E-text prepared by Tapio Riikonen

KRISTUS INKVISITORIN EDESSÄ

Kirj.

F. M. Dostojevski

Suomennos.

Hyvinkäällä, Uus-Uskonnollinen Kustannusliike O.-y., 1917.

ESIPUHE.

Seuraava kirjotelma on otettu Dostojevskin kuuluisasta romaanista nimeltä "Veljekset Karamasoff", jonka hän kirjotti viimeiseksi ennen kuolemaansa. Se on välikohtaus ja esiintyy keskusteluna kahden veljeksen Ivanin ja Aljooshan välillä. Näistä on Aljoosha nuorempi, kristillinen mystikko, joka on kasvatettu luostarissa. Ivan taas on uudenaikainen materialisti ja ateisti.

Tässä kirjotelmassa, joka on pantu Ivanin suuhun, kuvastuu mitä syvällisimpiä mietteitä, jotka koskettavat erityisesti roomalaiskatolisuutta ja sen kirkkojärjestelmää mutta suuressa määrin myös kaikkia muita kirkkoja, jotka ovat hylänneet Kristuksen alkuperäiset opetukset ja rakentuneet aivan vieraalle, jopa vastakkaiselle perustalle. Tässäkin kirjotelmassa, kuten Dostojevskin muissa teoksissa ilmenee hänen tavaton voimakkuutensa ja hänen ajatustensa miltei pelottava syvällisyys.

Kristus inkvisitorin edessä.

Ivan kertoo suunnittelemaansa näytelmää, jossa tapahtuma on sijotettu kuudennelletoista vuosisadalle:

"Tälläinen on runoelmani:

"Kristus esiintyy näyttämöllä. Viisitoista vuosisataa on kulunut siitä kun hän erosi maan päältä, luvaten kerran palaavansa 'suurella voimalla ja kunnialla', viisitoista vuosisataa on kulunut siitä kun lausuttiin sanat: 'Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä yksikään, ei edes taivaan enkelit vaan minun isäni yksin'. Mutta kristikunta yhä häntä odottaa…

"Se odottaa häntä samassa vanhassa uskossa ja samoin tuntein. Niin, vielä suuremmalla uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo vierähtänyt siitä kun viimeinen merkki taivaasta annettiin ihmisille.

"Ja luottavaista sydäntä sokea usko tyydyttää vaan taivas merkkiä ei anna.

"Tosin me kaikki olemme kuulleet ihmeistä, joita on tehty senkin perästä kun ihmeitten aika ainiaaksi poistui. Meillä on ollut ja on vielä pyhimyksiä, joiden uskotaan salaperäisellä voimalla parantavan; ja jos voimme uskoa elämäkertain kirjottajia, on näiden pyhimysten joukossa sellaisia, joita taivaan kuningatar omassa personassaan kävi tervehtimässä. Mutta saatana ei nuku ja ensimäiset epäilyksen idut, yhä kasvava epäusko tuollaisiin ihmeisiin oli alkanut jo 1500 luvulla versoa kristikunnassa. Juuri tähän aikaan uusi kauhistuttava kerettiläisyys ensiksi esiintyi Pohjois-Saksassa [Luteruksen uskonpuhdistus]. Suuri tähti, 'loistava niinkuin tulisoihtu… lankesi vesivirtoihin… ja ne kaikki tulivat katkeriksi'. Tuo kerettiläisyys suoraan kielsi ihmeiden todellisuuden. Mutta ne, jotka olivat pysyneet uskollisina, uskoivat sitä palavammin. Ihmiskunnan kyyneleet nousivat Vapahtajan luokse niinkuin ennenkin ja kristitty maailma odotti häntä yhtä luottavasti kuin konsanaan. He rakastivat häntä ja toivoivat häneen aivan niinkuin monet olivat tehneet ennen heitä…

"Monen vuosisadan aikana oli heikko luottavainen ihmiskunta häntä rukoillut ja hartaalla uskolla ja palavuudella huudahtanut: Kuinka kauan, oi Herra, sinä pyhä ja tosi, vielä viivyt tulemasta? Monen pitkän vuosisadan aikana on turhaan häntä kutsuttu, mutta viimein hän tyhjentymättömässä laupeudessaan suostuu heidän rukouksiinsa… Hän päättää, että taas kerran, vaikkapa vain lyhyeksi hetkeksi, kansa — hänen kauan kärsinyt, kiusattu, synnillinen, mutta kuitenkin rakastava ja lapsimielinen, luottavainen kansansa — tulee näkemään hänet jälleen. Näyttämön paikka on Espanjassa tuon kauhean inkvisitionin aikana, jolloin Jumalan kunniaksi rovioita paloi yli koko maan ja kerettiläisiä poltettiin auto da-feessa.

"Tällä erikoisella käynnillä ei tietysti ollut mitään tekemistä sen luvatun tulon kanssa, jolloin hän ohjelman mukaan 'niiden päivien koettelemuksen jälkeen' on tuleva taivaan pilvissä. Sillä sen mukaan kuin meille on kerrottu, tuo ihmisen pojan tuleminen tapahtuu äkkiä 'niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen asti'. Ei, tällä kertaa hän tahtoi saapua tuntemattomana ja näyttäytyä lapsiensa keskellä juuri silloin kun poltettaviksi tuotujen kerettiläisten luut olivat alkaneet halkeilla palavassa roviossa. Rajattoman laupeutensa kautta hän jälleen sekaantuu kuolevaisten joukkoon aivan samanmuotoisena kuin hän oli esiintynyt viisitoista vuosisataa sitten. Hän tulee alas juuri sillä hetkellä, jolloin kuninkaan, hovilaisten, ritarien, kardinaalien ja ihanien vallasnaisten edessä kerettiläisiä kärvennetään suurenmoisessa auto-da-feessä ad majorem Dei gloriam, mahtavan kardinaalin ja suur-inkvisitorin käskystä.

"Hän saapuu äänettömänä ja ilmoittamatta, ja kuitenkin kaikki — kumma kyllä — kaikki heti tuntevat Hänet. Ihmiset juoksevat Häntä kohti ikäänkuin vastustamattoman voiman sysääminä; väkijoukko ympäröi Hänet, tunkeilee ja painautuu Hänen ympärilleen seuraten Häntä… Äänettömänä ja rajattoman säälin hymy huulillaan Hän kulkee sullotun väkijoukon läpi ja liikkuu hiljaa eteenpäin. Rakkauden aurinko paistaa Hänen sydämessään, Valon, Viisauden ja Voiman lämpöisiä säteitä hohtaa Hänen silmistään ja rakkauden aallot valautuvat yli rahvaan tunkeilevien parvien saattaen heidän sydämensä vastarakkaudesta värähtelemään. Hän ojentaa kätensä heidän päänsä päälle, siunaa heitä ja Hänen pelkästä kosketuksestaan, jopa Hänen vaatteittensa liepeistäkin vuotaa parantava voima. Syntymästään saakka sokea vanhus huudahtaa: 'Herra paranna minut, että näkisin sinut' ja luomet aukenevat suljetuilta silmiltä ja sokea mies näkee Hänet… Ihmisjoukko itkee ilosta ja suutelee sitä maata, jota Hän jaloillaan astuu. Lapset sirottavat kukkia Hänen tielleen ja huutavat Hänelle: Hosianna. Siinä Hän on, Hän itse, he sanovat toisilleen, se on varmasti Hän, se ei voi olla kukaan muu.

