Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

VAPAUDEN KIRJA

Runovalikoima

Kirj.

EINO LEINO

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

K. F. Puromiehen Kirjapaino O.-Y.

      "Siellä on vapauden haaveilo haikein,
      Missä sen puolesta taisto on vaikein."

SISÄLLYS:

Maaliskuun mietteitä v. 1918.

I. Tyyni myrskyn edellä.

 Kevätkantaatti.
 Kun kello seisoo.
 Nuorten usko.
 Esisuomalaisia kuvia:
   1. Nimetön niemi.
   2. Suur-Suomi.
   3. Ukon juhla.
 Legenda.
 Taiteemme.
 Ajan vanki.
 Me kasvamme.
 Gladstonen haudalla.
 Päivän poika.
 Uudenvuoden iltana 1898.

II. Helmikuun manifesti.

 Helsinki sumussa.
 Runoilija.
 Suomen laululinnut.
 Herran kansa.
 Äl' horju!
 Molok.
 Myö kalliista henkesi.
 Kansa kalliolla.
 Vapaa sana.

III. Ensimmäiset routavuodet.

 Maamies, mahti Suomenmaan.
 Laulu valon sodassa.
 Eräänä uudenvuoden yönä.
 Helsinki helmilöissä.
 Väinämöisen miekka.
 Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
 Lapin kesä.
 Temppeliherra.
 Halla.
 Kumpi on kauniimpi?
 Myrsky.
 Erotetulle virkamiehelle.
 Tottumus.
 Syvyyksistä.
 Revontulet.
 Suurlakko.

IV. Sekasorto.

 Uranuurtajat.
 Kansan henki.
 Raudan synty.
 Lex:
   1. Suomen säädyt.
   2. Oikeus.
   3. Tietäjän näky.
   4. Yö.
   5. Kansalliskaarti.
   6. Suomen vaakuna.
   7. Leo Mechelin.
   S. Moskova.
 Kansanvalta.

V. Toiset routavuodet.

 Lapin tarkka.
 Maan hädässä.
 Suora sana.
 Karjalan kannas.
 Vapaa mies.
 Uusmaalaisten laulu.
 Viipurin vartio.
 Mies mieheltä.
 Magna Charta.
 Joulu Krestyssä.
 Hautaus.
 Kansalaisseppel.
 Vapaus.
 Neljäs käsky.
 Kaiken kansan laulu.
 Airut.
 Suomen päivä.
 Suomen linna.

VI. Vallankumous.

 Vapauden virsi.
 Juhlavirsi.
 Pekka Svinhufvud.
 Vapaa Viro.
 Terve, Ukraina!
 Suomen partioväen marssi.
 Vapaa kansa.
 Tumma päivä.
 Valtakunnan marssi.

Maaliskuun mietteitä v. 1918.

Ajanlehden kääntyessä, entisen passiivisen vastarintamme muuttuessa aktiiviseksi, jo parikymmentä vuotta kestäneen oikeustaistelumme vaihtuessa todelliseksi, suureksi, pyhäksi vapaustaisteluksi, lienee syytä palauttaa mieliin tuon pitkän murroskauden eri vaiheita ja varsinkin sitä suomalaisen kansansielun kehitystä, joka näinä vuosina on meissä ja meidän ympärillämme tapahtunut.

Mikä oli Suomen kansallishengetär vielä parikymmentä vuotta sitten?

Nuori, viaton Aino-neiti tai metsien Tellervo, joka huhuili karjojaan. Mikä on se nyt? Onneton Niobe, joka turhaan koettaa suojata lapsiaan salliman rankaisevilta vasamoilta, tai unissakäyjä lady Macbeth, jonka aivoissa kulkevat vain veriset kauhunkuvat.

Elämme Suomen historian huippukohtaa. Kaikki tämän kansan voimat, hyvät ja pahat, kaikki sen verissä vuosisadasta vuosisataan kypsyneet ominaisuudet ja katsantokannat, kunnot ja kunnottomuudet näyttävät nyt, ajan ankaran hengettären niitä koskiessa, kuin kivihiili tuleen leimahtaneen.

Epäilemättä on se Herran viha. Epäilemättä on se kuluttava tuli, jota ei vältä kukaan ja josta kansamme on käypä hoitamaan historiallista tehtäväänsä parempana, jalompana ja puhtaampana, ensi kerran isäntänä oman ortensa alla.

Kuin miekka tunkee tämä taistelo kaiken kansan lävitse. Sillä totisesti tätä sotaa "valkean" ja "punaisen" Suomen välillä ei käydä ainoastaan meidän ulkopuolellamme, ei vain Karjalan metsissä tai Pohjanmaan lakeuksilla, sitä käydään myöskin kunkin meidän sieluissamme ja sydämissämme.

Sielläkin taistelevat valon ja pimeyden vallat, samoin kuin ne ovat taistelleet kautta kansamme historian ja jo sen esihistoriallisena aikana Kalevalassa.

Mutta samalla käydään täällä myöskin suurta, henkistä ja aineellista, aseetonta ja aseellista maailmantaisteloa idän ja lännen välillä, suon hengen ja graniitin hengen välillä, ihmisen alkuperäisten vaistojen ja ylemmän, ohjaavan, järjestävän järjen välillä, josta jälkimmäinen varmaan on voittajana suoriutuva.

Mutta milloin? Kuinka kauan on kestävä tämä verinen tilinteko? Miten paljon täytyy tämän poloisen heimon kärsiä siitä orjanmerkistä, jonka Jumala kaikkivaltias nähtävästi on sen otsaan piirtänyt sen ensimmäisestä veljesmurhasta saakka, jolla se jo luomisen aamussa maat ja taivaat kauhistutti?

Sillä Kain, joka surmasi veljensä Abelin, oli kaikesta päättäen suomalainen!

Kummako, jos olivat suomalaisia Untamot ja Kalervot, ihmekö, jos Kullervon synkkä taru on suomalaisinta suurtaidetta, mitä on kyennyt milloinkaan luomaan tämän heimon henki? Omamme olet, "sinisukka Äijön lapsi!" Mutta hirmuinen sinä olet eikä sinua muut voi rakastaa kuin äitisi, joka sinut on synnyttänyt, ja joku joukosta ehkä, joka tuntee noiden samojen turmiollisten voimien omassa povessaan temmeltävän.

Mutta Pohjola? Mutta Kalevalan uroot? Kaikki ovat yhtyneet sinun syyllisen pääsi menoksi. Ja sinä menet perikatoon, sillä niin täytyy käydä, että valkeus voittaisi ja korkeampi tahto sinun kummullasi riemuitsisi.

Sinä et kelpaa elämään. Sinä kelpaat vain runo-aiheeksi, vain sankariksi Suomen suurimpaan murhenäytelmään.

Sinä kuulut sinne alhaalle. "Syvällepäin, maahanpäin, poispäin, tummaan, synkkään, pimeään, pahaan", kuten Nietzsche sanoo. Emmekä me kuitenkaan voi kieltää sinulta ikuista, katkeamatonta verensidettämme, hirmuista, kamalaa, kohtalokasta yhteenkuuluvaisuuttamme.

Ei kukaan tämän kansan lapsi. Ei kukaan, jonka elämä on vain hänen yö-syntyisen ja hänen päivä-syntyisen puolensa hellittämätöntä, perivihaista velisurmaa.

"Kansankavaltajia?" Niinkuin me sillä siitä pääsisimme! Niinkuin ei kansankavallus olisi aina hiipinyt tämän heimon kantapäillä!

"Sala-ampujia?" Niinkuin ei kautta kansamme historian Joukahainen olisi aina ampunut Väinämöistä, sulkanuoli aina suhissut juuri maan parhaita päitä kohti!

Jospa tämä edes olisi viimeinen kerta!

Kyllä, meidän eläessämme. Kyllä, ehkä jälleen sadoiksi vuosiksi, tuhansiksi vuoksiksi, mutta ei viimeinen kerta. Sillä tämä kansa tunnetaan siitä, että se kavaltaa, ja tämän heimon henki siitä, että se pettää isänmaansa ja tekee liiton vaikka pimeyden herran kanssa, jos se vain siten luulee voivansa kostaa niille, jotka ovat sitä korkeammat ja valoisammat.

Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista. Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan, että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun runoudellani ole enää mitään tekemistä.

Ja jos minä kuulisin joskus koko tämän yhtä velisurmaisen maailmansodan päätyttyä, jossakin toisessa, onnellisemmassa olomuodossa, että oli maanpäällä enää vain viimeinen ihmispari, mutta nyt ei ole enää kuin yksi ihminen, omassa autiossa, mitattomassa, epäverrannollisessa suuruudessaan, niin varmaan hymyilisin vain katkerasti ja kuiskaisin hiljaa: "Hän on suomalainen".

Enkä erehtyisi.

Kirjoitin marraskuun "punaisen viikon" päätyttyä: "Tämän kansan sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi käydä vaaralliseksi myös ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli sitä on sen käpälien ulottuvissa".

Nyt se pääsi! Nyt se itsenäistyi! Ja nyt se raivoaa kuin villipeto ja tuhoaa kaikki mielettömässä, punaista näkevässä murhanhimossaan.

Kirjoitan tätä unettomana, ahdistavana yönä, jolloin pahaenteiset laukaukset yksinäisiltä kaupunginkaduilta korvaani pamahtelevat ja kukaties kuinka monen vapauden marttyyrin tai rauhallisen kansalaisen veri jälleen Suomen kuutamoisia hankia kostuttaa. Olen miettinyt tätä näinä pitkinä, loputtomina päivinä, näinä verkkaan vierivinä, alituisen ja yksitoikkoisen kauhun viikkoina, siksi kuin olen tuntenut itseni idiootiksi ja viimeinenkin järjellinen ajatus on aivoissani seisahtunut. Ja samalla olen aivan erikoisessa määrässä tuntenut tämän heimon henkisen läsnäolon.

Sillä onhan tämä hulluutta! Onhan tämä täydellisintä tylsämielisyyttä, sitä samaa, mikä Gallen-Kallelan "Velisurmaajan" silmästä meitä vastaan niin outona ja omasukuisena tuijottaa.

Mitä oli marraskuun "punainen viikko" tähän verrattuna? Vain pieni yhteisharjoitus, vain viaton paraati ennen ratkaisevaa taisteloa…

Jotakin tehdäkseni ja toteuttaakseni jo vuosi sitten aikomaani suunnitelmaa, olen haalinut käsille joukon vanhoja runokokoelmiani, varsinkin niitä, joissa luulen nyt päättymäisillään olevan ajanjakson selvimmin kuvastuvan. Työ on koneellista, mutta ainoaa, mitä voin tehdä nykyään. Tahdon niiden avulla tämän Vapauden kirjan puitteissa antaa kuvan kansamme valtiollisesta kamppaelusta viimeisen parinkymmenen vuoden vieriessä ja samalla siitä muutoksesta, mikä sillä aikaa on sen sielussa ja meidän käsityksessämme siitä tapahtunut.

Sekin on osa sitä sisäistä kansallista tilintekoa, johon tämä aika on näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin epäilemättä kunkin meistä pakottanut.

Ne ovat vain erään aikalaisen pieniä reunamuistutuksia, siihen toiseen ja suurempaan tuomiokirjaan, jota isänmaan ja maailman ajantieto kerran on pitävä näistä vuosista, näistä päivistä, viikoista ja kuukausista. Eikä vain ajantieto, vaan myöskin runous, sillä jos onkin totta, että "maailmanhistoria on maailmantuomiota", on vielä enemmän totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin. Niin korkea ei ole tämän kirjan tarkoitus. Se tahtoo vain palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Ja tästä eteenpäin? Olkoon Ajatar meille edes hiukan armollisempi!

Helsingissä, 15. III. 18.

Eino Leino,

I

Tyyni myrskyn edellä

Kevätkantaatti.

Terve päivä pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika, terve lepikot lehtimaan, kullan käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet tuoksumaan, veret sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!

Paistos armahin aurinko, hellitä hempeä huomen! Pitkä, pitkä on pohjan yö, kolkko on talvi Suomen. Kauan kattanut korpia on härmän ja hämärän vyö, kauan on kuura peittänyt maan, kauan on huurra huokunut mieliin hallaa vaan — paistos armahin aurinko, hellitä hempeä pouta, että lähtisi sydänten jää ja silaus rintojen routa.

