vihasivat. Mutta silloin Tarzan särki päättäväisesti heidän suunnitelmansa.

"Olette hulluja!" huudahti hän. "Olen näyttänyt teille ainoan keinon, millä noita ihmisiä vastaan voi taistella. Olette jo surmanneet heistä kaksikymmentä, menettämättä ainoatakaan soturia, kun eilen sensijaan omaa menettelyänne noudattaessanne, jonka nyt uudistaisitte, menetitte ainakin tusinan, tappamatta ainoatakaan arabialaista tai ihmissyöjää. Teidän on taisteltava juuri minun neuvoni mukaan. Muutoin jätän teidät ja palaan omaan maahani."

He säikähtyivät tämän uhkauksen kuullessaan ja lupasivat häntä tunnollisesti totella, kunhan hän vain lupasi olla jättämättä heitä.

"Hyvä on", virkkoi Tarzan. "Palaamme yöksi leiripaikkaamme, kaadettujen norsujen luo. Minulla on suunnitelma antaakseni arabialaisten hiukan maistaa, mitä heillä on odotettavana, jos viipyvät meidän maassamme, mutta sen toimeenpanemisessa en tarvitse apua. Tulkaa! Jolleivät he päivän kuluessa saa enempää kärsiä, he rauhoittuvat, ja uusi pelko käy karmivammaksi kuin jos kaiken iltapäivää jatkaisimme pelotteluamme."

Siksipä he marssivat takaisin viimeöiseen leiriinsä, ja sytytettyään siellä isot nuotiot, aterioitsivat ja juttelivat päivän seikkailuista vielä kauan senjälkeen, kun oli tullut pimeä. Tarzan nukkui yön puoliväliin, nousi sitten ja hiipi metsän sysimustaan pimentoon. Tuntia myöhemmin hän saapui kylän edustalla olevan aukeaman reunaan. Vaaja-aitauksen sisällä paloi leirinuotio. Apinamies hiipi aukeaman yli salvattujen porttien eteen. Aitauksen raoista hän näki yksinäisen vartijan istumassa nuotiolla.

Äänettömästi hiipi Tarzan kyläkujan päässä olevalle puulle. Hän kiipesi hiljaa paikalleen ja sovitti nuolen jouseensa. Muutaman minuutin hän koetti tarkkaan tähdätä vartijaan, mutta havaitsi, että huojuvat oksat ja nuotion värähtelevä hohde teki harhaanampumisen vaaran liian suureksi. Ja hänen oli osattava aivan suoraan sydämeen, jotta kuolema olisi niin hiljainen ja äkillinen kuin hänen suunnitelmansa vaati.

Hän oli paitsi joustaan, nuoliansa ja köyttänsä ottanut mukaansa surmaamaltaan vartijalta edellisenä päivänä sieppaamansa pyssyn. Ripustaen ne kaikki sopivalle oksalle hän laskeutui keveästi maahan paaluvarustuksen sisäpuolelle, aseenaan vain pitkä puukkonsa. Vartija istui selin häneen. Kissan tavoin hiipi Tarzan torkkuvan miehen luo. Hän oli hänestä nyt kahden askeleen päästä. Vielä silmänräpäys ja veitsi sujahtaisi äänettömästi miehen sydämeen.

Tarzan kyyristyi harpatakseen, sillä se on aina viidakkoeläimen varmin ja nopein hyökkäystäpä, mutta silloin neekeri jonkun herkän vaiston varoittamana hypähti seisaalleen ja kääntyi apinamiestä kohti.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kun mustan manyuema-miehen silmät osuivat omituiseen ilmestykseen, joka seisoi hänen edessään, uhkaava veitsi kädessä, alkoi hän kauhusta muljottaa. Hän unohti pyssynsä, unohti edes huutaa — hänen ainoa ajatuksensa oli paeta tätä pelottavaa valkoista villiä, tätä jättiläistä, jonka paksuilla hyllyvillä lihaksilla ja laajalla rinnalla nuotion värähtelevä hohde leikki.

Mutta ennenkuin hän ehti kääntyä, oli Tarzan hänen kimpussaan, ja silloin vartija mieli huutaa apua, mutta se oli myöhäistä. Iso käsi puristi hänen henkitorveansa ja hänet painettiin maahan. Hän taisteli hurjasti reuhtoen, mutta turhaan. Sitkeästi kuin verikoiran julmat hampaat puristivat nuo kauheat sormet häntä kurkusta. Nopeasti ja varmasi tukehdutettiin hänet. Hänen silmänsä lensivät ammolleen, kieli työntyi ulos suusta, kasvot saivat kamalan sinipunervan värin, jäykistyvät lihakset vavahtivat, ja sitten virui manyuemalais-vartija aivan hievahtamatta.

Apinamies heitti ruumiin toiselle leveälle olalleen ja ottaen miehen pyssyn käveli hiljaisin askelin uinuvan kylän katua pitkin puuta kohti, josta hänen oli niin helppo päästä vaajavarustuksilla ympäröityyn kylään. Hän kantoi kuolleen vartijan ylös sokkelomaiseen lehväröykkiöön.

Ensiksi hän riisti ruumiilta patruunavyön ja sellaisia koristuksia, kuin hän halusi, kiilaten sen mukavaan oksanhaarukkaan siksi aikaa, kun hänen näppärät sormensa etsivät saalista, jota hän ei oikein voinut pimeässä eroittaa. Kun hän oli lopettanut, otti hän miehelle kuuluvan pyssyn ja astui kauaksi oksalle, jonka päästä voi paremmin eroittaa hökkelit. Tähdäten huolellisesti mehiläispesää muistuttavaa rakennusta kohti, jossa tiesi johtavain arabialaisten olevan, hän vetäisi liipasinta. Melkein heti kuului voihkinaa vastaukseksi. Tarzan hymyili. Hän oli taaskin osannut.

Laukauksen jälkeen oli leirissä hetkisen hiljaa, ja sitten manyuemalaiset ja arabialaiset parveilivat hökkeleistään kuin vihaiset hörriäiset, mutta tositeossa he olivat vieläkin enemmän säikähtyneitä kuin vihaisia. Edellisen päivän jännitys oli saanut sekä neekerit että valkoiset pelokkaiksi, ja tämä ainoa laukaus yön pimeästä herätti nyt heidän mielessään kaikenlaisia kamalia otaksumia.

Ja kun he huomasivat, että heidän vartijansa oli kadonnut, ei heidän pelkonsa suinkaan talttunut, ja ikäänkuin ylläpitääkseen rohkeuttaan sotaisilla toimilla he alkoivat nopeasti ammuskella kylän suljettuja portteja vastaan, vaikka ei mitään vihollista ollut näkyvissä. Tarzan käytti hyväkseen tämän ammunnan korvia huumaavaa melua itse lähettääkseen luodin väkijoukkoon alapuolelleen.

Kukaan ei muskettien rätinässä kuullut hänen laukaustansa, mutta jotkut lähellä seisovat näkivät yhden joukostaan äkkiä lyyhistyvän maahan. Kun he kumartuivat hänen ylitseen, oli hän kuollut. Heidät valtasi pakokauhu, ja arabialaisten täytyi käyttää kaikkea raakaa arvovaltaansa pidättääkseen manyuemat juoksemasta huiskin haiskin viidakkoon — mihin tahansa kauheasta kylästä pois.

Jonkun ajan kuluttua he alkoivat rauhoittua, ja kun heidän keskuudessaan ei enää sattunut salaperäisiä kuolemantapauksia, rohkaistuivat jälleen. Mutta se oli lyhyt hengähdysaika, sillä juuri kun he olivat tulleet vakuutetuiksi, että heitä ei enää häirittäisi, päästi Tarzan kamalan voihkaisun, ja kun ryöstöretkeilijät katsahtivat äänen suuntaan, niin apinamies, joka seisoi heiluttaen kuollutta vartijaa hiljaa edestakaisin, paiskasi ruumiin äkkiä kauaksi heidän päittensä päälle.

Säikähdyksestä ulvahdellen hajosi joukko kaikkiin suuntiin välttääkseen tätä uutta ja kauheaa olentoa, joka näkyi hyökkäävän heidän kimppuunsa. Heidän säikähtyneessä mielikuvituksessaan vartijan ruumis, joka käsivarret ja koivet harallaan putosi heidän keskellensä, näytti isolta petoeläimeltä. Hädissään kiipesivät monet neekereistä paaluaidan yli, kun taas toiset riuhtaisivat porttien puomit irti ja kirmasivat kuin hullut aukeaman yli viidakkoa kohti.

Vähään aikaan ei kukaan kääntynyt tarkastamaan pelättiä, mutta Tarzan tiesi, että he kohta niin tekisivät, ja aavisteli jokseenkin varmasti, mihin he ryhtyisivät havaittuaan, että se oli vain heidän vartijansa kuollut ruumis, vaikkakin he epäilemättä senkin jälkeen vielä olisivat kauhuissaan. Ja senvuoksi hän hävisi äänettömästi etelää kohti liikkuen kuutamon valaisemaa ylätasanteen lehvätietä wazirilaisten leirille päin. Sitten yksi arabialaisista kääntyi ja näki, että heidän niskaansa puusta syöksähtänyt esine virui hiljaa ja liikahtamatta kyläkujan keskellä, mihin oli pudonnut. Varovaisesti hän hiipi takaisin sitä kohti, kunnes havaitsi, että se oli vain ihminen. Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.

Hänen toverinsa kerääntyivät nopeasti hänen kutsustaan, ja hetkisen kiihtyneen keskustelun jälkeen he tekivät juuri sen, mitä Tarzan oli otaksunut heidän tekevän — kohottaen pyssyt olkapäitään vasten he ampuivat yhteislaukauksen toisensa perään puuhun, josta ruumis oli heitetty. Jos Tarzan olisi vielä ollut siellä, olisi hänet sata luotia lävistänyt.

Kun arabialaiset ja manyuemat huomasivat, että heidän kuolleen toverinsa ruumiissa ei ollut muuta väkivallan merkkiä kuin jättiläiskokoisten sormien jäljet ajettuneessa kaulassa, joutuivat he taas suurempaan pelkoon ja epätoivoon. Että he eivät yöllä olleet turvassa edes varustetussa kylässä, vaikutti heihin kauhistuttavana yllätyksenä. Että vihollinen saattoi astua heidän keskelleen leiriin ja surmata heidän vartijansa paljain käsin, näytti aivan käsittämättömältä, joten taikauskoiset manyuemalaiset alkoivat kovasta onnestaan syyttää yliluonnollisia voimia. Eivätkä valkoisetkaan kyenneet antamaan parempaa selitystä.

