The Project Gutenberg eBook of Kansa nousee, by Winston Churchill

     I. Valtiollinen merkkitapaus
    II. Valtion päämies
   III. Kansan mies
    IV. Lähetystö
     V. Salajuonia
    VI. Perustuslaillisista syistä
   VII. Hovitanssiaiset
  VIII. Tähtien tuikkeessa
    IX. Amiraali
     X. Taikasauva
    XI. Yön hetkinä
   XII. Sotaneuvottelu
  XIII. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
   XIV. Armeija
    XV. Yllätyksiä
   XVI. Kapina edistyy
  XVII. Palatsin puolustus
XVIII. Akkunan ääressä
   XIX. Havainto-opetusta
    XX. Loppu lähenee
   XXI. Laivaston paluu
  XXII. Elämä palkitsee

I LUKU

Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain, sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.

Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla. Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä. Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa purkaa ilmoille tunteensa.

Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas, sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa. Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa. Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena. Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta. Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut, että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.

Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä. Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen, pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä lupauksen täyttymistä.

Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille. Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden, oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.

Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä. Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan, ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.

Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti, mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen. Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.

Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön! Eläköön!"

Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti tilaa.

Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua. Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla, jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen levottomana saada tietoonsa.

Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu — yllätetty itse senaatissa, sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.

Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa. "Teidät on petetty — sydämetöntä kavallusta — toiveet, joita olemme hautoneet, on murskattu — kaikki on ollut turhaa — kavallettu! kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen, jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat. "Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian kansa!"

Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.

Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä, joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.

Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä. Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi. "Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty. "Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava. "Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset, lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi. "Anna meille takaisin oikeutemme — sinä olet varastanut ne!"

Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä, ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen, kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten — joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan, ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.

Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka seisoi vieressä.

"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla. Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen antaen useita määräyksiä.

"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa riittää, majuri".

Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."

Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.

Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa vallitsi jälleen rauha.

II LUKU

Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.

"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni. Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia, niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." — Nämä viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle, joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö. Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä. Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa, missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.

"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan päämiehensä kasvot.

"Se ei merkitse mitään — vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"

"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."

"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan Perustuslain 20. osastossa: Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin." Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia loukataan rankaisematta — tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti velvollisuutensa erittäin päättäväisesti — hän on oivallinen soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä, palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne, nuori mies."

Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista merkkitehtävistä ja menestyksestä.

Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen, vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia. Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.

Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis, mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio? Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.

"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa. "Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan, jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.

Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä. Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi; seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.

"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."

"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet haavoittunut."

"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no niin, me käytimme luoteja — ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."

"Kuten tiedät, olin odottanut ikävyyksiä. Ilmoitin puheessani, että vaikka tilanne vielä olikin sekava, olimme kuitenkin päättäneet palauttaa tasavallan vanhan perustuslain, mutta oli käynyt välttämättömäksi poistaa luettelosta tyytymättömät ja kapinalliset. Pormestari otti sen laatikosta, ja ne polkivat toisiaan varpaille päästäkseen näkemään äänestäjäin kokonaismäärää eri vaalipiireissä. Nähdessään kuinka suuresti ne olivat supistuneet, he olivat perin suutuksissaan. Godoy oli aivan sanaton; se mies on aika hölmö. Louvet ilmoitti, että tämä oli katsottava vain kokeeksi ja että äänioikeutta laajennettaisiin, kunhan päästäisiin vakiintuneempiin oloihin; mutta ne ulvoivat raivosta. Niin, ellei siellä olisi ollut ovenvartijoita ja muutamia kaartilaisia, luulen että he olisivat käyneet minun kimppuuni itse eduskuntasalissa. Moret pui minulle nyrkkiään — naurettava aasi — ja syöksyi puhumaan roskajoukolle pötyä?"

"Oh, Savrola — hän pysyi vallan tyynenä; hän nauroi nähdessään luettelon. 'Tässä on kysymys vain muutamasta kuukaudesta', hän sanoi; 'minua kummastuttaa, että te luulette sen kannattavan'. Sanoin, etten ymmärtänyt häntä, mutta siitä huolimatta hän ilmaisi totuuden." — Tarttuen sitten vaimonsa käteen hän nousi verkalleen ja mietteissään portaita.

Mutta vähän on julkisuuden miehelle suotu lepoa sisäisten häiriöiden aikana. Tuskin oli Molara ennättänyt portaiden päähän ja astunut vastaanottohuoneeseen, kun vastakkaisesta ovesta tuli muuan mies häntä vastaan. Tämä oli pienikasvuinen, tumma ja varsin ruma, kasvot iän ja kamarielämän kurtistuttamat. Niiden kalpeus kävi sitä silmäänpistävämmäksi, koska sekä tukan että viiksien väri oli punertavaa mustaa, jota luonto ei koskaan kykene luomaan. Kädessään hän kantoi isoa paperikääröä, jonka hänen pitkät ja laihat sormensa olivat huolellisesti jakaneet eri osastoihin. Mies oli presidentin sihteeri.

"On, herra presidentti; mutta muutama minuutti riittää kyllä. Teillä on ollut jännittävä päivä; olen iloinen siitä, että se on päättynyt onnellisesti."

"Eihän se ole ollut vailla mielenkiintoa", virkkoi Molara väsyneesti.
"Mitä teillä siinä on?"

"Useita ulkomaanasioita. Suur-Britannia on lähettänyt kirjelmän afrikkalaisen siirtokuntamme eteläpuolella olevan toiminta-alueen johdosta, ja ulkoasiainministeri on luonnostanut siihen vastauksen."

"Oh, ne englantilaiset — aina ne pyrkivät anastamaan ja vallitsemaan! Mutta meidän täytyy pysyä lujina. Minä aion säilyttää tasavallan alueet koskemattomina kaikista vihollisista, sisäisistä tai ulkoisista huolimatta. Me emme voi lähettää liikkeelle sotajoukkoja, mutta, jumalan kiitos me osaamme sepittää kirjelmiä. Onko se kyllin lujaksi laadittu?"

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme puolustaneet oikeuksiamme mitä tehokkaimmin; siitä tulee suuri siveellinen voitto."

"Toivon, että siitä koituu niin hyvin aineellista kuin siveellistäkin etua. Se maa on rikas; se tuottaa kultaa, ja se riittää selittämään kirjelmän. Tietysti meidän täytyy vastata ankarasti. Mitä muuta?"

"Tässä on muutamia armeijaa koskevia papereita, valtakirjoja ja virkaylennyksiä, herra presidentti", virkkoi Miguel hypistellen erästä erikoista tukkua, joka oli sovitettu peukalon ja etusormen väliin. "Sitten on vahvistettavia tuomioita, luonnos Morgonin tulo- ja menoarvioksi presidentin lausuntoa varten sekä pari vähäisempää asiaa."

"Hm, pitkä juttu! No hyvä, tulen katsomaan. Rakkaani, tiedäthän, kuinka paljon minulla on puuhaa. Me tapaamme toisemme illallisilla. Ovatko kaikki ministerit luvanneet saapua?"

"Toimiltaan, joutavia! Hän pelkää liikkua kadulla öiseen aikaan.
Pelkuruus on kerrassaan surkeata! Nyt hän menettää hyvät illalliset.
Kello kahdeksalta siis, Lucil." — Ja nopein, varmoin askelin hän
astui sisään virkahuoneensa pienestä ovesta sihteerinsä seuraamana.

Rouva Lucil Molara jäi hetkeksi seisomaan suureen vastaanottosuojaan Sitten hän siirtyi akkunan luo ja astui ulos parvekkeelle. Hänen eteensä avautui sanomattoman ihana näky. Palatsi kohosi korkealla kunnaalla, joten siitä näki laajalle yli koko kaupungin ja sataman. Aurinko oli vaipunut matalalle kohti taivaanrantaa, mutta talojen seinät hohtivat yhä vielä huikaisevan valkoisina. Punaisten ja sinisten tiilikattojen lomissa pistäytyi tuhka tiheään esiin puutarhoja ja puistikkoja, joiden vihreät ja solakat palmut viihdyttivät ja miellyttivät silmää. Pohjoisessa kohosivat senaatin ja parlamenttitalon rakennukset majesteettisina ja mahtavina. Lännen puolella sijaitsi satama aluksineen ja suojalinnakkeineen. Ulompana kellui muutamia sotalaivoja, ja joukko valkopurjeisia pursia hohti kimmeltävinä pisteinä Välimeren laineilla, jotka olivat jo alkaneet vaihtaa sinensä päivänlaskun loistavampiin väreihin.

Seisoessaan siinä syysillan kuulakkaassa valaistuksessa hän näytti jumalallisen ihanalta. Hän oli ennättänyt siihen ikäkauteen, jolloin tyttömäisen kauneuden suloihin on liittynyt naisellisen älyn viehättävyys. Hänen virheettömät piirteensä kuvastivat hänen mieltänsä, ja jokainen mielenliikutus, jokainen mieliala loihti niille eloisan ilmehikkyyden, joka on suurin naisen suloista. Hänen solakka vartalonsa oli vaistomaisen sulava, ja sitä verhoava melkein klassillinen puku tehosti hänen ihanuuttaan ja oli täysin sopusoinnussa hänen ympäristönsä kanssa.

Hänen kasvoissaan oli jotakin, mikä vihjasi epämääräiseen kaipaukseen. Lucil oli mennyt naimisiin Antonio Molaran kanssa lähes viisi vuotta sitten, jolloin tämä oli voimansa ja valtansa kukkulalla. Hänen perheensä oli kuulunut Molaran lujimpain kannattajain joukkoon, ja isä ja veli olivat menettäneet henkensä Soraton taistelukentällä. Onnettomuuden ja murheen murtamana hänen äitinsä eli vain kyllin kauan luovuttaakseen tyttärensä heidän mahtavimman ystävänsä hoivaan, ja tämä oli sama kenraali, joka oli pelastanut valtion ja ryhtynyt sitä hallitsemaan. Hän oli suostunut tehtävään ensin velvollisuudentunteesta niitä kohtaan, jotka olivat uskollisesti seuranneet hänen tähteään, mutta myöhemmin toisistakin vaikuttimista. Ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän oli rakastunut tuohon kauniiseen tyttöön, jonka Onnetar oli opastanut hänen luokseen. Tyttö ihaili hänen uljuuttaan, hänen tarmoaan ja kykyään; eikä ollut vaikuttamatta myöskään se loistava asema, jonka hän oli saavuttanut; hän tarjosi rikkautta ja korkean yhteiskunnallisen sijan — melkein valtaistuimen, ja sitä paitsi hän oli komea mies. Lucil oli kolmenkolmatta vanha, kun he menivät naimisiin. Kuukausimääriä hänen elämänsä oli ollut varsin uutteraa. Vastaanotot, tanssiaiset ja kutsut olivat täyttäneet talvikauden keskeytymättömällä seurustelutyöllä. Muukalaiset ruhtinaat olivat käyneet kunnioittamassa häntä, ei vain Euroopan suloisimpana naisena, vaan myöskin tärkeänä valtiollisena tekijänä. Hänen salonkiinsa kokoontui mitä kuuluisimpia miehiä joka maasta. Valtiomiehet, soturit, runoilijat ja tiedemiehet olivat palvoneet häntä. Hän oli ottanut osaa valtiollisiin asioihin. Leppeät ja kohteliaat lähettiläät olivat tehneet arkaluontoisia vihjauksia, ja hän oli esittänyt epävirallisia vastauksia. Valtuutetut olivat hänen hyväkseen selitelleet huomattavan perinpohjaisesti sopimusten ja asiakirjain yksityiskohtia. Ihmisystävät olivat perustelleet ja pohtineet mielipiteitään ja päähänpistojaan. Jokainen puhui hänelle yleisistä asioista. Yksinpä hänen kamarineitonsakin oli koettanut kääntyä hänen puoleensa hankkiakseen virkaylennyksen veljelleen, jollekin postivirkailijalle. Ja jokainen oli häntä ihaillut, kunnes itse ihailu, naiselle tarjotuista juomista kaikkein suloisin, alkoi käydä tympeäksi.

Mutta jo ensimmäisinä vuosina hänen elämästään oli puuttunut jotain. Mitä se oli, sitä ei Lucil ollut konsanaan kyennyt arvaamaan. Hänen miehensä oli hellä ja aina hänen käytettävänään, milloin vain voi vapautua julkisista toimistaan. Viime aikoina ei taivas ollut pysynyt yhtä kirkkaana kuin ennen. Maassa vallitseva kiihtyneisyys, kansanvaltaisuuden yhä yltyvä voima olivat yhdessä ennestäänkin raskaan virantoimituksen kanssa vaatineet presidentiltä kaiken ajan ja tarmon. Hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kovia piirteitä, työn ja levottomuuden aiheuttamia, ja toisinaan Lucil oli havainnut hirvittävää väsymystä ilmaisevan ilmeen, ikäänkuin henkilössä, joka ponnistelee ja kuitenkin aavistaa, että hänen työnsä on turhaa. Hän kohtasi vaimoaan harvemmin kuin ennen, ja noina lyhyinä väliaikoina hän puheli yhä enemmän virka-asioistaan ja politiikasta.

Pääkaupungin näkyi vallanneen levottomuuden tunne. Juuri koittanut syyskausi oli alkanut huonosti. Useat etevimmistä perheistä olivat jääneet kesäasuntoihinsa vuorten rinteille, vaikka tasangot olivatkin jo viileitä ja vihreitä; toiset olivat pysytelleet kotonaan kaupunkitaloissaan, ja palatsiin oli saavuttu vain kaikkein virallisimpiin kutsuihin. Mitä uhkaavammaksi tilanne kävi, sitä vähemmän hän näytti kykenevän auttamaan miestään. Nyt oli kuohutettu intohimoja, jotka olivat sokeita kauneudelle ja tylsistyttivät mielen sulon tehoilta. Hän oli vielä kuningatar, mutta hänen alamaisensa olivat nyrpeitä ja tarkkaamattomia. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen miestään nyt, kun tämä oli niin kovassa ahdingossa? Eroamisajatus oli hänelle vastenmielinen, kuten naiselle ainakin. Täytyikö hänen yhä edelleen ohjata hovin seremonioita senkin jälkeen kuin loisto oli häipynyt, sillä välin kuin viholliset ahersivat päivät ja yöt kukistaakseen kaiken sen, mihin hänen sydämensä oli kiintynyt?

"Enkö voi tehdä mitään, en yhtään mitään?" hän mutisi. "Olenko näytellyt osani loppuun? Onko paras puoli elämää päättynyt?" — Ja sitten, äreän päättäväisyyden vallatessa hänen mielensä kuumana aaltona: "Minä tahdon tehdä sen — mutta mitä?"

Kysymys jäi vastausta vaille; auringon reuna painui taivaanrannan taakse, ja sotasataman aallonmurtajan päästä, muodottomasta multakasasta, joka kätki satamaa suojelevan patterin, lehahti esiin savukiehkura. Se oli iltalaukaus, ja tykin jymähdys, joka heikkona kantautui hänen kuuluviinsa, keskeytti ne ikävät mietteet, mitkä olivat täyttäneet hänen mielensä; mutta ne jättivät muiston jälkeensä. Hän kääntyi huoahtaen ja astui takaisin palatsiin; vähitellen päivänvalo häipyi ja tuli ilta.

III LUKU

Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista, ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti, jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.

Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun Torvikutsun entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen, ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi — teurastaneet oli tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten? Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi. Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin) ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen puheensa.

Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen, jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja haavoittuneiden marttyyrien omaisille päätettiin lausua kokouksen myötätunto.

Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi, kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä, että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan? Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?

Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.

Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut. Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa — ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi — mutta tätä nykyä heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin lahja — vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi. Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten komitea hajaantui rauhallisesti.

Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.

"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen; sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut, että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"

"Se on ollut hyvin onneton päivä — sinulle", vastasi Savrola miettiväisenä.

"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön — mitä hyvää siitä olisi voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."

"Minun syytäni! Olin raivoissani — hän oli pettänyt meidät — ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla — ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."

"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni, kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään — tarkoitan: valtiollisessa suhteessa — ystävänä kyllä, se on eri asia."

Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.

Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana; oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän oli lopettanut.

"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu ottamaan vastaan."

Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.

"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi, kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."

"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt. Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä iltana."

Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa kerroksessa — siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone. Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää. Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin, että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.

Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu. Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée" seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja "Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta, missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron, oli merkitty lyijykynällä. Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden, korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava, että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä tahrattomampaa nimeä — loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt.

Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle, ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.

Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin, päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset. Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana, ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän mukavaksi — kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle, suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa. Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista. "Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille, jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa, tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.

Mietteet keskeytti vanha emännöitsijä, joka saapui tarjotinta kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava. Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella, jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus. Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä; mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on korkealla.

Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä. Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö oli kuin luotu niiden tarkasteluun.

Hän sulki akkunan ja ottaen kynttilän astui verhon peittämälle ovelle huoneen toiseen päähän; se avautui kapeihin kierreportaisiin, jotka johtivat talon laakealle katolle. Useimmat Lauranian rakennuksista olivat matalia, ja ylhäälle päästyään Savrola saattoi katsella yli nukkuvan kaupungin. Kaasulyhty-rivit viitoittivat katuja ja aukioita, ja kirkkaammat pisteet merkitsivät satamaan ankkuroitujen alusten paikkoja. Mutta kauan hän ei näitä katsellut; tällä haavaa hän oli kyllästynyt ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Tämän ilmalavan nurkassa oli pieni lasiobservatorio, ja kaukoputken pää työntyi esiin sen aukosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Tässä oli muuan puoli hänen elämäänsä, jota maailma ei koskaan nähnyt; hän ei ollut mikään tutkimuksia tai mainetta tavoitteleva matemaatikko, mutta hän rakasti tarkastella tähtiä niiden salaperäisyyden vuoksi. Muutamalla otteella kaukoputki oli suunnattu ihanaa Jupiteria kohti, joka parhaillaan välkkyi korkealla pohjoisella taivaalla. Kaukoputki oli perin voimakas, ja suuri kiertotähti seuralaiskuidensa ympäröimänä hehkui loistavan värisenä. Kellolaitteen avulla hän saattoi pitää sen kaiken aikaa näköpiirissään, maan pyöriessä edelleen sikäli kuin tunnit kuluivat. Kauan hän sitä katseli, joutuen hetki hetkeltä yhä enemmän sen lumon valtaan, minkä tähtien tarkastelu herättää uteliaassa, tutkivassa ihmisolennossa.

Viimein hän nousi ajatusten yhä vielä ladellessa kaukana maasta. Molara, Moret, puolue, päivän kiihottavat tapaukset, kaikki tuntuivat usvaisilta ja epätodellisilta; toinen maailma, paljon kauniimpi, rajattomia mahdollisuuksia käsittävä, oli lumonnut hänen mielikuvituksensa. Hän ajatteli Jupiterin tulevaisuutta, noita käsittämättömiä aikakausia, jotka ennättäisivät kulua, ennenkuin jäähtymisprosessi tekisi elämän mahdolliseksi sen pinnalla, kehityksen hidasta, tasaista, armotonta, vääjäämätöntä kulkua. Kuinka kauas se veisi tuon maailmasikiön syntymättömät asujaimet? Kenties vain sellaiseen tilaan, mikä olisi muodoton vääristymä-aste todellista elämää; kenties kauemmaksi kuin hän saattoi uneksiakaan. Kaikki arvoitukset ratkaistaisiin, kaikki esteet voitettaisiin; elämä saavuttaisi täydellisimmän kehityksensä. Ja sitten mielikuvitus, liitäen paikan ja ajan yli, jatkoi tarinaa vieläkin etäisempiin kausiin. Jäähtymisprosessia jatkuisi; elämän täydellinen kehittyneisyys päättyisi kuolemaan; koko aurinkokunta, koko maailmanavaruus olisi jonakin päivänä kylmä ja eloton kuin loppuun palanut ilotulituslaite.

Se oli murheellinen lopputulos. Hän sulki observatorion ja laskeutui rappusia myöten toivoen, että uni kumoisi hänen ajatuksensa.

IV LUKU

Presidentin tapana oli nousta varhain, mutta sitä ennen hän sai säännöllisesti sanomalehdet ja luki sellaiset kohdat, joissa käsiteltiin hallituksen menettelyä tai arvosteltiin hänen toimenpiteitään. Tänä aamuna hänellä oli harvinaisen runsaasti luettavaa. Kaikissa sanomalehdissä oli pääkirjoituksia äänioikeuden rajoittamisesta ja siitä suuresta katumellakasta, joka oli aiheutunut sen ilmoittamisesta. Ensinnä hän avasi Ajan, oikeaoppisen keskinkertaisuuden puhetorven, joka tavallisesti kannatti varovaisesti hallitusta satunnaisten uutisten tähden, joita sille välistä suotiin. Puolentoista palstan alalla Aika pahoitteli lievästi, ettei presidentti ollut voinut palauttaa äänioikeutta muuttamattomana; täten se tyydytti lukijainsa enemmistöä. Toisella palstalla se toi julki ankaran paheksumisensa — (ehdottoman tuomionsa, kuten se sanoi) — onnettomasta katumellakasta, joka oli johtanut niin surkuteltaviin tuloksiin; täten se palkitsi presidenttiä siitä, että tämä oli lähettänyt lehdelle edellisenä iltana tulleen Englannin kirjelmän, jonka se julkaisi sanasta sanaan juhlallisesti ja yksityiskohtaisesti muka "omalta Lontoon-kirjeenvaihtajalta" saapuneena.

Hovilainen, yläluokan kunnianarvoisa aamulehti, pahoitteli, että niin sopimaton katumellakka oli sattunut syyskauden alussa, ja lausui toivomuksen, ettei se mitenkään himmentäisi 7. päivänä tapahtuvain hovitanssiaisten loistoa. Se julkaisi oivallisen selostuksen presidentin ensimmäisistä ministeripäivällisistä, joiden ruokalista oli liitetty oheen, ja ilmoitti pahoitellen, että sisäasiain ministeri Louvet oli sairastumisen vuoksi estetty olemasta läsnä tässä tilaisuudessa. Päivänpaiste, jolla oli suunnaton levikki, pidättäytyi omia mielipiteitään lausumasta, mutta julkaisi suurenmoisen selonteon itse verilöylystä, jonka kiusallisiin yksityiskohtiin se tuhlasi paljon itkunherkkää tunteellisuutta ja sairaalloista mielikuvitusta.

Tässä olivat ne lehdet, joilta hallitus saattoi odottaa kannatusta, ja presidentti luki ne aina ensimmäiseksi karaistakseen itseään kestämään niitä herjauspuheita, joita radikaalinen, kansanvaltainen ja kansallinen sanomalehdistö palstamäärin syyti häntä, hänen hallitustaan ja kaikkia tekojaan vastaan. Kun alituiseen käyttää voimakasta kieltä, niin pahimpana tuloksena on se, ettei sitä saakaan enää huomatuksi, kun erikoinen tilaisuus todella ilmaantuu. Eteenpäin, Auringonpilkku ja Vuoksi olivat jo kuluttaneet laajan sanastonsa kaikki nimityssanat aikaisemmissa ja vähäarvoisemmissa tilaisuuksissa. Nyt, kun kansalaisia oli julkeasti ammuttu ja ikivanhoja oikeuksia loukattu, niiden täytyi purkaa tunteitaan lievänpuoleisesti. Ne olivat verranneet valtion päämiestä niin usein ja niin elävästi Neroon ja Iskariotiin, varsin selvästi näiden arvomiesten eduksi, että vaikeata oli tietää, miten ne häntä nyt käsittelisivät. Siitä huolimatta niiden onnistui keksiä muutamia käyttämättömiä sanantapoja, ja ne tekivät suuren numeron ministeripäivällisistä, jotka todistivat "alkeellisimman inhimillisyystunteen törkeätä halveksumista". Auringonpilkun lukijat arvelivat lehtensä tehneen erikoisen onnistuneen keksinnön, kun se vihjaili ministerien "hekumoivan riettaassa irstailussa ja kurkotellen veren tahraamilla sormillaan valioherkkuja, sillä välin kun heidän uhrinsa viruivat hautaamattomina ja kostamattomina".

