The Project Gutenberg eBook of Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjasta, by Jonas Lie

Ei ole helppo sanoa milloinka Ulfvungien suku oikeastaan alkoi kohota, tai mihin erityiseen seikkaan perustui se yksimielinen kunnioitus, jota se nautti nyt jo kolmannessa, neljännessä polvessa niinhyvin rannikkokaupungissa kuin maaseudulla sen ympärillä. Sen sukuperän voi johtaa aina kaappariajoilta, — siitä englantilaisesta laivasta, josta jotenkin tarumainen otaksuminen oli tietävinään, että sen oli eräs Knut Ulfvung muutamien ulkosataman merimiesten kanssa tuonut sisään saaliina, tai johtui se rahdeista vapaakaupan hyvinvointi ajoilta.

Suuri ratkaiseva käänne suvun varallisuussuhteissa, — se joka nyt kolmannessa polvessa oli tehnyt sen vallitsia-aseman kaikessa määrääväksi, siihen ei kaikessa tapauksessa ollut kuin kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta, — se alkoi silloin kun Knut Ulfvung vaimonsa perintöosan kautta sai omakseen Leeren suuret lohenpyyntipaikat ylhäällä laaksossa.

Erityinen anastamishalu ja kunnianhimo näkyy olleen ominaista suvulle, — joka myöskin näkyi niistä tutkimuksista, joita muutamat suvun sukurakkaat jäsenet olivat tehneet siinä tarkoituksessa, että saisivat todistetuksi suvun merkillisyyden kohottamalla Knut ja Ulf Ulfvung nimiset jäsenet maalaiselämän mitättömyydestä.

Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien, pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.

Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä, että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto ollut, — tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin vuohille ja lampaille — että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, — siellä oli sen kehto seisonut.

Sieltä oli nimi ja suku polvi polvelta ikäänkuin soudellut jokea pitkin talosta taloon, kaupanteon, vaihdon ja naimisten kautta, kunnes se lopullisesti asettui tänne alas laakson mahtaviin taloihin, Lindestadjärven ympärille.

Paljon oli tapahtunut, ja paljon oli sekä unohdettu että peitetty tänä pitkänä aikana ja suvun hämärästi kuiskattu muinaistaru sisälsi viittauksia kylläkin väkivaltaisista varjopuolisaduista.

Eivätkä ainoastaan seuraelämässä. He voivat myöskin itsevaltiaasti tahdollaan määrätä virkojen antamisia ja sekä ottaa että eroittaa alustalaisia. Kaupungissa tiedettiin vanhastaan kertoa, mitenkä se tai se oli tanssinut itsensä kapteeniksi, tai ylhäällä Lindestadjärven luistinjäällä kiemurrellut itselleen viran.

Kansan kesken kuiskailtiin hyvinkin tulisista rakkaushistorioista, salaisista yhtymisistä ja epätoivon ja kyynelten valtaamista eroista, — puhumattakaan semmoisesta, jonka Lindestadjärven vesi voi sulkea helmaansa.

Mutta sentapaiset huhut painautuivat hiljaisuuteen, kuin haudan helmaan. Ei siellä milloinkaan uskaltanut kukaan tunnustaa kertoneensa niitä.

Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean kuuraisissa puunlatvoissa.

Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.

Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen ilmaan.

Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo, Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät epämääräiseen sumuun.

Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä tuolta ylhäältä harjulta.

Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, — verannat lumen ja jään vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.

Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.

Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista, joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.

Siellä sisällä vietettiin hämyhetkeä tuossa tunnetussa rauhallisessa, mattojen peittämässä arkihuoneessa, istuttiin takkavalkean ääressä, jonka leikkivää puolivalaistusta tasaisesti ylläpidettiin.

Keskustelu jatkui katkonaisena ja laimeana. Talon poika, tukkukauppias Ulf, ja vävy, laivanvarustaja Wendelbo, joka oli naimisissa talon vanhimman tyttären Martinen kanssa, olivat, kuten tavallista sunnuntaina, syöneet päivällisensä täällä.

Sitäpaitse oli siellä päivällisvieraana neiti Winsloff, perheen vanha ystävätär, joka toimitti taloon kaupungin uutiset. Hän istui koettaen pidättää haukotusta toisensa perästä, ja taisteli urhoollisesti nukkumahaluaan vastaan.

Viereisissä huoneissa vedettiin pelipöydät esille ja järjestettiin vhistiä ja bostonia varten.

Kysymyksenä oli, niinkuin tukkukauppias Ulf lausui, saataisiinko kokoon korttiseura isälle. Siihen tarvittiin kolme tahi ainakin kaksi ja puoli seudun suurmiestä.

"Ja nyt ei hänellä ole vielä muita kuin sinä, lanko Wendelbo, joka olet mahdoton heti kun hän oikasee sinua pelissä."

Ulf oli nähnyt vilahdukselta isänsä ovessa ja huomasi kyllä yhteenpuristetuista huulista että hän oli kärsimätön.

Äänetönnä astuskeli vanhus siellä sisällä, kädet selän takana, Vähäväliä poikkesi hän puutarhan puoleiseen huoneeseen ja katseli maantielle päin. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen, huulet hörröllään, kerran toisensa perästä.

Poika alkoi tulla miettiväiseksi. Jonkun täytyy nyt heti tulla, sanoi hän Wendelbolle, joka istui ja lisäsi puita valkeaan. Muuten hän räjähtää.

"Lindestadin päivänpaiste", — oli talon nuorin tytär Margrethe. Niin kutsuttiin häntä tuolla hyväntahtoisen innostuneella kielellä, jota oli totuttu käyttämään, kun puhuttiin perheestä siellä ylhäällä, — vaaleatukkainen, voimakas, teräväsilmäinen tyttö, jonka kaikki sanoivat olevan oikean merkin siitä, että perheen henki asui hänessä.

Aina pienestä asti oli hän kuullut itseään kutsuttavan Lindestadin päivänpaisteeksi. Ja nyt odotettiin uteliaana prinssiä, jonka tuleman piti.

Margrethe kyllästyi uneliaisuuteen. Hän luuli kuulevansa koirien haukunnan ja ihmetteli ketä sieltä voisi tulla.

"Setä pankinjohtaja", — huusi hän "ja tullinhoitajan, postimestarin ja apteekarin ja kapteenin reet näkyvät alhaalla maantiellä!"

"Vai niin", vastattiin sieltä äreästi. Konsuli otti kellon taskustaan. — "Puoli viisi… siis näiden jälkeen ei enää ole muita vieraita odotettavissa."

Äkkiä valo välähti Ulfille… Uusi satamapäällikkö, — mistä olikin hänen päähänsä pistänyt tehdä ensimmäinen visiitinsä majurin luona ylhäällä rautatehtaalla? — Eikä täällä? — meillä?…

"Ky-yllä, — hän tulee, katsos", virkkoi konsuli ivallisesti, "kunhan hän ensiksi on saanut housunsa vihreiksi voidelluksi tuolla ylhäällä majurin luona… Tuommoisella tulokkaalla ovat omat tarkoituksensa, — tahtoo vaikuttaa, hallita, — mutta eiköhän tuolla tule reki ja mies."

Ulf seisoi katse kuin syventyneenä isän silmiin. Kun oli vallasta puhe, ymmärsivät he toisensa. Se kieli värähti ylipäänsä jokaisessa, jolla oli hiukkanenkaan Ulfvungien verta rinnassa.

Margrethe oli taas kävässyt ulkona tuulisessa porstuan ovessa ja oli heittänyt yleissilmäyksen pääportaiden eteen ajaviin rekiin.

"Isä", kuiskasi hän nyt hengästyneenä ja veti häntä takinrinnuksesta,
— "Niils Bjelke on myöskin mukana!"

"Niils Bjelke, hän on tullut kotiin", toisti Margrethe kiihkeästi. "Elä vaan unhota kutsua häntä insinööriksi. Hän on suorittanut menestyksellä tutkintonsa ulkomailla… Muistathan sen, isä!" vakuutteli hän. samalla nykäisten häntä takin hihasta.

Margrethe oli isän lemmikki ja piteli häntä ankarasti ikeen alla; — aina voimakas, jonka alle konsuli näki hyväksi alistua.

"Muistathan sen vaan, isä", sanoi hän taas painolla, vilvoitellessaan kuumia poskiaan käsillään ja kiiruhti sitten sisään arkihuoneeseen.

Etehisen ovi avautui ja sisään astuivat setä pankinjohtaja, kapteeni Vold ja hänen muhkea rouvansa, tullikassöörin, apteekarin ja pormestarin ja heidän rouviensa seuraamina, vielä talvikylmän ympäröiminä ja hieroen mielihyvästä käsiään tullessaan lämpimiin huoneisiin.

"Noh, päivää, herra insinööri. Onnittelen erinomaisen onnistuneista tutkinnoista", kuului niinpian kuin nuori Bjelke astui sisään. "Tuletteko ajaen?" seurasi sitten osaaottavasti.

"Sain seisoa takana, yhden ruukilaisen reen jaluksilla", selitteli
Niils Bjelke.

"Takana, takana… Ei kelpaa takana seisoa. Ei pidä antaa vetää itseään perässä."

"Sitten hyppää pois, herra konsuli, — valitsee oman tiensä", kuului rohkea vastaus.

"Kaikki riippuu ehkä teistä itsestänne, hra Bjelke, siitä miten asetutte täällä paikkakunnalla", sanoi konsuli merkitsevästi ja erityisen kylmästi.

— Hämärä oli loppuun vietetty ja lamput ja kynttilät loivat huoneiden korkeille huonekaluille ja raskaille uutimille kodikkaan tunnelman.

Nurkkahuoneen peilipöydistä kuului yksitoikkoisesti: Boston, Petit,
Grand, tupakkapilvien sisästä…

"Tänne näkyy tulevan voimia, jotka tahtovat kulkea omia teitään, — raakoja", — sai konsuli sanotuksi hiljaa pankinpäällikölle, valmistellessaan totilasijaan.

"Siksi kunnes saat heidän siipensä tarpeeksi tasatuiksi", hirnui pankinjohtaja. "Taitaakin olla tämä uusi satamapäällikkö mielessäsi, luulen minä."

Rouva Ulfvung oli tapansa mukaan päivällisen perästä vetäytynyt rauhaan makuuhuoneensa sohvaan, levätäkseen hetkisen. Ja nyt odottivat naiset jännityksellä ketä heistä hän halusi luokseen.

Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon takana. Ja jokainen, — nuori tyttö tai vanha rouva, — tunsi Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, — avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa asemassa olevalle kanssasisarelle.

Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä sisällä.

"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä", selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."

Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat luistinkengät.

"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs rouvista ja katseli ikkunaan päin — ei ainakaan tällä puolen. "Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole niinkään vähän rakastunut häneen."

"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan tavalla, — "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio tarvitsee… Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.

"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli tullinhoitajan rouva.

"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."

Neidin lankakerä putosi lattialle… Hän otti sen kiireesti ylös ja vaipui läheisimpään nojatuoliin —

"Sanokaa minulle, kudotteko terävän vaiko pyöreän kantapään, rouva
Strand?" kysyi hän näyttäen sukankudintaan…

"Kyllä minä, — pyöreän — — —. Minä sanoin, että Bolette on hyvin reipas tyttö, kun hän uskaltaa luistella näin myöhään tuolla alhaalla jäällä, — yksinään."

"Kyllähän te sen tiedätte, että kaikki Ulfvungit ovat rohkeita", tokasi tullikasöörin rouva.

— "Voiko ajatella kahta erilaisempaa luonnetta kuin Wendelbon ja minun", lausui Martine rouva astuessaan sisään saliin, istuttuaan hoitamassa miehensä kortteja. — "Minä pidän pelistä, hän sitä inhoo. Minä tahdon purjehtia, hän tulee merikipeäksi. Minä tahdon varman suojan ja aituuksen kaiken sen ympäri, joka on meidän, hän laskee sinne marjanpoimijoita ja huvimatkueita kaupungista, jotka laittelevat tulia ja keittävät kahvia meidän metsissämme, niin että minä saan valvoa metsäpalojen pelosta. Häntä nyt kerran huvittaa tuommoinen liikuttava, yleinen"…

Nyt iltapäivällä tulimme vihdoinkin yksimielisiksi siitä, että talomme on maalattava ja perinpohjin korjattava kevääksi. Oi mitenkä iloitsen, kun saan oikein uudistaa ja ylös alasin kääntää kaiken sen, mikä siellä on aikojen alusta seisonut pyhästi koskemattomana. Tuo näköala satamasillalle ja muutamille merimiesmökeille ja saarille päin on se, josta hän on nauttinut jo syntymästään asti! — Sen sijaan saa hän ryhmän ikkunan alle ja ajan mukaan komean puistokäytävän tielle asti!

"Kuuleppas, Bolette!" keskeytti hän äkkiä ja viittasi sisarelleen, joka astui sisään. Hän otti sisarta kainalosta ja kulki hänen kanssaan puolipimeään puutarhahuoneeseen…

"Kylläpä sinä liehut ja lennät alhaalla jäällä. Olethan jo kyllin vanha, että ymmärrät pitää varasi. Onko se tuo luutnantti?"

"Vi, eihän se nyt niin vaarallista ole. Minusta hän on niin hauska!" — lisäsi Bolette päätään keikauttaen.

"Niin katsos, sitä vaan tahdoin sinulle muistuttaa että mitä hauskempi mies on, sitä vaikeampi on hänestä päästä. Tahdon vaan varoittaa sinua" — hän kumartui Boletten puoleen ja jatkoi kuiskaten: — "tahdon uskoa sinulle jotakin… olin melkein elämälläni maksaa sen, että otin Wendelbon!… Ei pidä liian kauvan luistella vaan yhden ihmisen kanssa."

"Voit säästää viisaat neuvosi ja antaa minun olla rauhassa", huudahti sisar. "Pitäneehän toki edes saada luistella ilman että maailma siitä kokoon romahtaa."

"Voisin kertoa sinulle ihmeellisiä asioita, Bolette. On tapahtunut paljon kaikenlaista meidän perheessämme… Muistathan täti Katjan, josta ei milloinkaan mitään puhuta. Hän oli rakastunut köyhään kotiopettajaan eikä tietysti voinut häntä saada. Hänet löydettiin sitten eräänä aamuna koskesta, sahan luota. Hän oli ollut niin kaunis, ja siitä syntyi suuri suru perheessä."

"Niin, se oli ennen aikaan se", keskeytti Bolette, — "silloin elettiin romaaneissa ja mentiin koskeen"…

Niils Bjelkeä ei haluttanut istua siellä naisten välissä illan sensatsioninumerona. Hän oli hiljan palannut kotiin syntymäkaupunkiinsa, ja tiesi niin hyvin jo vanhastaan, miten siellä käsitöiden takana salavihkaa kyseltiin, ihmeteltiin ja arvosteltiin.

Hän oli paennut biljardihuoneeseen ja käveli siellä hajamielisenä, sysäillen palloja.

Hän säpsähti, nähdessään Margrethen astuvan sisään ja hän sinkautti äkisti onnistuneen lyönnin.

"Miksi et istu sisällä puhelemassa toisten kanssa, Niils?" kysyi hän kiusotellen. — "Oletko sinä vieläkin sama jörö, vaikka olet ollut niin kauvan ulkomailla ja suorittanut niin suurenmoiset tutkinnot."

"Nuo kasvot ja silmäykset on kuin tulisi sihvilöidyksi siilin lävitse… Ei kiitoksia minä tunnen ne!" vastasi hän.

"Sepä ikävää, sillä sitten sinua ei kutsuta tanssiaisiin talvella…
Ja se on vahinko, sillä minä muistan, että sinä tanssit niin hyvin."

"Pelkäänpä, ett'en milloinkaan tule täällä polkemaan oikeassa tahdissa", sai Bjelke sanoneeksi. Hän leikitteli sauvallaan ja kumartuen biljardipöydän yli asettui lyömäasentoon.

"Minun mielestäni sinun pitäisi koettaa asettua hyviin väleihin isän kanssa", huomautti Margrethe hiljaa. — "Ilman häntä et pääse pitkälle. Ja sinä tiedät miten hyvä hän on, kun hän vaan saa tahtonsa perille…

"Sinä et tahtonut ottaa vastaan minkäänlaista apua häneltä silloinkaan kun matkustit ulkomaille", jatkoi hän, silmien harhaillessa biljardin veralla. — "Se ei ollut kauniisti eikä kiitollisesti tehty sinulta, Niils. Mutta sinun tätisihän on se… joka…"

"Minä ajattelin, että oli kunniallisempaa kuin pidin huolen itsestäni. Enkä tuntisikaan itseäni niin vapaaksi kuin nyt olen, jos minulla olisi ollut senlainen kiitollisuuden taakka kannettavana hartioillani."

"Niin, nyt sinä ainakin olet kyllin vapaa ja itsenäinen!" huudahti Margrethe. "En todellakaan ensin tiennyt uskaltaisinko sinutella sinua, niin olet tullut arvokkaaksi!"