    Suo jo lämpeni, sula on maa.
    Joutukaa
    kyntäjät vakoja luomaan,
    vakoja suoria vapauden,
    uria uusia aatteen
    halki harmajan suomaan!
    Joutukaa, joutukaa
    kylväjät siementä tuomaan,
    tietojen kylvöjä,
    taitojen kylvöjä
    kyntäjän uutehan uomaan!
    Kyntäkää, kylväkää,
    toukojen, toivojen aika on tää!
    Toiveet milloin toteutuu,
    milloin halla ne syö.
    Nyt on Suomen toukokuu,
    nyt on kynnön ja kylvön työ,
    leikkuu, korjuu, kaikki muu
    jääköhän Herran huomaan!

    Rakas on taaton raatama pelto,
    makea maammon leipoma leipä,
    kova on vierahan maan kamara,
    karvas kakku äitipuolen.

Kauan Suomeni pettua söi, almuja aneli teillä, muruja liikoja muukalaisen kerjäsi kyyneleillä.

Mut kerran loppuvi kerjuu ja vieraan viiltävä herjuu, taas Suomen selkä nousta saa, tää kansa päänsä kohottaa, on tähkivä Väinön vilja, on kasvava Kalevan laiho, ja poistuva maasta on leivän puute ja vierahan viljan kaiho.

Ei voimoa puutu pelto ja väkevä, musta on multa, kun taivas antavi sadetta vaan ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armonpaistettaan on Suomenmaalle suova, sen nostava orahat aaltoamaan ja laihot laajat luova, ja soipa on sorea laulu yli peltojen mustan mullan — kyntäjille, kylväjille, kylmän vainion vakoajille.

Mut tyyni on kansojen surma, ei myrsky, ei tuulispää. On aurinko toukojen turma, jos kauan kestävi kaunis sää. Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva pilvi on ja kaakosta kamala lonka, mi taivahan lientävi myrskysäin ja jylisten rientävi Suomea päin mustana niinkuin muuri. Ja synkkä on yö ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö ja maassa on murhe suuri.

On meillä loihtu ja laulun lunnas ja kieli joustava, norja lie, siin' on noustava kukkakunnas, siin' on soihtu ja siin' on tie.

Ja jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu, jo riemua soi pyhä syntymämaa, runo Suomen vuossadan raikahtaa, ja kautta kumpujen, vuorten helavalkeat leimuaa!

1896,

Kun kello seisoo —

Tää kansa on kuin kaupunki, min torninkello seisovi, ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

    Ja toisen kello edistää
    ja toisen jälkeen ihan jää
    ja kaikki toimet nurin käy,
    kun ajan johtajaa ei näy.

    Jos tääll' ois mies, jos yksikin,
    niin itse nousis tornihin
    ja neron oikeudella hän
    sen kellon vetäis käymähän.

    Ja virkkais: "Näin on aika maan!"
    Ja oman päänsä mukaan vaan
    hän ajan kellon asettais —
    ja kaikki uskoa sen saisi

Mut mies se viipyy, viipyy vaan, ja yhä seisoo kello maan ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

1896.

Nuorten usko.

Näin unta, että oli suuri maa, mi päivän alla aaltos vainioina ja nurmet nuoret taivaanrannan taa ne kukki kunnahina, laaksoloina.

    Näin unta, että virroin vaahtosuin
    maan kaiken halki kaikui kevään valta
    ja virran vieret tuoksui tuomipuin
    ja savut armaat nousi puiden alta.

    Näin unta, että rauhanmajoissaan
    siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
    niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
    ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

    Sen kansan aatos tulta salamoi,
    sen tunne tuoksui suviaamun lailla,
    mut kiurun lempenä sen kieli soi
    ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

    Ja maassa siinä laulu sääsi lain
    ja taito hallitsi ja tieto johti
    ja tuomioita jakoi tunto vain
    ja sääli syytöksien ponnet pohti.

    Ja ihmissarvo oli usko maan
    ja oma sydän oli kirkko kunkin
    ja Luoja oli luodun hyve vaan
    ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

    Näin unta, että oli suuri maa
    ja maata suurta asui suuri kansa,
    Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
    sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan nous maailmalle uuden aamun rusko; Sen sinne nuoret nosti voimallaan — ja nuorten voima oli nuorten usko.

1896.

Esisuomalaisia kuvia.

1.

Nimetön niemi.

Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle Iepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan, silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti laaksojen laulupuut.

Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista, otava, aurinko oppainaan: maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.

Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella jumalan puun, lepikön aitasi hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.

Näinp' on riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, kaupin tuntenut kaluja ei.

Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin taikka erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi, silloin sankarit vakaamielet sormet sormien lomihin loi.

Silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan, Vipusen virsiä, satuja Sammon, lovessaskäyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan: huuhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä, suojana hongan juuri taivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain, kansa kasusi kuusten alla, poimi hetkien helyjä vain.

2.

Suur-Suomi.

Koittipa vihdoin Väinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomen valta, laaja laulun ja soiton maa, Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa, jolloin Suomeni kansa sorja ollut ei lännen, ei kaakon orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.

Kauas valliten merta kahta Perman purret kulki, kauas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauas kantoi Jäämin jous, Taarashuutoja rannat raikui, missä Yösalon purret sous: silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.

Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Väinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Väinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!

Vaan ei kutsua kuullut kansa, kaikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti, eip' on astunut silloin miestä Suomen onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan: Perman rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö — vaipui heimoni mahti.

3.

Ukon juhla.

Tullut oli koolle kansa tuomaan toukouhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuori, vanha vakkojansa tuomahan, pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.

    Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
    täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi,
    siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,
    täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.

    Vaan kun vaati heimon herra, kansa Ukon maljan joi.
    Vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi.
    Käkö kukkui kultarinta, tammet haastoi hiljakseen,
    meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen…

    Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
    laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta,
    urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
    naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

    Katsottihin, kaivattihin, niin jo nousi toinen,
    nousi kolmas, nousi neljäs purje yhdenmoinen,
    vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
    silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

    Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
    kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren,
    kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
    kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.

    Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
    saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
    mutta taakse taistokentän, Päivän kukkulalle,
    nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

    Päivä näin kun vuotettihin, niin jo vieno ilta
    saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
    nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
    läksi länsi taistelohon, länsi uskon-innoin.

    Jop' on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
    päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet:
    Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
    Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.

    Iski mies jo miestä, miekka vasten miekkaa,
    kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa,
    silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
    revontulten roihun näki Lappi etelästä.

    Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
    käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
    taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
    kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

    Tuolta takaa tapparoiden tammikummultansa
    lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
    lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
    Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

    Mutta taiston tuollapuolen loisti lännen valta,
    välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta,
    siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki —
    siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

    Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
    rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
    Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä —
    silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.

    Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
    kipunainen kirvonnutkin tulustaulan alta,
    vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta —
    Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

    Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
    kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
    kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon:
    toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

    Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
    näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
    Eikä soihtu sammunut viel' ollut iltaruskon,
    kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

1896.

Legenda.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari ne merta, maata muinoin matkasi, niin kerrotaan, he kesäillan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

    He alle istahtivat koivupuun,
    mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
    ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
    he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

    "Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
    Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
    Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
    ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

    Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
    "Voi olla, maa on karu, kylmäki,
    ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
    mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin".

    Näin lausui Herra hymyi hiljakseen.
    Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
    suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
    ja vainioilta roudan valta raukes.

    Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
    Mut kerrotaan: kun illoin kesäisin
    sa istut koivun alle, on kuin täällä
    viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

1897.

Taiteemme.

Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu, olkohon niinkuin kartanon koivu, varjoisa, vilpas, juurella jonka maamiehen murheet unhottuu.

Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan, olkohon niinkuin kunnahan lähde, vuoresta tullut, vuoresta viepä, kantava laaksohon kauneuttaan.

Olkohon taiteemme niinkuin taivas, siintävä, soiluva, tähtinen, sees, olkohon niinkuin nouseva päivä metsien päällä, järvien päällä, kun sinä kaiutat kantelees!

1897.

Ajan vanki.

    Viel' onko se ruoho vihreää
    mun koppini ulkopuolla,
    oi, vieläkö lainehet sinertää
    ja vieläkö lintuset visertää
    kuin ennen, kun lauloin tuolla? —
      Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

    Viel' onko se elämä ennallaan
    mun koppini ulkopuolla,
    viel' onko se elossa onni maan,
    sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan
    kuin ennen, kun ajelin tuolla? —
      Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

    Viel' ovatko nuoret ne nuoria
    mun koppini ulkopuolla
    ja vieläkö maass' on vuoria
    ja tahtooko vielä ne taistella
    kuin ennen, kun taistelin tuolla? —
      Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

    Ne vieläkö uskovat, toivoivat
    mun koppini ulkopuolla
    ja vieläkö elää unelmat
    ja vieläkö liput ne liehuvat
    kuin ennen, kun uneksin tuolla? —
      Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

    Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa,
    kuin ennen ulkona tuolla?
    Ja vangin tyrmä se valkeaa
    ja siintää taivas ja kukkii maa
    mun koppini sisäpuolla —
      ja vangin kantelo kajahtaa.

    Soi, helise, kantelo vapauden,
    soi heille ulkona tuolla,
    punat nosta poskihin nuorien,
    sytä uskoa sankarisydänten
    unen kaunihin eestä kuolla —
      jos kaikki vielä on ennallaan.

    Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa
    mun koppini ulkopuolla?
    Miks kuule en orhien hirnuntaa?
    Vai oliko kaikki se unta vaan?
    Niin aika on vangin kuolla —
      ja vaieta vangin kanteleen.

1897.

Me kasvamme.

    Me kasvamme kansana, nuorina,
    sen vahteina seisten
    suorina,
    me kylvämme haavehin kummut ja haat,
    valon miekoilla valkaisten Väinölän maat —
    tule, Väinö, niin porteista peisten
    läpi lehtojes astua saat.

    Me kasvamme Kalevan juuresta,
    me laulamme maasta
    suuresta,
    sen kutsuen kuulujen kunniaan
    ajan puhtaamman puolesta taistelemaan,
    että peittäis ei petos, saasta
    ikilaaksoja laulujen maan.

    Me voitamme miekoin ja kantelein,
    me kiistaamme taiteen
    tanterein,
    ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
    me seisomme vastassa seppelepäin,
    me aitaamme kauneuden kaiteen
    tuhatjärvien turvaksi näin.

    Me olemme pikkunen kansa vaan,
    meit' tenhota ei saa
    ansa maan,
    ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
    on meidän vain taivahan vahvuus tuo,
    min kiitosta kiuruset veisaa,
    min armoa ves'sade suo.

    Me seisomme yksin päällä maan,
    meill' on tämä ranta
    täällä vaan,
    jos meidän ei suuresti silmämme nää,
    sydän kuumasti lyö, äly välky kuin jää,
    me vyörymme niinkuin santa,
    kun saapuvi myrskyjen sää.

    Meill' onhan niin paljon yhteistä.
    Miks riidellä oraan
    lyhteistä?
    Tää aika on armoton, aatteheton.
    Kuka tietää, ken laihomme leikkaava on?
    Mut sortua saa ne ei soraan,
    ei raakuuden rauniohon!

1898.

Gladstonen haudalla.

Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet, seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet, jonka liki liikkui henki vuosisadan sankarin, heikon turva, pöyhkän pelko, vastuun aate ankarin.

    Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,
    omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut,
    liian kauan olikin jo peijaat pitkät kestäneet,
    ihanteilla ikuisilla elämätä estäneet.

    Kukin tarttui tarvistöihin. Aika kulki kulkuaan.
    Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.
    Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
    siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.

    Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
    siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,
    siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei —
    siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.

    Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään.
    Hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
    liikahtaa jo laivalinnat, asepajat paukahtaa,
    kiurunkielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.

    Silloin, katso, pohjan päältä haaksi merta halkoilee,
    kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee,
    juoksee kautta Juutinrauman, saapuu saareen Brittien,
    astuu rantaan aimo ukko, tuoden Suomen seppelen.

    Ja hän haastaa, halliparta: "Kaaduit, saaren suora puu!
    Sua muistellessa multa murheet pienet unhottuu,
    haihtuu kotihuolet enkä tässä muista muuta kuin
    Sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.

    "Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,
    uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,
    joille niinkuin jokaiselle kaikuu käsky Jumalan:
    kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!

    "Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,
    vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee,
    vapahasti lintu laulaa, nurmi nousee, lehto soi —
    ihminenkö yksin ilman vapautta nousta voi?"

    Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,
    siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.
    Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,
    tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin.