Tarkastelunsa lopetettuaan presidentti heitti viimeisen lehden lattialle ja rypisti otsaansa. Arvosteluista hän ei välittänyt vähääkään, mutta hän tunsi sanomalehdistön mahdin ja tiesi, että se kuvasti yleistä mielipidettä samoin kuin vaikuttikin siihen. Ihan selvästi vaaka alkoi kallistua hänen vahingokseen.

Aamiaispöydässä hän oli synkkä ja äänetön, ja hienotunteisena Lucil pidättäytyi hermostuttamasta häntä aamurupattelun väkinäisillä joutavuuksilla. Kello yhdeksältä hän oli aina työssä, ja tänä aamuna hän aloitti tavallista varhemmin. Molaran astuessa sisään sihteeri istui jo pöytänsä ääressä uutterasti kirjoittamassa. Tämä nousi ja kumarsi; se oli muodollinen kumarrus, joka näytti pikemmin tasa-arvoisuuden vakuutukselta kuin kunnioituksen osoitukselta. Presidentti nyökkäsi ja kävi pöytänsä ääreen, jolle oli sirosti järjestetty sellaista kirjeenvaihtoa, joka vaati hänen omakohtaista tarkasteluaan. Hän istuutui ja alkoi lukea. Silloin ja tällöin hän huudahti hyväksyvästi ja paheksuvasti, ja kynä joutui usein käytäntöön ilmaisemaan hänen päätöksiään ja mielipiteitään. Aika ajoin Miguel keräsi paperit, joita hän täten oli käsitellyt, ja vei ne viereisessä huoneessa työskenteleville apulaisille, joiden tehtävänä oli pukea virallisen kielen juhlalliseen asuun lausunnot sellaiset kuin "Lyhyt epäys", "Ei millään muotoa", "Käännyttävä sotaministeriön puoleen", "Imarteleva vastaus", "En suostu", "Katso viime vuoden tiedonantoa."

Myöskin Lucililla oli luettavaa ja kirjoitettavaa. Työnsä suoritettuaan hän päätti lähteä ajeluretkelle puistoon. Viime viikkoina, aina siitä pitäen kun he olivat palanneet kesäasunnostaan, hän oli kokonaan lyönyt laimin tavan, jota varemmin oli säännöllisesti noudattanut; mutta edellisen päivän kohtausten ja mellakoiden jälkeen hän tunsi velvollisuudekseen osoittaa rohkeutta, jota ei kuitenkaan omannut. Se saattoi auttaa hänen puolisoaan, sillä sellainen oli hänen kauneutensa, että taidetta rakastava kansa osoitti poikkeuksetta kunnioitusta häntä kohtaan. Ei se ainakaan voinut vahingoittaa, ja sitä paitsi hän oli kyllästynyt palatsiin ja sen puutarhoihin. Tässä tarkoituksessa hän määräsi vaununsa saapumaan ja oli juuri käymäisillään niihin, kun ovelle astui muuan nuori mies. Tämä tervehti häntä vakavasti.

Lauranian tasavallan kansalaiset kerskailivat, etteivät koskaan sekoittaneet politiikkaa yksityiselämään tai yksityiselämää politiikkaan. Kuinka paljon siinä on perää, se selviää myöhemmin. Epäilemättä nykyinen tilanne oli asettanut tämän periaatteen kovaan koetukseen, mutta vielä valtiolliset vastustajat osoittivat toisilleen kohteliaisuutta. Lucil, joka oli tottunut näkemään tuon suuren demokraatin tiheään vierailevan isänsä talossa ennen kansalaissotaa ja oli aina säilyttänyt muodollisen tuttavuuden heidän välillään, kumarsi hymyillen ja tiedusteli saapuiko hän presidenttiä tapaamaan.

"Kuinka väsyttäviä te kaikki olette", sanoi Lucil rohkeasti; "aina teillä on niitä yleisiä asioitanne ja juhlallinen muotonne. Minä en kuule aamusta iltaan muuta kuin valtion asioista, ja nyt, kun pakenen palatsista virkistystä saadakseni, ne kohtaavat minut ihan kynnyksellä."

Savrola hymyili. Mahdotonta oli vastustaa tuon naisen viehätystä. Ihailu, jota hän oli aina tuntenut presidentin puolison kauneutta ja älyä kohtaan, pääsi vallalle siitä varovaisuudesta ja päättäväisyydestä huolimatta, minkä hän oli koettanut omaksua valmistuakseen presidenttiä kohtaamaan. Hän oli nuori mies, eikä Jupiter ollut ainoa hänen ihailemistaan tähdistä. "Teidän armonne", hän virkkoi, "suvainnee vapauttaa minut ainakin tahallisuuden syytteestä".

"Sen teen", tämä vastasi nauraen, "ja niin vapautan teidät kaikesta rangaistuksesta".

Savrola astui palatsiin, ja kamaripalvelija, joka upeili tasavallan sinikeltaisessa livreessä, opasti hänet odotussaliin. Siellä hänet otti vastaan nuori kaartinupseeri, sama luutnantti, joka edellisenä päivänä oli komentanut presidentin saattuetta. Presidentti olisi muutaman minuutin kuluttua tavattavissa, hän ilmoitti. Lähetystön toiset jäsenet eivät olleet vielä saapuneet; suvaitsisiko hän sillä välin istuutua? Luutnantti tarkasteli häntä epäilevästi, niinkuin katsellaan outoa eläintä, joka kyllä on vaaraton silmäillä, mutta jonka voimasta, kun sitä ärsytetään, tarinat kertovat ihmeellisiä asioita. Hän oli kasvanut sotilaallisessa ilmakehässä: kansa (jolla hän tarkoitti roskaväkeä) oli joukko "sikoja"; sen johtajat olivat samaa lajia laatusanalla varustettuina; kansanvaltaiset laitokset, parlamentti ynnä muut senkaltaiset olivat kaikki "roskaa". Sen vuoksi näytti siltä, ettei hänellä ja Savrolalla ollut montakaan yhteistä harrastusta. Mutta edullisen ulkomuotonsa ja hyvän käytöksensä ohella tuolla nuorella soturilla oli muitakin avuja; miehistön mielestä hän oli "mukava poika", ja kaartin keihäsratsumiesten poolojoukkue piti häntä mitä lupaavimpana urheilijana.

Savrola, jonka ammattiin kuului kaiken tunteminen, tiedusteli Lauranian ratsuväen esittämää ehdotusta poolojoukkueen lähettämisestä Englantiin ottamaan osaa suuriin kilpailuihin, joita vuosittain pidettiin Hurlinghamissa. Luutnantti Tiro (sillä tämä oli hänen nimensä) puuttui mielihyvin kysymykseen. He pohtivat sitä, kuka olisi otettava tukimieheksi. Keskustelu keskeytyi vasta sitten, kun pormestari ja Renos saapuivat, ja upseeri poistui ilmoittamaan presidentille, että lähetystö odotti.

Niin lähetystö johdettiin portaita myöten presidentin yksityishuoneeseen. Hän nousi ja otti sen vastaan kohteliaasti. Godoy tulkitsi kansalaisten valitukset. Hän palautti mieleen vastalauseet, joita oli tehty kuluneiden viiden vuoden epäperustuslaillisen hallinnon johdosta, ja mielihyvän, jonka presidentti oli aiheuttanut lupaamalla kutsua eduskunnan kokoon. Hän kuvaili katkeraa pettymystä, jonka äänioikeuden rajoittaminen oli synnyttänyt, ja ilmaisi, kuinka hartaasti haluttiin, että se palautettaisiin entiselleen. Hän tulkitsi suuttumusta sen julmuuden johdosta, jota sotaväki oli osoittanut surmaamalla aseettomia ihmisiä, ja selitti lopuksi, ettei hän pormestarina voinut taata kansan edelleenkin pysyvän kuuliaisena presidentille tai kunnioittavan hänen persoonaansa. Renos puhui samaan tapaan, pohtien etenkin presidentin äskeisten toimenpiteiden laillista puolta ja sitä seikkaa, kuinka arveluttavaksi ennakkotapaukseksi ne voisivat jäädä jälkipolvien elämään.

Molara vastasi jotensakin pitkälti. Hän kiinnitti huomion maassa ja varsinkin pääkaupungissa vallitsevaan häiriötilaan; hän vihjasi viimeisen sodan aikana sattuneihin epäjärjestyksiin ja niihin kärsimyksiin, joita se oli tuottanut kansan enemmistölle. Valtio kaipasi ennen kaikkea voimakasta ja pysyväistä hallitusta. Sikäli kuin asema kävisi vakavammaksi, laajennettaisiin äänioikeuttakin, kunnes se lopulta palautettaisiin entiselleen. Mitä syytä oli heillä sillä välin valitella? Lait ja järjestys pysytettiin voimassa; yleisiä asioita hoidettiin hyvin; kansa sai nauttia rauhasta ja turvallisuudesta. Ja vieläkin enemmän, voimakas ulkopolitiikka kohotti maan kunnian korkealle. Siitä he saisivat heti esimerkin.

Hän kääntyi ja pyysi Miguelia lukemaan vastauksen Englannin noottiin, joka koski Afrikan-kysymystä. Sihteeri nousi ja luki kyseenalaisen kirjelmän, ja hänen pehmeä hyrräävä äänensä soveltui oivallisesti tehostamaan siihen sisältyviä loukkauksia.

"Ja tämä, hyvät herrat," sanoi presidentti, kun lukeminen oli päättynyt, "on tarkoitettu yhdelle maailman suurimmista sotilas- ja merivalloista".

Godoy ja Renos olivat ääneti. Heidän isänmaanrakkautensa oli herännyt, heidän ylpeytensä oli tullut tyydytetyksi; mutta Savrola hymyili ärsyttävästi. "Kyllä te tarvitsette enemmän kuin nootteja", hän virkkoi, "pidättämään Englannin loitolla Afrikan alueelta tai lepyttämään Lauranian kansan teidän hallintoanne sietämään".

"Ja jos voimakkaampia toimenpiteitä tarvitaan", sanoi presidentti, "niin olkaa varma siitä, että niihin ryhdytään".

Presidentti ei ollut huomaavinaan pistosta. "Minä tunnen Englannin hallituksen", hän jatkoi; "ei se vetoa aseisiin".

"Ja minä", sanoi Savrola, "tunnen Lauranian kansan. Minä en ole niin varma asiasta."

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Molemmat miehet seisoivat vastatusten, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Niin silmäilevät toisiaan kaksi miekkailijaa, jotka valmistautuvat taisteluun, sellainen on kahden katkeran vihamiehen katse; he tuntuivat mittailevan välimatkaa ja laskevan mahdollisuuksiaan. Sitten Savrola kääntyi poispäin, hymyn häivän vielä väikkyessä hänen huulillaan; mutta hän oli lukenut presidentin sielun ja hänestä tuntui siltä kuin olisi katsahtanut helvettiin.

"Sitä ennen historia saa kertoa toisia tarinoita", virkkoi presidentti. Sitten hän jatkoi perin virallisesti: "Olen teille kiitollinen, herra pormestari ja arvoisat herrat, että tulkitsette niitä vaarallisia epäjärjestystä hautovia suuntia, jotka ovat vallan erinäisissä kansankerroksissa. Olkaa varmat siitä, että me ryhdymme tarpeellisiin varokeinoihin estääksemme niitä purkautumasta ilmoille. Pyydän teitä ilmoittamaan niistä edelleenkin minulle. Hyvästi."

Ovi näytti olevan ainoa tie selviytyä tästä tilanteesta, ja lähetystö poistui, kun Savrola oli kiittänyt presidenttiä vastaanotosta ja vakuuttanut, ettei menettäisi ainoatakaan tilaisuutta tehdäkseen hänelle tiettäväksi kansalaisten vihamielisen käytöksen. Portaita laskeutuessaan he kohtasivat Lucilin, joka oli palannut ajeluretkeltään odottamattoman varhain. Hän näki heidän ilmeestään, että sisällä oli keskusteltu kiivaasti. Godoyn ja Renos'n hän sivuutti huomiotta, mutta hän hymyili hilpeästi Savrolalle ikäänkuin ilmaistakseen tälle, ettei hän välittänyt politiikasta eikä saattanut ymmärtää, kuinka ihmiset ollenkaan voivat joutua kiihdyksiin sellaisista asioista. Hymy ei pettänyt Savrolaa; hän tunsi Lucilin maun ja kyvyn liian hyvin, mutta sitä enemmän hän ihaili tämän näyttelemistä.

Hän käveli kotiin. Keskustelu ei ollut osoittautunut kokonaan onnistumattomaksi. Hän ei ollut milloinkaan toivonut saavansa presidenttiä vakuutetuksi, sellainen oli tuskin mahdollistakaan; mutta he olivat ilmaisseet kansan mielipiteet, ja Godoy ja Renos olivat jo lähettäneet jäljennökset lausunnoistaan sanomalehdille, joten puolue ei voinut valittaa johtajien jääneen toimettomiksi niin ratkaisevassa tilanteessa. Hän luuli peloittaneensa Molaraa, jos yleensä oli mahdollista peloittaa sellaista miestä; joka tapauksessa tämä oli saatu suuttumaan. Sitä ajatellessaan hän oli iloinen. Miksi? Tähän asti hän oli aina niin paljon kuin suinkin tukahduttanut moiset epäfilosofiset ja hyödyttömät tunteet, mutta tänään hän tunsi epämääräisesti, että hänen vastenmielisyytensä presidenttiä kohtaan oli käynyt väriltään tummemmaksi. Ja sitten hänen ajatuksensa palasivat takaisin Luciliin. Mikä ihana nainen tämä olikaan! Kuinka täynnä ihmistunteitten vaistomaista tuntemusta, joka on kaiken todellisen älyn lähde! Onnen kantamoinen oli Molara, jolla oli sellainen vaimo. Ehdottomasti hän vihasi presidenttiä mieskohtaisesti, mutta se johtui tämän perustuslainvastaisesta menettelystä.

Kotiinsa ennätettyään hän tapasi Moret'n siellä odottamassa perin kiihtyneenä ja ilmeisesti vihoissaan. Hän oli kirjoittanut johtajalleen useita pitkiä kirjeitä, joissa hän ilmoitti peruuttamattomasti päättäneensä katkaista kaiken yhteyden tämän ja hänen puolueensa kanssa. Mutta hän oli repinyt kaikki palasiksi päätettyään lausua sen hänelle suorin sanoin.

Savrola huomasi hänen ilmeensä. "Kas, Louis", hän huudahti; "olipa hyvä, että satuit tulemaan tänne. Olen oikein iloinen siitä. Saavun juuri presidentin palatsista; hän hangoittelee vastaan, ei anna perää tuumankaan vertaa. Tarvitsen sinun neuvoasi. Mihin suuntaan ryhdymme nyt toimimaan?"

Savrola kuvaili kohtausta tarkasti ja elävästi. Moret kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi sitten, yhä vielä syvästi harmissaan: "Fyysillinen voima on ainoa todiste, jonka hän ymmärtää. Minä kannatan kansan nostamista kapinaan."

"Ehkä olet oikeassa", virkkoi Savrola miettiväisenä; "olen puolittain taipuvainen yhtymään sinun mielipiteeseesi."

Moret puolusti ehdotustaan voimakkaasti ja vakavasti, eikä hänen johtajansa ollut koskaan ennen näyttänyt niin taipuvaiselta hänen esittämiinsä väkivaltaisiin keinoihin. Puolen tunnin ajan he pohtivat tätä asiaa. Savrola tuntui yhä vielä epäröivän; hän katsahti kelloonsa. "Kello käy jo kolmea", hän virkkoi. "Syödään lounas täällä ja seulotaan asia selväksi."

He tekivät niin. Ateria oli oivallinen, ja isännän todistelut kävivät yhä vakuuttavammiksi. Viimein, kahvia juotaessa, Moret myönsi, että ehkä oli parasta odottaa, ja he erosivat varsin sydämellisesti.

V LUKU

"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan nautinto kuunnella häntä senaatissa."

Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei, siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä häneen käsiksi perustuslaillista tietä."

"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi; "ehkä aivan oven edessä — ellei —?" Hän vaikeni.

"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi jokaisen turvapaikan ulkomailla".

"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te keksitte sellaisen häntä varten."

Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi hetkiseksi Lucilin valokuvaan.

"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole hivenenkään vertaa hyvettä!"

"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina kenraaliksi, se muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se johtuu siitä."

"Tässä on kysymys minunkin eduistani. Minullakin on viholliseni. Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen hyväksi kaikki se tapahtui."

"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa, yksinpä ys…" Hän aikoi sanoa ystävien kesken, mutta vaikeni, jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "rikostoverien kesken". "Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis ehdotatte?"

"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".

"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme hillitsemään kättään?"

"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin huonoon valoon —".

"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."

Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua erikoisiin parannuskeinoihin."

"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää erehtyneenne."

"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa! Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän — huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä — mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi hänet."

"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka tämä olisikin hän puolisonsa."

"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.

"Kyllä minä tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä, "minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä. Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin päällenne."

"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta kajota."

"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta? Hyvä — antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."

Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana uhkasi vaaran tutkain.

Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta, mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö totta?"

"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen enempää".

Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla. He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät, vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan taiteellinen, se oli ainakin ihana.

Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan, koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.

Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille. Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli sanonut, vain ajankysymys, ellei — ellei Savrolaa raivattu tieltä tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina, jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija; ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis, tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso, niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.

Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä — kertomuksia omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli vitkastella.

Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta, elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.

Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin huolestuneelta."

"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö, sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa ennustavia ja huolestuttavia."

"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko, että meitä uhkaa vaara?"

"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin ennen sotaa."

Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."

"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne liikkeelle."

"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa. Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen raukenemaan."

"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet; luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet voitot menneiltä ajoilta.

"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."

"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää sinua."

"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."

"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"

"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni hänet".

Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli. "Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet, niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."

"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.

Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin inhottavaa.

VI LUKU

Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet, kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan siihen liitetyn Lucilin kirjeen.

Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta, joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen; hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi ainoata totuudenmukaista.

Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä, mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.

"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen, missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"

"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi; pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit järjestäneesi sen?"

"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla", selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut epäkäytännöllinen.

"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".

"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä, päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan; kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."

"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."

"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta — astut hänen taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"

"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa. Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan yleisillä varoilla."

"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."

"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa. Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."

"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan, mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään toistamalla niitä minulle."

"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."

"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee sitä."

"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".

Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän", ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista, Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä; ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista, mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."

Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"

"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi minua sellaiseen".

"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani. Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta, olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä, jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."

"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet liikevoima."

Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi. "Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse sellaisia säilyttää."

Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana, ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi, ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.

Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa, mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.

Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta; vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt; hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.

Savu kierteli hänen päätänsä. Elämä — kuinka epätodellinen, kuinka autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden. Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen — sen avulla hän oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi. Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa — tai sarja olemassaoloja — oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa — hän oli pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta. Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.

Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus, hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin; jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko maailma.

Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa; sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa, astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.

Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.

Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita, oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä raukkakaan.

VII LUKU

Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha, ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista. Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja, ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki, paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta, kun sen täytti heleänvärinen joukko.

Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti, tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki, jok'ikinen maa maailmassa.

Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain — mutta omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.

Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs, harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.

"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."

Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.

"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."

Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman hipiänkin.

Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin hän sekautui tungokseen.

Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs, miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin", hän kysyi, "me julistamme sodan?"

"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen valssin", vastasi lähettiläs.

"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.

"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"

"Ei taisteluun — vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.

"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko vaara uhkaamassa?"

"Vaarako? Ei — kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."

"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen, "että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne? Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."

"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti, "ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut että H. M. panssarilaiva Aggressor (uppouma 12.000 tonnia, hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.

Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.

Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys. Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa antaisivat vastauksen.

Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja hillityltä.

Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.

"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."

"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.

"Oh, ei vaikeuksia, mutta ihmiset ottavat politiikan liian vakavalta kannalta; he paheksuivat sitä, että minä saavuin teidän palatsiinne."

"Teitte oikein tullessanne", Molara sanoi. "Me, jotka olemme joutuneet valtiollisiin asioihin, tiedämme, minkä arvoisia he ovat; maailmanmiehet eivät kiihdy yleisistä asioista eivätkä sivistyneet taistele lyijypääsauvoilla."

"Minä käytän kernaammin miekkaa", sanoi Savrola miettivästi. Hän oli ennättänyt portaikon päähän, ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän näytti suurenmoiselta kuin kuningatar; hän oli vertaistaan vailla naisten joukossa. Otsaa kiertävä hieno tiara saattoi ajattelemaan valtiutta, ja kansanvaltaisenakin hän kumarsi sille. Lucil ojensi kätensä; hän tarttui siihen kunnioittavasti ja kohteliaasti, mutta kosketus saattoi hänet värisemään.

Presidentti valitsi erään lihavan, mutta kuuluisan naisen Lauranian hienostosta ja lähti astumaan tanssisaliin. Savrola ei tanssinut; elämässä oli muutamia huvituksia, joita hänen filosofiansa oli opettanut hänet halveksimaan. Lucilin valtasi Venäjän lähettiläs, ja hän jäi katselemaan.

Luutnantti Tiro huomasi hänen seisovan yksinään ja lähestyi haluten päättää heidän poolokeskustelunsa, joka viikkoa aikaisemmin oli tullut keskeytetyksi. Savrola otti hänet vastaan hymyillen; hän piti tuosta nuoresta soturista kuten kaikki muutkin. Tiro oli varustautunut vastaväitteillä; hän suosi väkevää raskasta pelaajaa, joka pysytteli taustalla eikä antautuisi sattumain varaan. Huomautettuaan kuinka tärkeätä oli saada Lauranian armeija kunnollisesti edustetuksi kansainvälisissä kilpailuissa, Savrola kannatti kevytpainoista miestä, joka lennättäisi pallon suoraan eturiville ja olisi milloin tahansa valmis ottamaan sen huostaansa. Siitä sukeusi vilkas keskustelu.

"Missä te olette pelannut pooloa?" kysäisi luutnantti hänen tuntemustaan kummastellen.

"En ole koskaan pelannut sitä", vastasi Savrola; "mutta olen aina pitänyt sitä hyvänä harjoituksena upseereille."

"Selittäkääpä minulle", virkkoi suuri demokraatti, "mitä nuo erilaiset ritarimerkit ovat. Mikä on esimerkiksi tuo sininen, jota Englannin lähettiläs käyttää?"

"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti, "kaikkein arvokkain Englannissa."

"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja 87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään tästä kysymyksestä.

"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti. "Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."

"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."

"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"

"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella, kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän saapui katselijana, seikkailuja etsien."

"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin, näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä lähetin parven ratsumiehiä — minä komensin nähkääs eskadroonaa sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä — mutta minä ikävystytän teitä?"

"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää veljeltäni — Kuninkaan keihäsväestä.'"

"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli — oivallinen mies!"

Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia. Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.

Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa. Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle, joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.

Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.

"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."

"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö totta, prinsessa?"

Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella, vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.

"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."

"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."

"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin rakkaus synnyttää kukkasen."