Hän nojasi sauvaansa ja jatkoi miettiväisesti: "Kuules, Margrethe! — silloin kun koti-ikävä sai minut liiaksi valtoihinsa, näin aina edessäni puolikasvuisen tytön… Näin hänet niin selvästi, kun hän kulki puutarha-aitamme ohitse siellä kotona ja antoi linjaalin lyödä aitausta vasten, — aina sen mukaan millä tuulella oli. En ole voinut unhottaa sitä kalinaa…"

"Muuten", keskeytti hän, — "en minä tullut isäsi tähden tänne tänä iltana —"

Margrethen huulilla oli jo valmiina: Kenenkäs vuoksi? Mutta hän pidätti sen äkkiä ja punastui.

"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, — "en sinun isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin minä tänä iltana puhumaan."

"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö nämä rahat lähetit? — Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat Margrethea kohti. — "Ei… minä en tahdo myödä itseäni!"

Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä pelastuksen tietä.

"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän nyyhkyttäen — "paha — paha"…

Neiti Winsloff oli saanut puretuksi ylenpalttiset tietonsa ja kuulumisensa viimeisistä päivän tapahtumista kaupungissa. Ja kapteenin rouva Vold oli huoaten ja valittaen keventänyt huolensa vanhemman ystävättärensä helmaan ja tuntenut hänen ymmärtävän kätensä omassaan.

Rouva Ulfvung nousi nyt sohvasta, järjesteli pukuaan peilin edessä, silittäen röijyään täyteläistä vartaloaan myöten.

Mennessään sisään vieraiden luokse, heitti hän sivumennen tutkivan silmäyksen nurkkahuoneeseen, josta konsulin ja pankinjohtajan päät häämöittivät tupakansavusta.

Kapteenin punaiset kasvot ja äänekäs puhe osoittivat, ettei hän ensikertaa valmistanut uutta totilasia.

Rouva Ulfvung pudisti hiukkasen päätään… Eihän kukaan voinut moittia miestä siitä, että hän mielellään kallisti lasia, vaimon hallitessa kotona raskaasti ja ärtyisenä.

Hänen astuessaan saliin vilkas keskustelu ikäänkuin taukosi hetkeksi. Hänen silmänsä ja korvansa katselivat ja kuulostivat ylt'ympäri huoneen, ennenkun hän viimeinkin istuutui alas omaan tuoliinsa pöydän ääreen.

Kiivas väittely oli äkkiä lakannut. Jokainen koetti nyt vaan olla varuillaan, että pysyisi oikealla kulkureitillä; ei tahdottu vahingoittaa itseään mielipiteillä, jotka eivät olleet täti Narnan mielen mukaisia.

Hän tuli aina siksi keskustaksi, joka osasi antaa jokaisesta asiasta oikean arvostelun ja asettaa sen oikeaan yhteyteensä — johon lujasti ja vakavasti voi luottaa.

Rouva Ulfvung oli ikäisekseen vielä nuoren näköinen. Ääni kaikui luonnostaan vähän kovalta ja vähän itsetietoiselta niinkuin miehensäkin.

"Turskaa ynnä munakasteketta, — tuoretta, niinkuin juuri järvestä nostettua!" huusi hän.

Tuolit kolisivat. Noustiin äänekkäästi puhuen ja meluten ylös, valmiina astumaan runsaasti varustetun illallispöydän ääreen.

Puheltiin ja keskusteltiin, ja Ulf ja pankinjohtaja setä esittivät toisten naurun ja hyväksymisien kaikuessa runsaan varastonsa kaupunkilais- ja laivurijuttuja. — —

Niin oli taas vietetty yksi näistä tunnetuista hauskoista sunnuntai-illoista Lindestadissa.

Yksi ja toinen vieraista tirkisteli rautujen läpi ulos pimeyteen, jossa etäältä kaupungin tulet tuikkivat.

— Sitten huudettiin rekiä ja kulkuset soivat aina sen mukaan kun hevoset ajoivat ylös.

Ylöspääsyn porstuan ovesta esti tulliherra, joka oli tarttunut postimestarin napinreikään ja piteli häntä kiinni. Oli kysymys siitä, mistä eräät sakot olivat aiheutuneet…

"Minä tahdon vaan sanoa", kuultiin kapteenin puhuvan, joka punaisena ja kiivaasti huitoi käsillään, "jos joku sotilas olisi toiminut niin ajattelemattomasti ja ilman järkeä, niin olisi hänet viety sotaoikeuteen."

"Arnold… Arnold", — kuului reestä, "annathan minun taas istua täällä odottamassa", kiirehti hänen rouvansa.

Palvelustyttö hiipi vieraitten lomitse tuoden viestin rouvalta neiti Winsloffille, joka seisoi täysissä matkatamineissa, odottaen Ulfia, joka hänet veisi kotiin… "Hänen ei pitäisi unhottaa tilata ompelijaa keskiviikko aamuksi, — aivan varmasti!"

"Ei, ei, Wendelbo!" intoili rouva Martine. "Emme anna pojan ajaa, ennenkun olemme sivuuttaneet jäärailan siellä alhaalla puron luona. Minä otan ohjakset…"

"Niin, niin, hyvästi sitten!" kuului koiranhaukunnan lomitse, kun heidän rekensä pyörähti ulos portista.

Kaasulyhdyn valo lankesi rappusilta lumelle pankinjohtajan ja pienen paksun apteekarin pitentyneille varjoille. He seisoivat ja katselivat, kun Ulf, pitäen ohjaksia kireällä käsissään, näytteli äsken ostamaansa, komeaa juoksijaa.

"Ei päivääkään yli viiden vuoden vanha", halkaisi nuoren tukkukauppiaan ääni ilman. "Ei alkuakaan patteihin. Jalat kuin luodut ojentautumaan ulos, näetkö setä pankinjohtaja! Minä harjoittelen sitä joka päivä alhaalla jäällä. Majuri, näetkös, on aivan innostunut asiasta, ja hän tekee nyt kaiken voitavansa saadakseen kilpa-ajot keskiviikoksi neljäntoista päivän perästä, — ennenkun Robert matkustaa pääkaupunkiin. Siitä ei tulekaan pienet lystit, usko pois, — viisitoista hevosta on jo ilmottautunut."

Portailta kuului kärsimätöntä murinaa, konsuli seisoi siellä pensylvanianahkalakki päässään ja hän viittasi pojalleen, että tämä vihdoinkin lähtisi!

… "Mutta kyllä se saa ihan toisen painoiset kengät taistelupäiväksi", intoili tukkukauppias, istuutuessaan rekeen neiti Winsloffin viereen.

Margrethe seisoi kulmahuoneessa, jossa kynttilät pelipöydillä olivat loppuun palaneet ja nojasi otsaansa ikkunaruutua vasten.

Kuu levitti hopeaisen hohteensa, sinne tänne muodostui suuria ja pieniä mustia varjoja — kuin kuiluja…

Kynttilä sytytettiin ja sammutettiin, ja uudelleen sytytettiin konsulin makuuhuoneessa.

Hän makasi ja koetti miettiä mitä he olivat antaneet hänelle ruuaksi tänäpäivänä. Mutta aina törmäsi tämä ajatus yhteen toisen kanssa — kilpa-ajoradan.

Majuri oli omanvaltaisesti ottanut määrätäkseen kilpa-ajojen päivän… Jotensakin itsevaltiasta!…

He koettivat päästä hänen yläpuolelleen… pitää häntä ulkopuolella… majuri ja hänen veljenpoikansa.

Ja Ulf ei ymmärtänyt mitään, — meni aivan yksinkertaisesti sileälle jäälle.

Kaikki oli saanut alkunsa rautatehtaan disponentista, Herra Robertista, majurin veljenpojasta. Ja, kun nyt seura, yhä innostuneempana hevosurheilusta, oltuaan yksityinen astuu nyt julkisuuteen, niin ovat tietysti majurin ja hänen veljenpoikansa nimet eroittamattomasti yhdistyneet asiaan, niinkuin miesten, jotka ovat asettuneet tämän "maalle tärkeän" yrityksen etunenään.

Tekisi mieli lyhyesti ja kauniisti ilmoittaa herrasväelle, että jää alhaalla ja koko kilpa-ajorata on minun maani sisällä, — on minun, — minun omaisuuttani!

He ovat niin korkeasti sivistyneitä siellä ylhäällä tehtaalla, — vanhaa ylhäistä sukua, — jotka etuoikeutetusti omistavat "oikean seurustelutavan".

Konsuli laski äkkiä alas rullakartiinin ja tohvelit löivät lattiaan hänen kävellessään levottomasti edestakaisin.

Vihdoin taukosi kävely ja hän jäi seisomaan käsi sängynkaiteella. Hän puri huulta ja tuumi…

Heidän kauniin kilpa-ajorata tuumansa täytyi ikävä kyllä uhrata — meni ikävä kyllä myttyyn.

Jää ei saisi likaantua ajamisesta, kaikenmoisesta liikkeestä ja hevosenlannasta — tahi kaikesta heidän roskastaan.

Täytyy miehen voimalla ottaa koko kaunein osa Lindestadin järveä — joka on kuin onkin minun! — ja muuttaa se rahaksi…

Hän vuoroin istui, vuoroin makasi. Marmoripöytä hänen edessään peittyi vähitellen kokonaan numeroilla ja muistiinpanoilla.

Viimeinkin hervahti hänen etusormensa leveine sinettisormuksineen alas ja hän nukkui autuaallista unta.

III

Wendelbo oli juonut kahvinsa ja istui nyt heitellen itseään tuolissa edestakaisin. Kasvot olivat hiestyneet ja värähtelivät hermostuneesti.

"Vai niin — hevosurheilu saa nyt jäädä sikseen — rypistää hienosti kasvoja, — surkutella, — peruuttaa" —

Rouva Martin oli ollut hyvin kaunopuhelias koko aamiaisen ajan, todistellut ja perustellut. Hän oli tullut eilen alas Lindestadista aivan innostuneena isänsä uudesta suuresta tuumasta.

"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän, tuijottaessaan vaimoonsa — "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin tietää: miksi tämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä, kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?… Kaiverretaan ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, — mutta syyt."

"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.

… "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa. Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka… joka…"

"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan, ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se tuntee pääsevänsä alas jäälle."

"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, — mieti sinä ja haaveksi", tiuskahti Martine kyllästyneenä.

"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, — niin silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti…

"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina", mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, — vastustaa, — se muserretaan, painetaan alas, — sääntöperäisesti alas, — rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!…

"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä minuutesi, Kristen Wendelbo, — se, josta kerran saat vastata taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton, tarkoitukseton nolla"…

Hän tarkasti tutkivasti isänsä kasvoja, riisuessaan päällysvaatteita hänen yltään.

Konsuli Ulfvung tuli vauhdilla tänään, kuin voitonriemulla siitä, että oikeuksiaan oli loukattu. Toisessa leukapielessä oli hänellä jonkinlainen nystyrä, voimasolmu, niinkuin purisi hän alituiseen tupakkamälliä.

Hän astui matoilla peitetyn lattian poikki, suoraan kakluunin luo. Sieltä näki hän ikkunaruudun läpi suoraan edessään kirkontornin ja asetellessaan kelloaan, kysyi hän:

"Yksitoista, — eikä vielä sanomalehteä. — Mitä eikö vieläkään? — Siinä on tänäpäivänä aika puhdistus kilpa-ajoradan johdosta, sangen tärkeä ilman puhdistaja, selitykseksi yleisölle. Toimittaja sai eilen luonani kaikki tarvittavat tiedot."

"Käsitäthän sinä sen hyvästi, Wendelbo", hän kääntyi vävypojan puoleen, — "että tämä jääliike on yksi talon tulolähde, joka olisi ollut otettava esille jo kauvan, kauvan sitten, mutta johon ryhdytään nyt vasta viimeisessä, tärkeässä silmänräpäyksessä; sillä kuuden tahi kahdeksan viikon päästä on kevätlämpimät käsissä. Niin että tässä nyt on tehtävä muutakin kuin pantava aikaa kohteliaisuuksiin ja hienotunteiseen odottamiseen, kunnes korkea-arvoinen herrasväki on ehtinyt huvitella tuolla alhaalla jäällä. Herrat ja naiset saavat nyt luvan suoda anteeksi!"

"Niin, tämä tulee epäilemättä yhtä odottamatta kaikille, niinkuin antaisitte pommin räjähtää jään alta", vastasi Wendelbo kiivaasti. "Ja onhan jo osaksi tehty kalliita valmistuksia!"

"Mutta Wendelbo!" huudahti Martine, "et kai sinä yhtyne samaan litaniaan, jota lauletaan tuolla ylhäällä ruukilla!"

"Noh", keskeytti hänet konsuli, — "minä tiedän kyllä, että he pitävät minua sekä epäinhimillisenä että hävittömänä, puhumattakaan pahemmasta, joksi minua voidaan ajatella tuolla ylhäällä setäsi majurin luona… hm. tahditon…

"Mutta, sinä Martine… ja sinä Kristen"… konsuli alkoi kävellä edestakaisin kädet takinhelmojen alla. "En tahdo mainitakaan semmoisia vähäpätöisyyksiä kuin sen töiden ja ansioiden paljouden minkä näin suurenmoinen liike toisi pitäjään. Vaikka olisikin inhimillistä uhrata ajatus siihenkin puoleen… Täällä on niin moni raukka työtönnä ja saa imeä huuliaan talvipakkasessa, ilman puita ja lämmintä tuvassa…

"Mu-utta, mu-tta —." Hän seisattui äkisti, — "koko tämä hevosurheilu ja tämä teeskennelty luulottelu, että se edistää muka maan harrastuksia, se on ollut jo alusta asti minulle suoraan sanoen vastenmielistä! Sanokaa minulle, oletteko oikein tarkastaneet tuollaista hevosparkaa, kun se juuri tulee ajosta, sieramet punaisina ja väristen, tulisesti huohottaen ja kaikki lihakset ja jäsenet vapisten, senvuoksi, että se on maksanut jokaisen ennätyksen juoksustaan palasella omaa elämäänsä? Inhoittavaa eläinrääkkäystä! Se ei ole siveellisesti vähääkään yläpuolella kukko- ja härkätaisteluja.

"Ja hienotunteisuudesta semmoiseen, pitäisi minun olla ryhtymättä yrityksiin, kun se tarjoo niin edullisia hintanoteerauksia, kuin nämä nyt ovat!"

"Syyt ja todisteet?… siitä miksi voin sahata oman jääni? — E-ei, minä en kuulu niihin, joiden on pakko esittää syyt toimintaansa."

Hänen katseensa lepäsi viivähtäen vävypojassa: "Sinun setäsi ei luonnollisesti ymmärrä asiaa, hän, joka ikänsä on elänyt seuraelämän näkökannan mukaan ja tuhat peninkulmaa syrjällä kaikesta kauppamieskäsityksestä. Vaan sano hänelle suoraan ja lyhyesti, että kun vesi nousee, käy mylly, ja kun ajat paranevat, silloin luistaa liikepyörä!"

Konsuli katsoi äkkiä ulos ikkunasta — Etäällä kulki joku katua ylös, levitetty sanomalehti kädessä.

"Jaha, nyt ne tutkivat artikkelia", mutisi hän. "Ett'ei vaan konsuli
Breien tuolla kompastu luminietokseen."

Sanomalehtipoika juoksi heidän ohitsensa, vähä väliä heitellen lehden sisään ovesta tai pistäen sen kirjelaatikkoon.

Hän nyykäytti päätään muutamille vastaantulijoille ja tervehti kohteliaasti rehtori Guldbergin rouvaa, joka seisoi ikkunan luona kukkasiaan kastelemassa.

Hevonen astuskeli hauraassa sohjussa, jonka aamupäiväaurinko ja kaupunginliike oli pehmittänyt ja jääpalaset räiskyivät teräslanka-aitausta vasten.

Konsuli ajoi aivan Breienin viereen, tämän seisoessa jalkakäytävällä sanomalehteä lukien.

Tukkukauppias Breien havahti hämmästyneenä lukemisestaan, kasvoilla vielä äkäinen ilme.

"Hintojako?… Sillinkö?"… Vilkkaat, kiihoittuneet kasvot koettivat vetäytyä niin kohteliaisiin poimuihin kuin suinkin —

"E-ei, ei nyt juuri niitäkään, Hra Konsuli!" Hän katsoi konsulia terävästi silmiin. "Mutta tämä mies, joka esiintyy sanomalehdissä tänään… sepä oli vasta tuhattulimmainen! Se oli tuhattulimmainen, sanon minä! Minä tarkoitan vaan sitä että… että — että tuolla tapaa ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta antaa kokonaisen suuren asian polskahtaa veteen, se — se. Niin, tiedättehän että olen suora mies, joka puhun suuni puhtaaksi."

"Mutta minullekin selvisi asia ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta, rakas Breien!" huudahti konsuli. "Tai mitä te sanoisitte, jos täyteen sullotut sillitynnyrit seisoisivat teidän konttoorinne oven edessä? Jos tunnen teidät oikein, niin ette te ainakaan olisi odottaneet siksi kunnes saisitte kaikki kohteliaisuudet ympäriltänne suoritetuiksi."