Ainakin viisikymmentä heidän joukostaan juoksi pimeän viidakon läpi, vähääkään tietämättä, milloin heidän kamala vihollisensa uudistaisi aloittamansa kylmäverisen teurastuksen. Mutta vimmattu ryhmä yltiöpäitä julmureita jäi nukkumatta odottamaan päivän sarastusta. Vain arabialaisten luvattua, että päivänkoitteessa lähdettäisiin kylästä ja riennettäisiin pois heidän omaa maatansa kohti, suostuivat jälellä olevat manuyemalaiset viipymään kylässä hetkistäkään kauemmin. Ei edes heidän julmien isäntiensä pelko riittänyt voittamaan tätä uutta kauhua.

Ja niinpä Tarzan sotureineen, kun he seuraavana aamuna palasivat hyökkäämään, tapasivat rosvoilijat valmiina lähtemään kylästä. Manyuemat olivat kuormitetut ryöstetyllä norsunluulla. Sen nähdessään Tarzan irvisti, sillä hän tiesi, että he eivät sitä kuljettaisi kauaksi. Sitten hän näki jotakin, mikä herätti hänessä levottomuutta. Joukko manyuemalaisia sytytteli tulisoihtuja leirinuotion hiilloksesta. He aikoivat panna kylän palamaan.

Tarzan istui korkeassa puussa muutaman sadan metrin päässä paaluaidasta. Asettaen kämmenensä torveksi hän huusi äänekkäästi arabiankielellä: "Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki! Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki!"

Hän toisti nuo sanat enemmän kuin kymmenen kertaa. Manyuemat epäröitsivät, ja sitten yksi viskasi soihtunsa leirinuotioon. Toiset aikoivat tehdä samoin, mutta silloin eräs arabialainen karkasi heidän kimppuunsa keppi kädessä ja ajoi heitä pieksemällä majoja kohti. Tarzan havaitsi, että hän käski heidän sytyttää pienet ruohokattoiset asumukset. Sitten hän nousi seisomaan heiluvalle oksalle sata jalkaa maan pinnan yläpuolelle ja kohottaen yhden arabialaisten pyssyistä olkapäätänsä vasten tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Laukauksesta arabialainen, joka usutteli miehiään kylää polttamaan, lyyhistyi maahan, ja manyuemat heittivät pois tuohuksensa ja pakenivat kylästä. Tarzanin nähdessä heidät viimeistä kertaa he kirmasivat viidakkoa kohti, kun taas heidän aikaisemmat isäntänsä polvistuivat maahan ja ammuskelivat heitä.

Mutta niin vihaisia ja kiukuissaan kuin arabialaiset olivatkin orjiensa tottelemattomuudesta, tulivat he toki vakuutetuiksi, että oli viisainta luopua nautinnosta sytyttää palamaan kylä, joka oli antanut heille kaksi niin kamalaa vastaanottoa. Sydämessään he kuitenkin vannoivat palaavansa sellaisin voimin, että kykenisivät lakaisemaan puhtaaksi koko seudun penikulmain laajuudelta, kunnes ei mitään jälkeä ihmiselämästä olisi tavattavissa.

He olivat turhaan tähystelleet sitä, joka äänellään oli peloittanut pois majoja sytyttämään määrätyt miehet, mutta terävinkään silmä ei kyennyt keksimään hänen olinpaikkaansa. He olivat nähneet savun tuprahduksen puusta laukauksen jälkeen, joka oli kaatanut arabialaisen, mutta vaikka he heti olivat lähettäneet luotituiskun lehvistöön, ei mistään oltu voitu todeta sitä tehokkaaksi.

Tarzan oli liian ovela antautuakseen sellaiseen satimeen, ja niinpä hän melkein heti, kun hänen pyssynsä pamaus oli kajahtanut ja haihtunut ilmaan, oli maassa rientämässä toiselle puulle satakunnan metrin päähän. Siitäkin hän löysi sopivan istumaoksan, jolta saattoi seurata rosvojen puuhia. Hänen pisti päähänsä, että voisi vieläkin saada heistä melkoista huvia, minkätähden hän taas huusi heille tilapäisen torvensa läpi.

"Jättäkää norsunluu!" hän kirkaisi. "Jättäkää norsunluu!" "Kuolleet eivät tarvitse norsunluuta!"

Muutamat manyuemalaisista aikoivat laskea taakkansa maahan, mutta se oli ahnaista arabialaisista toki liikaa. Äänekkäin huudoin ja sadatuksin he ojensivat pyssynsä suoraan kantajia kohti uhaten heti paikalla tappaa jokaisen, joka heittäisi taakkansa pois. He saattoivat luopua kylän polttamisesta, mutta ajatuskin tämän äärettömän norsunluu-aarteen hylkäämisestä oli heille aivan sietämätön. Mieluummin sitten kuolla!

Niinpä he marssivat ulos wazirilaisten kylästä, ja heidän orjainsa hartioilla oli norsunluuta parinkymmenen kuninkaan lunnaiksi. Pohjoista, kohti he samosivat suunnaten kulkunsa takaisin metsäläisasutukseensa siihen villiin ja tuntemattomaan maahan, joka sijaitsee Kongo-virran takana, aarniometsän syvimmissä sopukoissa; ja heidän kummallakin puolellaan hiipi näkymätön ja armoton vihollinen.

Tarzanin johdolla asettuivat mustat wazirilaissoturit pitkin reitin vartta tiheimpään pensastoon sen kummallekin puolen. He seisoivat pitkien välimatkain päässä, ja kun jono meni ohitse, tulla tuoksahti hyvin tähdätty yksinäinen nuoli tai raskas keihäs lävistäen jonkun manyuemalaisen tai arabialaisen. Sitten wazirilainen kaikkosi ja juoksi eteenpäin pysähtyen väijymään uuteen paikkaan. He eivät iskeneet, jollei menestys ollut varma ja ilmitulon vaara melkein olematon. Nuolia ja keihäitä lensi siis harvoin, mutta niin hellittämättömästi ja väistämättömästi, että retkeilijäin hitaasti liikkuva, raskaasti kuormitettu miesjono oli alituisen kauhun vallassa — kauhuissaan vastikään kaatuneen toverin ruumiin nähdessään ja kauhuissaan epävarmuudesta, kun eivät tienneet, kenen vuoro oli kaatua ja milloin.

Vain töintuskin estivät arabialaiset miehensä kymmenenkin kertaa heittämästä pois taakkansa ja pakenemaan säikähtyneiden kaniinien lailla polkua pitkin pohjoiseen päin. Ja niin kului päivä — kiduttava painajaispäivä rosvoille, väsyttävä, mutta hyvin palkittu työpäivä wazireille. Yöksi arabialaiset rakensivat karkeatekoisen varustuksen pienelle aukeamalle joen partaalle ja leiriytyivät.

Silloin tällöin pamahti pyssy yön kuluessa läheltä heidän yläpuoleltaan ja jokunen kahdestatoista vartijasta, jotka he nyt olivat asettaneet, kellahti tanterelle. Sellainen asiaintila oli sietämätöntä, sillä he käsittivät, että moisella kamalalla menettelyllä heidät pyyhkäistäisiin pois yksi erältään, heidän itse voimatta surmata ainoatakaan vihollisistaan. Mutta valkoisen miehen itsepintaisella ahneudella arabialaiset pitivät yhä kiinni saaliistansa ja pakoittivat ryhdittömät manyuemat nostamaan jälleen kalmantaakat selkäänsä ja hoippumaan eteenpäin viidakossa.

Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa kuin kuolemantuomio.

Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni huutaen:

"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa heidät! Teillä on pyssyjä — miksi ette niitä käytä. Tappakaa arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja karatkaa isäntienne kimppuun, — me autamme teitä. Muutoin olette kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa. Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten toiseen — odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä. Kaikki olivat aseistetut — kantajinakin toimivilla oli pyssynsä selässä riippumassa.

Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.

"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."

Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä puhutellut.

"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä kaikkia?" kysyi hän.

"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä totellessanne?"

"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille vastauksemme."

"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen, valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.

"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"

Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää kohti.

Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.

Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille, että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä suojavarustuksen sisäpuolella.

Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön. Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.

Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:

"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa: "Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"

Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun. Piirin keskellä istui Apinain Tarzan — Waziri, wazirien kuningas, sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.

Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti, ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa lukemattomia ajanjaksoja sitten.

Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa. Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat — hän oli nyt täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.

Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä, jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä, joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista? Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut: "Tuossa, mylords, on John Clayton, loordi Greystoke"?

Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.
Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.
Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi aamulla Lady Alicen haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut — ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta.

Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat tyttöön.

"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla eleellä. "Olemme aivan yksin."

"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla — minä näin ne kaikki."

"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa, joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."

He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin, että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten typeryydestä.

"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä? Aterioitkaamme, sanon minä."

"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."

"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään… muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."

Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.

"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."

Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.

Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.

Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki, ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin kysymään, mikä oli hätänä.

"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä — kuoleman omat! Tämä… rasia sisältää hiiliöljyä!"

Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa, vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut rahtuakaan ruokaa.

"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."

Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja, kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle. Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.

"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.

"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "Saprisii! Onpa se oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"

Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.

Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi. Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle, unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa valveellisen todellisuuden kauhuilta.

Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille, että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.

Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman, troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin, odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa, kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja, joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko Lady Alicen haaksirikosta kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.

Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut sitä näkyä kestää.

Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.

"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui lähinnä häntä.

"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot", vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden tässä polttavassa paahteessa."

"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä tarvita ennen huomenaamua."

Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.

"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei välitä."

"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin. "Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."

Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen, mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin, antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen vieritetyksi veneenlaidan yli.

Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.

Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen. Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään. Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa suusta.

Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia pysyttääkseen mielipuolen erillään.

Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider. Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.

Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi. Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli. Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:

"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa, jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.

"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi. Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"

Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän tuskin saattoi uskoa.

"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."

"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran. "Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, — ken vetää sen kolikon ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."

"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua näköpiiriimme… ajoissa".

"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette 'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä kannatan. Entä te, Spider?"

"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."

Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta. Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä. Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.

"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on 1875, ja senvuotisia on vain yksi."

Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman pienoismittarin apua.