"Hän pysähtyy vanhan katedraalin portaille juuri silloin kun pienoinen valkea kirstu kannetaan sisään itkun ja valitusten seuraamana. Kansi on auki ja kirstussa makaa kauniin seitsenvuotiaan tytön ruumis, etevän kaupunkilaisen ainoa lapsi. Pieni ruumis on kukkasiin upotettu. 'Hän herättää lapsesi eloon', huudahtaa väkijoukko luottavaisena itkevälle äidille. Virantoimituksessa oleva pappi, joka on tullut portaille hautajaissaattoa vastaanottamaan, katselee hämmästyen ja paheksuen. Äkkiä kuuluu äänekäs huuto ja onneton äiti heittäytyy Hänen jalkoihinsa. 'Jos Sinä se olet, saata lapseni takaisin elämään', hän koko sielunsa voimalla huutaa. Saattue pysähtyy ja pieni kirstu lasketaan hiljaa Hänen jalkainsa juureen. Jumalallinen sääliväisyys loistaa Hänen silmistään ja Hänen katsellessaan lasta kuiskaavat Hänen huulensa taas kuten kerran ennen: 'Talitha Kumi', ja 'heti nousi tyttönen'. Lapsi kohoaa arkussaan. Hänen pienissä kätösissään on vielä se valkoinen ruusukimppu, joka niihin pantiin hänen kuolemansa jälkeen, ja katsellen ympärilleen suurin hämmästynein silmin hän suloisesti hymyää… Kansanjoukko on äärimmilleen kiihtynyt. Valtava liikutus siihen tarttuu, ihmiset huutavat ja itkevät ääneensä, kun äkkiä katedraalin ovelle ilmestyy itse kardinaali, suuri inkvisitori…

"Hän on kookas laiha vanhus, lähes 90-vuotias, kasvot ankaran näköiset, kuihtuneet, silmät syvälle painuneet, ja niiden syvänteistä hohtaa kaksi tulista kipunaa. Hän on riisunut sen koreavärisen kardinaalipuvun, jossa hän oli äsken esiintynyt kansan edessä roomalaiskatolilaisen kirkon vihollisia poltettaissa, ja on nyt puettuna vanhaan karkeaan munkkikaapuun. Hänen synkän näköiset seuralaisensa ja pyhän vartiojoukon orjat seuraavat edempänä. Hän pysähtyy ihmisjoukon eteen ja tarkastaa. Hän on nähnyt kaiken. Hän on huomannut, kuinka pieni ruumiskirstu laskettiin Hänen jalkainsa juureen ja kuinka lapsi herätettiin eloon. Ja nyt hänen pimeät synkät kasvonsa ovat tulleet vielä tummemmiksi; hänen tuuheat kulmakarvansa miltei yhtyvät ja hänen kuopassaan olevat silmänsä luovat uhkaavia säteitä. Hitaasti hän kohottaa sormensa ja käskee palkollisiaan vangitsemaan Hänet…

"Niin suuri on hänen valtansa noihin hyvin harjotettuihin, alistuvaisiin ja vapiseviin ihmisiin, että taajat joukot heti antavat tietä ja hajautuvat vartiajoukon edestä kuoleman hiljaisuuden vallitessa, sormeakaan kohottamatta vastarintaan. He sallivat vartijoiden tarttua röyhkein käsin tuohon muukalaiseen ja viedä Hänet pois… Sama rahvasjoukko yhtenä miehenä nyt kumartuu maahan vanhan inkvisitorin eteen, joka siunaa sitä ja hitaasti kulkee edelleen. Vartijat vievät vangitun miehen pyhän tuomioistuimen vanhanaikaiseen rakennukseen; he sysäävät Hänet ahtaaseen, pimeään vankilaholviin, lukitsevat oven ja vetäytyvät pois…

"Päivä laskee ja yö — synkkä, kuuma, henkeä hievahtamaton espanjalainen yö — hiipii yli maan ja laskeutuu Sevillan kaupungin yli. Ilmassa tuntuu laakerin ja oranssikukkien tuoksu. Vanhan tuomiopalatsin läpäisemättömässä pimeydessä äkkiä avautuu vankikopin rautainen ovi ja suurinkvisitori, kädessään himmeä lyhty, astuu hitaasti alas luolaan. Hän on yksin, ja raskaan oven sulkeutuessa hänen jälkeensä hän pysähtyy kynnykselle ja tuokion tai parisen aikana hän ääneti ja synkästi tarkastaa kasvoja edessään. Viimein hän lähestyy säännöllisin askelin, asettaa lyhdyn pöydälle ja puhuttelee Häntä seuraavin sanoin:

"'Se olet Sinä!… Sinä!' Ja kun hän ei saa mitään vastausta, jatkaa hän: 'ei, älä vastaakaan; ole ääneti… ja mitä voisitkaan sanoa?… minä tiedän liiankin hyvin Sinun vastauksesi… sitäpaitsi Sinulla ei ole oikeutta lisätä ainoatakaan tavua siihen, mitä jo olet lausunut…'

"'Miksi Sinä nyt palaat estämään meitä meidän työssämme? Sillä ainoastaan sitä varten Sinä olet tullut ja sen Sinä hyvin tiedät. Mutta oletko varma siitä, mikä Sinua odottaa huomisaamuna? Minä en tiedä enkä välitä tietää, kuka Sinä olet: olitpa Sinä itse tai Sinun varjosi, huomenna minä Sinut tuomitsen ja poltan Sinut roviolla kaikkein pahimpana kerettiläisenä, ja sama kansa, joka tänään suuteli jalkojasi, huomenna yhdestä sormeni viittauksesta rientää kokoomaan polttoaineita Sinun roviollesi… Tiesitkö tämän?' Ja hän lisää puhuen ikäänkuin juhlallisesti miettien ja koko aikana hetkeksikään irrottamatta läpitunkevaa silmäystään noilta lempeiltä edessään olevilta kasvoilta —"

"Minä voin tuskin mielessäni kuvitella tuota asemaa — mitä tämä kaikki on, Ivan?" keskeytti yhtäkkiä Aljoosha, joka oli äänettömänä kuunnellut veljensä kertomusta. "Onko tämä hurjistelevaa mielikuvitusta vai joku vanhuksen erehdys suunnaton väärinkäsitys?"

"Olkoon se mitä viimeksi sanoit, jos niin tahdot", nauroi Ivan, "koska nykyaikainen realismi on niin turmellut makusi, ettet kykene tajuamaan mitään mielikuvituksen luomaa… Olkoon se väärinkäsitys, jos tahdot. Onhan inkvisitori 90 vuotias ja hän on hyvinkin voinut tulla hulluksi vallanhimon kiintoajatuksesta, tai saattoi se olla mieletöntä harhanäkyä, kuolevan miehen kuvittelua, kun hänen aivonsa olivat liiaksi kuumentuneet aamupäivän satoja kerettiläisiä poltettaissa… Mutta mitä runoelmaan kuuluu, josko se oli väärinkäsitystä vai hillitöntä mielikuvitusta? Kysymys on vain, että vanhuksen on avattava sydämensä, että hänen on viimeinkin tunnustettava ajatuksensa, että hetki on tullut, jolloin hänen on puhuttava suoraan ja sanottava ääneen se, mitä hän 90 vuotta on pitänyt salassa omaan sydämeensä kätkettynä."

"Entä hänen vankinsa, eikö Hän ensinkään vastaa? Pysyykö Hän ääneti katsellen vanhusta sanaakaan sanomatta?"

"Tietysti — eikä muuten voisi ollakaan", vastasi Ivan. "Suurinkvisitori alkaa heti ensimäiset sanansa lausumalla, ettei vangilla ole oikeutta lisätä tavuakaan siihen, mitä Hän on ennen sanonut. Jotta asema olisi heti alusta pitäin selvä, on tuo ensimäinen yksinpuhelu tarkotettu antamaan lukijalle sen perusaatteen, joka on roomalaiskatolilaisuuden takana. Mikäli osaan tulkita hänen sanojaan, hän tarkottaa: Kaiken olet Sinä antanut paaville ja kaikki on hänen hallussaan; Sinulla ei ole mitään syytä palata ja estää meitä työssämme. Tässä mielessä jesuitat sekä puhuvat että kirjottavat.

"… 'Onko Sinulla oikeutta julaista ainoatakaan mysteriota siitä maailmasta, mistä tulet?' Näin kysyy Häneltä vanha inkvisitori ja heti vastaa Hänen puolestaan: Ei, Sinulla ei ole siihen oikeutta. Sillä se olisi lisäämistä siihen, mitä Sinä jo ennen olet sanonut, siis Sinä ihmisiltä riistäisit sen vapauden, jonka puolesta taistelit, kun olit maan päällä… Kaikki mitä Sinä nyt uutta julistaisit, olisi pidettävä yrityksenä tuon valinnanvapauden rajottamiseen, sillä sehän tulisi uutena yliluonnollisena ilmotuksena, joka asettuisi vanhan viisitoista vuosisataa sitten annetun ilmotuksen yläpuolelle. Silloin Sinä niin usein sanoit kansalle: 'totuus on tekevä teidät vapaiksi. Katso siis nyt vapaata kansaasi!' — lisää vanhus ivaten. 'Niin — se on maksanut maailmalle paljon', hän jatkaa katsoen ankarasti uhriinsa. 'Mutta me olemme viimeinkin päättäneet sen tehtävän ja — Sinun nimessäsi… Viisitoista pitkää vuosisataa meidän oli ponnistettava ja kärsittävä tuon vapauden tähden, mutta nyt me olemme voittaneet ja meidän työmme on täytetty ja hyvin ja lujasti se on täytetty… Etkö Sinä usko sitä lujaksi?… ja miksi katsot minuun niin lempeästi kuin minä en ansaitsisi edes Sinun inhoasi?… Etkö sitten tiedä, että nyt ja vasta nyt Sinun kansasi voi tuntea olevansa varma vapaudestaan ja siihen tyytyväinen; nimittäin vasta silloin, kun he ovat itsestään ja vapaasta tahdostaan jättäneet vapautensa meidän käsiimme laskeutumalla alistuvasti meidän jalkoihimme. Tämän me siis olemme tehneet. Tähänkö Sinä pyrit? Tämänkölaista vapautta sinä heille lupasit?'"

