Produced by Tapio Riikonen

VÄSYNEEN HAUDALLA

Alkuperäinen novelli

Kirj.

KARIO [Kaarle Karikko]

Tampereella 1897,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella.
G. C. Jansson & Kumpp. kirjapainossa.

I.

Kulkiessa N:n avaraa ulappata, erään lahden rannalla vetää huomiota puoleensa komeasti rakennettu talo. Sen etäälle ulottuneet, laajat vainiot ovat silmään pistävät, sillä niissä huomaat paljon työn ja toimen jälkiä. Talo itse on rakennettu nykyajan sivistyksen ja vaatimusten mukaan rikkaalta näyttäväksi: kaksi punaiseksi maalattua asuinhuone-riviä rajoittaa komeata pihaa, jota vielä kaunistaa vuosia takaperin istutetut, tuuheat pihlajapuut, joita katsellessa näet, ett'ei talon asujamilta ole puuttunut kauneuden aistiakaan. Toisen asuinrakennuksen seinustalla on soma kukkamaa. Siinä viihtyy silmäsi hetken, sillä sitä katsellessasi huomaat helläin kätten työtä, huomaatpa vielä kukkia akkunoillakin, joita suojelee kotikutoiset varjostimet liialta auringon paisteelta.

Antti Niemeläinen, joksi tämän talon isäntää nimitetään (talo on Niemelä), on 60 vuotias ukko. Hiuksensa ovat jo aikaa vaalistuneet, ja muutenkin jäykät jäntereensä ovat kangistuneet paljosta työstä, sillä Niemeläinen ei ollut niitä, jotka vain ovat käskijänä, vaan hän on tahtonut itse näyttää, kuinka ahkera työmies vastuksetkin voittaa, vaikka usein saikin kokea pohjolan hallaöitten kovuutta, mutta sitä uutterampi ja säästäväisempi oli ukko. Tarkalla huolella ja jäykällä pontevuudella olikin hän koonnut Niemelässä melkoisen rikkauden. Luonnoltaan oli Niemeläinen suora, itsenäinen ja sanansa pitävä. Mitä hän sanoi, niin se oli tavallansa oikeen, jolla teeskentelemättömällä käytöksellään hän oli voittanut pitäjäläisten kunnioituksen.

Niemeläisellä on kaksi lasta: tytär Maria, 22 vuoden vanha, ja poika Heikki, 13 vuotias. Viisi vuotta on kulunut siitä, kun lasten äiti, Leena, kätkettiin maan poveen. Siitä pitäen katosi Niemelästä hellyys ja avuliaisuus, paitsi lapsiaan hän rakasti lämpimästi, — erittäinkin Mariaa. Niin jörömäinen kuin olikin, voi hän tältä tuskin mitään kieltää. Aina uneksi ukko Marian rikkaista ylkämiehistä, ja monta niitä oli jo käynytkin, eikä ihmekään, sillä Maria oli kaunis, milt'ei mitä ihanimpana pidetty kaunotar. Kultasuortuvina valuivat hänen ruskeat hiuksensa pyöreältä päälaeltaan valkoiselle kaulallensa. Hänen ryhtinsä oli sievä ja viehättävä. Neitsyellisen sydämensä puhtaus loisti hänen tummista, kirkkaista silmistään. Eipä ihmekään, että moni poika oli onneansa koittanut häntä kosimalla, sillä hänen erinomainen kauneutensa oli nuorten miesten sydämiin lempeä sytyttänyt, jos oli niitäkin joukossa, jotka halusivat niitä tuhansia, jotka tiesivät Mariata seuraavan.

II.

Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa. Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä, Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä minkään häiritä. — Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä poika sulhasena.

— Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista, joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko ennustustoimen.

Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon ihanuutta.

Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka hän lauloi naisen kimakalla äänellä:

    "Nyt luonto elpyy; vapahasti
    Aalto liikkuu leijuillen
    Lemmen tunteet suloisesti
    Herää ihmissydämmehen."

Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.

— Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.

— Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään, hiljaisella äänellä.

— Kiitoksia; ei erinomaisia … mutta entäs sinulle … sinähän näyt niin synkkämieliseltä … kerro mitä on tapahtunut?

— Niin — kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua… Toivoni on murtumaisillaan … sydämeni on raskas … siksi riensin vapaaseen luontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani… Tuolla järvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja kuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei minun ole enää hyvä käydäkseni.

— Miks'ei … mistä syystä? keskeytti Maria.

— Ompahan vain….

— Sano, sano!

— Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme, vihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua … niinkuin on puhuttuna … mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen heti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden unelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa, eikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää semmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.

— Markkulan Juusen… Luuletko, että isäni vaatii minua menemään
Markkulan Juuselle?

— Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin sanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa, ja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.

— Ei rakas Kaarloseni … sinä tuomitset väärin … rakastaahan isä minua… Kyllä hänen mielensä voi muuttua … jahka minä kerron hänelle … en ketään muita rakastavani kuin sinua ja … paljoa ennen viihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.

Marian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: — Suokoon Jumala, että niin tapahtuisi! … mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä sanojansa peruuta… Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta ei rakkaus synny hengettömästä kullasta… Se syttyy ja palaa Luojan luomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut tukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta taivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä… Ja nyt kun sinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko vastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii Juuselle menemään.

— Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.

Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. — Siinä unhottivat he kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: — Pitää jo menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä… Mitä sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!

— Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni kotinsa porttia.

III.