"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan, kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta muotoa kuin Proteuksella."

"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."

"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."

"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi lähettiläs kohteliaasti.

"Mitä on kauneus muuta", selitti Molara, "kuin mitä me valitsemme ihailtavaksemme?"

"On tietenkin", vastasi presidentti; "ja joka vuosi me muutamme ratkaisumme, joka vuosi muoti vaihtuu. Kysykää naisilta. Tarkastakaa muoteja kolmekymmentä vuotta sitten; niitä pidettiin silloin kauniina. Ottakaa huomioon kaikki erilaiset maalaussuunnat, jotka ovat seuranneet toisiaan, tai runouden tai musiikin virtaukset. Sitä paitsi ei herra de Starnovin jumalatar miellyttäisikään jotakuta toista, vaikka se hänelle onkin ihana."

"Minä pidän sitäkin todellisena etuna: te saatte minut hetki hetkeltä yhä enemmän ihastumaan uskontooni. Minä en jumaloi ihanteitani mainoksen vuoksi", sanoi lähettiläs hymyillen.

"Mutta minun jumalattareni henkipalvonnassa moraalittomuus onkin merkityksetöntä. Sitä paitsi, jos te väitätte meidän makumme alituiseen muuttuvan, niin minusta tuntuu siltä, että pysyväisyys on minun uskontoni oleellisin puoli."

"No niin, te sanotte minun muuttuvan joka päivä, ja jumalattareni muuttuu myöskin. Tänään ihailen yhdenlaista kauneutta, huomenna toisenlaista; mutta huomisen koittaessa minä en olekaan enää sama henkilö. Aivojeni solurakenne on muuttunut; ajatukseni ovat käyneet toisiksi; vanha minä on tuhoutunut rakastaen omaa ihannettaan; uudistunut ego aloittaa elämänsä uusin ihantein. Silloin olen aina kihlautunut kuolemaan saakka."

"Aiotteko selittää, että pysyväisyys on sarja muutoksia? Yhtä hyvin voitte väittää, että liikunto on sarja pysähdyksiä."

"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."

"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."

Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.

"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta, olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" — hän katsahti kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."

Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumartui ottamaan seuralaisensa hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.

Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan — perustuslaillisista syistä.

VIII LUKU

Yö oli aivan äänetön. Leppeä leyhkä ei ollut kyllin voimakas liikutellakseen edes hentoja palmuja, joita kohosi joka taholla ja joiden ääriviivat, kaartuen ympäröivän lehvikön yläpuolelle, kehystivät tähditettyä taivasta. Palatsi sijaitsi korkealla kummulla, ja puutarha vietti länsipuolella mereen päin. Pengermän päässä oli kivipenkki.

"Istukaamme tähän", virkkoi Lucil. He istuutuivat. Valssin unelmoivat sävelet keinuivat kuin etäisenä säestyksenä heidän ajatuksilleen. Palatsin ikkunat leimusivat valoa ja johtivat mieleen loiston, kimmellyksen ja kuumuuden; puutarhassa oli kaikkialla hiljaista ja viileätä.

"Koska sillä ei ole mitään todellista perustaa, ei mitään peruuttamatonta vahvistusta. Sen lait muuttuvat alituiseen ajan ja paikan mukaan. Jonakin aikana pidetään kunniakkaampana surmata mies, jota on loukannut, kuin tarjota hänelle hyvitystä; toisena aikana on tärkeämpää maksaa kilpa-ajovetonsa kuin lihakaupanlaskunsa. Taiteen tavoin se vaihtelee ihmisoikkujen mukaan, ja taiteen lailla se aiheutuu ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä."

"Mutta miksi te väitätte kauneudella ja kunniallisuudella olevan korkeamman alkuperän?"

"Siksi että minne hyvänsä olenkin luonut katseeni, niin aina olen nähnyt, että kaikki seikat ovat alituiseen alistetut ikuisen soveltuvaisuuden normaalimitan alaisiksi ja että oikeus pääsee voitolle vääryydestä, totuus petoksesta, kauneus rumuudesta. Soveltuvaisuus on yleinen lausuma! Tämän ohjeen mukaan arvosteltuina taiteella ja kunnialla on varsin vähän arvoa."

"Mutta onko näiden seikkojen laita niin?" Lucil kysyi kummastellen.
"Epäilemättä on olemassa monta poikkeustakin."

"Luonto ei ota koskaan huomioon yksilöä; se välittää vain lajin keskimääräisestä soveltuvaisuudesta. Ajatelkaa kuolleisuustilastoa. Kuinka tarkkaa se onkaan: se ilmaisee kuukaudelleen, mitä ihmiset saattavat odottaa elämältä, eikä se kuitenkaan ilmoita ihmiselle mitään. Me emme voi sanoa, että kelpo mies voittaa aina lurjuksen; mutta evolutionisti ei epäröi vakuuttaa, että korkeimpia ihanteita kannattava kansakunta menestyy."

"Ellei", huomautti Lucil, "jokin toinen kansa, jolla on alhaisemmat ihanteet, mutta voimakkaammat aseet, tule väliin."

"No, silloinkin voima on vain muuan muoto soveltuvaisuutta; pidän sitä alhaisena muotona, mutta kuitenkin ruumiillinen voima sisältää inhimillisen edistyksen aineksia. Tämä on vain esimerkki; meidän täytyy laajentaa katsantokantaamme. Luonto ei ota huomioon yksityisiä lajeja. Tahdomme nyt vain väittää, että siveellisen soveltuvaisuuden omistavat elimistöt kohoavat lopullisesti niiden yläpuolelle, joiden hyve on fyysillistä laatua. Kuinka monta kertaa onkaan sivistys — tarkoitan yhteiskunnallista tilaa, missä siveellinen voima alkaa vapautua ruumiillisen voiman tyranniasta — kavunnut edistyksen tikkaita ja sitten tullut kiskotuksi maahan? Kenties monta sataa kertaa yksistään tässä maailmassa. Mutta liikevoima, pyrkimys ylöspäin, on ollut muuttumaton. Kehitysoppi ei sano 'aina' vaan 'lopullisesti'. No niin, lopullisesti sivistys on kavunnut ylöspäin raakalaisuuden ulottuman ulkopuolelle. Korkeammat ihanteet ovat päässeet pinnalle suuremman kantovoimansa avulla."

"Miksi te oletatte, että tämä voitto on pysyväinen? Mistä tiedätte, etteivät suhteet muutu päinvastaisiksi, kuten kaikki muutkin ovat tehneet?"

"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."

"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet, kuten kerran täytyy tapahtua, — kun olemme menettäneet sisäisen ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin. Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä. Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen kimppuun."

"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa, niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää pinnallaan."

"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä voitolle."

"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu, elinvoimaisuus häipyy."

"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden kylmään pimeyteen."

"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman kulkua."

"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."

"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta — siveellistä, ruumiillista, matemaattista."

"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä, että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta. Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja, tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna." Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys, kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."

"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion, joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".

"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".

"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."

"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."

"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin. Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.

"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."

"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut, että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."

"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se on kummallinen arvoitus, eikö totta?"

"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".

Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?" hän kysyi.

"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme omahyväisiä atomeja."

"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."

"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä tulevaisuudessa — vallankumoustako kohti?"

"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon. Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset saavat surmansa, mutta —"

"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."

"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"

"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"

Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.

"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."

Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan. Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka —"

"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta. Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"

Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle mitään?" hän tiedusteli.

"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata hänet uudestaan".

"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi
Molara levottomana.

"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä sen, rakkaani".

Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.

Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.

"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä, että se kuului paremmalta.

Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta; kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta, hän kävi vuoteeseen.

Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli
Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.

Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja jatkoi matkaansa.

IX LUKU

Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti, ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa, tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, Aika vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt, ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.

"Nuo agitaattorit", sanoi Hovilainen, "ovat kaikkina aikoina maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia, ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja, jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."

Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti, hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä, kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua, hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen tilaan nähden.

Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle. "Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."

"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."

"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa, mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."

Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki oli vielä pelastettavissa.

Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka. Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi, laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin, että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen tarmolle ja kyvylle.

"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies, yllään meriupseerin virkapuku.

"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin toimittanut teille purjehdusmääräyksen."

"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan, milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".

"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos — katsokaahan amiraali!"

Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi kursailematta.

"Jätän asian teidän käsiinne; te kykenette kyllä pelastamaan tämän tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."

"Se on mahtava alus, tuo Aggressor — viimeistä mallia, uusimmat tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.

"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt; tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, — se päättyisi vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä. Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista. Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"

"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän puristi presidentin kättä ja astui ovelle.

Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana, "minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?" Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.

"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan — täysin höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh, laivastoon voitte luottaa."

"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin lojaalinen hallitusta kohtaan.

Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla, hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen, kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö niin?" hän kysyi Miguelilta.

"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen; eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."

"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa — piru hänet periköön?"

"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli ryhtynyt järjestämään asiaa."

"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä iltana?"

"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."

Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."

"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"

"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta. Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois — juuri tällaiseen aikaan." Hän huokasi alakuloisena.

"Minä kerroin sir Richardille, että meidän täytyy ottaa huomioon täkäläinen tilanne ja että koko kirjelmä oli laadittu kotoisia tarkoitusperiä silmällä pitäen", virkkoi Lucil.

"Luultavasti myöskin Englannin hallituksen täytyy huvittaa valitsijoita", sanoi presidentti. "Ministeriö on vanhoillinen; sen täytyy puuhata ulkomailla, jotta yleisön huomio ei kohdistuisi lainsäädäntökysymyksiin. Mitä nyt, Miguel, vieläkö enemmän?"

"Kyllä, herra presidentti; tämä laukku saapui juuri, ja siinä on useita tärkeitä kirjelmiä, jotka pitää heti tarkastaa."

Presidentti näytti hetkisen siltä kuin aikoisi hän käskeä Miguelin laittautua laukkuineen hornaan; mutta hän tukahdutti tämän mielihalun. "Hyvä, tulen heti. Tapaamme toisemme huomenna aamiaisella, rakkaani; siis näkemiin." Ja väsyneesti hymyillen hän poistui työhuoneeseensa.

Sillä tavoin suuret miehet nauttivat vallasta, jonka saavuttaakseen he panevat alttiiksi henkensä ja jonka säilyttäminen usein tuottaa kuoleman.

Lucil jäi yksin, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa hetkenä, jolloin hän oli seuran ja myötätunnon tarpeessa. Hän tunsi hämärästi tyytymättömyyttä olemassaoloa kohtaan yleensä. Se oli niitä hetkiä, jolloin elämän palkinnot ja rangaistukset tuntuvat yhtä kuluneilta ja turhilta. Hän etsi lievitystä jännityksestä. Edellisenä iltana syntynyt suunnitelma alkoi pukeutua hänen mielessään selvempään muotoon; niin, hän aikoi lähteä tuota puhetta kuuntelemaan. Huoneeseensa saavuttuaan hän soitti kelloa. Kamarityttö tuli nopeasti. "Mihin aikaan se kokous on tänä iltana?"

"Hyvä, anna se minulle; tahdon kuulla sen miehen puhuvan. Hän aikoo käydä hallituksen kimppuun; minun täytyy mennä sinne kertoakseni presidentille."

Tyttö näytti kummastuneelta, mutta luovutti nöyrästi lippunsa. Kuuden vuoden ajan hän oli palvellut Lucilia ja oli hartaasti kiintynyt nuoreen ja ihanaan emäntäänsä. "Mitä teidän armonne ottaa ylleen?" hän vain lopuksi tiedusti.

"Sano, että päätäni kivistää ja olen käynyt vuoteeseen. Sinun täytyy itsekin mennä huoneeseesi."

Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko — sitä ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle portille, jonka hän avasi avaimellaan.

Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän seurasi heitä.

X LUKU

Kaupungintalo oli jättiläismäinen kokouspaikka, missä jo vuosikausia oli pidetty kaikki Lauranian väestön yleiset keskustelutilaisuudet. Sen kivinen julkisivu oli upea ja loistelias, mutta itse rakennuksen muodosti vain suuri sali ja pieni määrä vähäisempiä suojia ja virastohuoneita. Saliin mahtui lähes seitsemäntuhatta henkeä; valkoiseksi maalattuine kattoineen, jota kannattivat rautaiset parrut, ja kaasun kirkkaasti valaisemana se soveltui kaikessa vaatimattomuudessaan hyvin tähän tarkoitukseen.

Lucil joutui sisäänpyrkivien virtaan ja kulkeutui mukana saliin. Hän oli luullut saavansa istumapaikan, mutta suurta ihmisjoukkoa odotettaessa kaikki tuolit oli poistettu salista, ja käytettävissä oli vain seisomatilaa. Tuossa kiinteässä ihmismassassa hän tunsi olevansa vain atomi. Liikkuminen oli vaikeata, palaaminen melkein mahdotonta.

Se oli valtava näky. Lipuilla koristettu sali oli melkein ääriään myöten täynnä; pitkälle parvekkeelle, joka kiersi kolmea sivua, oli ahtautunut väkeä aina kattoon asti; liehuvat kaasuliekit loivat keltaista valoaan tuhansiin kasvoihin. Suurimmalta osaltaan kuulijakunta oli miesväkeä, mutta helpotusta tuntien Lucil havaitsi, että oli saapuvilla toki useita naisiakin. Lavalla salin toisessa päässä sijaitsi tavanmukainen pöytä ainaisine vesilaseineen. Lavan edustalla istui kaksi pitkää riviä sanomalehtimiehiä, jotka laittoivat papereitaan ja kyniään kuntoon — siinä oli kuin jonkinlainen orkesteri. Takana ja yläpuolella oli jälleen tuolirivejä täynnä valtiollisten yhdistysten ja järjestöjen lukuisia valtuutettuja, virkailijoita ja sihteerejä, kullakin rinnassaan seuransa merkkinauha. Moret oli ponnistanut voimiaan ajaakseen liikkeelle koko puolueen, ja hänen oli todellakin onnistunut järjestää valtavin mielenosoitus, mitä milloinkaan oli nähty Lauraniassa. Edustettuina olivat kaikki valtiolliset voimat, jotka olivat nousseet hallitusta vastaan.

Salissa aaltoili äänekäs puheensorina, jota silloin tällöin keskeyttivät eläköön-huudot ja isänmaallisia lauluja kaiuttavat kuorot. Äkkiä tornin kello helähdytti määrälyönnit. Samassa tuokiossa astui oikeanpuolisesta ovesta lavalle Savrola, saattajinaan Godoy, Renos, Moret ja joukko muita huomattavia johtajia. Hän tunkeutui tuolirivin ohitse, kunnes joutui pöytää lähimmälle tuolille, mihin istuutui katsellen rauhallisesti ympärilleen. Nyt kajahti sekasointuinen huutomyrsky, missä jokaisella tuntui olevan eri mielipide. Toisin ajoin kuului siltä kuin olisivat kaikki hurranneet; toisin ajoin pääsi ulvonta ja rääkynä voitolle. Kokous olikin jakaantunut melkein tasan. Uudistuspuolueen äärimmäiset piirit, jotka pitivät Savrolan tanssiaiskäyntiä mitä julkeimpana kavalluksena, ulvoivat raivoissaan; maltillisemmat hurrasivat pitäen häntä miehenä, johon varmimmin saattoi turvautua sisäisten levottomuuksien aikana. Edustajat ja virkailijat, jotka olivat sijoittuneet lavan tuoliriveille, pysyivät äänettöminä ja nyrpeinä ikäänkuin miehet, jotka odottavat selitystä, uskomatta sitä riittäväksi.

Lopulta huudot taukosivat. Godoy, joka toimi puheenjohtajana, nousi ja piti lyhyen puheen, jossa hän varoi vihjaamasta Savrolaan ärsyttävällä tavalla, rajoittuen selittämään vain liikkeen edistymistä. Hän puhui hyvin ja selvästi, mutta kukaan ei halunnut kuunnella häntä, ja kaikki huokasivat helpotuksesta, kun hän kehotti "johtajaamme" Savrolaa puhumaan kokoukselle. Tämä oli keskustellut välinpitämättömänä oikealla puolellaan istuvan valtuutetun kanssa; nyt hän kääntyi nopeasti yleisöön päin ja nousi. Tällöin muuan sinipukuinen mies, joka kuului samoin vaatetettuun pieneen ryhmään, karjaisi: "Petturi ja liehittelijä!" Huutoon yhtyi satoja ääniä; kajahti taasen ulvontamyrsky; toiset hurrasivat laimeasti. Vastaanotto oli varsin vähän lupaava. Moret katseli ympärilleen aivan epätoivoisena.

Kuumuudesta ja ahdingosta huolimatta Lucil ei saattanut kääntää katsettaan Savrolasta. Hän voi nähdä, että tämä värisi tuhahdutetusta kiihkosta. Mielenmaltti oli pikemminkin vain pakollista; väkijoukot panivat hänen verensä liikkeelle, ja noustessaan hän ei kyennyt enää säilyttämään naamiotaan. Hän näytti melkein kauhistavalta odottaessaan siinä mielenosoitusryöppyä vastassa, uhman kuvastuessa jokaisesta piirteestä hänen kalpeissa, vakavissa kasvoissaan ja päättäväisessä ryhdissään. Sitten hän alkoi puhua, mutta sanoja ei voinut ensin erottaa sinipukuisen miehen ja tämän ystävien herkeämättömän ulvonnan vuoksi. Kun hurjaa mellakkaa oli kestänyt viiden minuutin ajan, pääsi lopulta kuulijakunnan uteliaisuus voitolle kaikista muista tunteista, ja yleisö alkoi vähitellen vaieta kuullakseen, mitä johtajalla oli sanottavaa.

Savrola aloitti uudelleen. Vaikka hän puhuikin varsin rauhallisesti ja verkalleen, kantautuivat hänen sanansa kuitenkin salin etäisimpään soppeen. Hän ilmaisi tai kenties vain teeskenteli alussa lievää hermostuneisuutta, ja silloin ja tällöin hän pysähtyi keskellä lausetta ikäänkuin sanoja etsien. Hän sanoi kummastelevansa moista vastaanottoa, Nyt, kun päämäärä oli niin pian saavutettavissa, hän ei ollut odottanut, että Lauranian asukkaat muuttaisivat mieltään. Sinipukuinen mies alkoi ulvoa inhottavaa huutoaan. Syntyi jälleen melskettä, mutta enemmistö halusi nyt kuunnella, ja pian oli hiljaisuus palautunut. Savrola jatkoi. Hän palautti lyhyesti mieliin viime sodan tapahtumat: kuinka he olivat saaneet taistella luodakseen puolueen; kuinka hurjan vastarinnan he olivat kohdanneet ja voittaneet; minkä menestyksen he olivat saavuttaneet uhatessaan tarttua aseisiin; kuinka presidentti oli luvannut heille vapaan parlamentin; miten heitä oli petetty; kuinka sotaväki oli ampunut kansaa. Hänen vakavat, ajatusrikkaat sanansa herättivät hyväksymisen sorinaa. Nämä olivat sellaisia tapahtumia, joissa kuulijat olivat olleet osallisina, ja heitä huvitti saada ne palautetuksi muistiin.

Sitten hän ryhtyi puhumaan lähetystöstä ja siitä ylenkatseellisesta tavasta, millä presidentti oli katsonut voivansa kohdella kansalaisten valtuuttamia edustajia. "Petturi ja liehijä!" karjaisi sinipukuinen mies kuuluvasti mutta siihen ei tullut mitään vastakaikua. "Ja", virkkoi Savrola, "tahdon vielä kiinnittää huomionne tähän asiaan. Ei ole riittänyt vielä sekään, että sanomalehdistö on kuristettu, että kansaa ammutaan kuoliaaksi ja perustuslait kumotaan, vaan yksinpä silloinkin, kun me epäämättömän oikeutemme nojassa kokoonnumme tänne pohtimaan valtion asioita ja päättämään yleisistä kysymyksistämme, vielä silloinkin meidän toimintaamme keskeyttävät hallituksen palkatut kätyrit" — hän katsahti sinipukuiseen päin, ja nyt syntyi vihan sorinaa — "jotka herjahuudoillaan eivät loukkaa vain minua itseäni, vapaata lauranialaista, vaan myöskin teitä, tänne kerääntyneitä kansalaisia, jotka olette kutsuneet minut esittämään teille mielipiteitäni". Tämä sai kuulijakunnan paukuttamaan suosionosoituksiaan ja hurjistuneita katseita suuntautui keskeyttäjiin, jotka kuitenkin olivat jo huomaamattomasti hajaantuneet väkijoukkoon. "Moisesta menettelystä huolimatta", jatkoi Savrola, "ja uhmaten kaikkea vastarintaa, tapahtui se sitten lahjuksien tai luotien voimalla, ostettujen hurraajien tai palkatun ja tunnottoman sotaväen avulla, on se suuri asia, jota me olemme täällä kannattamassa, kuitenkin edistynyt ja edistyy edistymistään, kunnes lopulta meidän vanha vapautemme on saavutettu ja sen riistäjät joutuneet rangaistuksen alaisiksi." Salissa kaikui joka taholta voimakkaita suosionhuutoja. Hänen äänensä oli tasainen eikä suinkaan kova, mutta sanat ilmaisivat säikkymätöntä päättäväisyyttä.

Ja sitten, saatuaan kuulijakunnan valtaansa, hän kohdisti ivailukykynsä presidenttiin ja tämän ammattiveljiin. Jokainen sukkeluus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Hän puhui Louvet'stä, tämän miehuullisuudesta ja luottamuksesta kansaa kohtaan. Kenties, hän sanoi, ei ollutkaan hullumpaa, että ulkoministeriössä majaili "ahmatti" ja sisäministeriössä "kotikissa", joka pelkäsi lähteä öiseen aikaan kansalaistensa keskuuteen. Louvet soveltuikin oivallisesti pilkattavaksi; kansa vihasi häntä, halveksien hänen pelkuruuttaan, ja ilkamoi hänelle aina. Savrola jatkoi. Hän kuvaili presidentin tarrautuvan virkaansa, mitä tahansa se maksoi hänelle tai muille. Kääntääkseen kansan huomion toiminnastaan ja mielivaltaisesta hallituksestaan omassa maassa tyranni oli koettanut tuottaa rettelöitä ulkomailla, ja hän oli siinä onnistunut paremmin kuin oli toivonutkaan. Maa oli nyt joutunut riitaan suurvallan kanssa, riitaan, josta sillä ei ollut mitään voitettavissa, mutta kyllä kaikki menetettävissä. Laivasto ja sotaväki oli lähetettävä liikkeelle valtion kustannuksella; heidän omaisuutensa oli vaarassa; kenties käytäisiin uhraamaan heidän soturiensa ja merimiestensä henkiä. Ja minkä tähden? Jotta Antonio Molara voisi tehdä kuten oli julistanut tekevänsä: saisi kuolla valtion päämiehenä. Se oli huonoa pilaa. Mutta olkoon hän varuillaan; usein oli totuuden sana lausuttu leikillä. — Jälleen nousi hurja sorina.

Lucil kuunteli kuin tenhottuna. Kun Savrola oli noussut tuon suuren väkijoukon ulvoessa ja viheltäessä, silloin hänessä oli herännyt myötätunto vastustajaansa kohtaan, olipa hän pelännyt tämän hengenkin puolesta ja ihmetellyt sitä suurta rohkeutta, joka sai hänet yrittämään niin mahdottomalta näyttävää tekoa kuin moisen kuulijakunnan voittamista. Sikäli kuin Savrola oli alkanut päästä voitolle ja saavuttaa hyväksymistä, hän oli iloinnut tämän puolesta; jokainen eläköön-huuto oli herättänyt hänessä mielihyvän tunteen. Hän oli äänetönnä yhtynyt siihen paheksumiseen, jota joukko oli osoittanut Sorrenton poliisikätyreitä kohtaan. Nyt puhuja kävi hänen omaa miestänsä vastaan; ja silti hän tuskin tunsi mitään, vastustuksentunnetta.

