The Project Gutenberg eBook of Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta, by Ludwig Anzengruber

Ludvig Anzengruber (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v. elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi kirjalliselle alalle ja — näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori" vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia, runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan poliisilaitoksen kirjurina.

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA

Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.

Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte. Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään, Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan. Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.

Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen, — hän lupaa kultaisia vuoria, — arpajaisista toisensa jälkeen, houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa: "Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle, toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt eliniäkseen.

Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin, Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.

Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin; sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta vanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun hänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku. Tästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän oli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja rappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän asioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi niitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella aita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle kunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti, elätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin, enimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran maankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri tietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin majassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun hän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori isäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he olivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.

Mutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi ei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin siellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen, mutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt missään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta kysellä, mihin hän oli joutunut.

Seuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko seudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.

Vielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli pois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten täytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko suureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan, jolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.

Lopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat viimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma henkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina rinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut ilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä taivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan. Erääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut metsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma esine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset nauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää jalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset tallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan tielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku taika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta uskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan toiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän huudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.

Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.

Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen, jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin jotakin pahaa — tietämättä mitä — ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa — kentiesi istuessaan tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.

Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut turvassa.

Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?

Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö, joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin, ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?

Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa — se oli nyt kerran heidän virkansa — melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen tapauksen paljastamiseksi.

Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen hakkuussa.

Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua, johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.

Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään, jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei Kirningeriä oikein "miellyttänyt".

Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän, mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.

Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä arvanvedossa voittaneensa.

Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.

Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty? Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan, jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo, joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä takaisin.

"Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."

Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty. Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."

"Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi. Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."

Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea. Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.

Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen, oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!

Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa koputettiin.

Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat vienosti pensasmaiset kulmakarvat.

Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.

Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa onnettomuuteen — ei, Jumalan nimessä — mutta totuutta täytyi jokaisen pitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta, kehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan tietämänsä.

Birkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka ilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta saattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta sitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa, täytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen luontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä maailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle lörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn seurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.

Zacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan hyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli sanottavaa.

Hän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä — "Kotkan" emäntä saattoi sen todistaa — istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger Vinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän — Zacharias — vielä palvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt jauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän oli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. — Birkhoferin muori oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa…

Kyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa kulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä olivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen paikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon syrjästä päin — vain yhden — sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin raskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki hiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi, toinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää kohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä siellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään epäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi huoletonna tietänsä eteenpäin.

Tohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa valalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.

Kysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja — ensin hieman kynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se murhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.

Tohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja astumaan esiin heti kun hän kutsuisi.

Pikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä, mutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin useaan.

Molemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet ruokapöydästään.

Mies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri kylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla ihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä kerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan! Niin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi! Ihmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä suoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan pöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja he pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.

Ja kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja tupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen, valtasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken herkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan hyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan, ja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha, sydämellisistä väleistään vainajan kera.

Ja nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani lusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.

Hänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli hyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. "Olitko taas sellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden kupin?"

Silloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: "Tämänpäiväistä ravintolassa istumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta penniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä — Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen — kaikin tavoin ylistääkseni hänen kuoltuaan."

"Kauniisti tehty, eläessään et hänelle sanonutkaan ainoatakaan hyvää sanaa."

"Miksikäs hän houkutteli sinun ainoat kolikkosikin menettämään arpajaisiin."

Silloin hypähti myös Rosl pystyyn. "Älä vaadi minun säästämään omiani, kun sinäkin kannat omasi ravintolaan."

"Sinulla on pökeröpää niin monta kertaa kuin viikkoja vuodessa, arvanvedosta toiseen, mutta muuta ei mitään."

"Näytäpäs se toteen! Kiesus, jos autuaalle sukulaisellemme ei olisi niin käynyt, varmaankin hän olisi antanut egyptiläisen unikirjansa minulle perinnöksi, josta olisin voinut löytää oikean numeron; mutta toivon sentään, että hänen avullaan vielä osuu oikeaan, hän oli minulle aina niin hyvä."

"Niin, kaunista! En sano että soisin hänelle, mitä hänelle on tapahtunut, mutta se minun pitää sanoa, että kun ajattelen, kuinka tuo vanha lurjus — Jumala antakoon hänelle iankaikkisen rauhan — on sinusta tehnyt arpajaishupsun, jolla pyhäinkuvien ja rukouskirjain sijasta on kuitteja kaikki paikat täynnä, kevytmielisen rahojen kylväjän ja unien selittäjän, niin silloin en voi olla ajattelematta, että se on ollut hänelle Jumalan rangaistus. Hän oli eläessään sinun turmiosi, jottas sen tiedät!"

"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydämesi soppia myöten, kun pidät hänelle sellaisia muistopuheita! Eikö sinua nyt hänen tähtensä ravintolassa kestitetä? Elä huuhdokaan hänen nimessään kurkkuasi, kun kerran käytät ruokotonta turpaa häntä kohtaan. Mutta näenhän jo, että meidän herramme on sen niin säätänyt, että sinun täytyy kärsiä rangaistuksesi siitä, mitä olet rikkonut sukulaisparkaamme vastaan! Opit nyt vain yhä enemmän juopottelemaan, ja kun sanot, että serkkusi olisi ollut turmiosi elämässään, niin katso, ettei hän tule turmioksesi kuoltuaan!"