    Noin hän haastoi, aimo airut. Ihan niinkuin itsestään
    toki siirtyi urhon sielu, maahan pieneen kääntyi pää,
    näkyi pilvi pohjan päällä, uhkas Ukko yllä veen,
    ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:

    "Herra, suojaa Suomen rauha! Pilvet mustat kulkevat,
    oudot, synkät aavistukset miesten mielen sulkevat.
    Mutta Suomen kansa turvaa turvahansa entiseen,
    sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.

    "Luoja, kaitse Suomen lukko! Aik' on paha, levoton.
    Vaakalintuin liidellessä pääskyn onni pesäss' on.
    Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,
    varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."

    Kyynel kirkas silmän kasti. Ukko pyyhkäs kyyneleen,
    lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.
    Vaikka aallot miestä ahmaa, vaikka mylvii myrskysää,
    rauhallisna Suomen heimo suurta merta viilettää.

1898.

Päivän poika.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, se ääni on kansamme kalleus yhä, se kutsuvi työhön ja taistelohon ja kauan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, kun suru oli leipänä Suomen, se on kansamme henki, mi kaikki loi, kun luotihin Suomen huomen; se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, se kaikuvi kielistä kanteletten, se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, sitä laps emon maidossa joi,

Se hetkeksi kohota pinnalta maan voi kylmiä ilmoja pakoon, mut siellä se voimia kokoo vaan ja siellä se kasvaa ja sakoo, ja kun sen on aika, se Ukkona soipi, myös sateena, tuulena tulla se voipi ja lakaista laaksot ja virrat ja maan. Koska, koska sen nähdä ma saan?

Koska saan minä nähdä Suomeni tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten ma nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, jota hengessä haaveilen?

Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä ma uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen ma luotin, olen uottanut häntä ma päivää ja yötä, ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä uskon ja haaveilen ja lakkaa laulamast' en.

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sa mies? Vai oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomeni suuruuteen ja sen kuntoon, kantelehen?

Ei, ei! Mulla on joku rinnassain, siell' on eräs ääni, mi puhuu, se uni ett'ei ole unta ain, vaan kerran se huutaa ja huhuu, minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa, minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa, näen silmissä nuorten sen liekehtivän: Hän on saapuva, sankari hän!

Hänen nimens' on päivä ja kansan koi ja hän Suomemme suureksi nostaa, hän maammonsa mahlat palkita voi ja taattonsa kohlut kostaa. Hän saapuva on kuni Väinämö uusi, sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi ja Vellamon neiet ja metsä ja maa yli aaltojen, aikojen taa.

Mitä meistä! Me kaikki soitamme vain kannelta katajaista. Se taide, joka ei hymyile, se ei ole taivahaista. Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee, hän riemuiten elää ja riemuiten kuolee, häntä kantavi kämmenin kansa ja maa, hän kukkia antaa ja saa.

Tämä aika on aikoja etsinnän. ja aikoja valmistuksen, mut suurena, silloin kun saapuvi hän, lyö hetki sen lupauksen, mihin luotamme kuin ois se taivahan Herran, kun tänne hän kansamme johdatti kerran läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien tuhatjärvien rannoillen.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret, sen aalloissa siintävän taivahan kaaret ja vierivät virrat ja vehreä maa — oi, nähkätte syntymämaa!

Se kansa, mi tänne ohjattiin, se ei ole hukkahan luotu, se kansa luotu on suurempiin, kelle kerran on maa tämä suotu; se luotihin kansaksi kantelon, laulun, ikikansaksi kauneuden, taltan ja taulun, ja kansaksi nousevan taitehen sen, jonka kuulemme kuiskehen.

Vuossata on jällehen vierähtänyt ja meriltä uusilta tuulee. Käy ajassa uusia aatteita nyt, ja kellä on korvat, se kuulee, se kuulevi puissa mahlojen juoksun, se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun, mi kevättä kertoo ja ennustaa — oi, kuuntele syntymämaa!

Oi, kuuntele korvin avoimin ja aattele täysin aattein, oi, pukeu paitoihin puhtaihin ja valmistu juhlavaattein! Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi — ja koittaa kyllä se kohta jo saisi, olet tarpeheks kyynelin kylpenyt, Hymyhuulinen olkosi nyt!

Luo silmäsi laajalti ympäri maan, katso kauaksi länttä ja itää: maa vaiti on, vartovi sankariaan, aika seisoo ja lippua pitää. Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen? Ken tohtivi nostaa nousevan aatteen ja korkeella kantaa ja lennättää? Nouse, Suomeni! Pystyhyn pää!

Nouse, Suomeni, suurena, rynnistäin, nouse vaaroilta, vaarojen alta, nouse rannoilta järvien siintäväin, sinä sinisten toivojen valta! Luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!

Näe unta kansojen keväästä ja vapaudesta, mi koittaa, näe unta uusista hyveistä ja ihmistyöstä, mi voittaa, näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä, mut voimankin yllä on rakkaus yhä ja valo on valta, mi velvoittaa — näe unia suuria, maa!

Eri lahjoja meille Luojamme soi, kuka paljon sai, kuka vähän, mut yhtä lahjakas olla voi kukin toistansa lempimähän. Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu, se yksi muiden on suojaksi luotu ja avuksi veljien heikompain. Ole hyvä, oi kansani, ain!

Ole hyvä! Älä vastahan ärjäise, kun orpo pirttihis astuu! Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se, kenen silmät kyynelin kastuu! Ei leivästä yksin vaimene suru, vaan antaos rikkaasta riemustas muru, vie joukkohon lastesi leikkiväin! Oman onnesi kartutat näin.

Se ilo, mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä, ja ethän, kansani kallis sa, ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden kuin kestit sa tuskan ja onnettomuuden, niin olet sa kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni oi!

1898.

Uudenvuoden iltana v. 1898.

Jo impyet sukivat suortuviaan yön istuen peilien eessä ja vartovat vaan, uus vuosi kons' ajavi orhillaan ja millainen mies on reessä.

Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla ja kuuset palaa ja siskot yhtyvät kuusten alla. Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa ja tinakauhoin jo lapset valaa, mit' tuova vuosi on tullessansa.

Ne valavat onnea vanhemmille, ne uskovat uutta vuotta, ja lasten leikkiä katsomahan jo vanhatkin siirtyvät suotta: kas, linnoja, torneja korkeita, tinakeihästä, kilpeä, miekkaa, kas, tuossahan laiva jo laineita käy, tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.

Nuorin lapsi kehdossaan nukkuu unta ihanaa, äitikulta kurkistaa, viittaa isää katsomaan, isä hymyy, äiti myös. Lapsi, lauha olkoon yös! Ensi uunnavuonnasi ollos kahta vankempi.

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. On nuoret vaiti ja vanhat heikot ja kaikkialla, oi veikot, veikot, vain tarmon puutetta, taantumusta.

Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu ja Väinön kansa kun hehkuu himoistaan, ei innostansa, kun veitset, kahvelit maassa kiikkuu ja ruostuu miekat — niin mistä laulaisi lauluniekat?

Oi, Suomen immet, uottakaa te itsellenne miestä, mi voisi maata vallita ja pikku riidat piestä, jost' oisi miestä maallekin ja Suomellensa suurta — oi, Suomen immet, uottakaa te miestä Väinön juurta!

Oi, Suomen äidit, soutakaa te meille sodan lasta, niin ylvästä, niin ylpeää, niin voiton-voimakasta, mi säilän terän tempoais ja nuorten lipun nostais — oi, Suomen äidit, soutakaa te lasta, joka kostais!

Oi, Suomen lapset, valakaa te vanhemmille usko, ett' takaa tinakeihästen käy teräksisten rusko, päiv' että päättyy häpeän, uus alkaa aika kerran — oi, Suomen lapset, valakaa te meihin vaajat Herran!

Mut maa on synkkä ja yö on ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.

II

Helmikuun manifesti

Helsinki sumussa.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä, astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmenevat, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar-vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii — kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat hetken häilähtää ja sumuun häipyy — sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen.

17. II. 99.

Runoilija.

Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.

    Ja Pakkanen, Puhurin poika,
    läks jäisestä linnastaan,
    läks kädessä viikate käyrä,
    rautaruojuet jaloissaan.

    Ja kussa sen kolisi askel,
    siinä ihmiset heräsi,
    ja kussa sen viikate välkkyi,
    siinä toivehet nukahti.

    Läpi kylien, kaupunkienki
    kävi Puhurin poikasen tie,
    ja ollut ei tölliä maassa,
    jossa silloin ei väristy lie.

    Tuli tumman Tuonelan herra
    myös mökkihin laulajan
    ja laulaja silmänsä nosti:
    Mitä täältä sä tahdotkaan?

    Ei tääll' ole kukkia kevään,
    ei toukoja, toivojakaan,
    tääll' asuvi tuska ja nälkä
    ja kurjuus ja köyhyys vaan.

    Ei mull' ole äitiä, isää,
    ei armasta, ystävää,
    ja maa, jota lemmin ja lauloin,
    mua kiljuen kivittää.

    Tää kansa, min nostaa ma tahdoin
    maan valtojen mainesehen,
    mua polkevi, pilkkaa, tallaa —
    haa, vielä mä kärsisin sen.

    Mut katsele kansoa Suomen!
    Maassa laulun ja kanteleen,
    papit, piispat ohjia pitää,
    pikku bismarckit hallitsee!

    Ovat poissa jo vanhojen parhaat
    ja ne, jotka jälellä on,
    ne tomussa harmaassa seisoo
    jo hyllyillä museon.

    Ja nuoret, jotk' oli luotu
    ajan nousevan armeijaks,
    ne palkoista, arvoista haastaa,
    miss' yhtehen tulevi kaks.

    Haa, tumman Tuonelan herra!
    Yli käykösi Kalevan maan,
    lyö tomuksi linnat ja töllit,
    että säästy ei ainoakaan.

    Tää kansa ei viel' ole kypsä
    pää pystyssä käymähän,
    siks käydä sen köyryssä täytyy
    ja oppia ryömimähän.

    Vasta koska sen ylitse kulkee
    sotavaunut sortajien,
    se ehkä jällehen muistaa,
    mihin määräsi Jumala sen.

    Näin hurjana laulaja huusi,
    alas painoi hehkuvan pään.
    Mut Pakkanen seisoi ja hymyi
    vain hyisintä hymyään.

    Mitä odotat vielä sä täällä?
    Miks luotani lähde et?
    Niin syvältä syöntäni viiltää
    sun silmäsi tuikkehet.

    "En muuta ma viivy täällä,
    vain sanoa tahdoin ma sen:
    Tuo kaikki, jot' toivotit juuri,
    jo käynyt on totehen."

    Hän irvisti ikeniänsä
    ja viittas vielä ja läks.
    Mut laulajan poski lensi
    niin kuoleman kelmeäks.

    Ja oli kuin ois omat tuskat
    nyt ollehet varjoja vaan,
    sana yksi nyt vaan salamoinut:
    Kaikk' edestä kansan ja maan!

    Ja veri se pilkattu, lyöty,
    se tallattu tomuhun,
    nyt hymninä suurena hyrskyi:
    Herra, suojaa maatani mun!

    Herra, suojaa kansoa Suomen,
    sen lakeja, lauluja sen!
    Herra, suojaa sen äitien kieltä
    ja mieltä sen lapsien!

    On orjuus kauhea vieras,
    se ei tule yksinään,
    sen jäljissä käy petos, vilppi,
    selän köyryys ja kumarrus pään.

    Sen jäljissä käy rikos, rutsa
    ja tuijotus toiveheton,
    sen jäljissä käy tuhat turmaa —
    Herra Suomea suojelkohon!

1899.

Suomen laululinnut.

Me laulamme laulua vapauden sulon Suomemme taivahalla, ja vaikka Suomi on suruinen ja kansa on kaipuun alla, me laulamme vaan, emme muuta me voi, miten raitis on metsän tuuli, miten rakas on taivahan vapaus, oi, ken kerran sen kuiskehet kuuli.

Me olemme lintuja pieniä vaan, mut suustamme Jumala puhuu, Hän käskevi kansansa valvomaan, kun turmion huuhkajat huhuu, me lennämme, laulamme ilmoille, missä piilevi petturi, konna, mut sen maankuuluks me kiitämme, joka vaarass' on vankkumatonna.

Me lennämme, laulamme ympäri maan, me lietsomme pyhää tulta, me istumme linnojen ikkunaan, joista kiiltävi päärlyt ja kulta, maan mahtavilta me kysymme näin: "Laps Suomen, sulla on kansa, sit' oletko vienyt sa päivään päin vai tallannut tuskassansa?"

