The Project Gutenberg eBook of Valkopukuinen nainen 1 Perheromaani, by Wilkie Collins

Piirustuksen opettaja Walter Hartrightin Clements-Innistä, alkama kertomus. Luvut I-XV.

Maria Halcomben jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.

Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.

Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.

Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.

Wilkie Collinsin esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin luoja. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.

Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.

Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.

Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloin Lytton-Bulwer parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan ja Charles Dickens alotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka — - omituista kyllä — olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788—1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.

Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.

Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.

Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa "Valkopukuinen nainen" v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.

Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa — ajatustensiirtoa — harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.

V. 1873—4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.

Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin — todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.

Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.

VALKOPUKUINEN NAINEN

I:NEN OSA

Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä miehen kestävyys voi voittaa.

Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat, jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta tuomioistuimen edessä.

Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja — Walter Hartright on hänen nimensä — itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä kohdasta, johon hän on päättänyt.

Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää useampi kuin yksi todistaja — samassa tarkoituksessa molemmissa tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.

Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta piirustuksenopettajaa.

II.

Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.

Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja — suoraan sanoen — kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.

Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.

Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani alussa.

Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni, professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.

Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä — minunkin vuokseni ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.

Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä kieltenopettajana.

Olematta oikeastaan kääpiö — sillä hän oli kiireestä kantapäähän varsin täydellisesti kehittynyt — oli Pesca luullakseni pienin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia, joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja valkosen hattumme.

Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä Brightonin luona.

Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni. Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani. Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.

Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan — huudahti ihastuneena liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien saisin määrätä hänen elämästään — ja selitti, ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.

Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta minuun. Vähän uskoin minä silloin — vähän voin minä ajatella sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa — että se tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.

Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, — minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.

III.

Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.

Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.

Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat. Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?

Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia, jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle minua vastaanottamaan.

"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta. Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää ystävänsä Walterin tuloa."

"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.

Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.

"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat" tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on tullut. Minä kerron hyvät uutiseni — minä puhun nyt."

"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti", kuiskasi Sarah.

"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja saatuani vaatteet päälleni?"

"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki puhkeamaan kyyneleihin.

"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni — ja niin teenkin. Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen — enkä minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan, "nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä sieluni, uskon, kunniani kautta — tämä palvelus on nyt tehty, ja kaikki, mitä minun enää on sanottava, — hyvin — varsin hyvin tehty!"

Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan, esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan tavuun.

"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä", sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis, suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän kaikki, missä se on? Niin, niin — luonnollisesti, luonnollisesti. Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti, vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä, vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on kultaa korvia myöten — kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen kanssa ja ah! — Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa, kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta vähätpä siitä — kaikki hyvin — kuta useampia lukutunteja, sitä edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se: kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta neitosesta — seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani, ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta, silloin — kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen. — Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään, hänhän on niin pitkäveteinen?"

"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla, maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla. 'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä' — nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen kyllä muistamme, niin, niin — no niin! Pappa sanoo siis: 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä — ja hän pyytää minua hankkimaan piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa. Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli, liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?' Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa! Mutta tässä on herra Pesca.' — Kun minun nimeni siten mainittiin, en minä voinut enempää pidättäytyä — ajatus teistä, hyvät parhaani, kohosi päähäni — minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen — minä käännyn mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa! Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen kaluineen (englantilainen sananparsi — eikö niin?), lähettäkää hän kiluineen kaluineen huomisella junalla!' — 'No, no', sanoi pappa, 'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' — 'Englantilainen kiireestä kantapäähän', vastasin minä. — 'Arvossa pidettävä mies?' kysyy pappa. — 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!' — 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen — mutta silloin olemme me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia joitakin todistuksia — joitakin suosituskirjeitä?' — 'Todistuksia?' sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos Teitä miellyttää.' — 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle sekä nimensä ja osoitteensa. Ja — odottakaa, odottakaa, herra Pesca — ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä annan Teille pienen lipun.' — 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena. 'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava englantilaiseni on ansainnut ne.' — 'Pankkilippuja!' sanoo pappa suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan. Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen otteen ystäväni kirjeestä.' — Sitten tarttuu kauppias kynäänsä, musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta. Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen päivälliseni liukui alas kurkustani — tästä kaikesta en tiedä enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä, vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas, mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä — hyvä — hyvä — aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.

Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin käsiin.

"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan — nyt olen minä kumminkin enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".

"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?" Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.

Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta, kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.

"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."

Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne kuuluivat seuraavasti:

Ensiksi: että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan neljän kuukauden ajaksi.

Toiseksi: että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.

Kolmanneksi: että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.

Neljänneksi ja viimeiseksi: ettei kenenkään henkilön pitäisi ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite — ja siihen päättyi muistilippu.

Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle, näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos minä saisin tarjotun paikan — enkä kumminkaan ollut vielä lukenut läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni — olevan niin kiusallisen selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.

"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!" sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.

"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."

"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat", vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa…"

"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa olosuhteessa!"

"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana. Eikö niin? Häh? Ja toisekseen — sinä tarvitset rahaa. Hyvä! Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen! — Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen seurassa ja mikä parempi: — hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi — kaikki ilmaiseksi — kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni — mitä tuhat turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"

Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen, mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona, voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.

Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla: suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"

Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi, että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.

Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.

"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta, että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa, niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa, tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi; ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"

Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään näin ilosesti.

Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.

IV.

Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa. Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.

Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli, kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta, tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta, olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä, jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa; minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa — Regents-Parkin länsipuolelta.

Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi, ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta — niin, totta tosiaan voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.

Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.

Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä yhtyy — Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä, West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä, jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret naiset näyttäisivät — kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden, nopeasti, kevyesti.

Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini kädensijaa.

Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi — ikäänkuin hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta — yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun, hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua, hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen puhui ensin.

Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea, kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää — hieman surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli — sikäli kuin olen vielä kuullut sitä — jotenkin kummallisen hiljaista ja yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni matkareppu kädessä ja hänen pukunsa — hattunsa, kaulahuivinsa ja hameensa, kaikki tyyni valkosia — ei mielestäni näyttänyt hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."

"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi, ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä — nytkään en voi ymmärtää Teitä."

"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt. Minulle on tapahtunut onnettomuus — tunnen itseni kovin onnettomaksi ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"

Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.

"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."

Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa Teitä".

Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.

"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti syvästi.

Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja maailman kokemuksen — nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa kuin tämä.

"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."

"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan — annatte minun mennä seurastanne, milloin minua miellyttää — minulla on Lontoossa ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut — mitään muuta en minä tarvitse — tahdotteko luvata minulle tämän?"

Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.

Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt apuani, — ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin, kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit, puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille — ja kumminkin sanon minä: — mitä pitäisi minun tehdä?

"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan näin myöhään?" kysyin minä.

"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään, milloin vain tahdon — sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"

Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten — käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin. Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että tämä käsi oli naisen.

Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen kirjoittaessani sitä.

Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän ensimmäisenä, hiljaisena tuntina — minä ja tämä nainen, jonka nimeä, jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta, kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi — liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.

"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko paljon ihmisiä Lontoossa?"

"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.

"Montako" — hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua tutkivasti suoraan silmiin — "montako vapaaherran arvoista?"

"Minä en voi — en uskalla — tulen aivan suunniltani, jos mainitsen sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden nimet, jotka Te tunnette."

Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.

"Ahaa! Te ette tunne häntä", sanoi hän hengittäessään jälleen vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"

Kun tämä vastaus pääsi suustani — kenties jollakin katkeruuden tunteella — tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.

"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! Häneen voin minä luottaa."

Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.

"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden? Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen vuorokauden aikaan?"

"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani — minä haluan niin paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."

Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului, ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän leiman, ja hän puhui taas.

"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis: "Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on maalle."

"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen Cumberlandissa."

Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja minun välillä.

"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."

Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa määrässä hämmästyttää minua.

"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.

"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun huomiotani. — Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."

"Ah! ne eivät olleet minun ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut; hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."

Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.

Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.

"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua vaunuihin ajaakseni matkoihini."

Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa. Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet. Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.

Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua, kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että hän melkein pakotti minun juoksemaan.

"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on niin myöhäistä."

"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää muualle kuin talliin."

"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin — minä aion juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja tunkeutui ohitseni vaunuihin.

Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias, ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.

"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen pysäyttämään. Kiitän Teitä — ah! kuinka kiitän Teitä!"

Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään, suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle — minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi — epäröin pelottavani ja murehduttavani naista — huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa — vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla — valkopukuinen nainen oli poissa!

Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä. Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden, kun minä pian sain käsitykseni — heräsin, voisin melkein sanoa — kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.

Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella, lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin Regents-Parkia.

Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä istui niissä.

"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme häneltä."

"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"

"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."

"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän palkkion päälle päätteeksi."

"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"

Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus, jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta. Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.

Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.

Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea — mutta valkopukuinen nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä tulevaisuudessa?

Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.

Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi, vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle, joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.

Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä. Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.

Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir", katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen jälkeen aivan ääneti.

"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.

VI.

Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.

Taulu oli hämmästyttävä — se oli kerrassaan uutta minusta ikävien, lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset, jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja sisareni luona — niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla Hampsteadista — kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä muodottomammaksi.

Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.

Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa. Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin. Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen, enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä, ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä lausuin itsekseni: "Hän on tumma." — Hän kävi muutamia askelia eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää, mielin mielessäni: "Hän on ruma!"

Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu — ei koskaan voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat, kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään onnellisena — tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän muodostuksen ja ilmeen takia — sepä herätti tunteen, joka muistutti sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää haaveellista ja hajanaista unta.

"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä? Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei siis yhtä hyvin heti?"

Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla, miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.

"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista", jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme, tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey — tuo hurskas sielu! — touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä; hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan. Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana, jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa, sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä. Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä, ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina. Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä, herra Hartright — mitä haluatte, teetä vai kahvia? — ei kellään naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne? Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."

Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan, oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.

"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin, hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen. Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni — koetan tehdä jutun varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti naimisissa — ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä, että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei ole mitään, hänellä melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma, hän vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi ja omituiseksi, — täydellä syyllä! — ja hänet lempeäksi ja ihastuttavaksi — vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on enkeli, ja minä — ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi, että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta — tämä syynä siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä olen siitä aivan samaa mieltä kansanne — mutta niin on asianlaita kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia, herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa — Te ette saa odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä vähän tietävät lääkärit — niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan, niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on maalata mutta ei minun — olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät voi maalata — heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin hyvin — minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"

Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella, miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat, joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan, palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.

"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni, jollei kauemmaksikin."

"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän, että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."

"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"

Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja Limmeridge-Housesta.

Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys, vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.

"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."

"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä paikkakunnalta."

"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright, antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee, niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun, juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin kuolleet tai muuttaneet pois — en tiedä mihin — eikä mitään tietoa ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä voin ajatella…"

Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija, joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua aamiaisen päätyttyä.

"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä, jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta, jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja, kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."

Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta. Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.

VII.

Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun silmäämään tähän huoneeseen.

"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies, "ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."

Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis; pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä todellisella ihastuksella.

Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.

Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo, avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä, lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.

Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä, tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu: madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia, kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat. Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus, joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty. Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle, kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni pöytälevy.

Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä — mitä minä suuresti epäilen — niin voitaisiin siihen aikaan, kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat, punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi. Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet. Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä — jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.

Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa, jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä, oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi, jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt. Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen, minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja pysähtyessäni tervehtimään.

"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen, herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se mukiin?"

Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:

"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa? Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai niin, Te pidätte huoneesta?"

"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa", vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.

"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright. Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa. Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta — varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä. — He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright. Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä, jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin, juuri se! Kiitän Teitä."

Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.

"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin — minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin — olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"

"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja — mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja — mitäpäs minun vielä piti lausua? — Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"

Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen — ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka — kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.

"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright — pelkään väsyttäväni Teidät."

Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.

"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä — se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin — miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! — Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt — mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."

Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.

"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita…"

"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"

"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset…"

Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.

"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa — minun yksityisessä puutarhassani — tuolla alhaalla…"

"Tehkää minulle palvelus — Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt minun heikkoja hermojani — tehkää minulle palvelus ja nostakaa uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein selville?"

Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.

"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole, Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki, nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. — Hyi, sellaisia talonpoikaispenikoita! — Sanonko suoraan Teille, herra Hartright, erään asian? — Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa. Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."

Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.

"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita, pehmeitä siipiä — eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua. Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"

Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan osaa.

"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."

"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan — mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset, jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne, herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä? Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä — eikö niin? Minulla ei ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne — vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada järjestetyksi kaikki — niin ihanaa saada levätä sopimuksien tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista, että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"

"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä — sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"

Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.

Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.

Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.

VIII.

Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.

Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän — toiset käyvät laiskasti — rouva Vesey istui koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen — aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen — niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemään elikö hän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.

"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"

Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"

"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."

Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"

"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"

Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."

"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."

Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".

Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen — uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.

Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.

"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."

Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.

Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.

"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."

Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.

"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."

Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.

Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut — kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin silloin, kun ensiksi silmäsin häneen? — sillä sellaisena pitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä — — —

Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea — ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, — että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset — suuret, hellät ja tyynen miettivät — mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.

Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä — minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana — oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa — kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin — siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.

Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään — tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana — tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!

Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran — näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niin harvoissa — kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua — tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.

Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli hänessä, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän puutteen, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.

Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.

"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"

Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.

"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."

Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.

"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi — sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin se ei ole hänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".

"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.

"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.

Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa — tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.

Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani. Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.

Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan, kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden. Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani, kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide — ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia, voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi, asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää — syy, joka kenties on löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa. Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi; pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on kuolemattomuuteen osallinen.

Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.

Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja tyytymätön itseeni — en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt minut — kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon naisten seuraan.

Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään. Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut (kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä), edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri, joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin, opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä, käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän, köyhäin henkilöiden.

Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen, mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.

Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää, oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen. Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey, aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä, lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.

Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin, voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon, kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme. Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa, näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta, jollaista ei koskaan voi unhottaa!

Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla — rouva Vesey uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi pianolla palavaa kynttilää.

Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa. Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä noustessamme.

Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, — kun minä kuulin neiti Halcomben äänen — hillityn innokkaasti ja tavallisesta varmuudestaan eroavasti — lausuvan nimeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?
Minä haluaisin puhua kanssanne."

Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla, joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin. Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.

"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun", sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."

Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja, kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen, meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.

"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana sinulle eräästä uudesta oppilaasta.

"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin, useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan Hampshirestä saakka — hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin armaamme Laura…"

Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:

"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, — en voi selittää sitä — mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."

Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan, jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:

"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse huomata — minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä —, että hänen sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään, havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni, että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia — joista minä heti esitän näytteen — mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa. Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi, vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen kasvaessaan…"

"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä, nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai 23 vuotias?"

"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä kantapäähän asti?"

Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin, kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en löydä mitään nimeä — tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja suoneni rajummin sykkimään — hiipi vähitellen mieleeni.

"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti. Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."

Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi — en tiedä oikein mitä. Koko minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.

"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."

Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä, kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten vastapäätä meitä.

"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan. Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta, hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva…"

Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.

Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa — asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan, ainakin näin etäämpää katsoen — ilmeisenä kuvana valkopukuisesta naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua, selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui", oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan oppilaani välillä.

"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"

"Minä huomaan sen — vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta — minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"

"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."

"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."

IX.

Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick — me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina — ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.

Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä — tunnustus omasta mielettömyydestään.

Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä — mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.

Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua — minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.

Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.

Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä — yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.

Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon, jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli, palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa, niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa — kaikki nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan tulokseen.

Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla koskaan olisi sitä ollutkaan — niin tyyten hävinnyt, kuin se aina häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? — Miksi, minä aina huomasin ja muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt? Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!

Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus, kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa. Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, hän.

Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään, joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä — muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.

Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi, kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani, että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä. Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.

Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla — pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt niin harvoin, niin pakotetusti — miksi nuo sinisilmät katsoivat minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin. Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni — tuota koskaan lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut. Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa meitä.

Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan, tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa — toisinaan taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi. Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa elin — mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.

Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.

Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti
Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.

Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa — ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.

"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."

Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.

"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"

Aamiaisemme — jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten — oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:

"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä — eikä tiistai."

Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.

Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni — tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.

Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.

"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."

Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä — nuori poika — asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.

"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.

"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.

"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.

"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."

Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.

Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa — ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon — että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."

Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan — eikä suinkaan seurauksitta.

"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan — vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä — sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä — minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkä Teitä. Ottakaa minua kädestä — minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole — ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."

Tämä aavistamaton sydämmellisyys — lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.

"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaa Teille julmaa tuskaa, säästävät minulta alentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja…"

Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.

"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."

Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukana minusta. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.

Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni — kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.

"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"

Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa — minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.

"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."

"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salata Teiltä, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissut minulle. Teidän täytyy poistua luotamme hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin — Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä — on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni — minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni — minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano — olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut — että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä — hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä — ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa — ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne — jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt — Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."

Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?

"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."

"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on…"

Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.

"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."

"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."

Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?

Oli lohduttavaa minusta — niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut — niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.

"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.

Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.

Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa — tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni — tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni — he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?

Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen — en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.

Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.

"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna — epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."

Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.

"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan minä kysyä" — minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna — "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"

Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:

Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen nainen. — Tässähän oli kohtalo kerrassaan!

"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi kuin voin.

Sir — Sir Percival! Anna Catherickin kysymys — tämä epäluuloinen kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin häneen.

Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä kerran: "Sir Percival Glyde."

"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota en voinut salata.

XI.

Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon. Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia, joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.

Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde, mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.

Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? — Neiti Fairlie oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle, oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani Cumberlandista voisi katkaista — epäilys, eiköhän joku meistä näkisi kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta, jota aika piteli päämme päällä.

Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui neiti Halcombe huoneeseen.

Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin, ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti Fairlielle."

"No niin, se oli nimetön kirje — halpamielinen yritys alentaa sir Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne. Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi olla mitään harrastusta…"

"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."

"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on, huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut. Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille, vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on suuriarvoinen — sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."

Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään valmisteluja ja puhutteluja näin:

"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.
Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä
(I Moseksen kirja 37—40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen
se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.

"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta, että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen toisella puolella.

"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.

"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet, kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä, jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä suoraan hänen sydämensä syvyyteen.

"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään — mutta hieman keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies — noin 45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen, näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!

"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.' Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi. Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä, Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin sydämmin ja kyyneleisin silmin — sillä minä uskon uniin.

"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie — uskokaa, pyydän Teitä, itsenne vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen, jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."

Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.

"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää", sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"

"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan — näyttää olevan…"

Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni." Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen, jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon muodossa.

"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"

"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään ennen tämän vuoden loppua."

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright, miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."

Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella — niin vaikeata, kuin se onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan — minä aloin vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella, että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.

"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja kylässä."

"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä", sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra Hartright."

Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven — mutta kumminkin hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen, ennenkun menimme huoneestani.

"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta soveltuuko kuvaus häneen?"

Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään! Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja, ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä kohtaan.

"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä tarkoin ulkonäöltään."

"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana, mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."

"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen kunniaansa vastaan?"

"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne tuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!"

Minä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi minulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.

"Tahdon toivoa samaa", vastasin minä sekautuneena. "Kenties ei minulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä."

"Olen tyytymätön kysymykseenne", sanoi hän, "sillä siten on minulla syytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka voisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme korviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa, ilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies, joka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen maineestaan."

Minä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut vakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas taivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa huonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa minua.

Me tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään kysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli antanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan pojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään päin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.

XII.

Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen. Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen, mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin, sokeat ja avuttomat naapurinsa.

Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta, jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan teräväpäisimmän miehen.

"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa".

Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle, joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja silmäsin läpi ikkunan.

Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin, ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana toisista nurkassa olevalla tuolilla — pieni haaksirikkoutunut Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.

Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.

"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa, tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä, ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia; kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen. Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."

"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.

Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan Jacob-raukan selkäsaunaa.

"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob", sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle päivällisen, jos voi."

Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään, kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä, samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden nenänpaukkeissa.

"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster", sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä oikeastaan on tapahtunut?"

"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe, vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja. "Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."

"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä haluan kysyä Teiltä."

Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin. Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta, jota me etsimme.

"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neiti
Halcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."

Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään, kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen pari sanaa ennen oven avaamista.

"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet nähneesi?"

"Nii-i-in! — minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.

"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli…?"

"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan…"

"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.

"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä", vastasi Jacob.

"Niin, se oli aivan valkea — juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.

"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin — jossa kummituksen tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle, kuka kummitteli."

Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen sanansa kuulluiksi.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä tälleen."

"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka se kummitteli?"

Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen, selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta — hän kääntyi pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen kyyneliin — avasi huulensa puhuakseen hänelle — hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan opettajaan.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster, jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden, minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen, niin saavat ne maksaa siitä."

"Minä toivon — ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte, neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä, jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi pahastuttaa Teitä."

Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu, huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.

Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani johdosta.

"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"

Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"

"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua suurempaan kestävyyteen."

"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen luettavaksenne."

"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä epäilys minulta aina tähän asti".

"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä liian kiireisenä — epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."

"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä 'valkopukuiseksi naiseksi'."

"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja hermostuneeksi. Tunnen itseni…" Hän vaikeni ja koetti nauraa. "Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on, ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.

Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko, harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä vaatimattomista muistomerkeistä.

"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."

Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva
Fairlien haudalle.

Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.

Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu — aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei vain olut kaiverrettu — kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?

Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta, jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi vanha nainen pesemässä vaatteita.

Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi, että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana. Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta. Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä hautapatsasta puhdistamaan.

Nämä tiedot — pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan
puheen niukka sisältö — olivat kumminkin arvokkaita minusta.
Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti
Limmeridge-Houseen.

Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö. Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.

Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä. Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä, mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen auringonlaskua.

Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä. Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta, mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä — se oli neiti Fairlie.

Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.

Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna, jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan, kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään — tuprahtivat ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä. Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien kahistessa hänen jaloissaan — yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine sydämmineni.

Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.

Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani, silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan valkoristiin.

XIII.

Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella valitsemaan piilopaikkani.

Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään. Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa kuulunut tai näkynyt — ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan, yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.

Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli naisen.

"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut perästäni sen jälkeen — sen tiedän tuiki tarkkaan."

Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät. Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis minusta.

Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin huomatessani sen värin — se oli valkoinen.

Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa. Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen esiinpistävän reunan varjoon.

"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua", sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni, ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme ennen yön tuloa."

Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri paremmin olkahuivin ympärillensä.

"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta hurskasmielinen kumminkin — niin, niin hurskas kuin pikku lapsi, raukka!"

Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.

Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa, jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.

Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse. Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.

Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja liikkumatta.

Minä pysähdyin puhuessani — kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa eteenpäin — pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt, niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen, peljästyneenä, mutisten itsekseen — siinä näin minä edessäni, rouva Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.

"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen. Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"

Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan, jonka pelko oli ajanut niihin.

"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa hetkinen, niin että ehditte rauhoittua — malttakaa hetkinen, että tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."

"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt, kuin silloinkin olitte."

Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin minä taas tämän naisen — hauta oli välillämme, kaikkialla ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui, onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.

"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"

"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään huomiota viimeisiin sanoihini.

"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien — olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."

"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.

Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna Catherick oli neiti Fairlien näköinen — näin sen sitä selvemmin, kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa. Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä, pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa viehkeää punaa — kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä, väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja ainoastaan silloin tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän yhtänäköisiksi kaksoissisariksi — eläväksi peilikuvaksi toisistaan.

Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut matkalla Lontooseen.

"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä ajattelette?"

"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka olette tänne tullut."

"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut täällä ainoastaan kaksi päivää."

"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään takaisin. — Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole. Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."

Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä — tässä heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan, johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.

"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä — "ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."

"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."

Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin, kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.

"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä, "he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut hänen mielisairaalastaan."

Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa tulevan.

"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi ilmoittanut heille, mihin Te menitte — mutta minä en lausunut koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne — minä tein sen onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa ymmärtää, mitä minä sanon Teille."

Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.

"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.

"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen iloinen, että pelastuitte."

"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen, niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä? Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."

"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin, osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä se oli."

Hän mainitsi paikan — se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä minä tapasin hänet — ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"

"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän ystävän?"

"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva Clements on ystäväni — hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"

"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet kauvan?"

"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani. Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä. Muutoin muistan minä niin vähän — ah, niin vähän, niin vähän!"

"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."

"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme levottomiksi ja suuttuneiksi."

Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet mielisairaalaan.

"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin; hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan, ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."

Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa, ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.

"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta onnettomuutta minä tarkoittaisin?"

Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.

"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."

"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.

Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt, että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä neiti Fairlielle — vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se sitten oli ollut?

"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen merkitystä.

"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."

"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."

"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."

"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä Todds-Corneriksi."

Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan välissä.

"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma. Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne? Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."

"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita — he sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen? Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen haudallaan — sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä. Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen, ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.

"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta lähtien", sanoin minä.

Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti, ett'en minä voinut käsittää niitä.

"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.

"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on saanut kirjeen."

Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista. Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä, suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.

"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti hänen kasvoihinsa — se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla, kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä, mitä Te tarkoitatte!"

"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."

Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä vastannut mitään.

"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan, kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata häntä Limmeridge-Housen puistossa?"

"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "Sinä tiedät, kuinka minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja neuvo minua tekemään parhaiten."

Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.

Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen kanssaan tarjosi minulle — tarkoitan hänen intoaan saada minut vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.

"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä. Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät mielisairaalaan, oli jotakin syytä…"

Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden, vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta. Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui hautakivelle raskaina pisaroina.

"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."

Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se todellakin olla hänen äitinsä?

Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä. Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.

"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä rauhoittaen.

"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää katselko minuun noin. Puhukaa minulle — sanokaa minulle, mitä Te tahdotte!"

"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."

"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi hän nopeaan ja suuttuneena.

"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."

Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen, lempeä ilme.

"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä, "eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä, mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir Percival Glyde —"

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä, kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla. Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen — ja tämä mies oli sir Percival Glyde.

Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli puhutellut rouva elementiksi.

"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen olen kuvannut.

"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin turvatonta ihmisraukkaa?"

Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.

Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä herätti minussa kunnioitusta.

"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut. Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."

Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.

"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi minua —" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.

"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi — tule nyt kotiin kanssani."

Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.

"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.

"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."

"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen sijastaan."

He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun
Anna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.

Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja suuteli sitä.

"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti.
"Annan Teille anteeksi."

Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään — katselin häntä osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi nähdä enää valkopukuista naista.

XIV.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti
Halcombelle, mitä oli tapahtunut.

Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.

"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun lopetettuani. — "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden vuoksi."

"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie —"

"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe varmimmalla tavallaan.

"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua vuokraajan taloon huomenna?"

"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te sanoittekaan paikkaa?"

"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko, onko tyttö kotosalla?"

Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi tunniksi tänä iltana.

"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi, mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti hänet mielisairaalaan?"

"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa. Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on suurimmasta merkityksestä — jos otaksutaankin, että Anna Catherick oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava edesvastuu siitä —"

"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."

"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat — olkoonpa Anna Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee, määrätä siitä."

Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain johdosta Lontoossa.

Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä tärkeästä asiasta.

Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä, joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä, näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata minua.

Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani. Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut, mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran. Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin, takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja "sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan. Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa herra Fairlien huonoille hermoille.

Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:

"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä. Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet, ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään, voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt — lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.

"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa — niin selvästi näet, kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää — ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty. Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa säilyttämisen takia — ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että hän saa mennä matkoihinsa."

Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon. Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.

"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän poistuessamme huoneesta.

Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi, kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa, ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. — Neiti Halcomben sovittava ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.

Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.

Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.

"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä hämmästyneenä.

Minä en voinut lausua sanaakaan — minä tunsin vain, että viimeinen toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.