"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin vastenmielistä; — on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen yrityksen takin alla.

Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin, jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi, jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa, mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.

Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden 1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.

Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja Claytonin kuin neljä yhteen.

Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.

Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.

Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata kättänsä.

Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen. Rahan vuosiluku ei ollut 1875.

Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan vuorokauteen. Ne olivat kauheita — yhä enemmän heikkouden ja toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.

"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.

Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.

He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.

Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti hervottomana sitä avata.

"Ettekö voi odottaa pimeään asti?" kysyi Clayton. "Neiti Porterin ei sovi nähdä tätä toimitusta. Meidänhän piti mennä avioliittoon."

Pettymyksen ilme tuli herra Thuranin kasvoille. "Olkoon sitten", vastasi hän vitkastellen. "Eihän tästä ole pitkä yön tuloon. Päiväkausia odoteltuani voin odottaa vielä muutaman tunnin."

"Kiitos, ystäväni", jupisi Clayton. "Nyt menen hänen viereensä ja viivyn hänen luonaan siihen asti kun aika tulee. Tahtoisin viettää tunnin, pari hänen kanssaan ennenkuin kuolen." Kun Clayton pääsi tytön viereen, oli tämä tajutonna. Hän tiesi, että Jane oli kuolemaisillaan, ja hän iloitsi siitä, että hänen ei tarvitsisi nähdä tai tietää sitä kauheaa murhenäytelmää, joka pian esitettäisiin. Hän otti tytön käden ja kohotti sen sieroittuneille ja turvonneille huulilleen. Pitkän aikaa hän hyväili siinä kuihtunutta, kynsimäistä elintä, joka kerran oli ollut nuoren baltimorelaisen kaunottaren siro, hyvinmuodostunut, valkoinen käsi.

Tuli aivan pimeä ennenkuin hän sitä huomasikaan, mutta yöstä kuuluva ääni muistutti häntä. Venäläinen siellä kutsui häntä tuomioonsa.

"Minä tulen, herra Thuran", kiirehti hän vastaamaan. Kolmesti hän yritti kääntyä käsillään ja polvillaan, voidakseen ryömiä takaisin kuoleman kitaan, mutta niinä muutamina tunteina, jotka hän oli siinä virunut, hän oli tullut liian heikoksi palatakseen Thuranin luo.

"Teidän täytyy tulla minun luokseni, hyvä herra", huusi hän heikosti.
"Minulla ei ole kylliksi voimia noustakseni kontilleni."

Clayton havaitsi miehen ryömivän veneen pohjaa pitkin Vihdoin kuului epätoivoinen voihkaus. "Minä en jaksa kontata", kuuli Clayton venäläisen valittavan. "On liian myöhäistä. Olette petkuttanut minut, te Britannian rupinen rakki."

"Minä en ole petkuttanut teitä, hyvä herra", vastasi Clayton. "Olen koettanut parhaani noustakseni, mutta minä yritän uudestaan, ja jos tekin yritätte, niin ehkä kumpikin meistä kykenee konttaamaan puolitiehen, ja sitten saatte 'nauttia voittonne'."

Taas ponnisti Clayton viimeiset voimansa äärimmilleen ja havaitsi Thuranin tekevän samoin. Lähes tunti sen jälkeen onnistui englantilaisen kohota käsiensä ja polviensa varaan, mutta ensimmäisellä liikkeellä eteenpäin hän pudota mätkähti kasvoilleen.

Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan hengityksen.

Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa. Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua, jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä. Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa, nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten, ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen, joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa, joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.

Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut. Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen alueensa rajain sisälle.

Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa, sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä. Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, — hänelle riitti omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta sitä käyttää.

Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut. Päiväkausia he marssivat — yhtä jokivartta ylöspäin, matalan vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin, sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä aarrekaupungista.

Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä, ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.

Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon. Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli heidän oman maansa rajana.

Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan näköalaan. Siinä oli autio laakso — matala, ahdas laakso, jossa kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin, mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen, jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit — hänestä se näytti upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.

Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien edustalle.

Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.

Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti, ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan ja jylhään rakenteeseen.

Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.

Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle. Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten, yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa kunnossa kuin ulkomuuri.

Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu. Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille hakattuun lintuun.

Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista, mitä silmä olisi voinut eroittaa — ainoastaan kaamea vaikutelma elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen menneisyyden kaupungissa?

Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.

"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä näyttää noiden raunioiden sisällä".

Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen, jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.

Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät häntä katselivat.

Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.

Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.

Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he eivät olleet yksinään.

Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on kertonut siitä minulle monesti."

Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita — kullalla, jonka voimme helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."

Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä, mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä — olivat kahden vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen tyhjien salien läpi.

Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.

Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään. Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan, missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan, tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten, kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne sitoivat hänet — kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä kohtaamaan.

Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi, koskapa ne olivat hänet sitoneet.

Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli varmaan satakunta miestä — lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.

Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.

Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, — ei ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä. Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet miellyttävän näköisiä.

Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan temppeliä, pihan takapuolelle.

Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella, sitä hän ei tiennyt.

Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä tirkistelivät häneen.

Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.

Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä, hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.

Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina, ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.

KAHDESKYMMENES LUKU

Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui, teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.

Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan. Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.

Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot, jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein pyhimpään.

Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin. Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista käsistä — viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle jumalalleen.

Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.

Papitar talutti uhrin alttarin portaalle. Taas täyttyivät parvekkeet ylhäällä katselijoilla, sillä välin kun huoneen itäpäässä olevasta holvatusta oviaukosta tuli verkalleen jono naisia huoneeseen. Heillä oli, samoin kuin miehilläkin, vain villieläinten taljoja lanteittensa ympärillä sekä parkitsemattomasta nahasta tehtyjä vöitä ja kultaketjuja. Mutta heidän mustia hiusröykkiöitään verhosivat kultaiset päähineet, jotka olivat valmistetut ympyriäisistä ja soikeista kullanpalasista. Ne oli taitavasti sommiteltu yhteen metallilakiksi, josta riippui kummallekin puolen päätä pitkiä, vyötäisille ulottuvia soikeista kappaleista laadittuja vitjoja. Naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisempia kuin miehet, heidän piirteensä olivat paljoa säännöllisemmät, ja pään muoto sekä suuret, vienot, mustat silmät osoittivat paljoa suurempaa älyä ja inhimillisyyttä kuin heidän herrainsa ja mestariensa.

Jokaisella naispapilla oli kädessään kaksi kultaista kuppia, ja kun he asettuivat riviin alttarin toiselle puolen, ottivat miehet kukin kupin vastapäätä seisovalta naiselta. Sitten alkoi laulu uudestaan, ja nyt ilmestyi mustasta käytävästä alttarin takaa uusi naishenkilö esille alhaalla olevan huoneen luolamaisesta syvyydestä.

Ylipapitar, ajatteli Tarzan. Hän oli nuori nainen, jolla oli varsin sirot ja älykkäät kasvot. Hänen koristuksensa olivat samanlaisia kuin toisten papitarten käyttämät, mutta huolitellumpia ja monet niistä timanteilla kirjailtuja. Paljaita käsivarsia ja sääriä verhoavat timanttikorut melkein peittivät ne, kun taasen hänen ainoata leopardinnahkaansa kannatti tiukka kultarenkaista laadittu vyö, johon oli lukemattomilla pienillä timanteilla sommiteltu omituisia kuvioita. Vyössä hänellä oli pitkä jalokivillä koristettu veitsi ja kädessä hento sauva paksun metallipäisen asemesta.

Saapuessaan alttarin vastakkaiselle puolelle hän pysähtyi, ja laulu taukosi. Papit ja papittaret polvistuivat hänen eteensä, kun hän kohottaen sauvaansa heidän ylitseen lausui pitkän ja väsyttävän rukouksen. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, — Tarzan saattoi tuskin käsittää, että sen omistaja seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuisi uskonnollisen innostuksen kiihkosta hurjasilmäiseksi ja verenhimoiseksi teloittajattareksi, joka verta tihkuva veitsi kädessä ensimmäisenä joisi uhrin lämmintä, punaista verta alttarille asetetusta kultakupista.

Rukouksen lopetettuansa hän antoi silmäinsä ensiksi viipyä Tarzanissa. Kaikilla ilmeillä osoittaen melkoista uteliaisuutta hän tarkasti tätä kiireestä kantapäähän. Sitten hän puhui uhrille ja lopetettuaan seisoi ikäänkuin vastausta odottaen.

"En ymmärrä kieltänne", sanoi Tarzan. "Ehkä voimme puhua toistemme kanssa jotakin muuta kieltä?" Mutta nainen ei voinut ymmärtää häntä, vaikka hän yritti ranskaksi, englanniksi, arabiaksi, waziriksi ja vihdoin turvautui Afrikan länsirannikon sekakieleenkin.

Nainen pudisti päätänsä ja hänen äänessään värähti ikäänkuin kaihoa, kun hän viittasi pappeja jatkamaan toimitusta. Nämä järjestyivät piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti papittaren käsky. Viimemainittu oli seisonut kaiken aikaa, tuijottaen yhä hartaasti Tarzaniin.

Hänen antamastaan merkistä papit hyökkäsivät apinamiehen kimppuun ja nostaen hänet portaalta laskivat hänet selälleen alttarin poikki niin, että pää ja jalat riippuivat vastakkaisilta puolilta sen syrjän yli. Sitten he ja papittaret järjestyivät kahteen riviin, jokaisella pieni kultakuppinsa valmiina ottamaan pirskahduksen uhrin verestä, sittenkun uhriveitsi olisi tehnyt tehtävänsä.

Pappien riveissä syntyi toraa siitä, ken saisi ammentaa ensiksi. Isoruhoinen julmuri, jonka eläimellisillä kasvoilla kuvastui gorillan perin ovela äly, yritti työntää pienempää miestä toiselle paikalle, mutta pienempi mies vetosi ylipapittareen, joka kylmällä käskevällä äänellä komensi isomman miehen rivin äärimmäiseen päähän. Tarzan kuuli tämän nurisevan ja mökisevän, kun hän verkalleen meni alhaisemmalle paikalleen.

Sitten papitar seisoen Tarzanin yläpuolella alkoi laulaa jonkunlaista manausta, samalla kun hän verkalleen kohotti ohutta terävää veistänsä. Apinamiehestä tuntui kestävän hirveän kauan, ennenkuin käsi taukosi kohoamasta ja veitsi pysähtyi korkealle hänen paljaan rintansa yläpuolelle.

Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa, mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen häiritsijälle.

Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen toveriensa keskellä.

Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne, antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen palvelijainsa keskuuteen.

Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri, ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni ymmärtämään — kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua — hänen omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.

Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan. Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä. Nainen ei nähnyt — hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse, kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa yksinään tässä sisemmässä temppelissä — ylipapitar ja hullu pappi olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne veivät.

Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.

Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.

Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.

Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille. Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän aikomuksensa.

Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän, mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan. Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään, ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.

"En mitään", vastasi toinen, "mutta sinä voit tehdä jotakin minun hyväkseni — voit opastaa minut pois tästä paikasta ja auttaa vapauteen". Tarzan teki tämän ehdotuksen laisinkaan ajattelematta, että tyttö suostuisi. Hän oli aivan varma, että uhritoimitus jatkuisi siitä kohdasta, jossa se oli keskeytetty, jos ylipapitar saisi pitää päänsä, vaikka hän oli yhtä vakautettu, että he tapaisivat siteistään päästetyn ja pitkällä tikarilla varustetun Apinain Tarzanin paljoa vaikeammin käsiteltävänä uhrina kuin aseeton ja köytetty Tarzan oli ollut.

"Sinä olet hyvin omituinen mies", sanoi hän. "Olet sellainen mies, josta olen uneksinut siitä asti, kun olin pieni tyttö. Olet sellainen mies, jollaisia otaksun kansani esi-isäin olleen sen suuren heimon, joka rakensi tämän mahtavan kaupungin villimaailman poveen, jotta voisivat riistää maan uumenista ne satumaiset rikkaudet, joiden vuoksi olivat uhranneet etäisen sivistyksensä.

"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan — melkein surmannut sinut omakätisesti."

"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne opetuksia. En voi siitä moittia sinua, ajattelenpa uskonnostasi mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"

"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa. Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen, jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan. Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan; lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana pohjoisessa.

"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita. Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä, ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.

"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme. Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan sivistyksensä kotina — se oli vaipunut mereen.

"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme, sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme vain pieni villien apinain heimo.

"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi — ja puhumme niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin, ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista esivanhempamme lienevät lähtöisin."

"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia ajanjaksoja olleet ylipapittaria — tämä pyhä virka periytyy äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan ylipapittaren puolisoksi."

"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".

"Älä pilkkaa pyhiä asioita", sanoi hän. "Ne ovat hyvin hurskaita miehiä, — ne ovat pappeja."

Tarzania pöyristytti hänen kohtalonsa, sillä holvin hämärässä valaistuksessakin tehosi neidon kauneus häneen.

"Liekehtivä jumala on valinnut sinut omakseen", vastasi neitonen juhlallisesti. "Minunkaan vallassani ei ole sinua pelastaa — jos he sinut vielä tapaavat. Mutta en aio antaa heidän sinua löytää. Sinä panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi omani. Minun ei sovi tehdä vähemmän sinun puolestasi. Se ei ole helppoa — voi vaatia päiväkausia; mutta lopuksi luulen voivani toimittaa sinut muurien ulkopuolelle. Tule! Pian ne etsivät minua täältä, ja jos tapaavat meidät yhdessä, niin olemme molemmat hukassa, — ne tappavat minut, jos luulevat, että olen ollut jumalalleni uskoton."

"Sitten sinun ei tule antautua siihen vaaraan", vastasi Tarzan nopeasti. "Minä palaan temppeliin, ja jos voin taistelemalla raivata, itselleni tien vapauteen, niin mikään epäluulo ei lankee sinuun."

Mutta neitonen ei tahtonut sitä sallia ja sai hänet vihdoin suostutelluksi seuraamaan itseänsä sanomalla, että he olivat jo viipyneet holvissa liian kauan voidakseen välttää epäluuloa kohdistumasta häneen, ylipapittareen, vaikka palaisivatkin temppeliin.

"Minä kätken sinut ja palaan sitten yksinäni", sanoi tyttö "ja kerron heille olleeni kauan tainnoksissa sen jälkeen, kun surmasit Than, joten en tiedä minne pakenit".

Ja niin La opasti hänet mutkikkaiden, hämäräin käytäväin kautta, kunnes he vihdoin saapuivat pieneen huoneeseen, johon tuli hiukan valoa katon kiviristikosta.

"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän. "Kenenkään mieleen ei juolahda sinua täältä etsiä — ne eivät rohkenisi. Minä palaan pimeän tultua. Silloin olen ehkä keksinyt suunnitelman, jotta pääset pakoon."

Tyttö oli mennyt, ja Apinain Tarzan oli yksinään kuolleiden kammiossa, kauan sitten kuolleen kaupungin, Oparin, alla.

YHDESKOLMATTA LUKU

Clayton uneksi juovansa kyllikseen vettä, siemauksittain puhdasta, suloista, raikasta vettä. Hän vavahti valveille ja huomasi olevansa likomärkä, veden valuessa virtanaan hänen ruumiilleen ja ylöskäännetyille kasvoilleen. Rankka, troopillinen sadekuuro huuhteli heitä. Hän avasi suunsa ja joi. Samassa hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että kykeni kohottautumaan käsiensä varaan. Hänen jaloissaan virui herra Thuran. Kyynärän, parin verran peremmällä makasi Jane Porter surkeassa tilassa, pienessä mykkyrässä veneen pohjalla — aivan hievahtamatta. Clayton luuli, että hän oli kuollut.

Äärettömän vaivaloisesti hän vapautti itsensä Thuranin kahlehtivasta ruumiista ja ryömi uudistunein voimin tyttöä kohti. Hän kohotti tämän päätä veneen karkeilta pohjalaudoilta. Tuossa poloisessa nälän näivetyttämässä olennossa saattoi vieläkin olla elon kipuna. Hän ei voinut hylätä kaikkea toivoa, vaan tarttui veden liottamaan riepuun ja pusersi kallisarvoisia pisaroita tuon kammottavan haamun huulien lävitse, joka vain muutamia lyhyitä päiviä sitten oli säteillyt onnellisen nuoruuden ja huikaisevan kauneuden hohtavaa elämää. Vähään aikaan ei ollut mitään merkkiä palaavasta hengityksestä, mutta vihdoin palkitsi hänen ponnistuksensa heikko värähdys puoliksi sulkeutuneissa luomissa. Hän hieroi laihoja käsiä ja pakotti vielä muutamia vesipisaroita kuivettuneeseen kurkkuun. Tyttö avasi silmänsä katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin saattoi muistaa ympäristönsä.

"Sataa", selitti toinen. "Voimme ainakin juoda. Vesi on jo elvyttänyt meidät molemmat."

"Herra Thuran?" kysyi tyttö. "Hän ei siis tappanutkaan sinua? Onko hän kuollut?"

"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa hänet…" mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.

Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.

"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee sitä — hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän veneeseen sen pedon kanssa."

Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.

"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"

Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän kasvullisuuden.

"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti, ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.

Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty veneen kokkaan. Sen hän sitoi matalalla töyryllä kasvavaan pieneen puuhun, sillä kun oli vuoksen aika, pelkäsi hän, että vene luoteen palattua kuljettaisi heidät takaisin merelle, koska oli aivan luultavaa, että hänellä ei olisi voimia kantaa Jane Porteria rannalle moneen tuntiin.

Sitten hän lähti liikkeelle hoippuen ja ryömien läheistä viidakkoa kohti, jossa hän merkeistä päättäen arvasi olevan runsaasti troopillisia hedelmiä. Aikaisemmasta kokemuksestaan Apinain Tarzanin viidakossa hän oli oppinut tuntemaan, mitkä noista monista kasveista tarjoisivat jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja oltuaan lähes tunnin poissa hän palasi rannalle pieni kainalollinen ruokaa mukanaan.

Sade oli tauonnut, ja kuuma aurinko paahtoi niin armottomasti Jane Porteria, että hän tahtoi heti yrittää maihinpääsyä. Yhä enemmän virkistyneenä Claytonin tuomasta ruuasta kykenivät kaikki kolme pääsemään sen pienen puun puolinaiseen siimekseen, johon heidän veneensä oli kiinnitetty. Siellä he aivan uupuneina heittäytyivät lepäämään ja nukkuivat pimeään asti.

Kuukauden he elelivät rannikolla jokseenkin turvallisesti. Voimiensa palattua rakensivat molemmat miehet karkean suojan puun oksille, kyllin korkealle maasta, jotta saattoivat olla turvassa isoimmilta petoeläimiltä. Päivisin he keräsivät hedelmiä ja pyydystivät ansoilla pieniä nakertajia; öisin he lepäsivät hentoon suojaansa kätkeytyneinä, viidakon villien asukkaiden väijynnällään synkistäen pimeyden hetkiä.

He nukkuivat viidakkoruohosta tehdyillä sijoilla, ja peitteenään yöllä oli Jane Porterilla ainoastaan vanha, Claytonille kuuluva villainen päällysnuttu, sama, jota tämä oli käyttänyt ikimuistoisella retkellään Wisconsinin metsissä. Clayton oli oksista laittanut heikon väliseinän jakamaan heidän lehväisen asuntonsa kahteen kammioon, joista toisessa nukkui tyttö ja toisessa herra Thuran ja hän itse.

Alusta pitäen oli venäläinen ilmaissut oikean luonteensa joka piirteen — itsekkyyden, moukkamaisuuden, röyhkeyden, pelkuruuden, ja himokkuuden. Kahdesti oli Clayton joutunut käsikähmään Thuranin kanssa, joka ei jättänyt tyttöä rauhaan. Clayton ei tohtinut hetkeksikään jättää Janea kahdenkesken venäläisen kanssa. Englantilaisen ja hänen morsiamensa elämä oli kuin alituista pahaa painajaisunta, ja kuitenkin he elivät edelleen lopullisen pelastuksen toivossa.

Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa, jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti, tämä puki ajatuksensa sanoiksi.

"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra
Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa
Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".

"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen miehen, jonka olen koskaan tuntenut".

Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.

"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen, yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut — urhea herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna. Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."

Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku, ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi uskoa moista mahdotonta juttua?"

"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.

Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla, muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue — Lady Alicen kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä vahingoittanut.

Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen isojakin otuksia.

Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.

"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin hoivattava… hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah, juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra, eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän hilpein mielin souteli kaarissa.

"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän, 'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä. Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana, johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa. Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista; se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain, väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle", päätti herra Philander puheensa.

Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.

Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi, joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".

Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana komentajana, — ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut Lady Alicellakaan siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.

Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka ennen oli Lady Alicella nauranut ja leikkinyt.

Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.

Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.

Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.

Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista, näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.

Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja. Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.

He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu, joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä — lopettaa ne iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.

Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan. Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista. Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon. Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä…

Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville. Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta. Miehellä oli aseenaan vahva sauva — yhtä tehokas ase nälkäistä leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla panostettu leikkipyssy.

Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat ilmaa.

"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!" Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä kohti hiipivään elävään kuolemaan.

Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua venäjäksi.

"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken ryhtinsä ja alkoi itkeä.

Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen lailla — urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä? Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?

Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän oli lysähtänyt kokoon.

Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä.
Uneksikohan hän?

Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.

Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin, horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan. Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.

"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä; mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.

"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen pääsemme sivistyneeseen maailmaan."

"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut — huomenna olet oma itsesi jälleen."

"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"

"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa hänen kasvoilleen.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle. Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta huoneeseen.

Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.

"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli — kaikki, paitsi tämä huone."

"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat eläviä — jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat kaappaisivat hänet uhrikseen."

"Minä olen ylipapitar — minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin tänne turvallisesti astua."

"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen tytön kummallista vakaumusta.

"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita — sen uskonnon mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo — eikä kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."

"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että uskolaisesi keksisivät juonesi?"

"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa — eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta. No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin minun täytyy palata."

Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.

Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen kammion neljää seinää pitkin.

Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.

Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.

Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen rakosista juuri siltä kohdalta — eikä mistään muualta.

Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas käsivartensa ulottui.

Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää, jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli eroittavansa heikon hohteen — melkein yhtä läpitunkemattoman kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.

Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies, että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen sitä tietä mahdottomaksi.

Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle — mutta miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli kätketty?

Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä. Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän päätti tehdäkin.

Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.

Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se oli, jonka yli juuri oli harpannut.

Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa, jollei ovi vain avautunut vankityrmään.

Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella — uusi todistus siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat; mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.

Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja. Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat jotakin halvempaa metallia.

Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit. Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.

Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi. Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa liitosta ilmaisemassa.

Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas, ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.

Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.

"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman kaupunki; mutta — satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli täysipitoista kultaa.

Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan alanteen poikki.

Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.

"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä miestä. Nekö siellä lienevät?"

Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin. Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi karkeatekoinen boma eli varustettu leiri, jonka keskellä istui pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi heille heidän omalla kielellään:

Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he ilosta suunniltaan.

"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun kaupunkiin."

"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.

"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä, Waziri."

Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää jättiläiskiveä kohti.

Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.

Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin, ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.

Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat edellisenä iltana pinonneet.

"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies.
"Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."

Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.

Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla, jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin viidakon vaarattomilta asujilta.

Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.

Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q. Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.

Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.

Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee koko villin viidakon vavahtamaan, — Tarzan haistoi ihmisen.

Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju. Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies, sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla metsästämässä."

Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti. Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.

Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo — yksi ainoa vaihtoehto, ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.

Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin — lyhykäisen murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla — ja sitten mahtava käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen. Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen — hengetönnä.

Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa. Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.

Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi, vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa ihoansa.

Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään aavistamattoman miehen selkään.

Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se oli tähdätty.

Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien kylää kohti.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.

Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä tunnustuksen jälkeen.

"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"

Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."

"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa", lisäsi hän katkerasti.

"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, — en halunnut sinua haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin… Sellainen avioliitto olisi huono teko."

"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää — ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."…

Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta hän pelkäsi venäläistä — sydämensä pohjasta hän toivoi, että mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän liepeille.

Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen milloinkaan.

Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle — kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.

Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet, veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko muita saapuvilla kuin hän.

Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.

Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä. Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät. Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien kuvotusta.

Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin, puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet. Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta, joiden välitse häntä oli laahattu.

Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.

Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti, samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä lopun päivää.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä tavalla näiden ihmispetojen vallassa.

Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin, mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.

Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa — pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.

Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken avattu sydämenhaava tuottaa.

Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen rajun ja villin vimman vallassa.

Hän oli nähnyt toivomansa naisen — oman — puolisonsa — toisen syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.

Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja hiljaisuudessa.

Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi — siitä hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat tulossa amfiteatteria kohti.

Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella, ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.

Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla aukeaman sisäpuolelle.

Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa. Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.

Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet — eräiden apinain muisti ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.

Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, — niiden edellinen päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan. Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.

"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava typerän ihmettelyn ilme.

"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista entistä kuningastanne — häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso minuun! Enkö minä ole sama Tarzan — mainio metsästäjä — voittamaton taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"

Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman silmänräpäyksen.

Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.

Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä, ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, — se olisi heti tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.

Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin ja raatelevin hampain — tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.

Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan päästi otteensa ja nousi — hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.

Läksyllä oli tarkoitettu tulos — nuoret apinat pysyttelivät poissa hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa, eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan. Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.

Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet päällikökseen.

Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut onnellinen — sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo. Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.

Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen, jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän hänen omatuntonsa pisteli häntä.

Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja kuolemasta vähääkään välittämättä.

Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras, kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta, tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin naapuriyhteiskunnasta.

Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.

"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän, "ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.

Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat voivat niihin vastata.

"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja aseina kepit ja veitset?"

"Ne laahasivat sitä eteenpäin — joskus käsivarresta, joskus pitkästä karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."

"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit, ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.

"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti, ylöspäin pitkin veden syrjää."

Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia kohti…

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kun Clayton palasi suojaan ja huomasi Jane Porterin olevan poissa, oli hän nääntyä pelosta ja surusta. Hän tapasi herra Thuranin aivan järjissään, sillä kuume oli jättänyt hänet ihmeellisen nopeasti, mikä on yksi sen omituisuuksia. Heikko ja uupunut venäläinen lepäsi vielä ruohovuoteella heidän majassaan. Kun Clayton kysyi häneltä tyttöä, näkyi hän kummastelevan, että Jane ei ollut saapuvilla.

"En ole kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi hän. "Mutta minähän olen suuren osan ajasta ollut tajutonna."

Jos mies ei olisi ollut niin ilmeisesti heikko, olisi Clayton epäillyt hänellä olevan kaameita tietoja tytön olinpaikasta; mutta hän näki hyvin, että Thuranilta puuttui riittävää tarmoa omin avuin edes laskeutuakseen suojasta maahan. Hän ei nykyisessä ruumiillisessa tilassaan olisi voinut tyttöä vahingoittaa eikä kiivetä karkeita tikkaita pitkin takaisin suojaan.

Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen tunti sitten.

Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän tuloon asti.

Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane Porteria.

Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen ihmisyys vaati.

Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti. Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen harvalukuisten esineiden joukossa.

Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan — näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.

Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen, mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi Thurania tuomaan hänelle juotavaa.

Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.

"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa teille, että panettelitte minua tytölle — että piditte hänet yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani…"

Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."

"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle. Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.

Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa käsivarsillaan luopui taistelusta.

Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua sivistyneiden ihmisten asuinsijoille — ainakaan ei mihinkään pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen hourailut häntä hermostuttaa.

Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt, kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.

Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.

Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet, raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt olivat sitä ehkä viivästyttäneet.

"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä… hm, ei kaikki ruuvit ole ihan — käsitättehän."

"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa", sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää, että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja todisteita."

"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington. "Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.

"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin. Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'

"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla pallonpuoliskolla.

"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä — mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei oltu pelastettu."

"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".

"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän menetyksenne on tavallaan ollut suurin."

"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän, vaikka hän olisi ollut oma sisareni".

Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin kauniin tyttären kanssa Lady Alicen haaksirikon jälkeen ja vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.

"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."

"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan eivät olleet laisinkaan sitä laatua."

Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille — kovin hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa, rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.

Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi — onnellisemmaksi kuin Hazel vielä koskaan oli ollut.

Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan. Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston, parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa vastaan.

Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla, pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli viimeksi nähnyt Lady Alicen kannella.

Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden veneessä olleiden kohtaloa.

"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli, ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival — tuskin päivämatka. Se on kauheata!"

Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.

Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään. Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä lähestyi, ja uhri voimistui.

Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa. Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, — sen uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti — siitä hän nyt oli aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien, pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan, meni hän kernaasti, jopa iloisestikin — sillä olihan hän Jumalan palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen, mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.

Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja hän vapisi hirveän pelon tuskassa.

Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi, hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo, mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.

Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja meni tainnoksiin.

Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko vankina tai kuolleena.

Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla vaikeaksi.

Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata, mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli varma.

Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa päämäärää kohti.

Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin. Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta. Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä. Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli vankiluola valeseinineen.

Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen — se oli kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta. Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.

Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle. Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen tieltään — jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan sementtilattialle.

Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä. Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.

Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma. Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin. Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti takana olevaan pihaan.

Tarzan kiskoi hetkisen irtopäästä, kunnes tunsi, että köysi oli varsin lujasti tarttunut aukon huippuun, ja sitten hän heilautti itsensä sen varaan alhaalla ammottavan mustan kuilun yläpuolelle. Heti kun hänen täysi painonsa vaikutti köyteen, tunsi hän sen soluvan ylhäältä päin. Hän odotti sitten kauheassa jännityksessä, kun se pienin nytkähdyksin myötäsi. Kivi kiskoutui ylöspäin onkalonhuippua ympäröivän muurauksen ulkopintaa pitkin. Tarttuisiko se kiinni itse reunaan vai vetäisikö hänen painonsa sen siitäkin yli, putoamaan hänen niskaansa, samalla kun hän suistuisi jalkojensa alla avautuvaan tuntemattomaan syvyyteen?

VIIDESKOLMATTA LUKU

Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.

Sitten köysi äkkiä asettui, — kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään. Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.

Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren vuodattamista.

Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon, liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi, punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.

Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen kuin palaamaan uhrialttarille.

Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta hahmottunut henki — ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään, alttarilla levännyt nainen sylissä.

"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."

Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme — niihin kumpusi kyyneliä, ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.

Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät, että luolista ei ollut muuta ulospääsyä kuin se, josta mies oli astunut sisään. Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.

Näin Apinain Tarzan, kantaen tajutonta Jane Porteria, pääsi Oparin luolien läpi, jotka olivat liekehtivän jumalan temppelin alla, kenenkään häntä ahdistamatta. Mutta kun Oparin miehet pohtivat asiaa tarkemmin, muistivat he, että tämä sama mies oli kerran ennenkin paennut noihin luoliin eikä tullut sieltä esille, vaikka he olivat sisäänkäytävää vartioineet. Ja kuitenkin hän tänään oli hyökännyt heidän kimppuunsa ulkopuolelta. He lähettäisivät jälleen viisikymmentä miestä laaksoon tavoittaakseen tämän temppelinhäpäisijän.