    Me istumme vierelle opin tien,
    jota tietoviisahat astuu:
    "Muru anna, sen lohduks ma heille vien,
    joiden silmät nyt surusta kastuu."
    Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme:
    "Oi kynnä, oi ystävä, kynnä!
    On kuolohon tuomittu kansa se,
    jonk' aura on väsähtänynnä."

Mut kuullessa impyen huokaavan suvilehdossa, leppien alla, me laulamme laulumme vienoimman: "Oi, impynen leppien alla, miks huokaat? Sulla on tehtävä myös, kas, tuho on kansasi nieltä, tytär Suomen, nouse jo, suuri on työs, sytä sulhossas sankarin mieltä!"

Ja nähdessä poikasen istuvan liki liikkuvan virran laineen, me laulamme laulumme uljaimman: "Oi, kauniit on laakerit maineen! Ovat sorjat ne umppuset unelmain, mut sorjemmat tekojen tertut. Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain on laulava kevään kertut."

Me veisaamme laulua vapauden, me Herran tahtoa teemme, ja soipa korvissa sortajien öin, päivin on säveleemme, se on ulvova niinkuin ukkonen, se on kasvava kansan voimin, ja kaikuva laulu on vapauden täällä kerran töin sekä toimin!

1. III. 99.

Herran kansa.

Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme, ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.

Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus ja aina uusi uskallus, kun tulee tuulet kohtalon ja lankee sade rankka.

Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla, sill' onpi oma määränsä, tää kansa ei saa epäillä, vaan liitossaan kanss' auringon sen täytyy luja olla.

On tähtiin kirjoitettu se: jos tämä kansa kaatuu, niin kaatuu portti pohjolan ja esivahti Europan, jää soittamatta kantele ja laulun mahti maatuu.

Ei meidän töistä menneisyys, ei aikakirjat tiedä. Mit' tehty täällä suurint' on, se tehtiin Suomen peltohon, ja senkin uhkas synkkä syys jo usein meiltä viedä.

Mut kestävä on Suomen mies ja sitkeä sen selkä, ja harmaa vaikk' on pinta sen, niin sydän sill' on punainen ja punainen sen kotilies, ei pakkasta se pelkää.

Me emme usko aseisiin ja emme kalvan kahvaan, me uskomme vain aurahan ja kahteen kovaan kourahan, me uskomme vain sydämiin ja valon työhön vahvaan.

On kerran päivä koittava, kun Suomen suuruus tutaan, kun mitataan sen hurmehet ja luetaan sen kyynelet ja valtakuntain saleissa sen vuoksi kokoonnutaan.

Ja kerran lintu laulava on Suomen akkunalla: "Oi laske, laske tupahan, ma tiedän viestin vienoimman, jo Jumalall' on kunnia ja rauha maailmalla."

Ja silloin Suomen enkeli on hymyilevä hiljaa, ja katso, musta multa se, min kastoi kansan kyynele nyt helmastansa kantavi vapauden kultaviljaa.

Oi, kuulkaa, eikö Suomellein jo suihka rauhan siipi? Ei, ei se vain ol' tuulonen. Mut tullos, tuuli vapauden, niin lauluin, huiluin, kantelein sua Suomi tervehtiipi!

5. III. 99.

Äl' horju.

Äl' horju, suora Suomen mies, isäisi polulta, on raskas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.

    Et horjununna silloin sä,
    kun maassa sota soi,
    kun kylät seisoi kylminä
    ja hurme huppeloi.

    Vaan leivoit leivän pettuisen,
    kun loppui rukihit,
    ja koska puuttui aapinen,
    sen puuhun leikkasit.

    Ei kuollut kunto Suomenmaan —
    se oisko kuollut nyt,
    kun maa on vauras, valveillaan
    ja kansa herännyt?

    Ei koskaan! Sanat salamoi
    mökistä mökkihin:
    Se maa, min meille Herra soi
    on meille rakkahin.

    Se laki meille laatuisin,
    jonk' isät rakensi;
    se kieli meille kallehin,
    jonk' äiti opetti.

Ja katso, kansa yhtyvi kuin vuori yhtehen: ken tästä päästä tahtovi, hän käyköön läpi sen!

1899.

Molok.

    Käy kauhun huudahdus halki maan:
    "Taas Molok vaativi uhrejaan!"

Molok on herra, Molok on mahti, Molok on jumala Foinikian, raudasta rakettu, hehkuva-helma, suu suden, pää pedon kauhistavan, taas kita Molokin ähkyy ja aukee, taas sodan henget on hereillään, lapsia tänne, pientä ja suurta — Molok on, näättehän, nälissään!

Ja äidit ne lastansa hellemmin sydäntuskassa sulkevat sylihin: "En antaa voi minä viimeistäni, jään onneton orvoksi, yksinäni!"

Auta ei itku, auta ei parku, aika on Molokin armoton, taivas on outoja merkkejä täynnä, kuussa nyt kummia nähtynä on. Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa, hyena hiipii ja shakaali käy! Tuokatte miestä ja neitoa nuorta — lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!

    Näin kansamme miehuus kuoleutuu —
    oi suuri, oi suuri on Molokin suu!

    Ja rannoilla vaimojen valitus soi —
    mut vuorilta uusi jo koittavi koi.

Kansamme voima, kansamme mahla näin sodan uuniinko uhrattais? Taivahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!

    Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy,
    mut vielä ei vapauden aamua näy.

    Yhä Molokin yössä on kansa ja maa —
    ja murhe se murtavi Foinikiaa!

10. IV. 99.

Myö kalliista henkesi!

    Myö kalliista henkesi, nuori mies,
    pian laantuvi elämän laine,
    yli vuorien ylhien käyköhön ties,
    missä kukkivi kunnia, maine!
    Kas, kotkat ne luotihin ilmojen teille
    ja alppien ruusut ne kukkivi meille —
      myö kalliista henkesi, nuori mies,
    iankaikkinen ei ole aine!

    Myö kalliista henkesi, nuori mies,
    jos vaativi syntymämaasi,
    vain orjalle kova on kohtalon ies,
    siks seiso kuin myrskyssä paasi!
    Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin,
    niin sortuos säilien kärkiä pitkin —
      myö kalliista henkesi, nuori mies,
    hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!

    Myö kalliista henkesi, nuori mies,
    kun kuolema ylläsi häilyy,
    kun ympäri suitsevi surman lies,
    vain pelkuri pettää ja säilyy!
    Kenties väkivalta on voittava kerta,
    mut totta täss' ensin on vuotava verta —
      myö kalliista henkesi, nuori mies,
    vain kerran sun päiväsi päilyy!

1899.

Kansa kalliolla.

Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni vain on tyyni työ, se ennen pettuleipää syö maan vapaan, vaikka hallaisan, kuin vehnää vierahan.

Tää kansa tunkee syvyyteen kuin kallio. Sill' on vain yksi, yksi maa tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvitöissä taistelee tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa väkivoimalla, mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.

1899.

Vapaa sana.

Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta, katu täynnä kansoa.

Pää päässä kiini siinä seisottiin ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön, ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin, yks veri kuinka virtas sydämiin, kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

"Voi paljon voima. Se voipi sortaa maat, kansat, kaupungit, kylät, puut, voi naiset raiskata, miehet murtaa ja tuskan huudoilta tuketa suut, mut viel' ei syntynyt sitä miestä ja synny ei alla taivahan, ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä, sen mailman valloista suurimman."

Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli, yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes ja toivo tuikahti kuin tulen patsas, mi kansat johdattaapi halki korven.

Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku, hänt' itseänsä painoi orjan ies.

Siks näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä parvekkeella vanha mies, yö musta, katu täynnä kansoa.

1899.

III

Ensimmäiset routavuodet

Maamies, mahti Suomenmaan

Maamies mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan. Suomessa on suuri hätä, kysy tähän kyntäjätä.

    Suloinen on Suomenmaa,
    laulun maaksi lausutaan.
    Liekö kaunis myös sen kansa
    tarmoltansa, tavoiltansa?

    Torppari tai virkamies,
    sama meill' on kotilies,
    sama myöskin Suomen laki
    rengillä kuin herrallaki.

    Oppahamme oikeus,
    valkamamme vapaus,
    kukin askeleensa kaitkoon,
    kaikki tunnussanan taitkoon.

    Sodat suuret kestettiin,
    hallan eljet estettiin.
    Kestämmekö kerran vielä
    Ison vihan miehen miellä?

1900.

Laulu valon sodassa.

Kuule nyt meitä ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.

Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.

    Meill' oli päivä:
    he meiltä sen peitti.
    Meill' oli kansa:
    he yöhön sen heitti.
    Meill' oli vapaus:
    Nyt meill' on orjuus.
    Meill' oli autuus:
    nyt meill' on kurjuus.

Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo; kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.

    Jos nyt et auta,
    niin hukka jo perii.
    Kuolla jos pakko on,
    kuolkamme veriin!
    Eespäin veikkoset!
    Tapparat tanaan!
    Voimamme laulu
    ja luottamus sanaan.

Astuvi urhot, ukkonen jyskää, katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.

1900.

Eräänä uudenvuoden yönä.

Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme vuorten päältä päivännousun, nousimme ja kohti kiiruhdimme — vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansain usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset — vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie vain iltarusko, jonka vuorten päältä päivä meille näytti. Tullut yö on. Mennään maata, maani!

1900.

Helsinki helmilöissä.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, kussa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyjät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden — mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tytti tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: "Olen Talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, loat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma maani armaan odottamaan uutta kevättänsä; kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen."

Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä.

Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolin ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas — laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi!

8. I. 01.

Väinämöisen miekka.

    Vuoret ja järvet ja suuret virrat
    Kalevan kansoa halkoilevat.
    Yksipä sentään on yhteistä meille:
      On Väinämön kalpa

    kannella tyynen, talvisen taivaan.
    Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
    Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
      vuoret ja järvet.

    Suuri on Suomessa laulajan valta.
    Sana on astala aattehien.
    En sitä vaihtaisi valtiaslinnaan,
      en keisarin kruunuun.

    Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
    kirkas ja sorea Suomeni kiel'!
    Voitko sa jällehen ankara olla,
      urhojen kieli,

    aattehen urhojen, miettehen miesten?
    Voitko sa olla tappara tarmon,
    kahleitten murtaja, kansasi kostaja —
      Väinämön kalpa

    kannella tyynen, talvisen taivaan?
    Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
    Voitko sa myös alas astua sieltä,
      leimuta, lyödä?

    Silloin kun vaipuvi vapaus maasta,
    laki kun loppuu ja rikokset riehuu —
    nousetko silloin kuin Ukon myrsky
      vuorien yli?

    Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
    lumiset järvet ja virratkin.
    Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
      Väinämön kalpa.

1901.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousenjänteeksi antoi, silloin kun maa oli vaarassa, — milloin Kartagon naisen sen nähdä ma saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, muistaen vaimoa, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kun horjui vapaus Sveitsin, — milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kun tuvat on tuhkana, — milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?

1902.

Lapin kesä.

    Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
    maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
    Tuot' olen aatellut ma useasti,
    kun katson kansan tämän vaiheisin.

    Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
    ja suuri surkastua alhaiseen?
    Miks meillä niin on monta mielipuolta?
    Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

    Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
    kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
    miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
    tai kesken toimiansa katkeaa?

    Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
    vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
    Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
    ja nuori mies on hautaan valmis jo.

    Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
    Se merkki varhaisen on vanhuuden.
    Miks seuraan käskyä en veren vietin,
    vaan kansain kohtaloita huokailen?

    On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
    Sit' aatellessa mieli apeutuu.
    On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
    ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

    Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
    tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
    kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
    ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

    Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
    te suuret aatteet, teitä tervehdän!
    Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä,
    jos muutattekin maihin etelän!

    Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
    Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
    On meidän rannoillamme rauhallista
    ja turvaisa on rinne tunturin.

    Havisten halki ilman lentäkäätte!
    Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
    Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
    ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

1902.

Temppeliherra.

    Tuo ylpeä temppeliherra huus:
    "Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
    Meit' onhan urhoa vielä kuus.
    Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"

    Saraseenit tunkivat päälle, "Hei,
    meit' enää kolme on, enää kaks,
    yks enää, enempi tarvis ei!"
    Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

    Hän taisteli, sikskuni saapui yö.
    Saraseenit tunkivat päälle. Hän
    Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
    Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Jo kauhistuu saraseenit. "Ken
    tuo mies on miekoille tunnoton?
    Aut' Allah! on suljetut silmät sen!
    Tää taistoa kanssa kuolleiden on."