"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin", jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä. Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus, vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin oli ottanut pöydältä."

"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.

"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme — hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."

"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"

"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka, kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa, ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä, mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään. Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."

"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun hän menetti tajunsa?"

"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', — ja tarkoitti sillä luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa asioista".

"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin tultuamme."

Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.

"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna", sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on sinulle kunniaksi."

Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.

"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe. "Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja vieraita."

"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"

"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."

"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt toisenkaan pyörtyvän."

Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä neiti Halcombelle:

"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita odotettiin Limmeridge-Houseen."

Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen, ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.

"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."

"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir
Percival Glydeä odotetaan maanantaina?"

"Kyllä, neiti, — minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon, ett'en olisi tehnyt mitään väärin."

"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."

Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja katsoimme toisiamme.

"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival Glyde poistava — tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva hänen puolisoksensa."

XV.

Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra Gilmore oli tullut.

Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata. Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä vastaan kuin nyt, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.

Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus — kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli omiaan lisäämään tätä vaikutusta.

Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni yksin puutarhassa.

Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. — Minä en tekisi kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut, ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.

Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio — se ei ollut enää sama maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, — hänen lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla, jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään — siitä vanhemmastaan, joka eli kauemmin — oli kertonut kuinka hellästi he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää, kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema, jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja, sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan. Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden rantaa — mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, — oli niin vieras, kuin minä seisoisin jo kaukaisella rannalla.

Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni jonkun muiston hänestä.

Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin pian, kun huomasimme toisemme.

Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua kohtalooni.

"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, — asioista, jotka ovat olleet syynä tännetulooni — ja keskustelumme jatkuessa on hän luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa. Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, — kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra Hartright, — minä, olen ottanut sen hoitaakseni."

"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."

"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön, rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina. Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani — loistava asema, tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa. Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia — olen kokenut useampia elämäni aikana. Nimettömät kirjeet — säälittävät naiset — surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa. Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen — valitettavasti varsin tavallinen".

"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä asiaa eri tavalla".

"Aivan niin, niin, hyvä herra — aivan niin. Minä olen vanha mies ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. — Te olette nuori ja katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä, kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme tapausten kulkua — niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska ja kaunis paikka tämä! — Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä ei — en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun. Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on teidän erikoisalanne?"

Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin — tai oikeammin sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi. Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta, josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni — se oli herättänyt ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista, tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä lyhensi sopimustani. — Miks'en niin ollen matkustaisi heti.

Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä — minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.

Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa. Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli tapahtunut.

Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn, kerroin minä sen hänelle.

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" — hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten — "Laurankin toivomus."

Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!

Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.

Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa — en edes ollut nähnyt häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni. Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta — tästä ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku, jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta — tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan, mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita piirteitään — kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin koskaan ennen.

Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani — näytti suloinen, levoton muoto sanovan — auttakaa sisartani, niin autatte minuakin.

Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen, rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä, palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.

"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."

"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen enempää saanut selkoa heidän matkastaan."

"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen minäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää siltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright", jatkoi vanhus palvelijan mentyä. "Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset nenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival Glyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on hyvää portviiniä — puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla on kumminkin parempaa omassa kellarissani."

Me menimme salonkiin — tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat illat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan jälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli muuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle johtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa. Lempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi nyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta — niin ulkona kuin sisälläkin!

Neiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva Vesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista heidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen pakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin, kuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. Ennen olisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana — en tietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi minuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.

"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te tavallisesti niin paljon piditte?" kysyi hän avatessaan kirjan hermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.

Ennenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen läheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi muutamia säveleitä — katsoi taakseen minuun — silmäsi sitten taasen nuotteihinsa.

"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?" kysyi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä.

Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat aivan kalpeiksi.

"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä, kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.

"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."

Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä enemmän minusta.

"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."

Hänen huulensa vapisivat — heikko huokaus, jota hän turhaan koetti tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä, missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös. Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.

Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa, ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.

"Minä tahdon soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella voimalla. "Minä tahdon soittaa sen viimeisenä iltana."

"Tulkaa, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe, "herra Gilmore ja minä olemme väsyneet écartéhen — tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin kanssapelaajaksi whistissa."

Vanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt juuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden määräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta kärsimättömyydestä.

Loppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes silmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä omallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto olisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus koskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä — sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja liikuttava kuulla — toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja epävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet vaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta kun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää yötä, jätti hänkin turvapaikkansa.

Rouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi minulle kätensä.

"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright", sanoi vanha rouva. "Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te olette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni vanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä toivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, — onnellista matkaa!"

"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua toisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan ymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin, sehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät — kaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona. Bon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, — bon voyage, kuten ranskalainen sanoo."

"Kello 1/2 8 aamulla", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: "Olen kuullut ja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on saanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi."

Viimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen ottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. "Minun täytyy matkustaa varhain", sanoin minä. "Olen poissa neiti Fairlie, ennenkuin Te —"

"Ei, ei", keskeytti hän nopeasti, "ei ennen kun minä olen ylhäällä. Minä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön, en unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta —"

Hän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten nopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.

Loppu tulee nopeasti — tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo tuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.

Kello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas — mutta he istuivat jo molemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä puolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me kaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme esiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton — minä nousin ylös tehdäkseni lopun siitä.

Kun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui siihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.

"On parempi näin", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu — "parempi sekä Teille että hänelle."

Viipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua — oli kovaa jättää hänet sanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä toivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin sanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.

"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?" oli kaikki, mitä voin sanoa.

"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin elämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä."

"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan sittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt —"

En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi; hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden puhtaasta valosta, joka levisi niille.

"Minä tahdon luottaa Teihin — jos se aika koskaan tulee, tahdon minä luottaa Teihin kuin minun ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin minun ja hänen veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä. "Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja rauhoittukaa. — On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen, on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."

Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman — käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta — ikuisesti.

Minuutti kului — voi tuskin olla pitempi aika — kun minä taasen kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.

Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän — varsin kalpeana ja hiljaa — toinen käsi seuraten sen pöydän reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.

"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä —"

Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen ojentaessaan sitä minulle — tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin sen häneltä.

Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin — minä vastasin vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta — syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."

"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten, kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"

"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti Fairlie — minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan. Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun — tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"

"Lupaan sen", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Oi, älkää katsoko minuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni."

"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie.
Teidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko
Te minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on minunkin rakkain
toivomukseni?"

Kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin sitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille — mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet tällä hetkellä — ei, vaan tuskan, epätoivon!

Sen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen, pusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla kuulla niitä — vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden ilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin hänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä häntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni vielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat pöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten. Vielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui — eron mittaamaton kuilu avautui välillemme — Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä ajalta.

Minä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin pyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista, jotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka sattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.

Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen, ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin se jäi herra Hartrightin käsistä.

Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien avioliittosopimuksen.

Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille. Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan Limmeridge-Housessa.

Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli — vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. — Rouva Fairliellä oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä, neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti neiti Fairlie meille jotakin — ei niin hyvin kuin tavallisesti, mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin — vain irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti ja kunnon nuori mies.

Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni — tarkoitan nimittäin neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.

Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen, kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä joitakin asioita — nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.

Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan samat kuin ennen — yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa. Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä, sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella, jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi "jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä — luonnollisesti ottaisi hän varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. — Taivas varjelkoon häntä siitä!

Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa. Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua. Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan — ja siinä kaikki.

Sunnuntai oli pitkä ja raskas — niin sisällä kuin ulkonakin. Minä sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan — aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on myöhäistä.

Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta, kuin olin odottanut — tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä, ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa. Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana, jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.

Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen. Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.

Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.

Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton: ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan, joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa, oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä, että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden, mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa, oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti, samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan, säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.

Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio, että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa, esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu siihen — tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä. Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli, että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen antaneen täysin tyydyttävät selitykset.

Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia sanoja samaan suuntaan — kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut jättää sen sillensä.

"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen. Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa — todistamaan sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa tämän onnettoman nuoren tytön äidille — rouva Catherickille — pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä olen antanut Teille."

Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen esiintymisensä taannoin oli paljastanut.

"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne, että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.

"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan huomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi minulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?"

Hän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja avasi salkun.

"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan", sanoi hän, "kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne viittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille vain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi mielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko se osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen ansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän epämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen — minä pyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla tämän kirjeen."

"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival, vaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä." Näin sanoen nousi neiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival kiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo. Neiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän edessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.

Pikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat tavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois ojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin mahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä, saisi hänen luonteensa tasapainosta — mutta minä huomasin kuitenkin, että hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen luonteensa joskus ärtyisä — jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin on minunkin luonteeni joskus.

Neiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä. Kun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin sir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi kokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti osoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä mitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.

"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?" kysyi neiti Halcombe.

"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen", vastasi hän. "Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä pari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä olen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti minun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen siitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu kuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan neiti Fairlietä?"

"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia, joka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?"

"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu piirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun maalariakatemian jäsen?"

Sir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä vastausta, ja lausui sitten:

"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan tällä paikkakunnalla?"

"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan
Todds-Corneriksi."

"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa seurata hänen jälkiänsä", jatkoi sir Percival. "On mahdollista, että hän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille löytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka ovat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti Fairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä, neiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset, jotka ovat tarpeen — mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä selitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen kirjeeseenne."

Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti häntä — nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja hyökkäsi hänen perästään.

"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden. "Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan toivomusten mukaan."

"Että olen tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla muuta kuin täysin tyytyväinen?"

"No niin — mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."

"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni, että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti. Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin selityksestä."

"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"

Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.

"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä epäillä sir Percival Glydeä."

"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten jälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle. Voidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore, kuin Anna-raukan äidiltä?"

"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee tyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku sir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä."

"Me lähetämme siis kirjeen postiin", sanoi hän nousten seisoalleen poistuakseen huoneesta, "emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan, ennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun epäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että minä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia, ja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore."

Hän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin varma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän on tuntehikas, voimakas, viisas nainen — sellainen, jota meidän päivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen tuntenut hänet jo lapsuudesta saakka — minä olen nähnyt hänen monen perhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen kanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä olosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä varmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en voinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon — ja kumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi. Jos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet suututtaneet minut itseeni. — Nyt olin minä vanha ja tiesin paremmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan lepoon.

II.

Sir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin voin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen ja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän vaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan neiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän entisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet raikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi silmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä olijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa häntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien antamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun. Sellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies, jolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi lausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet päähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen huomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti väliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai puhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus, hieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto — jalon miehen arvonantava kunnioitus, rakastajan ihailu — kaikki tämä laskettiin neiti Fairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.

Huomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja läksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli minä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä keskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja neiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää. Ilta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti Fairlie samoin.

Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen nyt. Se kuului seuraavasti:

'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella

Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen, joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän puhuikin.

Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään muita ollut huoneessa kuin me kahden.

"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.

"Jos me olemme sir Percivalin ystäviä, jotka tunnemme hänet ja luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä —."

"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun kanssani?"

"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy, niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival, luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi — ja jos Laura tahtoisi sanoa sen hänelle suoraan — niin olisi hän valmis uhraamaan oman onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."

"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut edes niin paljon."

Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.

"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän avioliittoon."

"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta hänen päätökseensä."

"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos minä esitän hänen sanansa Lauralle."

"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin, niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen — hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta; Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."

"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"

Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen, ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.

"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?" kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.

Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut uskollisuuttansa?"

"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä syytös niin hyvin kuin voimme."

Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni tämä oli väärin meitä molempia kohtaan — erittäinkin sir Percivalia kohtaan.

Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan loppunut.

Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla. Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta. Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä, ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.

Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa, ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen. Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä, hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.

"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti", sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"

Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema oli aiheuttanut minun kysymykseni — epäilemättä sangen vähäpätöisen kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä voinut alkaa puhua vakavista asioista?

"Ei", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, "se ei ole minun maalaamani."

Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä ensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä, keskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän toisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen maalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen. Hän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi selvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan. Kun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan hukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.

"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä, rakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun matkustan", aloin minä. "Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja ennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne."

"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore", sanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. "Nähdessäni Teidät täällä muistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät."

"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä rakkaat muistot Teille", jatkoin minä, "mutta kun vastaisuus on epävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän kanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän vanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi, jos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival Glyden puolisoksi."

Hän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut tuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin tuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.

"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen", vastasin minä, "mutta me emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai ette mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen olla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä ensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties minulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt, että Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne nyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä miellyttää."

Minä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin hänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli — ensiksi: kun hän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa — minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden välillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän aivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta sama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti ristissä polvillaan.

"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle", jatkoin minä, "haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa tapauksessa tehdä — luonnollisesti holhoojanne suostumuksella, koskapa ette vielä ole täysikäinen."

Hän liikahti levottomasti tuolilla — silmäsi sitten nopeasti ja vakavasti minuun ja sanoi:

"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän
odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän
Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää
Marianin luonani!"

Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta. Hänen sanansa — niin harvat kuin ne olivatkin — ilmaisivat, millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja aavistivat pahaa tulevaisuudessa.

"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat silloin Teidän rahanne?"

"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä saada antaa kaikki Marianille?"

"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne, että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"

Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen pikku albumille.

Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen ajatuksiinsa.

"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua enempää.

Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti jäykästi kiinni kirjan kannesta.

"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"

Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.

Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin suruisena niin murtuneena! —

Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.

Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.

"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin — olen viime aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista — usein itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi; nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore, niin, sen voin minä todellakin tehdä."

"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin valvomaan Teidän etujanne — yksityiskohdista voimme me sopia toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella jostakin muusta."

Minä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni jäähyväiset.

"Tulkaa tänne takaisin", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti. "Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne minusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran."

Yhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta minä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella tavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin ratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.

"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana", sanoin minä, "parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä, kallis nuori ystäväni!"

Hän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi. Lakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman poistuessani hänen luotaan.