"Nyt taaskaan minä en ymmärrä", keskeytti Aljoosha. "Ilveileekö tuo vanhus?"

"Ei suinkaan. Hän vakavasti pitää tätä suurena palveluksena, jonka hän itse, hänen munkki-veljensä ja jesuitat ovat tehneet ihmiskunnalle, kun he ovat voittaneet ja alistaneet vapauden oman auktoritetinsa alaiseksi, ja hän kerskailee siitä, että tämä tapahtui maailman hyväksi. Sillä vasta nyt, hän sanoo (puhuen inkvisitionista), on meille tullut mahdolliseksi ensimäisen kerran vakavasti ajatella ihmisten onnea. Ihminen on synnynnäisesti kapinoitsija, ja voiko kapinoitsija olla koskaan onnellinen?… Sinua on siitä varotettu, mutta nähtävästi turhaan, koska Sinä hylkäsit ainoan keinon, joka olisi tehnyt ihmiskunnan onnelliseksi. Poislähtiessäsi Sinä toki jätit tehtävän meille… Sinä olit luvannut, vahvistaen lupauksen omilla sanoillasi, että annat meille oikeuden sitoa ja päästää, ja varmaan Sinä et nyt voi sitä oikeutta meiltä riistää?"

"Mutta mitä hän tarkottaa sanoessaan: Sinua on kyllä varotettu?" kysyi
Aljoosha.

"Mäissä sanoissa on juuri avain siihen, mitä vanhuksella on sanottavana omaksi puolustuksekseen. Mutta kuuntele:

"'Tuo kauhistuttava, mutta viisas henki, tyhjäksi tulemisen ja olemattomuuden henki', jatkaa inkvisitori, 'suuri kieltämisen henki keskusteli Sinun kanssasi erämaassa, ja meille sanotaan, että hän kiusasi Sinua… Niinkö todella? Jos niin oli, niin mahdotonta on lausua mitään todempaa kuin mitä hän lausui kolmessa tarjouksessaan, jotka Sinä hylkäsit ja joita tavallisesti kutsutaan kiusauksiksi. Niin, jos koskaan on maan päällä ollut todellista ja hämmästyttävää ihmettä, niin se tapahtui sinä päivänä kun Sinua kolme kertaa kiusattiin, ja juuri noihin kolmeen lyhyeen lauseeseen sisältyy tuo ihme. Jos olisi mahdollista, että ne ainiaaksi häviäisivät ja katoisivat jättämättä mitään jälkeä tai muistoa ihmisille, ja että olisi välttämätöntä taas keksiä nämä kiusaukset ja panna ne uudestaan Sinun elämäkertomukseesi, niin luuletko, että kaikki maailman viisaat, kaikki lainoppineet, vihityt, filosoofit ja ajattelijat, jos heitä kehotettaisiin muodostamaan kolme kysymystä, mitkä vastaisivat tapauksen suurenmoisuutta ja mitkä näiden lailla kolmessa lyhyessä lauseessa kertoisivat tämän maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian — luuletko, minä kysyn, että ne kaikki yhteisin ponnistuksin voisivat koskaan löytää mitään niin mahtavaa ja suurenmoista kuin ne kolme tarjousta, jotka suuri ja kaikkiviisas Henki Sinulle tarjosi erämaassa? Kun vaan arvostelee niiden ihmeellistä sopivaisuutta, voi heti ymmärtää, että ne eivät lähteneet mistään rajallisesta maallisesta älystä, vaan itse Ikuisesta ja Ehdottomasta. Näissä kolmessa tarjouksessa me löydämme yhdistettynä ja meille ennustettuna ihmiskunnan koko myöhemmän historian. Meille näytetään ikäänkuin kolme kuvaa, jotka itsessään sisältävät kaikki tulevat arvotuksentapaiset ratkaisemattomat ihmisluonnon pulmat ja ristiriidat. Siihen aikaan ei vielä ollut yhtä selvä kuin nykyään se ihmeellinen viisaus, mikä niihin sisältyi, sillä tulevaisuus oli vielä verhottu; mutta nyt viidentoista vuosisadan kuluttua me näemme, että kaikki näissä kolmessa kysymyksessä ihmeellisesti ennustettiin ja yhden kirjaimenkin lisääminen tähän profetiaan tai siitä poisottaminen olisi aivan mahdotonta.'

"'Päätä siis itse!' jatkoi inkvisiittori ankarasti, 'kuka teistä kahdesta oli oikeassa: Sinä, joka hylkäsit, vai hän, joka tarjosi? Muista ensimäistä hienosti tehtyä kysymystä, joka kuului: tahdotko mennä maailmaan tyhjin käsin? Uskallatko sinne mennä epämääräisellä ja hämärällä vapauden lupauksella, jota ihmiset, luonnostaan typerät ja järjestymättömät, eivät kykene ymmärtämään vaan ainoastaan välttämään ja pelkäämään? Sillä ei milloinkaan ole mikään ollut ihmissuvulle sietämättömämpää kuin personallinen vapaus. Näetkö näitä kiviä autiossa kaameassa erämaassa? Käske, että nämä kivet muuttuisivat leiviksi — silloin ihmiset tulevat jälessäsi juoksemaan tottelevaisina ja kiitollisina kuin karjalauma. Mutta silloinkin he pysyvät epäluottavaisina ja vapisevina, peläten, että Sinä vedät pois kätesi ja he menettäisivät leipänsä. Sinä kieltäydyit tuota tarjousta vastaanottamasta, kun pelkäsit ihmisiltä riistää heidän vapaan valintaansa; sillä missä on valinnan vapaus, jos ihmiset lahjotaan leivällä? Ihminen ei elä ainoastaan leivällä — oli Sinun vastauksesi. Sinä et näy tietäneen, että juuri maallisen leivän nimessä tuo maan henki kerran oli nouseva ja taisteleva Sinua vastaan ja viimein Sinut voittava, ja että nälkäiset kansajoukot tulisivat sitä seuraamaan huutaen: Kuka on niinkuin tämä peto, joka saattaa tulenkin taivaasta lankeemaan? Etkö Sinä tiedä, että vain muutaman vuosisadan päästä koko ihmiskunta tulee julistamaan omassa viisaudessaan äänenkannattajansa tieteen kautta, ettei ole enää mitään rikosta eikä syntiä maan päällä vaan ainoastaan nälkäisiä ihmisiä? Ravitse meitä ensin ja sitten käske meitä olemaan hyviä, tulee olemaan kirjotetettuna siihen lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan — lippuun, joka tulee hävittämään kirkkosi perustuksiaan myöten ja Sinun temppelisi päälle jälleen pystyttämään kauhistuttavan Babelin tornin. Ja vaikka sen rakentaminen jäisikin päättämättä, niinkuin tuon ensimäisen rakennuksen, niin se tosiasia on jälellä, että Sinä olisit voinut — mutta et tahtonut — estää rakentamasta tuota uutta tornia, jos olisit vain hyväksynyt tarjouksen ja pelastanut ihmiset tuhatvuotisesta hyödyttömästä kärsimyksestä.'

"'Ja meidän puoleemme kansa tulee jälleen kääntymään. He tulevat etsimään meitä kaikkialta ja he tulevat löytämään meidät maan alta katakombeista — sillä meitä tullaan jälleen vainoomaan marttyyreina — ja he tulevat meille huutamaan: Ravitkaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, ovat meidät pettäneet. Me heidän puolestaan lopetamme tornin rakentamisen. Sillä vasta ne, jotka heitä ravitsevat, tulevat sen työn päättämään, ja me tulemme heitä ravitsemaan Sinun nimessäsi ja valehtelemaan heille, että se tapahtuu Sinun nimessäsi. Eivät milloinkaan, eivät milloinkaan he opi itseään ravitsemaan ilman meidän apuamme. Ei mikään tiede voi antaa heille leipää niinkauankun he pysyvät vapaina, niinkauankun he eivät tahdo laskea vapauttansa meidän jalkoihimme, sanoen: Orjuuta, mutta ravitse meitä. Se päivä on tuleva, jolloin ihmiset käsittävät, että vapaus ja jokapäiväinen leipä kaikkein tarpeeksi on mahdoton ajatellakaan eikä niitä molempia voi yhdessä saavuttaa, koska ihmiset eivät koskaan voi oikeudenmukaisesti jakaa niitä keskenään.'