    Pois poistuvat. Heidän on temppeli.
    Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
    Pyhän haudan partaalle nousevi.
    Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Ja ympäri enkelikuoro soi:
    "Ken kuollut eestä on ylhäisen,
    hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
    maan altakin iskevi miekka sen."

1902.

Halla.

    Suot on suuret Suomenmaassa,
    rimmet sekä nevat.
    Suomen soilla hallan immet
    öisin laulelevat.

    Noin ne laulaa hallan henget:
    "Heilu-, heilukaamme!
    Kukkii viljat vainioiden,
    tähkät täydet saamme.

    "Meille heilii hengen laihot,
    meille miesten mietteet.
    Suot on suuret Suomenmaassa,
    liejut sekä lietteet.

    "Suo on Suomen sydämessä
    viluinen ja arka.
    Kunis ei kuulu kuokkijata,
    sinis ei siitä sarka.

    "Kukat kasvaa Suomen suosta
    kamalat ja kummat.
    Sumut nousee Suomen suosta
    myrkylliset, summat.

    "Peittää päivän paistamasta,
    pilvet sit' ei peitä.
    Kansa vaisu vaeltaapi
    virvatulten teitä."

    Noin ne laulaa hallan henget
    Suomen sydänsoilla,
    noin ne heiluu Hiiden neiet
    Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Kansa raukka rakentaapi
    kansalliset kaiteet.

    Vihurit ei viljaa kaada,
    lyödä voivat lakoon,
    kamalampi hallan kanssa
    käydä tasajakoon.

    Saat sa pivoon korren tyhjän,
    toiseen torajyvän.
    Kuka rakas rakentaisi
    meille muurin hyvän?

    Ettei tuhmuus, tunnottomuus
    yöllä yli hiipis,
    ettei hengen tähkäpäitä
    rivo koura riipis.

    Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Meit' on monta, monta,
    kukin hoitaa toimensa,
    ei yhtään toimetonta.

    "Puhallamme miesten poviin —
    itsekkyys syö aatteet.
    Nakerramme naisten mielet —
    jälelle jää vaatteet.

    "Vallan haluun vaihdamme
    me edistyksen enteet,
    leipähuoliin hukutamme
    monen miehen jänteet.

    "Mukavuutta muille suomme,
    nautintoa hiukka,
    itse imarrustakin,
    jos tulee tuiki tiukka.

    "Tuhmuudella tuon me lyömme,
    ilkeydellä toisen,
    kansan nimellä kukistamme
    miehen minkä moisen."

    Noin ne kuiskii äänet kummat
    Suomen sydänsoilla,
    noin ne raikuu surman naurut
    Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Ah, te armaat, vienot, lujat,
    kansalliset kaiteet!

    Kuinka vähän autatte
    te vastaan Suomen hallaa,
    kuinka teidät helposti
    myös vihuri vieras tallaa!

    Aik' on ylös yksilöin,
    ei monet maata nosta,
    monen kanssa kohota
    ei koskaan rapakosta.

    Monet kaikki kaatavat,
    miss' yhdet voivat seista.
    Monet koskaan rakenna
    ei kansaa pirstaleista.

    Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Heilu-, heilukaamme!
    Suo on Suomen sydämessä,
    tää on meidän maamme.

    "Kuinka yhdet seista vois,
    kun paikkaa ei, mi kantaa.
    Suomen suossa hyllyvässä
    ei oo saarta, rantaa.

    "Hento, hieno sammal vaan
    ja alla lieju musta,
    se on Suomen kulttuuri —
    ei mitään pelastusta.

    "Missä jalan maahan poljet,
    siinä puhkee kuori.
    Suomen suohon uponnut
    on moni haave nuori.

    "Rakas, heikko rahkasammal —
    hallan vaan se kestää.
    Liiku hiljaa, jos sa tahdot
    tapaturman estää!"

    Jos ei kestä Suomen suo,
    me tuntureille noustaan.
    Tulkoon tänne jokainen,
    ken jännittää voi joustaan!

    Kuoltava jos kunkin on,
    niin kuollaan kukkuloilla.
    Lumeen kuollaan kukkuloilla,
    lokaan Suomen soilla.

    Suomen sumut päivän peitti,
    pilvet sit' ei peitä.
    Siksi täällä tarvitahan
    tarmon säveleitä.

27. XI. 02.

Kumpi on kauniimpi?

Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja taistella valkeuden eestä; vai taistella tietäen, ettei valkeus koita, varmana, ettei vapaus voita, ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi: aatella: ellei vapaus voita, miettiä: ellei valkeus koita, miksi ma taistelen sitten; vai aatella: laps olen auringonlaskun, en koiton, mies olen valkeuden, vaikka en voiton, murtua mulle on elää?

1903.

Myrsky.

Th. Reinille omistettu.

Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet kuohut, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat mielikuvaa tunki, toinen toista ajoi, alkuvietit villit myrskysivät myötä juuriansa. Vihdoin koitti aatteen armas päivä.

Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet toistaan ajoi, voimakkaampi voitti, kävi sotaa käsitteiden parvet, kiisti velvoitukset keskenänsä, taistelivat tieto ynnä tahto. Vihdoin teko mielen rauhan antoi.

Vaan kun myrsky raivoo maailmassa, silloin käyvät työt ja teot sotaa, mieli nousee vasten mieltä, miesi vasten miestä, kansa vasten kansaa, taivas salamoi, maan pimeys peittää. Mistä silloin meille päivän pilke?

Siitä silloin päivän pilke, koska teot sotaa käyvät, että aate ohjaa miestä, että kalskuu kirkkaat kalvat; siitä silloin päivän pilke, koska kalskuu kirkkaat kalvat, että alla aattehien puhdas, tuores tunto asuu.

Mutta mistä päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät?

Siitä silloin päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät, että voittaa voimakkaampi, ett' on oikeus voimakkaalla, että on se voimakkaampi, joll' on aatteet voimakkaammat, jonka mieliss' aatteen miesten tuorehemmat tunteet asuu.

1903.

Erotetulle virkamiehelle.

Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen sa kartuit koko maassa, minkä kaaduit valtamiesnä, sen sa seisoit kansan miesnä.

1903.

Tottumus.

    Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
    jos latva sen leikattu on ja irti on juuret.
    Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
    kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
        Sen tottumus tekee.

    Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,
    jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.
    Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,
    lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
        Sen tottumus tekee.

    Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
    jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.
    Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,
    moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
        Sen tottumus tekee.

    Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
    vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.
    Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
    ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
        Sen tottumus tekee.

    Nyt uskon ma, että elää me voisimme, vaikka
    kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
    Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
    ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
        Sen tottumus tekee.

Uunna vuonna 1904.

Syvyyksistä.

Ei se kurja, joka kurjaks syntyi, ei se orja, jonka äiti orja, ei se maaton, joll' ei maata ollut; vaan on vasta orja ynnä kurja, joka syöstiin onnen kukkulalta, joka syvyydestä huutaa, vaikka vapaaks syntyi vapahassa maassa.

Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä erottamaan esineitä, ennen tuntemattomia: tottuu keuhkot ilmaan ennen tukahduttavahan; käsi tottuu kättelemään kättä, jonka inholl' äsken syrjään työnsi; kieli tottuu toista haastamahan kuin on mieli; koko ruumis tottuu, — veri, veri vaan, sa miks et tyki tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?

Totta niinkuin korven kosket kuohuu, totta niinkuin meren aallot pauhaa, totta niinkuin taivaan tuulet puhuu, totta niinkuin ihmissydän sykkää, — tähän en ma koskaan, koskaan totu!

Kesällä 1904.

Revontulet.

    Sinkoovat siniset liekit
    Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin kiron timanttikannel, kuin vihan väkevä välke; henget kuolleiden heräävät, nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

"Kun ei loista Luojan lamput, salamoi sininen sähkö, kun ei kohtalo hymynne, hymyävät hyiset urhot, kun ei kuu kivestä nousse, kohoavat kolkot loihdut, päivä päässe kalliosta, tulet Tuonen kuumottavat."

Liekehtivi Lappi laaja, tietäjät sotia käyvät, näy ei kalvan kantajoita, näkyy kaamea kajastus.

1905.

IV

Suurlakko

Sekasorto.

Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät syksykuut vai kesän kukoistukset? Tiedä en. Nään minä maailman muuttavan muotojansa, ähkyvän, syöksyvän, sortuvan. Karaistuuko kansa?

    Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
    ajan saranat kääntyy.
    Suomi on synnytystuskissaan,
    vuotehellaan vääntyy.
    Kuoleeko vanha kulttuuri?
    Tulleeko uusi esiin?
    Mennyt on soitto muruiksi
    syviin sydänvesiin.

    Uudet ainehet pulppuaa,
    uudet virrat vyörii.
    Joukot sankat johdon saa,
    hälisee ja hyörii:
    voima terve temmeltää.
    Pimeys ympäri uhkaa.
    Onneton, joka jälkeen jää!
    Pian on vaan pivo tuhkaa.

Näen minä nousevat tulvaveet, tunne en kevättuulta. Lieneekö kullat loppuneet auringolta ja kuulta? Lie tää syksyn myrskyä vaan; perästä halla hiipii, peittää virrat, kattaa maan, kukat kedolta riipii.

Hyvästi haaveet ja kukkaset, terve aika karu, hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.

Astuu miehet piilostaan raa'at niinkuin rauta, ratkaisevat raudallaan, missä ei aatos auta. Tulleeko hurjat huhtikuut taikka talven puhteet? Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut, kätkee kaikki suhteet.

Kiitos, Jumala julkinen, että mun elää annoit ajassa suurten aaltojen, kaukaa vaikka kannoit! Vaikk'et voimaa suonutkaan minulle miesnä kuolla, anna voima astumaan elämän myrskypuolla!

Uran-uurtajat.

Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät, ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omatunnot kovat.

    He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
    ja harva vuoren alle edes ehtii.
    He haaveksivat ruusuja ja saavat orjanokaa,
    mut metsä heidän mentyänsä lehtii.

    He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
    ja ajan uuden aivoja he kyntää.
    Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,
    he horju ei, he torju ei, he ryntää.

    Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
    ja sortuvat soihin pitkospuiksi.
    Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
    ja kumartuvat kunnioitetuiksi.

    Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
    enkä tahdo heidän taskujansa taata.
    Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
    ja ukontulet viileksivät maata.

Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!

1905.

Kansan henki.

Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi teljet tehdä sille? Metsä liikkuu, manner järkkyy, jyskää Suomen suuret järvet, merta kohden virran vyöry, kansan kulku vapauteen.

Suolla syntyi suomalainen, kasvoi luona hallan harmaan, korpihongat kehtovirren lauloi mieliin maamme lasten; eipä kuollut kansa, vaikka tahtoi tappaa vieras valta, hirsipuutaan kirjaelee niinkuin nuori Kullervo.

Havuiselta vuotehelta havahtunut seisoo Suomi, viha karsas kulmain alla, sydämessä synkkä kosto, vielä viittaa entis-yöhön otsallansa orjan merkki, räiskyy raivo hedelmätön, katajainen karvaltaan.

Monet kansat parhaat pelkää: "Tuonko oisi maassa mahti? Silloin raukee raunioiksi kaikki valon valtalinnat. Tuo jos lait laatii täällä, silloin sortuu kaikki kaunis, kaikki tieteet, kaikki taiteet, vaipuu vuosisatain työ."

Monet suorat henget suree: "Hukkaan tehdään työtä täällä; turhaan tuli kansan valta, jos ei tullut aatos laaja; suotta maan on itsenäisyys, miss' ei mielet itsenäiset; ellei suuruus sydämissä, vähän mahtaa väljät lait."

Monet säikkyy hienot sielut; "Tää ei kansa kansa meidän, kansa pohjantähden alla, jalo, kiltti, kiitollinen, tyyni, vakaa, tuskan-tuttu, joka kaikki kärsii, kestää; tää on raukka, tää on raaka, ruma, tuhma, röyhkeä."

Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut; vaikk' ei kansa kalliolla, unelmoitu urhoheimo, sen on pyhät pyrkimykset elontyömme viitanneet.

Kansalaiset! Suur' on aika, lyödään vuosisatain arpa, minkä tääll' on hengen herruus, onko vapaus vaiko orjuus. Suomi vaatii valkeutta, tehkää pirtit päivän tulla, kansakunnan kulmapaadet synnyinmaahan painakaa!

Raudan synty.

Syntymättä Suomen rauta.

Hettehissä kansan hengen heiluu Suomen malmi melto, aaltoo ponneton ajatus niinkuin ruoste rahkasuolla.