Savrola lopetti ministerikysymyksen ylenkatseellisen ivallisena, kuulijakunnan vakavasti kannattamana ja yleisen mielipiteen aallonharjalle kohonneena. Nyt heidän täytyi, hän sanoi, käsitellä korkeampia asioita. Hän kutsui kuulijat tarkastamaan ihanteita, joita he tavoittelivat. Nostettuaan heidän luontonsa hän hillitsi sitä raivon ja innostuksen purkausta, johon heidän teki mieli antautua. Kun hän puhui onnellisuuden toiveista, joita kurjimmillakin ihmisolennoilla oli oikeus helliä, silloin vallitsi kautta salin hiljaisuus, jonka keskeytti vain puhujan vakava, sointuva ääni, tunkeutuen jokaisen sydämeen. Enemmän kuin kolmen neljännestunnin ajan hän pohti yhteiskunnallisia ja taloudellisia parannuksia. Tervettä käytännöllistä järkeä välähteli monesta onnistuneesta esimerkistä, monesta sukkelasta vertauksesta, monesta ylevästä ja kirkkaasta ajatuksesta.

"Kun katselen tätä ihanaa maata, joka on meidän ja jonka esi-isämme omistivat ennen meitä, kun katselen sen sinisiä järviä ja lumihuippuisia vuoria, sen hyvinvoipia kyliä ja varakkaita kaupunkeja, sen hopeisia virtoja ja kultaisia vainioita, silloin kummastelen kohtalon ivaa, joka on luonut niin kauniin maiseman ylle sotilasmielivallan synkän varjon."

Ahdinkoon asti täyttyneestä salista kohosi jälleen kohtalokas päättäväisyyden sorina. Hän oli hillinnyt innostusta kokonaisen tunnin ajan. Höyry oli kaiken aikaa noussut. Kakki etsivät mielessään jotakin, minkä avulla saattaisivat huojentaa tunteitaan, tuoda julki sen yksilöllisen päättäväisyyden, joka oli vallannut jokaisen erikseen. Kautta koko salin vallitsi vain yksi mieli. Hänen intohimonsa, hänen mielenliikutuksensa, hänen sielunsa tuntui siirtyneen noihin seitsemään tuhanteen ihmiseen, jotka kuuntelivat hänen sanojaan, ja jokainen innosti omasta puolestaan toistansa.

Sitten hän päästi heidät lopulta valloilleen. Ensimmäistä kertaa hän korotti ääntään, ja kaikuvin, voimakkain, läpitunkevin sanoin, jotka saivat kuulijat värisemään, hän ryhtyi lopettamaan puhettaan. Tämä muutos vaikutti sähkön lailla. Jokainen lyhyt lause nostatti riemuhuutoja. Kuulijakunnan kiihko kävi kuvaamattomaksi. Se tempasi jokaisen valtaansa. Tuo väkevä innostuksen ryöppy vei Lucilinkin vastustamattomasti mukaansa; hänen omat etunsa, hänen tarkoituksensa, hänen pyrkimyksensä, hänen miehensä, kaikki unohtui. Puhujan lauseet venyivät pitemmiksi, vyöryvämmiksi ja kaikuvammiksi. Lopulta hän pääsi viimeiseen noita yhteen kerääviä lauseita, jotka kasaavat todisteen toisensa päälle kuten Pelionin Ossan laelle. Kaikki viittasi peruuttamattomaan loppuun. Ihmiset havaitsivat sen lähenevän, ja kun viimeiset sanat kajahtivat, tervehdittiin niitä hyväksymisen jylinällä.

Sitten hän istuutui, joi hiukan vettä ja painoi kädellään otsaansa. Jännitys oli ollut hirveä. Häntä kouristi oma mielenliikutus; jokainen suoni hänen ruumiissaan tykytti; hikeä valui virtanaan, ja melkein hänen täytyi haukkoa ilmaa. Viiden minuutin ajan jokainen huusi hurjasti; lavalla valtuutetut nousivat tuoleilleen ja heiluttivat käsivarsiaan. Hänen vihjauksestaan olisi koko lauma rynnännyt ulos kadulle ja marssinut vaikka palatsia vastaan; ja monta luotia olisivat Sorrenton tarkoin sijoittamat sotamiehet saaneet lennättää, ennenkuin kansa olisi tyyntynyt tajuamaan elämän kurjaa todellisuutta.

Moret'n ja Codoyn ehdottamat päätökset hyväksyttiin huutoäänestyksellä. Savrola kääntyi ensiksi mainitun puoleen. "No niin, Louis, minä olin oikeassa. Miltä kuului? Pidän itse viimeisistä sanoista. Tämä on paras puhe, minkä olen koskaan pitänyt."

Moret katseli häntä kuin Jumalaa. "Loistavaa"! hän sanoi. "Sinä olet pelastanut kaiken."

Ja nyt kokous alkoi hajaantua. Savrola astui eräälle sivuovelle ja otti pienessä odotussuojassa vastaan kaikkien tärkeimpien kannattajiensa ja ystäviensä onnittelut. Lucilin tempasi tungos mukaansa. Hetken kuluttua syntyi kova puristus. Hänen edessään seisoi kaksi muukalaiselta näyttävää miestä, jotka puhelivat matalalla äänellä.

"Ah", vastasi toinen, "me tarvitsemme tekoja. Hän on tätä nykyä hyvä työase; vielä koittaa aika jolloin tarvitsemme terävämmän."

"On kyllä, mutta hän ei ole meidän miehiämme. Hänessä ei tapaa mitään myötätuntoa meidän asiaamme kohtaan. Mitä hän välittäisi omaisuuden yhteisyydestä?"

"Minä puolestani", sanoi ensimmäinen mies ilkeästi nauraen, "olen aina ollut enemmän mieltynyt aatteeseen vaimojen yhteisomistuksesta."

"Kun rupeat niitä jakelemaan, Karl, niin merkitse minut presidentinrouvan osakkaaksi."

Hän nauraa hörötti törkeästi. Lucilia värisytti. Tässä oli niitä voimia suuren demokratian takana ja alapuolella, joista hänen miehensä oli puhunut.

Ihmisvirta alkoi jälleen liikkua. Muuan pyörre kuljetti Lucilin sivukadulle sen oven puolelle, mistä Savrolan oli määrä poistua. Kirkas kaasulamppu saattoi kaiken selvästi näkyviin. Lopulta hän ilmestyi portaille, joiden juurelle oli jo ajettu vaunut häntä noutamaan. Ahdas katu oli täynnä kansaa; puristus oli ankara.

XI LUKU

"Louis, lähde minun mukaani", sanoi Savrola Moret'lle; "sinä voit tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella." Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.

Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan. Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä tuskaa; tahtomattaan hän parahti.

"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut; kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas. Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.

"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä, jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!" hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli siis tuntenut! Nyt se tulisi — hirveä paljastus!

"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni! Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle. Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti. Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille astuen itsekin sisään.

Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi. "Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.

Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.

Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien. Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys muuttunut.

Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"

"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."

"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte minua kohtaan."

Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen mielensä oli siis pohtinut toista syytä.

"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"

"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun sisarentyttärenäni."

Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt minulle suuren palveluksen."

"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta kunnossa?"

"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta pelkään, ettei se kelpaa".

"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."

"No niin, teidän täytyy koettaa järjestää se parhaanne mukaan. Hyvää yötä, Moret. Lähetä vaunut takaisin, niin pian kuin olet päässyt perille. Minun pitäisi lähettää toimitukselle muutamia tietoja huomista pääkirjoitusta varten. Älä unohda — niin pian kuin saatat, sillä olen lopen väsynyt."

"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä näyttämässä."

Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin sydämessä", hän sanoi.

"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola, "joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."

"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne, että olisimme vihollisia."

"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän väliimme tunkeutuu vain politiikka."

"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen kulunutta sanontatapaa.

Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.

"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä tarkkaatte?"

Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.

Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään vaikeassa väylässä.

Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti, mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."

"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä kapinaan?"

"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista. Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"

"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."

"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."

"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."

"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta vapautta."

"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän
mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?"
Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana.
"Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"

"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle —"

"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan hirveätä."

"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa tulevasta tilasta: — jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"

"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin? Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja aineksia kuin meidänkin."

"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat ilmaista teille kaiken."

"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita ne voisivat meille silloin kertoa."

Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.

"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."

Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."

Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi, jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin, heti kun vaunut ovat palanneet."

Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta. Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen heidät jälleen kahden.

Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.

Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun kivikadulta kuului pyörien kolinaa.

"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle. Ovikello helähti kaikuvasti.

Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota", hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen — Lucil?"

Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli Moret'n palvelija.

Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut. "Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan — malttakaa, minä päästän teidät itse kadulle."

Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta, kohtalokasta. Savrolan ääni — omituista, kuinka hyvin hän alkoi tuntea sen! — oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä — missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten — oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu suojella sen salaisuutta.

Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: Juuri tullut salasanoina kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta. Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret.

Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen. "Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.

"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä — vehkeilijä!"

Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä. "Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne vieraita."

Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti lähettää teille vieraiksi — poliiseja".

Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista", hän virkkoi.

Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin.
"Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."

Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää vaarassa.

XII LUKU

Tuskin Savrola ennätti polttaa savukkeen, kun vallankumouksellisten johtajat jo alkoivat saapua. Moret tuli ensimäisenä; hän soitti kelloa kiivaasti ja tömisteli portailla, kunnes ovi avattiin, juoksi sitten yläkertaan kolme askelmaa kerrallaan ja hyökkäsi kärsimättömänä huoneeseen, kauttaaltaan kiihkosta väristen. "Ah", hän huudahti, "hetki on koittanut — nyt ei kaivata sanoja, vaan tekoja! Me paljastamme miekkamme hyvän asian vuoksi; omasta puolestani heitän huotran tiehensä; Onnetar on meidän puolellamme."

"Niinpä kyllä", virkkoi Savrola; "otapas hiukan whiskyä ja soodaa — tuolla niitä on sivupöydällä. Se on hyvää juomaa miekanpaljastajaisiksi — suoraan sanoen kaikkein parasta."

Hiukan häveten Moret kääntyi ja astuttuaan pöydän ääreen alkoi avata soodavesipulloa. Hänen kaataessaan juomaa ilmaisivat lasin ja pullon helinä hänen kiintymyksensä. Savrola nauroi pehmeästi. Äkkiä kääntyen hänen malttamaton seuralaisensa koetti peitellä kiihkoaan uuden purkauksen turviin. "Olen sanonut sinulle jo aikoja", hän virkkoi kohottaen lasiaan, "että voima on ainoa ratkaisutapa. Nyt on käynyt, kuten ennustin. Minä juon sen maljan — sodan, kansalaissodan, taistelun, murhan ja äkkikuoleman maljan — näillä keinoin me saavutamme takaisin vapautemme!"

"Kylläpä näillä savukkeilla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus. Eikä niissä ole mitään ooppiumiakaan — ne ovat mietoja, tuoreita egyptiläisiä. Saan niitä joka viikko Kairosta. Niitä valmistaa muuan pikku ukko, jonka tapasin siellä kolme vuotta sitten — Abdullah Rachuan on hänen nimensä."

Hän ojensi rasiaa. Moret otti siitä yhden: sen sytyttäminen sai hänet hallitsemaan ruumiinsa; hän istuutui ja alkoi tupakoida kiihkeästi. Savrola tarkasteli häntä unelmoivan tyynenä, katsellen usein savukiehkuroita, jotka kohosivat ilmaan hänen ympärillään. Hetken kuluttua hän ryhtyi puhumaan. "Vai iloitset sinä siitä, että nyt puhkeaa sota ja ihmisiä surmataan?"

"Muista, että me saamme maksaa jokaisesta nautinnosta ja voitosta tässä maailmassa."

"Minä uskon — olisin iloinen, jos voisin sen sanoa täydellä vakaumuksella — minä toivon, ettei sinulle sattuisi raskainta osaa. Mutta joka tapauksessa on varmaa, että meidän on maksettava, ja kaikista elämän hyvyyksistä ihmiset maksavat etukäteen. Tähän ovat sovellettuina terveen taloudenhoidon periaatteet."

"Tahdotko kohota maailmassa? Silloin sinun täytyy tehdä työtä toisten huvitellessa. Haluatko tulla kuuluisaksi urhoollisuudesta? Silloin sinun täytyy uskaltaa henkesi. Tahdotko olla siveellisesti tai ruumiillisesti voimakas? Sinun täytyy voittaa kiusaukset. Kaikki se on ennakkomaksua; se on vastaisuuteen tähtäävää taloudenhoitoa. Ota huomioon kuvan toinen puoli: ikävyyksistä maksetaan perästäpäin."

"Maksetaanpa, yhtä varmasti kuin sunnuntai-aamuna seuraa päänkivistys lauantai-illan juominkeja, yhtä varmasti kuin veltto nuoruus tuottaa köyhän vanhuuden, kuin ylensyönti kasvattaa mahdottoman mahan."

"Ja sinä luulet siis, että minun täytyy maksaa tästä kiihtymyksestä ja innostuksesta? Arveletko, etten ole tähän asti maksanut yhtään mitään?"

"Sinun täytyy panna paljon alttiiksi, se on maksamista. Kohtalo heittää usein arpaa. Mutta sellaiseen uhkapeliin ei ihmisten pitäisi antautua kevytmielisesti; oikea gentlemanni ajattelee aina maksupäivää."

Moret oli ääneti. Vaikka hän olikin urhea ja kärsimätön, vaikutti keskustelu häneen kuitenkin jäähdyttävästi. Hänen uljuutensa ei ollut stoalaista laatua; hän ei ollut kouluttanut itseään mietiskelemään tyhjiin raukenemisen valtavaa ajatusta. Hän kiinnitti ajatuksensa tämän maailman taisteluihin ja toiveisiin, kuten ihminen katselee kukkia ja yrttejä, jotka kasvavat jyrkänteen reunalla, jota kohti hänen on pakko käydä.

He pysyivät sanattomina tuokion ajan, kunnes Godoy ja Renos astuivat sisään, saavuttuaan perille samalla haavaa.

Kukin näistä neljästä oli ottanut uutisen, joka merkitsi heille niin suuria, vastaan oman luonteensa mukaisesti. Savrola oli pukeutunut filosofiansa varusteisiin ja tuijotti maailmaa ikäänkuin etäämpänä. Moret oli joutunut kiihkon kouristuksiin. Molemmat viimeksi saapuneet, joita vaaran läheisyys ja lähestyminen ei tyynnyttänyt eikä ylentänyt, osoittivat, etteivät olleet kiihkokausien miehiä.

Savrola tervehti heitä ystävällisesti, ja kaikki istuutuivat. Renos oli aivan musertunut. Toiminnan raskas nuija oli osunut ennakkotapausten ja ammattimaisuuden hauraaseen rakenteeseen, johon hän oli aina luottanut, ja murskannut ne mäsäksi. Nyt, kun oli jouduttu käännekohtaan, oli kaikkein ensimäisenä heitettävä syrjään laki, hänen kilpensä ja miekkansa. "Miksi hän on tehnyt tämän?" hän kysyi. "Mitä oikeutta hänellä oli tulla lupaa saamatta? Hän on paljastanut meidät kaikki. Mitä voimme tehdä?"

Myöskin Godoy oli kuohuksissa ja peloissaan. Hän oli niitä miehiä, jotka pelkäävät vaaraa, jotka kavahtavat sitä, mutta kuitenkin astuvat harkiten poluille, joiden tietävät välttämättömästi johtavan siihen. Hän oli jo aikoja sitten aavistanut kapinan puhkeavan, mutta oli itsepintaisesti jatkanut tietään. Nyt se oli tullut, ja hän vapisi; kuitenkin hän sai jonkin verran lujuutta arvokkuudestaan.

"Mitä on tehtävä, Savrola?" hän kysyi kääntyen vaistomaisesti suuremman sielun ja voimakkaamman luonteen puoleen.

"Niin", virkkoi johtaja, "heidän ei olisi pitänyt tulla minun käskemättäni; he ovat, kuten Renos huomautti, paljastaneet meidät, vaikka suunnitelmamme ovat vielä muutamissa suhteissa vaillinaisia. Strelitz on osoittautunut uppiniskaiseksi minua kohtaan; sen asian järjestän myöhemmin. Mutta tätä nykyä ei ole mitään hyötyä syytöksistä; meidän on hoidettava tämä tilanne. Aamulla presidentti saa tietää hyökkäyksestä; oletan että täältä lähetetään muutamia joukkoja vahvistamaan hallituksen kenttäarmeijaa. Kenties kaarti saa käskyn lähteä liikkeelle. Luullakseni toiset joukot kieltäytyisivätkin lähtemästä, ne ovat kokonaan meidän asiamme puolella. Jos niin käy, niin meidän on iskettävä juuri niinkuin olemme järjestäneetkin. Sinä, Moret, kutsut kansan aseisiin. Meidän on painettava julistus, jaettava kiväärit ja julistettava vallankumous alkaneeksi. Siitä on ilmoitettava kaikille valtuutetuille. Jos sotaväki liittyy meihin, niin kaikki käy hyvin; muutoin meidän täytyy tapella — en luule, että kohtaamme kovaa vastarintaa — me valloitamme palatsin ja vangitsemme Molaran."

"Niin me teemme", sanoi Moret. "Sillä välin", jatkoi Savrola, "me julistamme raatihuoneella väliaikaisen hallituksen. Sieltä minä lähetän teille määräyksiä; sinne teidän tulee toimittaa minulle tietoja. Kaikki tämä pannaan täytäntöön ylihuomenna."

Godoyta värisytti, mutta hän yhtyi kyllä suunnitelmaan. "Niin", hän sanoi, "muuta keinoa ei ole — ellemme pakene ja antaudu tuhon omiksi".

"No hyvä; nyt käymme käsiksi yksityiskohtiin. Kaikkein ensinnä tarvitsemme julistuksen. Sepitän sen tänä yönä. Moret, sinun on toimitettava se painetuksi; saat sen kello kuudelta huomisaamuna. Ryhdy sitten toimenpiteisiin kansan kutsumiseksi ja aseistamiseksi, kuten olemme suunnitelleet; mutta älä pane niitä täytäntöön, ennenkuin saat minulta kirjallisen määräyksen. Teidän, Renos, on käytävä tapaamaan väliaikaisen hallituksen jäseniä. Painattakaa yleishyvän neuvoston perustuslaki, ja olkaa valmiina laskemaan se julkisuuteen huomisiltana; mutta odottakaa tekin, kunnes annan sanan. Paljon riippuu sotaväen suhtautumisesta; mutta kaikki on itse asiassa valmiina. En luule, että meidän tarvitsee pelätä seurauksia."

Tämä salaliitto, sillä sellainen se todellisuudessa oli, oli monimutkaisilta yksityiskohdiltaan tarkoin tuttu kapinan johtajille. Usean kuukauden ajan he olivat jo pitäneet väkivaltaa ainoana keinona inhoamansa hallituksen kukistamiseksi. Savrola ei ollut sellainen mies, että olisi antautunut moiseen yritykseen ryhtymättä kaikkiin varokeinoihin. Mitään ei ollut unohdettu; tarvitsi vain panna käyntiin vallankumouksen koneisto. Mutta vaikka salaliitto olikin niin laajalle ulottuva ja tarkoin valmistettu, eivät presidentti ja hänen poliisinsa olleet kuitenkaan kyenneet saamaan siitä mitään varmaa tietoa. He pelkäsivät että kapina oli uhkaamassa, he olivat jo muutaman kuukauden ajan käsittäneet vaaran; mutta mahdotonta oli tietää, missä valtiollinen kiihotustyö päättyi ja julkinen kapina alkoi. Pääjohtajan korkea yhteiskunnallinen asema ja melkein Euroopan-maine oli tehnyt perin tukalaksi vangituttaa heidät ilman varmoja todisteita. Luullen, ettei kansa nousisi kapinaan, ellei jokin väkivaltainen teko hallituksen puolelta sitä yllyttäisi, presidentti pelkäsi kiihottaa sitä. Muutoin Savrola, Moret ja toiset olisivat jo aikoja sitten viruneet valtion vankiloissa; he olisivat saaneet olla kiitollisia, jos heidän henkensä olisi säästetty.

Mutta Savrola ymmärsi asemansa ja oli jatkanut peliään perin taitavasti. Pitämällä suurta melua valtiollisesta kiihotustyöstä hän oli estänyt presidenttiä huomaamasta, että sen alla kuohui salaliitto, joka harkitsi väkivaltaisia tekoja. Lopulta valmistukset alkoivat joutua viimeisilleen. Oli enää kysymys vain päivistä; Strelitzin malttamaton teko oli vain jouduttanut tapahtumain kulkua. Yksi nurkka tuota suurta ilotulituslaitetta oli syttynyt tuleen liian varhain; kävi välttämättömäksi sytyttää loputkin, jotta teho ei menisi pilalle.

Melkein tunnin ajan hän selitti suunnitelman yksityiskohtia ollakseen varma siitä, ettei tapahtuisi mitään erehdyksiä. Lopulta kaikki oli valmiina, ja tuon alkiomaisen yleishyvän valiokunnan jäsenet poistuivat. Savrola päästi heidät ulos omin käsin, koska hän ei tahtonut herättää vanhaa hoitajatartaan. Eukko parka, miksi kunnianhimoisten miesten kamppailu saisi häiritä hänen lepoaan?

Moret poistui täynnä innostusta; molemmat toiset olivat synkkiä ja aavistivat pahaa. Heidän suuri johtajansa sulki oven, ja toistamiseen sinä yönä hän kapusi portaita myöten huoneeseensa.

Hänen saapuessaan sinne tunkeutui aamun kajastus sisään akkunaverhojen lomasta. Harmaassa valaistuksessa näytti huone puoliksi tyhjennettyine laseineen ja täysine tuhkakuppeineen nuoruutensa sivuuttaneelta naiselta, jonka tyly päivänkoitto yllättää edellisen illan irstaassa maalauksessa ja upeudessa. Oli liian myöhäistä käydä levolle; hän oli kuitenkin väsyksissä, tuntien sitä kuivanlaista uupumusta, joka valtaa ihmisen, kun hänestä on kaikonnut kaikki halu päästä nukkumaan. Hän tunsi mieliharmia ja masennusta. Elämä tuntui epätyydyttävältä; siitä puuttui jotakin. Kun siitä oli vähennetty kaikki, mikä kuului kunnianhimon, velvollisuuden, jännityksen tai maineen laskuun, jäi jäljelle mihinkään soveltumaton määrä pelkkää tyhjyyttä. Mitä se kaikki hyödytti? Hän ajatteli äänettömiä katuja; muutaman tunnin kuluttua niillä kajahtelisi kiväärinlaukauksia. Ruhjoutuneita ihmispoloisia kannettaisiin verisinä taloihin, joiden ovet säikähtyneet naiset sulkisivat pelon armottomalla kiireellä. Toisia, jotka olivat murskautuneet muodottomiksi, tuntemattomiksi lihakasoiksi, viruisi velttoina ja syyttävinä katukiveyksellä. Ja minkä vuoksi? Hän ei voinut keksiä vastausta siihen kysymykseen. Hänen omien toimiensa puolustus oli sulautunut siihen paljon suurempaan puolustukseen, mikä luonnon olisi esitettävä ihmissuvun olemassaolosta. No niin, hän saattoi surmata itsensä; ja tämän ajatuksen johtuessa mieleen hän ajatteli omituisen uteliaisuuden valtaamana tuota äkillistä muutosta, joka mahdollisesti paljastaisi hänelle suuren salaisuuden. Se lievensi hänen tyytymättömyyttään ihmispyrkimysten matalia tarkoitusperiä kohtaan. Kun elämän äänet kaikuivat väärinä, silloin ihmisten pitäisi korjata ne ottaen ohjetta kuoleman ääniraudasta. Vasta kun tuo selvä uhkaava ääni kajahtaa, siiloin rakkaus elämää kohtaan kasvaa suurimmaksi ihmissydämessä.

