The Project Gutenberg eBook of Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa, by graf Leo Tolstoy

Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa.
Mistä syystä? Kertomus Puolan kapinan ajoilta.
Marjat.
Kornéi Vasiljew.
Rukous.

JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ

EL!

VIELÄ KOLME KUOLEMAA

[Tämän kertomuksen alaotsake "Vielä kolme kuolemaa" viittaa tekijän jo v. 1859 julkaisemaan kertomukseen "Kolme kuolemaa."]

Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja hallitus keskenänsä taistelivat.

Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas saksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät, yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui illalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta valaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia papereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se" ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.

Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun muassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati Anatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan, määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen rypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja asetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.

Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle. Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien, olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä muistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun johdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö Svjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa. Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti osoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.

Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.

Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.

Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin, joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.

"Ennen kaikkea", — niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."

— Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, — vastasi kenraali omaan kysymykseensä ja jatkoi sitten:

— Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun kerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. Ein jeder macht sich sein Bett und muss darauf schlafen [Omalla tekemällään tilallaan kukin makaa. Suomentaja.], — toisti hän lempi-sananlaskunsa, — Ja mitäpäs minä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman vallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien tuollaisten harkintain, — virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan, ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden, mitä hänellä sydämessään ei ollut.

Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin kanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän katseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt itseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti tässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä, ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisari oli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä suudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin: "Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni alttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."

Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli tuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä, hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä häirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas kelloa.

Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän oli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua parkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.

Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar — neiti ja suuri patriooti — ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin ainoan naimattoman tyttären kanssa.

Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen kannu väkiviinalampun päällä.

Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on levoton miehensä terveydestä.

— Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista ja kaikenmoisista kauheista asioista… ja kaikki tuo sälytetään Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.

— Älkäähän muuta sanoko, — virkkoi ruhtinatar. — Je deviens féroce quand je pense à cette mandite engeance. [Minä tulen raivoon, ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]

— Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään kovin, että…

— No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään… Barbin on ihmeellinen tenori — jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.

Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.

— Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni — virkkoi kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.

Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.

— Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! — virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.

Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai kaikki nauramaan.

II.

Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin käsistä.

Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja, Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se, mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.

— Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! — huusi hän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä, käsistä.

Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten pientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli oikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että hän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt, ja pelkäsi omaa itseään.

— Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, — puhui tohtori, tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.

Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä rintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.

Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten oli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä. Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä, pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa suortuvissa.

— Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt aikovat menetellä tuolla tapaa!

Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä irti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.

— Ja sanotaan, että on Jumala! — Mikä Jumala se on, joka tällaista sallii! Pois semmoinen Jumala! — huusi hän, milloin parahtaen itkuun, milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. — Ne hirttävät, ne hirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka antoi koko onnensa muille alttiiksi!

Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa siitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.

— Ja näin he aikovat kohdella häntä! — huusi hän jälleen raivoissaan.
— Ja te sanotte vielä, että on Jumala!

— Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.

— Minä en tarvitse mitään… Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen, epätoivoissansa.

Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä huutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan. Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.

Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki hänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset saattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit sileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki… kaikki… sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin, jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään, naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

III.

Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt sillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.

Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää hänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi hänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti tukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni onnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi talonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä aina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät, kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu nauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen painosta.

Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti yliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun, säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta — niin kummalta kuin kuuluneekaan — tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun hän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen, jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut rahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on kerrassaan nurinpäistä ja — mikä vieläkin tuskallisempaa — että tässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.

Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä erään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu teloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.

Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia liittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada talonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri ryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten vallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne aatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti toteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi maalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä uusien ystäväinsä kanssa.

Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.

Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.) Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin, polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona, hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.

Ensimmäisestä vastuksesta — kansan kylmäkiskoisuudesta — Svjetlogub ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.

Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.

Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut talonpoikain keskuudessa.

Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.

Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti, saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten keskuudessa hän liikkui.

Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle, että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru, minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle, joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.

Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä miehestä.

Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja — dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.

Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta mielenylennystä, jopa riemuakin.

Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin, tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin, kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä, jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut: he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.

Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.

Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista, mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata, hiljaista, hauskaa elämää.

IV.

Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään, vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle, seinään kiinnitetylle pöydälle.

Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden Testamentin.

Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.

"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan, Abrahamin pojan… Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob siitti Judan…" Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", — jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.

Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon sanottu: "Jumala meidän kanssamme."

— Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin hän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen, Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin, perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.

Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo vähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät vankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja tappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän tutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin, jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä suuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt, mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä kaikkia.

"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta." Niin siinä luki.

"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä… Iloitkaat ja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän edellänne olivat… Te olette maan suola… Jos siis suola tulee mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta heitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."

— Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa vihollisianne… Niin, jospa kaikki eläisivät näin — mietti hän; — silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.

Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti. Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että tästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain sellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei ollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo aikoja sitten ollut hänelle tuttua.

"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."

"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?"

— Niin, niin, kyllä se niin on, — mietti hän mielessänsä, ja kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. — Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin tehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei säilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon minä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi, että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin: Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin ymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska sieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman itseni, hukuttaa sen kokonaan.

Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan ääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen nöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä, mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään toimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.

Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin tässä kirjassa lukee.

— Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan kaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä tarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta tästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! — Näin hän useinkin ajatteli. — Tai jos edes päästäisivät minut irti muutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä sitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on mahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin — se on mieletöntä.

Kerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsi mielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan, tiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogub hämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestä merkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtori lupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisen paperosseja ja tulitikkuja.

— Joku kaiketikin pitää minusta huolta, — arveli Svjetlogub, sytytti paperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhä mietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.

Huomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monasti ennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousi ylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensä paperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.

Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa vallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen hallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja kuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.

Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen virkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka järjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo "kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta todellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei käsittänyt.

Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin seuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan, mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.

— Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla niin, — ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.

Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata edes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan liittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.

Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki silmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa. Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla mielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet aiotaan tappaa.

— Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni rakastaa! — ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin rakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja mistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se on mahdotonta!

— Kuka se on? Mitä te tahdotte? — virkkoi Svjetlogub. — Jaha, vai tekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?

— En tiedä, — vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman sekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: — Tuolla on pappi. Hän halajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä…

— En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! — huudahti
Svjetlogub.

— Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, — virkkoi inspehtori.

— Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä kirjoitan.

— Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. — Niihän se tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten joukossa… Ei, se on mahdotonta… Tämä on varmaankin unta!

Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia sinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.

— Minä en saa ajatella, en… Niin, minä kirjoitan äidille, — virkkoi
Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."

— Mutta johan minä sanoin tämän, — ajatteli hän. — No niin, mitäpä siitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. — Ja hän jatkoi:

"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu… Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."

"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"

Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle, kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.

Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy kuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti herätä siitä.

Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että kenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta heräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän maailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta, elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä täällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.

Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän tunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa pelvotta silmiin.

Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki silmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.

Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla Prohorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa joutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan hän on saattanut Prohorowin perikatoon.

— Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä kapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun päällä.

Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi rinnassansa rauhaa, jopa iloakin.

"Äiti armas ja kallis", — kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."

"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"

— Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. —
Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. —
Hän jatkoi:

    "Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,
    varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani
    Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

— Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? — virkkoi hän. — Eikö mitään?
Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

— Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua täynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä "kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

— Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin julmaan toimeen? — virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

— Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa, ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? — se näytti nyt olevan ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

— Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! — mietti hän.

— Jospa nyt voisi nukkua! — virkkoi hän sitten, — jott'ei voimat kokonaan pettäisi!

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä, kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä. Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla helinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää. Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa. Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen aukenee.

— Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin — miettii Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.

VI.

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten lahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä kuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. — Sellaistahan hän oli nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki "Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänen työnsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki rattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen nuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan rattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen sitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja nuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät vankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun kivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja vaipui mietteisin:

— Tämä yksi se on löytänyt totuuden, — virkkoi hän itsekseen. — Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain julistamasta sitä jokaiselle.

VII.

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin tuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, — kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä, seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä, katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen. Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. — Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä, astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat, pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. — Mies huonoissa vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen Svjetlogubia. — Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä hän nyt tietää… — Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja tahtovat olla onnellisia, en minä yksin…

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja upseeri luki luonnottomalla äänellä — joka rummunpärinän perästä kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä — luki tuon typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävästä tarkoituksesta.

— Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? — ajatteli Svjetlogub. — Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee jokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

— Laupias Jumala… — alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä, mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

— Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä, puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui lavalta alas.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

— Hiukan eteenpäin, — sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä lähemmäksi laitaa.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmäänsä.

— Eikö sinun ole sääli minua? — virkkoi hän, katsahtaen pyövelin vilkkaisin, harmaisin silmiin.

— Näin se nyt käy! Älä törise! — mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas vyötäisille.