Hyvällä emännällä ei ollut aavistustakaan, minkä mustan pirun hän oli seinälle maalannut.

Mitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin suututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän sallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta arpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että hän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat aviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi siveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla kirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta kirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman hänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten karkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui sisään.

Peter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen:
"Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!"
Sitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.

Vastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty tuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.

Rosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi pahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi telkien taa.

Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain jälkeen.

Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää. Matka sinne oli pian tehty.

Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.

Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan, kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten kuunnellen.

Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.

"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt — kuinka vanha?"

"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä oikeastaan miksi.

"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä, sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.

"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz
Kallingerin kera?"

"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen kanssansa yhteen?"

"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain aniharvoin, mutta sen jälkeen — suoraan sanoen — useammin kuin olisin suonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan; oli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä irti oli, ja minä — eihän yksinään säästäminen olisi taloamme paljokaan nostanut pönkilleen — minä vein omat ansioni kapakkaan. Niin!"

"Valetta olisi niin sanoa", hymyili Kirninger. "Suoraan sanoen, en häntä voinut sietää hetkeäkään." Samalla hän ajatteli: oikein mainio herra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.

"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! — Niin, jo johtuu mieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja läksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia puita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin työpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera saattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden korvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan ovesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja unenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja kuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni hänelle mielipiteeni."

"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli rahoissaan?"

"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä kotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin pöyhisteli hän samaisella voitollaan."

"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä hieman lainata."

"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut viiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen."

"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei hän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran saada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin…"

"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne, olivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?"

"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte
Kallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään.
Kuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?"

"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona ennen puoli kolmea."

"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia puita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?"

"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte serkkuanne saattamaan?"

"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."

Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.

Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta, kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että "kun hän näkee…" Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.

"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"

"En", sanoi Peter. "Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan terotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa."

"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz
Kallinger juuri tuona samana keskiviikkona."

"Jesus, Maria, Josef!" huudahti Kirninger. Hän oli tullut kalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.

"Sitä mitä kirveellä on tehty — niin — eihän sitä rohkea enää ottaa käteensäkään — ja se on vahinko."

"Älkää tekeytykö niin typeräksi, Kirninger! sillä ette selviä. Kuulkaa nyt rauhallisesti ja tarkkaavaisesti mitä sanon, ja sitte voitte tehdä kuten hyväksi katsotte, teillä on vapaa tahtonne; eikä teitä voida pakottaa mihinkään minkä asemassanne pidätte vältettävänä. Mutta jos olette sitä, minä teitä pidin — mies, niin lopettakaa asia lyhyeen ja mukautukaa välttämättömyyteen. Tapahtunutta ei voi tehdä tapahtumattomaksi."

"Tunnustaa? Enhän kuitenkaan tietäisi niin mitään tunnustaa! Herra, tehän puhutte aivan kuin juuri minä olisin ottanut serkkuni päiviltä!" Hänen näin sanoessaan Kirningerin hampaat pureutuivat yhteen ja kun hän koetti hymyillä kummissaan ja uskomattomasti, tuli siitä irvistys.

Silloin horjahti Kirninger takaperin kuten näkymätön nyrkki olisi lyönyt vasten hänen kasvojaan.

"Korb, antakaa hänelle tuoli", käski tohtori Haidenreich. "Vettä myös, jos hän sitä haluaa."

Santarmipäällikkö riensi heikontuneen luo. Tämä istui kotvan tuijottaen eteensä, pyyhkien moneen kertaan takkinsa hihalla kasvojaan, joita myöten virtaili kyyneleet ja hiki.

"No, Kirninger, siinä ei auta itkut, asia on nyt kerran, kuten on", sanoi nuori lakimies, ja vaiettuaan viitisen minuuttia, kysyi hän leppeällä äänellä: "Oletteko siinä määrin tyyntynyt, Kirninger, että voitte kuulla, mitä teitä vastaan on ilmennyt?"

Kysytty kohotti päänsä, katsoi ilmeettömin silmin ja laski ikäänkuin myöntäen jälleen päänsä alas.

"Tahdomme siis, kuten itsekin olette suostunut, koota yhteen todistajain lausunnot ja mitä on huomattu ruumiin löytöpaikalla. Serkkunne, Vinzenz Kallinger, oli kateissa viime marraskuusta lähtien, ja tiedetään päivälleen ja tunnilleen, milloin hänet nähtiin viimeksi kylässä. Eilen löydettiin metsäniityltä hänen ruumiinsa, pääkallo ruhjottuna, hänet oli siis väkivaltaisesti saatettu pois päiviltä, ja kun hän vielä vähää ennen oli kylän ravintolassa näytellyt rahoja, vaikkei ruumista tutkittaessa häneltä löytynyt mitään, niin on otaksuttavaa, että murhaaja on ottanut rahat ja siis tehnyt ryöstömurhan.

"Edelleen on varmasti otaksuttavaa, että hänen viimeinen taivalluksensa oli kylästä mainitulle metsäniitylle, ja hänet nähtiinkin viimeisen kerran tällä taipaleella yhden ja kahden välillä, hänet näkivät siellä ajorenki Zacharias Zach, joka rattaillaan ajoi metsän lävitse, ja vanha Birkhoferin muori, joka siellä keräili puita, eikä ainoastaan heidän yhtäpitäväin todistustensa, vaan myös teidänkin, Kirninger, tunnustuksenne kautta on varmistettu, ettei hän ollut yksin, vaan teidän seurassanne.