Sittenkun Tarzan oli saapunut onkalon särkyneen seinän taakse, tunsi hän itsensä niin varmaksi pakonsa onnistumisesta, että pysähtyi sijoittamaan paikalleen pois vierähtäneet kivet, sillä hän ei halunnut, että kukaan asukkaista keksisi tämän unohdetun käytävän ja sen kautta löytäisi tien aarreaittaan. Hänen aikomuksensa oli palata Opariin kuljettaakseen sieltä pois suuremman omaisuuden kuin mitä jo oli kätkenyt apinain amfiteatteriin.

Hän riensi eteenpäin käytävää pitkin ensimmäisen oven ohi ja aarreholvin läpi, toisen oven ohi ja sitten pitkään, supisuoraan tunneliin, joka johti korkealle, kätketylle pääsyaukolle kaupungin tuolle puolelle. Jane Porter oli vielä tainnoksissa. Ison kivimöhkäleen harjalla hän pysähtyi vilkaistakseen taakseen kaupunkiin. Tasangon yli hän näki tulevan joukon Oparin hirveitä miehiä. Hetkisen hän epäröi. Laskeutuisiko hän alas ja kiitäisi kilvassa etäisiä kallioita kohti vai lymyisikö tänne yöhön asti? Mutta vilkaisu tytön kalpeihin kasvoihin sai hänet tekemään päätöksensä. Hän ei voinut pitää häntä täällä ja sallia vihollisten katkaista heiltä tietä vapauteen. Oli hyvinkin mahdollista, että heitä oli seurattu tunnelienkin kautta, ja kun vihollisia olisi edessä ja takana, olisi vangitseminen melkein varma, koska hän tajuttomalla tytöllä kuormitettuna ei voinut raivata tietä vihollisen läpi.

Laskeutua jyrkkää kallionsivua pitkin Jane Porterin kanssa ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta sidottuaan hänet hartioilleen ruohoköydellä hänen onnistui päästä turvallisesti maahan, ennenkuin oparilaiset saapuivat ison graniittimöhkäleen luo. Kun hän laskeutui kaupungista poispäin käännettyä sivua pitkin, ei etsijä joukko nähnyt mitään eikä aavistanut saaliinsa olevan niin lähellä.

Pitämällä kalliota itsensä ja vainoojain välillä ehti Apinain Tarzan noin kilometrin päähän, ennenkuin Oparin miehet kaarrettuaan graniittivartijan näkivät pakolaiset edessään. Äänekkäin ja hurjin riemuhuudoin ne ryhtyivät vimmatusti juoksemaan, kaiketikin arvellen, että pian tavoittaisivat kuormitetun pakolaisen; mutta he eivät ainoastaan arvioineet apinamiehen voimia liian vähäisiksi, vaan myös omien käyrien sääriensä liikuntamahdollisuuden liian suureksi.

Pysytellen keveässä hölkässä piti Tarzan välimatkaa aina samana. Silloin tällöin hän vilkaisi kasvoihin, jotka olivat niin lähellä hänen omiansa. Jollei hänen omaa rintaansa vasten painettu sydän olisi heikosti sykkinyt, ei hän olisi tiennyt tytön elävänkään, sillä niin kalpeat ja vääntyneet olivat poloisen väsyneet kasvot. Ja niin he saapuivat laakealakiselle vuorelle ja rajakallioille. Viime taipaleella Tarzan oli pannut parastaan juosten kuin kauris, jotta hänellä olisi kylliksi aikaa laskeutua kallion kuvetta pitkin ennenkuin oparilaiset pääsisivät huipulle ja vierittäisivät kivimöhkäleitä heidän päälleen. Ja niinpä hän oli vajaan kilometrin päässä vuoresta, ennenkuin hurjat pikkumiehet läähättäen saapuivat sen harjalle.

Raivon ja pettymyksen huudoin nämä kiersivät kukkulalla heiluttaen palikoitaan ja hyppien hurjassa vihan vimmassa. Mutta tällä kertaa he eivät jatkaneet takaa-ajoansa oman maansa rajoja ulommaksi. Senkö vuoksi, että muistivat edellisen pitkän ja työlään etsintänsä hyödyttömyyden, vai siksikö, että nähtyään apinamiehen keveän, keinuvan juoksun ja viime vauhdinponnistuksen, on vaikeata sanoa; mutta Tarzanin päästessä rajakallioita reunustavien matalain kukkulain juurella alkavaan metsään, kääntyivät he jälleen Opariin päin.

Aivan metsän reunassa, missä vielä saattoi pitää silmällä kallionhuippuja, laski Tarzan taakkansa ruohikkoon ja mennen läheiselle purolle toi vettä, jolla huuhteli tytön kasvoja ja käsiä. Mutta tämäkään ei neitosta elvyttänyt, ja kovin huolissaan Tarzan otti hänet jälleen vahvoille käsivarsilleen ja riensi itää kohti.

Myöhään iltapäivällä Jane Porter tuli tajuihinsa. Hän ei heti avannut silmiään, vaan koetti muistella äsken näkemiään tapauksia. Ah, nyt hän muisti — muisti alttarin, peloittavan papittaren, laskeutuvan veitsen. Häntä puistatti hiukan, sillä hän luuli, että tämä oli joko kuolema tai että veitsi oli tunkeutunut hänen rintaansa ja hän nyt oli kuolonhoureissa.

Ja kun hän vihdoin rohkeni avata silmänsä, varmisti se, mitä hän näki, hänen pelkonsa, sillä hän havaitsi itseänsä kannettavan kuolleen rakastajansa käsivarsilla lehväisessä paratiisissa. "Jos tämä on kuolema", jupisi hän, "niin kiitos Jumalalle, että olen kuollut".

"Niin, Apinain Tarzan", vastasi tyttö, ja ensi kertaa kuukauden aikaan valaisi rauhan ja onnen hymy hänen kasvojansa.

"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."

"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani", vastasi toinen. "Etkö muista?"

"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"

Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.

"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."

"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut. "Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."

"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi mereen, mutta minä en hukkunut — kerron sen kaikki sinulle vähän myöhemmin — ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."

"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkun Lady Alice upposi."

Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, — suutele minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."

Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.

"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen, että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten hetkieni kauheaan todellisuuteen".

Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta nykyisyys — ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.

"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä mieluimmin tahtoisit tehtävän?"

"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä parhaaksi näet", vastasi tyttö.

"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun puolisosi."

"Minä en ole naimisissa, Apinain Tarzan!" huudahti Jane, "enkä ole enää kihloissakaan. Päivää ennen kuin ne kauheat olennot kaappasivat minut, puhuin Claytonille rakkaudestani sinuun, ja silloin hän käsitti, että minä en voinut pitää hänelle antamaani kelvotonta lupausta. Se tapahtui senjälkeen, kun meidät oli ihmeellisesti pelastettu hyökkäävän leijonan kynsistä." Hän pysähtyi äkkiä ja vilkaisi Tarzaniin kysyvä välkähdys silmissä. "Apinain Tarzan", huudahti hän, "sinä kai sen teitkin? Se ei voinut olla kukaan muu."

"Älähän, Jane!" rukoili toinen. "Älähän huoli! Et tiedä, kuinka paljon sitten olen kärsinyt tuon julman teon vuoksi ja kuinka minä sain kärsiä silloin, ensiksi mustasukkaisesta raivosta ja sitten katkerasti nuristen kohtaloa vastaan, jota en ollut ansainnut. Sen jälkeen minä palasin apinain luo, Jane, enkä aikonut milloinkaan enää nähdä ihmisolentoa."

Hän kertoi nyt tytölle elämästään senjälkeen, kun oli palannut viidakkoon, — kuinka oli sivistyneestä pariisilaisesta pohjaluodin lailla vaipunut villiksi wazirilaissoturiksi ja siitä edelleen takaisin siksi luontokappaleeksi, joksi hänet oli kasvatettu.

Jane teki hänelle monta kysymystä ja tiedusti vihdoin arasti sitä, mitä herra Thuran oli hänelle kertonut — pariisilaisesta naisesta. Tarzan selosti yksityiskohdittain koko sivistyneen elämänsä jättämättä pois mitään, sillä hän ei tuntenut häpeää, koska hänen sydämensä aina oli pysynyt Janelle uskollisena. Lopetettuaan hän istui ja katseli tyttöä ikäänkuin odottaen tämän päätöstä ja omaa tuomiotansa.

"Minä tiesin, että hän ei puhunut totta", sanoi tyttö. "Voi, mikä kauhea ihminen hän on!"

Ja tytön vastaus, vaikka näennäisesti asiaan kuulumaton, oli laadultaan tosinaisellinen.

"Onko Olga de Coude hyvin kaunis?" tiedusti hän. Tarzan nauroi ja suuteli häntä jälleen. "Ei kymmenettä osaakaan niin kaunis kuin sinä, rakkaani", sanoi hän.

Neitonen huoahti helpotuksesta ja antoi päänsä vaipua hänen olkaansa vasten. Apinamies tiesi saaneensa anteeksi. Sinä iltana Tarzan rakensi sievän pienen lehtimajan jättiläispuun huojuville oksille, ja siinä nukkui tyttö, kun taas apinamies asettautui oksan tyveen hänen alapuolelleen, valmiina unessakin häntä suojelemaan.

Heidän matkansa rannikolle kesti monta päivää. Missä tie oli helppo, he kävelivät käsi kädessä mahtavan metsän kaartuvain oksain alla, kuten etäisessä muinaisuudessa lienevät kävelleet heidän historiantakaiset esivanhempansa. Milloin pohjapensaikko oli sotkuista, otti Tarzan tytön väkevään syliinsä, kantaen häntä keveästi puiden lomitse. Ja päivät tuntuivat aivan liian lyhyiltä, sillä he olivat hyvin onnelliset. Jolleivät he niin levottomina olisi tahtoneet rientää Claytonin avuksi, olisivat he rajattomasti pitentäneet tämän ihmeellisen matkan ihanaa iloa.