— Sinun käsiisi minä annan henkeni, — ajatteli Svjetlogub, muistaen evankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja — kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat ja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan sukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan hautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia. Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä sairaalaan.

VIII.

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut iloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä kanssa.

— No antaa hänen tulla, — lausui hän. — Nuo lahkolaiset — arveli hän itsekseen — vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties olla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

— Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

— Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

— Meidän uskomme… no niin… istukashan, — sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. — Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat — totuttuun tapaansa Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää tappaa, kunnas mielensä muuttavat.

— Meidän uskomme, — jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.

— Älkää kierrelkö… sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, — sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

— Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään yhtään sanaa.

— Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? — kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden katseensa taas maahan.

— Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

— Ei, ei tämä uskoa ole, — arveli lahkolainen itsekseen. — Se toinen tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä… No niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä… Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.

IX.

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei. Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua. Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja tutkintatuomarille.

Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla: "Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa vaiettuaan vastasi:

— Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä, ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja tahdotte; minä en sano mitään.

Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat toisiansa.

Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.

Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties ystäviäkin.

— Vuosia kuluu, — ajatteli hän, — niinpä minäkin vihdoin menetän järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.

Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan. Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua. Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia… Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä pistäytyy koppiin… Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista… Ja sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna…

Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.

Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta kiitospuheita juhlapäivällisillä.

Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä, pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle laidalle vatkautunut.

Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli unikin paennut.

Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla, täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä, suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:

Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain — kuolemaa.

Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan. Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai mielenhäiriö-kohtauksen.

Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät selkoseljällään.

Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja nukkui.

Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli, jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.

— Ettekö te häpeä palvella täällä? — sanoi Mezhenjétski lääkärille, kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. — Miksikä te parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan? Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten tapahtua uudestaan.

— Kääntykääpäs nyt seljällenne, — virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.

— Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää hiiteen! — kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. — Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.

Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire lähteä pois.

Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria vastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se, että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja aloitti aivan uuden elämänlaadun!

— Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket — ajatteli hän. — Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin luultavinta, hallitusmuoto muuttuu — meikäläisethän jatkavat työtään — ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä olisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.

Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen tarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa järjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi, huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja pukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän sanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä Nadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä tiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja jalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja työtoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt syntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja vastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että muitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon" kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain jatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.

Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille, ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua ruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko historiaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin. Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti esille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja vuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja ja ratkaisi geometrillisia problemoja — hänen mieluisin tehtävänsä. Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti vähän itsekin jotain sepitteli.

Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui tuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia, sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa oli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin kului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta kopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata ja vaipui tavallisesti kohta uneen.

Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan etelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä hän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän maansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut tapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta. Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo kaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan lainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat katosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen presidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi silloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen päämääräänsä toisia teitä.

Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä tarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen palaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui vastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden kohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli tuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo silmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset, eikä ne kauan kestäneetkään.

Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten, koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin hän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.

XI.

Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän, Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä ystävällisesti ja isällisesti.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander II:nkin murha — kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen — niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, — kulki nyt jo aivan toista tietä.

Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi. Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.

Kansa — niin puhui Román — on vain raakaa joukkiota. Rahvas on nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole laita yksin meillä, vaan Europassakin.

Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.

Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.

— Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö tehtaalaisiksi? — kysyi Mezhenjétski.

— Miksikä ei? — vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen taloudellinen laki.

— Lukekaa Kautskia, — pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.

— Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin — puhui Mezhenjétski, — vaikka minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?

Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien tarkoitusten saavuttamiseksi.

Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on voimallisempi ja viekkaampi heitä.

— Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.

— Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.

— Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! — huudahti Mezhenjétski. — Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!

— Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, — virkkoi Román tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.

— Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, — toisti Román vielä kerran. — Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.

Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi käytävään.

XII.

Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]

— Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua kutsumaan teitä luokseen.

— "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.

Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui tai loikoi lavereilla.

Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen puna.

Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin hän virkkoi hiljaa:

— Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.

— Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.

— Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.

— Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan… Ymmärrättekö?

Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.

— Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, — virkkoi hän — mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.

Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.

Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta
Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.

XIII.

— Tuossa se nyt on, kansan edustaja, — arveli Mezhenjétski, lähtiessään vanhuksen luota. — Tämä on yksi parhaimpia, ja — mikä pimeys! Nuo tuolla — hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään — nuo tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.

Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin todisteluilla.

Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.

— He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit, Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä, jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä, että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!… Kuinka nurinpäistä! Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä! ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.

Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen. Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:

— Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä tekevät. Mutta heissä oli paljo…

Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa" heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä, revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista ajastaikaa elämästään.

Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut, — viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.

Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.

— Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? — Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. — Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?

Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu — hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, — moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?

Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. — Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?

Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.

Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.

— Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.

Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.

— Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.

Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän. Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.

Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa. Kaikki tämä sen vanhus tiesi — tapahtui hänen sydämessään, ja se tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen mielensä.

Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen… Vanha mies vaikeni kokonaan… kylmeni… Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.

Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä jäi nyt tyhjäksi.

— Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! — ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. — Nyt et enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä, kauheasta sekasorrosta.

Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa toteutumista.

Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa. Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen… sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.

Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.

Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.

MISTÄ SYYSTÄ?

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen ystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi, Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan [Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa, Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään yhä tuonnemmas…

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään. Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana, käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä. Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten itse sanoi: lui tenir la dragée haute ["pitää hänestä namua korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan [lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut ajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen lähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.

II.

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta. Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta. Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin, Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen vapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "Zwyciestwo Polákow i kleska Moskáli! Vivat!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille (venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä lopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä, missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet huoneesensa ja — salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa ihailunsakin, — antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton. Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.

III.

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he — milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla — itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.

Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.

Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.

Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.

Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.

Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.

IV.

Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.

Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18 vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.

Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85 Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.

Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.

Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.

Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan, ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.

Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan raskastakin. Tuttavia — paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin — oli hänellä ainoastaan muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva, epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.

Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.

Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän, ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on sellainen ystävä.

Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.

— Teillehän tuli vieraita, pan, — virkkoi hän. — Pari rouvas-ihmistä tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.

Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen. Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa. Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.

— Juzö! — huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa, painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.

Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.

VI.

Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin. Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.

Albina — niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä, joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää, mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin raskautensa aikana.

Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa. Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman onnen.

Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.

Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö oli terve, punaposkinen tyllykkä.

Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen ihanne — hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja tottelemaan nurkumatta.

Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, — kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin, Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.

Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.

Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.

Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.

Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. — Mistä syystä? — ajatteli hän. — Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? — Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.

Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.

VII.

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.

— Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos yritys onnistuu — semmoinen oli tuuma — niin Siperia eroaa Venäjästä ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema hänelle itselleen.

— Kyllä, niinkuin he teloittavat — kepeillä! — vastasi Rosolówski jyrkästi. — Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000 kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty — keisarillinen ukaasi oli näet niistäkin olemassa: — ne eivät saaneet olla sen hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet. Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

— Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni sairastivat! — ajatteli Albina.

— Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, — kertoi Rosolówski. — Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies; hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken hiljaa löi.

Min'en voinut — jatkoi Rosolówski — nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää, mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

— Ja sitten, — kertoi Rosolówski edelleen — sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

— Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! — huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.

— Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! — huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!

VIII.

Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet makuuhuoneesen.

— Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä päätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En! Kernaammin kuolen kuin jään tänne.

Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli tämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen rannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä itsemurhan.

Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa etsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin piilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä. Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii lähteä karkuun.

Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa, mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä taivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti vielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta karkaamisesta — samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli kertonut — oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli päästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli lasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.

Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen neuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma vihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että Migúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu, lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut kaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden aikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin Albina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee yhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu valevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne Albina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat Volgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän suunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin, Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi semmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka olisi niin avara, että mies siihen mahtuu.

Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut Rosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset jäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan mietittyään, virkkoi:

— Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne.
Se myönnetään.

— Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan niitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.

Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä liittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli ilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.

Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee kaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että hän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti vahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa pyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa. Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut ylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun laatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja niin matkustetaan Sarátowiin.

Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos, ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja Turkinmaat ja — vapaus.

IX.

Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti matkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla puuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen. Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa tukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään huomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten, Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat laatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava puuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna tarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään. Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista itsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä paitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli katettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta ulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.

Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista. Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä meni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina synkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän, Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin aikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt hyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin luonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin voi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin rannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.

Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli pimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja hiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle tyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan ilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään kotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin Albinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle, itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.

Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä kotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet näkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan luvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että hänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.

Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi siihenkin pyyntöön.

Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan kanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan mukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat, jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi maahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä kysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"

— No niin, páni Albina, — virkkoi Rosolówski, — meidän täytyy ryhtyä toimeen.

Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun päällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi uudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat Albinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.

Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun suoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi leivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "Jak mame köham" [Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä sydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi sekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta, että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon palajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja edessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle, riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.

Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden mukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa nousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja hollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna, loikoi tarantassin pohjalla.

Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään tarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän, auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen hopeanharmaa sulkaruoho.

Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin tällöin vain huuliansa liikauttaen.

Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään, kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä, hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.

Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään, mitenkä tämä jaksaa.

— Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.

Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa. Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.

Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa, hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi. Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili, estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle sanottiin.

Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi Albinan ilosta.

Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana. Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.

— Sarátow, Volga! — Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.

XI.

Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa, täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan. Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.

Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti tarantassin ja kopautti laatikkoon.

— Makasin, — virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?

Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta silloin kuin kohtasi Albinan katseen.

— Näyttiköhän minusta vain siltä? — arveli Albina itsekseen. — Vai valvooko hän todellakin?… Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, — ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.

Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä Tsaritsinin pormestarille.

Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden pinnalla.

Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria. Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan veneesen.

— Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla. Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä solautetaan Astrahaniin.

Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.

XII.

Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.

Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.

Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.

Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen. Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.

— Jotain tässä vaan on, — oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.

Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.

Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.

Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.

Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja heinänkorsia takkuisessa tukassaan — hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä, Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet pidättivät.

— Ei hätää, Albina, ei hätää! — virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä tavallaan.

— Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! — sanoi polisimestari. — Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? — kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.

Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.

Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa pitelevät.

— Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? — välkähti hänen mielessään.

Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän yksin on syypää kaikkeen.

— Mistä syystä? Mistä syystä? — parkaisi Albina ja, purskahtaen hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.

— Pánenka, armas pánenka! Jak Böha köham [Niin totta kuin Jumala on minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, — puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.

Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.

— Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. — Minä, minä yksin olen syypää!

— Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin vuoro, — sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.

Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan esteleviä puheita.

Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin Albinaan, milloin jalkoihinsa.

Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.

Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin Siperiaan elin-ajakseen.

Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.

Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä täynnä.

Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan, jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.

MARJAT.

Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas, täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu hiukan huhahtamaan.

Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille. Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä, juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät huvilain asukkaille.

Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.

Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja balkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä. Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa. Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta "sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.

Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena kaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan paikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti: muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein liberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen kiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin vuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia, jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.

Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä konstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen. Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan korvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat palkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies, oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä on monta tuhatta desjatinaa maata.

He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta helteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki apulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan vuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain jäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista sahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli valettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla. Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja — muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, — jota Nikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai Semjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään vasta jälkiruuan ajaksi.

Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että Mari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden — nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa maailmassa on tapana. — Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon. Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi keskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää, sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio vääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni silloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten miestä.

Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat verannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä [kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.

Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä olla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään kiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin, joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat Marin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun yksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin maalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa maalaustaiteessa on un je risais quoi [en tiedä mitä. Suom. muist.], jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan dekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin oli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska hän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin puhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan osannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja epädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli vaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen, että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen peräti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai Semjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.

Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset toimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten käsittelyjen alaisena.

Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla varustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello 12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin valtiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin tärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.

Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään kulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja vuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja säännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle, paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista alkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko varsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi ajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui kaleskoista maahan ja meni huvilaan.

Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta poikaa, palveluksella — ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. — Hän kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.

Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.

— En saata myöntää, — puhui vieras, — että Venäjän kansan pitäisi kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta… valtiollista vapautta… sitä vapautta… niinkuin kukin tietää… mitä suurinta vapautta… ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä muille…

Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä oikeastaan puhua pitäisi.

— Niinpä niinkin, — vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. — Niinpä niinkin, mutta se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä. [Mir = kuntakokous.]

— Ei sovi kieltää, — virkkoi tohtori, — ett'ei slaavilaisilla kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten veto oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi…

— Sallikaas… — keskeytti Nikolai Semjónowitsh, — sallikaas minun puhua loppuun. — Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä ominaisuudet…

— Sanokaa — pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli ylpeäkin siitä — sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta maksan.

Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa (siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.

Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.

Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa. Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja haastelivat, haastelivat ja polttivat.

Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui sisäkkö.

Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen, elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai Semjónowitshiä.

— Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin — vastasi sisäkkö. Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja saanut ripulin.

— Jaha! Jopa on aika lähteä! — virkkoi vieras. — Katsokaas, kuinka valoisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! — lisäsi hän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä, että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.

Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä vieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin aivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä vieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta väittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta hän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.

Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui syrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle. Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra ajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.

Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt vaimonsa huoneesen.

— Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene vapautumaan siitä. — Niin hän ajatteli.

Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei tuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat olivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut tinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat tulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä suoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan, mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli suuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut epäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä oli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan vatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli luullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen tiesi asian saaneen pahan käänteen.

Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva lastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin, mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa kumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti tohtorille valoa.

— Niin, — sanoi rouva painavasti, — kaikki noitten kirottujen marjain syytä.

— Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en saa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.

— Eikä kuolekaan, — virkkoi tohtori myhähtäen. — Pieni annos vismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.

Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo täysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.

Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta. Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia riimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.

Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki, päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä, ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä. Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä kylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä tuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli milloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi hevoset portinpieleen ja astui porstuaan.

— Hohoi, unikeot! — huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka makasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.

Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään korjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen vieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla kantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista lapsenjalkaa.

Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja Taráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta palattuaan.

Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa mutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja lähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa. Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse perälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.

Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein askelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo muitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi näkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja valkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt olivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he, suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää ristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti heidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.

Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin. Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian kuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin epätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä metsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan. Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten välillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan punaisiakin mansikoita.

Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä käsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.

— Narraat! Hi-oo! — huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan, milloin pensaihin sukelsivat.

Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.

— Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä pelkään? — puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.

— Tääll'ollaan! — vastasi Taráska notkon toiselta puolen. — Käykää tänne!

Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa sekä kädet että suut.

Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.

Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä tuopista tärskähtivät nurmelle.

— Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! — huusi Oljgúshka, osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä vilisti yhä kauemmas. — Mikäs sinulle tuli? — kysäisi hän Grúshkalta, kun jänis oli kadonnut näkyvistä.

— Luulin sudeksi, — vastasi toinen, unohtaen samassa sekä säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.

— Hyi, kun säikähdin! — puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi, hopeankirkasta nauruansa.

Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä myöten.

Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan, tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.

— Mukaan näet kärtti, — virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan syliinsä. — Eikä ollut ketään, kelle jättää.

— Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja ryskettä! Ihan pintaa karmi.

— Mutta nyt istutaan, — virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen tiheän pähkinäpensaan juurelle. — Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan otettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!

— Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina täti, hohoi!

Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.

Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.

— En minä jaksa enää, — puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan, sivuillensa vilkuen.

Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta. Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin. Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.

Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.

Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.

Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja kaikkea, mikä sen päällä oli.

Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. — Oljgúshka, uimaan! — kutsuivat he.

Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät läpimärjiksi.

Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä isälle, joka oli perunoita mullittamassa.

Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista huolittukaan.

Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti viuhkallaan.

Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.

— Se on liikaa, — sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. — Odota hiukan, mutta tule tuolta kolkan takaa.

Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa, johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä herrasväen maailmassa.

Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa. Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta. Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle ja rupesi ahmimaan niitä.

Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista, ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.

Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita mullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä isäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua hevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä hyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.

Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua latuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli katettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen, mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut kellään.

Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään lukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat. Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori oli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut. Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen mansikoita.

KORNÉI VASILJEW.

Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa maalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen. Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen tanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama rasvakerros.

Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut kotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi sen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn kaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.

Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin vanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli vainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja kuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään toisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken tytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.

Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan tavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa. Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän kylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa kaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi tämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan liikkeenhoitajan apulaisena.

Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan tuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana saapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan, saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia rikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.

Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen. Hiukan pakastelikin.

— Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. — Otatko minut?

— Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on
Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]

— Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa 30 kopekkaa.

— No oli menneeksi — sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.

— No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan? — kysyi Kornéi.

— Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos. Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti renginkin.

— Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, — puhui Kuzjmâ. — Oman kylän väkeä näet.

Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain supsuttelivat Jevstignéistä.

— Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, — haasteli Kuzjmâ. — Kovin on akat nykyjään omavaltaista väkeä.

— Äläs muuta, — äännähti Kornéi. — Mutta kovinhan se on jo käynyt vanhaks tuo sinun hiirakkos, — lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.

— Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, — sanoi
Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.

Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.
Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,
Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.

— Käy sisään, Kuzjmâ setä, — sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. —
Otathan ryypyn, vai?

— Ka! — vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä eikä mitään.

Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.

— Niin no, — puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. — Mitäpä se minua
liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.
Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.
Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.

Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.

— Juotatkos sinä hevosias, vai? — virkkoi hän, kun pullo oli juotu tyhjäksi. — Kun et, niin lähtään.

Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen samaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen päässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta Kornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.

— Jo valehteli vanha koira, — ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân puheita. — Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän otan.

Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,
Jevstignéihin viitaten.

Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan. Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja erittäin ystävällisesti.

— Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, — virkkoi hän, astuen miehensä perässä tupaseen.