Ken heikon herättäjäksi?

Kevätmyrsky, maiden ryske.

Ken raudan rakentajaksi?

Ajan henki, nuorten airut.

Kuka liekin lietsojaksi?

Suuttumus valon-väkevä.

Palkehien painajaksi?

Kaikki Suomen kansan lapset.

On aika tuonnan aika, hetki tehtävän teräksen, hikipäisen päivän tuska, tuokio väkivasaran, että pois kuluisi kuona, karkenisi kansan hammas, seijastuisi summat aivot, jännittyisi veltto järki.

Miksi rauta raikumahan?

Kun on tarvis työkaluja.

Miksi hirret hilkkamahan?

Kun on kiire kynnökselle.

Miksi lempi liekkamahan?

Kun on kaunis manner meillä.

Viha miksi välkkämähän?

Kun ei kirkas kansan kilpi.

Tuli, kuule poikoasi, Luojan helkka, heimoasi, Ukon tuura, tuttuasi, lastasi sinisalama! Tunnen syntysi, sylistä kirposit ajan emojen, piilit maassa piilokkali kaskien kytösavuna, nousit takkahan talojen, kykenit jo kynttilöiksi, korkenit kokoiksi Herran, helaavalkeiksi virisit, hehkuit kansojen kevättä, suitsuit suurta kukkimusta, niin sytyit sotatuliksi, tuprahdit tulipaloiksi, kylvit jo kyventä kuolon, surman siementä sirotit, raiuit suulla rautamyrskyn, kiljuit suulla surmakirnun: isänmaa nimes ihana, toinen: kansan itsetunto; painu nyt pajatuliksi, sepon suostu ahjon alle!

Kivihiili, Kimmon poika, vanhin vuoren veljeksiä, sysi-hattu, synkkä-hahmo, saalas vaivan vuossatojen! Tunnen ma sinutkin, tuska olet rouhitun rotuni, painama petäjäleivän, sotaratsun sortelema, kiristämä kirkon ruoskan, rutistama ruunun miesten, tammikuussa tielle tehty, pakkaskuussa työlle pantu, teurastettu teuraskuussa, unohdettu kukkakuussa. Kuku nyt kullaisna käkenä, helkä sulka-suitsevana, lieka lintuna pajani, laika lauluni säennä, kuki köyhän pihlapuuna, orjantappura-okana, pistä piikkinä poveni, omantunnon tutkaimena, kerro työtä tuonen-tyyntä, tyytymystä, täytymystä!

Panu, poika aurinkoisen, päivän paistavan jumala, leppeämmän hetken herra, laupiaamman tunnin tuoja! Kuule särjetyn säveltä, rikkipiestyn pilpatusta, kansan kahtia menevän, heimon hurja-huudollisen, joka ei seisonut surussa, ei elon kohluissa kohonnut, painui maahan martahana, poistui oikean poluilta! Anna päivä armautta, anna viikko viljelystä, anna vuosi auran tointa, kausi kaunista keseä, saisi korret korttumahan, nuorten varret varttumahan henki uusi heilimähän, aika toinen alkamahan, taisto kaunis kaikumahan, kansanvalta vankumahan, söisi Suomi selvän leivän, jäisi peuroille jäkälä!

Niin kuule, nimetön Luoja, tule, Suuri Tuntematon, uskonnottoman unelma, ihanne ivailijankin! Tule myrskynä mereltä, mailta pilvenpatsahana, jyskä tuomion jylynä, valka maailman valona, tapa tauti juurta myöten, pahan syyt syvältä kynnä! Tyydy työmiehen talohon, katso päälle päiväläisen. loiselle enemmän loista, lohduttele muonamiestä, myös mene mäkitupihin, tule työpajan tomuhun, suorenna selät kumarat, suorita parempi palkka, sulje kurkku kukkarolta, anna ääni ihmiselle, irroita ajatus mykkä, päästä päähän neuvospöydän, kaitse maata kansan kautta, maa on tehty kansan tautta.

Mitkä äänet oudot yössä?

Kaadetahan kirkon kukko.

Mikä pauhu parsikossa?

Kohoavat koulut toiset.

Mikä terhen päivän tiessä?

Pääty, pöyhkä virkavalta!

Miksi tanhu taivahilla?

Maan on varjeltu vapaus.

Näen minä ajan tulevan; kasvavi saloilla Suomen kansa kuin teräslepikko, rautatammikko tanakka, tuhatpäinen peitsilehto, päivässä välähtelevä, härmässä helähtelevä, soinnahtava tuskan tullen, heilahtava hetken tullen, käypä kuolohon hymyten, kuurassa urosten parrat. Seisovi selillä Pohjan vartio vilun-väkevä, Lappi talven-taiallinen, Turja turman-luottehinen, tunturi revontulinen, lonka Louhen-poiallinen, kappa hyytä hartioilla, purnu lunta päälaella.

1905.

Lex.

1.

Suomen säädyt.

    Vanhan valtion murene,
    yhteiskunnan kulmapaasi
    Suomen säädyt, maan perustus.

    Varrotte vakavat niinkuin
    Luther Wormsissa.

Odotus ei kevyt, kesäinen aamu, ei syksyn pimeä puhde: tyyni Suomen talvipäivä.

"Tässä seisomme."

Takana seisovat sadattuhannet, isät mennehet manalle, sukukunta syntymätön.

Miksi maassa mielten myrsky?

Sana Suomen on sanottu.

22. II. 05.

2.

Oikeus.

Ei viha rakenna eikä rakkaus.

Rakentajamme olkoon Oikeus. Opasta tääll' ei toista taivasalla.

Ei anna anteeksi elämä, älköhön inehmon lapsi, luonto tyynnä tuomitsevi, tuomitkoon inehmon lapsi niinkuin vankka vaskivuori taikka tunturi jumalan.

Soisin Suomen miehen mielen: ankara ajatuksissa, tosi työssä, toiminnassa, vanhurskas viholliselle, vakavanha ystävälle, leppymätön, lahjomaton, oikea itsensä edessä.

1905.

3.

Tietäjän näky.

Nukkui maa.

                Tohahti tuuli,
    heräsivät henget kaikki.

    Mutta myös viha virisi:
    "Kostanko isien kohlut?"

    Torattihin, taisteltihin.
    Taivas sees, siniset järvet.

Myrsky mylvähti.

Jyristen suistui puut pihoilta Suomen, kaatui vallan kukkuloilta.

    "Hei", sanoi katajan henki,
    "Minä itse Suomen suurin."

Taipui tuulet taittumatta.

Niin välähti veljesvaino.

Suot savusi, tiet tihusi, kärysi katajamieli.

Pitkä yö.

Sarasti.

Poissa oli orjat, herrat.

Kukki mieli vain vapahan miehen, henki hongan lakkalatvan: "Kansan valta kansan maassa".

5. III. 05.

4.

Yö.

Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa.

Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan, kautta myös kotitupien.

Niin tuli pilkkoinen pimeä.

Yö yli kansojen.

Kamala tähdetön, tuleton, tuima, alkusyö maailman, rajaton, pyhä, suuri, synnyttävä.

Ajan uuden alku-äiti.

Seisoi kaikki kansakunta idän yössä ankarassa, seisoi työ, elämä, askar, aika, aattehet inehmon; sydän tuskin sykki, keuhkot tuskin henkeä vetivät, vain veri suonissa punainen soitti suurta luomisvirttä.

Niin hiljaa sarasti päivä.

8. XI. 05.

5.

Kansalliskaarti.

Tiedän kaartin kansallisen; kaarti kulttuurin.

Sotivat siinä kuollehet, elävät, kaikki vallat valkeuden.

    Tunnuslause tuo väkevä:
    "Sota on soipa hurmeheton
    juurella Jumalan tammen!"

Miekat maan alta helähti, toiset paistoi taivahalta, maan päältä elävät iski, vainajat tuvilta Tuonen.

Se oli kaarti kansallinen, armeija alinomainen.

6.

Suomen vaakuna.

Liehui päivän Suomen lippu.

Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa kansan marraskuisen.

Kuulin leijonan puhuvan, jalopeuran peljättävän: "Oikeus on nimeni. Missä loistan, leimuaa sydämet, kaikuu kansojen vapaus, Magna Charta kansalaisten."

Miksi käyt terällä miekan?

"Koska kaatui Suomen sorto."

Miekan toisen miks ylennät?

"Koska on yöstä tähti noussut, viitta veljesten välille."

Mikä on merkki meille?

"Suomen suurruhtinaallinen vapaus."

Ääni ärjähti, jyrinä täytti kaiken taivonkannen, pilvet pohjolan repesi, hehkui Suomi suurna kerran.

Päivän liehui Suomen lippu, kukin itsensä unohti, se oli juhla kansan kaiken.

Mutta vaipui vaakunamme: se oli alku arkipäivän, kyntö pitkän, kyisen pellon.

12. IX. 05.

7.

Leo Mechelin.

          Motto:
              "Tulee mies meren takainen,
          ei tule turpehen alainen."

    Tunto tyyni, kunto kirkas,
    toimi, tarmo taipumaton,
    Suomen oikeuden soturi,
    Suomen kaunis kansalainen.

Terve, terve!

Ei Sinulle suonehet korkeat jumalat tyyntä juoksua elämän eikä merta aallotonta; antoivat väkevän virran, kosken kuohuvan, kivisen, hyrskyt hyiset, pilvipäiset, pärskyvät, pahat kurimot: viskoivat venettä, miestä, eivät visko miehen mieltä.

Niin koitti kultainen vapaus.

Seisot Suomen kalliolla nyt kuin lakkapää petäjä suoraselkä, tuulten tuttu.

Katsoi kansasi Sinuhun; oli kaikki kallis saatu, pyhä taisteltu takaisin, painoi yksi aatos ange: "Vielä ei kaiu kansan kieli, kansan kieli, kansan mieli, laki jäykkä, järkkymätön, Suomen suuressa salissa."

Katsottihin, kuunneltihin.

Niin Sinä äänesi korotit, kaikui kaunis Suomen kieli; niin Sinä askareet alotit, alkoi kaunis kansanvalta; niin Sinä suuntasi osotit, oli suunta selvä, suora; astuit päähän Suomen pöydän, vuoret Oikeuden jyrisi.

Ajan kääntyi kirjanlehti, kävi kansassa humaus.

4. XII. 05.

8.

Moskova.

Runon raikui kultakannel; "Mitä on myrskystä sanojen, kun soi kansan myrskykellot!"

Vastasi verinen hanki, hukat huuti Moskovasta: "Ruoskikaa runotkin kaikki, sana tuo tekojen myrskyn."

Helkkyi haavehen hopea: "Mitä on usko suurten unten, kun soi kansan kuolinkellot!"

Tykit Tuonelan jyrisi, hukat huuti Moskovasta: "Murtakaa unelmat kaikki, usko on pohja uuden polven."

Vihan vankui vaskikannel: "Mitä on rinnan tuskat, riemut, kun soi kellot keski-öiset!"

Paukkui pakkanen arojen, hukat huuti Moskovasta: "Tappakaa sydämet kaikki, sydämistä päivän synty".

Senp' on sai sanoneheksi: kirkot Moskovan kimalti, humahtivat huomenkellot.

1906.

Kansan valta.

Kansan valta kaikkivalta, Suomi yksi yltä, alta, kansan kieli, kansan mieli, valtioiden valtapieli, seisoo Suomi niinkuin vuori, Suomi vanha, Suomi nuori.

Kauan torkuit talven unta, Väinön vanha kansakunta, jouduit vieraan vallan alle, vierahalta vierahalle, voudit sorti, saarnas pappi, mutta paisui kansan sappi.

Humahtivat suolla hongat, halkes pitkät pilvenlongat, kuulkaa, Suomen korvet ryskää, metsä liikkuu, linnat jyskää, lähtee karhu piilostansa, ärjähtää jo astuissansa.

Syntyi Suomi toisen kerran, varttui kansa kahden verran, päätyi päivä myrsky-yöstä, voitto vuosisatain työstä, vaikk'ei vielä vapaa maamme, rauhan askar alkakaamme.

On nyt tehty ensi rynnös, vartoo vainiolla kynnös, viljelyksen tie on taattu, vaan ei roudan valta kaattu, väijyy väkivalta suolla, sorto uhkaa ulkopuolia.

Rahtianne maassa kielet, monianne miesten mielet, sattuu sana yksi: Suomi, silloin vettyy silmäluomi, muistaa joka äiti lastaan, liekkaa liesi lämmin vastaan.