"Te myönnätte, Kirninger, ettette ollut serkkunne kera ystävällisissä suhteissa, ette voi kieltää, että olitte kovassa ahdingossa ja että pienen summan takia oli ulosotto ovenne edessä, te tunnustatte jo metsään mennessänne tietäneenne, että Kallingerilla oli rahaa mukanaan, sanotte itse, että rahojen tähden jouduitte hänen kanssansa riitaan, ja Birkhoferin muori on valmis valalle siitä, että te olitte sanonut: 'Sinulle olisi oikein, visukinttu, jos joku löisi kallosi murskaksi ja tyhjentäisi taskusi!' Mahdoitte ottaa kirveen huomaamattanne mukaan, mutta nyt se oli käsillä, ainoastaan teidän nähtiin metsästä palaavan, vanha mies, kuten nyt on selvinnyt, oli jäänyt sinne kuoliaana, hänen rahansa oli ryövätty, eikä ainoastaan täkäläisen kauppiaan kirjoista käy selville, että murhan jälkeisenä päivänä olette maksanut veikanne hänelle, te itse myönnätte sen, vieläpä kaikkia kaunistelevia verukkeita epäillen myönnätte rahojen olevan Kallingerilta peräisin. Murhapaikalta löydettiin kirves, jolla teko oli tehty, ja teidän täytyy se tunnustaa omaksenne. Se on tämä sama kirves", — näin sanoen nosti hän sen pystyyn — "se on tosin ruosteesta hieman kärsinyt, mutta siinä ei ole mitään pykälöitä, ja tarvitsee vain pyyhkästä peukalollaan terää huomatakseen, että se oli terävä, kun sitä käytettiin tekoon!"

Oli tullut jälleen hiljaisuus ja siinä kuului syytetyn raskas, ähkyvä hengitys.

Koristen, ikäänkuin hän olisi omaan kuoloonsa tukehtumaisillaan, tulivat sanat hänen suustaan: "Olen syytön".

Ihmisystävällisellä laupeudellakin on rajansa ja kun tuomari on syytetyn kera päässyt niin pitkälle, että vaivojen kauneimpana palkkana on enää odotettavissa katuvainen tunnustus, niin muuttuu kieltäminen loukkaavaksi mielettömyydeksi. Tohtori Haidenreich ojentautui pystyyn ja sanoi tuimemmalla äänellä kuin ennen: "Korb, kutsukaa Zach sisään".

Kyttyräselkä piti ilmeisesti tarpeettomana täyttää tätä oikeudellista vaatimusta, sillä hän ei katsonut ensinkään syytettyä, vaan sanoi: "Kyllä tunnen hänet, hän on Kirninger!"

"Kyllä, kyllä, älä ole vihainen, Kirninger, en tahdo sinun onnettomuuttasi —".

"Jättäkää moiset, sanokaa vain mitä ennen olette ilmottanut ja selittänyt olevanne valmis vahvistamaan valallanne."

"Kyllä, kyllä, tuntuu vain vaikealta, kuinka alottaisin." Ajorenki raapasi korvansa taustaa, mutta astui sitte jokseenkin lähelle Kirningeriä ja sanoi lyhyeen katkonaiseen tapaan, josta kuului ikäänkuin luottavaa rohkeutta: "Niin, eihän siinä auta mikään. Olen nähnyt sinut, Kirninger, tiedäthän, silloin metsässä. Kulit serkkusi, Kallingerin kera. Ajoin perästänne. Kerran peityitte näkyvistäni, molemmat. Kohta sen jälkeen kuulin huudon. Yhden vain. Sitte oli aivan kuin joku vetäisi jotakin vesakon lävitse. Sitte oli hiljaista, ja kotvan jälkeen juoksit kylää kohden kuten mieletön. Joo, siinä kaikki."

"Ja minusta siinä on kylliksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Mitä teillä on siihen sanottavaa, Kirninger?"

Puhuteltu tuijotteli lasittunein silmin ympärilleen. Hän pudisti päätään. "Ei mitään", änkytti hän käheällä äänellä. "Kaikki on mennyttä! Tehkää minulle mitä tahdotte."

Kun Korb tuomarin viittauksesta vei hänet ulos huoneesta, seurasi hän tahdotonna.

Lähdettyään tutkintotuomarin luota, tallusteli ajorenki kylän lävitse; muuten häntä puhuttelivat aniharvat, sillä hänen oli havaittu ihmisille puhuvan vasten kasvoja aivan toista kuin selän takana ja että hän yhden kera päästäkseen hyviin väleihin puhui pahaa puolesta tusinasta, mutta kun kyläläisten keskuuteen oli levinnyt sanoma, että Zach oli niin kauvan viipynyt herra oikeustohtorin luona, että hänellä oli ollut niin paljo tärkeää sanottavaa, tiesipä melkein tarkoin ilmottaa miten murhatyö oli tapahtunut, niin juoksivat ihmiset aivan hänen perästään, eikä hän väsynyt, kun vain jokin utelias vilkasi häneen, merkitsevästi ojentelemaan oikeaa käsivarttaan ja pitkäveteisellä äänellä alottamaan: "Joo — hyvät ihmiset, jopa teki tekosen — jopa teki tekosen se, joka vanhan Kallingerin pani pois päiviltä! Joo, ja kenen luulette hänen olevan? Hyvä isä, ei kukaan muu kuin hänen lihallinen serkkunsa, Kirninger! Joo! Mitäs siitä sanotte?"