"Niin, ne nyt ovat senlaisia vertauksia, jotka… jotka —" sanoi hän hiukan mairitellen. "Mutta minä sanon konsulille, että on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä kuin hiukan syrjäytetyiksi", lisäsi hän hiljemmin.

"Ohoh, ajattelenpa, että me molemmat vanhat liikemiehet näemme asian samalta kannalta. Selitys tämän päivän lehdessä on erittäin miellyttävä, järkevä ja maltillinen."

"Tietysti, tietysti. Ja onneksi voin kertoa konsulille, että näyttää siltä, että asia selvenee itsestään. Niils Bjelke, insinööri, ehdoittaa nimittäin, että meidän pitää koettaa saada ajorata siirretyksi yhdelle Grongmetsän pienistä järvistä… hyyrätä se Wolmarilta. Hän on kitsas rahoistaan, se ukonnahjus."

"Liian etäällä tiestä… liian etäällä, Breien, — hullutusta — mahdotonta. Sitäpaitse juuri hänen talviajojensa aikana! Mutta siinä se nyt on! Saa olla varuillaan, eikä laskea tuonlaisia nuoria kokemattomia rauhattomuuden aikaansaajia piiriin — uusien tuumien takoja kuin isänsäkin."

"Tänään iltapäivällä on kokous. Ja minä puolestani en ainakaan voi pitää ajatusta muuta kuin onnistuneena", lisäsi tukkukauppias jotenkin tylysti. "Asia pelastettu, eikä ketään loukattu… Enkö koko yön luullut kuulleeni hevoseni hirnuskelevan…"

"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani, herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."

"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, — "voi sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut alkunsa."

"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä. — "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä ja humbuugi, — ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. — — Minä otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia mielipiteitänne."

Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:

"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän. "Huonot ajat, — puute rahoista… Johtokunta on pian pakotettu hylkäämään paraimmatkin tarjoukset… Hyvin vastenmielistä työtä!"

Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki selvästi konsulin kasvot edessään, — näki tämän äkkiä syntyneen kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.

Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.

Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän ollut!

Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.

— Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan päin.

Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja hevonenkin oli tottunut siihen…

Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä menemään edelleen.

Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat…

Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa, — josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.

Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset, nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin hänenkään ei saanut loukata.

Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.

Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.

Insinöörin isä oli koettanut vastustaa häntä paikkakunnalla, — kerran toisensa perästä, — se oli ollut pitkällinen vedenalainen sota, joka loppui siihen, minkä ansaitsikin — tappioon ja murtumiseen!

Hänen kiihoittuneessa mielessään tuntui siltä kuin uudistuisi taistelu nyt pojan kautta, — samanlainen intoilija, samat päähänpistot ja ehdoitukset.

Konsuli tuijotti uhkaavasti eteensä, kuin tahtoisi hän voittaa vastustuksen, jonka näki edessään ilmassa.

Hän pysähtyi ulkopuolelle kaupunkia, vanhanaikuisen puurakennuksen eteen, jossa oli korkeat raput ja pitkä katonräystäs, jonka alta kimalsivat pienet ruudut.

Naisen kasvot näyttäytyivät silmänräpäyksen aikaa ikkunassa, ja sisältä kuului ovien paiskimista.

Ulos rappusille tuli vähänpäästä Arild Wolmarsin metsäpäällysmies,
Evensen, kumarrellen ja vielä pannen kiinni takkinsa nappia.

"Taidat muistella sitä vanhaa riitaa?" hymyili konsuli. "Niin, teidän isäntänne ja minä olimme aina riidassa siellä ylhäällä… Pankaa hattu päähän, — hattu päähän, Evensen. Te olette liian vanha ja hyvä mies seisoaksenne vilustuttamassa itseänne täällä lumessa paljaasta kohteliaisuudesta… Ja miten jaksaa vaimonne? Minä luulen nähneeni hänet vilaukselta ikkunassa. Eivätpä näyttäneet vuodet häneen paljo koskeneen."

"Meillä on onneksi ollut molemmilla hyvä terveys, herra konsuli ja kiitän kysymästä."

"Katsokaas, Evensen, minulla oli tärkeää kysyttävää eräiden asioitteni tähden, tahtoisin saada varman tiedon siitä, tuleeko tänä vuonna Grongmetsistä laskettavaksi tukkia enempi kuin tavallista? Jäänsahausta varten olisi minun sen mukaan asetettava Lindestadjärven sulkulaitos."

Evensen oikasihe suoraksi ja suun ympärille kuvastui viekas ilme. Hän koetti vainuta piilikö ehdotuksessa jotain vaarallisempaa…

"Hirrenhakkuusta meidän metsissämme voin sanoa ainoastaan sen, että se kaikessa muodostuu samanlaiseksi kuin viime vuonna. Muuten on siellä kyllälti kaksitoista- ja neljätoista tuumaisia — puhumattakaan mastometsästä, joka seisoo kuin pilaristona Grongmetsässä, eikä ole tuntenut vielä kirveenterää. Niissä puissa sitä on toinenkin miljoona tallessa, sanon minä."

"Niin, niin, rakas Evensen", keskeytti konsuli metsäpäällysmiehen halua kehua isäntäänsä. "Olette olleet niin ystävällinen ja vastanneet kysymykseeni ja ei muuta kuin kiitoksia!"

"Ja sittenhän saan onnitella Arild Wolmaria siitä, että hän pian saa kilpa-ajoradan sinne ylös yhdelle järvistään."

"He aikovat pyytää Herra Wolmarin suostumusta, kuulin sanottavan. Ja sitten saatte luonnollisesti koko kaupungin sinne, — kaikki ne, jotka aikovat kilpa-ajoihin."

… "Ja koko irtolaisjoukon, joka tekee valkeita ja ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia."

"Sitten saa hän vielä kaupanpäälle sinne metsästysseurat, sekä koirien kera että ilman, — lentäviä ja juoksevia. Niin niin, siellä voi olla tilaisuudessa tarjoomaan vierailleen sekä pyitä että metsoja, siksi kunnes metsä tyhjenee niistä", virkkoi konsuli leikillisesti.

… "Entä sitten kauvastähtäävien kiväärien harhaantähdätyt kuulat, jotka vinkuvat mastopuiden välissä ja kaivautuvat tuuman, jopa kaksikin puun kuoren alle."

"Jaha, totisesti kutsuisin senlaista julkiseksi pahanteoksi!" huudahti Evensen karkealla äänellä.

"Niin, minun metsiini he eivät ainakaan pääse! Mutta kokouksessa kaupungin talolla tänäiltana päätetään, pyytävätkö kaupunkilaiset teidän isäntänne suostumusta kilpa-ajorataan."

"Noh — minulle se ei kuulu. Mutta minusta tuntuu siltä, että olisi paras ajoissa valmistaa hra Wolmaria tästä hyökkäyksestä, joka on tekeillä hänen metsäänsä vasten."

— — Konsuli ajoi tänään torille odottamattomalta suunnalta. Jo kaukaa tunsi hänen matalan, lipalla varustetun, karvalakkinsa ja hänen ajaessaan nostettiin lakkeja ja hattuja, ilman että hän erityisesti otti niitä huomioon.

Kolme tai neljä kaupungin suurempaa liikemiestä vetelehti edestakaisin korukauppias Lundin peililasi-ikkunoiden ja apteekin väliä. Toisia seisoi postihuoneen rappujen edessä kopistellen pakkasessa jalkojaan; muutamia pienempiä ryhmiä käveli keskustellen alas siltakatua.

Kuin kaukonäkijä tunsi hän hermoissaan kaiken, mitä siellä ajateltiin ja tunnettiin, — hän tunsi niin hyvin heidät kaikki, hallittuaan seudulla kauvan ja valppaasti. Hän tunsi nuo rohkeat imartelut, kasvojen ilmeet ja kumartelut, joita hän näki joka päivä, hän tiesi miksi yksi ja toinen tekeytyi leijonaksi hiirenkolonsa eteen tahi — kuin sattumalta — katosi talonovesta.

Konsulin kasvot saivat silmänräpäykseksi uhkaavan ilmeen. Hän tunsi että hänen vallassaan oli tyhjentää tai punnita koko tori.

… "Puhelevatko herrat tanssiaisista seurahuoneella?" tervehti hän ja pysäytti hevosensa. "Meillä kotona ajatellaan ja toivotaan ainoastaan tanssiaisia."

"Ei nyt juuri sitäkään", hymyiltiin salavihkaa ja katseltiin miettiväisinä alas.

Oltiin kuin hiukan säikäyksissä, vaarallisilla vesillä. Täytyi varoen ajatuksensa lausua, ei esittää minkäänlaisia määrätyitä mielipiteitä, vaan taitavasti etsiä sanoja, jotka sopivat kummallekin puolueelle.

"Ei, ei", virkkoi konsuli äkkiä terävästi, — "olenhan kuullut, että toisetkin tanssit ovat tulossa seurahuoneella tänään. Se ei kuulu minulle; — Mutta jos olisi vähänkin enemmän älyä, niin huomattaisiin selvästi, että sitä liikettä ja niitä suoranaisia ja sivullisia etuja, jotka olisivat seuranneet kilpa-ajorataa Lindestadjärvellä, ei kaupunki voi ajatellakaan saavansa peninkulman päässä ylhäällä metsissä. Tai miten?"

Postitalosta astui ulos uusi satamapäällikkö, postinsa kädessään. Hän katseli vähän ympärilleen ja oikasi sitten suoraan torin yli.

"En kai erehtyne, hra konsuli Ulfvung", kumarteli hän. "Rohkenen esittää itse itseni kaupungin uutena satamapäällikkönä. Olen aikeissa tehdä kunnioittavan käyntini Lindestadissa, kunhan ensipäivän ikävät muuttopuuhat ovat ohitse." —

Konsuli korotti käsivarttaan osoittamatta vähääkään käsittäneensä puhuttelua, ja jatkoi kovemmalla äänellä, viitatessaan ulospäin…

"Tuolla ylhäällä on Lindestadjärvi kuin leipäpala hätääkärsiville, josta voivat leikellä koko talven. Ja tuolla alhaalla konttoorini oven edessä seisoo ihmisiä, jotka etsivät työtä, tungokseen asti kadulla…"

"Ja kuka epäilisikään että meidän hyvällä majurillamme ylhäällä ruukilla olisi sellainen mielessä", virkkoi hän leikillisesti. "Hän ei ota mitään edesvastuulleen, ei otakaan! Jos piiri edistyy tai ei, — sama käsittämätön hieno levollisuus ja rauha, sama…"

"Suokaa anteeksi minulle, joka vielä olen vieras paikkakunnalla", keskeytti hänet satamapäällikkö. "Minä olin ylhäällä tehtaalla pyhänä, — nuori Düring asui pari vuotta meillä, ollessaan lukemassa pääkaupungissa. Ja hra majuri antoi minulle hyvin mieltäkiinnittävän yleiskatsauksen kaupungista ja sen ympäristöstä. Niin että minä tahtoisin vaan hiljaisuudessa sanoa, että hän teki minuun aivan toisen vaikutuksen."

"Tietysti se lähde, josta on ammennettava —", sanoi hän väliäpitämättömästi, katsoessaan ulos ilmaan.

Tässä oli tapahtunut pieni läksytys torilla. Satamapäällikön sopimaton käytös tuntui tuskastuttavalta.

Konsuli tarttui äkkiä hattuunsa, läimäytti hevostaan ja ajoi edelleen säästöpankkia kohti.

Hänen rekensä pysähtyi sisäänkäytävän eteen. Palvelijalle, joka kiiruhti esille, heitettiin suitset ja yksi kirjureista, kynä korvan takana, kiiruhti etehiseen vastaanottamaan turkkia, jonka hän viskasi yltään.

Melkein hänen tiellään seisoi tukkukauppias Breien, valmiina tervehtimään. Mutta juuri silloin nyykäytti konsuli aivan toiselle suunnalle.

"Ainoastaan pari sanaa, hra konsuli", kuiskasi Breien kiihkeästi. "Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille, että insinööri Bjelken täytyy luopua ehdotuksestaan, Minkätähden? — se jää minun asiakseni", selitteli hän erityisellä painolla.

"Kas vaan, kas vaan", huudahti konsuli ivallisesti. "Olenhan aina sanonut, että tukkukauppias Breienillä on hyvä pää, — ja nopea käsityskyky! Muuten, minä kyllä tunnen Bjelket! Heillä on jo veressä itsepäisyys ja nuo ainaiset ehdotukset. Poika antaisi ennemmin taittaa niskaluunsa."

"Minä vakuutan. Minä vakuutan", jatkoi Breien innokkaasti. "Mutta minun täytyi käyttää hyväkseni aikaa ennen kokouksen alkamista viideltä". Ovi sulkeutui konsulin jälestä. Hän kääntyi lankonsa pankinjohtajan puoleen ja huudahti, ojentaessaan mielihyvällä jänteistä vartaloansa:

"Kilpa-ajoradanko", huudahti pankinjohtaja jonkinlaisella säälillä.
— "Syy…"

"Syy, syy!" — jatkoi konsuli siihen intohimoisesti — "syy on siinä, seisooko vhistipöytä Lindestadissa vaiko ruukilla."

"Vai niin, satamapäällikkö ei ole ainakaan, niinkuin äsken kuulin, epätietoinen siitä, missä hän ensi pyhänä pelaa iltapäivä vhistinsä", ivaili pankinjohtaja.

IV.

Oli kova kiire, vesi oli vähänä ja täytyi tänä tilausten aikana sahata käsivoimalla, tehdä työtä yöllä ja päivällä.

Sahajauhot kasautuivat lattian alle, ketjulaitoksen jatkaessa säännöllisesti palaavaa kulkuaan; ja ulkona kasautuivat lautapinot talojen korkuisiksi, käytävät välissä.

Vaunujonoja, täyteen lastattuna sahatuilla laudoilla rämisi raskaasti alas tietä pitkin, ja toisia tyhjiä saapui lastattaviksi.

Siellä sisällä astuskeli konsuli narisevalla lattialla, tarkasti ja kontrolleerasi. Hän vastaanotti ja merkitsi kirvesmiehen lyijykynällä laskuselvityksiä pieniin neliskulmaisiin paperiliuskoihin, jotka sahanhoitaja antoi hänelle ja jotka vähitellen läjäytyivät ammottavaan muistikirjaan.

Lopuksi oli hän käynyt tutkimassa erästä epäilyttävää tukkia, oliko se täysimittainen, ja irroitti nyt kaulastaan keltaisen silkkihuivin, jota hän piti alhaalla kostean kylmyyden tähden.

Konsuli oikasihe, puisti päältään tomun, jota siellä lenteli ja ruukinhoitaja puhdisti häntä harjalla ja ojensi hänelle kepin.

"… Niin, niin, Sultan,… niin, niin Gripan" — puhutteli hän hyväntahtoisesti molempia kahlekoiria, jotka haukkuen ja toisilleen mustasukkaisina yhä ja yhä hyppivät häntä vasten.

Tilavalle pihalle jäi hän seisomaan ja katseli ylös toiseen kerrokseen, tytärtensä makuuhuoneeseen, jossa uutimia ei vielä oltu nostettu ylös. He olivat olleet eilen kesäjuhlassa majurin luona ruukilla.

Hän astui Halvor-kuskin luo, joka seisoi etempänä liiterin luona ja huuhtoi ja puhdisteli vaunuja ajon jälestä…

"Ettekö tulleet kotiin ennenkun kello kolmen jälestä", tiedusteli hän. "Oliko paljon väkeä?"

"Oli… tungokseen asti! Vaunuja ja trilloja aina alas tielle! — amtmannin ja tuomarin ja" —

"Näkyikö siellä myöskin vanhanaikuisia korkeita perhevaunuja?" keskeytti konsuli.

"Ei toki!… Vaunuja semmoisia kuin meidän ei ole koko kaupungissa",
Halvor käänsi äkkiä purjeen.

— "Useimmat olivat tulleet trilloilla ja hyyrätyillä keiseillä kaupungista", selitteli hän.

Konsuli kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli Gripan'in haukkuvan portilla, ja näki sen heiluttavan häntäänsä…

"Niin, juuri konsuliahan minä etsin", vastattiin arasti. — "Ei voi kukaan muu auttaa kuin hän!" huokaili mies.

"Niin, konsuli on kuin isä, johon voi turvata hädässä, Ja sitten ajatteli minun vaimoni, että jos koettaisin…"

"Sydämeni tykyttää, herra konsuli. Ja jos ei Gripan niin hyvästi olisi tuntenut minua, en olisi rohjennut pistää jalkaani portista… Se nyt olisi siitä tervasta, katsokaas —"

"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, — että hinnat alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."

"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."

"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.
Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.

"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan ja talliin. Vesijohto joka paikassa, — kalliita laitoksia."

"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia ja kahdeksaa pilttuuta… Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle, niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."

"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi kompastua mäissä, ja sai luotinsa."

"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, — "josta kuulet röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän leikillisesti… "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."