Ken oli tuo Ojalan Kaarlo, jota Maria niin rakasti? Niinkuin tiedetään, on Niemelä lahden rannalla; sen lahden toisella puolen on Ojala, Kaarlon koti. Se oli pieni, vähävarainen talo; ja siinä oli Kaarlo ollut isäntänä kolme vuotta, eli isänsä kuolemasta saakka. Siitä ruveten oli Ojalassa riittänyt tarpeet, sillä Kaarlo oli ahkera ja kunnollinen työntekijä. Sitä paitsi oli hän sivistystä harrastava, sillä hän tilasi sanomalehtiä ja luki kaikkia kirjoja, mitä vain käteensä sai, ja näin tavoin oli hän koonnut itselleen joltisetkin tiedot kaikenlaisista asioista ja tapahtumista. Sen tähden katseli Niemelän isäntä Kaarloa omituiselta kannalta, eikä sanonut työmiehen tarvitsevan muita kirjoja lukea — niihin aikaansa ja rahaansa tuhlata — kuin mitä tavallisesti lukukinkereillä vaaditaan. Siitä huolimatta Kaarlo lainasi sopivia ja hauskoja kirjoja Niemelän Mariallekin, joita tämä luki oikein ahmimalla, sillä olihan Kaarlo sanonut niiden olevan arvokkaita. — Tiedetäänhän, että lemmen seppele oli heidän välillään sidottu, joskin siinä löytyi paljon pistimiäkin, mutta rakkaus on kärsivällinen. — "Rakkaus on luja kuin kuolema," huokaili Kaarlo usein, — mutta epätoivo ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan — se kolkutti hänen sydämensä ovella ja väliin se valtasi hänet kokonaan. Toisinaan se taasen helpoitti niin paljon, että hän ajatteli: Ehkä Maria saa taipumaan isänsä mielen, vaikkapa se omituinenkin on. Yksi arvoton seikka vaivasi Kaarloa muun mukana: se, kun hänen isänsä ja Niemeläinen olivat ennen olleet vihamiehet keskenään, niin siitäkin syystä epäili Kaarlo aran asiansa menestymistä. Vaikka kyllä isänsä oli kuolinvuoteellaan pyytänyt Niemeläiseltä kaikkia anteeksi, hän kuitenkin pelkäsi vielä olevan Niemeläisen itsekkäässä sydämessä jotakin kaihoa.

IV.

Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä huolehtinut … jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja sanoi: — Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata… Sinun sopii paremmin olla iloinen … kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.

Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti, mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi: keitähän nuo sitten ovat?

— No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt … ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen… Mitäpä syytä siinä on kieltääkään… Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä saakin etsiä monesta pitäjästä… Ei mitään puutu… Se onkin onni ja vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle…

— Mutta isä … antakaa anteeksi … minä en koskaan aijo mennä
Juuselle puolisoksi.

— Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan … johan on aika, että joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi … sanoppas mitä Juuselta puuttuu.

— Rakkautta puuttuu… Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä…

— Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia … vallan lapsellisia… Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää … jos hän ei sinusta pitäisi?

— Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa … ja arvelee minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.

— No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä lisääntyisivätkin?

— Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi, kuin onkaan … en sittenkään voisi mennä hänelle.

Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: — Sepä saadaan nähdä!… Ensi lauantaina tulee sulhainen … silloin päätetään asiasta…

— Päättäkää vain … vaan en minä…

— Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven jälkeensä.

Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden, mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä elämässään suvaitsemaan. — Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen … hän ajatteli yli pitäjän, vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.

Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; — mutta eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa kosimaan entisen puheen mukaan.

— Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.

— Mitäpäs sillä vielä tehdään … minä ajankin itse asiani, niinkuin sanotaan herrassäätyläistenkin tekevän … ja voidaanhan se puhemies jäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta ottamaan.

— Niinpä niinkin — mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan tapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä, miksi sitä muuttaa tarvitsisi … mutta olipa se meidän kesken miten hyvänsä… Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä Mariallekin.

Näitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.

Isäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken… Maria aikoi seurata isänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: — Elkääpäs menkö … minulla on teille sanomista…

Maria pysähtyi. — Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: — Ettekö, Maria, tahtoisi tulla minulle … isänne kanssa siitä olen keskustellut ja … hän lupasi puolestaa … nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne, tuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?

Maria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta kuitenkin ujostelematta vastasi: — En koskaan … etsikää vain muualta emäntää Markkulaanne.

Tämä vastaus hämmästytti Juusea. — Hiisi vieköön, eihän täällä taida päästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja hetken vaiti oltuaan kysyi: — Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?… Talo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin … ei ole velkaa eikä perintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen … eikä liioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja sotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa… Rahaa on säästössäkin … mitäs puuttuu…?

— Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.

— Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään vikaa? Jos on, niin korjataan.

— Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava … se on mahtavamman asia, sanoi Maria surullisesti.

— Sepä ihmeellistä, — joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin, minä rakastan teitä … minun pitäisi saada…

— Minkätähden minua rakastatte?

— Minkätähdenkö … no kun olette kaunis ja … änkytti Juuse.

— Ja rikas, jatkoi Maria.

Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: — Milläs kannalla on asiat?

— Eihän siitä mitään valmista taida tulla… Maria kieltää suorastaan, sanoi Juuse.

— Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.

— Olen, rakas isäni … ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria rukoilevasti.

— Tiesin kyllä… Mutta se ei auta… Eläkä, Juuse huoli olla pahoillasi… Semmoisiahan ne naiset aina ovat … niin kauvan ne vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat … mutta kyllä he siitä tasaantuvat — jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi vaimovainajanikin kanssa … hänpä vastusti oikeen vesissä silmin … mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. — Eikä tässäkään muuta tarvitse, kuin että tehdään kaupat … suostukoon Maria mielellään taikka väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään … eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä … niin minäkin tahdon nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. — Mitä lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta … sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin rikkaillakaan … sitä minä en ota ymmärtääkseni.

Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään muita.

— Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä … enkö minä sitä jo ole kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule… Kuinka minä kehtaisin vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille … onhan se tapana, että silloin aina pidetään kestit … enkä minä siinäkään tahdo olla miestä turhempi.

Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan … huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.

Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, — mutta kuitenkin, ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan, oli hänen sydämmensä pakahtua. — Tämän Marian surun ja vetistyneet silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä, siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?

— Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.

— Älä sentään sure … koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.

— Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.

Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia, omituisella hälinällä. — Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan Markkulan Juusen morsian.

Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: — Jos Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen tarvitsee Mariaa väkisin kosia!

Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. — Isäntä yksin pysyi vakaana ja sanoi: — Lapsilla on lasten mieli, mennessään tuvasta ulos.

V.

Mitä nyt mietti Juuse kotiin päästyään? Hän oli niin oudolla mielellä siitä, kun tyttö piti vastaan, ja aprikoi päänsä ympäri, mikä siihen syynä mahtoi olla. Hän milt'ei jo katunut, että oli alkanut koko kosijoimisjutun Marian kanssa. — Olihan niitä tyttöjä muuallakin, jotka tietysti tulisivat hyppien taloon, arveli hän. Enkä voi ymmärtää sitä, minkä tähden minun tarvitsee vasten toisten mieltä ketään pyytää… Mutta kun nyt jo kaikki tietävät, että olen Mariaa kosinut, ei muu enään auta, kun tehdä päätös asiasta, sitä parempi, jota pikemmin … vaikkapa niin ja näinkin … tämänmöisen pojan ei sovi rukkasia saada … sehän olisi varsin arvoani alentavaista. — Onhan Maria siksi viehettävä kuin muutkin tytöt ja — päälliseksi niin rikas, niin mahtavan talon tytär…

Näitä arvellessaan kiihtyi Juusen mieli yhä enemmän Mariaan. — Nuo Marian sanat: — Kaarloa rakastan enkä ketään muita, ne näpittivät hänen sydämmessään. Hänen tuntonsa rupesi taas tutkimaan. — Mitä kummaa hän Kaarlossa rakastaa … mikä siinä häntä paremmin miellyttää… Olihan hän monta vertaa rikkaampi Kaarloa ja — kunnioittavathan häntä toiset ihmiset isostikin… Varmaankin on Kaarlo Marian vietellyt joillakin suloisilla sanoilla, niinkuin sitä jo Niemeläinen arveli. Kyllä minäkin olisin niitä osannut lasketella koko joukon … mutta enhän minä ketään houkutella tahdo. — Ahaa! annahan olla, onpa minullakin keinoja…

Tässä pöllähti Juusen päähän pienen kepposen tekeminen Kaarlolle siitä, kun tämä oli hänen tiellänsä mokomassa kosioseikassa. Hän istautui pöytänsä ääreen, kirjoittaakseen Kaarlolle kirjettä. Kirje valmistui, ja sen kirjoitti Juuse Niemelän Marian nimeen. Siinä muka kutsui Maria Kaarloa tulemaan Niemelään, sanoen siellä olevan itsellään jotakin uutta hankkeessa. — Juuselle osaantui kirje niin onnistumaan, että siinä ei voinut Kaarlo petosta aavistaakkaan. Sitä pani Juuse renkinsä viemään Ojalaan, käskemällä: — Jos Kaarlo kysyy, kuka kirjeen lähetti, niin sano Niemelän Marian lähettäneen, ja sano myöskin, että Markkulan Juuse on Niemelässä. — Muistatko nyt niin toimittaa … palattuasi saat palkkasi.

— Olkaa huoletta, vakuutti poika ja lähti matkalle.

VI.

Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, — siksipä istuikin hän syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa, ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.

Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki… Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin masentavasti. — Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan ole minua oikein rakastanutkaan … sitä kuitenkaan en tahdo epäillä … mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.

Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; — Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa … mutta voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta… En koskaan… Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä … mutta sitä en voi täällä tehdä … sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään. Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan … siellä elämän taistelussa kadotkoon kaikki!

Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen näyttää, oli hänen vaikea salata. — Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin, jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. — Oi! huokasi hän, kuinka monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena … juuri kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen … ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt … vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden sulosuvia… Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa … aivan sysimustaa… Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta … miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta … miksi olin sen houkutuksille alttiina … oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä. Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa … sitä en tahdo itsekkään muistella … sitä en ajattele täst'edes. Mikä houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen… Olinhan niitten petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut… Mutta se on ollut ja mennyt … ja menköön…

Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti hurjasti Niemelää kohden — eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan. Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan … kuuli ukkosen törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. — Ha-haa nauroi taas Kaarlo houreissaan … tee työsi säälimättä … se sopii hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.

Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti. Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma. Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. — Mutta mihinkä? Amerikaanko? Ei … se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi hän. — Mutta mihinkäs sitten? — No, Turkin maalle, taistelemaan elämästä ja kuolemasta … taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien sydämmeeni … siellä tahdon taistella ja — kuolla.

Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. — Päivän valetessa hän riensi rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle — kenties ikuiselle matkalle … siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja — jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.

VII.

Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan. Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan ne tulivat väkisinkin takaisin ja — mitä enempi hän ajatteli, sitä ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä asioita pilkallisesti hymyillen — vaikka sen varjossa piili sydämmen syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella — mutta tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita … oppia myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" … on parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa … mitä Kaikkivaltias säätää. Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan, joista hän niin itsekkäästi oli eronnut — kukatiesi kuinka kauvaksi. Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen — sen hän oli päättänyt tehdä jo kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi, että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine hyvyyksineen — rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa kirjoittaa — ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja kaunistella niin paljon kuin suinkin. — Hän tunnusti lähteneensä kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä äkkinäisyydestä … halusta voittaa kunniaa ja mainetta — tahi saada kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet … niiden edestä on jaloa taistella ja saada sankarina — kaatua … taikka jos sallimus toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa — ehkä onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.

— Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon kirjeessä.

VIII.

Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta muka ottamaan. — Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli kadonnut … mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli Juusen mieleen, — Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän. Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen tulevaisesta onnesta.

Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa. Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. — Sen vain tiedämme, että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän pahoilla mielin itsekin höpisi: — mitä hittoja meninkään Niemelästä naimaan, koska se nyt näin kävi… Nyt siitä on kaikilla sanomista… Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin ihmettä … mutta hiisi huolikoon … eihän se minua köyhdytä!

IX.

Mitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti tietenkin. — Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä … näinkö puuttuvainen sen täydellisyys… Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä minulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti onneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi, Jumalani! oliko se sinun tahtosi?… Miksi niin rankaiset luotujasi … miksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka itse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa? Se on milt'ei mahdotonta … vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

Edessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli Ojalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja sieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.

Kirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli kotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan — ja itki, itki katkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän itsensä varsin yksinäiseksi … onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut ketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut. Isälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi ensinkään lieventynyt.

— Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi … hän suruni ymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on rakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että oli edes Juusesta päässyt.

Näin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi polttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin lumoavan juhlallisesti. — Tämä luonnon rauha … tuo viehättävän tyyni lahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan, kirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven hattaria … tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut viihdyttää tuota onnetonta Mariaa.

Maria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi hänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan … nyt vasta voi hän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi hän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos Kaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle vaipumatta … se tuntui milt'ei mahdottomalta. — Taas kohosi syvä huokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän tuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel, joka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne katkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä luiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia hänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen siivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa pelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen kädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa, niinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.

Näin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi, kunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla, räystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän oli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta — nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän tehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua myöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia, joiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin huokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi lilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? — Onko se sallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan? Ken sen selittää … ken huojentaa nämä huoleni? — Ah, armias taivas, vapahda minut tuskistani!

X.

Siirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään. Ensi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa "suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa vaatii, josta isänmaa heitä kiittää," ja jonka Kaarlokin kesti haavoittumatta.

Sitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren rinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen, kaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan käteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan sairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen jättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien poikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä vahvasti varustettuja vihollisia vastaan. "Repaleihin vaatetettuna, kantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet selässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot perässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen ruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi, jolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä tahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen". Tässä sai moni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli siihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän taivaalle, jossa tähdet loistivat … vaan ei hänen mielestään niin kirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti kuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta… Oi Suomi! ei suotta sua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.

Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan. Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä rakasti häntä kuin poika isäänsä.

Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan ja oli itse ilman. — Voi, hyvä ystävä, sinua… Sinä säälit ja rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! — Jumala siunatkoon ja antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon häntä peitellessä.

Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä, tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle, mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme tiedä.

Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas Kaarlon lämpösiin.

Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi puhumaan: — Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta … etkö tahdo sitä ilmoittaa … etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota? Sinä olet erinomainen nuorukainen … kuinka usein olen sinun nähnyt päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt, ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. — Niin … jos sinua painaa joku mieltä runteleva ja sielun polttava suru … etkö voi sitä sanoa minulle … etkö toivo ystävästä mitään huojennusta…?

— Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.

— Tee niin, ystäväni… Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.

— Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka…

— Rakkausko?

— Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin…

— Rukkasetko?

— Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei suotu häntä minulle.

— Vai niin … kyllä ymmärrän … kerro, kerro…

— Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila… Sitä olen hoitanut jo kolme vuotta … ja siitä järvenlahden toisella puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä isäntä, ja hänellä oli tytär … ihana impi. Häneen rakastuin minä, ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille… Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat…

— Vai niin, keskeytti majuri … varsin elävä kuva on minulla huolesi syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. — Siitä koeta olla nyt rauhoitettu … minä ehkä voin jotakin … mutta jääköön nyt tällä kertaa tälleen. — Minun tulee kylmä … käykäämme telttaan, onhan siellä vähän suojaa.

— Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria telttaan.

XI.

Jo on päästy Balkanin yli, ja Plewnakin on venäläisten vastassa, sanomattoman paljon on ollut vaivoja ja varsinaista kovaa koettavaa; mutta vielä on kokemisiakin. Sillä Balkanin yli päästyä oli verilöylyjä milt'ei yhtämittaisesti. Näissä oli Kaarlokin osallisina Taschissenin, Wraschtjebnajan ja Sofian kaupungin luona.

Mainittakoon tässä erikseen eräs taistelu, jossa Kaarlo kunnosti suuresti itseään ja saavutti majuri B:n suosion.