Koko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää puolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen vastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, — ja kumminkin oli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan minut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus siitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön hänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä salaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja vaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun ikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja tänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole sanomista — minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on asian laita.

Lähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että minä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän niin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se tapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen minulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:

"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras
Gilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle.
Pyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa."

Heti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman minuutin kahden kesken.

"Kyllä", vastasin minä. "Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen altis — olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta."

"Te ajattelette toisin nyt Laurasta", sanoi hän. "Nyt olette Te taipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen."

Ei kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä vastasin vain:

"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin olen saanut kuulla Teiltä."

Hän katsoi yhäti tutkivasti minua. "Minä toivon, että kaikki olisi loppunut, — olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja niin teette varmaan Tekin." Näin sanottuaan poistui hän luotani.

Sir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina vaunun ovelle saakka.

"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni", sanoi hän, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin tutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on aina tervetullut vieras minun talooni."

Tämä mies on todellakin viehättävä — kohtelias, ymmärtävä, aivan ihmeteltävän vähän ylpeä — todellinen gentleman ruumiiltaan ja sielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä tahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä — kaikki maailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.

III.

Viikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain mitään tietoa neiti Halcombelta.

Kahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli osoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.

Se sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja lopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa mukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun jälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen syntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi hän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin hän tulisi täys-ikäiseksi.

Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja kumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive neiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin tunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko päiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta avioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival oli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle maatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että Laura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi: että hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa muutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje ilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet neiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen jälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.

Vastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole kuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli persoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen kertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken aivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on, ennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun suoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen avioliittosopimuksensa valmistaminen.

Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista. Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle, että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.

Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.

Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi) aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:

Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,
Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.
Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle
Fredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi
tila kolmannelle veljelle Arthurille.

Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias. Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä perillisiä.

Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan, kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana, joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus tehtäisiin — sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain, kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa, niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.

Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin lainoppineen avustajan ja minun välillä.

Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta tulisi täysikäiseksi.

Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään, miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä kuoltua.

Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen, koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies, ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi. Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä, siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä testamentissaan.

Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa. Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.

Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan kohtaan — noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.

Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista, jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi) eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.

Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten, että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi, ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin. Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe, tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa, hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta, kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä, niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.

Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta avioliitosta.

Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava huomautus:

"Ei hyväksyttävä. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."

Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana, pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.

Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja luja kuin mahdollista:

"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa" eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä asianomaisiin päämiehiimme.

Asiain nykyisellä kannalla ollessa — kun neiti Fairlie ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan — oli hänen holhoojansa, herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin suora, itsekäs huomautus tästä.

Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:

"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla — vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa, niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"

Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle, ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen. On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan, hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.

"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut päämieheltänne jotakin tietoa?"

"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin varsinaisia toimintaohjeita — minä toivon kaikesta sydämmestäni, että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on taipumaton — oikeammin sanoen mitä itsepäisin — enkä minä selviä siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne. Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin lausumaan mielipidettään asiasta — jos sir Percival sokeasti jättää kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä, kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut — ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."

"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle — mitä sanotaan siellä?"

Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa — ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.

"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa.
"Oikein huomautettu, sir — aivan oikein huomautettu!"

"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte tyytyä?"

"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa, yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa! suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."

"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä. "Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on aiheuttanut".

Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin, että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella. Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.

"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".

"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen, ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"

"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties päässyt hänen jäljilleen?"

"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia. Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida tätä jotakin."

"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan
Cumberlandissa?" kysyin minä.

"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku, jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä, pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa. Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis on minulla kunnia kuulla lähemmin."— Hän hymyili nöyrästi ja läksi.

Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun mahdollisesti pitäisi ryhtyä.

Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen. Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni, ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin, toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa lasta.

Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin. Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se oli herra Walter Hartright.

Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet — liikkeet nopeat ja epävarmat — ja hänen pukunsa, jonka minä muistin olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti puettuna.

"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"

Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.

"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon — mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."

Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.

"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.

"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.

IV.

Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä. Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana aamuna.

Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.

"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa minuun, "voitteko Te oikein hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon Gilmore!"

Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani, mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten sormiensa ja peukalon välissä.

"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me jäämme kahden kesken."

Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden kesken" — mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.

Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.

"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin minä osoittaen palvelijaa.

Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi ivallinen hämmästys.

"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä mieheksi? Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä tekee, jos kirjateline on huoneessa?"

"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis, herra Fairlie, että me jäämme kahden."

Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti vieressään olevalle tuolille.

"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, varmaan? Ja oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini? Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"

Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin kumminkin.

"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan esitystäni."

"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."

"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."

"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi", sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."

Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut, avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman siemauksen virkistävää hajua.

"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden kanssa."

"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni, herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon. Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä — hänen täytyy myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."

"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi, että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, — oi, taivas, sellainen radikaali!"

Minäkö radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi. Vereni kiehahti — minä hypähdin tuolilta — olin aivan silmitön harmista.

"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!" huudahti herra Fairlie — "taivaan takia, katto putoaa päällemme! Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä kanssanne — minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia. Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"

Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.

"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa kenelle tahansa hänen asemassaan — olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut. Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."

"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin miehen pois talosta."

"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie — Teidän sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua. Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."

"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi — minulla ei ole voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne, suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? — Niin, mitä kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"

"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne lausumassa päätöksessä?"

"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme hetkisen hauskasti nyt!"

Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:

"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun tekemään neiti Fairlielle."

Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä, odottaen käskyä.

"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä murkina alhaalla, kunnon Gilmore — antakaa palvelijalaiskurieni laittaa Teille hyvä murkina."

Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.

Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.

Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!

[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]

Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.

Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen — nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.

Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.

"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa — minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."

Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni Hartrightin maalauksia sisältävä albumi — tämä onnettomuuden kirja, jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.

"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä.
"Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"

Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian — ja minä olen pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen onnettoman heikko — minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla rohkeutta tehdä loppu tästä."

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva. Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen, pään levätessä rinnallani.

"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton minulle. Kaikki, mitä minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja unhottanut kuolevan isäni sanat."

"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."

"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."

"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan — ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."

"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."

"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä — kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."

Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia — hän oli päättävä, minä epäröivä.

Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua — ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut minun ja saattanut minut säälittäväksi.

"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.

Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin helposti — ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa kaikkia, jotka näkevät minua.

"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka turhaan koettaa poistaa hänestä. — "Minä olen ajatellut varsin vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna — ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä — mutta, oi, kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten häntä miellyttää."

Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.

Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita. Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen. Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.

Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi sir Percivalille hyvää yötä — minä kuulin silloin hänen omista sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.

Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli minua.

"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee ehkä minulle kyllin vaikeaksi. — Kenties saan minä siltä ottaa silloin jäähyväiset ainiaaksi."

Marraskuun 9 päivänä. — Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan saattamaan minua iloisemmaksi — minä sain kirjeen Walter Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin, millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä ole mitään oikeutta lausua ajatustaan niiden käytöksestä, jotka ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo. Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.

Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä vaarallisessa käänteessä.

Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi, ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva, käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.

Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana. Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.

"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan, "keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."

Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.

Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin — sir Percival oli Lauraa kalpeampi.

Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä salata kauemmin hämmästymistään.

"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta, joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun enemmän."

Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.

"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."

Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi. Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa, tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.

"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani, kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet; ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."

Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.

"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"

"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne", vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä — Te hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja omaa lupaustani kohtaan — - kaikki tämä kieltää minua itseäni vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne, sir Percival — mutta ei minun."

Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui nopeasti yli pöydän.

"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä minulla voisi olla vetäytyä pois?"

Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen voimaansa. Minä petyin.

"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän. "Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan kihlauksen."

Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä, kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin, että kasvot sivulta vain näkyivät meille.

"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi sieluuni hänen tätä sanoessaan — oli jotakin salattua siinä.

Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"

Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan — on vaikea sanoa kummanko — ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli — tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.

"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."

Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana — "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."

Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.

"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."

"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.

"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut, niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen kanssa — Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei ainoata sanaakaan ole lausuttu…" hän vaikeni epäröiden, kuinka hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen tunteistaan minua kohtaan — ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan — me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa. Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival — se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa säilyttääkseen salaisuuteni."

"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja
Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."

Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa kuulla enemmän.

"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa — "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."

"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival, "tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi pysyä sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia askelia häntä.

Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle, joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen. Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.

"Te olette jättänyt minulle oikeuden, neiti Fairlie, luopua Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."

Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja toivon pilkahduksella.

"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."

"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"

"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."

Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.

"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."

Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.

Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan — hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan — niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.

Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.

"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."

Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.

"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."

Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.

"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.

"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."

Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.

"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, — minun tähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle — ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minä rakastin häntä!"

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.

Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.

Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.

"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."

Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä — että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.

Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana — hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa — hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa — edellisessä ei mitään.

Minä vastasin hänelle — vastasin, pelkään minä, enemmän siksi, että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen — ja hän olikin tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani. Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa rakkaudessaan Lauraan.

Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, — että he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa — minä rukoilen taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.

Marraskuun 11 päivänä. — Sir Percivalilla oli keskustelu herra
Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.

Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani; mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan. Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"

Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut minua — kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.

"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian — antakaa sir Percivalin määrätä."

Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen ajatustaan.

"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen lykkäisi tuonnemmaksi. Ei — vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja murhetta — nyt täytyy sen loppua."

Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.

Marraskuun 12 päivänä. — Sir Percival teki minulle muutamia kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.

Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme. Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa neiti Halcombelle.

Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä, ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin — ennen vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!

Marraskuun 13 päivänä. — Uneton yö levottomuuden tähden Lauran vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei — hän sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen kyllä Sinun olevan oikeassa — pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."

Marraskuun 14 päivänä. — Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa, eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi lähenee loppuaan.

Marraskuun 15 päivänä. — Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään — hän on niin kiitollinen, poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja kumminkin — kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?

Marraskuun 16 päivänä. — Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.

Marraskuun 23 päivänä. — Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää, vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.

Marraskuun 24 päivänä. — Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna.
Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä.
Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme
menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt
Englannista.

Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia, niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle, pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.

Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa ollessamme?

II.

Marraskuun 27 päivänä. — Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat määrätyt joulukuun 22 päiväksi.

Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle, että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos — hän mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.

Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun jälkipuoliskolla — 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona, oli hänen holhoojansa määrännyt 22 — ja sen johdosta kirjoittanut ja pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.

Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa, jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.

Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä hallitseminen — voisin melkein sanoa se tunteettomuus — jonka hän ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle. Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.

Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä kerran Lauran puolesta.

"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."

"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan ratkaisemisesta on meidän — ja luota minuun, Laura, minä tiedän valvoa sinun oikeuttasi."

Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä lujemmin kuin ennen.

"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa", sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä, ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen…"

"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme, meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme kodista, sisariemme rakkaudesta — he vaativat meidän itsemme ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura — minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"

Kyyneleet — viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni puuskaa — tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi halveksivan.

"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö Sinä? Ajatteleppas, mitä Sinä sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano, että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa — äläkä sano sen enempää."

Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan aivan toiselle taholle.

Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen — kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.

"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää", vastasin minä ystävällisesti.

"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran ehdottomasti tahdot tietää sen."

Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata? Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä vuodenkin ajassa.

"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin, "niin mitä tahdot, Laura?"

Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.

"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun kahdennestakymmenestätoisesta päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa minulle, Marian, — minä rukoilen sinua — lupaa minulle, ett'et edes mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."

Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä kasvojaan edes vilaukseltakaan.

"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää saada olla yksin."

Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen. Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo, sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun 22:seen päivään" — ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.

Marraskuun 28 päivänä. — Aamulla luin minä taaskin läpi Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt, menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen matkaansa.

Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista, osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä. Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.

Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus, epäluulo — niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen. Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys. Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty. Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan. Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin, jos minä kuolisin. — Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan ainakin vähemmän huolta.

Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä — kenties viimeinen, minkä hän minulle milloinkaan kirjoittaa — tuhka on mustana uunissa. Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut — varmaankaan ei se ole voinut loppua!

Marraskuun 29 päivänä. — Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa. Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki! Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut — meistä olisi ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.

Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta. Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran. Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti saisi.

Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa — joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa — en minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta. Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön. Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin toive hänelle, jos hän saa matkustaa — ei, jos hän jää kotiin.

On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani, kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! Hänen Lauransa! Minä voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä — minä tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.

Joulukuun 1 päivänä. — Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.

Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän menisikin, tuli lapsi-raukka — sillä lapsi hän on vielä monessa suhteessa — melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa. Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä, ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta. Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt. Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin, että minä olen tehnyt sen kuin hän — tämä on minun ainoa lohdutukseni.

Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.

Joulukuun 2 päivänä. — Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin. Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä ollut.

Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani? Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa, mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni — nyt kahdenkertaisessa merkityksessä — olla suututtamatta sir Percivalia väärällä epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni — en tahdo enää kirjoittaa tänään.

Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.

Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin paljon, kuin minä voin."

Heidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos, ketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan vanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään morsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen uskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä päivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran miespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä tehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden. Mutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen — ainakin lakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä suhteessa.

Sir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata ankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme ja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan ennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin minäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä nummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki riippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat ihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin häntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan mukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.

Joulukuun 17 päivänä. — Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää hän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja nauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan muutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti suurella kiitollisuudella ja — kuten ainakin päältä päin näytti — täydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta, jota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä koetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus yksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa, näyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään aamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä varten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi hän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme kanssa pukeutuessamme. "Anna minulle aina tekemistä", sanoi hän. "Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella — ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian — älä anna minulle aikaa ajatella."

Tämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen viehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen huomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen punerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan hänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli pöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin teeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa hiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä hänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti olevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin huomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti minunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin hän todellisuudessa oli.

Sitä ei voi kieltää — vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua sitä näkemästä — mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva puoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni varsin suuri etu — ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun se, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin huonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa miettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän miellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua — kas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea, joka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia, kun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa. Jokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla tavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan, mitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä mainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa ja liikkuvaisuutensa — joka tosin voi saada varsin luonnollisen selityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen lyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä — kenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää sitä. — Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin! Nyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se on tehty.