— Niinkuin ennenkin, — vastasi toinen, siepaten syliinsä kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.

Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin, laahustaen huopasaappaissa.

— Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, — sanoi hän, pyröritellen tutisevaa päätänsä.

Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.

Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse, otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan, mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.

Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun, katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen, pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.

Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.

Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan, mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.

— Olet kai matkasta kovin väsynyt, — sanoi hän hymyillen, ikäänkuin huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.

Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.

— Myöhäpä alkaa ollakin jo, — virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle ja läksi sen kanssa laipion taakse.

— "Ihmiset nauravat…" — Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille mieleen. — Maltahan — ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle. Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan. Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.

-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, — virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.

— Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven sisäpuolelle.

Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi suoraan mieheensä, silmillään nauraen.

Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen kiinni ja rupesi palmikoimaan.

— No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? — virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. — Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?

— Sano: onko siinä perää vai eikö! — lausui Kornéi, taskuissaan puristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.

— Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! — vastasi Márfa. — Kukahan lie valehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?

— Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja mitäs siinä minuun tartuttelet?

— Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta ollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.

— Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain tukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että…

Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta, tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä enemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi, puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen heräsi ja syöksi äitinsä luo.

Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti nurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.

Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että toinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se jälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.

Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.
Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin,
meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.
Muori nosti hänet ylös.

Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen niinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on muita.

— Kirottu konna! — huudahti hän. — Ja niinpä elän kuin elänkin yhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt tähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, — liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina vastaan-ottamaan iskua.

Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli ympärilleen.

— Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, — sanoi muori, näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.

Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin. Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän istahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä. Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten aukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon pirttiin.

Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle kierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät äänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen, sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen kapineensa ja köytti nuoralla kiinni.

— Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle tehnyt? — alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään; nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. — Rosvo! Ryöväri! — puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. — Maltahan! Vai luuletkos lain kourista pääseväs?

Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin lujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.

Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa hevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä kummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä. Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti pystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin ylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.

Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä liistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli tullut Kuzjmân kanssa.

Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki hänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja nyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.

Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki. Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden kuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä. Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli kädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.

Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako ollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.

II.

Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta. Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.

Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen koukkusauvaan.

Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.

— Hyv'iltaa, vaari! — sanoi hän sitten heleällä, hennolla, nuorekkaalla äänellä.

— Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä, kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, — sanoi nuori emäntä ystävällisesti. — Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia se anoppi kyllä päästää taloon.

— Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi liikauttaen silmäkulmiaan.

— Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se jäi ihan jälkeen! — huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa, mustaa uuhta karjaan.

Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17 vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.

Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.

Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa. Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.

Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä, eikä sinne harmikaan sallinut mennä.

— Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, — ajatteli hän.

Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.

Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.

Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1 rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä kotia poikansa luokse.

— Kenties — arveli hän, — kenties vaimoni, senkin konna, on jo kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.

Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15 virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa desjâtskoitten toimesta.

— Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, — ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut nyrkeissäkään enää voimaa.

Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.

III.

Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta Agâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain rumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle hän pyrki yöksi ja pääsi sisään.

Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä pyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.

— Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin päälle, — sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän ääressä.

Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana, lamppua korjaillen.

— Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! — sanoi hän. — No minkäs sille mahtaa. Alahan kuivailla itseäs.

Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti jalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.

Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan pihaan ja lypsää lehmät.

— Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? — kysäisi hän. —
Minä käskin häntä meille.

— Tuoll' on, — vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.

Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi ja palanen sokeria.

Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään — jo taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan höyryt huuruaa.

Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään kuhilaita.

Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää teetä.

— Äl'oo milläskään, vaari! — sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. — Juo terveydekses.

— Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? — kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen silmäkulmiaan.

— Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, — vastasi puhelias anoppimuori. — Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.

— Kuinka niin? — kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.

— No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.

Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.

— Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. — Miten lie heille rengin tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki. Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.

— Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.

— Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.
Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.

— Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri vieroittaneensa minut.

— No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden sulta… — yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.

— Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä lämpimikses? Kaanko ma?

Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.

IV.

Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta, hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.

Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.

Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia taloja, joita siinä ennen ei ollut.

Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti kallistunut.

Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.

— Tuota kai se tamma silloin oli perässä — ajatteli hän. — Samat loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.

— Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen — ajatteli
Kornéi.

Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.

— Ettäkö Voltshók? — mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se kävisi jo kolmatta kymmentä.

Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita, joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi porstuanoven.

— Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! — kajahti hänelle vastaan naisen ääni tuvasta.

Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä. Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.

— Akkunan alla almua pyydetään, — tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä äänellä.

Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli tuntenut hänet.

— Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,
Herran huostaan.

Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli häntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään enää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen hempeä heikkous oli hänet vallannut.

— Mitä minull'olis sanomista? — vastasi Márfa. — Mene matkaas, mene, mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!

— Mitäs turhia ärhentelet? — kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan astui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla. Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta sitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat ja kirkkaat.

Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut Moskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä kerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä veljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas, täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula pitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään murkinoimansa, lähdössä metsään.

— Vuota, vaari! — sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja sitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.

Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi seisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten. Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään. Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista ruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään silmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle, pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä tapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi kuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin, niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.

Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.

Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään… Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi, että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut… Ja Márfaa hirvitti, ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?

Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.

— Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?

Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin. Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.

Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli levittänyt hänen alleen.

— Kuulehan, kultaseni, — virkkoi Kornéi heikolla äänellä, — käyhän tänne.

— Koht'sillään, vaari, — vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. —
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?

Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi puhua.

— Gâsha, — sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika jättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.

— Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse ja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinen pyhissä-vaeltaja, sano,…

— Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… — hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: — ois tahtonut hänelle jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.

— Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? — kysäisi Agâfja.

— Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini. Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! — Ja hänen kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.

Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen keskisormellaan.

Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut. Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…

Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän alkoi häntä hirvittää.

— Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona poikansa luona.

Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään, huokaili ja voivotteli.

Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle. Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.

Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää, oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.

RUKOUS.

… Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette, ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan…

— Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!… Tohtori! Eikö mitään enää?… Mutta miksikä te olette ääneti kaikki?…

Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä hänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä aivoissa, oli kuolemaisillaan.

Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he vaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi kädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori seisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä osoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.

— Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! — huudahti äiti ikäänkuin vihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi takaisin lastenkamaria kohti.

Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä silmistään ja palasi lastenkamariin.

Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä pursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän katsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin tullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja pistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa virkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei totellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan käsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet epäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.

— En, en voi — kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti jälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.

Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa oli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän ajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko tämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa, asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut Jumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli pienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla oli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvan edessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen rukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli tuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee oman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin rukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen näitä ääneen erityisellä mielen-innolla.

Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja meni horroksiin.

Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa. Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen paperihevosen seljässä.

— Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa — ajattelee äiti. — Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!

Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee… Armas! Ja hänetkö Jumala todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?

Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän on sekä Matrjósha että enkeli.

— Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä seljässä? — arvelee äiti.

Niin vainenkin, olihan joku — ei hän muista, ken, mutta joku hyvin luotettava henkilö — sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:

— Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten jäännösten edessä… kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä. Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi tehdä?… Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.

— No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. —

Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.

— Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, — jankuttaa Matrjósha yhtä sekavasti kuin ennenkin. — Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä. Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn herrasväelle ilmoittamassa, — sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."

— Niin, niin — puhelee Matrjósha, — olenhan minä jo niin monasti saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee, jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta tikku.

— Mutta Jumala, — jatkaa Matrjósha — Jumala ei saata mitenkään siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän, rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta. Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen, ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen, taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois pahat itsestään.

— Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? — ajattelee rouva ja sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni, Matrjósha.

— Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, — haastelee Matrjósha. — Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä. He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.

— Kyllähän se on totta, — ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"… Eihän se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. —

— Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? — Ja äiti näkee edessään Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. — Miksikä he ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.

Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin sydämeen haastaa.

— Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! — puhelee tuo olento. — Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten, katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi, kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi, keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen — vuotta ennen — missä hän oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte, tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi, syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen, nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä tiedän.

Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko, kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen, paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa, nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen hänelle nauraa hohottaa.

— Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti, kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä muistuttaa Kóstjaa. — Hyvä on, että tämä on unta, — ajattelee hän. — Tässähän oikea Kóstja on.

Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana, istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa, kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle armaalle käsivarrelle.

— Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, — sanoo äiti itsekseen.

Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.

Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä, vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta. Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi. Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.

— Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja itse on itkenyt! — ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.

Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet… Hän suutelee vielä kerran lapsen otsaa… Ja nyt hän itkee ensi kertaa.

Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.

— Väärin on itkeä, rouva kulta, — puhelee njânja, astuen vainajan luo ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle otsalle jääneet äidin kyyneleet. — Kyyneleet ne hänen sieluansa pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on, synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt…

— Niin, niin… mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä, — virkkaa äiti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ ELI VIELÄ KOLME KUOLEMAA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.