"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä muistanut, että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani läpi, sekä viime vuonna, että sitä edellisenä!"

"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."

"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", — puheli hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan, kuin halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että sinä aikaa myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin. Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."

"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä ett'ei hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen leivissään", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.

"No, no, rakas Tollef! Minä ostan sinun tervasi päivän hintoihin ja se jää sinun varastohuoneeseesi maksutta. Sinä voit huomenna mennä poikani konttooriin…"

Hän näki Margrethen tulevan ulos rappusille ja nyökäytti tyytyväisenä hänelle.

"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle… tule niin saat kuulla."

"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.

… "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette istuessaan siellä ulkona.

"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, — puoleksi ulkona vapaassa ilmassa, kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä, pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."

"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla", huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä siellä, — hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja tädiksi, — sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."

"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet toisensa", ihmetteli Bolette.

"Ovat tahtoneet — tahtoneet?" keskeytti hänet äiti… "Martine parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut komean, solakan perämies Witin."

"… Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen", huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa, vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla…"

"… Vahinko vaan, ettei ruukin metsistä enää saada semmoisia lautoja!" valitteli hän olkapäitään kohauttaen… "Sitten puoli yhden aikana loistavat illalliset ruokasalissa, äiti. Jälkiruoka syötiin tulisoihtujen valossa ulkona leveällä verannalla, jossa ovat ne vanhat pilarit, ja jossa voi kuvitella olevansa kuin Kreikassa."

"Ja mustaviiksinen luutnantti kävelytoverina, eikös niin!" — jatkoi
Margrethe.

"Kuka? — Kuka?" kysyi konsuli äkkiä, tyhjentäessään maitolasiaan. — "Vai niin, tuo Stenvig, joka täällä oleskelee. — Kaupunkilaiskurtiisia… ei minkäänlaista tulevaisuutta."

"Elä nyt, isä, sitä et sinä niin varmasti voi sanoa", huudahti Margrethe vallattomasti, nähdessään Boletten punastuvan ja istuvan siellä alakuloisena ja levottomana. "Voihan hän tulla laivan päälliköksi ja saada muitakin virkoja, isä, Mutta isä tahtoo, että heidän pitää jo alusta olla rikkaita."

"Eiköhän tuommoisten pienten viisaudenlintujen sietäisi hiukan varoa nokkaansa", sanoi konsuli, nykäisten häntä pitkästä letistä, joka ei ollut vielä ylöskierretty päiväksi.

"He olivat saaneet Niils Bjelken sinne ylös auttamaan tulituksen laittoa ja kirjavien lyhtyjen ripustamista", virkkoi Ulf. "Todellakin sovelias tehtävä insinöörille, hänelle aivan sateli ylistyksiä ja kiitoksia sekä majurilta, rouvilta että pääkaupungin vierailta. Kylläpä nyt Niils Bjelke pidetään lämpimänä siellä!"

"Karin ja hän olivat kokonaista kaksi päivää tehneet valmistuksia", huudahti Margrethe.

"Vai niin… vai niinkö! Vai on Niils Bjelke niin ruukilaisten suosiossa", sanoi konsuli miettiväisenä… "Vai niin. Vai niin. Entä itse Karin…"

"Suoraan sanoen, mies ei viitsisi noin vaan ilman muuta ruveta taloustoimiin ja juhlia valmistamaan", sanoi Ulf.

… "Ja kenen kanssa alkoi Karin tanssin? Kenen kanssa hän tanssi?" kysyi rouva kiihkeästi.

"Karin tanssi kokonaista kaksi tanssia Ulfin kanssa, äiti", selitteli
Bolette vähän ivallisesti.

Konsuli käveli hajamielisenä edestakaisin verannalla ja pysähtyi välistä, katse tuijottaen jäykästi ulos lämpimään kesäaamun sumuun, joka vielä puoleksi peitti lähiseudun ja satamakaupungin katot ja antoi näköalan loppua etäiseen kirkkaaseen juovaan, siniseen mereen, jossa purjelaivat näyttivät valkeilta pieniltä linnuilta.

"Mitä siihen herraan tulee, on heillä kyllä omat tuumansa hänen suhteensa", mutisi hän, astuessaan alas puutarhan rappusia.

Lindestadissa se hohti tulikuumista seinistä. Hiljaisuudessa kuului kaappimista tallista, ja ylhäällä kyyhkyslakassa riitelivät kyyhkyset paikoista. Taloudenhoitajatar katosi maitohuoneen ovesta, kädessä korillinen munia, jotka oli koonnut kanakopista.

Koirat makasivat, kielet riippuen punaisina ja ähkyivät ja puhkuivat, ja talon siivelliset ja siivettömät elukat olivat piiloutuneet harvoihin varjopaikkoihin.

Talon kissa, liukas kuin ankerias, tuli hiipien kierrettyään kellaria, jossa se oli vahtinut hiirenkoloa, ja paneutui nyt maata kellarinportaiden kapeaan varjoon ja mittaili, vaanien, silmät puoleksi ummessa varpusta, joka kylpi hiekkaläjässä…

Kesätuuli liikutteli hiljaa lasku-uutimia ylhäällä neitien huoneessa, ja niiden rautalanka löi aina väliin ikkunapuitteisiin.

Molemmat sisarukset olivat pitkään levänneet päivällisen jälkeen, tanssiaisväsymystä…

Äkkiä alkoivat koirat pihalla haukkua kovasti ja oikoen itseään ja haukotellen meni Margrethe ikkunan luo:

"Martine trilloissa, ponyllään ajaen tulee alhaalla tiellä, Bolette", kuului hän sanovan.

"Kahvi valmiiksi, neiti Tank! Rouva Wendelbo on tulossa", huusi hän alas rappusiin.

"Voi, oli niin rauhallista ja niin hyvä olla!" valitteli Bolette. Hän nousi hitaasti ja vastenmielisesti ylös, ja kuin siveli otsaltaan ihanan unen. Hänet oli äkkiä riuhtaistu pois kotiljongista ja hän näki vielä edessään kapealippaisen merimieshatun, jota hänelle heilutettiin jäähyväisiksi, heidän ajaessaan ulos portista. —

— — Talon pikenttipoika oli portaitten luona vastaanottamassa hevosta, ja sisäpiika seisoi käsivarret ojolla, valmiina vastaanottamaan vaippaa ja kaikkia niitä monenlaisia pikkutavaroita ja neilikkavihkoja, joita rouva Wendelbo aina toi muassaan kaupungista. "Nukutaanko vielä tuolla ylhäällä, Nella?" sanoi hän, vilkaisten ylös makuuhuoneen ikkunoihin, ennenkun astui puutarhahuoneeseen.

"Kiitos vaan, olen jo juonut kahvini kotona", sanoi hän, tervehtiessään neiti Tank'kia, joka astui sisään höyryävä kahvikannu kädessä, Ulfin järjestäessä pöytää kahvivhistiä varten.

"Kaikki näyttävät olevan unisia tanssiaisten jälestä" — lisäsi hän ja astui korttipöydän luokse, jossa hän päättäväisesti veti tuolin allensa ja alkoi asetella pasiensia.

Hän huokasi syvään kun se ei päättynyt hyvästi ja jäi hajamielisenä istumaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, kunnes hän taas äkkiä tarttui kortteihin ja alkoi uudelleen pelata.

"No mutta, istuthan sinä taas täällä sen ainaisen pasiensisi kanssa", tervehti Margrethe ovessa.

"Minä taidan lähteä hiukan kävelemään, että pääsisin päänkivustani", virkkoi Bolette, hän oli jo etehisessä ja asetti hattua päähänsä.

"Sitten minä tulen mukaasi", esitti Margrethe. "Sinäkin! Täytyyhän jonkun olla kotona, Martinen luona".

"Minä vaan ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, onko Stenvig saanut yhtään harria tuolla laivatelakan luona. Hän käy onkimassa siellä melkein joka päivä tähän aikaan", selitteli Margrethe viattomana.

"Vai niin! Sitten lähden minä toisaallepäin metsään, jossa saan olla rauhassa", sanoi Bolette säihkyvin silmin ja kiiruhti alas rappusia.

Siellä sisällä jatkui pasiensi keskeytymättä. Kortit lyötiin pöytään yhä kasvavilla ryhdikkäillä napsauksilla, yhä ja yhä uudelleen. Kasvojen ilme oli jännittynyt ja suu vetäysi vinoon, puristui kiinni, niinkuin purisi hän itsensä yhä lujemmin ja lujemmin kiinni siihen asiaan, jota ajatteli.

Äkkiä kirkastuivat kasvot. Terävät piirteet ja harmaat silmät heijastivat syvää iloa, joka hetkeksi teki hänet melkein miellyttävän näköiseksi. Pasiensi oli onnellisesti päättynyt. Tyytyväisenä kokosi hän kortit pöydältä ja kiiruhti isänsä konttooriin.

Katse etsi suurta maailmankarttaa, maapallo jalustallaan ja kartta sen yläpuolella täyttivät kokonaisen seinän ja iltapäivän valossa näytti se olevan pilkutettu täyteen punasia ja sinisiä merkkiä.

Hän kääntyi yhä enempi sitä tarkastamaan, — hän asetti sormensa sille ja seurasi erästä viivoilla merkittyä laivankulku linjaa, samalla kääntäen maapalloa.

"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.

"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut sähkösanomaa?… Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä olen kysynyt sitä."

"Witillä on aina ollut onni mukanaan — paitsi rakkaudessa", virkkoi veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.

Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen istumaan.

Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon kipsirappauksessa.

Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän torjui sen aina koneellisesti luotaan.

Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka näytti Tyyntämerta.

Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa… ja kasvot, jotka aina pysyivät pimennossa.

"Chinquas", — huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui sisään.

"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli leikillisesti.

Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja nousi…

"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta ei kiitos, niistä en minä välitä… Minun täytyy kiirehtiä kotiin katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."

"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."

— Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa, pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, — ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja, kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se revittiin alas.

"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen niinkutsutun 'kirjastonsa' — jonka matami huolellisesti säilytti, ja jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta ajoilta, joita hän kertoi."

"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. — "Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa…"

Martine haisteli ilmaa… "Minusta täällä haisee tupakalle, Anne.
Ethän vaan ole taas ruvennut tupakoimaan?"

"Totisesti, — täällä on savipiippu… Sinun ei pitäisi ruveta enää
Weums'in aikuisiin tapoihisi, Anne.

"… Vai vaikea tulla toimeen ilman, valittelet sinä, pieni piipun pahanen! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät, — tiedät —.

"On ollut hirveitä myrskyjä Tyynellä merellä, Anna. — Eikä yhtään sähkösanomaa…

"Minä ajoin tänne ylös ajatellen, että olisi ehkä tullut jotain tietoja", sanoi hän synkästi.

"Niin, piiloittele ja narraa heitä tupakallasi, niin paljon kuin vaan voit", sanoi hän hyvästellessään ovessa.

"Kaivodeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja sukunsa, — sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", — luki Margrethe vanhasta kirjan kannesta Anne Weums'in luona, — hän oli hiipinyt silityshuoneeseen iltahetkeksi. "Se on jonkinlainen vanha kansan- tai sankarilaulu", selitteli matami.

Margrethen mielestä kaikui se niin ihmeelliseltä, niinkuin jokin, joka olisi voinut tapahtua puolihämärässä, kauvan, kauvan sitten.

Tuo, joka poltti sysiä, ja veti kuin näkki puoleensa "kaivovedessä" ja oli niin mustaihoinen, — yhä selvemmin ja selvemmin oli se Niils Bjelke.

Sanat tykyttivät hänen veressään, — tykyttivät niin että tuntui kuin tukahuttaisi se hengityksen. Ja kerran alotettuaan, täytyi hänen lukea ne yhä uudelleen ja uudelleen ja seurata niitä loppuun saakka. Ilman loppusointuja kuin ne olivat, oli hän kuitenkin seurannut sitä rytmiä, jossa ne olivat lausuttavat, — jännittävät ja houkuttelevat kuin unessa…

— Matami Weums'in viisaat silmät tarkastivat Margrethea, joka istui ikkunan luona hypistellen sinistä hortensia kukkaa.

"Nuoruudenverta! Nuoruudenverta!" — sanoivat nuo savunharmaat, varovaiset silmät, vetäytyessään arasti pois.

Tuossa hän nyt oli istunut joka päivä ja vahtinut ruukille vievää tietä, odottaen tulisiko Niils kulman takaa, — niin jännityksissä, että hän oli kokonaan unhoittanut sen mitä äsken kysyi.

Ei, rakkaus ei siedä pakkoa, ei kahleita. Se on kuin tulenliekki, mietiskeli matami. Tuommoiset avosydämiset nuoret uskovat, että siinä on koko maailman onni. Sitten niitä voi olla yksi, kaksi jopa kolmekin —.

— Kellertävä ilta-aurinko valaisi niitty törmää, jossa väki vielä työskenteli, pitentäen epämääräisiksi miesten ja hevosten varjot.

"Margrethe… Neiti Margrethe Ulfvung!" — huusi Niils Bjelke tieltä. Hän näki Margrethen kulkevan tietä alaspäin, jolla ylempänä seisoi heinäväkeä.

"Ai, sinäkö se olit Niils!" vastasi hän hämmästyneenä. "Oletko saanut uuden koneiston ruukilla käymään?"

"Neiti Tank'illa on avain, jota ei saada avainreiästä pois, ja vanha proomu vuotaa, ja kalkkikaivoksen luona on työntökärryt, joista pohja on poissa, — sinä kyllä voisit korjata ne!" kiusotteli hän.

Ilta ja Margrethe suojaten silmiään kädellään katsoessaan häneen, — hän oli kuin noiduttu — Lindestadin päivänpaiste!… Tuon mahtavan, vanhan saatanan tytär juuri! — se selvisi hänelle äkkiä.

"Mitä sinä ajattelit, Niils, — mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin olisi käärme sinua puraissut."

"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän.
"Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."

Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen…

"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain", sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, —"ettet milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa? Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."

Hänen rintaansa ahdisti… nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.

"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", — kierteli hän kysymyksen. "Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa…

"Kaikki on niin surullista!" — valitteli hän. "Kotona hiipii Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, — ei ajattele muuta kuin tuota luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. —

"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, — että isä ei suostu, että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan Stenvig vaan oikein koittaa."

"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"

"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils Bjelke!" — huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.

"Mutta Margrethe… Mutta Margrethe"… Hän seurasi häntä kiireesti. "Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen… Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, katsos, — olen ollut niin yksin. Enkä milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."

"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"

Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, — ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet taas yksikseen tänne elämän tielle?

"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen, — oikein tyhmä"… Ja heti senjälkeen huudahti hän:… "Mennään poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."

Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja katseli vähäväliä taakseen —

"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; — "etkö sinä pidä niistä?…

"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin hyviksi ystäviksi?"

"Ystäviksi? Ystäviksi? — Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa. Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä vihamiehiäkin!" huudahti hän.

"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja syödessään ahkerasti.

"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja voi innostua asioista!… Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi hän viitaten ympäriinsä… "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme siihen elämää!"

"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, — vähitellen ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, — niitä on siellä kyllälti, — ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, — niin, kuka tietää, — tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko laaksoa."

"Mutta Niils… mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle? Ensiksi isälle."

"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."

"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti; — "et onnistu milloinkaan."

"Ei ei, — sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.
Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.

"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.

Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain katsoa Niilsiin.

Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, — hän oli vieras — petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.

Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan
Niilsiin. Ne hakivat apua…

Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja matalalla äänellä:

"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi suoritetuksi."

"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi katsoen häneen.

"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta itsestäni"…

Hän tunsi olevansa voimakas, — tunsi voivansa voittaen nostaa morsiamensa satulaan.

Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden ja kaiken…

— Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä —, Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin sen kimmeltäviä ruutuja vasten…

"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja hänen sukunsa", —

— Ajatuksiinsa vaipuneena riensi Niils Bjelke aika vauhtia ylös tätinsä paperikaupan rappusia. Hän tarttui niin kovaa lukkoon, että puodin ovi helisten paukahti auki.

Enin osa päivän liikkeestä oli jo ohi; pieni palvelustyttö vaan järjesteli myyntipöytää.

Sisähuoneessa, jossa lainakirjasto täytti hyllyt ja seinät, istui neiti Bjelke kumartuneena karkean liinavaatteen ylitse ja vuoroin ratkoi ja ompeli lampun valossa. Tukka oli melkein harmaa, mustat kulmakarvat erityisesti silmiinpistävät ja paksut, kaareutuen molemmin puolin terävää nenää.

"Voitko antaa minulle jotain illalliseksi, täti?" Niils piteli vastausta odotellen kättään ovenkahvalla. — "Viivyin niin myöhään Lindestadissa."

Syntyi äänettömyys, — kuului ainoastaan rat, rat, rat, neidin repiessä karkeaa liinavaatetta.

"Luulenpa, että konsuli huomaa, että kone saatiin hyvinkin pian käymään, täti."