Joulukuun 18 päivänä. — Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni väsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn lähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin laiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle, joka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen tuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan siltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja kieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten tavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme sanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä rouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen Limmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.

"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu kuultu?" kysyin minä.

"Niin, ei mitään", vastasin minä. "Minä alan vakavasti peljätä, että hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta voi sanoa", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, "voisiko tuo taiteilija — herra Hartright — antaa meille joitakin tietoja?"

"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään
Cumberlandista", vastasin minä.

"Varsin ikävää", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen näköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. "On mahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa kohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että kaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa, jota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn."

Tällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin muutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan muista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta kohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä kauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja epäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja käydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja hänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää aikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa ainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa määrässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin kiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen — ja sillä on se asia kyllin käsitelty.

Joulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir
Percivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!

Tänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen rouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt viitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi, että minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka hän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri se seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän pyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle todellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen avioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin kuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että omasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan meitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä Roomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi esitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti tapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki englantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.

Kreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa luultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi kerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen. Sehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus perheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut täydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa kohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn johdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa samalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä, eikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella rauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi häikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas, vaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan naurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet järkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen — ja ensi aluksi saa hän minun tunnustukseni.

Olen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on sir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää hän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole koskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen läsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten pelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän saapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu käteen — kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut tikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi, herra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään sisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin tyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin, jäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin ystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja pidänkö minä silloin hänestä?

Kynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata tosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni oleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan veljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole syytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin olen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän, täysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua kohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa suhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.

Joulukuun 20 päivänä. — Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen varmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä kovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä. Eilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja näki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui tuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja, joissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi — hymyili kamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Minä en tiedä, mitä se oli — Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle sitä — mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen kuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival ei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta, jonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden tunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne tunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää niitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä kohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna — kuinka raskasta onkaan niitä kirjoittaa — mitä vihaan häntä!

Joulukuun 21 päivänä. — Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa ajatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän mielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun mielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.

Kenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime viikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen mieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on eilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin, joka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen mielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran tulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua siitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir Percivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä muuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin kaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka koetankin, en voi käsittää sen syytä.

Tämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka voin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki muu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.

Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen — yritys joka oli suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni, kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.

"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä — ruman sormuksen, jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. — "Suloinen Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni, siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan, ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme" saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla, milloin hän lähtisi, ja itkemällä — "laupeudesta, kallein Marian, sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo, laita niin, että se käy kyyneleittä!" Minä raivostuin lopulta niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän velvollisuuksiani.

Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin, asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen, yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina, jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää! Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.

Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan — tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.

Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, — rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina. Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani — rintaneula vain — oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä, niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes liikahtanut hänen henkäyksestään — minä viivähdin ja katsoin häntä, kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan saa nähdä häntä enää — ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni. Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi, kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää, ei veljeä — ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko, avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! — —

Joulukuun 22 päivänä, kello 7. — Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on noussut juuri ylös — parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua, kuin hän oli eilen.

Kello 10. — Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. — Kuinka voinkaan kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia. Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.

Kello 3. — He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema, — minä en voi kirjoittaa enempää!

III.

Kesäkuun 27 päivänä 1850. — Kuusi kuukautta on kulunut, — kuusi pitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!

Kuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan yksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat Englantiin. Voin tuskin käsittää onneani — tuskin uskoa, että lähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.

Hän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime ajan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen rouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen ja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa, ennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura palaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee. Sir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille saakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa saamme olla siellä yhdessä.

Kumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, "vanhassa ja merkillisessä herraskartanossa", kuten maakunnan kuvauksessa lausutaan, "jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde" ja voin minä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian Halcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen, hauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko hänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen matka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.

Minä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran iloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö minun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin minulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa Southhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on menettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole enää mitään viipyäkseen Lontoossa "sesongin" loppuajan, ja sen vuoksi on hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa ja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin ja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka hänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun tulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain saan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä alkamaan — jokainen tavallansa.

Viime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien ja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin hämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.

Päättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi saada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.

Asuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta tai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta. Minä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka avasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan henkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla on sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi kerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on muutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat ensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä enkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden sivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin on ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater pienestä puistossa olevasta järvestä.

Talon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on aavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton herättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti. Minä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden rautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin levolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?

Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa — sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen, säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla ja sopivammalla tavalla.

Lukeminen ei tule kysymykseenkään — minä en voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia kuluneen kuuden kuukauden ajalta — tuolta pitkältä, väsyttävältä, ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.

Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut Walterilta — ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut luettavana sanomalehdissä.

Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei, ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät tutkimukset ovat lopetettavat.

Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan. Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja viisaan neuvonantajan — kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain joksikin ajaksi.

Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen. Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne tervehtimään entistä oppilastansa — minun pitäisi paremmin sanoa kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.

Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo, että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä häntä — ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden hänen kamaripalvelijansa kanssa.

Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista, jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä — mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä, olen minä täydellisesti tietämätön.

Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven kylmettämättä itseään — mutta en sanaakaan minä voi huomata missään, joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin, kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä käyttää hän hänen arvonimeänsä.

Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille. Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa. Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta, jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana — ei koskaan lady Glyde.

Tämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa luonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä niistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin luotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.

Jostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen rouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla, lähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä Englannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta keväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita paluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa kreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa kreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen — yhtä levollisena ja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja harkitsematon naimattomana — että minä tuskin enää tunnen häntä saadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden, joka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura suututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi Fosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä hän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja muodostaa oman käsitykseni hänestä.

Tämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin monella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa luulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta häneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä ylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään häntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen kauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden saada ennemmin tai myöhemmin selvyys.

Kello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni kirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.

Yö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama himmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät synkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa kuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren torninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan sen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä Blackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua ollenkaan.

Kesäkuun 28 päivänä. — Tutkimisen ja havaintojen päivä — monessa suhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.

Itse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar Elisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää ja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen varsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia, joista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne huoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä. Kohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui näyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että minä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun kunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan koko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa tomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni. Taloudenhoitajatar sanoi: "Minä olen aivan samaa mieltä, neiti", ja näytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään aikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta. Kaksi sivurakennusta on rakennettu lisää — yksi kummallekin puolelle kartanoa. Vasen sivurakennus — nyt puoliksi raunioina — oli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista vuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta rakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen päärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat asiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin ulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin. Tarkemmin tutkiessani huomasin minä, että "taitavat asiantuntijat" voivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir Percivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden, homeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä aivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin, että menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla tavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas sanoi taloudenhoitajatar: "Olen aivan samaa mieltä, neiti", ja taas katsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen tervettä arvostelukykyäni.

Sitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka täydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä sekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.

Tämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu kuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat huoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki, ruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle — kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti kalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä huoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne näyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta, mitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti raskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä, likaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista rojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen tunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta, jota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni tyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on luonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt "vanhan, hyvän ajan" kaikkine tomuineen ja homeineen.

Koko aamu meni tällä tavalla — osaksi katsomalla huoneita, osaksi sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.

Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana kokenut — Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä siellä olisi huomattavissa.

Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.

Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä. Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan, aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta talo on saanut nimensä.

Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin, oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä, jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni järven suoperäistä puolta.

Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene; auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin maiseman rinnalla.

Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.

Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni. Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja katsoin lattialle.

Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni pienen koiraraukan haamussa — valkean ja mustan kirjava villakoira. Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä, mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin. Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa. Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin mahdollista taloon.

Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen elukan lattialla.

"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä, kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira tämä on?"

"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä — hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt — niin sen on Baxter tehnyt!"

Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.
"Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut
Baxteriksi?"

Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."

Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."

Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.

"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"

"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja tyttärestään."

"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan, ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois. Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä Te löysitte sen, neiti Halcombe?"

"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."

Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni. "Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.

"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan toisessa osassa maakuntaa — ainakin kaksikymmentä peninkulmaa täältä."

"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia takaperin?"

"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."

"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä", jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"

"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua kanssani — hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."

Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.

"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista, "on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick paljon siitä asiasta?"

"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä, terve ja nuori — ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän. Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"

Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat "viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta. Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli pikku eläin hengettä silmiemme edessä.

Kello 8. — Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.

Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut — eipä edes eksynyt koirakaan!

Welmingham — katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan. Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen, otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan, kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa, hänen epäitsekästä apuansa.

Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, — minä kuulen pyörien kolinan — —

IV.

Heinäkuun l päivänä. — Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa — kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää minusta vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä — jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen — eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen — ja tämä on ainakin edes yksi hyvä tulos hänen avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä — muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty — ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua — minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen —", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, — minun omaa huonettani — jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi — kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana — jollei — jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua — eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään hänestä?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, — kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.

Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut — meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus — olkoon kuinka viaton tahansa — vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.

On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan — lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä — kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.

Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?

Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä — ainakin minua kohtaan — on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan — se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni — ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: — "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? — Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.

Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.

Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.

Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. — Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.

Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.

Molemmat vieraat — kreivi ja kreivitär Fosco — seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.

Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.

Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä — minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka — muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä — istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää — kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiin minun kanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle — minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, mutta kuinka hän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! — Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivata hänessä?

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.

Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole maininnut — hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.

Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä. Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen, kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla. Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen, jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.

Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle, joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi, niin lyhyt kuin se olikin.

"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien ihmisten päälle!" — "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas, käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan, sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen. Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää — sen, joka pelkää sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta, verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa, niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle, ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita, loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.

Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen maku ovat yhtä huomattavia.

Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä — se täytyi Lauran tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta — mutta hän on myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis, jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia, joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa, ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen esiintymisensä kreivitärtä kohtaan — julkisesti — on näky, joka ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei näy koskaan — se kätketään huolellisesti.

Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän imartelee minun turhamaisuuttani — mutta jos minä tulen sinne alas ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran, kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran — niin, kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta mielialastasi!" — "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan — kutsuu aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää epäkohteliaan pojan virheet.

Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista hänen entisestä elämästään.

Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä, mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne, kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.

Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on kokonaistulos tästä kaikesta? — puhuakseni rakkaan, rehellisen herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin, että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? Chi sa! — sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?

Heinäkuun 2 päivänä. — Yhtä ja toista on merkittävänä tänään omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut — aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan odottamaton sir Percivalin mielestä.

Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.

"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin kuulleensa.

Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta ainoata sanaakaan meille.

"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan vastata.

Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.

Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia, jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.

Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen, että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme huoneesta.

Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen olkapäällään, — ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.

"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki — "niin, neiti Halcombe, jotakin on todella tapahtunut."

Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan, joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.

Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. — Kun hän puhui, olivat hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.

Heinäkuun 2 päivänä. — Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni kuulla ne.

"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki riippuu lady Glydestä."

Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat hänelle toisen tien!

Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin samoin — niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa olisi.

"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei —"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asian täytyy tapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."

"Aivan oikein, sir Percival — aivan oikein! Mutta kaikissa liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua —"

"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla saadaan. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."

"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle. Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita minä olen neuvonut —"

"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit, Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin kirjastoon.

Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut", oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan. Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo kertomaan kuulemani.

Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen aavistanut.

"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa nimeänsä."

"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän.
"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."

"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on
Laura?"

"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä — voidakseni tehdä sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko enempää siitä. Sinulla on hattusi — ajatteleppas, jos me nyt menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."

Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä. Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa "Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà! Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä viehkeydellä ja loistolla.

"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.

"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää enemmän kuin me."

"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä uskottuamme!"

"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin menettelemään?"

"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun. Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla hyvissä väleissä hänen kanssaan."

Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa; sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä, ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee? Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.

Heinäkuun 3 päivänä. — Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.

Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.

"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan." Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai aiotteko mennä ulos?"

"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana —"

"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin? Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu — minä tulen itsekin mukaan."

Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni tehdessäni.

Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.

"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä mukaani pikku perheeni — minun pikkuiset, viattomat, suloiset rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."

Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me läksimme kaikki matkalle järveä kohden.

Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä, joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.

Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet, aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.

Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä. Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.

Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.

"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini — taikauskoinen narri — on vakuutettu, että kirous lepää tällä järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta — eikö näytäkin?"

"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat rannat vain hietaa — jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on, minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä koskaan olen nähnyt."

"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä. "Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta, yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit ymmärtääkin — jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää itseäni selittämällä ajatustani."

"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen. Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se, Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."

Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.

"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat rikoksia."

"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan. "Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"

"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco, esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi ollut halpamielinen rikoksellinen."

"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi vedossa — vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"

"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival, joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä. Sellainen kirottu tyhmyys!"

Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että hän melkein pelotti meitä kaikkia — ja kreiviä kaikkein enimmän.

Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti maahan ja läksi luotamme.

"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä samoin?"

"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja lukeneille miehille."

"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta naiselle."

"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär, tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota minuun.

Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun hän vastasi.

"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista varten, on viheliäinen ja epätäydellinen — mutta sanokaa vain haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte rikoksien paljastavan itsensä — eikö niin? Että murhat tulevat päivän valoon — se on siveellinen komparuno — uskotteko sitä? Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe, onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä, joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava: että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin, ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä. Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä — jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne, että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te tiedätte. Mutta entäs muut?"

"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.

"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin innokkaan suosionne siitä."

"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia — siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."

Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.

"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä", sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."

"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari, joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä. Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä — se on ainakin selvä."

"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta — me emme tee niin kauheita tekoja — me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta verenvuodatusta."

"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni, ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa tukena."

"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille, "tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville naisille."

"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."

"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen — "se tahtoo sanoa — niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään — yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat — jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa — jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla — teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä — hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen — ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta — ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, — enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne — minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi — minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."

Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. — Haa!" huudahti hän silmäten kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides — nuorin, vaalein ja sievin kaikista — Benjamini rottieni joukossa?"

Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen. Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.

Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä yhteen paikkaan maahan aivan edessään.

Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.

Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.

"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.

"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"

Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme kasvoillansa.