Enimmäkseen olivat ihmiset niin rehellisiä, että aluksi tunnustivat, etteivät mitään sellaista olleet osanneet ajatellakaan, mutta keskustelun jatkuessa vakuutti melkein jokainen, että hän oli sitä jo heti ajatellut. No niin, mies menettää kaikkensa juopotteluun, vaimo arpajaisiin! Mihin se vie? Eihän muuta ole odotettavissakaan.

Zachin saapuessa Kirningerin majan lähelle, seisoi siellä jo rypäs ihmisiä, jotka keskustelivat puoliääneen tehden vilkkaita eleitä. Hänelle viitattiin, mutta hän pudisti päätänsä ja jatkoi kulkuaan ovelle saakka, jossa hän asetti toisen jalkansa kynnykselle ja katsoi kyökkiin. Rosl askaroi lieden ääressä.

"Hyvää iltaa, Kirningerin emäntä", sanoi ajorenki. Hän sanoi sen sangen pehmeällä äänellä, josta helähti ystävällistä osanottoa.

Mutta emäntä puolestaan mahtoi tuntea vähemmän ystävyyttä häntä kohtaan, sillä hän vastasi mitä ynseimmin: "Hyvää iltaa!"

"Vaimoparka", jatkoi kyttyräselkä, osanottavasti. "Aivan käy sinua sääliksi."

"Rikas en ole", vastasi vaimo, "mutta en toki niin köyhäkään, että tarvitsisin sinun säälittelyjäsi."

"Et tosin vielä tiedä siitä mitään, mutta kokoa voimasi, Kirningerin vaimo, kokoa voimasi, että jaksat sen kuulla! Miehesi ovat oikeusherrat pidättäneet ja antavat tuskin häntä takaisin; vievät vielä tänään hänet pois."

"Älä laske leikkiä, Kirningerin vaimo; olethan vielä nuori sievä vaimo, joka yhden miehen menetettyään voi lohduttautua sillä, että löytää kyllä helposti uuden, ja jollet ketään löytäisi, tiedän kyllä neuvoa oikean, sillä minun mieltäni painaa, että olen täytynyt todistaa Peteriäsi vastaan, ja nyt joutuu hän hirsipuuhun —."

"Mitä sinä horiset, mokomakin hullu rähjä, sinä?" huusi Rosl juosten häntä kohden kapusta pystyssä.

"Enkä horise, Rosl", sanoi Zach, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
"Jospa Jumala sen soisi! Mutta se ei ole lorua. Peter on tappanut
Kallingerin."

Rosl purskahti nauruun, ja ajorengin pään ylitse puhui hän ihmisille, jotka sillä välin olivat tulleet lähemmäksi: "Oletteko kuullut mitä tuo miekkonen puhuu? Mitä sanotte siihen?"

Silloin kohosi joukosta häntä kohden opettajan hopeahapsinen pää, ja hän sanoi pehmeällä ja nyt omituisesti väräjävällä äänellään: "Kirningerin vaimo, hän sanoo vain kuten asia on, oikeuden herrat ovat vakuutetut…"

Silloin heitti vaimo puukapustan taakseen ja sellaisena kuin oli, pörröisin päin, avojaloin, ainoastaan paita ja hame yllään, syöksähti hän tielle ja riensi juoksujalkaa kunnantaloa kohden.

Tohtori Haidenreichille, joka juuri oli aterialla, ilmotettiin, että Kirningerin vaimo pyysi lupaa saada puhutella miestään. Tohtori lausui, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Rosl tapasi Peterinsä eräässä huoneessa, jossa oli ainoastaan neljä kylmää seinää. Kalmankalpeana hän pikemmin riippui kuin istui tuolilla ja häntä vartioi kaksi santarmia. Huolimatta heidän läsnäolostaan heittäytyi hän miehensä kaulaan, ja vaikka huoneessa olisi kahden vieraan miehen sijasta ollut niin monta kuin sinne mahtui, ei hän olisi niitä ujostellut.

"Peterini!" huusi hän. "Tässä olen! Mitään eivät he saa sinulle tehdä, Peterini! Tahdoin tulla ensin sinun luoksesi, ennenkuin puhuttelen tohtoria. Eikös niin, Peterini, ettet ole sitä tehnyt? Et ole voinut sitä tehdä!"

Kirninger pudisti päätään. "Mutta mitä se auttaa?" alkoi hän hiljaa. "Hyvä, rakas Roslini, saat nähdä, että he hirttävät minut kuitenkin tai sulkevat eliniäksi linnaan. Oikeuden herrat ovat niin ankarat, jos vain puhuu toisin kuin he ajattelevat — ja koko juttu on ihan hurja, jos sinulle sanon. Kaikki on niin vellottu ja hämmennetty, että se vähä minkä tiedän sanoa, näyttää valheelta ja todelta se, minkä joku toinen valehtelee; siinä ei auta mikään! Ajattelen enemmän, mistä kaikesta tämä kurjuus johtuu; Kallinger tahtoo jonkun viedä mukanaan hautaan ja siihen valitsee hän minut. On niin sen miehen tapaista — Jumala antakoon hänelle rauhan, että hän todellisen roiston päästää juoksemaan matkoihinsa ja siihen sijaan ottaa minut. Emmehän elinpäivänämme voineetkaan sietää toisiamme."