"Minä olen iloinen, kun olen voinut näyttää hänelle, että ymmärrän asiani", jutteli hän edelleen.

"Niin, olet kai, poikani!" sanoi neiti vihdoin raskaasti. — "Mutta sinä tiedät kyllä, Niils, että on pitkältä vielä varmaan asemaan siellä… sinulle nimittäin, isäsi ajoilta asti."

"Sinä tarkoitat samaa kuin konsuli Breien puhuessaan paikallisesta laivaliikkeestä… kaupungin nenä, jolla haistelisi itsensä eteenpäin", ivaili Niils.

"Rat, rat, rat",… Hän istui ääneti kuin musta lintu, joka katseli kynsiään.

"Minä sanon, ole voimakas", alkoi hän äkkiä puhua. "Ole voimakas,
Niils, juuri nyt, kun sinä alat."

"Vai niin, täti, minä ymmärrän kyllä! Se sinua pistelee, että olen oleskellut näinä päivinä niin paljon Lindestadissa", sanoi hän äkäsesti.

"Varo itseäsi, varo itseäsi, Niils!" kuiskasi hän. "Sinä olit vaarallisella seudulla. He ovat kaikki saaneet potkun selkäänsä, — kaikki paitsi isäsi, joka makaa kankeana kirkkomaalla. Kaikki ovat menettäneet omat silmänsä ja omat mielipiteensä, — he käyttävät Knut Ulfvungin lasisilmiä."

"Mutta meidän täytynee muistaa", jatkoi hän hurskaasti, että konsuli hankki minulle tämän paperikaupan, — kukistettuaan ensin isäsi ja saatettuaan hänet vararikkoon.

"Ja senvuoksi täytyy minun kulkea täällä kuin krapuna, tuo ikuinen kiitollisuus taakkana!"

VII

Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat tavallisista vieraista.

Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.

— "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", — nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."

"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän sisarelleen, — "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, — "elää runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni puupalana, — yksinäisenä vanhana poikana — —

Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.
Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä…

Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen kasvattamista.

… Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks, kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.

"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis kytösavuihin…

"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle, kritiikille ja muulle, — suuressakin määrässä." — —

— — — Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä, joka ajoi pihasta.

"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, — "Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä katsomaan jonain päivänä, — ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman hänen hoitoonsa nyt syksystä…

"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset — Robert Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", — sanoi hän tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän rattailta.

"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, — "että hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.

"… Hänen aikomuksensa on näet — ja nuorillahan on aina suuret aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, — luoda uusi vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."

"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä myöskin", nauroi apteekari, — "olen käynyt katselemassa, tulisiko heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."

"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli — "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä, puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo palaa…

"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon vallassa, — vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen tuon!"

"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, — "nyt, kun meillä on varmat mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"

"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi kapteeni innostuneena.

"Hm… m!… Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli painavasti… "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa suonkuivauksianne varten…

"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos tarvitaan enemmän", jatkoi hän, — "tai mitä sinä siihen sanot, pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin naulatehtaasta."

Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, — hänen katseensa harhaillessa ja etsiessä jotain…

— Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä, kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.

Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat syntyneet hänen päässään, — runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.

Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda uuden tulevaisuuden koko laaksoon.

Ja tämä näky, — nämä toiveet, — tämä salaisuus, joka nyt — vielä sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, — synnytti hänessä halun puhua siitä, — ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, — eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle! — Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, — ei päästää toista porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen…

Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava yksin, kunnes voitto oli varma… Pieninkin hymyily tai iva Margrethen puolelta, — tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui, että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, — sammua ja himmetä — ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.

"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän kulkiessaan omenapuiden välissä, — "tuntuuko sinusta vieläkin, että isä vastustaisi sinun aikeitasi!"

"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja muutenkin apua. — Mutta sitten on vaan se, — että kuka sitten viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?

"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se, joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus… Ja se oli sinun isälläsi jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"

"Hui", huudahti Margrethe, — "sinä näet taas kaiken niin väärässä valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä…

"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" — jatkoi hän. "Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, — eikä niinkuin muiden… Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen käsissään, — "koko hattu on uhkaa täynnä."

"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.

"Hm… taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi
Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"

"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."

"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", — hymyili Niils. "Jos niin olisi, niin olisin voittanut leikkini!"

"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"

"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä. Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain tulee… etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes vähäisenkään…

"On vaan kysymyksessä voittaminen, — lyhyesti ja varmasti, ainoastaan voittaa! — Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."

"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä", hymyili hän…

"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa välähtää."

"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, — "eikä hän varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"…

He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen kumpikin omiaan…

Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas kääntyi ylöspäin.

He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi heidän kääntyä pois.

He pysähtyivät pysähtymistään — useammin ja useammin — pysähtyivät suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse…

Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä puunkuoreen…

Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät molemmat nopeasti taas ylöspäin.

"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka, ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen… Ja sitten tulee hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.

"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä rannikkolaivalla, — se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"…

— Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään, odotellessaan vhistiä.

Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.

Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi, asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.

… "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, — "se ei ollut muuta kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"…

— Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike — uusia vieraita!

Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.

Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen herroista — hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki painettuna alas silmille — huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan Strömvigin tilanomistajan pojaksi.

"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.

"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään; hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin päiväpaisteen suoraan silmiinsä…

"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" — sanoi hän leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla kosimakirje taskussa."

"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva; "minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä — jotain, jota ei oikein voi ymmärtää. Miksi? — miksi ei koko talvena enempää kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta. Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin vähän huvitettuja niistä tänä talvena."

"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi apteekarin rouva — "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen reserviluutnanttinsa, — kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin. He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen…"

"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, — "rouva Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi… Katsokaapas vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän on viettänyt aikansa Skotlannissa."

"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva kärsimättömästi — "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"

"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa, sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", — virkkoi rehtorin rouva vähän terävästi.

"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?" sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla olijoita…

Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli asetettu jalustalle.

"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaan
Rastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.

"… Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon kalastamaan ja keittämään tänä iltana…

"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina…

"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse vaaleassa kesäpuvussaan… Ja tuolla neiti Rosenberg… Ja tuolla"…

Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes valkoset purjeet katosivat saarien taakse.

"Todellakin… omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän, mennessään taas alas rappusia.

"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."

"Niin, niin, en minä tiedä", — sanoi tullikasöörin rouva miettiväisesti rehtorin rouvalle, — "kun ihmiset eivät tahdo pistää sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" —

"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan paikkakunnalla."

"Niin, te olette varmaan oikeassa", — sanoi rehtorin rouva hymyillen, — "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin ollut täällä vaan pari vuotta."

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.

Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.

Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa olivat pelanneet pari tuntia.

Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.

"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", — virkkoi hän.
"Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti
Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä…

"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen, että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi tuolla toisella puolen…

"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? — sehän on taas valittava…

"Ei, sanon minä, — ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei saa…

"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa. Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta purjeisiinsa."

"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja katseli miettiväisenä ylös ilmaan.

"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf… "Vaikkemme olekaan olleet kalastamassa saaristossa."

VIII

Aamupuolella tuli konsuli ajaen jahtivaunuissaan, tomupilvien ympäröimänä ja Margrethe vieressään.

Kurkistettiin kaupungissa ikkunoista ja tervehdittiin eritavalla, aina aseman ja tuttavuuden mukaan.

Hänen kasvoissaan oli tänään vallanhimoinen ilme. Oli kai yhden ja toisen niska taivutettava…

Hän kohotti hattua ja viittasi usealle tuttavalle, joiden ohitse ajoi ja nyökäytti silloin tällöin vastaantulijoille, sukaisten kiireessä sanan tai jonkun selityksen ja ajaessaan näin edelleen oli hän jo yhdellä yleissilmäyksellä saanut selville mitä tapahtui tai mistä keskusteltiin kadulla, jota hän ajoi.

"Ei, aja Pohjois-kadulle, isä, niin käväsen katsomassa onko ompeliani kotona."

"Ja sitten tapaan sinut Wendelbon luona kello kaksi, isä", — kuului alhaalta jalkakäytävältä.

"Kaunispa onkin tuo sinun uusi pukusi", sanoi konsuli katsellen häntä. "Sillä saatat heidän kaikkien päät pyörälle! Vaikka muut kuinka koristaisivat itseään, niin ei heillä ole kuitenkaan oikeata ryhtiä tai tuota katsetta, joilla ihmisiä musertaisivat", mutisi hän…

"Jos ehdin, niin pistäydyn luoksesi puistoon viimeisen musiikinumeron ajaksi", huusi hän taakseen, pyörien jyristessä katukivitystä pitkin.

Margrethe kulki solakkana, pyöritellen auringonvarjostintaan olkapäällään, — hän kulki nopeaan — kiirehti — poiketen syrjäkadulle, kulki hän aivan Kofs'in puutarhamuurin vierite, ett'ei tarvitsisi tavata Tiinaa…

Auringonvarjostin pyöri hiljempaa ja hiljempaa, se nyt melkein varjosti kasvoja.

Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli muodostunut varmaksi päätökseksi.

Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.

Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain selittämätöntä.

Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä… miten kaupungin insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.

Ja, mistä hän oli ne kuullut? — ehkä matami Weums'ilta, — hän oli näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse…

Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; — ja miten jäykästi hän toimitti asian ja kiitti kunniasta —

Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania — jonka oli ottanut mukaansa tekosyyksi — kiivaasti rintaansa vasten.

Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.

Margrethe seisoi siinä silmät alasluotuina. Mutta heidän katseensa kohtasivat sill'aikaa pari kertaa toisensa.

Tuntiessaan Margrethen, oli niinkuin jotain olisi äkkiä sammunut neidin kasvoissa. Ne tulivat kylmiksi ja jäykiksi, sill'aikaa kun katse, epäluuloisena haki syitä nuoren tytön käyntiin ja Margrethe tunsi täydellisesti sen vastenmielisyyden ja kylmyyden, joka virtasi kuin ilkeä viima häntä vasten.

"Äitini lähetti kirjan vaihdettavaksi, neiti Bjelke", änkytti hän, ojentaessaan sen.

"Vai niin. Ja minkä kirjan hän tahtoisi sijaan?" kysyi neiti väliäpitämättömästi.

"En minä oikein ymmärrä minkä ottaisin. Unohdin kysyä", — änkytti Margrethe. "Tohtisinkohan pyytää neiti Bjelken auttamaan minua", — sopersi hän.

"Olkaa niin hyvä. Luulisin tämän olevan äitinne makuun. Pyydän lausumaan terveiseni."

Juuri kääntyessään, sattui neiti Bjelke vahingossa kaatamaan mustepullon pöydältä.

"Voi, ei, ei, — elkää vaivatko itseänne neiti!" — sanoi hän kylmästi, musteen valuessa ja Margrethen näppärästi koettaessa sitä estää.

"Elkää toki, en sitä tahtoisi, neiti Ulfvung!" sanoi hän erityisellä painolla.

"Mutta, jos en minä pidätä sitä tällä paperiarkilla, niin valuu se alas noihin kahteen laatikkoon", — huomautti Margrethe. "Nostakaa te ylös pullo. Se on teidän kyynäspäänne takana, siitä yhä vaan valuu." Syntyi äänetön yhteistyö, kunnes laatikot ja paperikasat oli pelastettu mustevirrasta.

"Mutta teidän kätenne ovat aivan mustat, näen minä, siitä avusta, jota en pyytänyt; mutta josta kiitän teitä paljoa…

"Se pitää heti ottaa pois. Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani sisään. Palvelija pyyhkii kyllä täältä." Margrethe tuli pieneen huoneeseen, johon valo puista lankesi vihreänä. Seinillä riippui tässä omituisessa valaistuksessa muutamia, vanhoja perhemuotokuvia.

… "Tämä on varmaan Niils, maalattu hänen ollessaan lapsena", virkkoi Margrethe.

"Ja tuo muotokuva, jota musta harso ympäröi, on hänen isästään", vastattiin terävästi.

Hieroessaan ja pestessään mustepilkkuja vedellä, seurasi neiti jonkinlaisella uteliaisuudella Margrethen katseita:

"Niin, niin, katsokaa vaan, neiti Ulfvung, — siinä on häviöön joutuneen suvun kuvia", sanoi hän tyynesti, mutta Margrethen mielestä hänen silmänsä melkein iskivät tulta.

"Niin, juuri senvuoksi minä tulin tänne", — huudahti Margrethe…
"En vaihtamaan kirjoja, enkä muutakaan.

"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa…

"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä tahdo kuulla mitään pahaa isästäni… Mutta kaikkihan on kerrankin anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta ja tuskaa muille."

"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini… Nuo sanat teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. —

"Ja anteeksiantoa! — Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki on pessyt kätensä hänen haudallaan —.

"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan… Ha-ha-ha, hän ei voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän kuoli vaan nuppineulanpistoista, — siitä, että hänet joka paikassa pysäytti kuin näkymätön sormi, — siitä, että hän kohtasi vastuksia kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin… Mutta miksi? Ja keneltä?"

Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan kalpeana kuunnellen.

"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin auttavaisia…

"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"

"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", — sanoi hän kylmästi. —
"Niin, tässä olisi kirja äidillenne."

"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"

"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on ikävöinyt oikeutta."

Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten tapaavansa ihmisiä.

Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä… Margrethe oli saanut häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet sanat…

Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.

Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat selvetä hänelle.

Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään…

On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle — semmoinen oli
Niilsinkin. — Voi, miten ne kärsivät!…

— Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi portille.

Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan häntä vaunuihin.

… "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan kohottaen; "— pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."

Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut sydäntä järistyttävä.

Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä…

Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli hevosen kulkea astuen.

… "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei saanut vastausta.

"Hieno, kaunis, nuori mies!" — toisti hän vieläkin. Margrethe keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.

"Kunnon mies, sanon minä sinulle", jatkoi hän hiukan ärtyisästi. "Kelpo, vaikutusvaltainen mies… Ottaa haltuunsa isän liikkeet, — omistaa vähintäin miljoonan!"

… "Se on vahvistanut suuressa määrin päätöstäni antaa Ulfin haltuun koko jääliike."

"Ulf! — hoitaa liikettä, — ilman sinua." Ajatusta seurasi epäilevä päänpuistatus.

"Vai niin, ne taisivat siellä alhaalla saattaa sinut pahalle tuulelle, — eivät olleet kylliksi kohteliaita vai miten? Mutta olihan Verö ainakin kohtelias, hän juoksi — minä näin sen itse — kahden kukkapenkereen yli, auttaakseen sinua vaunuun."

"Vai niin, — sehän kuuluu aivan hirveältä! — Ja niin selvänä se on sinulle"…

"Käy kuitenkin aina niin, että sinä otat haltuusi johdon ja toimit kaikessa niinkuin itse tahdot."

"Ja juuri sillä tavalla. Ulf ei milloinkaan voi itsenäisesti asioita hoitaa", sanoi Margrethe lyhyesti. "Ja Ulf saa kulkea kuin liikkeen käskyläisenä."

"No mutta kuulkaapas tyttöä! Siinä on oikea ajatustenjuoksu… Vai olet sinä päässyt sen perille, sinä!… Aivan oikein… Aivan oikein! En ole kasvattanut häntä kantamaan kuormaa yksinään, en.

"Sen saa hän nyt tehdä tässä jääliikkeessä", — huudahti konsuli läimäyttäen hevostaan. "Nyt olen asettanut hänelle kaiken järjestykseen, niin ettei hänen tarvitse muuta kuin astua toimeen." Margrethe loi omituisen katseen isäänsä. Konsuli tervehti ja nyökäytti päätä Martinelle ylhäällä ikkunassa, heidän ajaessaan sisään Wendelbon portista.

… "Sainpa kuitenkin estetyksi tuon satamapäällikön ikuiset puuhat!" huudahti hän salissa.

"Minulle oli kerrottu, että hän kulki hyvin toimissaan ja koetti puuhata lauttasiltaa sisäsatamaan. Varmaankin hänen päässään kummittelee tuommoinen uudenaikainen vedenpäällä kelluva telakka.

"Minä ajoin kuitenkin alas klubihuoneelle tänään ja sain sinne kootuksi Andersenin, Villumsenin ja pari muuta laivanvarustajaa. Ja päätimme mitä ankarimmin vastustaa tuota ehdotusta, emmekä luopua laivojemme tavallisista ankkuripaikoista.

"Nii-in, hän hengitti syvään, pitäisi saada pakotetuksi tämä mies hakemaan pois paikkakunnalta."

"No mutta, eihän tuollainen satamapäällikkö ole muuta kuin lehti tuulessa, kun appi-isä on ulkona puhaltamassa", jutteli Wendelbo tyynesti ikäänkuin ajatuksissaan.

"Yksinkertainen ihminen", — jatkoi konsuli… "Ei edes ymmärtänyt lähestyä minua, joka totisesti seisoin valmiina kädet ojolla vastaanottaakseni hänet, tämän hutiloidun sataman hoidon vuoksi. Mutta kas, piti vaan alkaa mielistellä majuria."

"Voi tiedätkö, hän läksi jo aikaseen ylös ruukille", hymyili Martine.
"Hän on niin huvitettu noista suotöistä."