Karu todellisuus kutsuu kaikki ihmiset takaisin maan päälle sellaisista mielialoista ja ajatuksista. Hän muisti julistuksen, joka oli sepitettävä, ja sukelsi elämän lukemattomiin yksityiskohtiin, unohtaen siten sen köyhyyden. Niin hän istui kirjoitellen, sillä välin kuin aamunkoiton kalpea kajastus selkeni auringonnousun heleäksi valoksi ja kirkkaan päivän lämpimiksi väreiksi.

XIII LUKU

Presidentin palatsin yksityinen aamiaishuone oli pieni, mutta hienosti sisustettu suoja. Seiniä peittivät kuvaverhot; ovien yläpuolelle oli järjestetty vanhanaikaisia ja historiallisia aseita mutkikkaiksi kuvioiksi. Isot oviakkunat olivat sovitetut syvälle seinään, ja aamun kirkasta valoa lievensivät raskaan tummapintaiset verhot. Talon muiden osien tavoin sekin näytti perin viralliselta. Akkunat olivat kivipengermälle päin, ja astuessaan niistä ulos tunsi helpotusta saadessaan vaihtaa palatsin raskaan loiston puutarhan ihanaan sekasotkuun, missä tuuheiden puiden ja solakkain palmujen välistä välkkyi sataman kimmeltävä vesi.

Kahdelle katettu pöytä oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti järjestetty. Runsas vuosiraha, minkä Lauranian tasavalta jo kauan oli myöntänyt ensimmäiselle virkamiehelleen, salli presidentin viettää komeata ja ylellistä elämää ja nauttia kauniin hopeakaluston, tuoreiden kukkien ja oivallisen kokin tarjoamista huveista. Mutta synkkä pilvi otsallaan Molara kohtasi puolisonsa aamiaispöydässä äsken kerrottujen tapahtumain jälkeisenä aamuna.

"Huonoja uutisia — ikäviä uutisia taaskin, rakkaani", hän virkkoi istuutuen paikalleen ja laskien kourallisen papereita pöydälle hän viittasi palvelijoita poistumaan huoneesta.

Lucil tunsi ääretöntä huojennusta. Hänen ei siis tarvinnutkaan ilmoittaa salaisuutta, jonka oli yöllä saanut selville. "Onko hän lähtenyt liikkeelle?" hän kysyi varomattomasti.

Molara katsahti puolisoonsa kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat? Miksi iloitset siitä, että amiraali ja laivasto tulevat estetyiksi panemasta täytäntöön minun käskyäni?"

"Hyvänen aika! Mitä sinä luulit minun tarkoittavan?" presidentti kysyi kärsimättömänä.

Onneksi Lucil keksi pienen pakoreiän. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. "Olen iloinen, että laivasto voidaan palauttaa, sillä luulen meidän tarvitsevan sitä täällä, koska kaupunki on käynyt levottomaksi."

"Vai niin", sanoi presidentti lyhyesti — epäluuloisesti, arveli Lucil. Peräytymistään suojellakseen hän kysyi: "Miksi se on pysähdytetty?"

"Port Said, syysk. 9 pnä klo 6 a.p.", hän luki; "englantilainen hiilihöyrylaiva Maude, kantavuus 1400 tonnia ajoi tänä aamuna karille kanavassa ja liikenne on siitä syystä seisahtunut. On ryhdytty tarmokkaihin toimenpiteisiin väylän selvittämiseksi. Onnettomuuden arvellaan aiheutuneen siitä, että englantilainen sota-alus Aggressor, joka viime yönä kulki kanavasta on suunnattomalla imuvoimallaan liettänyt väylää umpeen." Hän lisäsi: "Kyllä nuo hemmetin englantilaiset tietävät mitä tekevät."

"Luultavasti se on heidän luonteenomaista kammoaan teatteritemppuja kohtaan. Ranskalaiset olisivat odottaneet, kunnes me olisimme päässeet kanavan suulle, ja sitten läimähyttäneet oven kiinni nenämme edessä. Mutta Englannin valtiotaito ei tavoittele tehoja; tämä näyttää sitä paitsi paljon luonnollisemmalta."

"Ja kuulepas tätä", sanoi presidentti, joka päästäen ärtymyksensä valloilleen sieppasi toisen paperin käteensä ja alkoi lukea; "Tämä on lähettiläältä", hän selitti: "Hänen Majesteettinsa hallitus on käskenyt virkamiesten, jotka toimivat Englannin kivihiiliasemilla Punaisen meren eteläpuolella, kaikin tavoin avustaa Lauranian laivastoa ja toimittaa sille kivihiiltä paikkakunnan markkinahintoihin."

"Tehdäkö? Panna vastalauseeni — mutta niellä harmini ja taipua. Mitä muuta me voimme tehdä? Heidän laivansa on paikalla, meidän aluksiltamme on tie suljettu."

Molemmat vaikenivat. Molara lueskeli papereitaan ja jatkoi syöntiään. Lucil palautti ajatuksensa päätökseensä. Hän aikoi kertoa miehelleen; mutta hän tahtoi tinkiä itselleen määrätyt ehdot. Savrola oli pelastettava millä hinnalla hyvänsä. "Antonio", hän virkkoi hermostuneesti.

Presidentti, joka oli perin huonolla tuulella, luki edelleen hetkisen ja kohotti sitten äkisti katseensa. "No, mitä?"

"Jos sinä saisit todistetuksi hänet syypääksi salaliittoon, vallankumouksellisiin hankkeisiin, mitä silloin tekisit?"

"En suinkaan! Hänet toimitettaisiin sotaoikeuteen ja hyvästi sitten!
Mitä hänestä tiedät?"

"Se lienee ollut kovin kiihottava, koska kuulin kansan hurraavan kaduilla kaiken yötä."

Molara katsahti häneen perin harmistuneena. "Rakkaani, kuinka lapsellinen sinä olet tänä aamuna", hän sanoi syventyen jälleen papereihinsa.

Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja se keskeytyi vasta sitten, kun Miguel astui kiireisesti sisään kädessään avattu sähkösanoma. Hän kulki suoraa päätä presidentin luo ja ojensi sen hänelle sanaakaan sanomatta; mutta Lucil saattoi nähdä, että hän vapisi kiireestä, kiihtymyksestä tai kauhusta.

Molara avasi kokoon käärityn paperin verkalleen, silitti sen pöydälle ja hypähti sitten tuoliltaan sitä lukiessaan, "Hyvä Jumala! Milloin tämä saapui?"

"Laivasto", hän huusi, "laivasto, Miguel — emme saa menettää hetkeäkään! Kutsu amiraali takaisin! Hänen täytyy palata viipymättä. Kirjoitan sähkösanoman itse." Rypistäen viestin kouraansa hän riensi ulos huoneesta, Miguel kintereillään. Ovella hän tapasi palvelijan. "Lähetä noutamaan eversti Sorrento — hänen on tultava viipymättä. Mene! joudu! juokse!" hän huusi, kun mies poistui verkkaiseen hovitapaan.

Lucil kuuli heidän rientävän käytävää pitkin ja etäisen oven paukahtavan; sitten kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, mitä sähkösanoma sisälsi. Tragedia oli yllättänyt heidät, murhenäytelmä, jonka ratkaisu iski häneen perin syvästi; mutta hän oli iloinen siitä, että oli aikonut kertoa miehelleen — ja vielä iloisempi siitä, ettei ollut kertonut. Kyynikko olisi voinut huomauttaa, että Savrolalla oli pätevät syyt luottaa salaisuutensa säilyvän.

Lucil palasi salonkiinsa. Epävarma tulevaisuus pelotti häntä. Jos vallankumous onnistui, silloin hänen täytyi puolisonsa kera paeta henkensä kaupalle; jos se tukahdutettiin, näyttivät seuraukset vieläkin kauhistavammilta. Yksi seikka oli selvä: presidentti lähettäisi hänet heti pääkaupungista johonkin turvapaikkaan. Minne? Kaikkien näiden epäilysten ja ristiriitaisten tunteiden keskellä pääsi vallalle muuan halu — nähdä Savrola uudelleen, lausua hänelle jäähyväiset, kertoa, ettei hän ollut häntä kavaltanut. Se oli mahdotonta. Monenlaisten aavistusten raatelemana hän harhaili päämäärättä ympäri huonetta, odottaen pelkäämäänsä tapausten kehitystä.

Sillä välin presidentti ja hänen sihteerinsä olivat saapuneet yksityiseen työhuoneeseensa. Miguel sulki oven. Molemmat katsoivat toisiinsa.

"Luota minun tähteeni, minun onneeni. Minä suoriudun tästä kyllä. Me muserramme heidät; mutta nyt vaaditaan toimintaa. Kirjoita nyt seuraava sähkösanoma meidän asiamiehellemme Port Saidiin; lähetä se salakirjaimin ja pidä linja vapaana: Vuokratkaa heti nopea postihöyry ja lähtekää henkilökohtaisesti amiraali de Melloa vastaan, joka lähti laivastoineen Lauraniasta Port Saidiin keskiyöllä tämän kuun kahdeksantena. Piste. Käskekää minun nimessäni hänen palata tänne viipymättä. Piste. Älkää arkailko kustannuksia. Lähetä se nyt menemään. Jos onni on myötäinen, niin laivat voivat olla täällä huomisiltana."

Miguel istuutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa viestiä salakirjaimin. Presidentti asteli huoneesta kiihtyneenä; sitten hän soitti kelloa; muuan palvelija astui sisään.

"Kas tässä", sanoi sihteeri nousten tuolilta ja ojentaen viestin säikähtyneelle palvelijalle — "täyttä vauhtia."

"Ala joutua", karjaisi presidentti iskien pöytään kämmenellään, ja mies pakeni huoneesta. Laukkaavan hevosen kavioiden kapse viihdytti jossakin määrin Molaran kärsimättömyyttä.

"Hän kulki rajan poikki eilisiltana kello yhdeksän, Miguel; hänen olisi pitänyt joutua Turgaan päivän koittaessa. Meillä on siellä linnake, tosin pieni, mutta se riittää hidastuttamaan marssia. Miksi ei saavu mitään uutisia? Tämä sähkösanoma on tullut Pariisista, ulkoministeriltä. Meidän olisi pitänyt saada — kuka siellä on päällikkönä?"

"En tiedä, teidän ylhäisyytenne. Eversti saapuu paikalla; mutta tämä hiljaisuus merkitsee pahaa."

Presidentti puri hampaansa yhteen. "En voi luottaa sotajoukkoon; se on tyytymätön. Tämä on kauheata peliä; mutta kyllä minä voitan, minä voitan!" Hän toisti lauseen useaan kertaan suuremmalla tarmolla kuin vakaumuksella, ikäänkuin lujittaakseen mieltänsä.

"Kuulkaapas nyt, veikkoseni", sanoi Molara tuttavallisesti — hän tunsi tarvitsevansa pikemmin ystävän kuin käskyläisen — "Strelitz on käynyt kimppuumme. Hän kulki rajan poikki eilen illalla kahden tuhannen miehen kera, ja hänellä on useita konekiväärejä; he marssivat tänne Turgan ja Lorenzon kautta. Emme ole saaneet mitään tietoja Turgan päälliköltä, kuka hän on?"

Sorrento oli noita sotureita, jotka eivät juuri pelkää muuta kuin riippumatonta vastuunalaisuutta. Hän oli palvellut presidentin alaisena monet vuodet niin hyvin sodassa kuin hallitustoimissakin. Jos hän olisi ollut yksinään uutisen saapuessa, niin se olisi iskenyt häneen kuin salama; nyt, kun hänellä oli johtaja, hän totteli sotilaallisen täsmällisesti. Ilmaisematta vähintäkään hämmästystä hän mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Majuri de Roc. Hänellä on neljä komppaniaa — hyvä upseeri — voitte luottaa häneen."

"Se on aivan eri asia. Koko armeija on levottomana, kuten olen useita kertoja ilmoittanut. Me voimme luottaa vain kaartiin ja luonnollisesti upseereihin."

"Hyvä, saamme nähdä", sanoi presidentti päättäväisesti. "Miguel, kartta tänne. Te tunnette maan, Sorrento. Turgan ja Lorenzon välillä on Musta sola, joka on pidettävä meidän hallussamme. Tässä", hän viittasi karttaan, jonka sihteeri kehitti auki, "tässä heidät on pysähdytettävä tai ainakin hidastutettava, kunnes laivasto ennättää takaisin. Mitä meillä on Lorenzossa?"

Presidentti asteli kerran lattian poikki. Hän oli tottunut päättämään nopeasti. "Yksi prikaati onnistuisi aivan varmasti", hän sanoi. Hän teki toisen kierroksen. "Lähettäkää heti rautateitse kaksi kaartinpataljoonaa Lorenzoon." Sorrento, joka oli ottanut esille muistikirjansa, alkoi kirjoittaa. "Kaksi kenttäpatteria", sanoi presidentti. "Mitkä kaksi sopivat parhaiten, eversti?"

"Ensimäinen ja toinen", vastasi Sorrento. "Ja sitten kaartin keihäsratsuväki."

"Tiedän sen", sanoi presidentti. "Se on rohkeata peliä, mutta meillä ei ole muita mahdollisuuksia. Ja nyt pääkaupungin linjarykmentit? Mitkä ovat pahimpia?"

"Hyvä; me toimitamme ne pois täältä. Ne saavat marssia tänään Lorenzoon päin ja pysähtyä jossain kahden peninkulman päässä kaupungista, ollakseen varajoukkona. No niin, kenet määräämme johtajaksi?"

"Typerä, mutta vakava", sanoi Sorrento. "Voitte olla varma siitä, ettei hän antaudu mihinkään loistaviin yrityksiin; hän tekee, mitä käsketään, eikä sen enempää."

Molara mietti tätä suurenmoista sotilaallista hyvettä. "No hyvä; me annamme varajoukon hänen komennettavakseen; ei sen kuitenkaan tarvitse ryhtyä taistelemaan. Mutta se toinen tehtävä, se on toista laatua; se pitäisi Brienzin saada."

"Hän soittaa kitaraa — se sointuu kauniilta." Presidentti nyökäytti päätään kiittävästi.

"Ei", virkkoi Molara, "tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Minä en voi ottaa huomioon ennakkoluulojani sen enempää kuin teidänkään; hän ei ole sopiva mies."

"Hyvä esikunta pitäisi kyllä huolen hänestä; hän on varsin sovinnollinen ja helposti johdettavissa. Ja me olemme läheisiä ystäviä; monet oivat päivälliset —"

"Ei, eversti, se ei hyödytä; minä en voi. Onko paikallaan, että juuri nyt, kun niin suuri panos on pelissä, kun minun on uskallettava maineeni, mahdollisuuteni, yksinpä henkenikin, onko paikallaan, että minä luovutan tärkeän tehtävän sellaisten perusteiden mukaan? Jos ansiot olisivat samanlaiset, silloin tekisin teille mieliksi; mutta Brienz on parempi mies. Sitä paitsi", hän lisäsi, "hänellä ei ole inhoittavaa vaimoa". Sorrento näytti tavattoman pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. "No, se asia on siis ratkaistu", päätti presidentti; "yksityiskohdat jätän teidän huoleksenne. Te saatte nimittää esikunnan, kaiken muun; mutta joukkojen on lähdettävä liikkeelle puolenpäivän aikaan. Haluan itse puhua niille asemalla."

Sotaministeri kumarsi ja poistui leppyneenä, että presidentti oli jättänyt hänen ratkaistavikseen alemmat nimitykset.

Molara katsahti epäillen sihteeriinsä. "Eikö ole muita tehtäviä?
Eivätkö pääkaupungin vallankumoukselliset ole liikahtaneet?"

"Mahdollisesti tämä on tullut heillekin yllätyksenä; heidän suunnitelmansa eivät ole vielä kypsyneet. Minä vangitutan heidät heti kun täällä yritetään julkisesti väkivaltaa tai kapinaa. Mutta minun täytyy saada todisteita, ei itseäni tyydyttääkseni, vaan maata varten."

"Tämä on kriitillinen hetki", sanoi sihteeri. "Jos kapinan johtajat saatettaisiin huonoon valoon, jos heidät voisi tehdä naurettaviksi tai vilpillisiksi, niin se vaikuttaisi voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen."

"Minä luulin", vastasi Molara, "että kenties saisimme jotakin vihiä heidän suunnitelmistaan."

"Te kerroitte minulle, että hänen armonsa on suostunut tiedustelemaan näitä asioita herra Savrolalta."

"Minusta on vastenmielistä sallia heidän joutua tuttavalliseen seurusteluun keskenään; se voisi olla vaarallista."

Syntyi äänettömyys, jonka jälkeen kumpikin ryhtyi päivän toimiin.
Puolentoista tunnin ajan molemmat työskentelivät uutterasti. Sitten
Molara puhkesi puhumaan. "Minua inhottaa ryhtyä sellaiseen, se on
saastainen teko."

"Mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä", sanoi sihteeri ytimekkäästi. Presidentti oli vastaamaisillaan, kun huoneeseen astui kirjuri tuoden salamerkkisähkösanoman selityksineen. Miguel otti sen häneltä, luki ja ojensi päämiehelleen, sanoen töykeästi: "Ehkä tämä jouduttaa teidän päätöstänne."

Presidentti luki viestin, ja lukiessa hänen muotonsa muuttui kovaksi ja julmaksi. Se oli Turgan poliisipäälliköltä, lyhyt, mutta hirvittävä tieto; sotamiehet olivat siirtyneet kapinallisten puolelle ammuttuaan ensin upseerinsa.

"No niin", virkkoi Molara lopulta, "minun täytyy pyytää sinua seuraamaan minua tänä iltana hyvin tärkeälle retkelle. Otan mukaan myöskin adjutantin."

"Se on kyllä suotavaa, mutta vain uhkaukseksi, vain uhkaukseksi", sanoi sihteeri vakavasti. "Hän on liian voimakas väkivaltaisesti kohdeltavaksi; kansa nousisi tuossa tuokiossa."

"Tiedän sen", vastasi presidentti lyhyesti; ja sitten hän lisäsi hurjan katkerana: "Muutoin ei meillä olisikaan mitään vaikeuksia."

Molara nousi ja lähti etsimään Lucilia, niellen inhon ja vastenmielisyyden, jota hän ei voinut olla tuntematta. Hän oli tehnyt päätöksensä; taistelu ylivallasta asetti hänet kenties erikoisasemaan, ja sitä paitsi siihen sisältyi jonkin verran kostoa. Häntä halutti nähdä ylpeä Savrola ryömimässä maassa armoa anoen. Kaikki miehet, jotka olivat pelkkiä politikoitsijoita, olivat fyysillisesti pelkureita; kuoleman kammo lamauttaisi hänen kilpailijansa kokonaan.

Lucil oli vielä salongissaan, kun hänen puolisonsa astui sisään. Hän loi tulijaan levottoman katseen. "Mitä on tapahtunut, Antonio?"

"Suuri joukko vallankumouksellisia on marssinut rajan poikki, rakkaani. Turgan linnake on luopunut vihollisen puolelle ja surmannut upseerinsa. Loppu häämöttää jo näkyvissä."

"Lucil", sanoi presidentti harvinaisen hellästi, "yksi mahdollisuus on jäljellä. Jos sinä saisit selville, mitä kiihotustyönjohtajat tässä kaupungissa aikovat tehdä, jos voisit saada Savrolan näyttämään korttinsa, niin kykenisimme ehkä säilyttämään asemamme ja voittamaan viholliset. Voitko — tahdotko tehdä sen?"

Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän voisi yhä hallita Lauraniassa ja — vaikka tämän ajatuksen hän tukahduttikin heti — pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.

"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara.
"Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla.
Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi,
sinä onnistut kyllä."

Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."

"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda koskaan sinun uhrautumistasi".

Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta — ja häpeää.
Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.

XIV LUKU

Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.

Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.

Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.

Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä. Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus, joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan, ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki. Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla, osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä hirvittävän kilpailijansa.

Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein mukana taisteluissa.

Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."

"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."

Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta — tarvitsen teitä täällä."

"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."

Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana", pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset satuloitaviksi.

Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä, jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.

Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa, istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet olalle, hän ratsasti rivejä kohti.

"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli. "Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"

Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä, sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään — se tuntui uhkaavalta lisäykseltä!

Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.

Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan; toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria, kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään siihen.

Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.

"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille, "kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut, että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä käskyn lähteä liikkeelle.

Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet, komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.

Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla", sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti everstiinsä.

"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa. "Neljä miestä riviin — eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä. Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle — astui pari askelta — katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi, "olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä miestä riviin — mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut. "Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin — mars!"

"Kapteeni Lecomte", sanoi eversti, "mikä on sen miehen nimi, joka seisoo teidän komppanianne oikealla sivustalla?"

Eversti avasi laukkunsa ja otti esiin revolverinsa. Hän katseli sitä huolellisesti, ikäänkuin tutkiakseen, oliko se hyvin puhdistettu; sitten hän veti hanan vireeseen ja ratsasti aivan lähelle kapinoitsijaa. Kymmenen jalan päähän jouduttuaan hän pysähtyi ja tähtäsi. "Joutuin — mars!" hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.

Ilmeisesti oli koittanut ratkaiseva hetki, mutta samassa tuokiossa Sorrento, joka kasarmin portin holvikäytävään piiloutuneena oli tarkannut asiain kulkua, ratsasti aukiolle ja antoi hevosensa nelistää sotamiehiä kohti. Eversti laski revolverinsa.

"Onko rykmentti valmis lähtemään liikkeelle?" ja sitten, ennenkuin kukaan ennätti vastata, hän lisäsi: "Oivallinen paraati, mutta tänään teidän ei tarvitsekaan lähteä. Presidentti toivoo, että miehet saavat levätä yönsä kunnollisesti, ennenkuin aloittavat retkensä, ja haluaa", hän korotti ääntään, "että he saavat tyhjentää maljan tasavallan menestykseksi ja sen vihollisen perikadoksi. Te voitte päästää heidät menemään, eversti."

"Kasarmiin", sanoi eversti, joka ei uskaltanut vaatia edes hajaantumistoimitusta säännönmukaisesti tapahtuvaksi.

Paraati päättyi. Järjestyneet rivit sekaantuivat laumaksi, ja sotamiehet alkoivat siirtyä kasarmejaan kohti. Vain upseerit jäivät jäljelle.

"Yhtä miestä ei kannata ampua", vakuutti Sorrento, "se vain saattaisi heidän raivostumaan. Minä toimitan huomisaamuksi tänne pari pikatykkiä; saamme sitten nähdä, kuinka käy."

Hän kääntyi äkkiä sotkuisena myrskynä kaikuvien eläköönhuutojen keskeyttämänä. Sotamiehet olivat jo ennättäneet melkein kasarmeihin asti; muuan mies oli nostettu toisten olkapäille, ja heitä ympäröivät muut lakkejaan heilutellen, kiväärejään ravistellen ja hurjasti hurraten.