Kuusi tuntia tapeltiin kivääritulen rätinässä, Vähin erin lähestyessä vihollisen patteria kohden, joka oli rakennettu vähäiselle maantöyräälle. Venäläiset seisahtivat parin sadan askeleen päähän vihollisen patterista, sillä heidän oli vaikea lähestyä varustusta, syystä että aukea lakea olisi ollut pian täytetty heidän verisillä ruumiillaan. Sen tähden seisahtuivatkin venäläiset hetkeksi vähäiseen viitakkoon, houkutellen sinne vihollista ja luulotellen muka voimansa niin heikoksi kuin suinkin, Mutta turkkilainen oli kyllä viisas tällä kertaa pysymään varustuksessaan sopivaan aikaan asti. Venäläisen ei auttanut muu, kuin kiivetä juoksujalassa, ja ampua lakkaamatta, varustusta kohden. Kolme tuntia hyökkäsivät venäläiset alituisesti varustusta vastaan, mutta eivät onnistuneet. Aina lyötiin he verissäpäin takaisin. Turkkilaisia oli kahden kertainen ylivoima ja hekin koettivat tapella uljuudella. — Vihdoin teki Turkkilainen ulosryntäyksen. Myrskyn tapainen taistelu syntyi nyt lakealle. Majuri B. taisteli tapansa mukaan etimmäisenä, siten rohkaisten pientä joukkoaan, joka myöskin koetti parastaan. — Voitto alkoi jo kallistua vihollisen puolelle, sillä he saivat apuväkeä, joka riensi venäläisten kylkeä vastaan, ja oli melkein estämäisillään peräytymisenkin. Tässä hurjassa sekasorrossa oli majuri vaarassa tulla piiritetyksi viholliselta muutaman sadan miehen kanssa. — Nytpä urhokas Kaarlo sieppasi äkkiä kaatuneelta lipun ja sen kanssa riensi, rajusti hurraten, majurin avuksi, ja häntä seurasivat peräytyvät venäläiset uudella, karaistulla innolla eteenpäin. Mahdoton oli nyt turkkilaisten kestää tätä villittyä rynnäystä. Muutamassa hetkessä oli vihollinen hajoitettu — eipä se joutunut enään varustukseenkaan pysähtymään. Kun vihollinen oli karkoitettu kauvas, asettuivat venäläiset varustukseen huokaamaan päivän verisestä työstä.

Iso joukko oli venäläisiä verikentällä; mutta Kaarlo oli aivan haavoittumaton. Häntä tervehtimään tuli majuri B., suurella hartaudella lausuen: — Kaarlo ystäväni! aina olet ansainnut kiitosta, mutta erittäinkin tämän päivän töistäsi. Tässä annan nyt sinulle tämän pienen sota-aseen muistoksi tämän päivän sankaritöistäsi … työstä, joka ei likimainkaan ole tällä palkittu; mutta onhan se muistona. — Jumala olkoon ohjaajanasi ijankaikkisesti!

Suuresti liikutettuna otti Kaarlo majurin kädestä tarjotun revolverin ja kiitti nöyrästi.

XII.

Useampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa on ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.

Jopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli, jossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus sentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä. — Sen jälkeisenä päivänä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen seisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä. Vakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. — Kaarlon sydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin. Hän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan. Outo aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous korkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun majurin.

Pian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat samoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti kahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara kiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat "hurraa"-huudot niitä sekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus kuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. — Hirmukseen huomasi Kaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös huomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa turkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä. Kaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden, pyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon, laukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa myös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. — Mutta voi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan… Ja jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.

Vihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet ja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja näki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita, joiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko hänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt yhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin. Samalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo etsimään … ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä pensasta vasten vaaleana.

Kaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten ilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri laskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä ryöväämässä… Voi toki! jatkoi hän… En voi … pakene sinä … pelasta itsesi, miten voit … minun täytyy loppua… Oh!…

Kaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja — pelosta, sillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä … se oli seikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava. Itse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä kuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova "hurraa"-huuto. Mutta jättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen kanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman — taikka tapella viimeiseen hengenvetoon saakka. — Nyt laski hän majurin hiljaa pitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän samoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja toisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä latingissa.

Kauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot ja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian sydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka kasvot olivat kylmän hien väreissä: — Nuo roistot … Minä annan heille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät…

— Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.

— Hiljaa … kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. — Kaarlo kiinitti kättään revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki. Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.

— Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi hän roiston jälkeen, palatessaan.

Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta raatelioilta. — Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa tähden.

XIII.

On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle, jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee… Ainako surua surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. — Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn, että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun Kaarlon näki, ja sanoi: — Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista avuistasi. — Sano mikä on palkkiosi oleva.

— Ei, herra majuri — mitään en vaadi … minä olen tehnyt vain velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti … minä olin vaan heikko ase hänen kädessään.

— Kyllä niinkin on, myönsi majuri … mutta sittenkin tahdon sinulle palkita… Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni … minulla ei ole muitakaan sukulaisia ja … hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä töitä ei Jumala jätä palkitsematta … ja Hän on nähnyt sinun avusi ja urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki mitä tarjoon … jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen povestaan paperikäärön … ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. — Näiden tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.

Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa, tammikuun 24 p. 1878.

                                         Hovilan kartanon omistaja.
                                                T. B. majuri.

Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. — Tämän tehtyään näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.

Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. — Tietämätöntä on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja. Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. — Näiden mentyä virkkoi hän Kaarlolle; — Sinut olen minä perillisekseni tehnyt. Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.

Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50 penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua ensimmältä: mutta ei se auttanut — täytyihän minustakin tulla ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi … ja siihen tapaan uneksuin itsekkin.

Koulussa ollessani — yliopistoon saakka — näytin minä isäni mielestä siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; — mutta olin kuin olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.

Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.

Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja — heti seuraavana aamuna läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen virstan matka kotoani.

Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. — Lammin rannalle menin … se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden" ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa. Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön, joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi. Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli, että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta. Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.

Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona. Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.

Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"

— Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.

— Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön nimi.

— Entäs isäsi?

— Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.

— Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa, itse niitä tarvitsemattaan?

— Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja kolme kirjaa on kartanon paroonin, — teidän isänne, antamaa.

— Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat … etkö muutakin halua kuin ainoastaan kirjoja?

Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? — Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? — Onhan minulla mielestäni tavalliset tarpeet. — Tavalliset … oi, kuinka olettekaan vähään tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen kättänsä läksin astumaan kotiani.

Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. — Vähän muistelin hänet lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa, enkä osannut häntä kaivatakkaan. — Mutta nyt olin alituinen linnustaja lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa, käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi päätelmä: — Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin näkemään.

Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin, opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin, niin kaikki olisi käynyt hyvin.

Mutta näin ollen — miten voin ilmoittaa sitä itselleni … olinko voittanut hänen suostumustaan … se oli milt'ei mahdotointa ja se poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen lähtöäni.

Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. — Anna, joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi lepäämään minun käteeni.

Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? — Anna, tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja ilmoittanut.

Anna ei vastannut mitään. — Mutta minä jatkoin vielä: — Älä kuitenkaan unhota minua.

— Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni. Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: — Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? — Sitä älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä… Ennen tahdon luopua kaikista, mitä minulla on … mikään ei te'e minua onnelliseksi, paitsi sinä. — Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen hänen huulillensa.

— Minun täytyy mennä … huomenna lähden … mutta sitä ennen tahdon ilmoittaa isälleni rakkauteni.

— Älkää vielä … kuiskasi Anna pelkäävästi… Arvaattehan minkä vastauksen isänne antaa. — Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.

— Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai hän ensin vähän vastaan pitää … sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön voi hän minulta kieltää … mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani minulle — kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.

— Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi … voisitteko kantaa sitä? — Unhoittakaa ennemmin minä … kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää loistavaa tulevaisuuttanne… Minä olen jo onnellinen siitä, kun näinkin olen rakastettu … kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja rukoilla onnenne edestä.

Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. — Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen sormeensa, kuiskaten: — Minun olet elämässä ja kuolemassa. — Tätä tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni. Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä uskonut.

Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura ei minua miellyttänyt … niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja sanoi: — Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa kiini, itsellesi sopiva morsian.

Nyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: — Sen olen jo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän suostumustanne ennen lähtöäni.

— No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta, kuka valittusi on?

— Se on … vain köyhä ja…

— Miten köyhä ja…?

— Tuo — Lammin Anna … häntä rakastan, jatkoin minä arasti.

— Mitä … häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?… "Lammin Anna," häntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen maailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.

Mutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: —
Miksi en saisi Annaa rakastaa?

— No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä … "miksi et saisi Annaa rakastaa." Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä, oppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja sivistyneitten seurassa hävetä.

— Ei, isäni … jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän olentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on altis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan sivistynyt.

— Heitä jo kehumisesi… Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina parhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun isänsä tahtoo, ärjäsi isäni.

— Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.

Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. — Vihdoin seisahtui hän eteeni ja kysyi nololla äänellä: — Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa vain Lammin tytär?

— On.

— Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.

— Lupaan, oli taas vastaukseni.

— No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni äreästi ja meni ulos.

Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto. Minä aavistin … enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni, mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin nä'in kamalata unta, johonka heräsin. — Taas oli ensimmäisenä ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt, mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin levottomammaksi.

Vihdoin tuli aamu. — Vieraita tuli tulvalta. — Juonti alkoi … kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini … onnentoivotuksilleni … mutta se oli niinkuin ei mitään — Onneksi kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku pahempaan, ajattelin silloin.

Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.

Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden — ja muutaman päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun muutamaan sotakouluun.

— Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle, kuin missään muussa.

Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt … vaan ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa. Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. — Mutta voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen tietää.

Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni… Ja sitä tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta. Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului talvi, ja suloinen kevät lähestyi. — Minulle oli luvattu kesäkuussa vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. — Silloin päätin rientää kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan — kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni. Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota julistettiin.

Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle, jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.

Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa omakseni saamasta.

Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti tuliseen sotaan.

Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa. Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.

Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin kuolemalle alttiiksi.

Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista, vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni tahdon.

— Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä kukaan ryöstää?

Nyt vaaleni isäni ja sanoi: — Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.

— Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon tähden.

— Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta… Nyt en enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt — kuolon enkeli.

— Kuollutko Anna! … puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani ankarasti hämille.

— Niin, kuollut … ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.

Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni…

Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.

Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: — Sinä, joka olet rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää. Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen kukistama lempi. — Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle: ja olin syöksyä sen syliin.

Sen huomasi isäni ja sanoi. — Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla tuskassasi maltillisempi? — Lähdetään kotia — matkalla tahdon sinulle kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.

Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja tästä tapahtumasta. — Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa minua rauhoittaneet.

Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä, Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa kuolinvuoteella.

Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle, johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. — Tällä matkalla kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen riutumaan: — Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja hengähti pitkään.

— Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.

— Teidän isänne.— jos saan teille niin sanoa — jatkoi Eeva, oli niin avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, — mutta mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja. Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta. Niin — semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi … ne tahtoi hän kantaa haudan hiljaisuuteen.

Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri, menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää palattuanne halpaa Annaa — ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan luettavaksi.

Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. — Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran pyhää ehtoollista. — Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.

— Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin… Sinne missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. — Ah, siellä on autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi sanoikseen ja vaikeni … vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki löi.

Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana kuin kevätpäivä. — Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta sydämmet kävivät liittoon … sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa … ja olin onnellinen. — Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas, ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.

Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla rakastettuni haudalla. — Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja rauhallinen: — mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi myrsky — pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.

Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: — Oi, Jumalani! miks'en saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä, jossa ei meitä kukaan voittaisi.

Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä, polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme asettanut. — Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian seuraan perässäsi … sen suokoon mulle Jumala!

Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän vuodatin kyyneleitäni … ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!

Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle maalle … kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. — Kyynelsilmin, mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä vuoteelleni.

Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet; unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille. Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. — Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole vastaan ottanut.

Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää… Isäni ei ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää rauhassa. — Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin vanhanakin.

Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet oikeutettu sen vastaan ottamaan. — Minä tunnen olevani onnellinen, kun tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.

Väsymys jo tahtoo tavata … kylmä hiki on otsallani… Mutta ystäväni! Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille — jos nämät voivat niitä ymmärtää — kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi; minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.

Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon levätä Herran rauhassa…

Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa. Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon rakastetun majurin… Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu kylmänä.

Majuri haudattiin. — Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi. Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä kuvata.

XIV.

Rauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla.
Siitä iloitsevat kaikki ihmiset.

Vapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit kotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei ainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä nähnyt ja siten paljon oppinut. — Majurin kertomuksesta oli hän oppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin köyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella eikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen vaatimuksia.

Kuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua ja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi, koettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta kaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.

Helsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi majurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä toivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti kotiansa.

Rientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme, että väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria istuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä: poskensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin aateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen huuliltansakin kuului:

— Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on! … ehkä palajaa hän vielä… Korkeimman käsi on voinut häntä varjella… Onpa suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään kyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika takaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa: kuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa — kuinka paljon hän oli saanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi — kuolla. Mutta jälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja voittaa … onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.

Nämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet kuivamaan.

Kaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin. Ilon valtaamana kiljahti hän: — Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä… Terve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! — Mutta kuinka sinä olet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. — Ja miksi lähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin … mutta nytpä sinä näytät jalolta.

Näihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä ja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt Markkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi kuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?

— Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; — mutta en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.

Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.

— Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko, sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.

Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.

Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään, sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä, vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. — Kun hän näet kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä "vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."

— Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee ja — että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii … mutta ei hän sitä voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman… Mutta en sentään sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. — Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja … kuinka hän on vanhentunut! Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa … minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä kuoleman ottelukentältä.

Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta rakkautta.

Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna tulevansa jälleen.

Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä hyvä enne.

Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä rohkeammin ja jyrkemmästi: — Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne yhtä kuin ennenkin … ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?

— Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: — Kyllähän olet moitteeton mies käytöksesi puolesta; — mutta minä olen yhtä armotoin siinä asiassa kuin ennenkin.

Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.

— Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo kysymystään.

— Olen, oli vastaus.

— Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä kaulaan.

— Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä irti ja riensi ovesta ulos.

Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla hiilillä. — Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti armastaan, sanoen: — Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava avioliittoa perustettaissa.

Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: — Tässä on minulla omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan, ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä siihen?

— Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden minua sinulle.

— Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä, mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty omaisuus salassa.

— Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta itkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän kuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.

Tämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka kantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä Usko, Toivo, Rakkaus, — ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.

Kaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään hän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja oppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli kunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita oli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-, leikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia käytännössä.

Mutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K. utelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä joutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies hän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n kumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi olevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan puheensa varmikkeeksi.

Nyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: —
Koska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.

— Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin hoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo asuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että minä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi pyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja. Ainoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää huonon kotitaloni tarpeisiin.

— Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat katseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella, minkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.

Sen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja uusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.

Nyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota ja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä paistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle, missä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota vastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat peltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan paljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian rupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden hoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä Niemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin taloaan. — Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän oli kunnokas näyttämään miten järjellä ja tahdon voimalla saadaan paljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden maailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä ylöspäin valistuksen vastamaata.

XV.

Kolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja kun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut luulivat Mariasta tulleen "vanhan piian" kun ei enää Markkulan Juusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse Niemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän loppuvan.

Niemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies, joka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa riimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen nouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin "tupakoimaan". Tänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne, sanoen olevan itsellään tälle asiata.

Tämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne menemään.

Pian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän esitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka vuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.

Puhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se maanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan ja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän myöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli ollut liian ankara.

Maria kantoi kamariin vieraille "suun avausta", jolla käynnillään hän osui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen kädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja suuresti liikutettuna lausui: — Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi, mitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet? Silloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan kirjeen sinulle, Kaarlo … sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka turhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne muutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että lähdit sotaretkelle… Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni Mariaan nähden raukesivat turhaan. — Minä aloin kysellä sydämmeltäni syytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.

Olin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi, jonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. — Tämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa, onnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti sitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. — Mutta eipä aikaakaan, kun minä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten vaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua Kaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja rakkaudessaan sydämekkäämpi — se vaatii samalloista vastarakkautta, ja sen hän löytääkin Kaarlolta … mutta sinä, katala, olet heidän erottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun voimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä enää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana uhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi tekoani ja — miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa. Vaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä kantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut … nyt ymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole oikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.

Kuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja — itseni; mutta itselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt kysymään: — Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?

Ja tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt henkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi. Siihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän sitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.

Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: — Sinä olet onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. — Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin kärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa vastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä ja terästä tahdolleen. — Nähkäämme, että ihmisellä on paljon velvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille maan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan elatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin kohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja antaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. — Tämä maa, joka on meidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista varallisuutta ja henkistä jaloutta.

Mitä ehdoitukseesi tulee, että saisin Marian vihdoinkin elämäni kumppaniksi, niin siihen myönnyn sydämmestäni, mutta koska hänen isänsä on ollut sitä vastaan, niin olen antanut sen olla hänen asianaan. Siitä saa tuo arvoisa isäntä antaa nytkin lausuntonsa.