"'Me tulemme myöskin opettamaan, etteivät he voi koskaan olla vapaita, sillä he ovat heikkoja, paheellisia, onnettomia heittiöitä, syntymästään asti ilkeitä ja tottelemattomia. Sinä olit luvannut heille elämän leipää, taivaan leipää; mutta minä kysyn Sinulta taaskin: voiko tuo leipä milloinkaan heikon ja paheellisen, aina kiittämättömän ihmiskunnan mielestä vastata heidän jokapäiväistä leipäänsä? Ja vaikkapa tuhannet ja kymmenet tuhannet Sinua seuraisivat taivaallisen leipäsi vuoksi ja sen nimessä, niin mitä tulee niistä miljoonista ja sadoista miljoonista ihmisolennoista, jotka ovat niin heikkoja, että maallisen leivän vuoksi halveksivat taivaallista leipää? Vai ovatko ainoastaan nuo kymmenet tuhannet suurten ja voimakasten joukosta valitut Sinulle rakkaita, mutta muut miljoonat, jotka ovat yhtä lukemattomia kuin meren santa, nuo heikot ja rakkautta kaipaavat — ovatko ne käytettävät vain aineksina edellisiä varten? Ei, ei! Meidän mielestämme ja meidän kannaltamme nuo heikot ja alhaiset ovat sitä rakkaampia. Totta kyllä, he ovat paheellisia ja kapinallisia, mutta me pakotamme heidät tottelevaisuuteen ja he tulevat enimmän heitä ihailemaan. He tulevat pitämään meitä jumalina ja olemaan kiitollisia niille, jotka ovat suostuneet johtamaan joukkoja ja kantamaan heidän liian raskasta vapauden taakkaansa, siten että ovat heitä hallinneet — niin kauhistuttavalta tulee vapaus viimein tuntumaan ihmisistä. Sitten me sanomme heille, että me Sinun tahtoasi totellen ja Sinun nimessäsi hallitsemme heitä. Me petämme heitä tällä taas ja valehtelemme heille yhä uudestaan — sillä emme milloinkaan, milloinkaan enää salli Sinun tulla joukkoomme. Tästä petoksesta me kyllä saamme oman kärsimyksemme, sillä meidän täytyy ikuisesti valehdella eikä milloinkaan lakata valehtelemasta.'

"'Tuo on ensimäisen kiusauksen salainen merkitys ja sen Sinä hylkäsit erämaassa vapauden tähden, jota pidit kaikkein korkeimmassa arvossa. Mutta Sinun kiusaajasi tarjous sisälsi toisenkin suuren salaisuuden. Jos olisit hyväksynyt leivän, niin olisit tyydyttänyt kaikkien ihmisolentojen sydämessä asuvaa yhtämittaista kaipausta ja ikävöimistä, olisit ratkaissut kaikkein vaikeimman arvoituksen — ketä tai mitä pitää meidän palvella? Ei ole mitään suurempaa ja tuskallisempaa haittaa sillä ihmisellä, joka on vapautunut uskonnollisista ennakkoluuloista, kuin mistä hän pikemmin löytäisi uuden esineen tai aatteen palvellakseen. Mutta ihminen koettaa aina kumartaa sellaista, jota suuri enemmistö tunnustaa, ja mieluimmin sellaista, jolle kaikki yksimielisesti ja epäröimättä kumartavat. Sillä näiden onnettomien raukkojen pääharrastus ei ole löytää oman valintansa mukainen epäjumala, vaan löytää se, johon kaikki muut uskovat, ja jota he saavat joukolla kumartaa. Juuri tuo vaistomainen tarve saada yhdessä palvella on kaikkein ihmisten suurin tuska, ja on ollut aikojen alusta ihmiskunnan suurimpana huolena. Juuri saadakseen aikaan tällaisen samanlaisen uskonnon ja jumalanpalveluksen ihmiset tappoivat toisiaan miekalla. He loivat jumalia itselleen ja heti alkoivat toinen toisilleen huutaa: hylätkää te omat jumalanne, tulkaa ja kumartakaa meidän jumalaamme. Ja näin he tulevat tekemään maailman loppuun asti; he tulevat tekemään niin silloinkin, kun jumalat ovat hävinneet, sillä silloin he tulevat kumartamaan ja palvelemaan jotakin aatetta.'

"'Sinä tiesit, et voinut olla tietämättä tuosta ihmisluonnon pääperusteesta ja kuitenkin Sinä hylkäsit sen ainoan ehdottoman lipun, joka Sinulle tarjottiin, sen, jolle kaikki olisivat pysyneet uskollisina ja jolle kaikki olisivat kumartaneet — jokapäiväisen leivän viirin, sen hylkäsit vapauden ja 'jumalan valtakunnan leivän' vuoksi. Mutta toistan sinulle vielä, että ihmisellä ei ole eläessään suurempaa hätää kuin löytää joku, jolle hän voi jättää tuon vapauden lahjan, jonka hän onnettomuudekseen on saanut syntyessään. Ja ainoastaan se ihminen kykenee vaientamaan ja rauhottamaan heidän omaatuntoaan, joka onnistuu valtaamaan ihmisten vapauden. Kun jokapäiväinen leipä Sinulle neuvottiin, tarjottiin sen kautta Sinulle vastustamaton mahti: näytä ihmiselle leivän saanti, niin hän tulee Sinua seuraamaan, sillä mitä hän voi vähemmän vastustaa kuin leivän vetovoimaa? Mutta jos toinen onnistuu lisäksi hänen omantuntonsa valtaamaan — oi! silloin sekin lippu unohtuu ja seurataan sitä, joka on omattunnot voittanut ja alistanut.'

"'Siinä Sinä kyllä olit oikeassa. Sillä ihmisen onnen mysterio ei ole ainoastaan elämisen halussa vaan tuossa kysymyksessä — minkä vuoksi ensinkään on elettävä? Jollei ole mitään selvää käsitystä elämisen syystä, ei ihminen suostu ollenkaan elämään vaan mieluimmin hävittää itsensä kuin viipyy maan päällä, vaikka hänellä olisi yltäkyllin leipää ympärillään. Tämä on totta. Mutta miten on käynyt? Sen sijaan että olisit vallannut ihmisten vapauden, olet tahtonut sitä vielä enemmän laajentaa. Oletko taaskin unohtanut, että ihmiselle lepo ja vieläpä kuolema on mieluisempi kuin vapaa valinta hyvän ja pahan välillä? Ei mikään ensin hänen silmilleen tunnu viekottavammalta kuin omantunnon vapaus, ja kuitenkaan ei mikään ole tuskallisempaa. Ja katso! sen sijaan että olisit laskenut lujan perustuksen, jolle kerta kaikkiaan ihmisten omatunto olisi voinut nojautua, Sinä koetit heissä yllyttää esille kaikkea, mikä on epäluonnollista, salaperäistä, määrittelemätöntä, kaikkea, mikä on ihmiskykyä korkeampaa, ja olet toiminut aivan kuin Sinulla ei olisi mitään rakkautta ihmisiä kohtaan ja kuitenkin sanoit tulleesi: antamaan henkesi ystäviesi edestä.'

"'Sinä olet kuormittanut ihmissielua sellaisella tuskalla, joka siihen saakka oli tuntematon. Sinä kaipasit vapaasti annettua rakkautta ja koetit houkuttelemalla ja lumoamalla ihmistä kasvattaa häntä omasta vapaasta tahdostaan seuraamaan Sinun polkujasi eikä sitä vanhaa viisasta lakia, joka häntä piti alamaisuudessa. Sinä annoit hänelle oikeuden tästä lähin valita ja vapaasti päättää, mikä hänelle olisi hyvää ja mikä pahaa, ainoana johtonaan Sinun kuvasi hänen sydämessään. Mutta oletko koskaan uneksinut sitä mahdollisuutta, ei, vaan sitä varmuutta, että ihminen jonakin päivänä lopullisesti hylkäisi ja kääntäisi nurin Sinun kuvasi ja sinun totuutesi, kun hän huomaisi saaneensa tuon kauhistuttavan taakan, valinnanvapauden? Arvasitko, että tulisi aika, jolloin ihmiset huudahtaisivat, että Sinussa ei voi olla totuutta eikä valoa, sillä ei kukaan voinut heitä saattaa suurempaan hämmennykseen ja sielulliseen kärsimykseen kuin Sinä antamalla heille niin monia huolia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Siis sinä itse olet matkaan saattanut oman valtakuntasi häviön eikä kukaan muu ole siitä moitittava kuin Sinä itse.'