"Minä tahtoisin… Minä tahtoisin"… Konsuli napsautti sormillaan…
"Oh, kulkea noin pilvien ajamana ja poimia ruusuja"…

… "Tuhannesti", tiuskahti hän, — "toivoisinpa, että hän kerrankin sanoisi, minkä vuoksi hän tulee…

"Mutta itse asiassa on täällä kaikki valmiina odottamassa häntä, sekä liike että muukin…

"Ja siinä voi tyttö olla oikeassa. Ulfilta puuttuu ryhti ja vauhti, ja se voi vaikuttaa läheisimpiin suhteisiinkin; — ja johon minä tunnustan osaksi olevani syypää."

… "Kolme nuolta lähetti rakkaudenjumala", luki Wendelbo hiljakseen. "Yhden hän ampui taivasta kohti, yhden syvyyden kuiluun ja yhden hän piilotti Tamajindrin silmään"…

Konsuli vaan hymähti hänelle. Hän oli tottunut vävypoikansa mietelmiin, eikä välittänyt niistä.

"Niin hyvästi!" sanoi hän lyhyesti. "Hyvästi Martine, — te tulette kai sunnuntaina!"

— Hevonen kulki tavallista tietä Lindestadiin. Konsuli, hevonen ja tie olivat vanhoja tuttuja.

Siellä oli taloja puutarhojen ja istutusten ympäröiminä, vuoroin merimies- ja työväenasuntoja, jossa villi orjantappurapensas kasvoi kiviaidan takana.

Ajettiin astuen ja hiljaista juoksua, aina senmukaan miten konsuli vaipui ajatuksiinsa ja antoi piiskan vaipua alas.

He jättivät taakseen suuren, laajan näköalan satamaan päin ja saapuivat viimein Lindestadin pitkään varjokkaaseen puistokäytävään, jossa oli niin mukava istua ja muistella mitä oli tapahtunut ja toimitettu kaupungissa.

Ilma tuli raittiimmaksi ja kirkkaammaksi mitä korkeammalle he tulivat ja lähestyivät Lindestadia.

Konsuli läimäytti hevosta. Hän oli saanut ruokahalun, — oli jo myöhäistä…

Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen selvittää omia ajatuksiaan…

Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä, osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse menisi kaupunkiin…

Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.

Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus…"

Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut askeleen, — ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!

Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa, kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati itsepuolustukseen.

Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten kesäpuvun koristeita.

"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, — "voitko sinä ymmärtää, mitenkä Martine ja Wendelbo… Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä ajatellessa!"

Matami painoi päänsä koristeihin ja ompeli edelleen. Alaosa kasvoista tutisi niinkuin aina hänen ajatellessaan…

"Mutta eivät he koskaan ole voineet oikein pitää toisistaan", intti
Margrethe.

"Mutta voidaan jälestäpäin ruveta pitämään toisistaan", sanoi matami varovasti. "Moni sanoo, että semmoiset naimiset, jotka perustuvat ensimmäisen rakkauden huumeeseen, eivät ole onnellisimpia."

"Turhaa puhetta, Anne!" — sanoi hän kiivaasti. "Nyt olen saanut niin paljon selville tänään. Nyt tahdon myöskin tietää, miten tämä naiminen syntyi."

Anne oikasihe suoraksi, melkein niinkuin konsuli olisi seisonut hänen edessään.

"Niin", — alkoi hän viimein. — "Voihan olla niin, ettei tämä ollut hänen nuoruudenrakkautensa, mutta se, jonka kanssa Martine astui alttarille oli joka suhteessa hyvä mies ja rikas…

"Mutta perämies Witt, hän oli kaunis mies… Ei Martine niinä aikoina ajatellut muuta kuin tuota komeaa, miellyttävää merimiestä. Missä Martine oli, siellä oli hänkin…

"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.

"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla, niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."

"Unohtiko? Unohtiko? — Niin, jos olisi edes!… Ei, kyllä siitä suru syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. —

"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta vähän siitä oli apua.

"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, — toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.

"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt vaaroja eikä tuulia…

"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä perämiehenä että kapteenina veneessään, — kaunis, notkea ja reipas hän oli. Ja palkinnon he saivat…

"Niin se kävi! — Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista edessäni ja pimeätä takanani…

Margrethe oli istunut kumartuneena pää käsien varassa ja tuijottanut eteensä. Ja viimein sopersi hän kuin jatkona omille ajatuksilleen:

Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. — Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.

"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", — huudahti hän, — "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä ja lunta tuolla ylhäällä.

"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, — ja osaa hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään… "Hän tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, — keinotella…

"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan katsoa eteensä, ymmärrätkös."

Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille, arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.

"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. — "Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla… maksaa hevosvoimia joka kevät"…

Konsuli varjosti kädellään… Olihan se hänen oma hevosensa ja rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä…

"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.
"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."

Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa…

"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; — "miten tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."

"Kyllä", — neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, — "Majurin
Karin on kihloissa!"

Hän katseli ympärilleen… "Ja kenen kanssa? — Niin ajatelkaa, — ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."

Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.

"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva, — saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä nämä kaksi saman seudun lasta" —

"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"

"Ei toki", — koetteli neiti puolustella, — "johan minä ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti Narnallemme."

"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia myötäjäisiä, — jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" — sanoi konsuli olkapäitään kohauttaen…

"Mutta Halvor", huusi hän, — "missä on Halvor? Hänen pitää huoli kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"

Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle samoin.

… "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" — sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla, — ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."

"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti
Margrethe kiivaasti.

"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, — soittelee ja hoitaa ruusuja.
Mutta varjelkoon, — emännäksi suureen taloon!"

Bolette katseli hetkisen äitiään… Neiti Winsloffille ei ensi kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava seurapiireissä alhaalla kaupungissa.

Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, — luonnollisesti…

Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, — hän tiesi, että tämä istui kuin kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.

Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.

Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli pitemmän aikaa ulkona…

Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.

Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle asian, joka oli — Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan miehelleen: — talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.

— Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada talvi pois puistetuksi yltään.

Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.

"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! — Niinkuin tavallista lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, — siellä saat käyttää niin pitkiä siipiä kuin tahdot… Muista kohtaloasi, ystäväni. Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia omalletunnollesi.

"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon, kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, — sinä osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät todellisuudessa! — sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.

"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko, jota noilla toisilla ei ole!

"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa, että Ulf kulki kosima-aikeissa.

"Niin, niin, niin. — Mutta seuraukset, rakas Morten, — me niin vähäsen ajattelemme seurauksia.

"Annappas kun katson. Anna minun ajatella… Niin seuraukset", virkkoi hän, — "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien perheiden välille, — appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin kultareunaiselle hatulle…

"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.

"Myöskin muiden pitää auttaa, — olla aina valmiina puhkumaan ilkeää vihaa.

"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen silmäsi! — mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit nokkasi kananmunaan.

"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa olemaan tuommoisen munan luona, — niin sinä hakkaisit, — hakkaisit, — vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa nähdä.

"No, hakkaatko — sinä? — Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten, niin" —

"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine, tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"

Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa, ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet, kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin majurista. — "Mutta sanokaa minulle, lanko, — tämä hyvä mies, joka on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat harmaantuneet, — voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä, jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku…

"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on epäterveellistä, — painostaa ympäristöä, —"

"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä kasvot kuumeisina. — "Hyvinkin naurettavaa… Viikkoa ennen joulua seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin että rasva karisi, ja sitten äkkiä! — Voisi melkein luulla, että hän otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."

"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa — aikaa — vastaan, sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."

"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa niinkuin kaikissa muissakin", — virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."

"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin —. Mutta on nähty, että sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."

Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän jotain omista ajatuksistaan…

"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.

"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat kohoavat yhä korkeammiksi."

"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.

"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! — Mutta minäpä ajattelen, että olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan sanoin voivat tulla rikokseksi…

"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, — tämä ijankaikkinen naulatehdas, jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon haju… Hyi, hyi, — se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.

"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, — kun te sieltä pankista vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin…

"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, — ne, ne —. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa, eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.

"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"…

Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo…

"Niin, Martine!" — sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona, "Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä…

"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. —

"Mutta siltä, Martine, — minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin emäntä."

"Oi Ulf! — sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, — ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."

Ulf seisoi ja puri kynsiään… "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä ennen ajatelleeksi", — sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"…

Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään poikansa.

Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, — ja myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.

Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.

Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.

Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka olivat etsineet talvisuojaa.

— Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä…

Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, — vaikk'ei osannutkaan tunkea niiden pohjalle.

… "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista", virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.

"Mitä hittoa ne aikovatkaan! — Heillä on jo kylläksi vettä naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat? sanoppas se minulle, Breien."

"Hm — — hm —", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne tietää! — Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.

"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei enempää ammenneta", huudahti konsuli.

"Kuka sen tietää… Kuka sen tietää",… Breien kierteli partaansa kuin nuoralla punoja… "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin, tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, — halpaa liikevoimaa ja lähellä kaupunkia."

"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa suopuuhiinsa", viittaili konsuli.

Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi jonkun raon läpi… "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa, se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."

"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, — "hienolla nenällänne te kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua joutumasta joutaviin suohuijauksiin."

— Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi toisen töytäyksen toisen perästä…

Hän nyki kärsimättömästi suitsista, — tahtoi pakottaa hevosen kulkemaan aivan tien laitaa pitkin…

"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!…"

Hän piti kireällä ohjaksia — hän tunsi omien käsivarsiensa voiman — ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi. Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin yli.

Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa alkoi sulaa ja aurinko paahtoi…

"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, — vieläpä maanalaisen sellaisen", mutisi konsuli.

"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke numero kaksi, — nerokas ja niin edespäin…"

"No, etkö sinä sen!"… Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin kiivasta kyytiä kotia kohti.

Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin siellä sisällä.

Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan…

"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, — hui —"

"Häkää, — häkää konttoorissa —. Inhottavaa!" huusi hän sisään kyökin ovesta.

Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.

Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.

Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.

Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna vietiin konsulin pulpetille.

"Margrethe", — varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, — "arvaa kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"…

"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä tiedät", — sanoi hän lyhyesti, — "en astu jalallanikaan sisään. Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet…

"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä väliaikoja, niin menee hän pian pois", — neuvoi hän sisarta.

Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen arapialaisen selältä.

Vihdoinkin, — viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette nauroi ja hyvästeli rappusilta…

— Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.

Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään arkihuoneeseen.

… "Vai niin, — onko Karsten Verö ollut täällä… Oliko kauvankin?… Kenen kanssa hän puheli?"

"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla", selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin yrityksiin."

Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin olisi tarttunut johonkin kiinni:

"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "Käske
Margrethe tänne.

"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.

"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän painolla, — "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä se on isäsi lämmin ja tosi sana…

"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on kypsyneet ajatukset…

"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat", virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.

"Sen, mitä me kaikki tahdomme, — voinhan sen sinulle sanoa juuri meidän suvussamme, — se on, että miespuoliset hankkivat itselleen aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan romantisista lapsuudentuumistaan, — he saavat hankkia itselleen vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."

"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio", sanoi Margrethe painolla.

"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?…

"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", — sanoi hän terävästi, — "tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä leikit saavat loppua, — sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut turhissa haaveiluissa.

"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa…"

Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, — uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään…

"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, — "että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"

"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua siitä", keskeytti hänet Margrethe.

Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se leimahti:

"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", — sanoi hän lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään tänään, juuri siinä paikassa… semmoisessa asiassa kuin tämä. Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne metsästysvaunuissa, me yhdessä…

"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.

Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.

Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä vaikka vapisevalla äänellä:

"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka kävi luonasi tänään, — sillä sinua käynti tarkoitti, — hän sinut korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"

Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta… "Mutta Margrethe", huudahti rouva, — "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, — ett'ei häntä saa vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon, että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"

"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin, täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, — muuten, — luulen minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."

"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana…

"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi hän nyyhkyttäen… "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun valehtelette hänelle", — sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos ovesta…

Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa ollut vieläkään asettunut.

Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, — ajatus siitä mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.

Hän oli aikaiseen liikkeellä, — ei ollut vielä tyhjentänyt aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle, ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla, vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla. Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.

"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi, mennen edeltä konttooriin.

"Sanoppas minulle Ulf", — hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä naulatehdastaan varten?"

"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole Asmoenin mailla."

"Ostavatko he? — Hankkivatko he itselleen uusia soita?" — Konsuli alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin…

"Se on vaan turhaa puhetta, isä", — rauhoitteli Ulf, — "ainoastaan tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"

"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä", jutteli Ulf.

"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"…

"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän kääntyessään taas poikaansa päin —

"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas?
Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja…

"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan sateli Ulfille.

"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.

"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. — "Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä miehiä, jotka myivät maitaan."

"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona.
Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"

"… Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja", sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.

Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.

Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut hänelle kahvin ja aamuruuan.

"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään hyvällä tuulella… Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten Ulf.

"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"

"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus", virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin. Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen tahtoaan vastustamaan."

"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, — "olkoot antamatta ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."

— Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.

Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, — hän tahtoi hänet nähdä, tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli tapahtunut.

Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.

Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, — ei ollut häntä näkevinäänkään.

— Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.

Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään…

Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa ympäristössä.

Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille, joilta lähtivät.

"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

"Emme näe sinua enää milloinkaan", — sopersi Margrethe punastuen. "Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"

"Ei, Margrethe!" — sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani…

"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla. "Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita pihlajanmarjoja"…

"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."

"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.

"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", — hymyili hän… "Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", — puheli hän ajatuksissaan.

"Niin, tuo päänheitto!" — huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.

"Ja arvoitus, — arvoitus — kuuletko. — Sieltä minä tulen, vaatteet liassa ja mudassa…

"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, — sinun tuossa seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.

"Miellyttääkseni sinua… saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi, jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.

"Varo vaan" — sanoi Margrethe hymyellen, — "etten tunnusta, että pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."

"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme saada ne selville!" virkkoi hän.

"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.

"Ja sitten… Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi kullalla."

"Minun teki vaan niin kovin mieleni nähdä sinua", sanoi hän, ollessaan jo menossa tiellä.

Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi iltapäiväaurinko puunrungot, — kuinka herttainen oli koko maailma…

Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa" — eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa heijastavan.

Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva… Niils, Niils…

— Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, — sekä hän itse että hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, — ja yksi kiesinkarmi taittuneena ja sidottuna.

"Valjasta jahtivaunut", käski hän, — "minun täytyy lähteä kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."

Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi pukua.

… "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun jalustimella. — "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin. Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.

"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"

"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että Bakkepladsin vesipitoisista soista."

"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja läimäytti hevostaan… Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan, konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. — "Ei mitään vaaraa", — sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."

"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti pankinjohtaja väliäpitämättömästi.

"Ei", irvisteli konsuli, — "ei ole, silloin kun vaan mukaantuu tai nukkuu ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pankilla pitäisi olla suojanaan viisaat silmät", sanoi hän jotenkin epähienosti lankoonsa katsoen, — "erittäinkin silloin, kun se on pannut rahoja yritykseen niinkuin tämä.

"Tosiasia on se, että he ovat laajentaneet yrityksensä hankkimalla uusia lainoja, — ainakin kaksi kertaa enemmin kuin mitä alussa ajattelivat. Ja yhä yritys kasvamistaan kasvaa. He ostavat suo-osia ristiin ja rastiin sieltä joka taholta, hiipivät eteenpäin kuin maanalaista käytävää pitkin.

"Kaupunki sitä ei näe. Ympäristö ei huomaa, — ja sinä ja minä olemme umpisokeita, — vaikka sinä jo kauvan aikaa olet vannonut, ett'eivät he sinun pankkisi rahoilla enää jatka.

"Tai kuka, kuka rahat hankkii. — Kuka?… Tässä on paha merrassa, sanon minä", — hän kohotti sormensa.

"Jonkun vuoden kuluttua voi koko laakson vesivoima olla vieraissa käsissä, — muodostettuna varmaksi vuoden läpeen virtaavaksi vesivoimaksi, josta voi ansaita miljoonia."

"Niin muutamien vuosien kuluttua!" sanoi pankinjohtaja tyynesti. "Minun mielestäni sinä ajattelet liian pitkältä eteenpäin, rakas ystävä… Muutamien vuosien kuluttua, kun me olemme rauhassa mullan alla, ovat ehkä sekä suot että virrat samassa kunnossa kuin nytkin, — Lindestadjärvi myöskin."

"Silloin voisin sanoa sinulle, arvoisa ystävä, että heillä on ollut varma itsenäinen suunnitelma koko ajan. Ja että se on alkunsa saanut Niils Bjelkestä… Mutta", — konsuli hypähti ylös sohvasta ja löi pöytään, — "ne täytyy pysäyttää, — ne täytyy pysäyttää, — tukahuttaa, siihen täytyy keksiä keinot — Ne ovat tukahutettavat."

"Hyvästi lanko!" sanoi hän äkkiä. Hetken kuluttua oli hän ulkona vaunuissaan. Kuului piiskan läimäys, ja vaunut pyörivät edelleen.

XII

Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa. Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.

Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.

Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja
Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.

Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, — niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.

Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa se kesti päiväkausia!

Margrethe tähän oli syypää — Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla oli ollut etuoikeutensa, — oli tottunut pitämään oman tahtonsa. Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, — se oli kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, — se näytti olleen liikaa isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea näkevinäänkään.

Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.

— Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä ja ajatuksissaan.

Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa kiesit ja oli ajanut pois.

Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli lähtenyt.

"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"

Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä ylöspäin…

— "No, — mikä ääni on kellossa tänään?" — kuulusteli hän, astuessaan ylös rappusia, — "samalla tuulellako?"

"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" — jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.

"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" — huusi hän kyökin ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita…

"Hututu, — miten kolakka ja kylmä", — hän hieroi käsiään. "Pistä muutamia puita uuniin, Grethe…

"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä mielellä hän on."

— Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.

Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.

Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.

Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.

Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.

… "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen hauska ja virkistävä retki. —

"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena. "Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille…

"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme…
Ruutanoita siellä niin ylhäällä!

"Kyllä oli, — sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin hankimme tänne Lindestadiin.

"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.

"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta: jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi…

"Niin, siellä se vanhapoika istuu — eikä tiedä varmaan — onko taskuissaan kaksi tai yksi miljoona… Sanotaan, että hän on hiukan omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.

"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, — tänään hän oli sarkavaatteissa, — niin on hän sensijaan laajojen Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka pukeutua kultaan."

Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin; tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.

"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se tekee hyvää — noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli silmää iskien.

… "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin sievä, — se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi kun huomenna lähdemme Grongiin."

— — — Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.

Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.

"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea, — tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan vaunuihin. — — —

XIII.

Oli käyty katselemassa sekä ruutanoita, että talon muita merkillisyyksiä, ja nautittu hienot päivälliset.

Ja tuossa neljän, viiden tienoilla vierivät konsulin vaunut, kaksi mustaa hevosta edessä ulos Grongin portista.

"Ajetaan alempaa maantietä, Halvor!" huusi konsuli, — "ajetaan kylän läpi Wendelbon kautta."

"Kietokaa turkit hyvästi ympärillenne", muistutti hän naisia. "Täällä vuorilla on ilma raaempaa."

Hän asetti vaipan hyvästi Boletten ympäri… "Ethän sinä nyt vaan palele, lapseni?" sanoi hän, istuutuessaan paikalleen vaunuissa.

He ajoivat tiheän, puolihämärän metsän läpi, ja konsuli vaipui ajatuksiinsa…

Hän alkoi nähdä edessään pienen, hennon tyttärensä, jonka tunteet olivat aina niin lämpimät ja herkät…

Pikku Bolettetyttönen, josta hän niin vähän oli välittänyt. Joka aina katseli niin arasti ja pelokkaasti, — ujo raukka.

— — Mutta, mikä, mikä onkaan heillä mielessä? — Majurilla,
Robertilla ja Niils Bjelkellä? — hän oikasihe äkkiä suoraksi.

Ja, kun hän pääsee peräsimeen, ei hän sitä vähällä päästä. Minä tunsin isän ja tiedän, miten olisi käynyt, jos mies olisi päässyt hallitsemaan paikkakunnalla.

… Ensin alkavat he varovasti, hiljaisesti, aivan pienestä. Ja sitten yhdestä toiseen —

Tehtaan toisensa perästä, ehkä… Kaikki ajanmukaista, — sähkö valaistus. Poika on tutkinut kaikkea ulkomailla!

Grongin soista saavat voimaa vaikka kuinka paljon! Ja Wolmarin silmät loistavat, kun hän näkee rahoja… Hän on vaan mielissään kun noita mätiä, epäterveellisiä alueita möyhitään.

Sitten jonain kauniina päivänä tehtaanpyörät surisevat, kaupungin loistaessa kiitollisena sähkövalossa.

Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia, jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, — ja kaikkia niitä hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen…

Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys, joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan hämärässä.

Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" — huusi hän äkkiä, —
"Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee?
— Suuret on alat."

"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoi
Halvor.

"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat jäässä?

"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."

"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi… "Siellä on vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu sisäjärvi!"

Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä, tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi niin odottamattomalta suunnalta…

— — "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli, heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.

"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska — tuommoinen muisto vanhoilta ajoilta. — Mutta metsät, Wendelbo — sankkaa petäjikköä ja kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.

"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään… "Viemäri niin, viemäri"…

"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä, jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."

"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.

"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia koristeita, — vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli tai vanha klaveeri… Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut avattu", — ihmetteli rouva.

"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo… "Sen miehen kasvot ovat niin jäykät ja umpimieliset, — vieraat kaikille inhimillisille tunteille."

"Sitten saat sinä, äiti, Boletten kanssa näyttää hänelle koko talon", — jatkoi konsuli, — "aina ylhäältä alas maitokamariin asti. Ja uudet mehiläiskeot, — Boletten oma erikoisala. Se häntä huvittaa. Hän on viisas ja harrastava mies, joka ottaa asiat niiden käytännölliseltä puolelta, — eikä elä tuulentupien ja omien mietteidensä varassa", sanoi hän lopuksi, vilkaisten Wendelbohon.

"Hm. hm, — hän alkaa seurustella Lindestadissa?… se… se…" mietti Wendelbo… "Katsotaanpas. Annahan kun mietin"…

Konsuli ja rouva pukivat päällysvaatteitaan ylleen. Heidän täytyi joutua kotiin, ennen pimeän tuloa.

"Jotain on tekeillä", sanoi Martine miettiväisenä, vanhusten kulkiessa alas rappusia.

Bolette tarttui äkkiä Martin en käsivarsiin ja tuijotti häneen kuolonkalpeana.

"Minä pelkään niin, — pelkään niin kovasti", kuiskasi hän, väristen kuin kuolontuskassa.

"Tuntuu kuin peitteleisin ruumista", — sopersi hän soinnuttomasti ja syleili suojellen sisartaan.

XIV.

Tukkukauppias Breien siristeli silmiään ja rypisteli koirannenäänsä, — ojensi sikarinsa hitaasti ja miettivästi eteensä, niinkuin tahtoisi sitä katsella ja tutkia.

Kaupungin juorut olivat turhaan koettaneet selvitellä syitä siihen miksi Grongmetsän erakko oli ruvennut käymään konsulin luona.

Vanhanpuolinen erakko tuli kuin tulikin Lindestadiin. Ja konsuli vastasi vierailuun, — viimeksi rouvan ja tyttären kanssa.

Pyhänä oli hän päällepäätteeksi peruuttanut tavallisen säännöllisen kahvivhistinsä, kun Grongin herra saapui yksinajettavassa reessään.

Ei vaan tahdottu saada selville syitä, — "Eihän se nyt oikeastaan ole niinkään ihmeellistä", — huomautti Breien. "Grongin herra ei pelaa vhistiä."

"Mutta minusta tuntuu siltä", — sanoi apteekarin rouva innostuneena, — "että konsulin perhe on osannut asettua pikkumaisuuksien yläpuolelle. Minä uskon, että juuri seuran puute on tehnyt hänet niin omituiseksi — ja meidän pitäisi oikeastaan sääliä häntä!"

"Vai niin, minun mielestäni voisi kohdistaa säälinsä muuhun kuin miljoonaan, joka on unohdettu ottaa huomioon", sanoi rehtorin rouva purevasti. "Teidän mielestänne pitäisi tuoda tuommoinen puolivillainen herrasmies sivistyneeseen seuraan vaan senvuoksi, että hänellä on rahoja."

"Niin, ja nyt puuhataan uutta aallonmurtajaa", virkkoi Breien. "Konsuli ajaa edestakaisin Lindestadin ja sataman väliä, niin että reenanturat ulvovat ja ulisevat rantakadun kivityksellä, — hän on korviaan myöten innostunut. —

"Nyt on uusi satamapäällikkökin, Andersen", ivaili hän. "Heti hän ymmärsikin asettua 'paikallisen laivaliikkeen mukaan', hän…

… "Mitä kuuluu insinöörille, neiti!… Jääkö hän koko talveksi sinne konetehtaisiin?

"Hän varmaankin on pitämässä silmällä naulatehtaan konetilauksia… Ja ehkä muidenkin koneiden?" hän koetti urkkia ja kuulostella.

— "Saadaan nähdä. Saadaan nähdä!"… kuului kuin oraakelin äänellä… "Olen nähnyt saman ennenkin. Kun Ulfvung itse jo toisen kerran matkustaa pääkaupunkiin, tekee hän sen vaan senvuoksi, että saa Niilsin työt poispyhkäistyiksi maanpinnalta."

Neidin mustissa silmissä välähti jotain vanhoilta ajoilta yhtä tuoreena, kun olisi se tapahtunut eilen.

Konsulin tiheät kaupunkimatkat tänä talvena kiihoittivat häntä ja ne olivat saaneet hänen hulluuteen asti kehittyneen epäluuloisuutensa vireille.

"Teidän mielestänne, vaikka taivas ja maa katoaisivat, niin jää tänne kuitenkin kaikkivaltias konsuli jälelle", hän poistui hymyillen.

Martine rouva istui hautautuneena syvälle turkiksiinsa ja tuli näyttämään uutta päällysvaatettaan…

"Ei, minä kulen tämän kautta, Wendelbo", sanoi hän, — "pistäydyn hetkeksi Anne Weums'in luo…

"Mitä sanot. Miltä tämä sinusta näyttää, Anna", — kyseli hän siellä sisässä, ja käänteli itseään Annan edessä. "Hienointa majavan nahkaa.

"Sanoppas minulle, Anna", sanoi hän äkkiä hiljaa ja istuutui. "Millä tuulella täällä oikein ollaan? Täällä on viime aikoina tuntunut niin oudolta ja omituiselta kuuletkos, minä en oikein tahdo ymmärtää… Tämä Wolmar! — Häntä hyvitellään täällä, vai miten?

"Minä en pidä hänestä, minä en kärsi häntä, Anne! Mitä hän täällä tekee? Entä Bolette, kuule?…"

"Niin, minä pesen käteni, rouva Wendelbo", sanoi Anne päätään puistaen. "Kunhan muutkin voisivat tehdä samaten.

"Tänne neiti Bolette tulee ja istuu, eikä puhu ainoata siunattua sanaa, on ääneti kuin kivipatsas, ja kun sitten joskus kuulee pienen, varovaisen tukahutetun huokauksen, niin kuuluu siltä kuin tulisi se sisimmästä sydämmen pohjukasta.

"Vanhemmat ihmiset ajattelevat niin vähäsen mitä nuoret tuntevat.
Ja kuitenkin he heittelevät arpaa heidän koko elämänsä onnella…
Minusta on hän kuin hallayön vioittama kukkanen.

"Entä isä, hän on niin levoton tänä talvena! Minusta tuntuu, ett'ei hän milloinkaan kuuntele sitä, mistä muut puhuvat. Ja yhä on hän matkoilla ja menossa"…

"Ja minä myöskin", — hän sanoi sen raskaasti, ottaessaan turkkinsa käsivarrelleen ja astuessaan sisään.

— — Konsuli seisoi juuri Margrethelta saamansa kirje kädessä ja luki siitä ääneen vaimolleen:

"Hiihtoretkiä ja luistinretkiä!" huudahti hän. "Ei ainoatakaan hyödyllistä tulevaisuuden ajatusta…

"Muuten, Narna, — on se oma syyni! Hevonen, joka kerran on oppinut nelistämään, on kokonaan pilattu.

"Täytyy käyttää pakkokuolaimia, — siinä, katsos, on voima", — sanoi hän erityisen painavasti.

"Me annamme hänen jäädä sinne talveksi… Täällä, — täällä hän vaan on häiriöksi.

"Meidän ystävämme Wolmar uuden uutukaisessa karhuntaljoilla varustetussa reessä ja loistavat lyhdyt"…

"Hm, — hm", — mutisi Wendelbo. "Minä en käsitä miksi ihmiset eivät pelkäisi? — kun on saanut selville tämän maailman kataluuden. Ei ole kovinkaan turvallista tässä ihmeellisessä maassa kuun alla, — onni ei ole lähimainkaan taattua.

"Mutta kirjoitettu on: — Kolme asiaa on käsittämätöntä: 'Kalojen kulku meressä, lintujen kulku ilmassa ja miehen kulku naisen luo'…

"Mutta minä osoittaisin suurella kepillä neljättä: Miehen kulkua valtaan!"…

— Konsuli huusi kaikkia ulos katsomaan Wolmarin komeaa rekeä ja kulkusilla varustettua tömistelevää hevosta…

"Kun tämä mies ostaa, niin ostaa hän ensiluokan tavaraa, maksakoon, mitä maksoi", — sanoi hän kehuen…

"Mukava ja hyvä istuin", sanoi hän, koetellessaan reen toppauksia.
"Entä nämä vällyt!

"Kuule äiti — ja sinä Bolette", — hän viittasi heille, — "sinä olet niin ohuesti puettu. Heitä yllesi turkit ja pyydä Wolmaria ajamaan kanssasi puistokäytävän ympäri, niin saat koetella rekeä…

Hän läiskäytti piiskaa ja ojensi sen Wolmarille. Hevonen lähti menemään ja kulkusten helinä eteni etenemistään…

XV.

Apteekarin, tullinhoitajan ja rehtorin rouvat olivat vuokranneet itselleen vaunut ja kauniina kevätpäivänä olivat he tehneet retken Grongiin, tervehtiäkseen nuorta Bolette rouvaa.

He eivät olleet käyneet siellä kuin kuukausi sitten, jolloin olivat olleet häävierailullaan. He olivat innokkaat saamaan selville, miten asiat siellä oikein luistivat.

"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", — huoahti viimein tullinhoitajan rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka karhujakin, — ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi valoista. Mut-ta —"

"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne itseään niin vieraaksi."

"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, — ettekö te sitä huomanneet, silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", — jatkoi tullihoitajan rouva… "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."

"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva, omituisesti huuliaan nyrpistellen…

"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, — häät ja kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut kotona."

"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, — "nähdä tuon pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen, raskaiden huonekalujen keskellä!

"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi, hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria yläkerrassa…"

"Oletteko käyneet katsomassa neittä, jonka haltija ryösti?" sanoi hän tervehtiessään.

"Sanotaan, että hän häiden jälkeisenä aamuna antoi Bolette-rouvalle kaksitoista nippua avaimia hoidettavaksi."

Koko kaupungin puheenaineena oli näinä päivinä ollut konsuli Ulfvungin rahtilaiva "Clio", joka purjehdittuaan monta vuotta toisella puolella maapalloa, oli palannut takaisin kotiin.

Kun laiva liehuvine lippuineen ja valkoisine purjeineen liukui saarien lomitse ja laski ankkuriin satamassa, oli suuri ihmisjoukko kokoontunut rannalle ja sillalle sitä katsomaan.

Kun sähkösanoma saapui, että Clio oli odotettavissa, syntyi kova levottomuus Wendelbon talossa. Siellä puhdistettiin paikat katosta lattiaan asti. Harjoja ja vesisankoja oli kaikkialla, ja täydellä voimalla hierottiin ja harjattiin.

Ja jos ei Martine rouva ollut niissä hommissa, niin oli hän alhaalla puutarhassa antamassa neuvoja ja käskyjä työmiehille, jotka kuokkivat ja kaivoivat tuoksuavaa, tuoretta maata.

Tasailtiin pensaita ja puita, laitettiin multapenkkejä, joihin istutettiin ja kylvettiin semmoisella kiireellä, kuin olisi maailman loppu jo huomenna.

Ja sitten lähti rouva uudessa kevätpuvussa merimieskadulle ja seisoi siellä katsellen satamaan.

… Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon paisteessa.

Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.

Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, — tarkastellen yhä terävämmin miehistöä…

Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?

Tai, olisikohan se tuo? — tai tuo? — olihan paitsi kapteeni Wittiä vielä kaksi perämiestäkin laivalla.

Se oli hän. Se oli hän… Mutta miten muuttunut! — tumma, ruskea kuin etelämaalainen, — tanakka ja vahva…

Kapteeni Witt tuli äkkiä tarkkaavaiseksi… Hän tunsi kuin pistoksen nähdessään Martinen.

"Onko se rouva Wendelbo?" tervehti hän huomattavan liikutettuna ja tarttui hattuunsa… "Martine Ulfvung?"

Syntyi äänettömyys, jonka aikana hän melkein uteliaana ja ihmetellen tarkasti Martinea.

"Niin, siitä on aikoja kun me tapasimme", virkkoi hän viimeinkin…
"Silloin me olimme nuoria", — sanoi hän heikosti hymyillen.

"Niin, ja silloin te olitte vain perämies! ja poikanulikka", sanoi
Martine leikillisesti.

"Ja nyt on teistä tullut oikein komea kapteeni, näen minä. Teillä on oivallinen laiva kuletettavananne. Täytyihän minunkin tulla sitä katsomaan."

"Niin hyvästi!" — tervehti hän. "Varmaankin lähdette nyt
Strömvikiin, vanhempienne luokse. Siellähän he asuivat?"