— Kyllähän minä sitä vastaan olen ollut, mutta murretaanhan kivikin, mitä sitten ihmisen mieli, sillä nyt olen tullut jo toiselle tuumalle, kun olen huomannut, miten kunnokas ja ymmärtävä mies Kaarlo on. — Siis tapahtukoon heidän oma tahtonsa, sanoi Niemeläinen värähtelevällä äänellä, sillä hän tuli ikäänkuin loukatuksi, kun kuuli Juusen ja Kaarlon puheet.

Arvaahan mikä sitten tapahtui… Mitäs muuta kuin onnelliset kihlajaiset. Ojalan perhe ynnä muita lähellä olevia arvoisia henkilöitä ja ystäviä kutsuttiin Niemelään, jossa oli riemua ja nautinnoita vieraille tarjona. Kaikki iloitsivat siitä että Maria pääsisi Kaarlolle elämän kumppaniksi. Niemeläinen itsekin hieroi kämmeniään mielissään ja kohteli kunnioituksella Kaarloa. Mutta miten suureksi siitä tuon ilo riemastuikin, kun pehtoori K. ilmoitti kaikkien läsnäollessa, miten paljon Kaarlolla on omaisuutta, sanoen hänellä olevan mahtavan maatilan T. läänissä P:n pitäjästä. Hän sanoi itse olevansa sen talouden hoitaja eli pehtoori, joten hän tietää, että tila on hyvin tuottava ja nimeltään Hovila.

Tämä oli kuulijoille suuri ihme, mutta he uskoivat kuitenkin sen todeksi, kun saivat kuulla kaikki asianhaarat. Niemeläinen hymyili ja milt'ei itkenyt ilosta.

XVI.

On kulunut joku aika. Kaarlo ja Maria ovat onnellisessa yhteiselämässä. Nyt ovat he uudessa paikassaan, Hovilassa, johon muutettuaan he antoivat Ojalan talouden pehtoori K:n hoidettavaksi.

Tyytyväisyys ja yltäkylläisyys on nuorella parilla jokapäiväisenä onnena. — Maria kukoistaa kunniassa ja kauneudessa. Ruusut ovat palanneet entistä kauniimpana hänen kasvoilleen. Näitä ihaeli usein Kaarlo ja kutsui Mariata "kultanupuksensa".

— Niinkös toki … sinä olet se kettu, äännähti Maria noihin Kaarlon imarruksiin.

Muun muassa kasvoi Hovilan salin ikkunalla kaksi ruusua, joita katseli Maria aatteisiin vaipuneena ja sanoi: — Kaarlo, koska viedään nämät kukat Annan haudalle, sillä ilma on ehkä jo siksi lämmintä, että nämät rupeavat hyvin kukoistamaan?

— Ehkä huomeniltana?

— No niin — huomeniltana; jos on näin kaunis, ihana ilma, niin sehän on sopiva aika.

Seuraavana iltana lähestyi kirkkomaata neljä eri henkilöä yhdessä joukossa. Niissä näemme etunenässä Kaarlon ja Marian. He kantavat ruusuja. — Heidän lähestyessään Annan hautaa, näkivät he, kuinka hautakummulla oleva pihlaja hiljaisen tuulen heiluttamana pudisteli tukkaansa, ikäänkuin varottaen tulijoille: te maan päällä elävät, älkäät häiritkö nukkuneiden lepoa.

Sitä eivät he tahtoneet tehdäkään; vaan sitä vastoin tulivat he osoittamaan kuolleille kunnioitusta. — Laskettuaan kukat määrättyyn paikkaan, istuivat he itse pihlajan juurelle. Siinä kertoi Kaarlo kaikki, mitä tiesi majurin ja Annan elämästä, — kuinka Annan kätki hiljainen, mutta musertava suru hautaan, ja kuinka majuri uskollisuudella seurasi häntä hautaan asti.

Kertomus oli surullinen, kuulijoiden silmissä näkyi säälistä heltyneiden tunteiden pusertama, kirkas kyynel.

Tässä seurueessa oli Markkulan Juuse ja Kaarlon sisar, Ojalan Heta; ennenmainittujen mukana. Nämät kaksi viimeksi mainittua olivat kihloissa ja sen johdosta tulleet tervehtimään Kaarloa ja hänen puolisotaan.

— Hetasta voin sanoa sen, ilmoitti Juuse, että hänet saadessani olen varmaan onnellinen. Hän kiintyi sydämmeeni, ja jos hänet kadottaisin, voisin kentiesi tuntea itseni niin onnettomaksi, että elämäni päivät synkistyisivät kuten niidenkin, joista toinen tässä kummussa lepää.

— Niin, jatkoi Kaarlo, luonnotointa on itsetajuntaan tulleelle ihmiselle antautua moisen tuskan valtaan, mutta koska ihmisessä on heikkojakin puolia, niin sekin seikka tulee mahdolliseksi, sillä kärsimyksillä koetellaan monella tavalla ihmistä täällä matoisessa maailmassa. — Se siis on lankeemuksen tuomio; sillä ilman lankeemusta meillä ei olisi kärsimystä, kipua, eikä kuolemaa, ei myöskään ääretöintä, ikuista onnellisuutta saavutettavana, ellei vapahduksen hetki olisi lyönyt Golgathalla. — Tämä elämämme on vain kouluaika, täynnänsä vastuksia ja murheita, mutta niin vähän iloa. Se onni, jota täällä nautimme, on vain vähäinen heijastus ijankaikkisesta kirkkaudesta s.o. haudan tuolla puolella olevasta täydellisyydestä. Kun kannamme kunnialla kuormamme synkän murheenkin aikoina, muistaen pyhimpiä velvollisuuksiamme ja isänmaatamme, niin kerran pääsemme ijankaikkiseen rauhaan levolle tuonne maan hellään poveen, jota kaikki meille nytkin muistuttaa tässä väsyneen haudalla.