"Ah, ei, Peterini, heidän täytyy etsiä edelleen ja tutkia sitä, joka hänet on tappanut! Oikeuden täytyy vielä elää!"

Ja nyt pakotti Rosl miehensä hiuskarvalleen kertomaan, mitä häneltä oli kysytty, mitä hän siihen oli vastannut, mitä hänen sanojaan ei uskottu, mitä pidettiin valheena, ja kun mies oli päässyt loppuun, sanoi Rosl punakkana tuohtumuksesta ja tyytymättömyydestä: "Mikä jänishousu oletkaan, kun et, vaikka sinun kaulukseesi käydään kiinni, osaa muuta sanoa kuin: 'Tehkää minulle mitä tahdotte'!? Aivan täytyy minun sinun tähtesi hävetä, kun menen herra tohtorin luo."

"Jätä mieluummin menemättä, Rosl", huokasi Kirninger. "Akkaväen sekaantuminen ei siinä auta mitään."

Tohtori Haidenreich oli, kuten hänen aikaisemmastakin esiintymisestään on ilmennyt, ihmisystävällinen nuori mies, ja vaikkakin hänestä tuntui sangen epämieluiselta nousta pöydästään ja kuulla talonpoikaisvaimon ulvontaa, niin päätti Kirningerin vaimon päästää puheilleen. Täytyihän hänen sääliä naisparkaa, jonka elämä oli kytketty toiseen olentoon, joka niin kammottavalla tavalla oli joutunut perikatoon! Hän ei tahtonut vaimolta evätä lohdutustaan, sillä saattoi tällaisella neuvottelulla koettaa kaiken, mitä vielä oli koetettavissa.

Rosl seisoi sangen kunnioittavasti virkahuoneessa, hän ei näyttänyt vieläkään lainkaan käsittävän asian vakavuutta, muuten olisi hän kummastuneena tuijottanut varatuomariin, joka nyt astui sisään ja oikeuspöydän edessä päästeli ja pani pois serviettinsä, jonka hän oli unhottanut eteensä. Että joku saattoikin syödä hyvällä ruokahalulla juuri tuomittuaan toisen hirsipuuhun — ja vieläpä hänen Peterinsä?! — Mutta kuten sanottu, hän ei ajatellut sitä. Valkoinen liina teki hänet vain luottavammaksi, hän niijasi ja sanoi: "Toivon, että olette hyvin syönyt, herra tohtori! Älkääkä olko vihainen, että olen teitä kutsunut, älkääkä panko miehellenikään pahaksi, että olette hänen kanssaan suotta nähnyt vaivaa. Hän oli äsken, kun niin ankarasti kävitte hänen kimppuunsa, aivan kuin puulla päähän lyöty, mutta se ei ole ihmekään, herra, sillä meillä ei ole milloinkaan ollut oikeuden kanssa mitään tekemistä, ja hän on aivan poissa nahoistaan moisen unikuvan johdosta; nyt on hän uudestaan käskenyt sanomaan ja oikein kauniisti pyytämään, että sen ennen kirjotetun lisäksi kirjotettaisiin, että hän pysyy lausunnossaan, joka on totta, että hän on serkultaan lainannut viisi guldenia ja että tämä on ottanut hänen kirveensä mukaansa terotettavaksi. Hän voi tehdä valan ristinkuvan ja palavain kynttiläin edessä, että hänen serkkunsa on elävänä ja terveenä hänestä eronnut! Hän ei tosin voi käsittää, miten kirves nyt yhtäkkiä on terotettu, oikeuden herrat ottakoot sen asian selville; mutta sen hän voi sanoa, että Zach on valehdellut, kun sanoo kuulleensa huudon ja että muka jotakin on vedetty pensaikon lävitse, sillä mieheni ei ole kuullut siitä mitään, vaikka oli lähempänä paikalla."

Tohtori oli valmistautunut epätoivoista vaimoa lohduttamaan, mutta ei vastaamaan puheliaalle lörpöttelijälle, joka näytti asian ottavan keveästi yli olkansa; niinpä sanoi hän enemmän painolla kuin lempeydellä: "On ymmärrettävää, että te syytetyn vaimona uskotte kaiken mitä hän olettaa ja uskottelee, mutta siten eivät muiden mielestä tule miehenne lausunnot sen uskottavammiksi; ei tuomari eikä lautakunta tule tuohon rahanlainaamiseen eikä kirveen antamiseen uskomaan, ja silloin on asia niin, että voimme luopuakin hyvin Zachin todistuksesta, vaikka hän muuten on valmis valalle. Jos häntä kuulustellaan, tulee siitä vain kukkura ennestään täyteen mittaan."

Rosl katsoi virkamieheen pelästyneenä. Nyt alkoi hänelle selvitä, ettei täällä merkinnyt mitään pyhinkään viattomuuden vakuutus ja että täällä voi saada luottamusta oman käsityksensä totuuteen ainoastaan silloin, jos muiden käsityksen voi todistaa vääräksi; nyt näytti asia aivan toisennäköiseltä, ja Roslilta oli kaikki rohkeus pettämäisillään. Hän pyyhki tukkaansa pois otsaltaan ja kostutti kätensä hiestä, joka otsalle oli kihonnut, ennenkuin pani ne ristiin rukoillen: "Herra, älkää tehkö väärin."

