The Project Gutenberg eBook of Nuoruuden tunnustuksia: Romaani, by I. N. Potapenko

Ignatij Nikolajevitsh Potapenko on epäilemättä edustavimpia Venäjän nykyisen kirjailijapolven merkkimiehistä. Hän syntyi v. 1856 Chersonin kuvernementissä keskisäätyisessä kodissa: isä oli ensin ulaaniväessä upseerina, sitten pappis-uralla. äiti valkovenäläinen talonpojan tytär. Saatuaan huolellisen koulukasvatuksen (suoritettuaan m.m. hengellisen seminaarin kurssin) opiskeli Potapenko Odessan ja Pietarin yliopistoissa sekä yliopisto-opintojen jälkeen Pietarin konservatoriossa. Kirjailijauransa alkoi hän v. 1881 julkaisten ensiksi sarjan pienempiä kertomuksia ja kuvauksia. Alusta alkaen herätti hän huomiota kirjallisissa piireissä, eikä hänen suhteensa petyttykään, sillä vuosi vuodelta kasvoi ja täydellistyi P:n tuotanto ja sen mukana maine leviten kauvas kotimaan ulkopuolellekin.

Potapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla onnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa esiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet harrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä koskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla, josta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin yhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus, joka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on vaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta vajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely. Sillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri sieluelämän tuntemus.

Herkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen tuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja usein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on elähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!

Ne suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon, tervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää "Nuoruuden tunnustuksia". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on kirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon itse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.

ENSIMÄINEN OSA

Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva, saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.

On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää kosteutta.

Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa, oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja pyöristettyine lautakattoineen.

Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin olivat neljä vuotta sitten.

Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana, on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.

Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt — niin, nyt minä ymmärrän paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin — hiljainen ja rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka, Marinka… mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään. Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.

Marinka… miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen vavahtelemaan.

Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan. Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen näköinen — olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.

Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en — omituista kyllä — ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:

— Tietenkin… mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole suurikasvuista rotua…

— Millainenko? — kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. — Tietysti… samallainen kuin muutkin…

— Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu tuulessa kuin oksa.

— Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee rasvettua… ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.

Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä, jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen pituutta… Mutta kun katson häntä silmiin… Jumalani, miten ne ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä. Niissähän on minun oikea lapsuuteni.

Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt ei enään ole olemassa…

Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.

Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme, valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.

Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään ihminen.

Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin aiheettomasti tekee mieli itkeä…

On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä vesi.

Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle, virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.

Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.

Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen. Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.

Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.

Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken — leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia, pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa", vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin — se oli yksi elämä, jota kaksi eli.

Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän lämmin.

Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:

Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty, että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt: meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.

Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän — ja kotisopukassani minulla oli niin paljon ihanaa.

En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää. Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri kiireimpänä aikana.

Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä, kostui se kyynelistäni.

— Emme mahda sille mitään, Vladja!… Se on välttämätöntä… Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla… Äiti lohdutteli ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä unikaan sinä yönä ollut sikeä.

Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä, jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja jossa meillä oli "oma sopukkamme".

Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi. Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki liikuntamme omintakeista.

Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla. Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.

Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina, aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain puuhailtavaa.

Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö, mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet lehvien peittoa.

En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa. Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.

— Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi… hän on jo kymmenen vuoden ikäinen… Eihän voi tietää… Täytyy ajoissa tehdä loppu siitä…

Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme… Vain minä tunnen hänet."

Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni aivan kuin uudestisyntyneeksi… Samoin kuin tali tulessa sulaa, karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut, sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.

Äitini — hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa, villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen, muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.

Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla; usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.

Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.

Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen. Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa, istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana. Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.

Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä: vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista, ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.

Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani, sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa. Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden Marinka toisti sangen usein tuon tempun.

Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:

Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä juoksimme kotiin.

Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi käynyt raskaammaksi.

Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon. Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja istahdin hiekalle.

Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni suuret, tummat silmät minuun katsoivat.

Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin. Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti viehätyksensä.

Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään uutta.

— Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä onnettomin olento.

Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia, ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua — yksin. Hänen mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.

Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.

Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen, että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka ääni.

— Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. — Nytkö jo? huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. — Milloin se aika oli noin kulunut?

Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme, mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme, hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin Marinkalle katkeran totuuden.

Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme ainaisiksi ajoiksi.

Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.

Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä, joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.

Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus, joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi. Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse jäähyväisiäkään sanomaan?

Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti. Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon…

Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.

Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.

En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.

Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella, yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle — kuten sittemmin osoittautui — liiankin kaukaiselle matkalleni.

Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni… jätin sen sinne Marinkan sydämeen.

Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni minua ankarasti nuhdellessa.

— Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies… Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen…

Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut, mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina, jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.

Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja, kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.

Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle. Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.

Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni, asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni — pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni ja lausui:

— Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.

Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi ottamatta.

"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti" oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi" jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso mustepilkku — tahra — minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.

Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä — Maksjutin. Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.

Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni "kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.

Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin ottaneet minut luokseen.

Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä, että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä, hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan) luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine, ystävällisine silmineen.

Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa surullisia ja opettaa oppimattomia.

Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu, rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen järjestykseen.

Ja opettajat sitten — oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa. Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan päivittäin.

Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.

Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon — noin kuusikymmentä henkeä.

Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka. Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.

Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".

Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet… Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen saastaisimmat pimennot.

Jälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota neljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan nuoret vesat — kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä, ainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia — olivat noin tietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei olisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä olisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli likaisinta.

Itsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään keskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset jätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni mahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan tahrata sieluni mitä mustimmaksi.

Sain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli helpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle kerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset olivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman että hän huomasi mitään.

Samalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä koira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä ettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.

Hän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime vuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin lapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.

Tämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla, erittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana. Minä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun aivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille tunnustin. Kysyin:

— Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän on tarkastajan vaimo?

Tuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja äärimmäisen tietämättömyyden.

— Miten tyhmä oletkaan! — Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua Kudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa, joka näkyy, — siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian opettajan näköinen… Ha haa, ymmärrätkö nyt?