"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."

"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."

"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti.
"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"

"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme — mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän hoitaessamme."

"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.
"Eihän vain minun?"

Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja, mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.

"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi minulle koiran olleen rouva Catherickin."

Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.

"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että kummastutti minua.

"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick oli itse saapuvilla koira mukanaan."

Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.

Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:

Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.

Sir Percival hillitsi itsensä — seurasi minua muutamia askeleita ja pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.

"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"

"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras
Percival, kysele pohjaa myöten?"

"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.

Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön, selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa. Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin harvasanaisesti kuin mahdollista — sillä minä olin jo lujasti päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa — mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin —, että minulla oli tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään asti.

Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä suhteessa merkillinen kylläkin.

Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta — ei kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt kreivin kasvoista.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle, kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä tuloksia.

"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"

"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä, että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen ajamalla kauas tänään."

"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu. Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."

"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas tänään."

En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa, mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.

Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?

Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire ja hän näytti kalpealta ja levottomalta — mutta oli kuitenkin kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.

"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän, "minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana — liikeasia, jota ei voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna — mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan — yksinomaan vain muodollisuus. Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen — ei muuta. Se on pian tehty."

Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän itse perästä ja sulki hiljaa oven.

Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.

Heinäkuun 3 päivänä. — Juuri kun minun käteni oli oven lukolla, kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun nimeni.

"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän. "Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te tahtoisitte olla mukana kirjastossa."

Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla olevista kukka-astioista.

Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua vastaan pyytämään anteeksi.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia. Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää, hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä, paras, nuori lady — eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla kun minä itse todistan."

"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."

"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo kyllä — mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta, ajattelette te — halukas hiusta halkomaan — pikkumielinen ja epäilevä mies — mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan." Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin sen.

Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin, mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään hänet pulaan.

"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."

Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.

Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla hartaudella tappaa hyönteisiä.

Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.

"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla. "Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."

Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä, että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin aatelismiestä omassa talossaan.

"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja osoittaen uudelleen asiapaperiin.

"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme loppuun tämän asian."

"Minun täytyy varmasti saada tietää, mitä minun on allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."

"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."

"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä aina."

"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi enkä ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään — ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna siihen nimesi vai etkö tahdo?"

Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään allekirjoittaa.

"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen", sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä tämä sitoumus on."

"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."

Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.

"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä miestänsä?"

"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun minä allekirjoitan."

"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti
Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."

Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä, kun minua nyt kehotettiin siihen.

"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."

"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival. "Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei koske Teitä."

Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan, mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin vain nainen — ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti! Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!" kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää edestäni!"

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta päästä.

"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos tahdot niin."

"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi — älä kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja kiukustuneella äänellä.

Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.

"Percival!" sanoi hän. "Minä en unohda olevani naisten seurassa.
Ole hyvä ja muista sinäkin se."

Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."

He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.

"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle, että tämä on vain muodollinen asiakirja — ja mitäpä enemmän hän tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai ettekö tahdo?"

"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta eivätkä johda mihinkään pahaan —"

"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.

"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon epäilyksille kuin minun."

Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.

"Epäilykset!" toisti hän. "Sinun epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."

Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään kynän — katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.

Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme. Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"

Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen miehensä taas hänelle.

"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan, kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa kiivaudellaan.

"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti, "kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme viipyneet kyllin kauan."

"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä rukoilen sitä."

Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.

"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin,
Laura, niin kavahda itseäsi!"

Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana, kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.

"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on allekirjoitettava tänään?"

"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia", vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei tämä syy vaikuta lady Glydeen."

"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni — voidaanko tämä asia lykätä huomiseen — jaa taikka ei."

"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen — anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."

"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä", sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."

"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä — eikö niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin — sillä se on miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."

Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti ylös.

"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco — ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin —", loppuajatus hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa. Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden. Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane mieleesi: huomenna!" sanoi hän vaimollensa ja meni.

Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi lähestyessään meitä:

"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään, neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."

Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan — ja se oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä, että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!

Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.

"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden. Etkö sinä mitään epäile siitä?"

Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.

"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli hän itsepäisesti.

"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin mekin."

"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen jälkiänsä?"

"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule luokseni hieman levottuaksesi."

Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman virkistää mieltämme.

"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki — tahdon todellakin koettaa!"

"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että koko sinun elämäsi on kadotettu."

"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat — mutta sinä et tiedä, mitä ne sisälsivät — sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua! Kumminkin — sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin sinulle sen — mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, — oi, miten sitä pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle, jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi, jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä, johon me todellakin voisimme luottaa!"

Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä — näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin, että me tarvitsisimme sitä koskaan!

"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme tyynesti puhua asiasta — tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme viisaasti."

Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.

Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman, ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi, mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.

Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin huomannut Blackwater-Parkissa — muutoksesta, joka sai minut siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan — kaikki tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi, tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa sen sisällöstä.

Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen, jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä siis kirjoittamaan tätä kirjettä.

Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan, kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.

Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan olleet huomanneet.

"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."

Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä, hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua, ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.

"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä, ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä, jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."

"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"

"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan kuin minäkin, Marian."

"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä halveksia kreivi Foscoa."

"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme tänään?"

"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta. Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"

Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.

Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi
Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.

Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta, oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.

Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä lukkoon.

Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt minunkin tekevän samoin.

Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti. Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.

Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä, ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi, että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa — mutta yht'äkkiä hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni, ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.

Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua, oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko hän suruissaan jonkin johdosta.

Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla epäilyksen tunteella — miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori sinetillä — nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan, joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.

Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?

Vai onko mahdollista —? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan kirjoitettuna silmieni edessä.

Minä melkein pelkään huomispäivää — niin paljon riippuu kaikki minun varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle lähettämääni kirjeeseen.

VII.

Heinäkuun 3 päivänä. — Kun me taasen tapasimme toisemme päivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella tuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen meitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän mielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma kirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat kuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän oli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen nerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla esimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta hullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa pikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia romaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen — kaiken tämän esitti hän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän makuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme häntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin kummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta, miehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi vastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa heille.

Päivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa oli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui kreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.

Laura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme illan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta kreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän nähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että me ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule. "Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja", sanoi hän puolustuksekseen, "eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen mielikseen kuin minä." Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä ilme hänen lausuessaan nämä sanat — hän näytti todellakin ylpeältä kuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen herransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.

Ilma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat puutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta ja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja aurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi sataa — kenties yöksi.

"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se on mieleisesi."

"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni. Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle — siellä on kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."

Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.

Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli kamala. Ei lehden lehahdustakaan — ei linnun laulua metsässä — ei yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä. Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.

"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset, surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa alakuloiseksi.

"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän. "Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta, sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi — kenties hieman itseni takia. On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian — ja varsinkin jos sinä olisit onnellisissa naimisissa — selittäisit sinä minulle, mitä naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen tahansa."

Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä sen, ja puristaa hänen kättänsä.

"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille, mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi — se on tehnyt sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka on tullut minun osakseni."

Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta — surullisia kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät, jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet kylliksi näyttämään minulle — näyttämään kenelle tahansa — miksi sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.

"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat — tai mitä ne olivat. Se on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua. Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana — suuri, vanha raunio oli niin kaunis — ja muisto, että rakastava mies oli pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle, Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin —', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun! Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan. Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut mitään — kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni takana! — 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet jo saatuina'. — Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"

Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä.
"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"

"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso. Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme, kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme — istunut kotona tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi, että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä — kuinka minä olisin nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen takkinsa ja hattunsa — ja sitten, Marian, kuinka minä olisin koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä. — Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja nähnyt häntä!"

Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota, onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.

"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella hänestä!"

Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle minuutinkaan tuskaa."

"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä.
"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun —?"

Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.

"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele sanojasi — sinä kammostutat minua!"

"Mutta se on totta", sanoi hän — "se on juuri tämä, minkä minä olen tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton — sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä — ja hän on keksinyt sen."

Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä minulla vielä oli.

"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir Percivalin ystävät — herra ja rouva Markland — panivat toimeen Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin jotakin — minä en muista mitä —, mikä herätti hänen huomiotansa. 'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'. — 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen; ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian — ja koetin vaihtaa puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on nuori mies — vaatimaton ja siivo — minä olen vakuutettu, että Te tulette pitämään hänestä'. — Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa! Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni — minä en sanonut mitään ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni, kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa — ja minä näin silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä uskon samoinkuin Tekin rouva Markland — minä uskon lady Glyden pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu — me läksimme aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies, ja hänen nimensä on Hartright. Sinä saat katua sitä, ja hän saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, — ratsupiiskani merkki kasvoissasi'. — Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun, palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen — milloin ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat sinä minua!"

Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin minä repinyt irti toisistaan — ja nyt oli heidän hukattu elämänsä todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt — ja sir Percival Glydelle!

Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän tahtoi lohduttaa minua — minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.

"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee niin pimeä puistossa."

"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä minuutti, ennenkun menen kotia."

Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli edelleenkin yhtä syvä — mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen, salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.

Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain minäkin.

Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään — niin hitaasti, hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me enää nähneet sitä.

Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.

"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.

"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään varmasti päättää."

"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. — Minä en voi nähdä tietä.
Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."

"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää olentoa siellä."

Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää — niin pimeää, että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen, ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.

Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.

"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä, "tai kenties tuulen katkaisema oksa."

Minä kuulin sen myöskin — oli aivan kuin keveiden askelten ääni olisi seurannut meitä.

"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain. Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."

Me kuljimme nopeasti eteenpäin — niin nopeasti, että Laura tuskin voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.

Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä puiden seassa.

Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin — kauempana pimeässä — kauempana, kauempana — kunnes ne viimein hälvenivät suureen hiljaisuuteen.

Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä asuinrakennuksen luona.

Eteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja peljästynein silmin.

"Minä olen puolikuollut peljästyksestä", sanoi hän. "Kukahan se voisi olla?"

"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän", sanoin minä. "Älkäämme kuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja nähneet."

"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on meille tarpeen tässä talossa."

Minä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse ottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen jälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan hakemisen.

Siellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin, levollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla, kaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui kreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri paperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan olisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä levossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini tarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.

Kreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi kaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.

"Älkää antako häiritä itseänne", sanoin minä. "Tulin tänne hakeakseni vain erästä kirjaa."

"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät kuumuudesta", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen itseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. "Minä toivoisin saavani vaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä kuin kala tuolla lammikossa."

Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa yhden omista ansioistaan.

"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.

Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.

"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?" jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne haavoitetun koiran?"

Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä, kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.

Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin anteeksi ja kiiruhdin ulos.

Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä, kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.

"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin miettien teimme me kaikki samalla tavoin."

"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään vuoteeseen."

"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä keskellä päivää?"

"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut koko illan huoneessaan."

Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään talon asukkaan.

Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.

VIII.

Heinäkuun 4 päivänä. — Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.

Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman, sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä — luulen sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan, että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.

Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen, syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana, voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä, mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi, ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni kirjeeseen.

Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi: odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja odottaa portilla.

Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos — hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks', kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin hän itse olisi ollut lintu.

Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. — —

Kello 4. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla ratkaista.

Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin kirjoittamasta — muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.

Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä. Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä, ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä ystävällisinkin — sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä — nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni, huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata pienen käyntiportin ajoportin vierestä.

Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja, ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani, että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"

Minä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen tähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.

'Neiti Halcombe! — Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna, on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.

Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään asiapaperiin.

Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.

Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena — liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan vaikeaa saada minun hyväksymistäni.

Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeen
vaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän

Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä saadaksensa määräyksensä.

"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei tarvita tällä kertaa."

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni, ikäänkuin hän olisi noussut maasta.

Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää — minä en voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli huomattu — että tämä mies oli huomannut minut — poisti hetkiseksi kaiken kykyni liikkua.

"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan hämmästymättä, niin — silmäämättä edes poismenevää postivaunua.

"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"

Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet vihamiehekseni.

"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän tyynellä, sitkeällä tavallaan.

"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti ja vapaasti kuin mahdollista.

"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä, siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin lapsilla. — Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen — vai kuinka?" "Niin, niin sanoinkin."

"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin Fosco on parempi turva kuin ei mitään — eikö niin? Mutta minä erehdyin tiestä — käännyin aivan lohduttomana — ja täällä olen minä äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."

Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle, ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta, jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa. Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä pettää häntä tekaistuilla selityksillä — ja sen ohella kyllin nainen tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.

Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.

"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä on Laura?"

Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen puistoon hakemaan sitä.

"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei", sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin kuluttua."

Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen jälkeen talon herraa.

"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"

"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi, Percival", lausui kreivi, "viiden minuutin keskustelun, ystäväni, täällä pihanurmikolla."

"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua." Minä menin kyllin hitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen ja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä pistävän kätensä nutun taskuihin.

"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla arvelullasi", sanoi hän, "niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan, ett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!"

"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi", toisti kreivi yhtä rauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.

Sir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja vei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin minä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin itseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi ollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä he puhuivat keskenään tällä hetkellä — eikä kumminkaan minun ollut mahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.

Minä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen asianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin tällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen epävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja minä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin lopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että päivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen jälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään ensimmäiselle sohvalle.

Olin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa avattiin ja kreivi katsoi sisään.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "en olisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä uutisia kerrottavana. Percival — joka, kuten hyvin tiedätte, antaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, — on viime silmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo allekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä meille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän katseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä onnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen hänelle."

Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.

Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.

Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä kummalliseen tilaan — mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa valveilla-olevassa uneksumisen tilassa — tai kuinka minä voisin nimittää sitä — näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut sanaakaan, joka viittasi häneen, — ja kumminkin näin minä hänen niin selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme taaskin olleet Limmeridge-Housessa.

Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla. Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta, lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme, ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta muiltakin!"

Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota", sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon. Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena, niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua ja häntä, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon, välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut, ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä, ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi. Temppeli ja epäjumalat olivat poissa — niiden sijasta näin minä tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän, "synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita, säästävät minut."

Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."

Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren — ja säästää minut. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri, joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon — ne ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä lähemmäksi päämäärää."

Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.

Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti ylös.

Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen — asetti huulensa aivan minun korvalleni — ja kuiskasi:

"Marian! — olento tuolla järvellä — askeleet, jotka me kuulimme eilen illalla — minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri puhellut hänen kanssaan!"

Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun. Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla ja tuijotin häneen aivan ääneti.

Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun. "Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!" toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi, Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle! Tule mukaan — täällä voidaan meidät yllättää — tule heti minun huoneeseeni."

Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö, lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.

Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä. Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En voinut sitä sanoin lausua — tuskin selittää sitä ajatuksissani. "Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran sekaannuksissani — "Anna Catherick!"

Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja osoitti rintaansa.

Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa. Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan rauhoittumistani.

"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle, oli tämä typerä kysymys.

"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa — kuinka voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin ihmeellisesti — hän näytti niin tavattoman sairaalta — hän poistui luotani niin nopeasti —!"

Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan häntä.

"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta, Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän naisen kesken."

"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"

"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'

"Niin, minun muinoinen nimeni — rakas tuttu nimeni, josta minä luulin olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös — en peloissani, sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni —"

"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. — 'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse hävetä'. — Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen luokseen ja tunnustin hänelle sen. — 'Oletteko kyllin kiitollinen tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän. — 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden, jonka minä voin'. — 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. — Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin, tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. — 'Ah', sanoi hän, 'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. — Oli jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. — 'Te tunsitte äitini?' kysyin minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' — Hänen kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani, kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten — 'Ettekö Te muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"

"Kyllä — minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun näköisenäni."

"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet — mutta niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio voivutti minut niin — en tiedä oikein miksi — että minä olin aivan kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."

"Pelkäänpä loukanneen. — 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa', sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie, ja hänellä oli enkelin sydän'. — 'Tunnen olevani ystävällinen Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä, niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' — 'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä hänen silmistään. — 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä. Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. — 'Enkö minä tietäisi, että Te olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi, että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'. — Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. — 'Näittekö Te minut eilen illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada puhua kanssanne kahden — minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken Teidän tähtenne!' — Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni. Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."

"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä, milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. — 'Minä olin täällä eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin, eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani. Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! —' Hän kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita. — 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle, kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. — Hän otti pois olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. — 'Minulla olisi pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, viheliäinen, kehno pelkuruuteni!' — Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja kuulla häntä."

"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa, josta hän niin tuskaisesti puhui?"

"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. — 'Ei', sanoi hän, 'nyt en pelkää'. — Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä pudistin päätäni. — 'Katsokaa minua', jatkoi hän. — Minä sanoin pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä. — 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte, miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi, jos minä tapaan?' — Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä voinut vastata. — 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne — minä tahdon sovittaa — minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka minä olen tehnyt'. — Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla ilmeellä. — 'Täytyykö minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän puolustuksestanne. Jos Te tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. — Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi — jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni —'. Hän vaikeni äkkiä ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."

"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. — 'Oi', kuulin minä hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä, 'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! —' Marian! minä vapisin kiireestä kantapäähän — oli kauheata kuulla häntä. — 'Mutta sitä ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin että hän taas voi nähdä minut. — 'Ei käy toivominen sellaisen vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, — jonka minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta — ei ihmisten — voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne, jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. — Hän sanoi nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas. Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta — hän näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. — 'Mitä minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti sanoman? Mitä se oli?' — Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä se, mitä varten minä olen tänne saapunut, — minun täytyy sovittaa erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut rohkeutta puhua'. — 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä. 'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän jotain minulle. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' —"

"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."

"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä. Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle — 'viipykää hieman ja ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne huomenna tähän aikaan — mutta tulkaa itse — älkää unohtako sitä — Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."

"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"

"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."

"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli tapahtunut."

"Ei — kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani sen kautta."

Minä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö, jonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana, todellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden aivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista. Varmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto juuri ratkaisevana hetkenä — kenties auttamattomasti — jollei Anna Catherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.

"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä puhuttiin?" kysyin minä.

"Luulen sanoneeni", vastasi hän. "Muistini, ei ole niin hyvä kuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan vaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään tärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta."

"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat Anna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti jokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?"

"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouva
Clementsistä!"

"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin välttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta hänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle."

"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?" "Niin, sen kaiken kaikkiaan."

"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellut
Todds-Cornerista pakonsa jälkeen?"

"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä asiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai ryhtyä tekemään."

"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole täsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa. Sinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä seuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua, mutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi, jos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin käsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen tahansa, ei hän pääse minun käsistäni."

"Sinä uskot siis", kysyi hän, "että on todellakin salaisuus, jota mieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi Anna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että hän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja minun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se melkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa olosuhteissa?"

"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni mukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin sanat sir Percivalin menettelyn mukaan — ja uskon, että salaisuus on todellakin olemassa."

Minä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta. Mieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin ilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme, mutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen tuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt minut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain yli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin, kuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi kuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun, että tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain pitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin Hartrightiä — sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti sanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet unessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta itse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.

Minä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos kävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla Anna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi tietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka oli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan tuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.

Katseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä uudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden toisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin taaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa mennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti häneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään. Niin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa edustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt ylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi lähteä pitemmälle kävelylle.

Pitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan tavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut huvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään — lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias esiintyäkseen minun suojelijanani — ollut ollenkaan huvitettu mistään kävelyistä.

Tultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani muistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet keskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän nimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut kutsumusta saapua kirjastoon.

"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa", sanoin minä. "Nykyisin ei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää kokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty".

"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan kiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut aikomustaan."

"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos allekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille, joita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?"

"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko unhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa välillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?"

"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta: joko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa antamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu viimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme vapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata huonoja raha-asioitaan — ainakin joksikin ajaksi."

"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden hyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille päiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä."

Kun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan käynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo kaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä uskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa epävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä tulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja siitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.

Lauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja miten vähäpätöinen asia onkin — niin jopa siihen määrään, että minä melkein häpeän merkitä sitä — saa se merkityksensä osoittamalla, kuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy todellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että minun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille yhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.

Soitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri silloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me kuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että päivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan välittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.

Ilta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä olen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin esiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna Catherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.

Olen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää hyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin. Pitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen esiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi ja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja "pikku Laurani", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään, tiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin, ja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että hän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa Limmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä huomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan, että hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta väijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut meidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän teki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä — mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei hän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne tiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka Anna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon noustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.

Kun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi oli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta puolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä — tunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.

Hän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat hillittyä tunnetta. Hänellä oli — ikäänkuin olisi ollut jokin salattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän äänen välillä — komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan nähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella. Hänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä kuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai minun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään häntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi hänen maljansa. "Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!" sanoi hän silmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi sanoen: "hyvä Percivalini!" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle. Päivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko hän olla "niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin." Laura teki niin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja hänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli mahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä oli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia kellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja ilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta — ei niin kuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien herättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä, käytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja soittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi hämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä halvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla askeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani ollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä — hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei lamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi voinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt hakemaan sen keittiöstä.

"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti! Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne, neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani. On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"

Hän vaikeni — katsoi minuun — ja toisti Danten mainion säkeen iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.

"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen sytyttämiseen. Lady Glyde — neiti Halcombe — Eleonor, hyvä puolisoni — kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua pelaamalla dominoa?"

Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi. Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan — minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä lasiovien kautta, jotka olivat avoinna — kiiruhdin kätkeytyäkseni heiltä pimeään — niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.

Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja kohotti varottavasti kätensä.

IX.

Heinäkuun 5 päivänä. — Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.

Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi, tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan paikan puistossa ennen kello 3.

Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa, sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.

Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.

Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin vähimmästäkin aiheesta.

Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä — nieleksi surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan — taaskin yksi side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."

Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön, menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä enää voittamatta takaisin.

Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.

Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin minä käyntiäni ja etenin varovammin — en nähnyt enemmän kuin kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen takasivun — pysähdyin ja kuuntelin — menin sitten edemmäksi, kunnes minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään elävää olentoa.

Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa — ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta — onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan, uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään —; se oli tyhjä.

Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.

Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.

Minä huomasin kahden henkilön askeleet — toiset suuret kuin miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa, joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle kuin voin.

Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä, oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.

"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin kävelyltään vai ei?"

"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa", vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että jotakin varsin ikävää on tapahtunut."

Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.

"Ei, ei — Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta. Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen talosta tunnin kuluttua."

Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli palvellut häntä monta vuotta — ainoa henkilö koko talossa, jonka uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.

"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."

Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.

Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä — kielletty edes näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa selityksittä, jäähyväisittä — ja sen piti tapahtua heti.

Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä.

Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen, mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle, että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle jäähyväisiksi ja menin ylös.

Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.

Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento, jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.

Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.

"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan tulla sisään?"

"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin nauraen.

Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla päällään.

Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä täysin unhotettu — minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää — kaiken sen jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa — teki oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.

Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon. He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan hänelle: "Ei — tuhannesti ei!"

"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.

"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta — kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."

"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä. "Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä, jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän lakiin, maksakoon mitä tahansa."

Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset, kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.

"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"

Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, — selitys, josta hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa — näytti aivan kivetyttävän hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän ihailun ilmeellä.

"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor", jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken avun, jonka minä voin antaa."

"Kirottua! Mitä tämä merkitsee — mitä tarkoitat?" huusi sir Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa kanssa.

"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja kreivitär Foscon ajatus on minunkin."

Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja oven väliin.

"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua huvittaa, — ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan poistui hän huoneesta.

"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen, jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa asemassa."

Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura — tunne täydellisestä tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa — nämä yhdessä tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä, jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat huulilleni — minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi katsoi sisään.

"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren. Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta kuin sir Percivalilta. — Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain tämän Teille."

"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.

Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.

"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen.
"Odota myöhempään, Percival — odota myöhempään."

Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.

Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta nähdessään minut.

"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut tulemaan! Eihän Percival?"

Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle sanottavana, en minä voinut hänelle vastata — minä voin vain puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää, mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.

"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs vaikutus tässä talossa —?"

"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan päällä! Kreivi on halveksittava vakooja —!"

Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän, kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.

Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär sen edessä minun nenäliinani kädessään.

"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni. Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen petomaisen julmasti Lauraan.

Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.

Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja meni tiehensä.

Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä vakoojaksi!"

"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa oli kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö —".

"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja — hän ilmaisi asian hänelle — hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja väijymään Anna Catherickiä ja minua."

"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni venehuoneelle ei siellä ollut ketään."

"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli — etsikää!"

"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."

"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."

Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan niin, kun hän lausui sen minulle:

"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello 6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. — A. C."

Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä, kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.

Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen, innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.

"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä sillä löydettyäsi sen hiekasta?"

"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli minua."

"Kyllä, kyllä koetin — mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla silmäyksellä — mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut häntä vielä, mutta sinä olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän tuli luokseni — minä olin yksin hänen kanssaan Marian — mitä voin tehdä? — Minä annoin hänelle kirjeen".

"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille, ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."

"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian — hänen kova kätensä kouristi niin pahoin käsivarttani — mitä piti minun tehdä?"

"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se — kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."

"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se koske enää!"

Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut murehtia, en vuodattaa kyyneltä — enpä edes kauhistua siitä. Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi, tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle —! Jumalan olkoon kiitos! kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä — eikä ajatellut sen enempää.

"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."

"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi, rakkahani. — No hyvä, puhu enemmän. — Sinä sanoit hänelle kaikki, mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle — kaikki, mitä sinä kerroit minulle?"

"Niin, kaikki. Hän vaati sen — minä olin yksin hänen kanssaan — minä en voinut mitään salata."

"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. — 'Minä saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko — kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän, 'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun täytyy tunnustaa! Minä pakotan sinut tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä täällä!' — Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta — tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua — eikä sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä. Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' — Minä voin vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni, meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan — minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni. Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon, mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos! 'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon', sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'. — Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. — Oi Marian. Hän näytti mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, — mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."

"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön — mieletön rikollisen omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden, joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon — ja hän uskoo sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano, rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on, ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi, joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn, koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt — ja ottanut sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja hanki itsellemme jotain suojaa."

"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä paikasta ainaiseksi!"

"Kuule minua, Laura — ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."

"Minä tahdon uskoa sen — minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee turvaa ja lohdutusta."

"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana. Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun — ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."

"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi. Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa, jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa — hän on saapa minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"

"Olen tarkoin sitä ajatellutkin — sir Percivalilla on enemmän pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."

Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään luokseen.

"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."

Minä tunnustin totuuden — näiden sanojen masentavan totuuden mutta en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain, kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.

"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän tulee suojelemaan sinua."

"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura — minä olen saanut kokemusta."

"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi kuin ennen avioliittoani."

Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se oli epäiltävää — enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä — ja minä päätinkin tehdä niin — suorassa epätoivossa siitä, ett'en tietänyt parempaa neuvoa.

"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä — niin, minä tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"

Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti
Laura saada minut pysähtymään.

"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."

Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään, vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä. Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.

"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä. "Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää mitään."

"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin minulle."

Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla, kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut päästä sisään ilman hänen suostumustaan.

Heinäkuun 5 päivänä. — Juuri kun minä tulin portaille, pölähti päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani. Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät minusta vaarallisilta — eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä huoneeseen.

Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan. Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.

Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.

Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin, minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan perinnön välillä — kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni Lauran tekemää loukkausta.

"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"

Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.

"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani", jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte ilmoittanut kreiville."

"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."

Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.

"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär — ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut. Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään — eikä hän voinut hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa, että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"

"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.

"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde minulle vääryyden, jota minä valitan — ja jonka annan anteeksi. Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme unhottaa se tästä hetkestä."

Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat, loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan. Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja minä seisoin aivan mykkänä.