"Niinpä näen", sanoi Sorrento katkerasti. "Luullakseni erittäin suosittu mies. Onko teillä monta sellaista aliupseeria?" Eversti ei vastannut. "Hyvät herrat", virkkoi sotaministeri upseereille, jotka viivyttelivät aukiolla; "neuvoisin teitä siirtymään asuntoihinne. Täällä te olette varsin viekottelevia maalitauluja, ja luullakseni teidän rykmenttinne on erikoisen taitava ampumaan. Eikö totta, eversti?"

Tämän pistopuheen päästettyään hän ratsasti tiehensä sydän täynnä harmia ja levottomuutta. Mutta Lauranian yhdennentoista jalkaväki-rykmentin upseerit vetäytyivät kotiinsa peittääkseen häpeäänsä ja varustautuakseen vaaraa kohtaamaan.

XV LUKU

Päivä oli ollut Savrolalle työteliäs ja kiihottava. Hän oli tavannut puoluetoverinsa, antanut määräyksiä, hillinnyt malttamattomia, kannustanut heikkoja, rohkaissut arkailevia. Kaiken päivää oli hänelle saapunut viestejä ja tietoja sotamiesten käyttäytymisestä. Kaartin lähtö ja varajoukkojen kieltäytyminen lähtemästä olivat yhtä tervetulleita uutisia. Salaliitto oli nyt niin monen henkilön tiedossa, että hänestä tuntui mahdottomalta pitää sitä salassa hallituksen asiamiehiltä. Kaikesta hän tunsi, että hetki oli koittanut. Koko se huolellisesti laadittu suunnitelma, jonka hän oli rakentanut, oli pantu täytäntöön. Jännitys oli ollut ankara, mutta viimein olivat kaikki valmistelut suoritetut, ja vallankumouksellisen puolueen koko voima oli kerätty lopulliseen kamppailuun. Godoy, Renos ja toiset olivat kokoontuneet raatihuoneelle, mistä väliaikainen hallitus oli julistettava päivän koittaessa. Moret, jonka velvollisuudeksi oli annettu kutsua kansa aseisiin, opasti asiamiehiään kotonaan ja järjesteli toimenpiteitä julistuksen levittämiseksi. Kaikki oli valmiina. Johtaja, josta kaikki riippui, jonka aivot olivat luoneet, jonka sydän oli sytyttänyt tämän suuren salaliiton, lepäsi nyt nojatuolissaan. Hän tarvitsi ja kaipasi hetkisen lepoa ja tyyntä harkintaa tarkastellakseen suunnitelmiaan, etsiäkseen laiminlyöntejä, terästääkseen hermojaan.

Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien — kuolleiden tai vieraantuneiden — kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja eräiden kauniiden naisten kirjeet — kaikki olivat joutuneet samaan kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin. Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.

Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka tapauksessa menetetty, ellei — ja tuo kauhistuttava ellei kantoi kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän kuiskasi murheellisena.

Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.

Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta. "Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."

"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään todisteita."

"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.

"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan, niin saamme puhella."

"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema. "Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä, minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva, tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti. Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te — unohdatteko te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy, älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin, joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi, muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen, joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies; muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä, joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten. Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan; eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"

"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."

Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona, Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään, he olivat suudelleet toisiaan.

Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän pimennosta.

Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun kimppuuni tälläkin tavalla — pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.

Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä; "saatte tyydyttävän selityksen".

Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.

"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä ammun pääsi mäsäksi!"

"Olen aina koettanut halveksia kuolemaa, ja teitä minä olen aina onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."

"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen — yksi!"

Syntyi äänettömyys. Savrola katsoi revolverin piippuun, kiiltävän teräsrenkaan ympäröimään mustaan aukkoon; sen ympärillä oli kaikki muu häipynyt näkymättömäksi.

Hänen oli siis kuoltava — hän häviäisi pois tämän maan pinnalta, kun tuo musta aukko leimahtaisi liekkiin. Hän odotti saavansa laukauksen suoraan päin silmiä; toisella puolen hän ei nähnyt mitään — vain täydellisen tuhoutumisen — mustan, sysimustan yön.

Hän saattoi erottaa revolverin piipun rihlauksen; uurteet häämöttivät heikosti. Kerrassaan ihmeellinen keksintö — panna kuula matkallaan kiertämään. Hän kuvitteli sen nävertävän hänen aivojaan hirvittävällä tarmolla. Hän koetti ajatella, takertua filosofiaansa tai uskoonsa ennen viimeistä syöksymistä; mutta hänen ruumiilliset tuntemuksensa olivat liian voimakkaat. Hermoja pisteli sormenpäihin asti, ja veri kohisi suonissa; kämmenet tuntuivat polttavan kuumilta.

Lucil hypähti pystyyn ja heittäytyi huudahtaen presidentin eteen.
"Odota, odota!" hän huusi. "Armoa!"

Molara kohtasi hänen katseensa, ja noista silmistä hän luki enemmänkin kuin pelkkää kauhua. Silloin hän lopulta tajusi; hän hätkähti ikäänkuin olisi tarttunut tulikuumaan rautaan. "Hyvä Jumala! se on totta!" hän voihkaisi. "Portto!" hän huusi tyrkäten vaimonsa luotaan ja iski häntä suulle vasemman kätensä selkäpuolella. Lucil kyyristyi huoneen etäisimpään nurkkaan. Molara käsitti nyt kaiken. Ase oli kääntynyt käyttäjäänsä vastaan. Hurja raivo valtasi hänet ja järkytti häntä niin, että kurkkua kouristi. Vaimo hylkäsi hänet, valta liukui hänen käsistään; kilpailija, vihollinen, mies jota hän sielunsa syvimmästä vihasi, pääsi kaikkialla voitolle. Tämä oli käynyt satimeen, mutta vain varastaakseen syötin; mutta pakoon ei hän pääsisi. Ymmärtäväisyydellä ja elämän rakkaudella oli rajansa. Hänen suunnitelmansa, hänen toiveensa, kostoa huutavan väkijoukon melu, kaikki häipyi hänen mielestään. Kuolema tasoittaisi heidän pitkän tilinsä, kuolema joka ratkaisi kaiken — juuri tässä silmänräpäyksessä. Mutta hän oli ollut sotilas ja toimi aina käytännöllisesti. Hän alensi revolveria ja jännitti sen vireeseen; yksi ainoa puristus tekisi onnistumiseen vieläkin varmemmaksi; sitten hän tähtäsi tarkoin.

Mutta Miguelin valpas äly oli tajunnut tilanteen muuttuneen, ja hän muisti, minkälaisiksi seuraukset saattoivat muodostua. Hän näki kepposen muuttuneen kaameaksi vakavuudeksi eikä unohtanut roskaväkeä. Hän iski revolverin ylöspäin ja luoti lensi Savrolan ylitse melkein hipaisten häntä.

Savun ja leimahduksen keskellä Savrola karahti vastustajaansa käsiksi ja kaatoi hänet maahan. Molara jäi alle, ja permantoon iskiessään hän pudotti revolverinsa. Toinen sieppasi sen, vääntäysi vapaaksi ja hypähti loitolle maassa viruvasta. Hetkisen hän seisoi siinä vaanien; hänen sydämessään heräsi nälkäinen murhanhimo syyhyttäen liipaisinsormea. Sitten presidentti nousi varsin verkalleen. Kaatuminen oli huumannut hänet; hän nojautui kirjakaappiin ja voihkaisi.

Kadulla kolkutettiin pääoveen. Molara kääntyi päin Lucilia, joka yhä oli kyyrysillään huoneen nurkassa, ja alkoi herjata häntä. Hänen luonteensa halvat, rumat ainekset kuulsivat sen kiilloituksen lävitse, minkä vaihteleva seuraelämä ja suurten asiain johto olivat levittäneet niiden ylle. Hänen sanansa eivät soveltuneet kuultaviksi eivätkä ansainneet tulla muistetuksi; mutta ne pistivät syvälle, ja Lucil vastasi uhmaavasti: "Tiesithän sinä, että minä olin täällä; sinä pyysit minua tulemaan! Sinä olet itse laatinut tämän satimen; vika on sinun!" Molara vastasi likaisella pistopuheella. "Minä olen viaton", huusi Lucil, "vaikka rakastankin häntä, niin silti olen viaton! Miksi sinä pyysit minua tulemaan tänne?"

Savrola alkoi hämärästi tajuta asian. "En tiedä", hän sanoi, "mitä halpamaisuuksia te olette suunnitelleet. Olen tehnyt teille liian paljon vääryyttä ottaakseni verenne vastuulleni; mutta menkää, menkää joutuin! Minä en siedä pitkälle teidän julkeuttanne. Menkää!"

Presidentti alkoi jälleen tyyntyä. "Minä olisin ampunut teidät omin käsin", hän sanoi, "mutta nyt sen saa tehdä plutoona sotamiehiä — viisi sotamiestä ja korpraali".

"Hän on oikeassa, teidän ylhäisyytenne", vastasi sihteeri. "Se olisi ollut taktillinen virhe."

Virallinen tapa, sanojen laatu, miehen maltillisuus palauttivat presidentin ennalleen. Hän astui ovea kohti, pysähtyi kaapin ääreen ja kaatoi itselleen mielenosoituksellisesti lasin konjakkia. "Takavarikoitu", hän sanoi kohottaessaan sitä valoa kohti, "hallituksen määräyksestä". Hän tyhjensi sen. "Huomenna minä ammutan teidät", hän lisäsi välittämättä siitä, että toisella oli kädessään revolveri.

"Olen tavattavissa raatihuoneella", virkkoi Savrola; "voitte tulla noutamaan, jos uskallatte."

"Kapinaa!" sanoi presidentti. "Pyh, minä poljen sen sammuksiin, ja teidät myöskin, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen."

"Tavalla tai toisella", sanoi presidentti. "Te olette ryöstäneet minulta kunniani; te vehkeilette riistääksenne minulta valtani. Tässä maailmassa ei ole tilaa meille molemmille. Voitte ottaa hempukkanne helvettiin."

Portailta kuului kiireisiä askeleita. Luutnantti Tiro lennätti oven auki, mutta seisahtui äkkiä hämmästyneenä huomatessaan sisällä olijat. "Kuulin laukauksen", hän sanoi.

"Aivan oikein", vastasi presidentti, "sattui pieni tapaturma, mutta onneksi ei tullut mitään vahinkoa. Suvaitkaa seurata minua palatsiin. Miguel, tule!"

"On parasta kiiruhtaa, teidän ylhäisyytenne", sanoi luutnantti. "Tänä iltana on liikkeellä paljon outoa väkeä, ja kadun päähän rakennetaan parhaillaan sulkua."

"Todellakin?" sanoi presidentti. "Meidän täytyy ryhtyä estämään heitä. Hyvää yötä", hän lisäsi Savrolan puoleen kääntyen; "me tapaamme toisemme huomenna ja päätämme silloin keskustelumme."

Mutta revolveri kädessään Savrola katsoi häneen lujasti ja päästi hänet menemään sanaakaan vastaamatta; äänettömyyttä häiritsivät jonkin aikaa vain Lucilin nyyhkytykset. Viimein, kun poistuvat askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin ja katuovi oli sulkeutunut, hän puhui: "Tänne minä en voi jäädä!"

Savrola mietti. "Teidän on parasta jäädä tänne toistaiseksi. Talo on teidän käytettävänänne, ja te saatte olla yksin. Minun täytyy lähteä heti raatihuoneelle; olen jo myöhästynyt — kello on melkein kaksitoista — hetki lähestyy. Sitä paitsi Molara lähettää poliiseja, ja minulla on suoritettavana velvollisuuksia, joita en voi välttää. Tänä yönä kadut ovat liian vaarallisia. Ehkä palaan aamulla."

Murhenäytelmä oli huumannut molemmat. Katkera katumus täytti Savrolan sydämen. Lucilin elämä oli tuhottu — oliko hän siihen syypää? Hän ei voinut sanoa, missä määrin hän oli syyllinen tai syytön; mutta asia jäi muuttumattoman murheelliseksi, saman tekevää kuka oli syyllinen. "Hyvästi", hän sanoi nousten. "Minun täytyy lähteä, vaikka sydän jääkin tänne. Minusta riippuu paljon — ystävien henki — kansan vapaus."

Ja niin hän poistui antautuakseen suureen peliin koko maailman nähden, kamppailemaan niiden pyrkimysten puolesta, jotka muodostavat suurimman osan miehen harrastuksia tässä elämässä; mutta tuolla toisella, naisella, joka nyt jäi kurjana yksikseen, ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa.

Ja sitten kellot alkoivat äkkiä soida kautta koko kaupungin, nopein, kärsimättömin lyönnein. Kajahti kaukainen torven törähdys ja kumea jymähdys — hälytystykin laukaus. Hälinä kasvoi; kadun päästä kuului rummunpärinää kokoontumaan kutsuen; joka taholta kohosi sekavia huutoja. Viimein erottui ääniä, jotka tekivät lopun kaikesta epäilystä — tap, tap, tap, ikäänkuin lukuisia puulaatikolta olisi kaukana paukuteltu — se oli etäistä kiväärinpauketta.

XVI LUKU

Sillä välin jatkoivat presidentti ja hänen molemmat seuralaisensa matkaansa kaupungin halki. Kaduilla liikkui paljon väkeä, ja siellä ja täällä kokoontui tummia olentoja ryhmiksi. Yhä selvemmäksi kävi vaikutelma, että tekeillä oli jotakin suurta; yksinpä ilmakin oli raskaana kuiskauksista. Katusulku, jota rakennettiin Savrolan talon edustalle, sai Molaran vakuutetuksi siitä, että kapina oli puhkeamassa; kilometrin päässä palatsista he tapasivat tiellään toisen. Kolmet vankkurit oli pysähdytetty ja käännetty poikittain kadulle, ja viitisenkymmentä miestä työskenteli äänettöminä lujittaakseen tätä estettä; toiset kiskoivat irti laakeita katukiviä; toiset kantoivat viereisistä taloista patjoja ja hiekalla täytettyjä laatikoita; mutta he eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota presidentin joukkueeseen. Kääntäen pystyyn kauluksensa ja painaen huopahattunsa syvään silmilleen hän kapusi sulun ylitse mieli täynnä näkemiään; tosin luutnantti herätti univormuineen hiukan uteliaisuutta, mutta kukaan ei yrittänyt ehkäistä hänen kulkuaan. Nämä miehet odottivat merkkiä.

Koko aikana Molara ei virkkanut sanaakaan. Vaaran lähetessä hän ponnisti ankarasti saavuttaakseen takaisin mielentyyneyden; mutta kaikesta tahdonlujuudesta huolimatta viha Savrolaa kohtaan täytti hänen mielensä niin perin pohjin, ettei siinä ollut tilaa muulle. Hänen saapuessaan palatsiin kapina puhkesi ilmi liekkiin kautta koko kaupungin. Lähetti toisensa jälkeen kiiruhti huonoja uutisia tuomaan. Muutamat rykmentit olivat kieltäytyneet ampumasta kansaa; toiset liittyivät siihen; kaikkialla nousi katusulkuja, ja palatsiin johtavat tiet suljettiin joka taholla. Vallankumouksen johtajat olivat kokoontuneet raatihuoneelle. Katujen varsille oli naulattu väliaikaisen hallituksen julistuksia. Eri osista kaupunkia kiiruhti upseereja palatsiin; muutamat olivat haavoittuneita, useat kiihkoissaan. Heidän joukossaan oli Sorrento, joka toi sen kauhistuttavan viestin, että kokonainen patteri tykistöä oli luovuttanut aseensa kapinallisille. Kello puoli neljältä kävi sähkeitse ja läheteiltä saaduista tiedoista ilmeiseksi, että suurin osa kaupunkia oli joutunut kapinallisten käsiin varsin heikon vastarinnan jälkeen.

Presidentti kesti kaiken tyyneydellä, joka paljasti hänen kovan, jyrkän luonteensa täyden voiman. Hänellä olikin käytettävä hirvittävä kiihotin. Katusulkujen ja niitä reunustavien kapinallisten takana olivat raatihuone ja Savrola. Hänellä oli silmiensä edessä vihollisensa kasvot; kaikki muu tuntui melkein merkityksettömältä. Kuitenkin hän sai tästä ahdistavasta pakosta purkautumistilaisuuden raivolleen, vastakiihottimen tuskalleen; musertaa kapina, mutta ennen kaikkea surmata Savrola, sitä hänen sydämensä nyt kaipasi.

Loppuyö käytettiin järjestämään joukkoa, jonka oli määrä lähteä liikkeelle aamun sarastaessa. Käytettävissä oli vain muutama sata uskollisia miehiä, jotka olivat taistelleet Molaran johtamina edellisessä sodassa, seitsemänkymmentä vakinaisen armeijan upseeria, joiden uskollisuus oli epäämätön, ja jäljellä oleva kaartinpataljoona sekä osasto aseellisia poliiseja. Tämä joukko uskollisia miehiä, lukumäärältään alle tuhannenneljänsadan, kokoontui aukeamalle palatsin edustalle ja vartioi sinne johtavia katuja, odotellessaan auringon nousevan.

Heidän kimppuunsa ei käyty. "Lujittakaa asemamme kaupungissa", oli Savrola määrännyt, ja kapinalliset ahersivat katusulkujen kimpussa, joita kohosi säännöllisin välimatkoin joka taholle. Presidentin luo saapui yhä edelleen viestejä, milloin tärkeämpiä, milloin vaatimattomampia. Louvet ilmaisi kiireisesti kyhätyssä kirjeessä kauhunsa vallankumouksen johdosta ja selitti mielipahakseen käyneen mahdottomaksi liittyä presidentin seuraan palatsissa. Hänen täytyi mitä kiireimmin poistua kaupungista; muuan sukulainen oli vaarallisesti sairastunut. Hän vannotti Molaraa luottamaan sallimukseen; omasta puolestaan hän oli varma siitä, että vallankumoukselliset kukistettaisiin.

Presidentti luki tämän huoneessaan kuivasti, kylmästi naurahtaen. Hän ei ollut koskaan luottanut vähintäkään Louvet'n rohkeuteen, hän oli aina käsittänyt, että vaaran tullen tämä olisi aivan hyödytön ja täydellinen pelkuri. Hän ei moittinut ministeriään; miehellä oli hyvät puolensa, ja sisäministeriön johtajana hän oli kerrassaan suurenmoinen; mutta sota ei kuulunut hänen alaansa.

Hän ojensi kirjeen Miguelille. Sihteeri luki sen ja jäi miettimään. Ei hänkään ollut soturi. Ilmeisesti peli oli nyt menetetty, eikä hänen kannattanut uhrata henkeään yksinomaan tunteellisista syistä, kuten hän sanoi itselleen. Hän ajatteli osaa, jota oli näytellyt yöllisessä draamassa. Se takaisi hänelle muutamia mahdollisuuksia; ainakin kävi päinsä turvata itseään molemmille tahoille. Hän otti arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Molara asteli pitkin lattiaa.

"Määräystä satamalinnakkeen komentajalle", vastasi Miguel vitkastelematta; "teen hänelle selkoa tilanteesta ja käsken häntä säilyttämään asemansa mistä hinnasta hyvänsä."

"Se on tarpeetonta", virkkoi Molara, "joko hänen miehensä ovat pettureita tai eivät ole".

"Olen kehoittanut häntä", selitti Miguel kiireisesti, "tekemään aamun koitteessa valehyökkäyksen palatsia kohti, jos hän voi luottaa väkeensä. Se synnyttää häiriöitä."

"Hyvä on", sanoi presidentti väsyneesti; "mutta epäilen, joutuuko se koskaan hänen käsiinsä, ja hänellä on niin vähän väkeä käytettävissä, kun linnakkeet ensin on miehitetty riittävästi".

Sisään astui vahti sähkösanomaa tuoden. Lennätintoimiston virkailija, hallituksen kannattaja, tuntematon kunnian mies, oli tuonut sen itse kulkien katusulkujen keskitse harvinaisen onnekkaasti ja rohkeasti. Presidentin murtaessa kuorta Miguel nousi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän tapasi kirkkaasti valaistussa käytävässä palvelijan, joka tosin oli peloissaan, mutta silti käyttökelpoinen. Hän puhui miehelle kiireisesti ja matalalla äänellä: kaksikymmentä puntaa, raatihuone, mistä hinnasta hyvänsä olivat ytimenä hänen ohjeissaan. Sitten hän palasi virkahuoneeseen.

"Kas tässä", sanoi Molara; "vielä ei kaikki ole mennyttä". Sähkösanoma oli saapunut Brienziltä Lorenzon tienoilta: "Selvittäkää linja. Strelitz ja kaksi tuhatta kapinallista pyrki Mustaan solaan tänään iltapäivällä. Olen torjunut heidät takaisin suurta mieshukkaa tuottaen. Strelitz on vangittu. Ajan takaa jäännöksiä. Odotan määräyksiä Turgaan." "Tämä on heti tehtävä tunnetuksi", hän sanoi. "Antakaa painaa tuhat jäljennöstä ja levittäkää ne kannattajiemme keskuuteen ja myöskin kaupunkiin niin laajalti kuin mahdollista."

Tämän voitonsanoman ottivat riemuiten vastaan osastot, jotka olivat kokoontuneet palatsin aukiolle, ja ne odottivat kärsimättöminä aamun koittoa. Lopulta alkoi taivaalla näkyä sarastusta, ja muut valot, etäisten tulipalojen rusotus kalpenivat. Mukanaan Sorrento, muutamia ylempiä upseereja sekä adjutanttinsa Tiro presidentti laskeutui portaita alas, kulki pihamaan poikki ja astui sitten palatsin suuresta portista aukiolle, minne hänen valtansa viimeiset varat olivat kokoontuneet. Hän käyskenteli ympäri ja puristi oikealle ja vasemmalle näiden uskollisten ystäväin ja kannattajain käsiä. Sitten hänen katseensa havaitsi kapinallisten julistuksen, jonka joku uskalikko oli kiinnittänyt muuriin pimeyden suojaamana. Hän astui luo ja luki sen lyhdyn valossa. Savrolan tyylistä ei voinut erehtyä. Nuo lyhyet, terävät lauseet, joissa kansaa kehotettiin tarttumaan aseisiin, kajahtivat kuin torven kutsu. Julistuksen poikitse oli myöhemmin kiinnitetty kapea punainen liuska, jommoisia teatteri-ilmoituksissa käytetään näytäntöajan ilmoittamiseksi. Se oli olevinaan sähkösanoman jäljennös ja kertoi seuraavaa: Valtasin tänä aamuna Mustan solan. Diktaattorin joukot peräytyvät kaikkialla. Marssimme Lorenzoa kohti. Strelitz.

Molara värisi kiukusta. Savrola ei halveksinut pikkuseikkoja eikä jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. "Julkea valehtelija!" huomautti presidentti; mutta hän tajusi sen miehen mahdin, jonka aikoi musertaa, ja hetken ajan epätoivo velloi hänen sydäntään ja tuntui jäätävän hänen verensä. Ankarasti hän karkoitti tämän tunteen mielestään.

Upseerit olivat jo saaneet yksityiskohtaisesti kuulla suunnitelmasta, jonka suurimpana etuna oli sen rohkeus. Kapinallisten oli onnistunut panna yrityksensä alkuun; hallitus vastaisi siihen "valtiokaappauksella". Joka tapauksessa isku oli suunnattu kapinan sydämeen, ja jos se osuisi maaliinsa, silloin tulos olisi ratkaiseva. "Kapinan mustekalalla, hyvät herrat", virkkoi presidentti ympärillään seisoville, viitaten vallankumoukselliseen julistukseen, "on pitkät kädet. On välttämätöntä katkaista siltä pää." Ja vaikka kaikki tunsivatkin yrityksen hurjan uskaliaaksi, he olivat kuitenkin urhoollisia miehiä ja tiesivät, mitä tahtoivat.