"Mutta nyt minä tiedän ketä minun tulee rakastaa, — enkä tarvitse kulkea maailman ympäri maapallolla", mutisi hän mennessään ovesta.

Wendelbo katseli ihmeissään hänen jälkeensä: "Meilläkin on vähän auringon paistetta niinkuin muilla linnuilla", — virkkoi hän hiljaisesti.

Syvällä puissa kohisi kuin näkymätön voima, mahla virtaeli niiden suonissa ja hellitteli kuorta simapilleiksi.

Pikkupurot, joista ei kukaan tiennyt, yhdistyivät paisuen valkeiksi, kuohuviksi koskiksi, jotka riehuvin: syöksyivät eteenpäin.

Pensaissa ja puissa paisuivat lehtien nuput, — kaikki pyrkivät ylös elämään.

Nuo vapautuneet, pulppuavat voimat, ne täyttivät ilman ja laakson huumaavalla kohinallaan, — kaikkialla kihisi vastasyntynyttä, märkää ja kiiltävää —, Ihmistenkin mieliin syntyi uudet halut ja toiveet…

Insinöörit, jotka ulkona tekivät mittauksiaan veden korkeudesta, kuulivat tuskin toistensa huudot, niin korvia huumaava oli suhina ilmassa.

Oli alotettu heti jäittenlähdön jälkeen, — tehtiin työtä jo aikaiseen keväällä. Ja sieltä kuului aina väliin kumeita laukauksia.

Konsuli oli tänä talvena neuvotellut neuvottelemistaan asiantuntijain kanssa pääkaupungissa ja oli tilannut parhaat insinöörit.

Siellä mittailtiin, — tutkittiin ja otettiin selville suovesien laajuus, tarkastettiin mihin vedelle tie porattaisiin… puhuttiin puhdistamisesta, poraamisista ja suluista.

Siellä tehtiin työtä täydellä voimalla. Paljon piti olla tutkittuna ja valmisna, ennenkun Lindestadjärvi kuivui matalaksi ja pieneksi ja korkeat hiekkasärkät estivät sisään- ja ulos-pääsön.

Arvoitus, joka aikojen kuluessa oli ollut laakson yläpuolella, se oli nyt selvitetty.

Mutta sitä eivät selvittäneet Niils Bjelken eikä Robert Düringin pikkupuuhat, joissa rahallinen puoli oli aina ollut esteenä.

Se mikä muille oli ollut mahdotonta, sen oli konsuli Ulfvungin mahtava tahto ja voima saanut aikaan.

Hänellä oli nyt Grongsuot käsissään… piteli niitä niinkuin vääntäisi hän hanaa, josta ohjasi tämän äärettömän vedenpaljouden laakson läpi.

— — Pitkä, hiukan kumaraharteinen mies käveli siellä käsiään hieroskellen:

"Kaikki enteet näyttävät, että sekä maalaiskunta että kaupunki tahtovat kannattaa yritystä."…

— Konsuli oli tehnyt pitkän retken alusmailleen ja lepäsi nyt nojatuolissaan, ennenkun taas lähtisi ulos…

"Etkö sinä, Narna, voisi keksiä jotain, josta Bolettelle olisi iloa", sanoi hän, leikkiessään tuolinkaiteen ripsuilla, — "jotain, joka virkistäisi häntä, — jotain, josta hänelle olisi seuraa, — jolla saisi päivän kulumaan?…

"Minä näin yöllä niin pahaa unta hänestä. Mutta te olitte varmaan antaneet minulle jotain epäterveellistä ruokaa", sanoi hän pukiessaan ylleen päällystakkia.

Hevonen oli valjaissa. Hän aikoi satamapäällikön luokse tuumimaan erästä ehdotusta, joka koski aallonmurtajaa.

Isä oli oikein liikuttavan sydämmellinen, — ajatteli rouva; hän seisoi ikkunassa katsellen konsulin lähtöä. Tänään hän oli ollut oikein levoton Boletten suhteen… Muuten hän ei mielellään kosketellut sitä asiaa…

Siihen tarvittiin aikaa. "Katsotaan nyt vaan Martinea. Ja nyt on hän hyvinkin tyytyväinen ja innokas ja toimelias emäntä.

"Wolmar on sekä hyvä, että taipuvainen… Bolette tulee viihtymään siellä mainiosti, kunhan hän vaan pääsee tämän vaikeimman ohi."

"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä somemmat.

Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.

Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta…

Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa… Kuinka oli hän niin raukkamaisesti voinut antautua?

Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi… Oli kuin itkua olisi jäänyt seiniin.

Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille päästyään, olivat poissa, — ja kaikki hänen lukemattomat pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen, joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.

Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen ollessaan poissa!

… Äiti oli sanonut, että Bolette tulisi Grongista häntä tervehtimään. —

Hetken kuluttua oli hän alhaalla tervehtimässä koiria ja muita kotieläimiä. Ja sitten suoraa päätä Anne Weums'in luokse, saadakseen häneltä jotain tietää.

Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea alhaalla muiden seurassa…

Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon… Kuinka saatoit sinä… Kuinka saatoit sinä… hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.

"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen… niinkuin Kaja täti", — kuiskasi hän.

— — Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän täynnä toisilleen uskottavaa.

Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein kuin entisinä aikoina, — ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!

Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului avuton pyyntö:

Hän tervehti ystävällisesti ja sydämellisesti, vaikkakin hieman lyhyesti Margrethea.

Illallispöydässä hän keskusteli innokkaasti Ulfin kanssa satamarakennusta kohdanneista uusista vaikeuksista. Väylä oli yhä liian matala.

Hänellä oli paljon asioita mielessä, hän poltti aterian jälkeen sikarin ja meni varhain makuuhuoneeseensa.

— Oi ihanaa olla kotona ja nukkua omassa vuoteessaan, niin tuntui
Margrethesta.

Ei voinut olla monta päivää Niilsin tuloon. Jäät olivat lähteneet ja maa oli paljas. Siitä oli hän ottanut selvän, ajaessaan kotiin tänään…

On niin, sanoi Niils, että jokainen nuori neito, joka uskaltaa katsoa alas lampeen täysikuun paistaessa, hän näkee siellä sen, jonka tulee saamaan omakseen maailmassa.

Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi hän.

Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, — ei hän epätoivossaan nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää vedenpinnan yli.

Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että tuo varoitushuuto uudistuisi.

Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot muodostivat viivoja pitkin lattiaa. — — —

Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja päällimmäisenä eräs kirje —

Hän näki sen heti, — tuo leveä päällekirjoitus! — ja hän riensi takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.

Hän tunsi kuin jäätyvänsä, — istuutui ja puristi kirjettä, — hän vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.

Sinulle, jonka otsa on puhdas, silmät syvät, joka päätäsi jalosti nostat ja jonka kanssa sieluni sisimmässään puhuu. —

Jotain merkitsee se, että voi nähdä enkelinsä. Sinä olet ollut minun enkelini siitä hetkestä, jolloin nuorena tyttönä aloit vallita mielessäni ja mielikuvituksessani! Margrethe Ulfvungin kanssa minä aina sommittelin satuni elämän seikkailuista, hänelle puhelin ja kaikki ajatukseni uskoin, — kaikki, mitä saatoin uneksia.

Minä tunsin sisässäni polttavan hengen, joka väräjämättä tahtoi viedä eteenpäin, — raivata minulle tilaa elämässä. Yhdessä suhteessa oli uskoni horjumaton — minun jälkeeni tulisi jäämään suoritettu työ.

Nyt tulevat ne raskaat sanat, joita kaikista vähimmin tahtoisin sinulle sanoa. Ja anna anteeksi, jos niistä kylmää huokuu ja katkeruutta valuu. Ne tulevat mieheltä, jota on loukattu kyvyssään ja syvimmässä kutsumuksessaan, — nerossaan uskallan sanoa.

Sen herran asemasta, joka uneksi kultavaunuissa tulevansa noutamaan Lindestadin päivänpaistetta, kulkee täällä nyt mies, jonka pään päällä kaikki toiveet ja elämänunelmat ovat luhistuneet kokoon.

Minun työni, elämäni suuri suunnitelma, se, joka on saanut koko minun ajatukseni ja kykyni hehkumaan, se kun myöskin on perintö isältäni, — sen nyt konsuli Knut Ulfvung suorittaa.

Siitä ei ole mitään sanottavaa! — Hänellä on rahaa, hänellä on
valtaa…

Onnetonta, että meillä molemmilla piti olla sama tuuma… Minulle
ei ole vääryyttä tapahtunut.

On jonkunlainen kuolon hiljaisuus ja rauha ympärilläni, kun tätä
kirjoitan haudatessani kaiken rakkaimpani elämässä.

    Minä lähetän tämän kirjeen Englannista, ollen matkalla
    Ameriikaan, — ryhtyäkseni siellä uudelleen taisteluun. Unhotusta
    on oikeassa voimatyössä.

Rakas, armas, kultakutrinen Margrethe, nyt täytyy meidän lentää
kummankin omaa tietämme elämässä. —

Muutamien vuosien, — jonkun ajan kuluttua tulee rakkautemme muisto olemaan mielessä nuoruuden satuna. Niin käskee luonto — elämä —

Mutta sinä tulet olemaan minun suojelusenkelini ja loistamaan
silmissäni tuolla meluisassa vieraassa maassa.

XVI

Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille, hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut särkyivät.

Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.

Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, — puulaivat olivat vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.

Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.

Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien loistavien tekojensa ympäröimänä.

Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, — tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja satamasta, josta laivasilta näkyi.

Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman kumarilla hartioillaan.

Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin osallisena kaikessa, — ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa, johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä neuvonantajana.

Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä liittyi häneen, se sai voiton!

Olihan niin, että se yritys, jolla ei ollut Knut Ulfvungin hyväksymistä, yhtä kernaasti saattoi lakata heti…

Ne, jotka eivät ymmärtäneet asemaansa, eivätkä osanneet sovittautua järjestöön, ne saivat rangaistuksensa itse asiain seurauksista, — jäivät yksinkertaisesti alle! Luonto itse raivasi tieltä senlaiset vahinkoeläimet…

Hän oli nainut neiti Verön, Strömvigin tilanomistajan tyttären.
Heillä oli aikoja sitten ollut pesä täynnä lapsia.

Sanottiin, että joka toinen polvi Ulfvungin suvussa oli vallanhimoinen ja lujatahtoinen. Heidän musertava voimansa lannisti seuraavan polven.

Ulf seurasi mieluummin isänsä tahtoa… Konsuli oli iltapäiväkävelyllään, hänen täytyi saada ilmaa, — ei voinut nukkua öisin.

Teräväkärkinen sauva, jolla hän koetteli eteensä, muodosti nyt suurempia puoliympyröitä, ja jalka asetettiin varovaisemmin lumelle…

Hän ei sietänyt istua yksin sisällä, — tarvitsi jotain hauskutusta.
Hän ei sietänyt kaikkia noita ajatuksia, jotka valtasivat hänet.

Hän oli käynyt Grongissa tänään, se oli saattanut hänet huonolle tuulelle… Hän pysyi mieluummin sieltä poissa; mutta oli täytynyt neuvotella Wolmarin kanssa parin mastopuun ostosta…

Hän kinaa ja kinaa pennistä; mutta on aulis, kun jotain suurempaa on kysymyksessä.

Hoh, — hoh, — huoahteli konsuli, — nähdä Boletten seisovan siinä tylsästi hymyillen ja ikäänkuin pyytäen anteeksi Wolmarilta, ett'ei voi tehdä häntä onnelliseksi.

Siitä tuli kallis suonosto… Hän ei ole kestänyt menestystä…
Aivojen pehmeyttä…

Menestyy erinomaisesti!… Uusia tilauksia ulkomailta. Kunnokas johtaja, tuo Jansen, — reklameeraa kuin amerikalainen…

Käyn siellä huomenna aamupäivällä… Somaa on katsella miten kaikkia noita hyviä tavaroita pannaan kokoon ja kuulla tehtaan melua. Siitä saa paljon hauskutusta.

Minä olen vanha mies! — huusi hän… Noo, noo, noo, — voinko nukkua yöni tämän jälkeen?

Hän tekee paraansa. Olenhan hänen isänsä, — mutta ei saa koskaan tietää kuinka matalalle on vajonnut hänen kunnioituksessaan. — —

Hän oli ehtinyt takaisin pihamaalle ja seisoi siinä katsellen sähköllä valaistua kaupunkia…

"No, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän tyytyväisesti avatessaan arkihuoneen oven…

"Ei muuta, mikäli tiedän", — vastasi apteekari, — "kuin että rouva
Karen Örnfeldt matkusti tänään kolmen poikansa kanssa takaisin
pääkaupunkiin, pitkältä joulukäynniltään kotona… Wendelbo ja rouva
Martine olivat saattamassa asemalle".

"Karen niin", — lisäsi Ulf, haaveksivasti silmäten kattoon… "Tehtaan Karen on mar kauniin näköinen vieläkin, vaikka hän, — autuas muistossa", — hymyili hän.

Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.

Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa. Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen henkisissä arvoissa.

Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää ajatuksissaan, — käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään noilta ajoilta.

… Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi. Siihen oli eräs nuori neito hukkunut… Hän ei elänyt enää tässä maailmassa. — —

Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.

Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.

Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa ja keskustelunsa esineinä.

— Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota, oli hänen ympärillään omituinen loisto, — ikäänkuin entisinä aikoina.

Monien vuosien taistelun perästä oli hän täydelleen voittanut. Hänen työnsä olivat onnistuneet ja saavuttaneet tunnustusta…

Kirjeessä oli omituinen tunnelma — ikäänkuin tuulahdus siitä mahdollisuudesta, että hän voisi tulla kotiin…

Margrethe ei tiennyt mitään tiestä, jota hän ajoi, — hän ei nähnyt, — ei kuullut. Jonkunlainen huumaus oli tullut hänen ylitseen… siinä oli taaskin Niils, Niils kuin ennenkin…

Vihdoin meni hän hyllyn luo ja otti esille muutamia vanhoja, ruskahtuneita, painettuja lehtiä, Anne Weums'in jäännöksistä ja istuutui pienen sähkölampun ääreen lukemaan:

    Kolme ruhtinaallista herraa, Flanderin, Itä-Frieslannin, sekä
    Dortrechtin herrat, — he ratsastivat kosimaan ylhäissukuista
    naista, Geldernin Margrethea.

Ja kukin heistä seisoi haarniskapukuisine ritariseurueineen kolme päivää kolkuttamassa keihäänsä kärjellä Geldernin linnanporttia, — että heidät laskettaisiin sisään.

En minä luule, että tämä minun kiusaantunut ruumiini voi enää olla huviksi ja iloksi yhdellekään miehelle, tai että hän tahtoisi puristaa tätä laihaa olentoa mielihyvikseen, paitsi tavaran ja voiton tähden. Ei ole suunikaan ruusunlehden kaltainen. Ja niiden nuorten käsivarsien ja valkeiden rintojen asemasta, joissa olisi ollut helma niin monelle lapselle, on minulla vain ryppyiset kasvot ja itkettyneet silmät miestä ilahuttaakseni. Miksi siis naimisen kautta antautuisin kidutukseen, josta ainoastaan kuolemassa vapautuisin?

Sinä olet jumalallesi suuttunut, kun hän ei antanut sinun koskaan rakkautta saavuttaa.

Minä uneksuin niin ilmielävästi eräänä yönä, että täällä linnassa on asunut kuusi Geldernin neitoa, joiden kaikkien nimi oli Margrethe, paitsi minua, joka olin seitsemäs, — ja kaikki ovat he kaihonneet ja tuskalla odottaneet sitä oikeata ritaria, joka saapuisi portin eteen korkeine kypäritöyhtöineen, — ja siten eläneet, kunnes he tulivat vanhoiksi ja harmaiksi, ja heidän nuoret ruumiinsa kuihtuivat.

Minä näen heidät kaikki silmieni edessä, harmaine suortuvineen ja keltaisine kasvoineen, jotka kerran heidän nuoruutensa päivinä olivat ruusunpunaiset ihanuudesta.

Silloin neuvoi piispa innokkaasti häntä menemään Reingaun luostariin ja lahjoittamaan kirkolle kaiken omaisuutensa, — että hän voisi saavuttaa sen rauhan, joka sallisi hänen nähdä Herran teiden ihmeellisyydet, ja mitä Herra, häntä neitsyydessä pidättämällä, oli hänen sielunsa oikeaksi hyödyksi tarkoittanut.

Geldernin Margrethe ei mennyt luostariin. Mutta maatilojensa Monsin, Ledamin ja Sluysvaalin tuloilla perusti hän ja määräsi kaikkina aikoina ylläpidettäväksi sen suuren, valkoiseksi maalatun turvakodin niille varattomille aatelista syntyä ja sukua oleville neidoille, jotka saisivat jäädä ilman naimista tai kihlausta vielä viisiviidettä vuotta täytettyään.

Että he eläisivät rauhassa, hyvin tietäen, että heitä varten ei kukaan ritari enää portille kolkuta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ULFVUNGIT: LEHTI INTOHIMOJEN KIRJASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.