Siniselkä siellä täällä, niitut alla, pellot päällä, kaivonvintti, viiri, talo, vaara vankka, synkkä salo, sorsa saunan eessä, lahti, saaren takaa airon tahti.

Ken sen kesätyössä eli, hälle autuus hämärteli, on hän outo maailmalla, vieras vieraan orren alla, palaa povessansa soihtu, leimuavan lemmen loihtu.

Tääll' on koti, täällä kehto, taistotanner, hautalehto, tääll' on isän, äidin maasi, Suomi, Luojan laulupaasi, saattaa päivä pilven alta sanat Suomen jumalalta:

"Laki, turva miehen, naisen, vapaus kansan, kansalaisen, ihmis-arvo maassa mahti, kansan valta kansan vahti, maa ei orjan eikä herran, mutta heimon vapaan kerran."

1. VI. 06.

V

Toiset routavuodet

Lapin tarkka.

I.

    Tuikkii tähdet pääni päällä:
    ilta lie vai aamu täällä?

    Kulkee mailla kukkalemut:
    syksyn lie vai kevään kemut?

    Häilyy kuutamossa huntu:
    elämän vai tuonen tuntu?

    Kova kaikuu kannel ajan:
    alkajan vai lopettajan?

II

    Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
    katson noidan kaukoputkin.

    Katson vanhat, katson nuoret,
    monet raukat raakunkuoret.

    Miss' on helmi heimon surun?
    Tuolta täältä löydän murun.

    Nää en ehjää enkä pohjaa.
    Hetken oikku kansan ohjaa.

III.

    Puhuu tähdet päällä pääni:
    "Auringon on kuultu ääni.

    "Kesää kohti kuljetahan
    puhki takatalven pahan.

    "Elämään on miete mielten
    kautta kuolon pihtipielten.

    "Alkamaan on auki rata
    Suomen valtaa valoisata."

IV.

    Yhtä tutkin, etsin tuota
    Suomen suuren valtavuota.

    Eikö saa jo ilmi sana,
    Lapin loihtu laajempana?

    Tummempana Turjan mahti,
    vankempana vuorten vahti?

    Rohkene jo Suomen rotu,
    omaan vapauteensa totu?

V.

    Puhuu tähdet päällä pääni:
    "Vapauden on kuultu ääni.

    "Ilta meill' on muukalainen,
    aamunkoitto kotimainen.

    "Täyttyy vuosisatain takaa
    kansan haave harras, vakaa:

    "Olla kerran oma tupa,
    siinä oman onnen lupa!"

VI.

    Kevähästä kertoo taivas.
    Maa, mik' on sun syksyvaivas?

    Kohti länttä, kohti itää
    Suomen suuren seista pitää!

    Kesken kahden vieraan verta
    tohdi itses olla kerta!

    Kahtianne kalvan hurma
    tai on tullut Suomen surma!

VII.

    Huokaa maasta Mannun henki:
    "Tunnen opetuksen senki.

    "Oli aika unelmoida,
    ois nyt tehdä, oisi voida.

    "Olla verin, olla vastoin,
    mitä taatot hengen taistoin.

    "Suora oisi suunta ajan,
    vaan on Suomen sielu hajan."

VIII.

    Yhä tutkin, etsin, kysyn.
    Epäilyksen lasna pysyn.

    Miss' on suomalainen aate,
    on kuin yllä lainavaate.

    Missä suomalainen veri
    siinä ajan henki eri.

    Turhaan katson kansan pohjaan.
    Oman tieni itse ohjaan.

1908.

Maan hädässä.

Hymni.

Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta kansakunta ijäisestä itsestään.

    Uusko uhkaa Suomen surma?
    Taasko tarpeen mahti maan?
    Tulkoon turma
    taikka hurma,
    kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta, miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.

28. II. 10.

Suora sana.

    Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
    jota omat koirat ja vierahat syövät,
    kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
    aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,
    sulleko soisi nyt soittoni kieli?
      Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

    Aika, sa ankara, hallainen, nurja,
    aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,
    hetki ilman intoa, hengen aateluutta,
    arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,
    sulleko kaikuisi sieluni soitto?
      Ei! — — Sinä soitat. — — Sun on täällä voitto.

    Europa, kaukaa katsova meihin,
    maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,
    Englanti, lain koti, yksilön suoja,
    Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,
    teillekö laulaisin taakse taivonrannan?
      Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

    Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan,
    suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,
    vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,
    synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:
    — — Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.
      Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

    Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
    Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
    Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
    polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
    Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!
      Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

    Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,
    missä se soi, siellä sykkää sydänveri,
    siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,
    kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa;
    — — — Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha.
      Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

    Ei ole taistoa, missä ei miestä.
    Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä,
    aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima,
    outo jalon ylpeys, elonriemu reima.
    Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?
      Orja, olet kytketty maahas ikijuurin!

    Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,
    kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,
    kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,
    missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli…
    Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani,
      ethän ole emintimä, olet oma maani.

    Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,
    meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,
    meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,
    muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:
    Ihmisyys! Ihanteet!… Ei, en viitsi, jaksa.
      Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

    Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
    Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä?
    Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?
    Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?
    Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?
    Sanokaa! Ja hälle kaikki kannelniekat soittaa.

    Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan
    täten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan.
    Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä
    tuloksista vaikk'ei koskaan valkeneisi yönsä.
    Tehköön, mit'ei tekemättä jättää voinut! Hälle
    hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.

13. XI. 10.

Karjalan kannas.

Uudenkirkon ja Kiven- navan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

27. VIII. 11.

Vapaa mies.

Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: "Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein." Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.

1911.

Uusmaalaisten laulu.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon!

Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolta Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen; Suomen vapauden!

1911.

Viipurin vartio.

        Motto:
          Siellä on vapauden haaveilo haikein,
        missä sen puolesta taisto on vaikein.

Suomen lukkona vanhastaan, vieläkö varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.

On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.

On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi, juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.

On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?

Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.

14. IX. 1912.

Mies mieheltä.

Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.

Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.

Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun — se tuska tuimin lie.

Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio, Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen, tai surma Suomen vei!

Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää ja eestä maan käy vankilaan — ken silloin kylmäks jää?

Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.

1913.

Magna Charta.

1863-1915.

          Tuo tottako ois;
            oli meillä kerran kansa,
            vapaa kansa vallassansa,
    ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
    Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
            mi suureksi tullut
            on vuoksi sydämensä
            ja suuren lempeytensä
    ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
            Tuo tottako ois?

            Ei olla se vois;
            näät silloinhan oisi
            olot kaikki täällä toisin
    ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
    ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
            esivallan teot hyvät,
            ja häirinnyt mikään
            ei täällä ijäst'ikään
    ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
            Totta olla jos voisi

            Ja maahanko ois
            myös Magna Charta luotu
            ja tänne vapaus tuotu
    esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
    Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
            ois sitä yltä, alta,
            ja laki yksin täällä
            ois ollut vallanpäällä
    ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
            Se tottako ois?

            Ei olla se vois;
            näät silloinhan täällä
            ois turva tuulissäällä
    ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
    kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
            se on kuin kaunis taulu,
            mi sydämiä syttää,
            mut murhemielen jättää —
    ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa.
            Totta olla jos vois!

            Josp' uskoa vois,
            maan hallitus että ois vielä maan hyöty
            ja että vapaus lyöty
    vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
    ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
            jot' ei loukkaisi kukaan,
            joka on omatunto,
            on esivallan kunto,
    ja että ajantieto löis sydämien tahtiin!
            Josp' uskoa vois!

            Olot täällä toisin ois,
            ois Suomi suuri, vankka,
            ois vartio sankka
    ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
    Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
            ne vienehet ovat
            tuon meiltä lapsen-uskon
            ja elon aamuruskon
    ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
            Josp' uskoa vois!

1913.

Joulu Krestyssa.

Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka äkkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.

    Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
    taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
    ja maammo muistaa monet joulu-aatot,
    kun kukki itsellekin ilonpuu.
    Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!

    Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
    Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
    sanoa — sana kuink' on arvotonta! —
    ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
    ja virkkaa voisi en mitään.

    Ma tiedän; tunteet politiikan vaa'ssa
    ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
    Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassa
    nyt liiku, ei meist' ole elämähän,
    vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.

    Ja lapset, joill' on onni olla heidän,
    te saitte muiston kadehdittavan,
    tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
    sen isät loivat yössä vankilan,
    ja huonommat liene ei pojat.

    Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
    Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
    Iloa eikä itsetunto loisi,
    me että kunnon kansaan kuulutaan?
    Ja siitä me kiitämme heitä.

    Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
    On heillä sentään jouluseuranaan
    se hyvän omantunnon vankka oppi,
    joll' on he nostanehet Suomenmaan,
    kun meilt' oli usko jo mennnä.

    Palavat heille kaikki kynttilämme,
    jokainen kuusi heille kumartaa,
    soi syvimmällä meidän sydämissämme
    kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
    Mut kunnia, kunnia heille!

20. XII. 13.

Hautaus.

    Eellä ensin risti puinen,
    sitten pappi partasuinen.

    Sitten ruumisvaunut, sitten
    lyhyt seura saattajitten.

    Sekin kylmä, virallinen,
    vaikka varsin toverinen.

    Soittokunta sotilaita!
    Ken nyt matkaa kuolon maita?

    Painettien kylmä kärki
    vastaa, jos ei keksis järki.

    Kuka? Yksi miljoonista
    valtakunnan kasarmista.

    Puhuu tuima pohjatuuli,
    siintyy soittajankin huuli.

    On nyt aamu uudenvuoden.
    Tuonko tuli myötään tuoden?

    Näky vaiko vertauskuva?
    Ei! Vain taulu unhottuva.

    Hautaa vain nyt valtakunta
    poikaa kesken pohjan lunta.

    Nimetöntä, suurta lasta
    kivääriä kantamasta.

    Marssimasta maita, soita,
    elon lyhven louhikoita.

    Vierryt lie hän venäjältä.
    Täällä päättyi päivät hältä.

    Kuka? Yksi miljoonista
    takin harmaan kantajista.

    Niistä, joiden hartehilla
    mahti maan on mahtajilla.

    Soitto soi niin suruisasti.
    Katson kadun päähän asti.

    Itkettäis, jos ilkeis. Huuli
    vavahtaa, käy pohjatuuli.

    Siittää sydän mieltä monta,
    rakkautta rajatonta.

    Myötämieltä miljoonien
    lumen alle painuvien.

Uunnavuonna 1914.

Kansalaisseppel.

Leo Mechelinin muistolle omistettu

    Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
    otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
    sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
    koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
          Myrskyssä seista hän tahtoi,
          taistella tohti ja mahtoi,
          työmies kuin ei kukaan,
          johtaja, tempaaja mukaan,
          mestari muodon ja sanain,
          kyntäjä valtaisten vanain,
    hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
    voi vieläkin muistella vapauttansa.

    Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
    kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
    kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
    kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
          Korkeinna kaikista muista
          kumpunsa kunniapuista,
          myrskyt kun mylvii ja raastaa,
          puu yhä oikeuden haastaa,
          laulaen lain ikikieltä,
          miettien sankarin mieltä,
    Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
    voi vieläkin toivoa vapauttansa.

    Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
    kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
    kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
    kolme miljoonaa oli sankarin seura.
          Sortajan suut hän suisti,
          kaukaiset maat hänet muisti,
          muodoissa lempeetä, mutta
          aatteissa karkaistunutta
          poikaa pohjolan peräin,
          miestä miekankin teräin,
    Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
    voi vieläkin vannoa vapauttansa.

    Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
    raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
    kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
    mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
          Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
          Tuomiopäivän on koitto!
          Nousevat paatiset parmaat,
          veisaavat vainajat harmaat
          voittoa Väinölän rantain,
          urhoa kilvellä kantain,
    Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
    voi vieläkin leimuta vapauttansa.

26. I. 14.

Vapaus.

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.

Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, koska heilii vapaa henki alta Suomen surujenki.

1914.

Neljäs käsky.

Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.

    Kaukana, kaukana
        kansan on syntymäjuuret.
    Tuskin isää, äitiä
        muistavi kukaan,
    varsinkaan jos ei
        ole olleet ne suuret,
    jos eläneet vain korvessa
        kontion mukaan,
    Kaikk' unohtuu;
        myös kansojen kauneimmat virret.
    Pois lahoaa
        kodin yhteisen korkeimmat hirret;
    jäljelle jää
        vain vaistojen yhteisten touko,
    Väinölä, jonka ei urhoa
        ampune Jouko.