"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän, neiti Halcombe — minua vaivaa todellakin, että olette katsonut tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat sanat tarttui hän minun käteeni — kuinka minä halveksin itseäni ja kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia! — ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan — minä koetin hymyilläkin — minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten teeskentelemistä, olin nyt viekkain — viekas kuin se Judas, jonka huulet nyt koskettivat kättäni.

Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni — tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni — jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.

"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella
Teidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."

"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen, jonka hän vei huulillensa.

Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni. Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.

Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä suorittamaan tämän velvollisuuteni.

Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut minut ymmälle — minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa. Hän eli mitä välinpitämättömimmässä — vieläpä muutamissa tapauksissa vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla. Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa näille molemmille kirjeet — tai sitten saattaa Laura ja itseni huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä — minä istuuduin siis ja kirjoitin ne.

En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska — kuten jo olin Lauralle lausunut — tämä seikka vielä oli siksi hämärä, ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja tähän viimemainittuun kysymykseen nähden — minä vakuutin hänelle kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin pian kuin mahdollista.

Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä, joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että hänen setäänsä onnettomuuksiin.

Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne nyt olivat valmiit.

"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut jonkun käyvän eteishuoneessa."

Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut syrjäytettävä.

"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"

Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä eteisessä olevaan postilaukkuun.

Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia", sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"

"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"

"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän, ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."

Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta poistua huomaamatta talosta.

"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni. Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että minä olen mennyt kävelemään."

"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla meidän parhain ystävämme."

Jäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin siihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä kävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui alakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai ulkona.

Kanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka tunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä kreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä suurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan näytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa. Epäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä näytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän mennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä teoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi tälläkin tarkoittaa?

Nyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon — hän oli tavallisuuden mukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa perään.

Minä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen mustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin aiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan kuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua tavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli haluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin hetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.

"Ei mikään", vastasi hän. "Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos minä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia tutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick. Hän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen hänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna Catherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?" "En, kreivitär, sitä en tiedä." "Aijotteko mennä sisään?"

Me menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven jälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka silmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin ennen päivällistä.

Palattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja linnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä tehdäkseni joitakin uusia huomioita — minä voin vain saada varmuuden siitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat kirjeet taskussani.

Matkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir Percivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä vastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen, joka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka ei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista pelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että olisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian, jonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä ahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme Laura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen meitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin Annan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick pelastuisi sir Percivalin käsistä.

Minä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin tienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni ollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.

Mutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut, kuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi minua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään päin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni kuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin luulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat — ajomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä, jonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka tulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja minun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin minä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin kuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä ollut tiellä.

Minä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta mihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn vastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä vieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli saanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän taaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä tavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun anteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu lukea hänen syykseen, — niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka oli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.

"Älä sitä nyt muistele, Fanny", sanoin minä. "Emäntäsi ja minä olemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule kärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy niin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren luottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta kirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, — tulee sinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka on osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen tultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä kellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi onnelle."

Fanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. "Siellä säilytän minä ne, neiti", sanoi hän, "kunnes minä voin täyttää Teidän määräyksenne."

"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna rautatieasemalla", jatkoin minä. "Ja kun sinä tapaat Limmeridgen taloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano hänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde voi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas pikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota junaa, joka lähtee kello 7."

"Tuhansia kiitoksia, neiti — kiitän sydämellisesti. Se palauttaa rohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja viekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin kaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana. Ah, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni tahtoo pakahtua ajatellessani sitä."

Palattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni päivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin alakertaan.

"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä", kuiskasin minä ovella. "Aiotko tulla päivällisille?"

"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?' — 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki? Sinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut tekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' — 'En, en', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. — 'Sinä tiedät sen', huusi hän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi — muista, mitä sanon sinulle! — Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle kaikki!' Näin sanottuaan meni hän — meni pois tuskin 5 minuuttia sitten, Marian."

Hän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana — sir
Percival ei ollut saanut selvää hänestä.

"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen jotenkin myöhään — minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä poistumalla heidän luotaan liian nopeasti."

Sir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle käsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä huolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen päivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman enemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.

Olkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin jokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella teeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan oli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä silmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan ollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota hän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin ainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee hän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön sir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat olleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen voittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui tähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan meidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti allekirjoitettaman kirjastossa, — nyt olen minä varma siitä.

Rouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös seuratakseen meitä salonkiin.

"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä", vastasi kreivi. "Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän kotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin kuin menen pöytäänkin heidän kanssaan."

"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen alas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli tuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä."

"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini, mutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua miellyttää — myöhemmin illalla."

"Varsin kohteliasta!" sanoi sir Percival suuttuneena. "Kautta sieluni todellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!"

Useamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen levottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut, että tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen takaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä puhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti mieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän pyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt tämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä — ja lykkäsi sen taaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän tulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir Percivalin mielestä tärkeä, ja kenties — päättäen kreivin selvästä vastenmielisyydestä kosketella sitä — hänen mielestään vaarallinen.

Nämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin. Sir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut jäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta. Kreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään — pysähtyi pariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli takaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 — aika, jolloin kirjeet aina lähetettiin Blackwater-Parkista.

"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?" kysyi hän ja lähestyi minua laukku kädessään.

Minä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun vastaustani.

"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään kirjeitä pantavana laukkuun."

Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa. Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään, laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.

Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä — osaksi sen takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.

Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä ulos. Hän esti minut taaskin — tällä kertaa menemällä pianon luo ja vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.

Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun puutetta musiikkiasioissa — se ei auttanut! Hän pyysi yhtä kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä, että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan, kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri 'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen? Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä — ja sitä — ja sitä —? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" — Ja odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" — "Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." — "Israelilaisten rukous mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.

Oli jotakin kauheata — jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi, en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah, kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta puutarhassa".

Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? — Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään, eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä — silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän eteishuoneessa kuin käytävässäkään.

Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan. Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.

Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.

Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä. Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.

"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!" sanoin minä.

"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne", vastasi hän. "Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni."

"Paras neiti!" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä tavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.

"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely ennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää." Hän pani erikoisen painon sanalle "kävely". Olisiko hän nähnyt menevän minun ulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa tallessa Fannyllä.

"Tule polttamaan sikari, Fosco", sanoi sir Percival, nousten ylös ja silmäten taasen levottomasti ystäväänsä.

"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?" kysyin minä.
"Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua."

Minä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä taaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun minkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen, joka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla kertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa kirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir Percivalin kanssa — tällä kertaa oli kreivitär tiellä.

XI.

Heinäkuun 5 päivänä. — Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista oli jäljellä.

Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.

Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen yöhön.

Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt. Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.

Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin, silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen, alakerrassa suljettavan oven äänen.

Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan. Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan pöydälle.

Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle, josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat nurmikolla — muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin minulta huomaamatta.

Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.

"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"

"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta", vastasi kreivi yhtä hiljaa.

"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival — kärsivällisyyttä!"

"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."

"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin huoneisiin sekä portaille."

He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä. Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään, olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä, heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija — ja tämä kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä, olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni — niin, hänen elämänsäkin — riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani tänä iltana.

Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki hänen varovaisuustoimenpiteensä — tai toisin sanoen kuunnella kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.

Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla, joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva rauta-aita.

Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla, kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan kuiskaileisi — ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään, ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan vaaraan mennä alakertaan.

Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti huomatuksi.

Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.

Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen. Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä saisin aikaan vähäisintäkään melua — kuka voisi silloin aavistaa seuraukset?

Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä ulko-oven minä suljin — laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja asetin jalkani varovasti verannan katolle.

Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa, jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa, ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.

Ei mitään ääntä kuulunut — yön synkkä pimeys ympäröi minut joka taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti mennä — näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä ollut mennyt levolle.

Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!" ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman päässä minusta toisella puolella.

Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä yönä!") — pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin suojassa.

Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata ikkuna ja silmätä ulos.

Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni. Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.

Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven avaaminen tai sulkeminen — luultavasti viimemainittu — kolmen oven, eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.

"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin minä sir Percivalin murisevan alhaalta.

"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä äänellä.

Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa vasten — minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa valkosta kaihdinta vasten.

Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu, johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi — niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja, ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa. "Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä salaisuudessa."

Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja minä kuuntelin sitä sana sanalta.

"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."

"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä en tiedä, niin tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä tiedän. Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."

"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.
Eau sucree [sokerivettä], ystäväni — ei mitään muuta."

"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! — Kas niin, sekota äitelä voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."

"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot, olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa —"

"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia satoja puntia — ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja, perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme. Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"

"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"

"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon tapasi mukaan."

"Minä lausuin näin: — Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa. Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet luokat kammovat. Toinen keino — hitaampi, paljon vaikeampi, mutta menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he heti riippuvaisuutensa — jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et, et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä asianajajalle —"

"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.

Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita, johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon? Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle, sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne nuoren tytön käteen?

"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä, että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin viisas ja kokenut kuin minä olenkin — minä, Fosco, viekas kuin piru itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, — tunnen mielestäni käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon — minä juon hänen maljansa sokerivedessä — tämän komean naisen, joka seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä, jota sinä kutsut vaimoksesi — tämän Marian Halcomben, jota minä ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin, ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia. Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on ollut huono onni."

Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat minusta, koska minä tahdon muistaa ne — koska minä vielä toivon saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä pahasta, jonka hän tekee.

"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa", sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan — jos tietäisit niin paljon kuin minä."

"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta. Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? — Vai täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi, teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua vielä hieman lisää?"

"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä — on hieman vaikeampi."

"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle — vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"

"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot tehdä?"

"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival. Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."

"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut sen — ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon minä verestää muistiasi asioihisi nähden — joku aika sitten puhuimme niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan! Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"

"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot — jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."

"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän naimisissa? Ei — nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän ole naimisissa."

"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on — puolihullu, lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."

"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"

Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo hetkisen oli satanut rankasti.

Kreivi meni taaskin verannalle — minä kuulin tuolin narisevan hänen uudelleen istuutuessaan.

He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi, virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään. "Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski alas kaihtimen — ja minä hengitin vapaammin.

"Vai niin — etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis, että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua —"

"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja menettäisit —"

"Epävarma toivo, Percival — varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma — tappio epäiltävä."

"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat, saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla tavoin — minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"

"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne, edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla? Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei mitään erehdyksiä enää syntyisi — ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä se on: — Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."

Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko toinen kerros oli nyt pimeä.

"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan helpoimman asian maailmassa."

"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi, "ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä, eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival, selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni — ja suo anteeksi minulle jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla vielä lasillisen sokerivettä itselleni."

"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi alkaa."

"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi — Anna Catherickiksi?"

"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä silti on ollut omat salaisuutemme — vai kuinka?"

"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin henkilöiden hunnun alle kuin sinun."

"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää, että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"

"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta — tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde! olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua — enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias — vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan syventymättä siihen?"

"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä hetkestä lähtien."

"Kyllä, kyllä, Fosco — ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä, ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."

Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen — minä tunsin, kuinka reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.

"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin? Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi? Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia tekoja — kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen. Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään, että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis, että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen — sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä. Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä Percival! Ota minua kädestä — minä annan sinulle anteeksi."

Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi — aivankuin hän olisi vuodattanut kyyneleitä.

Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.

"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko minun apuani?"

"Katsopas, asia on näin: — minä sanoin sinulle tänään, että minä parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta ettei minun onnistunut löytää."

Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon isäntäänsä.

"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis — yhtä vakava kuin rahakysymyskin."

"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco — hän tietää salaisuuden."

"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.
Onko hän sinulta saanut tietää sen?"

"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus — huono juttu, ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle — mutta sitä vastoin en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"

"Ei — hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista — he luottivat häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana — ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"

"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady Glyden kanssa — kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"

"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on hänelle ilmeisesti edullista salata se."

"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun meni naimisiin kanssani — hän on vieläkin rakastunut erääseen Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."

"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden — mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla, mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."

"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua minua vastaan."

"Hiljaa, Percival — hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady
Glyden siveän luonteen?"

"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo Hartright-lurjus —"

"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."

"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä, etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään —"

"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme ennenkun herra Hartright — vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta. Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"

"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut koko kylän — kaikki turhaan!"

"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni. Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä, ennenkuin yöksi eroamme."

"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"

"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."

Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös — tällä kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.

"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä — niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä", vastasi sir Percival.

Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili hiljaisella, sisäisellä tavallaan.

"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani — enkö minä ole peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt Anna Catherickin nähdessäni hänet — ja nyt on kylliksi puhuttu tänä iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua. Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi — siitä minä annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole? Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo, Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran — puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"

Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut. Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista, että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun kumminkin nousta märältä katolta.

Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat elonvoimani lisäytyivät taas — silmäsin yhtämittaa kynttilää askel askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.

Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen. En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.

XII.

Heinäkuun 6 päivä. — Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.
Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.
Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan
yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.

Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini vaihtelevain vaikutusten jälkeen — ja nämä tunnit tuntuvat minusta viikoilta.

Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta — vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja jääkylmänä — avuttomana, vapisevana raukkana!

En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia, lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.

Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.

Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua — minä kuulin kellon lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni ennen auringon nousua — että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen hengittääkseni raikasta ilmaa — että olen kirjoittanut lakkaamatta ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää, siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina uuden päivän häikäisevään valoon saakka!

Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?

En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä pelkään tätä kuumetta — minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?

Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut yöllä!

Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua taasen — vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.

Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 — kumpiko se oli?

Oli niin kylmää, niin kylmää! — Ah, viime yön sade! — ja tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat korvissani —

Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.

Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut. Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:

Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.

Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt olen päättänyt.

Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt, ihastuttanut minua.

Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida lausua jotakin sellaista.

Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys, nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset — kaikki tämä on, enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain, sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle — kuinka arvokas hän olisi ollut minulle!

Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.

Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.

Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä, jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle. Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!

Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat, osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut, vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.

Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. — Minun on kiittäminen näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka kuuluvat luonteeseeni — ei muusta.

Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa tämä yksinkertainen selitys kaikki.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOPUKUINEN NAINEN 1 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.