"'Ja kuitenkin Sinulle tarjottiin kaikki menestymisen mahdollisuudet. On kolme voimaa, kolme merkillistä mahtia, jotka voivat voittaa ja ainiaaksi kietoa noiden heikkojen kapinoitsijoiden — ihmisten — omantunnon heidän omaksi parhaakseen. Nämä voimat ovat: ihme, salaisuus ja mahtivalta. Sinä olet hylännyt kaikki nämä kolme ja siis olet ollut ensimäisenä antamassa huonon esimerkin. Tuo kauhistuttava kaikkiviisas Henki asetti Sinut temppelin harjalle ja sanoi Sinulle: Jos olet jumalan poika, niin heittäydy alas, sillä kirjotettu on: Hän antaa käskyn enkeleillensä Sinusta ja he käsillään Sinua kantavat, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi. Tuolla tavalla olisi uskosi Isään tullut aivan silminnähtäväksi, mutta Sinä kieltäysit sitä neuvoa tottelemasta. Epäilemättä Sinä silloin toimit mahtavalla ylpeydellä kuten jumala, mutta ihmiset — tuo heikko ja kapinoiva sukukunta — ovatko he myös jumalia, että voisivat ymmärtää Sinun kieltäymystäsi? Tietysti Sinä tiesit, että jos olisit astunut ainoankin askeleen eteenpäin, jos olisit liikahtanut heittäytyäksesi alas, niin olisit kiusannut Herraa Sinun Jumalaasi ja yhtäkkiä kadottanut kaiken uskosi Häneen ja pudonnut murskaksi sitä maata vastaan, jota tulit pelastamaan, ja siten olisit antanut sen viisaan Hengen, joka tuli Sinua kiusaamaan, voitostaan riemuita ja ylpeillä. Mutta kuinka monta Sinun kaltaistasi löytyy tämän maan päällä? Saatatko Sinä koskaan kuvitella, että ihmisillä tulisi olemaan voimaa vastustaa samaa kiusausta?'

"'Voiko ihmisluonto hylätä ihmeiden vakuutusvoiman ja noina kauhistuttavina elämän hetkinä, jolloin kaikkein syvimmät, tuskallisimmat ja sotkeutuneimmat kysymykset kamppailevat ihmissielussa — luottaa sydämensä vapaaseen päätökseen ainoana ratkaisuna? Oi, Sinä tiesit kyllä, että tuo tekosi tulisi painettavaksi kirjoihin tulevien aikojen varalle ja tieto siitä tulisi kulkemaan maan ääriin asti, ja toivoit, että Sinun esimerkkiäsi seuraten ihmiset pysyisivät uskollisina omalle jumalalleen, tarvitsematta mitään ihmeitä tekemään heidän uskoaan eläväksi. Mutta Sinä et tiennyt, siltä näyttää, että niinpiankun ihminen hylkäisi ihmeet, hän hylkäisi myöskin Jumalan, sillä hän etsii vähemmän Jumalaa kuin jotakin merkkiä hänestä. Ja koska siis on ihmiskyvylle mahdotonta olla ilman ihmeitä, niin he mieluummin tulevat itse luomaan itselleen uusia ihmeitä kuin elävät ilman niitä; he tulevat kumartamaan ja palvelemaan enteitä ja ennustuksia ja vanhojen noitien taikaa, silloinkin kun ovat satakertaisesti kapinoitsijoita, vääräoppisia ja jumalankieltäjiä. Sinä kieltäydyit tulemasta alas ristiltä silloin kun kansa pilkaten ja päätänsä väännellen sanoi Sinulle: pelasta itsesi, jos olet Jumalan poika, niin me sinuun uskomme. Ja niin teit samassa tarkotuksessa — ettei ihmisiä orjuutettaisi ihmeiden kautta, vaan saisit heidät uskomaan Sinuun vapaasti ja ilman ihmeiden vaikutusta. Sinä janosit vapaata ja itsestään annettua rakkautta ja kieltäydyit ottamasta vastaan orjan intohimoista palvelusta korkeamman mahdin edessä, joka on ainaiseksi alistanut hänen tahtonsa. Sinä taaskin arvostelit ihmisiä liian korkeiksi, sillä vaikka he ovat kapinoitsijoita, ovat he syntyperäisesti orjia eikä mitään muuta.'

"'Katso ja arvostele heitä nyt taaskin, kun viisitoista vuosisataa on kulunut siitä hetkestä. Katsele noita, jotka Sinä koetit kohottaa itsesi tasalle! Minä vannon, että ihminen on heikompi ja alhaisempi kuin Sinä olet koskaan uneksinut hänen olevan. Voiko hän milloinkaan tehdä sitä, mitä Sinun kerrotaan tehneen? Sinä, Sinä häntä niin korkeaksi arvostit ja toimit ikäänkuin ei olisi Sinulla sydämessäsi mitään rakkautta häntä kohtaan, sillä Sinä olet vaatinut häneltä enemmän kuin hän koskaan voi antaa — Sinä, joka häntä rakastit enemmän kuin itseäsi. Jos olisit häntä arvioinut vähemmäksi, niin olisit häneltä vähemmän vaatinut ja se olisi ollut suurempaa rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi siten tullut kevyemmäksi. Ihminen on heikko raukka. Mitä siitä on väliä, vaikka hän nyt mellakoi ja kapinoi kautta maailman meidän tahtoamme ja meidän valtaamme vastaan ja ylpeilee siitä kapinallisuudestaan? Se on vain koulupoikien pikkumaista ylpeyttä ja turhamaisuutta. Se on pienten lasten mellastusta, kun he panevat luokkahuoneessa toimeen metakan ja ajavat ulos opettajansa. Mutta se ei kestä kauan, ja kun heidän uhmansa on ohitse, saavat se siitä kalliisti maksaa. He tulevat hävittämään temppelit ja jaottamaan ne maan tasalle, peittäen maanpinnan verellä. Mutta nuo typerät lapsukaiset tulevat jonakin päivänä oppimaan, että vaikka he ovatkin kapinoitsevia ja mellastavia luonnostaan, niin he ovat liian heikkoja kauan ylläpitämään kapinan henkeä. Idiotimaisesti kyyneliä vuodattaen he tulevat tunnustamaan, että Hän, joka loi heidät näin kapinallisiksi, epäilemättä teki niin heitä pilkatakseen. He tulevat näin lausumaan epätoivossaan ja tällainen jumalanpilkka tulee vain lisäämään heidän kurjuuttaan, sillä ihmisen luonto ei voi kärsiä jumalanpilkkaa vaan kostaa sen lopulta.'

"'Ja niinpä kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet kärsinyt ihmiskunnan ja sen vapauden puolesta, voidaan ihmisten nykyinen kohtalo lausua kolmella sanalla: levottomuus, hämmennys, kurjuus. Suuri profetta Johannes näyssään kertoo nähneensä ensimäisessä ylösnousemuksessa Jumalan valittuja palvelijoita, niitä, joiden otsaan oli merkitty sinetti, kaksitoista tuhatta kustakin sukukunnasta. Mutta oliko niitä todella niin paljon? Silloin niiden on täytynyt olla jumalia eikä ihmisiä. Ne olivat monet vuodet kantaneet Sinun ristiäsi, kärsineet nälkää ja janoa autiossa erämaassa, syöden juuria ja heinäsirkkoja, ja näistä Sinun lapsistasi, jotka vapaasta rakkaudesta Sinuun uhrautuivat Sinun nimeesi, Sinä kyllä voit ylpeillä. Mutta muista, että näitä on kuitenkin vain muutamia tuhansia — jumalia eikä ihmisiä. Entäpä kaikki muut? Miksi heikot olisivat syypäitä, kun he eivät kykene kärsimään samaa, mitä voimakkaammat ovat kärsineet? Miksi sielu, jolla ei ole näitä suunnattomia lahjoja, joutuu kärsimään heikkoudestaan? Tulitko Sinä todellakin ainoastaan valittuja varten? Siinä tapauksessa tulee salaisuus aina pysymään salaisuutena meidän rajoitetulle järjellemme. Ja jos se on salaisuus, silloin me olemme oikeassa, kun sitä julistamme salaisuutena ja saarnaamme, ettei heidän vapaasti tarjoomansa rakkaus eikä omantunnon vapaus ole pääasia vaan ainoastaan tuo käsittämätön mysterio, jota heidän täytyy sokeasti totella, vieläpä omaatuntoansa vastaan. Me oikaisimme ja paransimme Sinun opetuksesi ja perustimme sen ihmeen, salaisuuden ja mahtivallan varaan. Ja ihmiset iloitsevat, kun heitä taas johdetaan niinkuin karjalaumaa ja taas heidän sydämeltään kevennetään Sinun laskemasi kauhistuttava taakka, joka niin paljon kärsimystä sai aikaan. Sano minulle olimmeko oikeassa näin tehdessämme? Emmekö me osottaneet suurta rakkauttamme ihmiskuntaa kohtaan, kun me näin nöyrässä hengessä käsitimme ihmisten avuttomuuden ja niin armollisesti kevensimme heidän suuren taakkansa ja heidän heikon luontonsa takia suvaitsimme ja annoimme anteeksi kaikki synnit, kunhan ne tapahtuivat meidän luvallamme.'