Palatsin erotti raatihuoneesta lähes kahden kilometrin pituinen leveä, mutta polveileva katu; tätä ja kapeampia sivukatuja myöten joukko lähti nyt etenemään kolmessa osastossa. Presidentti kulki jalan keskiosaston mukana; Sorrento komensi vasenta sivustaa, joka oli uhatuimmassa asemassa. Verkalleen ja tuon tuostakin pysähtyen, pysyäkseen keskenään yhteydessä, nämä joukot marssivat äänettöminä katuja pitkin. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan sielua; taloissa olivat kaikki akkunaluukut suljetut, kaikki ovet teljetyt; ja vaikka itäinen taivas alkoikin vähitellen kirkastua, vallitsi kaupungissa yhä vielä hämärä.

Etummaiset rivit tunkeutuivat eteenpäin pääkatua myöten, juosten puulta puulle ja pysähtyen varovaisesti jokaisen luo kurkistellakseen pimeyteen. Äkkiä, heidän kiertäessään muuatta polveketta, edestä päin kajahti laukaus. "Eteenpäin!" huudahti presidentti. Torvet toitottivat hyökkäykseen ja rummut pärisivät. Hämärässä valaistuksessa häämötti parin sadan kyynärän päässä katusulun ääriviivat; se ulottui mustana möhkäleenä kadun poikki. Sotamiehet kohottivat huudon ja heittäytyivät juoksuun. Ymmälle joutuneina katusulun puolustajat alkoivat ampua umpimähkään, ja nähtyään sitten rynnäkön merkitsevän täyttä totta ja epätietoisina vihollisten voimasta he alkoivat vetäytyä, kun vielä oli aikaa. Katusulku vallattiin tuossa tuokiossa, ja hyökkääjät tunkeutuivat edelleen menestyksen kannustamina. Katusulun takana oli oikealle ja vasemmalle ulottuva poikkikatu. Joka taholta ruvettiin ampumaan, ja kiväärien äänekäs paukkina kajahteli rakennusten seinistä. Sivustaosastot olivat kohdanneet katusulkujen luona tuimaa vastarintaa, mutta keskusta-aseman valtaaminen muutti tilanteen, ja myöskin niiden puolustajat pakenivat yhdessä sekasorrossa, peläten muutoin joutuvansa saarroksiin.

Päivä oli jo valjennut, ja kaduilla tarjoutui nähtäväksi omituinen näky. Kahakoitsijat syöksyivät puulta toiselle, ja taulua kirjavoitsi kaikkialla sarja vähäisiä sinertäviä savutuprahduksia. Peräytyvät kapinalliset jättivät haavoittuneet toverinsa jälkeensä, ja sotamiehet seivästivät nämä armottomasti pistimiinsä. Laukauksia pamahteli rakennusten akkunoista ja kaikenlaisista suojapaikoista lyhtypylvään, ilmoituskioskin, haavoittuneen miehen, kumoon kaadettujen vaunujen takaa. Kiväärituli oli varsin tuhoisa, ja kadut aukenivat aivan paljaina. Haluten päästä suojaan, molemmat puolet murtautuivat taloihin ja laahasivat kadulle tuoleja, pöytiä ja makuuvaate-kasoja; ja vaikka niistä olikin vain vähän turvaa, ei niiden takana kuitenkaan tuntenut olevansa aivan alttiina luodeille.

Kaiken aikaa sotaväki eteni yhtä mittaa, vaikka miehiä kaatuikin tuon tuostakin; mutta vähitellen kapinallisten tuli kävi kiivaammaksi. Joka hetki riensi paikalle enemmän väkeä; sivustoja ruvettiin ahdistamaan ankarasti; saartava vihollinen tunkeutui kohti sivukatuja myöten, joiden säilyttäminen olisi vaatinut presidenttiä yhä heikontamaan niukkoja voimiaan. Viimein kapinalliset herkesivät peräytymästä; he olivat ennättäneet tykkiensä luo, joista neljä oli järjestetty riviin kadun poikki.

Raatihuone oli nyt vain muutaman sadan metrin päässä, ja Molara kannusti sotamiehiään äärimmäisiin ponnistuksiin. Hurja yritys vallata tykit pistinhyökkäyksellä torjuttiin, siinä menetettiin kolmekymmentä surmattua ja haavoittunutta, ja hallituksen joukot etsivät suojaa sivukadulta, joka ulottui suorakulmaisesti pääkadun poikitse. Tämä joutui vuorostaan vihollisten valtaan, jotka kiirehtivät osastojen ympäritse ja alkoivat uhata niiden paluutietä.

Ammunta oli nyt käynyt yleiseksi pitkin laajaa puoliympyrää. Toivoen saavansa tilapäiset tykkimiehet karkoitetuiksi asemistaan tunkeutuivat hallituksen joukot taloihin pääkadun kummallekin puolen, kiipesivät katoille ja alkoivat ylhäältä päin ammuskella vastustajiaan. Mutta kapinalliset omaksuivat saman menettelytavan, ja koko suunnitelma hupeni hurjaksi, mutta tuloksettomaksi kahakoitsemiseksi savupiippujen ja kattoreunamain keskellä.

Presidentti antautui miehuullisesti vaaralle alttiiksi. Siirtyen osastolta toiselle hän elähytti seuralaisiaan esimerkillään. Tiro, joka pysytteli aivan hänen kintereillään, oli nähnyt sotaa kylliksi havaitakseen, että pidätys muodostuisi tuhoisaksi heidän mahdollisuuksilleen. Jokainen hetki oli kallisarvoinen; aika kului käsistä, ja tuo vähäinen sotajoukko oli jo melkein kauttaaltaan saarroksissa. Hän oli ottanut käteensä kiväärin ja auttoi juuri murtamaan erään talon ovea, kun hän näki hämmästyksekseen Miguelin. Sihteeri oli aseistautunut. Tähän asti hän oli huolellisesti pysytellyt peräpuolella ja välttänyt vaaraa lymyillen puiden suojassa, mutta nyt hän astui rohkeasti ovelle ja alkoi hänkin puolestaan takoa sitä murskaksi. Tuskin se työ oli suoritettu, kun hän hyökkäsi sisään ja juoksi portaita ylös huudahtaen: "Tänään me olemme kaikki sotureita!" Joukko jalkaväkeä seurasi häntä ammuskellakseen alakerroksen akkunoista, mutta Tiro ei saattanut luopua presidentin rinnalta; joka tapauksessa Miguelin urheus hämmästytti ja miellytti häntä.

Ennen pitkää kaikille selvisi, että yritys oli epäonnistunut. Heitä vastassa oli liian suuri ylivoima. Kolmasosa presidentin joukosta oli kaatunut tai haavoittunut, kun annettiin käsky murtautua takaisin palatsiin päin. Joka taholla tunkeutui riemuitseva vihollinen heitä kohti. Vähäiset osastot sotureita, joilta oli katkaistu pääsy peräytyvän pääjoukon yhteyteen, puolustautuivat epätoivon hurjuudella taloissa ja katoilla. Ajan mittaan he saivat melkein jok'ikinen surmansa, sillä veri kuohui kiihkeänä ja armon anominen oli ajan tuhlausta. Toiset sytyttivät taloja tuleen ja koettivat päästä pakoon savun suojassa; mutta varsin harvalle se onnistui. Toiset taasen, niiden joukossa Miguel, lymyilivät komeroissa ja kellareissa, mistä he sukelsivat esiin, kun mielet olivat jälleen käyneet inhimillisiksi eikä antautuminen ollut enää tuntematon sana. Oikea osasto, jonka muodosti viisi kaartinkomppaniaa, joutui kokonaan saarroksiin ja laski aseensa saatuaan kapinallisten päälliköltä lupauksen, että henki säästettäisiin. Lupaus pidettiin, ja kävi ilmeiseksi, että vallankumouksellisten ylimmät johtajat koettivat kaikin voimin hillitä seuralaisten raivoa.

Hallituksen kannattajain päävoima kamppaili yhteen ainoaan joukkoon sotkeutuneena itselleen tietä palatsia kohti, menettäen väkeä joka askeleella. Mutta tappioistaan huolimatta se oli yhä vaarallinen pysähdyttää. Muuan kapinallisosasto, joka asettui peräytymistietä katkaisemaan pyyhkäistiin olemattomiin hurjalla hyökkäyksellä, ja sitten koetettiin järjestyä uudelleen. Mutta kiväärituli oli säälimätön ja taukoamaton, ja ennen pitkää peräytyminen muuttui paoksi. Se aiheutti murhaavan takaa-ajon, jossa vain noin kahdeksankymmentä miestä pelastui vankeudesta tai kuolemasta ja pääsi presidentin sekä Sorrenton keralla hengissä palatsiin. Suuret portit suljettiin ja heikko linnake valmistausi puolustautumaan viimeiseen asti.

XVII LUKU

"Tämä", sanoi luutnantti Tiro eräälle tykistökapteenille, kun he olivat päässeet sisään portista, "on paras leikki, missä milloinkaan olen ollut mukana".

"Minun mielestäni se onnistui peräti huonosti", vastasi toinen; "ja kun he panivat tykkinsä toimimaan, silloin olin varma tappiosta".

"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt olla ratsuväkeä."

"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni, jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."

"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat haavoittuneetkin?"

"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."

Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut, paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta, että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille kohdalle.

Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa. Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä. Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan loppuun asti.

Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta, päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään, hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi — ennen kaikkea juuri hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.

Kello yhdentoista tienoissa alkoivat vihollisen tarkka-ampujat tunkeutua taloihin, jotka ympäröivät palatsin julkisivua. Ennen pitkää pamahti eräästä yläkerroksen akkunasta laukaus; seurasi sarja toisia, ja pian oli kiivas ammunta täydessä käynnissä. Puolustajat vastasivat varovaisesti muuriensa suojasta. Luutnantti Tiro ja muuan kaartin kersantti, Molaran vanha sotatoveri, olivat sijoittuneet vahtituvan akkunaan ison portin vasemmalle puolelle. Molemmat olivat hyviä ampujia. Luutnantti oli täyttänyt taskunsa panoksilla, kersantti järjesti varastonsa siroiksi pikku riveiksi akkunalaudalle. Paikaltaan he saattoivat ampua suoraan pitkin katua, joka johti aukiolle ja portille päin. Vahtituvan ulkopuolella puuhaili yhä kymmenkunta upseeria ja miestä lujittaakseen porttia varmemmaksi. He koettivat työntää suurta lautaa maan ja toisen poikkihirren väliin; jos kapinalliset pyrkisivät murtamaan portin auki rynnäköllä, niin se kykenisi kyllä kestämään heidän yrityksensä.

Ympäröivistä taloista suuntautuva ammunta tuotti enemmän kiusaa kuin vahinkoa, mutta useita luoteja iski tilapäisten ampumareikien kiviin. Linnake ampui verkalleen ja huolellisesti, karttaen tuhlaamasta varojaan tai turhaan paljastautumasta. Äkkiä ilmestyi kolmisen sadan kyynärän päässä joukko miehiä kadulle, joka johti palatsin portille, ja he alkoivat kiireesti työntää ja vetää jotain eteenpäin.

"Pitäkää varanne", huusi Tiro työskentelevälle osastolle, "ne tuovat esille tykin"; ja tarkkaan tähdäten hän ampui lähenevää vihollista. Myöskin kersantti ja kaikki muut tämän osan puolustajista ryhtyivät harvinaisen tarmokkaasti ampumaan. Lähestyvä joukko hiljensi vauhtiaan. Siitä alkoi jäädä pois miehiä. Useat etummaisista hellittivät kätensä; toiset rupesivat kuljettamaan näitä pois. Hyökkäys hupeni tyhjiin. Sitten pari, kolme miestä juoksi takaisin yksinään. Se sai kaikki muutkin pyörtämään pois ja ryntäämään sivukadulle suojaa etsien; tykki, muuan vallatuista kaksitoistanaulaisista, ja hyljättynä keskelle katua, ympärillään toistakymmentä muodotonta mustaa esinettä.

Linnake kohotti eläköön-huudon, johon ympäröivistä taloista vastattiin yltyvällä kivääritulella.

Kului neljännestunti, sitten kapinalliset sukelsivat sivukaduilta päätielle ja alkoivat työntää sitä myöten neljiä jauhosäkeillä täytettyjä vankkureita. Jälleen puolustajat ammuskelivat tiheään. Säkkeihin osuessaan heidän luotinsa nostattivat omituisia maidonkarvaisia pilviä; mutta liikkuvien suojiensa turvissa hyökkääjät etenivät tasaisesti. He saapuivat tykin luo ja alkoivat tyhjentää vankkureita, työntäen säkit ulos takaapäin, kunnes niistä oli muodostunut säännöllinen rintasuojus, jonka taakse he polvistuivat. Muutamat alkoivat ampua; toiset ryhtyivät puuhaamaan tykin ääressä, johon linnake nyt suuntasi tulensa. Kaksi miestä menetettyään heidän onnistui saada se ladatuksi ja suunnatuksi porttia kohti. Kolmas mies lähestyi kiinnittääkseen kitkaputkea, jonka avulla se laukaistiin.

Tiro tähtäsi tarkkaan ja luoti sai tuon etäisen olennon lyyhistymään kokoon.

"Suoraan keskipisteeseen", sanoi kersantti kiitellen ja kumartui eteenpäin ampuakseen toista, joka hurjan rohkeana lähestyi laukaistakseen tykin. Hän tähtäsi pitkään, osatakseen varmasti maaliin; pidättäen henkeään hän alkoi hiljalleen pusertaa liipasinta, kuten ampumiskirjat neuvovat. Äkkiä kuului omituinen ääni, puolittain jysähdys, puolittain räjähdys. Tiro kyyristyi äkkiä vasemmalle ja välttyi siten veriruiskeesta, joka lennätti ympärille muitakin ruumiin aineksia. Kersantin oli surmannut luoti, joka oli tavoittanut hänet juuri kun hän kurkisti ampumareiästään. Etäinen mies oli kiinnittänyt putkensa, ja nuoraan tarttuen hän vetäytyi nyt taaksepäin laukaistakseen tykin.

"Pois portilta", huusi Tiro työjoukolle; "minä en voi pidättää niitä!" Hän kohotti kiväärinsä ja ampui umpimähkään. Samassa tuokiossa tykistä puhkesi esiin iso savupilvi ja toinen tuprahti portilla. Puuaines oli murskautunut palasiksi ja lensi ylt'ympäri pommin sirpaleiden kera levittäen kuolemaa ja tuhoa työjoukkoon, joka pyrki suojaan.

Pitkä, äänekäs hurraahuuto kajahti joka taholta ympäröivistä taloista, ja siihen yhtyivät tuhannet, jotka odottelivat loitommalla ja olivat kuulleet tykin jymähdyksen. Ensinnä kapinallisten tuli yltyi, mutta pian alkoi torvi soida itsepintaisesti, ja parinkymmenen minuutin kuluttua kiväärituli taukosi kokonaan. Sitten erään katusulun takaa läheni muuan mies kantaen valkoista lippua ja kahden muun seuraamana. Palatsista suostuttiin välirauhaan heiluttamalla nenäliinaa. Lähetystö saapui suoraa päätä murskatulle portille, ja johtaja astui sen kautta pihaan. Useat puolustajista poistuivat asemiltaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitkä ehdot hän tarjosi. Mies oli Moret.

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan", hän sanoi. "Teidän henkenne säästetään, kunnes teidät lainmukaisesti on tuomittu."

"Kääntykää minun puoleeni", virkkoi Sorrento astuen esiin; "minä olen täällä päällikkönä."

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan tasavallan nimessä", toisti Moret äänekkäästi.

"Kiellän teitä puhuttelemasta näitä sotilaita", sanoi Sorrento. "Jos sen vielä kerran teette, niin lippunne ei ole teitä suojeleva."

Moret kääntyi häntä kohti. "Vastarinta on hyödytöntä", hän virkkoi. "Miksi kuluttaisitte enempää ihmishenkiä? Antautukaa, niin teidän henkenne säästetään."

Sorrento mietti asiaa. Ehkä kapinalliset tiesivät, että laivasto oli tulossa; muussa tapauksessa, hän arveli, he eivät tarjoaisi ehdollista antautumista. Oli välttämätöntä voittaa aikaa. "Me tarvitsemme kaksi tuntia harkitaksemme ehtoja", hän selitti.

"Mahdotonta", vastasi Moret päättäväisesti. "Teidän on antauduttava heti, juuri tässä paikassa."

"Sellaisiin emme rupea", virkkoi sotaministeri. "Palatsia voidaan puolustaa. Me pidämme sen vallassamme, kunnes laivasto ja voittoisa kenttäarmeija ennättävät palata."

"Sotamiehet", sanoi Moret kääntyen jälleen miehiin päin, "pyydän teitä ajattelemaan henkeänne. Minä tarjoan hyvät ehdot; älkää hyljätkö niitä."

"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin revolverinsa.

Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi. Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"

Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan, ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet, että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.

Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä. Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan; hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta. "Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"

"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä enää".

Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti: Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit, sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan puolesta. — Savrola. Ja Sorrento oli surmannut hänet — ainoan ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.

Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.

Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja. Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi. Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä, joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella — hänelle täytyi lähettää sana — mutta kuinka?

Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille: "Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra eversti?"

Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä, niin ette arastele enää tuolla lailla."

"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän antautumisemme."

"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan pois koiransa."

Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin aivot toimimaan. Savrola — hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista. Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia, kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa, sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan, ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."

Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan. "Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.

Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä; mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet, jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja, ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.

Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä. Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja. Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat viiltämään kainalokuoppia.

Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän pyörähti — luiskahti — tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.

Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan, jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos. Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.

Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen, missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.

Luutnantti oli nähnyt kyllikseen. Huonetta vastapäätä oli ovi, jota peitti verho, ja tämän taakse hän nyt livahti. Siitä ei voinut nähdä mitään, mutta hän kuunteli jännittyneenä.

"Hän kumartui ulos akkunasta ampuakseen — silloin osui luoti —
suoraan keuhkojen puhki kaiketi — hän laukaisi ilmaan ja karjaisi."
Sitten hän lisäsi matalammalla, mutta yhä vielä kuuluvalla äänellä:
"Hän on mennyttä miestä."

"Taitaa olla jotain sanomista akka rukalleen, ennenkuin tulee lähtö eteen." virkkoi muuan vallankumouksellisista, puheesta päätellen työläinen. "Mitäs sinä tahdot, kaveri?"

Kokonaiseen minuuttiin ei huoneesta kuulunut mitään; sitten kajahti karjahdus.

"Tuhat tulimmaista, kyllä me sen nujerramme!" sanoi työläinen, ja kaikki kolme töytäsivät verhon peittämän oven ohitse ja juoksivat yläkertaan. Eräs heistä seisahtui juuri oven eteen; hän panosti kivääriään, eikä patruuna ottanut painuakseen sisään; hän iski sitä lattiaan, ilmeisesti menestyksellä, sillä luutnantti kuuli lukon lipsahtavan ja sitten kiireiset askeleet seurasivat toisia katolle päin.

Nyt hän sukelsi esiin piilopaikastaan ja hiipi alaspäin. Mutta kulkiessaan avoimen oven ohitse hän ei voinut olla katsahtamatta sisään. Haavoittunut huomasi hänet samassa silmänräpäyksessä. Hän kohottausi puoliksi pystyyn ja ponnisti voimiaan äärimmilleen voidakseen huutaa; mutta hän ei saanut syntymään ainoatakaan kuuluvaa ääntä. Tiro silmää hetkisen tuota tuntematonta, josta sattuma oli tehnyt hänen leppymättömän vihamiehensä, ja sitten, sen julman paholaisen yllyttämänä, joka väijyy ihmisten sydämessä ja herää verenvuodatuksesta ja vaarasta, hän heitti lentosuukon hurjasti ja katkerasti pilkaten. Toinen vaipui selälleen tuskan ja raivon kouristuksesta ja jäi ilmaa haukkoen lattialle makaamaan. Luutnantti riensi tiehensä. Alimpaan kerrokseen päästyään hän kääntyi keittiöön, jonka akkunat olivat vain kuuden jalan päässä maasta. Hän kiipesi ikkunalaudalle, pudottausi takapihalle ja sitten, tuntien äkkiä hurjaa pelkoa, hän alkoi juosta täyttä vauhtia — kintereillään kauhu, jonka palava toivo aiheuttaa.

XVIII LUKU

Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita. Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa. Toista oli taloissa.

Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas. Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.

Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta; toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.

Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä, joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan. He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku kasvoi kasvamistaan.

Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio, jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari, kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.

Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain Lucil sekä talon ja kadun numero — sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: Kaupunki ja linnakkeet ovat meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin.

Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon — neljännestä vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko, lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin taholta.

Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin, alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat yhtä mittaa.

Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.

Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi. Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle, syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.

Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta, joka alituisesti läheni.

Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.

Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä — sinipukuisia sotilaita — kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne raukkamaiset lurjukset — eteenpäin, pojat!"

Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse; hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan pieluksiin.

Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet. Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli Savrolaa. Ja sitten hän rukoili — rukoili kuin kouristuksessa, lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat, jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja häviötä puolisolleen, presidentille.

Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä. "Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta; äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään. Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi, potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.

Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.

Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö, ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.

Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta minä olen piilopaikan tarpeessa."

"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."

"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.

Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli kaupungissa jälleen verraten hiljaista.

Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului ihmisiä nousevan yläkertaan.

"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti tämän teille."

"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen, että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin: Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu muutamassa tunnissa.

Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen. Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt. Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut "ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon, lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: Terveenä ja turvassa.

Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata presidentin", hän selitti.

"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.

Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän opastaa teidät raatihuoneelle."

Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he nähneet häntä sen koommin.

Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi häntä, ja pian — sellainen on ihmismieli — munat ja käristetty sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia, ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä. Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.

Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla, se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu, suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita, joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.

Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista, ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.

XIX LUKU

Luutnantti Tiro saapui raatihuoneelle turvallisesti, sillä vaikka kadut olivatkin täynnä kiihtynyttä väkeä, niin nämä olivat rauhallisia kansalaisia, ja hänen selittäessään, että hän oli lähetetty Savrolaa tapaamaan, he sallivat upseerin jatkaa matkaansa. Kunnallistalo oli komea rakennus, laadittu valkoisesta kivestä ja runsaasti koristettu kuvapatsailla ja veistoksilla. Sen edustalla oli rauta-aidan kiertämänä avara pihamaa, johon päästiin kolmesta portista; keskellä pihaa pulppusi alituisesti suuri suihkulähde manalle muuttaneiden kunnallisten merkkihenkilöiden marmoripatsaiden ympäröimänä. Koko laitos oli täysin Lauranian rikkaan ja loistavan pääkaupungin arvoinen.

Keskiportilla seisoi vahdissa kaksi kapinallista sotamiestä pistimet kivääriin kiinnitettyinä, eivätkä nämä sallineet kenenkään käydä sisään, ellei hänellä ollut virallista lupaa. Pihamaan poikki kiirehti lakkaamatta lähettejä, ja viestintuojia saapui tai poistui täyttä laukkaa. Porttien ulkopuolella seisoi suuri väkijoukko, enimmäkseen rauhallisena, joskin voimakkaan kiihtymyksen valtamana, ja se täytti kokonaan leveän kadun. Siinä kierteli hurjia huhuja ja mielet olivat ankarasti kuohuksissa. Etäältä kuului selvästi uhkaavaa ammuntaa.