Viimeisenä päivänä ennen heidän rannikolle saapumistaan Tarzan vainusi edeltään ihmisiä — neekereitä. Hän ilmoitti sen tytölle ja varoitti häntä pysymään ääneti. "Viidakossa on harvoja ystäviä", huomautti hän kuivasti. Puolessa tunnissa he saapuivat hiipien pienen mustan soturijoukon pateille, joka marssi jonossa länteen päin. Kun Tarzan näki heidät, huudahti hän ilosta, — ne olivat hänen omia wazirejansa. Busuli oli siellä ja muita, jotka olivat seuranneet häntä Opariin. Hänet nähdessään he tanssivat ja kaiuttivat riemuhuudon. Sanoivat viikkokausia häntä etsineensä.

Mustat ilmaisivat melkoista kummastusta nähdessään valkoisen tytön hänen seurassaan, ja kun kuulivat, että siitä oli tuleva hänen naisensa, koettivat he kilvassa osoittaa tytölle kunnioitusta. Onnellisten wazirien nauraessa ja tanssiessa ympärillään he saapuivat rannikon karkeatekoiselle majalle.

Ei näkynyt mitään merkkiä elämästä, eikä kuulunut vastausta heidän kutsuihinsa. Tarzan kiipesi nopeasti pieneen lehvämajaan ilmestyäkseen sieltä silmänräpäystä myöhemmin tyhjä tinatuoppi kädessä. Heittäen sen alas Busulille hän käski tämän noutaa vettä, ja sitten hän viittasi Jane Porteria tulemaan puuhun.

Yhdessä he kumartuivat kuihtuneen hahmon yli, joka ennen oli ollut englantilainen aatelismies. Kyyneleet kumpusivat tytön silmiin hänen nähdessään poloisen painuneet posket, ontot silmät ja kärsimyksen piirtämät juovat ennen niin nuorekkailla ja kauniilla kasvoilla.

"Hän elää vielä", sanoi Tarzan. "Teemme hänen hyväkseen voitavamme, mutta pelkään tulleemme liian myöhään."

Kun Busuli oli tuonut vettä, pakotti Tarzan muutamia tippoja halkeilleiden ja paisuneiden huulien välitse. Hän kostutti kuumaa otsaa ja hautoi kuihtuneita jäseniä.

Nyt avasi Clayton silmänsä. Heikko varjomainen hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän näki tytön kumartuneena ylitseen Tarzanin näkeminen muutti hänen ilmeensä ihmettelyksi.

"Kaikki on hyvin, vanha veikko", sanoi apinamies. "Pääsimme ajoissa luoksenne. Kaikki muuttuu nyt hyväksi, ja me toimitamme teidät jalkeille ennenkuin aavistattekaan."

Englantilainen pudisti heikosti päätänsä. "On liian myöhäistä", kuiskasi hän. "Mutta sama se. Mieluummin kuolenkin."

"Hän jätti minut, kun kuume paheni. Hän on piru. Kun pyysin häneltä vettä, jota olin liian heikko noutamaan, joi hän minun nähteni, heitti loput maahan ja nauroi minulle vasten kasvoja."

Tuota miestä muistellessa elvytti elonkipuna potilasta. Hän ponnistautui toisen kyynärpäänsä varaan. "Niin", virkkoi hän melkein huutaen, "minä tahdon elää. Tahdon elää siihen asti, että löydän ja surmaan sen pedon!" Mutta lyhyen ponnistuksen jälkeen hän oli entistä heikompi ja vaipui jälleen mätäneville ruohoille, jotka vanhan päällystakin kera olivat olleet Jane Porterin vuoteena.

"Älkää välittäkö Thuranista", sanoi Apinain Tarzan laskien rauhoittavasti kätensä Claytonin otsalle. "Hän kuuluu minulle, ja minä kyllä hänet lopuksi tavoitan — olkaa huoleti."

Jonkun aikaa Clayton lepäsi hyvin hiljaa. Monta kertaa täytyi Tarzanin kallistaa korvansa lähelle tuota vajonnutta rintaa eroittaakseen riutuneen sydämen heikon tykytyksen. Illan tullen potilas elostui jälleen lyhyeksi hetkiseksi.

"Jane", kuiskasi hän. Tyttö kumarsi päänsä lähemmäksi voidakseen eroittaa heikot sanat. "Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle — ja hänelle." Sairas nyökkäsi heikosti apinamiestä kohti. "Minä rakastin sinua niin hellästi — kehno puolustus sinulle tekemälleni vääryydelle; mutta minä en voinut sietää ajatusta, että sinusta luopuisin. En rukoile anteeksiantoa. Haluan nyt tehdä vain sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä vuosi sitten."

Hän hapuili allaan olevan villanutun taskusta jotakin, mitä oli siinä levätessään kuumekohtausten väliajoilla keksinyt. Nyt hän sen löysi — rutistuneen keltaisen paperinpalan. Hän ojensi sen tytölle, ja kun tämä sen otti, vaipui Claytonin käsivarsi hervottomasti rinnalle, hänen päänsä painui taaksepäin, hän haukkasi hiukan ilmaa, jäykistyi ja oli hiljaa. Sitten Apinain Tarzan veti vaatteenpoimun hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen.

Hetkisen he olivat polvillaan, tytön huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja heidän seisoessaan kumpikin puolellaan tätä nyt rauhallista olentoa, kumpusivat kyyneleet apinamiehen silmiin, sillä hänen oman sydämensä kokemat tuskat olivat opettaneet hänet säälimään muiden kärsimyksiä.

Kyyneliensä lävitse luki tyttö sähkösanoman kauhtuneelta keltaiselta paperilta, ja hänen lukiessaan avartuivat hänen silmänsä. Kahdesti hän luki nuo hämmästyttävät sanat ennenkuin saattoi täysin käsittää niiden tarkoituksen.

Hän ojensi paperin Tarzanille. "Ja hän on tietänyt sen kaiken aikaa", virkkoi tyttö. "Eikä ilmoittanut sinulle?"

"Minä tiesin sen ensiksi, Jane", vastasi Tarzan. "En aavistanutkaan hänen sitä tietävän. Varmaankin minä pudotin sähkösanoman sinä iltana odotushuoneessa. Siellä minä sen sain."

"Ja sitten kerroit minulle, että äitisi oli apinaemo ja että sinä et ollut koskaan tuntenut isääsi?" kysyi neitonen epäuskoisesti.

"Arvonimi ja tilukset eivät minulle mitään merkinneet ilman sinua, rakkaani", vastasi toinen. "Ja jos olisin riistänyt ne häneltä, olisin ryöstänyt naiselta, jota rakastan, — etkö käsitä, Jane?" Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puolustaa rikosta.

Tyttö ojensi käsivartensa häntä kohti vainajan ruumiin yli ja tarttui hänen käsiinsä. "Ja sellaisen rakkauden minä olisin hyljännyt!" sanoi hän.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Seuraavana aamuna he läksivät lyhyelle matkalle Tarzanin hökkeliin. Neljä waziria kantoi kuolleen englantilaisen ruumista. Apinamies oli ehdottanut, että Clayton haudattaisiin edellisen loordi Greystoken viereen viidakon syrjään sen hökkelin seinustalle, jonka loordi oli rakentanut.

Jane Porter oli tästä iloissaan, ja sisimmässä sydämessään hän ihmetteli tämän merkillisen miehen tavatonta luonteenhienoutta: vaikka hän oli eläinten kasvattama ja eläinten joukossa kasvanut, oli hänessä vain korkeimman sivistyksen hienostuksessa kehittyvää todellista ritarillisuutta ja hellyyttä.

He olivat taivaltaneet noin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät Tarzanin omasta rannasta, kun etumaisina astuvat wazirit äkkiä pysähtyivät osoittaen kummastuneina outoa olentoa, joka rannikkoa pitkin käveli heitä kohti. He näkivät miehen kävelemässä hitaasti, katse maahan luotuna, kiiltävä silkkihattu päässä ja kädet ristissä pitkän, mustan nutun liepeiden alla.

Hänet nähdessään Jane Porter äännähti hämmästyksestä ja ilosta ja juoksi nopeasti häntä vastaan. Hänen äänensä kuullessaan vanhus vilkaisi ylös ja huomatessaan, kuka hänen edessään oli, huudahti hänkin helpoituksen tunteesta ja onnesta. Kun professori Archimedes Q. Porter oli kaapannut tyttärensä syliinsä, valuivat kyyneleet hänen ryppyisille vanhoille kasvoilleen, ja vasta muutaman minuutin perästä hän kykeni kyllin hallitsemaan itseään puhuakseen.

Kun hän hetkistä myöhemmin tunsi Tarzanin, oli heidän vaikea saada hänet uskomaan, että murhe ei ollut järkyttänyt hänen järkeänsä, sillä samoin kuin muutkin seurueen jäsenet hän oli ollut niin täysin varma apinamiehen kuolemasta, että oli varsin pulmallista sovittaa se varmuus yhteen Janen "metsänjumalan" ilmielävyyden kanssa. Uutinen Claytonin kuolemasta liikutti vanhusta syvästi.

"En voi sitä käsittää", sanoi hän. "Herra Thuran vakuutti meille, että hän kuoli jo monta päivää sitten."

"Niin on. Vasta äskettäin hän löysi meidät ja opasti meidät teidän hökkeliinne. Leiripaikkamme oli vain lyhyen matkaa pohjoiseen päin. Kylläpä hän riemastuu teidät molemmat nähdessään!"

Vähäistä myöhemmin saapui tämä omituinen seurue aukeamalle, jolla apinamiehen hökkeli sijaitsi. Se oli täynnä ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, ja melkein ensimmäinen, jonka Tarzan näki, oli D'Arnot.

"Paul!" huudahti hän. "Mitä Herran nimessä te täällä teette? Vai olemmeko kaikki järjiltämme?"

Se oli kuitenkin pian selvitetty, kuten moni muukin näennäisesti omituinen asia. D'Arnotin laiva oli risteillyt rannikolla vartiopalveluksessa, ja he olivat silloin luutnantin ehdotuksesta ankkuroineet maan saartaman sataman edustalle käydäkseen vielä kerran katselemassa hökkeliä ja viidakkoa, missä monet upseereista ja miehistöstä olivat ottaneet osaa järkyttäviin seikkailuihin kaksi vuotta sitten. Maihin noustessaan he olivat tavanneet loordi Tenningtonin seurueen, ja paraillaan valmisteltiin heidän ottamistansa laivaan seuraavana aamuna, jotta heidät saatettaisiin takaisin sivistyneeseen maailmaan.