"'Miksikä siis Sinä olet tullut häiritsemään meitä työssämme? Ja miksikä Sinä katsot minuun niin läpitunkevasti lempeillä silmilläsi ja niin äänettömänä? Mieluummin pitäisi Sinun tuntea vihaa, sillä minä en kaipaa rakkauttasi, minä hylkään sen enkä Sinua rakasta. Miksikä sinulta salaisin totuuden? Tiedän hyvinkin kenen kanssa nyt puhun. Mitä minulla oli sanottavaa, sen Sinä jo ennakolta tiesit, minä luen sen silmistäsi, Kuinka minä voisin Sinulta salata meidän salaisuuttamme? Mutta jos tahdot kuulla sen minun huuliltani, niin kuuntele: Me emme ole Sinun puolellasi, vaan sen toisen puolella, ja se on meidän salaisuutemme! Vuosisatojen aikana me olemme hylänneet Sinut seurataksemme häntä — niin, kahdeksan vuosisataa. Kahdeksansataa vuotta on nyt kulunut siitä kun otimme häneltä sen vallan, jonka Sinä inhoten hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka hän tarjosi Sinulle korkealla vuorella, kun hän näytti Sinulle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi: 'kaiken tämän minä annan sinulle, jos lankeet maahan ja kumarrat minua'. Me otimme Rooman häneltä ja Caesarin valtakunnan ja julistimme itsemme tämän maailman kuninkaiksi, sen ainoiksi kuninkaiksi, vaikka meidän työmme ei olekaan vielä kokonaan täytetty. Mutta ketä siitä moittia? Meidän työmme on vasta alussa, mutta se on joka tapauksessa pantu alkuun. Saamme ehkä kauan odottaa, ennenkuin se joutuu päätökseen, ja ihmiskunnan on paljon kärsittävä, mutta me tulemme jonakin päivänä saavuttamaan päämäärän ja tulemme olemaan ainoat keisarit maan päällä ja silloin on aika ajatella ihmisten yleistä onnea.'

"'Sinä olisit voinut ottaa vastaan itse Caesarin valtikan, Miksikä kieltäysit sitä ottamasta? Jos olisit hyväksynyt tuon mahtavan hengen kolmannen tarjouksen, niin olisit voinut tyydyttää kaikkea, mitä ihminen kaipaa maan päällä. Ihminen olisi saanut alinomaisen palveluksen esineen, sellaisen, jonka huomaan hän voisi jättää omantuntonsa, ja sellaisen, joka yhdistäisi kaikki yhdeksi ainoaksi sopusointuiseksi muurahaiskeoksi, sillä juuri kaikkiallisen yhteyden myötäsyntynyt tarve on ihmiskunnan kolmas ja lopullinen kärsimys. Ihmiskunta on aina pyrkinyt yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Monta on ollut suuria kansakuntia, joilla on ollut loistava historia, mutta mitä suurempia ne olivat, sitä onnettomampia, sillä ne tunsivat sitä voimakkaammin, kuinka välttämätöntä olisi kaikkien ihmisten yhtymä, Suuret vallottajat kuten Timur ja Dshingis-Khan kulkivat hirmumyrskyn lailla yli maan, koettaen voittaa koko maailman, ja hekin — vaikka itsetiedottomasti — ilmaisivat samaa pyrkimystä yleisen yhtymän aikaansaamiseksi. Jos olisit ottanut vastaan maailman valtakunnan ja Caesarin purppuran, olisit perustanut yleismaailmallisen valtakunnan ja turvannut ihmisille ikuisen rauhan.'

"'Ja kutka voivat paremmin hallita ihmiskuntaa kuin ne, jotka ovat ottaneet haltuunsa omantunnon ja pitävät käsissään ihmisten jokapäiväisen leivän? Ottaessamme itsellemme Caesarin valtikan ja purppuran meidän tietysti täytyi Sinut kieltää ja siitä lähtien seurata yksin tuota toista. Oi, vielä on vuosisatoja edessämme älyn hurjastelua ja kapinallista vapaa-ajattelua ja tiede tulee päättymään ihmissyömiseen, sillä alotettuaan Babelin tornin rakentamisen ilman meidän apuamme he tulevat lankeemaan aina raakalaisuuteen asti. Mutta juuri sillä hetkellä tulee Peto ryömimään meidän luoksemme nöyryytettynä ja nuolemaan meidän jalkojamme ja kastelemaan niitä verikyyneleillä. Ja me tulemme istumaan veripunaisen pedon päälle ja kohottamaan korkealle kultaisen maljan 'täynnä saastaa ja huoruutta' mutta siinä maljassa on oleva kirjotettuna sana 'salaisuus'. Vasta silloin tulevat ihmiset näkemään rauhan ja onnellisuuden valtakunnan alkavan.'

"'Sinä ylpeilet omista valituistasi, mutta Sinulla ei ole muita kuin nuo harvat valittusi, ja me — me tulemme antamaan rauhan muille. Eikä siinä vielä kyllin. Monet Sinun valituistasi ja viinitarhasi työntekijöistä, väsyneinä Sinun tulosi odotukseen, ovat jo kääntäneet ja tulevat vastedes kääntämään sydämensä palavan innon ja henkisen voimansa toiseen suuntaan ja lopuksi he kohottavat Sinua vastaan Sinun oman vapaudenlippusi. Mutta itseäsi Sinun on siitä kiittäminen. Meidän valtamme ja hallituksemme alaisina kaikki tulevat olemaan onnellisia eivätkä tule kapinoimaan eivätkä hävittämään toisiansa, niinkuin he tekivät Sinun vapaan lippusi alla.'

"'Oi, me kyllä heille pätevästi todistamme, että he voivat tulla ehdottoman vapaiksi vasta silloin, kun ovat kieltäytyneet vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuneet meille täydellisesti. Luuletko, että me olemme oikeassa vai että me siinäkin valehtelemme? He tulevat vakuutetuiksi siitä, että me olemme oikeassa, kun he näkevät mihinkä alennukseen, orjuuteen ja häpeälliseen taisteluun tuo Sinun vapautesi on heidät vienyt. Vapaus, ajatuksen ja omantunnon vapaus ja tiede tulee heidät johtamaan sellaisiin poispääsemättömiin kuiluihin, asettamaan heidän silmiensä eteen sellaisia pulmia ja ratkaisemattomia mysterioita, että muutamat heistä — hurjemmat ja kapinallisemmat kuin muut tulevat itseltään viemään hengen; toiset — kapinalliset mutta heikot — tulevat toisiltaan viemään hengen; ja jälelläovat, heikot, kurjat ja avuttomat, tulevat matelemaan meidän jalkoihimme ja huutamaan: 'Oikeassa olette te Jeesuksen isät [jesuittain nimitys. Suom.]; te yksin omistatte hänen salaisuutensa ja me käännymme teidän puoleenne rukoillen, että te pelastaisitte meidät omasta itsestämme'. Kun he saavat meiltä leipänsä, he kyllä voivat helposti nähdä, että me ensin otamme heiltä leivän, heidän omilla käsillään tehdyn, ja sitten annamme sen takaisin yhtäläisin osin ja ilman mitään ihmeitä. Ja he näkevät, että vaikkemme olekaan muuttaneet kiveä leiväksi, niin leipää heillä on ja muulla tavalla leipä olisi muuttunut heidän omissa käsissään kiveksi ja sentähden he ovat onnellisia tuossa tilassa.'