"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni vaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu oikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin hyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja tämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen — ei oikeuden, joka on toisella kannalla — on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee tylsästä kirveestä terävän." Viime sanoja lausuessaan viittasi hän murha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.

Rosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan suuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka häntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja numerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi änkyttäen: "Pyydän — onko tämä lippu vainajan?"

"Se löydettiin häneltä", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien vaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn, lisäsi hän halveksivasti: "Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa onneanne? Voittehan sitä katsoa." Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen vaimolle.

Tämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa hurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi Rosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän jalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän kyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta toisensa perään: "En ole hullu, herra! — Vaikkei se olisi mikään ihme! — Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!"

Tutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon lattialta ja sanoi hartaasti: "Taivaan tähden, malttakaa mieltänne! Teidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on."

"Jaa", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia käsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli lippua kaikilla kymmenellä sormellaan. "Tuollaisia lippuja on hän tuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on se, jonka hän lupasi minulle tuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä — herra — jos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut löytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat nähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta monien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä murhapaikalta."

Nuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli hän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian saavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle, asteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean kätensä sormilla.

Kuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa, sen todisti epäämättömästi lippu — joka, harmillista kyllä, oli jäänyt aivan huomioon ottamatta —, sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli siellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana iltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu samana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa tehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis — ajaa hevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet rattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä ainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös viranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli valehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän mahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse mahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.

Tohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. "Korb", sanoi hän sisäänastuvalle santarmipäällikölle, "Kirninger saa mennä vapaana."

Korbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa, muuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä tohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: "Mutta ilman vankia emme kuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach." Sitte kääntyi hän palstatilallisen vaimoon: "Menkää vain päällikön mukana, hän antaa teille miehenne takaisin."

Rosl syöksähti virkamiehen luo: "Jumala palkitkoon sen teille, herra!" Hän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä kostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.

Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin. Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.

Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista pihaan, portaista ylös saliin.

Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty, millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä, tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen — silloin jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan, ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja aukomaan.

Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa, hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.

Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.

Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat kuutamossa. — Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi ulkona yön hiljaisuus.

Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.

KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa, hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö, kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana; siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen kanssaan.

Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi, jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen, joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille". Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa; sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa", kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan"; oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän, sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.

Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa, sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl "Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen seuran vuoksi ja muutamista lanteista.

Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin, että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.

Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin, "Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa, oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla toisilla, mutta taloutta — sen sanoi hänestä isäntänsä — ymmärsi hän kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!

Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.

Mutta tämä emännän käytös teki kolmelle kantavieraalle täysin selväksi, kuinka asianlaita oli heille kaikille. Kukaan ei voinut ajatellakaan, että hän voisi saattaa emännän kilpailijoille vastenmieliseksi, sillä jokaisen täytyi puhua hänestä yksinomaan hyvää ja olla valmis vakavasti suuttumaan, jos hänestä mainittiin vain kaksimielinen sana; niinpä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin tehdä kilpakosijat emännälle vastenmieliseksi, ja kun viisas nainen ei aikonut ennen aikojaan turmella välejään heistä kenenkään kanssa, niin oli se kova tehtävä.

Kaikki kolme vakoilivat toisiaan; he olivat alituiseen jälillä, kuten puheenparren mukaan poliisit rikollisten jälillä, ja aina tarrasivat toistensa hattuun, kuten valitettavasti veijarit tekevät poliisille. Jos yksi heistä astui vierastupaan, niin kääntyi toinen jo lähimmän kulman ympäri, ja kolmas — istui jo pöydässä. He istuivat joka ilta yhdessä. Jos kaksi heistä sattumalta, joka tosin tapahtui tavattoman harvoin, olivat aikaisemmin yhdessä, olisi joku hurskas kristitty, jolla olisi ollut onni kuunnella heidän keskusteluaan emännän kanssa, voinut tehdä sen ylentävän ja lohdullisen havainnon, että Jumala viisaudessaan osasi niin asettaa, että ihmissydämen täytyi paheissaan ja heikkoudessaankin pyrkiä siihen, mitä siveys käski; sillä niin usein kuin kolmesta kilpakosijasta kaksi tapasivat toisensa, niin yksistään vihamielisyys kolmatta kohtaan sai heidät voittamaan ynseytensä toisiaan kohtaan ja solmimaan ystävyyden, ja vaikkapa he silloin poissaolevaa parjasivatkin oikein olan takaa, pyrkivät he lopultakin täyttämään käskyä: "rakasta lähimmäistäsi", sillä tämä lähimmäinen oli emäntä, joka seisoi pöydän vieressä.

Vahinko vain, että tämä liittyi aina poissaolevaan sellaisilla puheenparsilla kuin: "Selän takana puhutaan usein niin paljo" ja "kaikkea ei voi uskoa, mitä ihmiset puhuvat". Näin vitkastellen kului aika, ja lopulta oli sangen ymmärrettävää, että kolmea toverusta alkoi aika tavalla ahdistaa takeissaan, kun emäntä eräänä iltana sulki kellarinsa aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähti vierastuvasta sanottuaan: "Tänään on mieheni kuoleman ensimäinen muistopäivä. Sen tähden on paikallaan, että muistan rukouksissani hänen sieluparkaansa ja neuvon siihen lapsiakin. Kuinka aika kuluukaan! En olisi uskonut, että vuosi surussa menee niin nopeasti kuin muutkin vuodet. Olen vain utelias, mitä minulle tämä vuosi tuo mukanaan. No, kuten Jumala tahtoo. Hyvää yötä, pojat!"