Hazel Strong äitineen, Esmeralda ja herra Samuel T. Philander olivat melkein suunniltaan onnesta Jane Porterin turvallisen paluun vuoksi. Hänen pelastuksensa tuntui heistä miltei ihmeelliseltä, ja yleinen mielipide oli, että sellaisen teon saattoi suorittaa vain Apinain Tarzan. He syytivät häpeilevälle apinamiehelle ylistyksiään ja osoittivat hänelle sellaista huomaavaisuutta, että hän toivoi jälleen olevansa apinain amfiteatterissa.

Kaikista olivat hänen mustat wazirinsa mielenkiintoisia, ja monta lahjaa saivat neekerit näiltä kuninkaansa ystäviltä, mutta kun he kuulivat, että hän ehkä purjehtisi pois heidän luotaan tuolla muutaman kivenheiton päässä rannasta ankkuroivalla isolla kanootilla, tulivat he hyvin murheellisiksi.

Vielä eivät tulokkaat olleet nähneet loordi Tenningtonia ja herra Thurania. Nämä olivat menneet aikaisin aamupuolella etsimään tuoretta ruokaa eivätkä olleet vielä palanneet. "Kuinka tuo mies, jonka nimen sanot olevan Rokoff kummastuneekaan sinut nähdessään", sanoi Jane Porter Tarzanille.

"Hänen kummastuksensa jää lyhytaikaiseksi", vastasi Tarzan synkästi, ja hänen äänensävyssään oli jotakin, mikä sai tytön säikähtyneenä vilkaisemaan hänen kasvoihinsa. Se, mitä hän niistä luki, kaiketikin vahvisti hänen pelkonsa, sillä hän laski kätensä Tarzanin käsivarrelle ja rukoili häntä jättämään venäläisen Ranskan lakien rangaistavaksi.

"Viidakon sydämessä, rakkaani", sanoi hän, "jossa et voi vedota minkäänlaiseen muuhun oikeuteen tai tuomioistuimeen kuin omiin mahtaviin lihaksiisi, sinua ei syytettäisi, jos panisit täytäntöön tuomion, jonka tämä mies ansaitsee; mutta kun sinulla on käytettävissä sivistyneen hallituksen väkevä käsivarsi, olisi hänen tappamisensa nyt murha. Ystäviesikin täytyisi suostua sinun vangitsemiseesi, tai jos tekisit vastarintaa, syöksisit meidät kaikki jälleen kurjuuteen ja onnettomuuteen. Minun on mahdotonta jälleen menettää sinut, rakas Tarzan. Lupaa minulle, että vain jätät hänet kapteeni Dufrannen haltuun ja sallit lain tehdä tehtävänsä. Se elukka ei ole sen arvoinen, että panisimme onnemme alttiiksi."

Tarzan käsitti tämän vetoamisen järkevyyden ja lupasi. Puolta tuntia myöhemmin tulivat Rokoff ja Tennington ulos viidakosta. He kävelivät vieretysten. Tennington huomasi ensimmäisenä leiriin saapuneet muukalaiset. Hän näki mustien soturien puhua molottavan risteilijän merimiesten kanssa ja sitten notkean, ruskean jättiläisen luutnantti D'Arnotin ja kapteeni Dufrannen seurassa.

"Kukahan tuo on?" ihmetteli Tennington puhuen Rokoffille, ja kun venäläinen kohotti silmänsä ja kohtasi apinamiehen suoraan häneen tähdätyn katseen, horjui hän ja kalpeni.

"Sapristi!" huusi hän ja ennenkuin Tarzan käsitti hänen aikeensa, oli hän nostanut pyssyn olkapäätänsä vasten ja tähdäten Tarzaniin vetäisi liipaisinta. Mutta englantilainen oli lähellä häntä — niin lähellä, että kädellään ehti koskettaa kohotettuun putkeen murtosekuntia ennen kuin sytytin kosketti patruunaa, ja Tarzanin sydämeen aiottu luoti suhahti vaarattomasti hänen päänsä yli.

Ennenkuin venäläinen ehti uudestaan laukaista oli apinamies hänen niskassaan ja riuhtaisi häneltä tuliaseen. Kapteeni Dufranne, luutnantti D'Arnot ja tusinan verta matruuseja olivat laukauksen kuullessaan hyökänneet esiin, ja nyt jätti Tarzan venäläisen heille sanaa sanomatta. Jo ennen Thuranin saapumista hän oli selittänyt asian ranskalaiselle komentajalle, ja upseeri käski heti panna venäläisen rautoihin ja viedä hänet risteilijään vangiksi.

Juuri ennenkuin vartijat saattoivat vangin pieneen veneeseen, jolla hänet oli kuljetettava tilapäiseen vankilaansa, pyysi Tarzan lupaa tutkia hänen taskujansa ja vaatteitansa ja ilokseen löysikin häneltä varastetut paperit ruumista vasten kätkettyinä.

Laukaus oli hälyttänyt Jane Porterin ja muut hökkelistä, ja tuskin
oli kiihtymys asettunut, kun tyttö tervehti hämmästynyttä loordi
Tenningtonia. Tarzan tuli heidän luokseen otettuaan paperit
Rokoffilta, ja hänen lähestyessään Jane Porter esitteli hänet
Tenningtonille.

Englantilainen näytti hämmästyneeltä, vaikka kaikin mokomin yrittikin olla kohtelias, ja Tarzanin itsensä, Jane Porterin ja luutnantti D'Arnotin täytyi toistella ihmeellinen tarina moneen kertaan ennenkuin saivat Tenningtonin uskomaan, että eivät kaikki olleet pähkähulluja.

Päivänlaskussa he hautasivat William Cecil Claytonin hänen setänsä ja tätinsä, entisten loordi ja lady Greystoken, viidakkohautojen viereen. Ja Tarzanin kehoituksesta ammuttiin kolme laukausta "kuolemansa urheasti kohdanneen urhoollisen, miehen" viimeisellä lepopaikalla.

Professori Porter, joka nuoremmalla iällään oli vihitty papiksi, toimitti vaatimattoman ruumiinsiunauksen. Haudalla seisoi avopäin merkillisin surijajoukko, mitä milloinkaan lienee nähty auringon alla. Siinä oli ranskalaisia upseereja ja merimiehiä, kaksi englantilaista loordia, amerikkalaisia ja parikymmentä villiä Afrikan urhoa.

Hautajaisten jälkeen Tarzan pyysi kapteeni Dufrannea, siirtämään risteilijän lähdön paria päivää tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi käydä muutaman kilometrin päästä sisämaasta noutamassa "omaisuutensa", ja upseeri suostui siihen ilomielin.

Myöhään iltapäivällä Tarzan palasi wazireineen tuoden ensimmäiset kantamukset "omaisuutta", ja kun seurue näki vankat harkot täysipitoista kultaa, kerääntyivät kaikki apinamiehen ympärille tehden tuhansia kysymyksiä; mutta hän hymyili vain ja torjui jyrkästi heidän tiedustelunsa, kieltäytyen antamasta heille pienintäkään johtolankaa äärettömäin aarteittensa saantipaikkaan. "Siellä on vielä tuhannen jokaista ottamaani kohti", selitti hän, "ja kun nämä on käytetty, saattaa minussa herätä halu noutaa lisää".

Seuraavana päivänä hän palasi leiriin tuoden loput harkkojansa, ja kun ne oli sijoitettu laivaan, sanoi risteilijän kapteeni Dufranne, että hän tunsi olevansa kuin ison, vanhanaikaisen espanjalaisen, azteekien aarrekaupungeista palaavan laivan komentaja. "En tiedä, millä hetkellä miehistöni saattaa leikata kurkkuni poikki ja anastaa laivan", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna, heidän valmistellessaan lähtöä laivaan, rohkeni
Tarzan tehdä erään ehdotuksen Jane Porterille.

"Villeiltä eläimiltä arvellaan puuttuvan tunteita", sanoi hän, "mutta sittenkin haluaisin viettää häämme tässä hökkelissä, jossa synnyin, äitini ja isäni hautojen vieressä ja sen villin viidakon keskellä, joka aina on ollut kotini".

"Olisiko se oikein virallista, rakkaani?" kysyi tyttö. "Sillä jos niin on, niin en tiedä mitään muuta paikkaa, jossa mieluummin tahtoisin mennä vihille metsänjumalani kanssa kuin hänen aarniometsänsä siimeksessä."

Ja kun he siitä mainitsivat toisille, vakuuttivat nämä, että se kävisi hyvinkin päinsä ja olisi mitä loistavin loppu merkilliseen romaaniin. Niinpä koko seurue kerääntyi pieneen hökkeliin ja sen ovelle olemaan mukana toisessa toimituksessa, jonka professori Porter näiden kolmen päivän kuluessa suoritti.

D'Arnot oli määrätty sulhaspojaksi ja Hazel Strong kaasoksi, kunnes Tennington kumosi kaikki järjestelyt uudella merkillisellä "tuumallaan".

"Jos rouva Strong suostuu", sanoi hän, ottaen kaason käden omaansa, "olisi Hazelin ja minun mielestäni somaa viettää kaksoishäät".

Seuraavana päivänä he lähtivät matkalle, ja risteilijän höyrytessä verkalleen ulos merelle nojasi pitkä, tahrattoman valkoiseen flanelliin puettu mies ja viehättävä tyttö laivan kaidepuuta vasten katsellen loittonevaa rantakaistaletta, jolla tanssi kaksikymmentä melkein alastonta mustaa wazirisoturia heiluttaen sotakeihäitänsä villien päittensä yläpuolella ja huudellen hyvästiä luotansa matkustavalle kuninkaalleen.

"Minua pahoittaisi ajatella, että katselen viidakkoa viimeistä kertaa", sanoi Apinain Tarzan, "jollen tietäisi, että olen matkalla uuteen, ikuiseen onnenmaahan sinun kanssasi", ja kumartuen hän suuteli Janen huulia.

TARZANIN PEDOT,

joka on jälleenkin suuri viidakkojännityksen kirja. Tarzanin vihamiehet ryöstävät pois hänen vaimonsa ja poikansa. Hän seuraa heidän jälkiänsä Afrikan uumeniin, ja niinpä hän taaskin on aarniometsän petojen parissa, syöksyen niin huimiin ja hämmästyttäviin tapausjaksoihin, että lukija joutuu aivan lumouksen valtaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN PALUU: SEIKKAILUKIRJA AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.