"'Siihen päivään asti he eivät koskaan olleet onnellisia. Ja kuka kaikkein enimmän vaikutti heidän sokeuteensa? Kuka erotti lauman ja hajotti lauman tuntemattomille teille muu kuin Sinä? Mutta me tulemme jälleen kokoomaan hajotetut lampaat ja alistamaan ne ainiaaksi tahtomme alle. Me tulemme heille todistamaan heidän oman heikkoutensa ja jälleen heitä nöyryyttämään, jotavastoin he Sinulta oppivat vain ylpeyttä, sillä Sinä olet pitänyt heitä parempina kuin he ansaitsevat. Me annamme heille sen hiljaisen, nöyrän onnen, joka yksin voi hyödyttää tuollaisia heikkoja, typeriä olentoja, ja kun me olemme todistaneet heille heidän heikkoutensa, tulevat he iloisiksi ja totteleviksi ja kokoutuvat meidän ympärille niinkuin kananpoikaset emänsä ympärille. He tulevat ihmettelemään ja taikauskoisesti ihailemaan meitä ja olemaan ylpeitä, että heitä johtavat niin voimakkaat ja niin viisaat miehet, joista muutama kourallinen voi kukistaa tuhatmiljoonien lauman. Vähitellen ihmiset alkavat meitä pelätä. He tulevat hermostuneesti pelkäämään meidän pienintäkin suuttumustamme, heidän älynsä tulee heikentymään, heidän silmänsä tulevat niin helposti kyyneltyviksi kuin naisten ja lasten, mutta me opetamme heille mukavan pääsyn Sinusta ja kyyneleistä nauruun, lapselliseen iloon ja leikilliseen lauluun. Niin me panemme heidät tekemään työtä orjien lailla, mutta lepohetkinä he tulevat elämään viatonta lapsen elämää, leikkien ja iloisesti nauraen.'

"'Me tulemme vielä sallimaan heidän tehdä syntiä, sillä heikkoja ja avuttomia ollen he tulevat sitä enemmän meitä rakastamaan, kun sallimme heidän syntiä harjottaa. Me sanomme heille, että kaikenlaatuinen synti on heille sallittu, niinkauankuin se tapahtuu meidän luvallamme; me otamme kaikki heidän syntinsä päällemme, sillä niin me rakastamme maailmaa, että olemme valmiit uhraamaan sielumme sen hyväksi. Ja näin kun me esiinnymme heidän edessään sovintouhreina ja vapahtajina saamme heiltä sitä enemmän ihailua ja palvelusta. Heillä ei tule olemaan mitään meiltä kätkettyjä salaisuuksia. Meidän asiaksemme jää sallia heidän elää vaimojensa ja jalkavaimojensa kanssa tai kieltää se heiltä, antaa heidän hankkia lapsia tai pysyä lapsettomina, kummassakin tapauksessa riippuen siitä, missä määrin he meitä tottelevat. Ja he tulevat iloisesti meille alistumaan. Heidän sielujensa kaikkein tuskallisimmat salaisuudet — niin, kaiken mitä heissä on, he tulevat laskemaan meidän jalkoihimme ja me tulemme ne hyväksymään ja antamaan anteeksi Sinun nimessäsi ja he tulevat uskomaan meitä ja ihastuksella ottamaan vastaan meidän välityksemme, koska se vapauttaa heidät suurimmasta tuskasta ja vaivasta — siitä että heidän olisi pitänyt itse vapaasti ratkaista. Ja kaikki tulevat olemaan onnellisia, kaikki paitsi heidän sata tai parisataa tuhatta hallitsijaansa. Sillä ainoastaan me, tuon suuren salaisuuden vartijat, me tulemme olemaan onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia ja sata tuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet päällensä hyvän ja pahan tietämisen kirouksen. Rauhallinen tulee olemaan heidän loppunsa ja rauhallisesti he tulevat kuolemaan Sinun nimessäsi ja tapaavatkin haudan portilla — ainoastaan kuoleman. Mutta me tulemme pitämään salaisuuden koskemattomana ja petämme heitä heidän itsensä hyväksi näyttämällä harhakuvaa ikuisesta elämästä Sinun valtakunnassasi.'

"'Sillä jos olisi mitään elämää haudan tuolla puolla, niin eipä se suinkaan tulisi tuonkaltaisten osaksi. Ihmiset kertovat meille ja ennustavat Sinun kerran voittajana jälleen tulevan maan päälle; sanovat Sinun näyttäytyvän valittujesi sotajoukon kanssa, jalojen ja mahtavien saattamana, mutta me vastaamme Sinulle, että ne ovat pelastaneet ainoastaan itsensä vaan me olemme pelastaneet kaikki. Meitä uhataan myös sillä suurella häpeällä, joka odottaa porttoa 'suurta Babylonia, porttojen äitiä' — joka istuu pedon päällä, pitäen käsissänsä salaisuutta, joka on kirjotettuna hänen otsaansa. Ja meille sanotaan, että nuo heikot karitsat tulevat kapinoimaan häntä vastaan ja saattamaan Babelin porton hylätyksi ja alastomaksi. Mutta silloin tulen minä nousemaan ja näyttämään Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, kaikesta synnistä vapaita. Ja me, jotka olemme ottaneet heidän syntinsä päällemme heidän hyväksensä, me nousemme Sinun eteesi ja sanomme: 'tuomitse meitä, jos voit ja uskallat'. Tiedä siis, että minä en Sinua pelkää. Tiedä, että minäkin olen ollut autiossa erämaassa, missä elin juurista ja heinäsirkoista, tiedä, että minäkin olen siunaten tervehtinyt sitä vapautta, jonka Sinä ihmisille soit, ja että minäkin valmistauduin yhtymään Sinun valittujesi, jalojen ja mahtavien joukkoon. Mutta minä heräsin tuosta harhasta ja lakkasin siitä lähtein palvelemasta mielettömyyttä. Minä käännyin ja yhdyin siihen legionaan, joka oikaisee Sinun tekemäsi erehdykset.'

"'Minä jätin nuo ylevät ja käännyin alhaisten puoleen heidän onneansa edistämään. Mitä nyt sanon Sinulle, se tulee tapahtumaan; meidän valtakuntamme tulee rakennettavaksi, eikä se kestä enempää kuin huomiseen. Sinä tulet näkemään tuon tottelevan joukon yhdestä minun käteni liikkeestä syöksyvän kantamaan palavia hiiliä Sinun roviollesi, jolla Sinut poltetaan, koska olet uskaltanut tulla ja häiritä meitä työssämme. Sillä jos koskaan oli ketään, joka enemmän kuin kaikki muut ansaitsee inkvisitionin rovion — niin se olit Sinä! Huomenna minä Sinut poltan. Olen puhunut'."

Ivan pysähtyi. Hän oli eläytynyt tuohon tapahtumaan ja oli puhunut palavasti ja innokkaasti, mutta nyt hän äkkiä purskahti nauramaan.

"Mutta kaikki tuo on mieletöntä", huudahti Aljoosha, joka tähän asti oli hämmästyneenä ja kiihtyneenä, mutta äänettömänä kuunnellut. "Sinun runoelmasi on Kristuksen ylistystä eikä syyttämistä, niinkuin ehkä tarkotit. Mutta kuka tulee sinua uskomaan, kun puhut vapaudesta? Niinkö meidän kristittyjen pitää sitä käsittää? Roomalaisen kirkonko sinä tässä tahdot paljastaa — eikä kokonaan sitäkään sillä se olisi väärin — vaan huonoimpia katolilaisia, inkvisitoreja ja jesuittoja? Sinun inkvisitorisi on mahdoton olento. Mitkä synnit hän on ottavinaan päällensä? Kutka nuo salaisuuden vartijat ovat, jotka itselleen ottaisivat kirouksen ihmiskunnan hyväksi? Kuka milloinkaan on heitä tavannut? Me kaikki tunnemme jesuitat eikä kukaan sano sanaakaan heidän puolustuksekseen, mutta milloin he olivat sellaisia, jollaisiksi sinä heitä kuvaat? Ei milloinkaan, ei milloinkaan. Jesuitat ovat vain roomalainen sotajoukko, joka koettaa valmistaa tulevaa ajallista valtakuntaa, missä olisi hiippapäinen hallitsija — roomalainen ylipappi ruhtinaana, Siinä heidän ihanteensa ja tarkotuksensa, ilman mitään salaperäisyyttä tai ylevää kärsimystä. Kaikkein arkipäiväisintä vallanhimoa, elämän alhaisten ja maallisten nautintojen kaipuuta, halua orjuuttamaan kanssaihmisiään, kuten meillä maaorjia ennen pidettiin kurissa — siinä kaikki, mistä heitä voidaan syyttää. Ehkä he eivät usko Jumalaan, sekin lienee mahdollista, mutta sinun kärsivä inkvisitorisi on yksinkertaisesti tekaistu mielikuva!"