"Helkkarissa, nyt voi jo puhua selvemminkin!" ajattelivat Ferdl ja Vostl ja Dieter. Aikaisemmin ei se olisi ollut sopivaa ja olisi se voitu käsittää pahoin päin, mutta huomenna on se jo luvallista, ja kiirehtiminen on parempi kuin myöhästyminen!

Ja jokainen ajatteli: "Huomenna minä puhun, on vain noustava varemmin kuin toiset kaksi."

Ferdl ja Vostl vetivät kiireesti rahakukkaronsa ja kutsuivat tarjoilijattaren suorittaakseen laskunsa, mutta Dieter tilasi pullon "parasta" ja ojentautuen mukavasti istuimelleen, sanoi hän: "Pojat, niin tuhmia emme kai ole kukaan, ettemme tietäisi, kuinka meidän jokaisen on laitamme, tarkotan suhteessamme perin siveään ja kaikinpuolin kunnolliseen emäntäämme. Niin nuorina kuin tänään emme enää koskaan tule yhteen emmekä myös niin ystävällisinä ja kateettomina, sillä nythän kuitenkin täytyy pian näyttäytyä, kuka se on kukkona tunkiolla. Juokaamme siis enemmän viiniä yhdessä — minä kyllä maksan — emännän onneksi ja samoin 'Sinitähden' tulevan isännän; vielä emme tiedä, kuka isännäksi tulee, ja jokainen voi siksi ajatella pääsevänsä ja siis huutaa eläköötä itselleen!"

Kun pullo oli tyhjä eikä Dieter ollut niinä miehinäänkään, että hän aikoisi lähteä kotiin, vaan kutsui toisen täyden viinipullon, silloinkos vasta Ferdl ja Vostl ällistyivät, ja kun entinen vahtimestari kuiskasi neitoselle, joka toi viiniä, niin kovaan, että vierustoveritkin sen kyllä kuulivat: "Eikös niin, Nandl, että ken ei laisinkaan pane maata, hänen ei tarvitse nousta ylös, ja ken jää nyt jo paikalle, häneltä säästyvät kävelemisen vaivat?" Silloin oli hän molemmat toisetkin naulannut kiinni istuimiinsa eikä kukaan ajatellut enää nousta ja lähteä.

Sitä juuri Dieter tahtoikin! Hän oli tehnyt heille lähdön vastenmieliseksi, ja jäämisen aikoi hän niin sotkea, että he kyllä muistomaljan jälkeen häpeäisivät.

Kuka "Sinitähden" ravintolan isännäksi olisi tullut, jollei Dieter tänä iltana olisi keksinyt mitään kepposta kilpailijoilleen, sitä ei tietenkään kukaan voi sanoa, mutta jälkeenpäin saattoi jokainen kuulla emännän vakuuttavan, että "Pyökkipellon Dieter" oli tällä kertaa tehnyt hänelle suuren palveluksen.

Kun seuraavana aamuna emäntä laskeutui alas portaita ja tapansa mukaan ensiksi piti katsastuksen pihalla, silloin oli hänen kirkkaissa, ruskeissa silmissään ja täyteläillä punahuulillaan veitikkamainen hymy, sillä tämä jumalaton nainen ajatteli juuri sitä, että hän eilisillä sanoillaan oli kolme mieshenkilöä syössyt kaikkeen siihen levottomuuteen, mustasukkaisuuteen ja häikäilemiseen, jonka moinen kilpakosinta tuo mukanaan.

Vanha karjapiika, joka parhaallaan pesi maitokiuluaan, huusi kaivolta aamutervehdyksensä.

Rouva emäntä kiitti ystävällisesti nyökäten päätänsä ja huusi sitte heleällä, kaikuvalla äänellä tarjoilijatarta, Nandlia.

"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä", sanoi vanhus. "Saanet hänet itse pöyhiä pystyyn."

"Luulenpa", sanoi vanha palvelijatar, "että tarvitset vain tietää, etteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan, vaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole syöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet."

"Niinkö?" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. "Niinkö?" kertasi hän.
"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä."

Hän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön makuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi puhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta puolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään ollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen emännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.

Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse, helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet, emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit minulle tölkin marjamehua."

Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti unisella Nandlilla pyydetyn mehun.

"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi, emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."

Dieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi kuin kuun vuoren takaa noustessaan. "Näin yksin kuin nyt olen", jatkoi emäntä, "en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin voittehan te sen ostaa."

Dieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen. "Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?" jupisi hän. Siitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei tämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli sitä marjamehulla. "Onneksesi, emäntä!"

"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa kätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan! Sellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!"

"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas myös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai Liha-Vostlin?" ilvehti emäntä.

Dieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin ryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät ilmaisivat valehtelevan.

"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?" sanoi Dieter. "Jaa, tosiaan, niin helppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita — tuota Ryöväri-Ferdliä, sitä tuskin tahdotkaan."

Mutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. "Mutta jos sinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa."

Emännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: "Onko hän sinut tilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?"

"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!" huudahti Dieter hilpeästi. "Kuinka voit moista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä leikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua kosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi kapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!"