Tiro tunkeutui väkijoukon lävitse suuremmitta vaikeuksitta, mutta portilla vahdit sulkivat häneltä tien. He kieltäytyivät päästämästä häntä sisään, ja tuokion ajan hän pelkäsi antautuneensa vaaraan turhan vuoksi. Onneksi sentään muuan kunnallisviraston palvelijoista, joka maleksi pihamaalla, tunsi hänet Molaran adjutantiksi. Hän kirjoitti nimensä paperipalaselle ja pyysi miestä viemään sen Savrolalle eli, kuten häntä nyt nimitettiin, yhteishyvän valiokunnan presidentille. Palvelija poistui, ja kymmenen minuutin kuluttua hän palasi mukanaan upseeri, jonka rinnalla loisti vallankumouksellisen puolueen punainen olkavyö; tämä pyysi luutnanttia seuraamaan viipymättä.

Raatihuoneen eteishalli oli täynnä kiihtyneitä ja suulaita patriootteja, jotka hartaasti halusivat palvella vapauden asiaa, jos sen saattoi tehdä henkeään uskaltamatta. Kaikilla oli punainen nauharuusu, ja he juttelivat äänekkäästi pohtien taisteluviestejä, joita sanansaattajat toivat ja jotka sitten naulattiin seinille. Tiro ja hänen oppaansa kulkivat hallin halki ja kiirehdittyään käytävää pitkin saapuivat erään pienen valiokuntahuoneen ovelle. Sen vaiheilla oleili useita vartioita ja lähettejä; ovella seisoi vahtina upseeri. Hän avasi oven ja ilmoitti luutnantin saapuneen.

"Hyvä on", virkkoi tuttu ääni, ja Tiro astui sisään. Se oli pieni laudoilla vuorattu huone, seinissä kaksi korkeata ja syvälle muuriin upotettua akkunaa, joita raskaat, haalistuneet punertavat verhot reunustivat. Savrola istui kirjoittamassa keskelle lattiaa sijoitetun pöydän ääressä; Godoy ja Renos keskustelivat akkunan luona; neljäs henkilö, jota hän ei sillä haavaa tuntenut, kirjoitteli uutterasti eräässä nurkassa. Suuri demokraatti kohotti katseensa.

"Hyvää huomenta, Tiro", hän sanoi hilpeästi, ja nähtyään sitten nuorukaisen kasvoilla vakavan ja malttamattoman ilmeen hän tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Tiro ilmoitti kiireesti presidentin haluavan luovuttaa palatsin.

"Hyvä", virkkoi Savrola, "Moret on siellä, ja hän on jo valtuutettu suostumaan siihen."

Savrola oli käynyt aivan kalpeaksi; hän piti Moret'sta ja he olivat kauan olleet ystävyksiä. Hänet valtasi inho koko liikettä kohtaan; hän tukahutti sen, nyt ei ollut aikaa surra. "Tarkoitatteko, ettei kansa hyväksy antautumista?"

Savrola otti paperin, joka sijaitsi hänen vierellään pöydällä. "Tämä on lähetetty puoli yhdeltä."

Tiro katsahti siihen. Siihen oli merkitty Moret ja se ilmoitti seuraavaa; Valmistaudun loppurynnäkköön. Kaikki hyvin.

"Se on väärennys", virkkoi luutnantti peittelemättä. "Lähdin itse liikkeelle ennen puolta yhtä, ja siihen mennessä herra Moret oli ollut hengetönnä jo kymmenen minuuttia. Joku toinen on anastanut johdon."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Savrola hypähtäen pystyyn pöytänsä äärestä. "Kreutze!" Hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä. "Tulkaa; ihan varmasti hän murhaa Molaran ja kaikki muutkin, ellei häntä estetä siitä. Minun täytyy lähteä sinne mieskohtaisesti."

"Täällä ei ole ketään, joka kykenisi pitämään kansaa aisoissa, ellette halua lähteä itse."

"Minäkö! Se ei tule kysymykseenkään!" sanoi Godoy joutuisasti. "Se olisi hyödytöntä; minulla ei ole mitään valtaa roskaväen keskuudessa."

"Sellainen ääni ei teidän kellossanne ole ollut koko aamua", vastasi Savrola rauhallisesti, "ei ainakaan siitä pitäen kuin hallituksen hyökkäys saatiin torjutuksi". Kääntyen sitten Tiron puoleen hän sanoi: "Lähdetään."

He olivat juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Tiro huomasi, että nurkassa istuva kirjuri katseli häntä. Hämmästyksekseen hän tunsi Miguelin.

Sihteeri kumarsi ivallisesti. "Täällä siis tavataan", hän sanoi; "menettelitte viisaasti, kun seurasitte minun esimerkkiäni".

"Te loukkaatte minua", virkkoi Tiro syvästi halveksien. "Rotat hylkäävät uppoavan laivan."

"Sitä viisaampia ne ovat", vastasi sihteeri; "eivät ne tuottaisi mitään hyötyä jäämällä siihen. Olen aina kuullut, että adjutantit poistuvat ensimmäisinä taistelusta."

"Te olette helvetin saastainen koira", virkkoi luutnantti eksyen takaisin siihen alkuperäiseen väittelytapaan, joka oli hänelle tutumpi.

"En voi odottaa kauempaa", virkkoi Savrola äänellä, joka kuului selvältä käskyltä. Tiro totteli, ja he poistuivat yhdessä.

Kuljettuaan käytävää pitkin ja hallin halki, missä Savrolalle hurrattiin raikuvasti, he saapuivat ulko-ovelle, jonka edustalla vaunut odottivat. Kymmenkunta ratsastavaa miestä, joilla oli punainen nauharuusu ja kivääri kullakin, järjestyi ympärille saattueeksi. Nähdessään suuren johtajansa ja kuullessaan sisältä eläköön-huutoja alkoi portin ulkopuolellakin odottava kansa hurrata. Savrola kääntyi saattueen johtajan puoleen. "En tarvitse henkivartiota", hän sanoi, "ne ovat välttämättömiä vain tyranneille. Tahdon lähteä yksinäni." Saattue peräytyi. Hän astui Tiron kera vaunuihin, ja kahden voimakkaan hevosen vetäminä ne vierivät kadulle.

"Sellaisia on kaupungissa paljon. Luultavasti te sanoisitte minuakin petturiksi."

"Oh, mutta te olette aina ollut sellainen", vastasi Tiro häikäilemättä. Savrola naurahti. "Minä tarkoitan", jatkoi toinen, "että te olette aina koettanut kumota olevia oloja."

"Niin — teidän kanssanne me olemme olleet aina sodassa, mutta tuo kyykäärme —"

"Teidän täytyy ottaa ihmiset sellaisina kuin ne ovat", selitti Savrola; "epäitsekkäitä on hyvin harvassa. Tuo kyykäärme, kuten te häntä nimitätte, on täydellinen kurjimus; mutta hän pelasti minun henkeni ja pyysi minua vastalahjaksi pelastamaan hänet. Saatoinko tehdä muuta? Sitä paitsi hän on hyödyllinen. Hän tuntee tarkalleen valtion raha-asiain nykyisen tilan ja on tutustunut ulkopolitiikkaan yksityiskohtaisesti. Mutta miksi me pysähdymme?"

Tiro katsahti ulos. Kadun poikki ulottui sulku muodostaen sen umpikujaksi. "Koettakaa seuraavasta kulmasta", hän sanoi ajurille; "joutukaa siitä." Nyt saattoi selvästi erottaa ammunnan. "Me olimme tänä aamuna saamaisillamme teidän pinteeseen", virkkoi Tiro.

"Niin", vastasi Savrola; "minulle kerrottiin, että hyökkäys saatiin vaivoin torjutuksi".

Tiro tunsi vastustamatonta inhoa. Hän oli siis raukka, tuo suuri mies. Hän oli aina kuullut mainittavan, että politikoitsijat olivat arkoja nahastaan ja lähettivät toisia taistelemaan puolestaan. Mutta hän oli sentään luullut Savrolaa toisenlaiseksi; tämähän tunsi niin tarkalleen polopelinkin; yhtä kaikki hän olikin samaa maata kuin kaikki muutkin.

Savrolan aina tarkka silmä havaitsi hänen ilmeensä, ja hän naurahti kuivasti. "Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt olla ulkona kaduilla? Uskokaa minua: tein paljon enemmän hyötyä siellä, missä todellisuudessa olin. Jos olisitte nähneet mikä kauhu ja kammo raatihuoneelle vallitsi taistelun aikana, niin olisitte älynnyt, että saattoi ihminen tehdä pahempaakin kuin käydä täydessä rauhassa nukkumaan. Sitä paitsi oli jo tehty kaikki, mihin ihmisvoima kykeni, emmekä me olleet laskeneet väärin."

Tämä ei saanut Tiroa vakuutetuksi. Hänen hyvät ajatuksensa Savrolasta olivat haihtuneet. Hän oli kuullut paljon tämän miehen valtiollisesta rohkeudesta. Mutta hänen mielestään fyysillinen urhous oli aina siveellistä arvokkaampi. Vastahakoisesti hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Savrola oli pelkkä suunsoittaja, rohkea kylläkin siellä, missä sanoilla taisteltiin, mutta varovainen ryhdyttäessä vakavampaan työhön.

Vaunut pysähtyivät uudelleen. "Täällä on katusulkuja joka taholla", selitti ajuri.

Savrola kurkisti ulos akkunasta. "Me olemmekin jo lähellä päämäärää, jatketaan tästä jalan; sinne on vain muutama sata askelta Perustuslaki-aukion poikki." Hän hyppäsi kadulle. Katusulku oli autiona kuten kaikki kadut tässä osassa kaupunkia. Useimmat hurjistuneista kapinallisista ahdistelivat palatsia, ja rauhalliset kansalaiset pysyttelivät taloissaan tai oleskelivat raatihuoneella.

He kapusivat tuon karkeatekoisen muurin yli, joka oli laadittu kasaamalla katukiviä ja hiekkasäkkejä kaksien vankkurien alle ja päälle, ja kiiruhtivat sitten katua pitkin. Se johti kaupungin isolle aukiolle. Toisessa päässä oli parlamenttitalo, jonka tornissa liehui kapinan punainen lippu. Pääoven edustalle oli kaivettu ampumahauta, ja siinä näkyi muutamia kapinallisia sotureita.

He olivat kulkeneet suunnilleen neljänneksen aukiota, kun äkkiä tuprahti savupyörylä ampumahaudasta tai katusululta kolmisen sadan metrin päästä; sitä seurasi nopeasti viisi tai kuusi muuta. Savrola seisahtui hämmästyneenä, mutta luutnantti käsitti heti tilanteen. "Juoskaa!" hän huusi. "Tuolla on kuvapatsas — sen takana ollaan suojassa."

Savrola alkoi juosta niin nopeaan kuin jaksoi. Katusululta ammuttiin yhä. Hän kuuli kaksi imevää maiskahdusta ilmassa; jotain iski kiveykseen hänen edessään, niin että siruja tuiskahti ylt'ympärille, ja hänen juostessaan edelleen ilmestyi maahan harmaa juova; rauta-aidasta hänen viereltään kuului äänekäs helähdys; maasta pulpahti tomua omituisina tuprahduksina. Nyt hän alkoi selvemmin käsittää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi; mutta välimatka oli lyhyt, ja hän ennätti hengissä kuvapatsaan suojaan. Sen tukevan jalustan takana oli yllin kyllin suojaa kummallekin.

"Meidän täytyy pyrkiä katua myöten pois päin, niin että kuvapatsas jää meidän ja ampujain väliin, ja sitten jatketaan jotakin vasemmanpuolista katua."

Ison aukion poikki ulottui muuan pääkatu jatkuen siitä suorakulmaisesti siihen suuntaan, minne he pyrkivät. Oli mahdollista peräytyä sitä myöten kuvapatsaan suojassa ja siirtyä kauempana rinnakkaiskadulle. Täten he voisivat karttaa ampumahaudasta suuntautuvaa tulta tai ainakin supistaa vaarallisen matkan muutamaksi metriksi. Savrola katsahti Tiron osoittamaan suuntaan. "Mutta tämä tie on lyhempi", hän virkkoi viitaten aukion poikki.

"Paljon lyhempi", vastasi luutnantti; "se johtaa teidät kolmessa sekunnissa toiseen maailmaan".

Savrola nousi. "Lähdetään", hän virkkoi; "minä en salli sellaisten näkökohtien vaikuttavan päätöksiini. Tässä on kysymys useiden ihmisten hengestä; aika on vähissä. Tämä on sitäpaitsi oivallista havainto-opetusta."

Veri oli kohonnut hänen poskilleen ja hänen silmänsä säihkyivät; kaikki, mikä hänessä oli häikäilemätöntä, koko hänen rakkautensa jännitystä kohtaan kuohui hänen suonissaan. Tiro katsoi häneen kummastellen. Hän oli itsekin urhoollinen, mutta häntä ei miellyttänyt syöstä suin päin kuolemaan hullun politikoitsijan kantapäillä. Kuitenkaan ei hän suvainnut kenenkään rupeavan oppaaksi. Hän ei virkkanut enempää, vaan peräytyi kuvapatsaan toiseen päähän ikäänkuin tilaa varatakseen, syöksähti sitten aukealle ja lähti juoksemaan tarmonsa takaa.

Kuinka hän oikeastaan pääsi aukion poikki, sitä hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Yksi luoti lävisti hänen lakkinsa lipan, toinen viilsi rikki hänen housunsa. Hän oli nähnyt monen miehen kaatuvan taistelussa ja odotti sitä hirvittävää iskua, joka rusahtaen paiskaisi hänet kumoon kiveykselle. Vaistomaisesti hän kohotti vasenta käsivarttaan ikäänkuin suojatakseen kasvojaan. Viimein hän ennätti turvaan, hengästyneenä ja itsekin ihmetellen. Sitten hän katsahti taakseen. Puolimatkassa hän näki Savrolan astelevan rauhallisena ja täyteen mittaansa suoristuneena. Kolmenkymmenen metrin päässä tämä pysähtyi, otti päästään huopahatun ja heilutti sitä uhmaavasti tuolle etäiselle katusululle. Tiro huomasi hänen hätkähtävän käsivarttaan kohottaessaan ja hatun putoavan maahan. Hän ei nostanut sitä, ja seuraavassa tuokiossa hän seisoi jo luutnantin vieressä kasvot kalpeina, hampaat yhteen puristettuina, jokainen lihas jännitettynä. "Sanokaapa, luutnantti", hän virkkoi, "pidetäänkö tuota kiivaana tulena".

"Kannattaako tuolla lailla uhrata henkeään ja ruveta odottelemaan niitä ärsyttääkseen?"

"Oh", vastasi Savrola perin kiihtyneenä, "minä heilutin hattuani Sallimukselle enkä noille kurjille edesvastuuttomille luontokappaleille. Ja nyt palatsiin; kenties tulemme jo liian myöhään."

He riensivät edelleen autioita katuja myöten kiväärien paukkeen yltyessä yhä äänekkäämmäksi, ja nyt siihen sekaantui väkijoukkojen huutoja ja ulvontaa. Päämääräänsä lähetessään he sivuuttivat ihmisryhmiä, enimmäkseen rauhallisia kansalaisia, jotka levottomina silmäilivät melskeeseen päin. Useat vilkaisivat hurjina soturiin, jonka univormu teki erikoisen huomattavaksi; mutta moni nosti hattuaan Savrolalle. Ohitse siirtyi pitkä sarja paareja, joilla lepäsi kalpea, murskautunut olento kullakin, ja verkalleen ne jatkoivat matkaansa loitommaksi taistelupaikalta. Tungos kävi ankarammaksi, ja nyt näkyi joka taholla aseita. Kadun täytti laitojaan myöten lauma kapinallisia sotamiehiä, yhä vielä univormupuvussa, puseroa käyttäviä työmiehiä, toisia kansallismiliisin asussa ja kaikilla rinnassaan vallankumouksen punainen nauharuusu. Mutta Savrolan nimi oli ennättänyt kantajansa edelle, ja joukko antoi tilaa eläköön-huutoja kohottaen.

Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus, jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva ulvahdus.

XX LUKU

Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla, mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista, ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä. Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.

Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa. Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään loppuaan.

Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.

Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme. Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon, lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta, tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.

Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava linnanpihasta."

Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska; kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän huokasi äänekkäästi.

Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos! Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"

Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa. Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran oli kuoltava.

Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat", hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan teidät antautumaan."

"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa. Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista. Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan, ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.

Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan, astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä, mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.

"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.

"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."

Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos meille luvataan hengenturva."

Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja astui sinne.

Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla; muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut. Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan; hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.

Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.

"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu tuomio täytäntöön".

Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys. Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa, mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu, joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi, hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.

Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana. Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies kierähti maahan.

Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen hurjaa raivoaan.

Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!" hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä. Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.

"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta. Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin, sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.

Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto, ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään. Savrola jatkoi:

"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus, olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan. Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi. Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme. Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan tehtävämme loppuun?"

Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".

Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan. Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat hengestänne".

Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.

XXI LUKU

Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren. Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan Fortunalla viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta; ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.

Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen. Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä Fortunallaan; sitä seurasivat molemmat risteilijät Sorato ja Petrarcha, sitten tuli tykkivene Rienzi, ja toinen panssarilaiva, Saldanho, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle, upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto laski verkalleen väylän suuta kohti.

Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin. Kun Fortuna joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä. Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen ensimmäinen laukaus.

Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti Fortunan alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat barbette-alustoilta, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun tarvittavan hetken.

Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja, vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita, ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia savupyörylöitä. Fortunan pääpatteri pakotettiin täydelleen vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen, ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä. Fortunan savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta, ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan, riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.

Risteilijä Petrarchan ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut, ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty, ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan hirvittävästi kumahtaen.

Saldanho, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja haavoittuneina, ottamatta lukuun Petrarchan miehistöä, joka tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän armoillaan.

Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin, että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun upseerin laivalle.

Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle höyrypursi, joka laski Fortunan äärelle. Siitä nousi kaksi kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä. "Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"

Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.

Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin nälkään.

Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.

Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali", sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."

"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia tarvitsevan minun tukeani".

Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa aikeensa.

Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja — se teidän Savrolanne — on heti luovutettava minun valtaani ja hänen on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."

Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.

"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."

"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien edustajista merkitsevästi pöydän päästä.

"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi; mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.

"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."

"Se on teidän mielipiteenne; haluan saada kuulla valiokunnan ajatuksen asiasta." Kuului huutoja "Ei! Ei!" ja "Hyi häpeä!" usealta taholta. Muutamat vaikenivat; mutta ilmeisesti Savrolalla oli enemmistö puolellaan. "Hyvä on", hän virkkoi terävästi; "yhteishyvän valiokunta ei katso voivansa hyväksyä arvoisan jäsenensä ehdotusta. Hänet on äänestetty kumoon" — tällöin hän tuijotti tiukasti mieheen, joka kalpeni — "kuten tavallisesti käy sivistyneiden ihmisten keskuudessa."

Toinen mies nousi seisomaan pitkän pöydän päässä. "Kuulkaapas nyt", hän sanoi karkeasti, "jos meidän kaupunkimme onkin heidän armoillaan, niin onhan meillä panttivankeja. Meillä on kolmekymmentä noista papukaijoista, jotka tappelivat aamulla meitä vastaan; lähetetään amiraalille sana, että me ammumme yhden jokaiselta pommilta, minkä hän lennättää kaupunkiin."

Kuului hyväksymisen mutinaa. Moni kannatti ehdotusta siitä syystä, ettei luullut tarvittavan koskaan toteuttaa sitä, ja kaikki halusivat estää pommitusta. Savrolan suunnitelma oli kyllä viisas, mutta tuskallisen tuhoisa. Ilmeisesti tämä uusi ehdotus herätti suosiota.

"Siksi että nämä upseerit antautuivat määrätyin ehdoin, eikä tasavalta rupea teurastamaan syyttömiä."

"Minä vastustan äänestystä. Tällaisesta asiasta ei voi väitellä; tässä on kysymys oikeasta ja väärästä."

Äänestystä jatkui. Renos kannatti Savrolaa laillisista syistä; upseerien asia ei kuulunut heidän tuomiovaltaansa, hän selitti. Godoy pidättyi äänestämästä. Ehdotus hyväksyttiin yhdelläkolmatta äänellä seitsemäätoista vastaan. Tulosta tervehdittiin hurraa-huudoin. Savrola kohautti hartioitaan. "Se on aivan mahdotonta, se ei käy päinsä. Olemmeko muuttuneet raakalaisiksi tänä aamuna?"

"Niin onkin, ja sen minä valitsisin ilomielin, ennenkuin antaisin tämän suunnitelman toteutua. Mutta", matalalla, uhkaavalla äänellä, "ensin annetaan kansan lausua mielipiteensä, ja silloin minä saanen tilaisuuden osoittaa sille meidän todelliset vihollisemme".

Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian. Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.

Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen, jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa; mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut, kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen. De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"

"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."

"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä iltana."

"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola kaksimielisesti.

Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle. "Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. — Liikennepäällikkökö? — Yhteishyvän valiokunnan presidentti — kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata vapaana aina rajalle asti — niin — rajalle asti."

Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta. Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.

XXII LUKU

Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle. Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla. Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa. Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta, oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä. Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä, palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia; kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.

Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi, milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella valmistelemalla aineellista hyvää — keittoa, piiraita ja muuta sellaista — ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä, hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan, sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi ypöyksin maailmaan.

Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa, valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut, ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla. — Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta onnellisuuden muotoa.

Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta. Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli Moret'ta — urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin Lucilin rinnalla.

Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan, jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia, viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja, epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä, ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi tulijaan kauhu katseissaan.

Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin koettaessani pyrkiä perille oikotietä."

Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.

Sitten he suutelivat toisiaan, ja siitä pitäen heidän keskinäinen suhteensa oli mitä yksinkertaisin.

Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.

Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän selitti.

"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää ne aisoissa?"

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."

"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun nimeeni."

"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."

"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte luottaa minuun."

Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko saattaa häntä?"

Tiro nauroi, se ei herättänyt hänessä vähintäkään paheksumista. "Opin joka päivä tuntemaan politiikkaa yhä enemmän", hän sanoi.

"Teette minulle vääryyttä", vakuutti Savrola; "mutta suostutteko siihen, mitä pyysin?"

"Tehkää niin", virkkoi Savrola. "Olen teille kiitollinen. Me olemme kokeneet yhtä ja toista yhdessä."

He puristivat lämpimästi toistensa kättä, ja luutnantti poistui vaunuja hankkimaan.

Savrola lähti yläkerrokseen, kolkutti Lucilin ovelle ja ilmoitti tälle suunnitelmansa. Lucil rukoili häntä lähtemään mukaan.

"Toivon sydämestäni, että voisin niin tehdä", Savrola vakuutti; "olen kyllästynyt tähän; mutta olen velvollinen kestämään loppuun asti. Valta ei enää houkuttele minua. Tulen heti kun asiat ovat järjestetyt, ja sitten voimme mennä naimisiin ja elää koko loppuikämme onnellisina."

Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus. Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä ja lähti raatihuoneelle.

Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen, kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin. Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja saattamaan palatsin antauduttua.

Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa, vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse." Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi: "Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän riensi toveriensa jälkeen.

Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta, kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat olleet jännityksessä liian monta tuntia — eikä heidän välillään ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.

Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.

"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."

Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.

"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella. Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."

"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola, "sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."

Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan, sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet. Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo muinoin ihana kaupunki joutunut.

Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä, ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.

"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on minun elämäntyöni".

Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt turhaan.

Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja, saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä. He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin menestystä.

Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista"; ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSA NOUSEE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.