    Korvesta tultiin,
        kuultihin myös kodin kuusta,
    kauniimpaa ei laulua
        laulettu koskaan;
    ei runo raiu
        nyt pyhän pihlajan puusta,
    raikuvi myrskyjä
        rautaisen vuossadan, joskaan
    emme me ijäti
        inhasti uskoa saata,
    ettei kauneus
        kerran kaitsisi maata,
    sois pyhä virsi
        vieläkin henkisen mahdin,
    sois yli tykkien jyskeen
        ja ratsujen tahdin.

    Untenko kansa?
        Siinä me uskossa kuollaan.
    Ei meitä auta
        höyry, ei sähkö, ei lento.
    Siinä me surraan,
        siinä me huomenet huollaan,
    siinä on myös vesa toivomme
        kultainen, hento.
    Muistako sitten
        jälkehen jäänehet liemme
    vai muut meistä,
        sen uskon me hautahan viemme;
    ei sovi ihmisen
        olla ihmisen herra
    muulla kuin hengellä vain,
        kuin Väinämö kerran.

    Hulluuden kansako?
        Sitten on elo turhaa!
    Sitten ne harhausi
        taatot ja taattojen haaveet!
    Mutta niin kauan
    kuin on väkivaltaa ja murhaa,
        kulkeva haudoilla
    on esikansamme aaveet,
        etsien vieläkin
    virttensä armasta aikaa,
        lempeyttä luonnon
    ja tahtonsa valtiastaikaa,
        soittaen korviin
    maailman mahtavienki
        korkeutta, jolle
    outo on tään ajan henki.

Kaiken kansan laulu.

(Kantaatista "Väinölän väki").

Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!

    Raikuvat tornista torvet,
    vastaavat Väinölän korvet:
    Suomea suojelemaan!

    Vaarassa on kotikieli,
    on laki oikeamieli,
    on isä, äiti ja laps!

    Katso, jo rientävät uuteen
    kaikk' asevelvollisuuteen,
    vanhuskin harmajahaps.

    Vaarassa on suku Suomen!
    Koita ei konsana huomen,
    voiton jos saa vihamies.

    Vartion hetki on lyönyt,
    vaikea eessä on työ nyt,
    tiedätkö paikkas ja ties?

    Vaarass' on valtion pylväät,
    toivomme, muistomme ylväät,
    viljelys vanhempien!

    Haihtuvi haavekin orjain.
    Maailma on oma sorjain,
    valpasten, vapaiden!

1914.

Airut.

    Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
    uros rientävi raisulla ratsullaan.
    — "Mihin kiire sun, mies?" — "Minä viestiä vien."
    — "Kuka itse sa oot?" — "Joku joukosta lien."

    — "Mihin? Mistä?" — "Ma tiedän vain matkani pään,
    kun joutunut muuta ma en kysymään,
    ma tehtävän sain, polun äärettömän,
    näet kirkkautta kohti mun kiirehtivän."

    — "Ja matkasi milloin jo alkanut on?"
    — "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!"
    — "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?"
    — "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!

    "En tahdo, en voi epäonnistua!
    Ma tiedän, mun viestini turvaa mua,
    se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat
    mun kanssani maailman kansat ja maat!"

    Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy,
    Mut kansassa synkeä kertomus käy,
    hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys,
    ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!

    Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin
    jo vapauden virsiä veisattiin.
    Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!
    Hän vain oli ajatus alkavan työn.

    Mitä miehestä muuta ois virkkaminen?
    Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen
    yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen,
    pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.

Syksyllä 1915.

Suomen päivä.

Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.

Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut haipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.

21. II. 17.

Suomen linna.

Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: "Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!"

Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: "Siispä saamme nyt tapella!"

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: "Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!"

Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turja tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: "Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!"

Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: "Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!"

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: "Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!"

Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paikkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: "Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!"

Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: "Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?"

Puhui kannel puusta tehty: "Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun."

Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan.

    Kaikui mahti maan povesta:
    "Nyt me nousemme, tulemme,
    nyt on hetki Päivän heimon!"

    Toinen raikui taivahalta:
    "On nyt hetki Hengen iskun,
    tuokio valon vasaman!"

Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: "Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?"

Jumahti Jumalan kannel: "Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!"

Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.

25. II. 17.

VI

Vallankumous

Vapauden virsi.

Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.

Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?

Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?

Kaikuu hurraahuudot vastaan: "Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!"

Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.

    Raikuu miljoonitten mielet;
    "Vapaus, vapaus! Etkö usko?
    Palaa idän ilman pielet,
    hehkuu ajan huomenrusko!
    Pestään jäljet veljesveren,
    koittaa päivä meille, muille,
    rantaan Tyynen, Mustan meren,
    Väinän, Vienan virransuille!"

Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk'on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:

"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.

"Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.

"Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta."

Vastaa riemun raikahdukset: "Eikä muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä."

Jop'on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.

21. III. 17.

Juhlavirsi.

Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.

Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai: me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!

Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?

25. III. 17.

Pekka Svinhufvud.

Hän tuomaripöydästä vietiin pois — hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.

Hän tuomaripöytähän istuu taas — mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.

Kun tuomaripöydässä istuu hän — ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden — valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.

Kun äänensä tuomaripöydästä soi — liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen — niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.

Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.

31. III. 17.

Vapaa Viro.

Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!

Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki, maata vieras valta polki.

Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.

Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.

Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.

Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.

12. V. 17.

Terve, Ukraina!

Terve, Ukraina! Kunnias soikoon, huutona huomenen valkenevan! Voimasi, lempesi leimaus voikoon vaatia, laatia maan vapahan! Uljas Ukraina! Nyt älä horju! Kerran se koittaa kansojen koi. Tyynenä, vankkana vaarasi torju, tai jos on tarpehen, niin salamoi!

    Kaunis Ukraina, kansojen suola!
    Sulla on lippu ja meillä on tie.
    Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
    myös Viro, Lätti ja Liettua lie.
    Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
    itse jos toivot ja tahdot sa sen.
    Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja
    kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee! Väljinä välkkyvät virtaisi suut, vapauden purppurakukkihin puhkee Mordva, Grusinia, Permi ja muut! Hetki on Venäjän heimojen nousta, katkoa kahlehet tsaarien yön. Loista, Ukraina! Jännitä jousta, valkaise tie tasavaltaisen työn!

29. VI. 17.

Suomen partioväen marssi.

Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun varhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.

Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.

Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman ranta raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.

1917.

Vapaa kansa.

    Pantu on kruunu kansan päähän.
    Tokko kansa sen kantaa voi?
    Torvi on soinut myrskysäähän.
    Kuinka nyt kulkijan sielu soi?
    Uskoa uskaltaako?
    Vapaa Suomenmaako?
    Eikö konsana enää täällä
    vieras valta ois vallan päällä,
    eikö sorto, eikö surma?
    Oisi silloin onnen hurma!

    Saatu on valta kansan käteen.
    Kuinka kansa nyt käyttää sen?
    Sammua antaako aamunsäteen?
    Vastaisuus pian näyttää sen.
    Sammua veljesvereen?
    Kolkkohon koston mereen?
    Vaipua aaltoihin vihan ja vainon
    oman nyt onnen ja vallan painon?
    Helpompaako orjan olo?
    Kuole silloin, kansa polo!

Kuole kuin koira kunniatta! Pohjan hankihin hautas luo! Hautavierahat kutsumatta sulle tundrojen tuuli tuo. Peittävät unhon nurmeen veljesvainon ja hurmeen, kaartavat kumpua karhu, hukka, vaan ei ykskään kaunis kukka, paikkaa kansan kuolleen, huoanneen ja huolleen.

Itkee kulkija itseksensä. Eikö aika nyt auvon ois! Tuska ja häpeä sydämehensä hiipiä ehti, ei lähde pois. Suomen kansako vapaa? Ilman ihmistapaa, vailla kuntoa kansalaisen, kunniaakin jo miehen, naisen, lauma laaka, rahvas raaka! Tuolleko lain ja vallan vaaka?

Pantu on kallis kansan päälle. Tokko kansa sen kantaa voi? Ihana uskottu itsekkäälle, siksi säikkyen kannel soi. Eikö se särje sitä? Mitä se tietää, mitä vapaudesta, min valtaviirin varjelus vaatii urhopiirin? Eikö parhaintaan se parjaa, kaikkea, mi tääll' ei karjaa?

Soinut on torvi myrsky-yöhön, Kuuleeko kurja joukko sen? Kutsunut kaikki yhteistyöhön, vaatinut nuorelle valkeuden. Vaan on vapaus turha, missä vain rikos ja murha turvatut on ja rosvot, roistot, pala ei kalleimmat kansan loistot, hehku vapaan hengen kärki, juurru järjestys, ei järki.

5. I. 18.

Tumma päivä.

Tumma päivä, tuskan päivä, koska kattoi hurmehäivä Suomen miesten selvän kunnon, oikean ja väärän tunnon, koska herjaan heimo ryhtyi, ryöväreihin orjat yhtyi, kutsui maahan kuolon, hallan, kaasi kauniin kansanvallan juuri tuolla tuokiolla, jolloin täytyi yhtä olla, koska koitti hetki kerran, huomen heljä kansain Herran.

Muisto murheen, muisto murhan, koska tähden kaunan turhan Suomi suistui veljesvainoon, paadenpaksuun syiden painoon, kyntämättä pellot jäivät, räiski täällä ryssät räivät, mustemmaksi heimo muuttui, järjestys ja järki puuttui, loppui leipä, miesten mieli, vaan ei hulluus, hurja kieli, sikskuin sortui lailla martaan maahan haaveet kansan hartaan,

Heimo hallan, heimo roudan, tuttu tuulen, tuiskun, poudan, ei ne koskaan koita sulle, kovan onnen koetellulle, taivasvaltain tanhujuoksut, päiväkumpuin kukkatuoksut, hinnat raskaat saat sa maksaa, minkä Suomen selkä jaksaa, koska järkes peitit pilveen, tautta turhan, inhan ilveen, tartuit raakaan surmarautaan, astuit parhaan aattees hautaan.

Eikä koskaan koita sulle, Tuonen herran tuiretulle, suurten kansain hetket suuret, sull'on suossa henkes juuret, siell'on kylmä, siell'on kalma, sieltä huuruu Tuonen talma, vaikka saisit maankin vauraan, ellet itse käyne auraan. siirry tiedon, taidon kuokkaan, kasvatuksen kansanluokkaan, kuin on tehneet heimot toiset, kunnokkaammat Kullervoiset.

Katso: vieraat kenttäharmaat, muille yrmyt, meille armaat, maasta mielten, maasta miekkain, vaan ei veljeshurme-hiekkain, täytyi nousta Suomen rantaan, vuotaa vertaan Suomen santaan, ettei suistuis kansa surmaan, hirmuvallan vauhkon turmaan, että ääriin Pohjan jäiden pääsis henki tähkäpäiden, päivä ihmisyyden uskon kautta kauhun, sauhun ruskon.

15. IV. 18.

Valtakunnan marssi.

Suomen armeijalle omistettu.

On Pohjan porteilla maa ja kansa, se nostaa hallaiset hartiansa päin Turjan tähtiä, Ruijan rantaa, se Kuolan, Aunuksen kuormat kantaa, mut kuullen Inkerin itkut armaat, sen tuskaa paukkuvat paadet harmaat.

Löi leimaus ääriltä talven taivaan, se sattui kahlitun kansan vaivaan, nous Suomen valkea valtakunta kuin korven kontio kesken lunta, kuin jättiläisenä jään ja hallan nous maasta armeija kansanvallan.

Vaikk' on sen astala armain aura, kun lyö sen kalpa, ei kansat naura, kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön, käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön, ja kaikki kaikuvat kirkonkellot, kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.

On kunnon, kunnian tiestä selko, kun tiedon alku on Herran pelko, lain mahti maanpatot laumat murskas, työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas kuin ristiretkien rautaratsaan tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.

Se soip' on vuossadat kansan suulla mi kuultiin kummalla toukokuulla: on Vapaus saapunut valtaviirein, se maahan marssii jo joukoin kiirein, sen torvet raikuu, sen rummut jyskää, kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.

Nyt nousee kiitokset kansan hartaat, kun välkkyy väljemmät vetten partaat, jo nurmi nousee, jo viita lehtii, nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii, ja niinkuin unta me näimme lassa maa seisoo sankaripurppurassa.

Sen henki heilivi aikaa nuorta, sen kanta kalskuvi alkuvuorta, ei järky Jäämeren myrskyin myötä, sen uhmaa urhous tundran yötä, miss' saartaa Aasia ankarinna, on lännen lukko, on Suomen linna.

15. V. 18.