— No siksi kun… Ei, sinä olet liian tyhmä… Tiedätkö sinä edes, miten lapset syntyvät?

— Minut on tuonut äidille haikara — sellainen iso lintu, se asuu meidän katollamme.

— Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset, hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä vuoteessa.

Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.

Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin, että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa, löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju. Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]

Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.

Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että hän katsoo kaikkea "läpi sormien".

Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara, jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.

Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat maailmaan samalla tavalla.

Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut niin rauhattomaksi.

Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan, että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja. Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan opettavaan keskusteluun.

Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä antamaan.

Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.

Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon kaiken ajatellut.

Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä, jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.

Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat, ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.

Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.

Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme silitellä.

Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni. Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen silmäni.

Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän, aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan, käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään, täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.

Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti minua petti.

Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota sanoessaan:

— Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin luottavaisuudesta.

— No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän, ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua rohkeammin ja selvemmin: — Minä ajattelin, että haikara tuo lapsia… Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka… Mutta nyt… sanovat… sanovat… ettei se ole totta.

— N—jaa… sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. — No, no… ja mitä sitten?

— Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä vuoteella.

Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.

— Ilkeä… Turmeltunut poika… Piimäsuu vasta ja ajattelee jo tuollaisia asioita… Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen… Hiljaa, kelvottomat!

Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään purskahtivat naurun hihitykseen.

Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta… Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.

— Kylläpä osasit!… Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi", "luottavaisuudeksi"… Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.

Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään, otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.

— Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.

Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.

Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui viideksi ainoaksi laskokseksi.

— Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille. Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen, kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.

— Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun seisoskelin hiljaa ovella.

Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin, tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.

— Ja sinä ymmärrät jo tuollaista? Viheliäinen poika! Tiedättekö Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa… Lasten syntyvän siitä, että isä ja äiti… mitenkä se olikaan… niin, niin, isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä…

— Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.

— Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten hävytöntä se on?

— En… en minä… ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi tuntua vaikealta.

— Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on hävyttömyyttä… Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän ei saa sellaisesta mitään tietää… Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain, niin täytyy sinun unohtaa se… Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö? Huomaatko?

Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En vastannut enään kyselyihin.

Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.

— He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi, toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?

— Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis hänen luonaan?

— Hm… E—ee… En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen arvokas, sangen kunnioitettava ihminen…

Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin, suuresti vaikuttava henkilö.

— Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava henkilö… Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen… Säälittää suuresti… Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia… Tai — ensimäisellä kerralla riittää tuntikin… Miten sääli… miten sääli! Mene!

Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle toveruusuralleni.

Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset sitten syntyvät maailmaan?

Olen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota asiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut — mitä tahansa — vaikka niin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt sen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi "papan ja mamman" yhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi pitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin ehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta rakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.

Mutta nyt — nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi. Omituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle aivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin: "hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista". Silloin olin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni rauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.

Sieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin haikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli tuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain tietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin "hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle", ja nämä tiedot antoi minulle herra johtaja…

Palattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun vastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt elämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä. Sellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.

Ajatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi kertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan: ihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin ensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.

Vastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen eteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa muutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä lukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut koululaisista — tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi tuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään sellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut lapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat maailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi. Teoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran tavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla tapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa, sulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, miten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti turmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä tätini kanssa.

En voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut erikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin liian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin heitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä tuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin vasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin kosketuksiin.

Johtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä todellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä taitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.

Tarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti ilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan oli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt häntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen kanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että hän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä vaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin oppilaiden kohtelussa.

Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset, karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet vanhemmille, eroittamisuhkaukset — kaikki ne olivat hänellä jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.

Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan, olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin. Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani: menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea, mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin takaa…

Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.

Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä, huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat minulta kadonneet jäljettömiin.

Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä, jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.

— Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.

Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon esineenä oleva poskiparta.

Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän, siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin, aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi asettaa joku pöytä tai nojatuoli.

Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa minun sivistymätöntä ulkomuotoani.

Tapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana, (hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin vaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat nuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.

Olin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava jotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava. Minulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.

Kun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni, puhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.

— Tuo on sinulla opetettua, — lausui tätini. Suoritat sen varsin taitavasti.

— Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain porvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä ihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin, huomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa osoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän suorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo taidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi ja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta sattumasta. Näin.

Hän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa viereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka todellakin näytti "luonnolliselta sattumalta".

Käyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain lievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen päin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti nenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät vielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän niistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän ääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen päivällisen.

Sinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi ruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin vastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni…

— Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin, ymmärräthän minua… Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?

Tämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan, sedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa hämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän antoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta, rauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä "rakkaani", ja milloin halusi miellyttää, "rakas poikani", liittäen aina huomautuksiinsa perusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin häntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.

Eikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani kaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla astuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.

— Odotahan, rakas, — pysähdytti hän minut: — sinä et osaa astua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja nurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!

— No niin, niin… tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on siitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta minä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon virkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta työtä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta askeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme, kävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit siihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä yhtään vahingoitu. Katso tänne.

Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi minua. — Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen: hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin minäkin uida.

Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin setä joka kerralla "teki oikaisun".

— En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani, puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa. Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki annettu.

Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti jokaisen esineen.

Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa huolehtinut vaatevarastostani.

Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani, niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan lakanoita. Entä sukat?

Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt kotikutoisia sukkia.

Kaikkea kohtasi sama arvostelu — puvustostani ei tätini jättänyt "kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni suuresti.

— Millä sattuu… Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja puhdistan sillä…

— Hyvä Jumala, tulitikulla… Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja niistä tulee paiseita. Näytä sormesi… Ai, sinullahan on kynsiesi alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa kuntoon… sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.

Käteni, — todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.

— Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää, kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy käyttäytyä kohteliaasti.

Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa. Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.

Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.

— Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä, että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan päinvastaista.

Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin, kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita. Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen pojalleen.

Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, — ääneni oli kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin tuonut.

Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin, millainen olin aikaisemmin ollut.

Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa… Häntä tuskin uskalsin muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa: pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.

Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat ystävällisiä.

Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua, kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin, mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä, mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein välinpitämätön ystävälleni.

Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne — pelloille, lammelle, äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?

— Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe, uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita, seuraa…

Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän suostui.

Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia, kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui…

Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini, joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.

— Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, — sanoi setä säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan osaa tuohon säälittelyyn.

Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.

Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt itsessään verisiteet omaisiin — vein heille uuden sielun.

Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin entisyyttäni silmästä silmään.

TOINEN OSA.

Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo — asumaton linna, jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja talousrakennuksia — navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat, paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin niiden takaa kotirakennuksemme.

Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat tuttavani — haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä — nähtävästi uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun, hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle siitä nyt olinkaan kehittynyt.

Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.

Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin. Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä eronnut.

Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi päätäni lujasti itseensä.

— Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!… lausui hän syvästi liikutetulla äänellä. — Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen poika… puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. — Ja millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!

Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni…

Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen, mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot, alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat ympäröimään minut — ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän toiveensa täyttänyt, — tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin viehättämään.

Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo — en löydä sanoja — mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä, ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.

Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi, että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.

Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin? oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani. Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.

— Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä — lausui äitini.

— Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.

Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta ihmeteltävän hyväntahtoiselta.

— Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on jo suorastaan nuori mies… todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!

Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka taholta kiitellen yhä.

— Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta harvinaista!… Sehän on Vladja… — sanoi äiti jollekin, joka nähtävästi oli viereisessä huoneessa.

Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä, kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja. Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä ajattelin, oli määrätyt osat — pusero, hame, kaulus — kaikki aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.

Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset, näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle pieneksi.

Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi. Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista ikäiseksi.

Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"… Hän oli ikäänkuin äsken juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän ja pyydystellyt merihärkiä.

Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.

Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella itseään mutta ei hymyillyt.

— Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? — kysyi äiti. — En minä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.

— Tarkoitan hänen mekkoaan, — vastasin palaten työhuoneeseen siinä vahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.

"Miten omituinen tyttö", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti tyhmästi loukkaantuneena.

Isä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä sekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti. Osasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin viimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään vapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut sujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.

Se, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti. Kuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä kunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki korkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että Nikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai Moskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:

— Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet Andrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan tätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä oli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin yleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja katsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.

Mutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini kerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin heitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut lukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin käyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua huvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin päälliköistäni ja opettajistani.

— Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. — Me häntä petämme jokaisella askeleella!

— Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!

— Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta… Hän on yksinkertaisesti typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja meillä on punatukkainen — Gerasim Antonovitsh, — äkäinen kuin koira, ja itse on niin ruma, kömpelö… Mutta tarkastajan rouva on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse… Meillä on isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille silmäyksiä… Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on suhteissa häneen… muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa…

— Mitä sinä puhut, rakkaani? — kysyi isä minulta hämmästynein, sangen vakavin kasvoin.

En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi kiirehdin vakuuttamaan hänelle.

— Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla… mutta… mistä sinä sen tiedät?

Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.

— Kuule, Vladimir… hän lausui suuresti hiljennetyllä ja liikutetulla äänellä. — En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua kanssasi tähän tapaan, mutta… mutta, tiedätkö… tuo on jo liikaa. Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?

Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy, värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.

— Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, — vastasin. —
Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.

— Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!

— Tässä ovat arvolauseet! — Lausuin ylpeydellä. Hän otti todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.

— Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät. Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon, mutta miksi näin aikaisin?… Äitisi on murheellinen. Mutta, kuulehan, — sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, — mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.

Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh, minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.

Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.

Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.

Aurinko oli jo laskeutunut, — ikkunoihin tunkihe illan hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.

Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.

Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä, eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.

— Hyvää päivää, Vladja, — sanoi hän minulle. — Miten te olette kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!

Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.

— Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia, hän on niitä katsomassa.

"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä. Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi minulle uuden puolen hänen elämästään.

Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.

— Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö sinua noin hemmoittelee?

— Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta muassani… Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.

— Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!… Olet muuttunut kokonaan, kokonaan toiseksi! — sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.

Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.

— Äiti, tässä ovat arvolauseeni, — sanoin näyttäen hänelle paperia.
Hän katsoi sitä.

— Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, — lausui hän kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle… Lisäsi hän luettuaan lisäyksen. — Viidennen luokan oppilas… Se tahtoo sanoa, ettei sinulla enään ole paljon jälellä!

— Niin, — vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa, tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä päivänä.

Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua täällä — kuten minusta tuntui — kohdeltu niin ystävällisesti kuin olisin ansainnut.

— Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan syötte päivällisen illalla?

— Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme päivällistä kello kuusi.

— Niin, niin, niin, todellakin… Eihän se muuten käy päinsä.
Odotatko sitten?

— Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa, millainen se on.

— Mene, mene… ei se tunne sinua, meidän pihamme, — sanoi äiti naurahtaen. — Tulehan tänne, Vladja, — lisäsi hän.

Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.

Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani kaikki: — missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta, puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.

Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.

Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa, mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.

Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä, muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen kalpeakasvoinen olento… rakas paljasjalka… hän seisoi portailla katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin. Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään rakastaisikaan häntä?

Nuo eivät olleet ajatuksia — selviä, määriteltyjä. Se oli levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.

Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.

— Sinäkö se olet? Minä en nähnyt… — virkkoi hän, ja hänen äänensä teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.

Silloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen romahduksen aikaan.

Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen, tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä ymmärsin: Marinka — hänessä oli lapsuuteni…

Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.

— Mitä siellä tuvassa on? — kysyin ikäänkuin todellisesti olisin ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.

— Siellä on pikkuisia kananpoikasia, — vastasi Marinka. — Ne ovat vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?

Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului sieltä hento piipitys.

— Siinä ne ovat, — sanoi Marinka, — miten somia! Ota, pitele käsissäsi… Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia, pehmoisia… kuin untuva.

Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.

Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.

Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.

Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.

Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää, me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli istutettu ruusu.

Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä — tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa, melkein traagillista.

Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.

Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.

Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, — siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon vaieten. Se herätti huomiota.

— Marinkahan on aina vakava, — huomautti äiti, haluten nähtävästi sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.

— Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, — sanoi isä. — Hän kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin — miltei valmiina nuorena miehenä.

Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.

Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen. Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.

Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan luo ja puristin hänen kättänsä.

Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja hämmästyksekseni — ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain, mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten läsnäollessa ei oikein käy päinsä.

Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä. Äiti nousi saattaakseen minua.

Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari, jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.

— Herra suojelkoon sinua, — sanoi äitini ja siunaten minua ristinmerkillä suuteli otsalleni. — Tarvitsetko jotain?

— Äiti, — virkoin, — ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, — minkä tähden Marinkalla on niin hullunkurinen mekko?

Äiti hymyili. — Ah, sinä huomaat sen. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme huomaakaan sitä… Mutta hänellä on toinen, jota hän pitää vain pyhäpäivinä.

— Pitäköön hän… sitä… Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi… Muuten on hänen yllään, herra tiesi, mikä.

— Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon hänelle. Hyvää yötä!

Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti…

Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka äitini oli lausunut:

"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän — saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan kuin avaruudessa, — niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana. En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät minulle. Se oli miellyttävä uni.

Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde estäen uinailun muuttumasta uneksi.

Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille, puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.

Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen — pidätetyn, melkoisesti hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa talossa nukkuvaa kaupunkilaista.

Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä, karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan muuntelevia eriskummaisia kuvia.

Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.

Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni. Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon. Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään, he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin satakieli laulustaan.

Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello. Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.

Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.

Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.

Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain, mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.

Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat, miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi tuntumaan minusta lätäköltä.

— Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen mielestään kokonainen valtameri, — sanoi Darja Stepanovna.

Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.

He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, — mutta minä kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle. Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa, missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.

Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt. Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme puistoon.

Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi herättänyt mielenkiintoani, — tai että seurasin pikkuista venhettä, jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo, ahventen tavallisille olinpaikoille, — silloin valehtelisin.

Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan, mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita. Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä, omituista mielenkiintoa.

Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti. Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt uusia voimia.

Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti, huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi tunnettani.

En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme" oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen ruumiinsa — sama hentoinen lapsen ruumis, — laiha, läpikuultava, "ruumiiton henki"…

Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. — Nyt se kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.

Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?

Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei, terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen, voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.

Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet. Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti päätään.

— Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi noista asioista ei saa puhua?

— En puhu enään niistä! — vastasin. Olin silloin vielä kaino enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi, itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.

— Niin… älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää. Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja… Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi talossa…

Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla. Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon, tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.

Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä. Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.

Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana, eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.

Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä, se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.

Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut huomannut, — että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.

Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi, pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä, saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?

Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys: minun isälläni ja äidilläni on poika — minä. Miksikä ei sedällä ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet minulle sitä selittämään.

Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin sitä hyväkseni.

Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. —
Niin, sanoi hän, — miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?

— Ei, muuten vaan… yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se on sopiva…

Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.

— Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.

— Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: — miehet ovat aina oikealla… käsikoukkuakin kulkevat siten… ja vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.

— Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar… Puhut aivan tarpeettomista asioista… Nostapa koukkuni… tuolla se on jalkojeni luona.

Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa hyväkseni.

— Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä kerralla jo hiukan pelokkaana.

— Mutta isällä ja äidillä on — miinä… Ja hekin nukkuvat yhdessä sängyssä, mutta teillä…

Täti hypähti paikaltaan. — Voldemar, jos sinä vielä kerran rohkenet… Ah, miten turmeltunut sinä olet… minä en uskonut, että olisit siihen määrin!

Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.

— Setä tulee, sanoi täti, — heti käymme päivälliselle! Nämä sanat lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.

Mutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi. Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara holhoava äänensävy.

— Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä puhuit tädille?

— Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään. Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään puhu näistä asioista… Lupaatko?

Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin keinoin.

Muistan yön, useammankin, — kun pitkään yli puolenyön lojuin vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.

Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi…

Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista… Ja johtajan päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat aivoihini yhä syvemmälle.

Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin. Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun matkan päähän ja katsoa…

Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa olevan pienehkön kentän — oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.

Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi maltittomuus.

Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha lapsentapansa olla ilman lakanaa.

Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.

Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi tuon kuvitelman.

Marinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen jalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa ollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun olin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa ihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon paisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja silkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi kaulalle.

Tietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka ollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.

Nyt hän oli jo "kuivannut" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi vitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja myöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa kuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten salaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata ainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin asestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.

Niin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli tehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä. Pelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut urkkimassa.

Suuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja etäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle paikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.

Hän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi kulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi edessäni.

Mutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt.
Tarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.

— Oh, miten sievä oletkaan tänään!… Todellakin, oli silminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen ulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu varteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko, oli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan vetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni seuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.

Mekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului siihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien alapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli lyhyellä, paksulla palmikolla.

Ja tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän näytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa oli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys oli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan häiritsi vaikutelmaa, — pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella huolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä tärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.

— Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu uimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten…

Marinka hymyili. — Minullakin on uimahuone — raidan alla. Muistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä sukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun tuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.

— Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui todellinen hämmästys. — Miten me niin naurettavia olimme?

— Niinpä vaan… Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen kesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki uimapuvuissa… pienet lapsetkin.

— Niin, kyllä… kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken, niin käyhän silloin päinsä?…

Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni… kyllä, olen lapsellinen.

Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.

Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi — kolmetoistavuotinen tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli erinomaisempaa, — joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa… Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja, ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita, joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa. Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen, ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien, vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut heidän järkensä ja sydämensä.

Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista, salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.

Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä, mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka esti minua siitä.

Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.

— Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää… vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin… Tuossa me olimme piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä tiesin, mistä sinua etsiä… Tässä me löysimme pesästään pudonneen naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään…

Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:

Vieras… hän oli tuntenut oikein… Olin todellakin vieras. En vielä tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.

Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.

Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle parhainta.

— Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on taipumuksia.

"Hänen asemassaan"… Sitä toistettiin liian usein, — ja isä käytti noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin "asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.

Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa. Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset, vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä… Mutta vähitellen alkoivat lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.

Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin, ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, — siellä ei ollut yhtään luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä, joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut uneliaaksi, — siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.

Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla, viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen. Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.

Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia, mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi", "työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.

Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto. Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista — tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme kotiin ystävinä.

Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta, että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen tädiltä. Hän kirjoitti:

"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää talvikautta."

Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.

— Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta!
Neljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden —!
Vladja, ikävöitkö sinä jo?

Isä vastusti lievästi: — Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.

— Oh, herranen aika, — huudahti äiti syvästi huokaisten. — Minä olen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.

Minä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille ja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä ehdotus miellytti isää sekä äitiä.

Tädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti, jopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan täysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä kuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti maalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:

'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä, jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan, minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään olemassa — tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.

Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'

Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen oppilaan.

Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki "ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"… huvitukset. Mutta tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani — vaikka tuo kunnianhimoinen ajatus — saada minut kiintymään itseensä lujemmin kuin vanhempiini — kuului tätini heikkouksiin.

Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä…"

Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti heinäkuun viidestoista päivä.

Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu, vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut, että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.

Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla, istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja kehuskelivat niistä keskenään.

Marinka… en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui. Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten. Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa, rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.

Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.

Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui, kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.

Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri ohimoillani jyskyttää.

Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa. Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.

Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot, tiet ja päämäärän…

Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen, nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä olisi voinut syttyä…

Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani. Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.

Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä, ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.

— Kriitillinen ikäkausi… Hän kasvaa… Etkö huomaa hänen aivan silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!

— Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!

Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä. Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.

— Vielä hiukan aikaa… Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa kylpyjäkin!

Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka — oh, miten vähän käsittikään hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.

Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea. Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään hänen täytyi erota minusta.

Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin kokonaan… Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin iltateelle.

Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia, juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa. Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun tehdä pienehkö kierros.

Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni, luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja minä seurasin sitä kuuliaisena.

Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä tapahtui.

Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko. Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.

— Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin eläimiä olevan…

Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen henkäyksestä.

— Muuten vaan… — vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa rusahteli kädessäni. — Ilman vaan aikojani…

Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.

— Miten? — virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi rauhattomaksi.

— Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä… minä en tiedä…
Laske… — lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.

Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä, kaulansa, olkapäänsä, rintansa…

Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut, häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.

Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.

Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.

Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen kanssa, joka hänellä oli minuun.

Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti, ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.

— Vladja, — lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. — Vladja… miksi olet niin onneton?…

Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava, ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku lapsi.

Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.

— On jo aika lähteä kotiin… — sanoi Marinka ja me läksimme vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.

— Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?

Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut, miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas, jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"

Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!

Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea itsessäni — en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut erikoista kohtaa — jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui. Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni, joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi. Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin vieras vaateparsi…

Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta, puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen. Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.

Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä, mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi sydämellinen nauru. Katsahdin häneen — hänen silmänsä hymyilivät. Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.

"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen ilonsa sai toisetkin iloiseksi.

Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista huomiota minuun. Hän sanoi:

— Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen olevan terveydellesi välttämätöntä.

— Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.

Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa oli teepöytä jo katettu.

Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään muita ei ollut.

Istuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää, mieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin, kun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.

Marinka katsahti minuun vakavasti. — Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa… mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä se ole tarpeellistakaan…

— Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. — Kun sinä nyt matkustat… niin tahtoisin sinulle sanoa… Siellä ollessasi sinä taas unhotat Marinkan… Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin… mutta jos joskus sattuisi… joku onnettomuus… kun minä kasvan ja missä tahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua, Vladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä… Äitini tulee tuolla… Muistathan sen!

Darja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista, mutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma uusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni… Se oli jotain suurta, juhlallista ja äärettömän liikuttavaa.

"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä"… toistui siellä tuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.

Tuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut ristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten myöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla. Kaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.

Marinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin tuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin suudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin käsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme. Minä en suudellut häntä.

Muutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat kolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin toivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi näkyvistä.

Silloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen elämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva siihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä ihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista peruskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva läpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.

KOLMAS OSA.

Vaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset kaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen merkityksestä.

Viidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen asemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan muistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: "sinähän et enää ole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla."

Tietysti pysyvät hänen "käyttäytymisohjeensa" entisellään, vaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä esimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään pöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen rikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion puiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä tupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia, niin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa ohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.

Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja, jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.

Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä tietysti seurasikin.

Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.

Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista "sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta. Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet. Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä, ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.

Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa, vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi, joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.

Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli, soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta, kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en kuollut."

Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis. Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.

Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa, mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan, joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.

Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo, taputti häntä olalle lausuen:

Sellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa, "Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin täällä kaikki vapaahetkensä.

Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen vapaamielisyysmainettaan.

Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.

Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä, että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia, sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi mieleistä ja tuotti nautintoa.

Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan, minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen. Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin puistossa.

Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.

Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita, jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.

— Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.

— No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn teihin, virkkoi Tshuprenko.

— Mennäänhän "hiljaiseen sopukkaan" niin selitän teille. Muuten täällä puutkin kuuntelevat.

Aavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni. Suostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja seurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.

Astuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä ikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen näkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain puheet ja torailut.

Itse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui melkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja hänen nuoria ystäviään varten.

— Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan. Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti viinaa… Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.

— Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.

— Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän… Minä teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä… Aika hapankukkoa se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä valmistettu.

Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista viiniä.

Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut. Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.

En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt ihminen voi muodostua niin omituiseksi.

Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. — Hän puhui myös jotain aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista samaa — samaa likaa.

Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja ikäänkuin heitä sitten ihaili.

Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä, suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein joka toinen sana oli tuon luontoinen.

Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien, torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa, ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.

Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä miehekkyydestä.

Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.

Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän. Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja. Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä tavasta.

Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.

Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan. Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi, mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen, lausui:

Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän. Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti vielä lapselta.

Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä — kahta kypsymätöntä nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä muodosti yhden osan.

En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi jäljellä paljon puhtautta.

Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.
Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:

— No niin, huomautti Tshuprenko, — menkää te sitten papukkaa lyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun täytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta… No, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään vielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun saakka…

Me lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä hän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai vähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon puhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta loukkaavana.

Roganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan harvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien paljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin ja oli turmella hänet.

Tulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli sangen levoton.

— En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä olet liian nuori sellaiseen seuraan.

Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi, jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus vallitseekin siinä.

Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä, käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa kykyä, — hituisen luovaa kykyä, — niin voisivat he ilman vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista, joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.

Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa. Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen, hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa, mielialaa sekä hyvää ruokahalua.

Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä. Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin minäkin.

Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi. Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.

Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset. Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.

Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä olevasta tulevaisuudesta — lukion lopettamisesta ja edessä olevasta omintakeisesta elämästä.

Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.

Mutta tunsin heidät vallan hyvin, — tyhmistä tyttösistä olivat he silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään huvittaneet.

Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.

Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin, peittelemättä.

Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa, seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme toisemme ja olimme yhdessä.

Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni rajoissa olevista asioista.

Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.

Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.

Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita. Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton pyyntiä… Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.

Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen. Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.

Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä. Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina esiintyi raittiina.

Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa, kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.

Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: — Missä olit? Kenen kanssa? Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua siitä hyvin.

Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en kyennyt itseäni hillitsemään.

Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua, mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä olin heillä pojan asemassa.

Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin epäkohteliaasti: — Mutta setä… minä… en ole mikään poika. En voi tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.

— Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään. Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui — punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.

— Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.

Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta: loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän "todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:

— Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita paperilinnoja… Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni olemassa — eläintiede… Mitä runoutta on aamiaisessa tai päivällisessä? ja sehän on aivan samaa… Nälkäinen, terve ihminen syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut, herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee runollisesti… Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni, kirjoittelen itse runoja… Tiedän siis…

Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.

Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.

Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa, — olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.

Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan. Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi — Tshuprenko. Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen pilkkaansa ja arvosteluansa.

Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua — ei setänikään, josta minua suojeli lukittu oveni — ja mielialani oli, kuin olisin houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.

Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista? Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista, jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.

Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.
Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.
Jouduin epätoivoon.

Kuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni, sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko kaupungissa.

Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään hinnasta olisi avannut sieluani.

Äkkiä tietämättäni — en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja tuollaisena hetkenä — eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän ilmestyi minulle.

Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan… minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat minut, mutta ei se haittaa…"

Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.

Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä, luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan. Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla… Enemmän tuskin saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!

Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt olenkin, enkä enään sen kynnyksellä — olenhan astunut sen yli.

Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:

"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis…"

Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun olin lopettanut, lisäsin:

"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle… Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon syvään kuiluun."

Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista, aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.

Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh. Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti, liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan, huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.

— No, — lausui hän, — minä tietysti en rupea kyselemään, missä sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.

— Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa… sinä ymmärrät minua… täytyy olla sangen varovainen.

Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti osottaa, etten käsittänyt.

— Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö, on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän. Ymmärrätkö minua?

Eikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei olisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin…

Koko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen kirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset vaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen suhteen.

Kirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan hävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.

Minua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä puolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani. Minuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti huolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän puoleen.

En tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan varsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki ympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista eläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon rakennukseen sen arvolle sopivan katon.

Pinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku opettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja joitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta maaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä tietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen huomaamatta?

Mutta ei, lukiomme oli oikea, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin korkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta ei itse asiassa ollutkaan viisas, — oli kuitenkin osannut puhdistaa lukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki välinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät seuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen heille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat päiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat kellon soidessa.

Panen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä, ettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat ainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.

He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä ja koulutyön välillä.

Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja hukkua miltei kokonaan… Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä yltyvällä voimalla.

Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti, päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:

— Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni. Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin katkonaisesti ja ärtyneesti.

Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.
Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.
Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin
epätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.

Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita. Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut siitä kenellekään puhua.

Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.

Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui, edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin. Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.

— Kyllä, setä. — Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.

— Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan… Kun haluttaa, niin pitää makailla… ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin sänkyyn istahtaen itsekin siihen.

— No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori ja tyhmä… ja olen kärsinyt paljon, — mutta en nuoruuteni vaan tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys… Minä tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin kärsiä… Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut "kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä? Eikö niin? Niinhän se aina on… Muistan, että minullekin tapahtui sellaista.

— Mitä te puhutte, setä — huudahdin hämmästyneenä ja katseessani kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä vuoksi kuin tietämättömyyttä.

— Rakas… Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven, olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit kotiin kello kaksi, ymmärsin… ja surin, surin kauheasti. Kuulin, miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua. Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä aina vastarintaan, mutta sitten… elämä tasottaa kaiken… Niin. Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin lääkärin luo… Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja vaatimaton… Lähetän heti häntä hakemaan…

— Setä! — lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen noustuaan sänkyni laidalta.

— No, riittää jo… Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun — suo anteeksi vertaukseni — varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta tuomitaan… Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan siitä mitään tietoa. Suostutko?

Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.

Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon, viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi parhaimman, minkä omaavat — nuoruuden.

— Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin. Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.

Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja ruokajärjestelmä.

Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää kaksinkertaista lääkitsemistä.

Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.

Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti, antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä. En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani vai tätini hyvyyttä kohtaan.

Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa. Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista. Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista. Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja kerskailivatkin.

Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti. Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista kylmää ja sovinnaista.

Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim
Kondratjevitsh lausui minulle.

— Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.

— Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse tehneeni sen jo…

— Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja, ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen, ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin. Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi. Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan. Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.

Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu. Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.

Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:

Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden? jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa, tuttavuuksia… Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä naisten kesken, — olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat raskaisiin seurauksiin… Mutta, Voldemar, et saattane olla tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät aina ole niin järkähtämättömiä… Minä, ystäväni, en kehoita sinua enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, — se on, niin sanoakseni, pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua… Jättäkäämme asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä. Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua… Ah, ystäväni, kaikissa asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä… Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto. Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske häntä.

Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.

Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti, melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli minulle aivan uutta.

Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä, ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.

Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä. Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.

Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.

Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.

Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone ruokailuhuoneesta.

Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.

Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.

— Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. — Tulkoon tänne. Artem meni keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.

Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.

Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot — ne eivät olleet kauniit — pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen huulensakin keveästi hymyilleet.

Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:

Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin kokonaisuudessaan sanasta sanaan.

— Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä mutta hiljaisella äänellä.

— Niin, niin, minä lupasin teille… Mutta minun täytyy ensin puhella teidän kanssanne… Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?

— Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin kanssa… Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te jätitte heidät.

— Niin, niin… Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?

— Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset… Te olette siitä päättäen kovin ankara?

— Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan… Vaikka olen tyttö, niin on minulle sattunut onnettomuus…

— Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää ja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta…

— Näettekö rouva, minä en välitä hänestä… Hän on jo vanha ihminen.
Hänellä on tyttäriä… Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen…
Minkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin on
ylpeyteni.

— Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla? Tiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä ikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.

— Niin, niin… Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua miellyttää… Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana sekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat palvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi. Palvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää. Saattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies. Nuorilla on aina romaaninsa… Ajatellaan nyt, että teillä hänen kanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan, ettei saa tehdä mitään juttuja.

— Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, — ehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla palvelukseeni.

Sen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen. Nyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse synnytti minussa hämmennystä.

Kuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen, kun täti oli huomauttanut hänelle "talossa asuvasta nuoresta miehestä". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin huomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin kehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta "talossa asuvaa nuorta miestä" kohtaan.

Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim Kondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo kysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.

Mutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein kuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas kuulin keskustelua.

— Niin, niin… Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin… Tuo
Zablotsky oli ahdistellut häntä… Hän, näes, ei halua muuten kuin
mieltymyksestä… Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neiti
Zablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea…
En tiedä, mutta minua hiukan pelottaa…

— Ei… mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos… No, jos Voldemar esimerkiksi… ja siitä seuraisi lapsi…

— Joutavia… Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan sitäpaitsi puhua hänelle siitä…

Näiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat kumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi halunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin nopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.

— Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: — nukuin tänään hiukan kauvemmin.

Sen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti kaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.

Ajatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui kaikki eteeni uudessa valossa.

Sedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua. Mutta täti… täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että heidän oli täytynyt keskustella asiasta.

Nyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni: minkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta niin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka, vaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu… Tädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen vakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin viisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa ajatusta.

Jos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän itseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän jälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa muodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin sen edessä kokonaan neuvottomaksi…

Nyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli hyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi tuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi sen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut antanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.

Ryhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin syyttömän Dunjashan eroittamiseen ja "sopivan" sisäkön ottamiseen, täytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.

Ja miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki hänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai sanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota harvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa vaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta perille. Hän etsi "tyttöä, jonka maine oli tahrattu". Tuo tahra oli hänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen nimensä oli Liisa.

En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa puolesta.

Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista, tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan… Iloisuutensa ei esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina ikävälle tuulelle.

Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja vastaanottamaton.

Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä. Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.

Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä, joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka päässä oli keittiö ja palvelijan huone.

En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim
Kondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.
Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen
alhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.

Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan.

Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en sitä huomannut.

Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.

— Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain tavalla hyvittää häntä.

Ruokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita mahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan tehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut sinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta häntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen suhteestaan minuun.

Kerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä.
Istuin jonkun oppikirjan ääressä.

— Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti käytte kirjojen ääreen.

— Kun on neiti — vaikka hän olisi rumakin — niin rakastetaan häntä, mutta sisäkköä — vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar, ei kukaan rakasta.

— Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta heihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia — rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen, saattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun katseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.

— Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: — tuo on aivan samaa kun meillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki lusikkoineen samaan kuppiin…

— Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, — huudahdin — ihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. — Te, Liisa, olette viisas… sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.

— Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei häntä kukaan ota.

— Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta…
Olisitte kätilönä tai välskärinä.

— Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka toimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki ja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin sisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä… Menenpähän tästä.

— Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa… Täytyy kuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä vieraisille.

— Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta… Kun minua pyydettiin, niin minä lupasin.

Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan mutta pitkästi.

Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni — kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa, vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", — niin olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.

Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun. Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä vakavasti.

Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä liikuin seurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.

Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä — jokunen kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut" virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää, sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle, rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja. Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla. Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa, eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.

Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta, niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu, rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin vähemmän onnistuivatkin.

Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja toivottaman matala se oli.

Ahkerasti liikuin minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt, jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään, toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.

Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä. Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus turmeltuneisuudeksi.

Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan niin, se vaati vain suorittamista eikä tietämistä. Seitsemän vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot. Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö suoriutui "järjestelmän" avulla.

Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen kertoen itse lopun — sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia ja kepposia.

Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty tutkittavan sisältö.

Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä oli hyvin oppinut.

Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme, ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen. Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten, saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.

Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme nuorta elimistöämme.

Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui, pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin. Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa läheisempää ystävyyssuhdetta.

Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus. Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin kuin muut.

Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.

Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.

Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle, hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan minun huoneeseeni.

Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta. Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri. Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

— En voi antaa sinulle kättä, — lausui hän surullisella, tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.

— Istu, — sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.

— Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä tovereita. Ystäviä minulla ei ole… Ei ole löytynyt. Sanon vain sinulle. Olen sairas.

— Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä tiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa…

— Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita… kestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.

— Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti tieteen perusteella… hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja ja tulin samaan tulokseen… Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni seuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin olen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona näyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita, että käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni… — kun sitten tulen lukioon, — sinähän olet penkkitoverini, — voimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se oikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki…

— Niin, olen aivan kuin mieletön… Katsos, minussa istuu perkele, jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt… Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö… Mutta hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, — lisäsi hän nousten.

Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten apua.

— En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa, jonka hän on uskonut minulle.

Rogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan. Ollen työssään aamusta iltaan — hän oli parhain lääkäri kaupungissa — ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa elimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla hän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin saattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei ollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien elintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella hänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen tuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.

Rogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää traagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.

Liisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin, kun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei lamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan aikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän teki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani hetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme tapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden ja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme puhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa yhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan, astuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan ääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi seisomaan.

Tunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä. Puhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa vavistusta kuvasteleva äänemme.

Väliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin aavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:

Hän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle turmiota ennustava nauru.

Noin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen hän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut, virittäen tulen lamppuun.

Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti. Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.

Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi kuulunut hiljaisia askeleita.

Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille siunauksensa.

Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.

— Katsokaahan, — virkkoi Liisa minulle, — tätinne lahjoitti tämän… He ovat niin ystävällisiä ja… kaikki aivan ansiotta…

Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että iloisuutensa tarttui minuunkin.

— Sitä että… Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en tietäisi, niin vaikenen mieluummin… Ymmärrättekö?

— He tietysti… Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he sitten ole teille kuiskailleet mitään.

— Niin—kö… Nyt käsitän… Voi minkälainen te olette… Mitenkä minun sitten on meneteltävä?

— En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani… Te saatatte minulle kärsimyksiä…

Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen. Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai minutkin syttymään.

— Armaani, kultani… Kun rakastaa, niin ei välitä mistään…
Silloin uhrataan kaikki säälimättä… Armas, kiltti…

Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis, välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa, missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.

Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.

Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti siveli tukkaani puhuen: — minä menen… älkää vaan toruko minua, älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista kuin rakkaus…

Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut heidät ymmälle.

Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.

Hän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la grande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan unohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja äärimäisen herkkäuskoinen.

Mitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut luonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että harvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona, jossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että minulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä, josta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille, mutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani, — ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi nuoruudestani, — ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.

Minulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän oli vain kaksi vuotta minua vanhempi.

Ohimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle "tahrastaan". Mies oli ollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa. Kaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa ja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo synnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.

Hänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä kohtaan. "Rakastin, niin… rakastin eikä sen enempää… rakastin ja antauduin… hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi rakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä".

Harvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni. Tullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain lausua: "Liisa"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta ja tekemättä pienintäkään huomautusta.

Kohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni, minun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana. Liisa — sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi lukeakaan — seisoi minuun — rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman korkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin ollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa arvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli tehdyksikin…

Mitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta seikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta kauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena hän vastustamattomasti veti minua puoleensa.

Tunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän järkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko häntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan. Hän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen sielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.

Kerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista hienoutta en ollut odottanut häneltä.

En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman mitään taka-ajatusta — mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman sormuksen.

Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan. Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.

— Nähkääs… en tiedä, niitä tehdä… Sain tädiltä lahjan…
Katsokaa.

Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.

— Mutta eihän tämä käy päinsä nyt… se ei ole hyvä… Tämähän on kuin maksu… Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta…

Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin kokonaan…

Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden ajatuksen. Niin, Liisa — sisäkkö, Liisa — joka ei ollut saanut sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla. Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.

Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä — mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino — saattaa Liisa riippumattomaan asemaan — miten voisi sen järjestää?

Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani, täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä, heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen, joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta, vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut toivoa vanhempieni avustusta.

Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä — mutta miten vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä. Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä kohtaan jonkinlaista sääliä.

Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä. Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.

Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän, ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.

Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut, kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin komeissa ajopeleissä, vaatteet — niin hyvin vormupuvut kuin tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla komeilin, — tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.

Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti elävän ikäänkuin huoletonta elämää.

Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa iloisuutta.

Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin? Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin, todellisia tietoja minulla ei ollut.

Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen vuoksi kokonaan kelpaamattomana.

Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen. Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla säästöjäkin.

Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:

'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. — En voi teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua, käsitättehän… Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.

Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat tulevat käsiini.'

Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä ilman että kirjettä tuli.

Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.

Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi mustareunaista paperia hankittu… Tuon ajatuksen johdosta musteni silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?

Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas poikani Volodja…"

Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.
Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme…"

Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle meitä molempia — minua ja sinua, poikani — kohdanneesta surusta: toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen ystäväni."

Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena. Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.

Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:

"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen, mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle tädillesi."

Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin isältäni:

"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita, joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, — niin lähetän sinulle samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."

Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan olin osoittanut.

Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen, että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten, kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.

— Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!

Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, — en koskaan olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, — mutta vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja, joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.

Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama, joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan, olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.

Setä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli lausunut.

— Oh, isä raukkaasi… Ja niin äkkiä… Mutta sehän on aivan julmaa.
Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar…

Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta, Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.

Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta vaille jäänyt nuoruuteni — kaikki tuo oli omansa tekemään minusta unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin äitiäni rajattomasti.

Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.

Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen. Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita. Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun, mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.

— Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään vastausta.

Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.

— Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän luonani.

— Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen itkettyneisiin silmiini.

Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.

— Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja… lausui hän hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. — Toinen ei tiedä sitä eikä tunne… mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua…

Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon, todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.

Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla pyyntöni täyttämisestä.

Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.

Viikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle asiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut minulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli jo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.

Selitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan neuvottomaksi.

— Voi… voi… sehän on hyvä!… erinomaista! Voi, Volodja, miten hyvä te olette!… Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. — Mutta mitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella… Tarvitsen vaan saada koneen vuokratuksi… Ansaitsen sillä saman verran… Miten hyvä! Oh, Jumalani… miten tämä on hauskaa!… Olikin jo niin… Niin epämukavaa olo… Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he sittenkin… ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat minut aivan punastumaan… Voi, Volodja, miten hyvä te olette!

Liisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan vaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä puuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos koko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen maalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta punottiin.

Illalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että oli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä emännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää mielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.

Kahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun olin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois suunniltaan.

— Ajattelehan, minkälaisia uutisia, — sanoi hän minulle. — Liisa lähtee meiltä pois.

— Niinkö, — huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran uteliaisuutta eikä muuta.

— Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen yllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja hän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän luonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö mutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.

Kotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän osoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan sukulaisiin.

— Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen ohessa katsahtaen minuun.

— No, johan nyt, — vastasi täti, — jos hänellä meillä ei ollut hyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää…

Pidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. — Parempaa paikkaa kuin teillä, hän tuskin löytää… Tehän hemmottelitte häntä niin…

Sukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun suhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä voineet sitä käsittää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN TUNNUSTUKSIA: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.