"Malta, malta", keskeytti Ivan, hymyillen. "Älä noin kiihdy. Sanot: mielikuvitusta, olkoonpa menneeksi. Tietysti se on mielikuvitusta. Mutta pysähdyppä hetkinen. Luuletko todella, että koko tuo katolinen liike viimeisinä vuosisatoina ei ole ollut muuta kuin halua päästä valtaan pelkkien 'alhaisten nautintojen' vuoksi? Sitäkö isä Paissij sinulle opetti?"

"Ei, ei, aivan päinvastoin. Isä Paissij kyllä puhui minulle vähän siihen suuntaan kun sinä sanot, vaikka tietysti ei samaa. Jotakin aivan toista", lisäsi Aleksis punastuen.

"Tärkeä tiedonanto, vaikka sanotkin: ei samaa. Minä kysyn sinulta, miksikä inkvisitorit ja jesuitat eläisivät pelkkiä 'alhaisia nautintoja' etsien, niinkuin sinä kuvittelet? Miksei heidän joukossaan voisi löytyä joku yksinäinen todellinen marttyyri, joka kärsii suuren ja pyhän aatteen vuoksi ja rakastaa ihmiskuntaa koko sydämellään? Otaksukaamme ainakin, että noiden jesuittojen joukossa, jotka kaipaavat ja janoovat alhaisia aineellisia nautintoja, saattaa olla yksi sellainen kuin minun vanha inkvisitorini joka itse on elänyt juurista erämaassa, ja kiduttanut itseään ja koettanut voittaa lihan vallan tullakseen vapaaksi ja täydelliseksi, mutta ei milloinkaan ole lakannut rakastamasta ihmiskuntaa, ja että hän yhtenä päivänä profetallisesti näkee totuuden; näkee niin selvästi kuin voipi nähdä, että ihmiskunnan suuri enemmistö ei koskaan voi tulla onnelliseksi vanhan opin mukaan, että heitä varten ei ollut tullut se suuri uneksija, joka oli haaveillut kaikkiallista sopusointua ja elänyt ja kuollut sen puolesta. Nähtyään totuuden hän palasi maailmaan ja yhtyi — järkeviin ja käytännöllisiin ihmisiin. Onko tuo niin mahdotonta?"

"Yhtyi — kehen sanoit? Järkeviin ja käytännöllisiin ihmisiin?" huudahti Aljoosha aivan kiihtyneenä. "Miksi ne olisivat järkevämpiä kuin muut ihmiset ja mitä salaisuuksia heillä saattaisi olla? Heillä ei ole mitään. Ateismi ja uskottomuus on kaikki se salaisuus, mikä heillä on. Sinun inkvisitorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko salaisuus."

"Saattaa olla. Sinä olet kyllä arvannut oikein. Niin onkin, siinä on koko salaisuus; mutta eikö se olekin katkerinta kärsimystä tuollaiselle miehelle, joka on tappanut nuoren elämänsä itsekidutuksella erämaassa eikä kuitenkaan ole voinut parantaa rakkauttaan kanssaihmisiinsä? Elämänsä lopulla hän tulee vakuutetuksi siitä, että ainoastaan seuraamalla tuon suuren ja kauhistuttavan hengen neuvoa voipi miljoonien heikkojen, uppiniskaisten ihmisten elämä tulla siedettäväksi, noiden puolivalmiiden piloilla luotujen olentojen. Ja tultuaan kerran tästä vakuutetuksi näkee hän yhtä selvästi, että sen päämäärän saavuttamiseksi täytyy sokeasti totella tuota viisasta henkeä, kuoleman ja hävityksen pelottavaa haltiaa, ja sitä varten hyväksyä kokonainen järjestelmä valheita ja petoksia, joilla ihmiskuntaa — tällä kertaa tietoisesti — johdetaan kuolemaa ja häviötä kohti, ja että kaiken aikaa pitää heitä huumata ja kietoa, etteivät käsittäisi, mihin heitä johdetaan, ja siten pakotetaan nuo kurjat sokeat ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ainakin maan päällä ollessaan. Ja huomatkaa, että tämä suunnaton petos tapahtuu Hänen nimessään, jonka ihanteeseen vanhus oli niin palavasti ja intohimoisesti uskonut suuren osan elämästään. Eikö tämä ole kärsimystä? Ja jos tuollainen yksinäinen poikkeus löytyisi heidän keskellään ja hän olisi sen armeijan päänä, joka janoaa valtaa ainoastaan elämän alhaisia nautintoja saavuttaakseen, luuletko, ettei yksi sellainen ihminen riittäisi saamaan aikaan suunnatonta onnettomuutta? Ja jos yksi sellainen mies kun minun inkvisitorini on ylimpänä johtajana, niin silloin paljastuu roomalaisen järjestelmän todellinen johtava aate, se, joka elähyttää kaikkia jesuittojen armeijoja, tuon järjestelmän tärkeimpiä toimeenpanijoita. Ja minä sanon sinulle omana varmana vakaumuksenani, että tuo yksinäinen tyyppi, jota kuvailen näytelmässäni, ei ole milloinkaan lakannut olemasta tuon liikkeen pääjohtajien joukossa. Kuka tietää, eikö tuo kauhistuttava vanhus, joka rakastaa ihmiskuntaa niin itsepäisesti ja niin omaperäisellä tavalla, ole olemassa meidänkin päivinämme, ja vieläpä, eikö tuollaisia yksinäisiä poikkeuksia ole suuri joukko, eikä niiden olemassaolo johdu pelkästä sattumasta vaan hyvin määritellystä liitosta, joka on rakennettu yhteisen suostumuksen nojalle? Se on salainen liitto, monia vuosisatoja sitten järjestetty, säilyttämään mysterioita heikkojen ja kurjien ihmisten tietokärkkäältä katseelta, ainoastaan heidän omaa onneansa silmällä pitäen. Niin on laita, muuten ei voi ollakaan. Minä epäilen, eikö vapaamuurareillakin ole joku tuollainen mysterio oman järjestönsä perustana, ja siksipä juuri roomalaiskatolinen papisto heitä niin vihaa ja pelkää niissä kilpailijoita, pelkää että he jaottavat aatteen ykseyden, sillä sen toteuttamiseksi tarvitaan yksi ainoa lauma ja yksi paimen. Mutta nytpä minä kun puolustan omaa aatettani, menettelen niinkuin kirjailija, jonka teos ei kestä arvostelua. Riittäköön tämä sinänsä."

"Sinä olet ehkä itsekin vapaamuurari", huudahti Aljoosha. "Sinä et usko Jumalaan", hän lisäsi äänessään syvä surumielisyys. Mutta samassa hän vaikeni huomatessaan, että veljensä katseli häntä ivaten. "Kuinka sinä aiot lopettaa näytelmäsi?" hän odottamatta kysyi, luoden silmänsä alaspäin, "vai päättyykö se tähän?"

"Aikomukseni on lopettaa se seuraavaan kohtaukseen: kevennettyään sydämensä odottaa inkvisitori jonkun ajan saadakseen kuulla vankinsa vuorostaan puhuvan. Tämän äänettömyys on painostava. Hän on nähnyt vankinsa tarkkaavasti kuuntelevan häntä kaiken aikaa, silmät läpitunkevasti mutta hellästi luotuina vangitsijansa kasvoihin, ja nähtävästi aikomatta hänelle vastata. Vanhus tahtoisi kuulla hänen ääntään, kuulla vastaavan; parempi katkerat ja halveksivat sanat kuin hänen vaitiolonsa. Yht'äkkiä Hän nousee; hitaasti ja äänettömästi Hän lähestyy inkvisitoria, kumartuu häntä kohti ja lempeästi suutelee verettömiä 90-vuotiaan kasvoja. Siinä koko vastaus. Suuri inkvisitori värisee. Hänen suupielessään värähtelee suonenvedon tapaisesti. Hän menee ovelle, avaa sen ja puhuttelee Häntä: mene, Hän sanoo, mene, äläkä enää palaa… älä tule takaisin… älä milloinkaan! ja laskee hänet ulos pimeään yöhön. Vanki katoaa."

"Entä vanhus?"

"Suutelo polttaa hänen sydäntänsä mutta vanhus pysyy lujana omissa aatteissaan ja epäuskossaan."

"Entä sinä, samoin kun hän? Sinäkin!" huudahti Aljoosha epätoivoisesti mutta Ivan purskahti vielä äänekkäämpään nauruun.