"Sinä veijari!" nauroi emäntä. "Sen voit helposti luvata, sillä eihän ole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos vakavasti — sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi — kuinka et toivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en tahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan."

Silloin alkoi "Pyökkipellon Dieter" sangen miellyttävästi puhua ladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin: "Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, — paina puuta ja kallista minulle korvasi, — selitän sinulle jullilleen, — mitä eilen sattui suunnilleen, — ja sitte suo mun puhua — ihan sydämeni pohjasta! — Olen itseni narriksi luullunna, — kun sult' olen vuodesta kuullunna, — joka on surussa kulunna, — nyt pari siis ota rinnalles, — joka luotu on sinulle turvakses; — lemmestä aivan sairaana, en penkiltä saata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, — niin kova on ahdistus rinnassa, että joku ehtisi ennemmin, — ja kysyisi sinulta hellimmin, — ja sanoisi sanan syvän, — se ei olis minusta hyvä!"

"Mikä lempo sinua riivaa?" nauroi emäntä ääneen. "Voinethan toki puhua, kuten järkevä ihminen!"

"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, — kun ihminen sulasta rakkaudesta hulluna on, — mutta koska vaara väärään valoon joutua tarjona on, — no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on."

"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on", sepitti leikkisästi emäntä "loppusoinnun" puolestaan.

"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on kysymyksessä."

"No, kuule sitte, emäntä, — oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin katselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden ihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa äänessä — mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen tosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja silloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene pois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi saamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä ikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.

"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että puhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut, oli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan uskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, — kaikkea sekaisin, — ensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit savessa, — ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle tuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl heittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa jälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän viimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!

"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua äkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari', sanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda minut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin paljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän edelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo olikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä vinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja minulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin täällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti kuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?' Vostl pudisteli päätään ja minä sanoin, — noin vain sanoakseni — sanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei varmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' — 'Mitä ajattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen jumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi: 'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut ensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on hänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä, lakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen rykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi vieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa helottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät kirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä asian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella viiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin sai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn ja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon, syöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin riipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän siitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat pysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun hän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin, sillä emäntää hän ei saa."

Emäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: "No, ja kuinka sitte oli Vostlin laita?"

"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?" kysäsi Dieter loruten kuin papukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä miellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura? "Niin, oikein", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa, "sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet, silloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo enemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä, ajatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen pelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti valmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin vastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö tekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä itseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun saan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen kaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi sinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan poissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee hän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä, pelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen alta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja kengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin, paitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä, hiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä purressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään hän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. — 'Jaa', sanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' — Hän sanoo: 'Dieter, kun piru vie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan. Minä panen emännän peliin.' — No, no, emäntä, älä suotta katso niin synkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat, ei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin, mutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä kummastakaan…"

Emäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti tuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen istuutunut. "Hyvä on jo", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, "en tahdo kuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin toisenkin kera noista kahdesta —."

"No, näetkös, näetkös", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan, "kiitoksella juuri saat muistaakin!"

"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa", jatkoi emäntä, "että sinäkin olet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet minuun nähden."

"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?" Entinen ratsusotilas huitoi neuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. "Hehän ne olivat — en minä — he vain!"

Emäntä astui aivan hänen luoksensa. "Jaa, kysytkö oikein tosissasi, miksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole osottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?" Näin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta odottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän tahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä Pyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.

Hän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai hänet jälleen tolalleen. "Kirkas tuli ja leimaus!" puuskahti hän. "Mitä naurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! — Sellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän ei enää olekaan ovela!"

Mutta ennen kuin hän — ja muuten ainaiseksi — lähti "Sinitähden" ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden — tyhmyyden.

"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."

"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en usko sittekään."

"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät suusi viime yöhön nähden, — siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin, sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta — niin otan sinut kultasekseni."

"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. — Kultasista olen saanut kyllikseni!"

"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja vie häneltä halun asiasta jutella."

"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter, niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille kaduilla ja toreilla!"

Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä, oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?

Tässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa lukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua leskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme kosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa, millä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui kaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.

Vielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän ääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana pienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut hänet synnyttäessään.

Emäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi,
"Sinitähden" liikkeenhoitajaksi.

Ja hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen, ilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä, jolle hänen kirjeensä oli osotettu. — — He olivat kasvaneet samassa kylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman ujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä tunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan ja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen vastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli, ja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän näki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.

Vielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän "Sinitähden" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin, jättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja vilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea hyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka, kun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään, paitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti häitään, niistä kertoi.

Mutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa toverista. — Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän vielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei, pari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan, jäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki rehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet. Siitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.

Oi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri hänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä askelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn etsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän näyttäisi "jälestäjuoksijalta". Hänen täytyi jälleen hymyillä ajatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies kentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.

Ja silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa leikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. "No, Hansl ja Mirzl", sanoi hän, "tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?"

Hansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan vuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin houkuttelevalla äänellä, että "hyvä isä" näytti sangen toivottavalta olennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat molemmat: "Jaa!"

Silloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä, jolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita juttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän melutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti silloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.

Kun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä torin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon raosta sisään.

Missä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin, siellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli "Sinitähden" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA; KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA: KAKSI KERTOMUSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA; KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

LUDWIG ANZENGRUBER

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA

KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE