The Project Gutenberg eBook of Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani, by Felix Dahn

Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui — koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös — kädensija oli kaunista korinttilaista kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta — ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.

Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin soihdunkantaja.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan; pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka. Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta tammenjuuresta tehty nuija.

Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa, joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa. Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.

Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta, huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:

"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon erämaahan! Puhu — mitä on tekeillä?"

Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi:
"Missä on neljäs, jonka kutsuin?"

"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan; tunnethan sinä hänen tapansa."

"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti.

Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua; kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.

Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.

Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä, keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:

"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa.

"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä — teidät olen valinnut, te olette oikeat.

"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin, että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."

Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua kanssamme?"

"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä ja pelastaa sen".

"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien valtakunnan veroista?"

Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas poikani.

"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa — sinä saat iloa hänestä.

"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun puolesta.

"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä taistelussa.

"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa ja varmaankaan ei uskollisempaa.

"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä, kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja, kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä lähtenyt pesästäsi.

"Hänen sotavuotensa painavat häntä — sillä hän ja te ja teidän sukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja leikkitoverini — hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla korppikaupungissa.

"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas tahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja minä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.

"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä valtakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen tyttärensä poika — nainen ja lapsi."

"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes ajattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä myrskyssä."

"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja pudisti kiharoitaan. "Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa, Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset ruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe missään vaaraa."

"Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen edelliseen, "minä tunnen hänet".

"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt hänen oikea kätensä, — tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja petollinen kuin meri on Justinianus — minä tunnen hänet ja pelkään hänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli meidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa — narri, hän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! — ja kyseli minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää — kukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon! Mutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata takaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin jalanjälkeäkään."

"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon.
Bysantti voi paljon."

"Tiedätkö sinä kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista pitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä voittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään", hän lisäsi tyynesti.

"Tosin kyllä!" — tuli veli toiselle avuksi. — "Mutta silloin olivat gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on kotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset."

"Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siinä onkin hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!"

"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa meidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia tänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden kuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti."

"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on, jollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?"

"Ole ääneti", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, "pidä sisässäsi, Totila, sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." Hän sai vaivoin itsensä levolliseksi ja jatkoi:

"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan voittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja kilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat meitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme heitä, olemme hulluja."

Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkö pidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?"

"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies tulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan rautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä suomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee myrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin niin, että säästäjä kuolee."

"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset", huudahti jättiläismäinen Hildebad, "ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me muserramme heidät — noin!" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas, niin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset vapisivat.

"Niin, koettakoot vain" — huusi Totila ja hänen silmistään loisti sotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.

"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset bysanttilaiset tulevat —" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään veljeensä — "katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi."

"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin. Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä etelämaalaiset" — hän jatkoi tukahdutetulla vihalla — "taistelevat torneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan, josta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen erään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin voittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?" — Tämän kysymyksen hän teki miekkamiehelle.

"Minä tunnen Narseksen", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi.
"Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.

"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä ja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.

"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla — ruhtinatar puoleksi kreikkalainen nainen — Justinianus väijymässä — italialaiset kavalat kuin käärmeet — Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta" — hän henkäsi syvään — "me emme ole yksin, me gootit. Viisas kuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin. Vandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen tyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien kuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä isänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla osoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja keltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä —"

"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta ja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot ja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää vapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä paitsi me itse."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri ja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.

Vitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella ja varmalla äänellä: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää, toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että vaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä luulet sitä saatavan?"

Vanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: "Urhoollinen Vitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä ensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin; vielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät tänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja antakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani."

"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi olet ollut tähän saakka vaiti?"

"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja toivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo."

"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen taistelua", arveli Vitiges.

"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän", vastasi Teja ja siveli hiljaa sotakirvestään. "Me tahdomme taistella niin, että se muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien tähti on laskemassa."

"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin", huudahti Totila kärsimättömänä. "Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand, hänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon."

Vanhus pudisti päätään. "Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut hänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla. Hänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. — Mitä mietit, Hildebad?"

"Minä mietin", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, "että varustamme kaksi sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa menen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien lohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa."

"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan", sanoi Hildebrand, "mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot Vitiges?"

"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan."

"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!

"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella on toivo tai huoli rakastajattarestaan.

"Mutta uskokaa minua, aika tulee — ja hätä voi loihtia sen esille jo teidän nuorina ollessanne — jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä juomingeista.

"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat maanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen olevaa.

"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine virtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää rakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.

"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit opettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.

"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä ilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.

"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee hautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri kuninkaani.

"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen pakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne vuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin täällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana ylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva, kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista, ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja elävät samoin kuin minä.

"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä, josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan, uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton."

Vanhus oli puhunut innostuneena — hänen hiuksensa liehuivat tuulessa — hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten keskellä, joiden kädet tapailivat aseita.

Vihdoin Teja sanoi: "Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä siinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, — meissä, — kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko kansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin?"

"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi.
Kuulkaa minua!

"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.

"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun, lyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki ruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren rotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja nahkaa ruoaksemme.

"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä oikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.

"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun; kaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta solasta ulos.

"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden, viiniä, leipää, lihaa — vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava toisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan meistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei saisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme, goottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.

"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille nämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin hylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.

"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka oli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat."

Hänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän jatkoi:

"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, — nimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja tavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde — he voivat nauraa kreikkalaisten vihaa ja italialaisten petollisuutta.

"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te yhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että tämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin kilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja kaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?"

"Hyvä", jatkoi vanhus, "se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien goottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa tästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.

"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin. He häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja saada muita unohtamaan, että he ovat gootteja — voi niitä hulluja.

"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin lehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne lokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne lehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.

"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja kaikkialla.

"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa, roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja osoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne syleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat voimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?"

"Minä uskon teitä", jatkoi vanhus, "uskon pelkkää sanaannekin. En sitoakseni teitä lujemmin, — sillä mikä sitoo petollista —, vaan koska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska paremmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:— seuratkaa minua."

TOINEN LUKU.

Tämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin sisäsalin — cellan — läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan — posticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät portaita alas ulkoilmaan.

Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona, jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta vastaan.

Tämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin heti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta pohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.

Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä pitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät vielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu ilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan pystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden väliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.

Turpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä ikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja terä piikiveä.

Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui sitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi päänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.

Ääneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle, molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa käsiin muodostaen juhlallisen ketjun.

Sitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti ja laskeutui polvilleen.

Ensin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman olkansa yli.

Sitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen oikealle.

Sen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen pitkässä parrassaan.

Lopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle.
Soihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:

"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:

"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja
Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.

"Tää illan hetki tuonut meidät on tänne luomaan liiton veljeyden, mi vahva aina on ja iäisesti. Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä, yks' toivo elämän, yks' huoli surujen kuin pisara yks', johon veremme siteeks' veljeyden vuodatamme."

Toiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi käsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja vetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin että kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.

"Ja valan me vannoen lupaamme oman kaiken uhriksi antaa, kodin, karjan ja kalleudet, ratsun, aseet ja raavahat ja vaimon, lapsen ja lempemme ja voiman, veren ja henkemme, ne goottein heimo meiltä saa, sen onni kallein on. Ja ken se meistä pettää kerran tään valan kieltäin uhrejansa —"

Nyt hän nousi vaosta — hänen viittauksestaan toisetkin — ja siirtyi pois turvekatoksen alta:

"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon kuin tää raskas ruohoturve."

Hän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti äännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.

"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset, ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.

Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman ketjun ja sanoi:

"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle — nyt tästä lähtien teillekin — miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja tänä yönä liittoa tekemään —, tulkaa katsomaan."

Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.

Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.

Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:

"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta. He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin — kansansa hyväksi."

"Nyt on kylliksi", hän sanoi, "tähdet kalpenevat, puoliyö on jo aikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet kanssani — sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja — kunniavahdiksi näille kuolleille."

Teja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja asettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat käsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja ajatuksiin vaipuneina.

KOLMAS LUKU.

Muutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen kokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön pimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan toisia tarkoituksia varten.

Se pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa eräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka maanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen kaupungin Rooman katujen ja torien alle.

Nämä salaperäiset käytävät — alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana — ovat niin sotkuiset ja niiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat löytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan täysin perehtyneen oppaan johdolla.

Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella, eivät pelänneet mitään vaaraa.

Silverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli nimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä portaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan holvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.

Kokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa.
Paikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.

Välinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli maanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa koskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he potkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.

Paitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja joukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista, joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja kaupungin korkeimmat virat.

Ääneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä. Tarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden puolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä varustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.

Vielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka liikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja jonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli hänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi muiden puoleen ja sanoi:

"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet tänne pyhään työhön.

"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.

"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven läpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.

"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että mitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen nimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut ahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti kasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.

"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo vähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut — tähän uskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme, kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja kerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut."

"Asiaan!" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt kiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti kärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt miekka tuli näkyviin. "Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?"

Silverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista rohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:

"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti häiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi. Mutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin tervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan armosta."

"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö takuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli eräs toinen läsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin ulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.

"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä takaus —"

"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti.

"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!" jatkoi pappi hymyillen.

Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka peitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.

Vähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen päätä ja hartioita.

Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja joka puolelta kuului hurjia huutoja:

Aroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot kasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä kiintyivät pappiin apua anovina.

"Niin, Albinus!" sanoi tämä levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista on häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon."

"Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita. "Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja mitä hän on. Arka, kurja petturi —." Viha tukahdutti hänen äänensä.

"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta minä kysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa. Kuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita jaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin, että heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät teloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen syytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää sekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat."

Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja vapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.

Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä olevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen läsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan puhua:

"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei Albinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on tapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani."

"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut
Bysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.

"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin olisi lisännyt vaaraa.

"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se osoitti, ettei Albinus ollut yksin.

"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa sen hengellään.

"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä petollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä lisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen hänen vangitsemistaan. —

"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti kidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa itsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?

"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei voitu pelastaa. Heidän vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme varmat.

"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali
Filippin luona.

"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.

"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne temppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.

"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt miehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä uhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan palvelukseen suunnattoman omaisuutensa.

"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin kirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.

Hämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius huudahti: "Pappi, sinä olet viisas kuin — pappi, mutta minua ei sinun viisautesi miellytä."

"Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sinä miljoonat. Sinä voit sen tehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon pelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi. Vie hänet pois!"

"Vie hänet pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan ilmausten johdosta. "Cethegus", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.

Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti ja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.

Hän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset terästä.

Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta, arvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti alusvaatteet.

Paksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen silmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa syvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea kuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.

Teräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä ylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.

Kun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita miehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa, tunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset voivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.

"Miksi te kinastelette", hän sanoi, "asioista, joiden täytyy tapahtua. Sen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän täytyy antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin vainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin — minä tahdon unohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se heitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan. Koston vuoksi — Albinus, kätesi."

Kaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä syiden vuoksi.

"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"

Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.

Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.
Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"

"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En voi nähdäkään tuota kurjaa."

"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä — minä tahdon."
Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.

"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme ja lakejamme."

"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt näkisi."

"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on aika erota.

"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on
Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.
Se lähetetään Belisariukselle.

"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.

"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää kuninkaansa mielen gootteja vastaan.

"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä. Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa huomattavia nimiä.

"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei saa. —

"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet pois. Silloin koittaa vapauden päivä.

Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien uloskäytäviin.

NELJÄS LUKU.

Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.

Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen välittömässä yhteydessä.

Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan olevan lampun ääressä.

Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.

Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.

Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä, oli nähtävästi pakanuuden aikana — mikä näkyi pitkin seiniä olevista pehmeistä lavitsoista — ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan ylistää.

Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.

Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.

Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.

Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, tämän käden tuon kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"

Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta."

"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua — suutelithan minua. Ja kuka voi — silloin — tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään — tuskin itseäsikään. Synti oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti totella pirullista tahtoasi."

Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.
Asia näytti häntä kiinnostavan.

Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.

"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään ihmeellistä ja — sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi.

"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.

"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.

"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä. Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa kestää liian kauan.

"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä
Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."

Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa ovelle.

Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille, katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.

"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja asiakirjoja.

"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"

Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena ilmaista liiton muille jäsenille.

"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."

"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."

"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet.

"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten syömään persialaista omenaa.

Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.

Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön valvominen eivätkä muut ponnistukset.

"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä omatunto, siinä koko arvoitus."

"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies minusta arvoitus."

"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus muille ja — itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."

"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit — into palvella Jumalaa."

"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä ja —"

"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt, hän voi heitä hallita.

"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen sinulle ja antaisin itseäni hallita — jos vain voisin sen keksiä.

"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan, heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin — sinä ja minä."

Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja ryyppäsi hiukan viiniä.

"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.

"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."

"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa —"

"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi, ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä Silverius tahtoo."

"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä edelleen."

Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: — "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin säilytettyä, mutta liian makeaa. —

"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle — keisaria — Justinianusta, — vaan — jotain muuta?"

"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin kädessä —"

"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.

"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."

Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina pysyisi sinä."

Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen Forum romanumista.

"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?

"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin täytyy tehdä sitä, mitä teen.

"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.

"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.

Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.

"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus
Aurelius Cassiodorukselta.

"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.

VIIDES LUKU.

Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, epäkodikkaassa.

Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.

Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä kadonnut.

Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli.

Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.

Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.

Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa.

Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään sieltä.

Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.

Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen, väkirikkaaseen kaupunkiin.

Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.

Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana tunteena.

Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.

Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana — lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä — oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.

Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen, eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.

Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka — jolloin ensin nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin — vilkkaassa liikkeessä.

Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.

Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.

Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties pahempaakin.

Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.

Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.

Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen, tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet sisään.

Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä täällä nojasi joku vanhempi mies — kuolevan sankarin asetovereita — akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.

Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryöstöltä.

Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita, kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.

Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, — sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta päässyt länsigoottien valtaistuimelle — sekä sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.

He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään mielenlaatuun.

Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi.

Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen — sairaskammion etuhuoneeseen.

Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä. Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.

Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.

Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä, ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta.

Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa, goottien valtakunnan perillinen.

Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa.

Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan, eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.

Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan suvun jäsenet.

Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa.

Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.

Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua.

Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, — vai oliko hän neito? — hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.

Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.

Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.

Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä olennosta.

Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.

Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.

Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan eloon.

Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien valtakunnassa.

Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi kunnioittavasti.

Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.

"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii voimaa ja mielenmalttia".

"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", — sanoi ruhtinatar, irroittautuen Atalarikista — "ollos tervehditty".

Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat aivan kirkkaat.

"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa", sanoi Cethegus.

"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen sieluansa", oikaisi Cassiodorus.

"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua kreikankielelle."

"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar, palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3). Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian käännös ilmestyi."

Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan. Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:

"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut; lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."

"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.

"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen. Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" — ja hän veti otsansa ryppyihin tätä ajatellessaan.

"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan", välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen —"

"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan kaupunkien. Mutta minä pelkään — Roomaa ja roomalaisia."

Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.

"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti vastaan — ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten. Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.

"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman oman keisarin hyväksi."

"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle — tarkoitan pojalleni —, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat, pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.

"Tähän toimeen on Cassiodorus — ehdottanut sinua. Sano, otatko sen toimen vastaan?"

Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.

Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.

Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?

Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman keisarin? Kuka siksi tulisi?

Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui. Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."

"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus, "niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren läpi nähnyt sydämeni."

"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten mielelläni näe barbaareja — anteeksi — gootteja Italian hallitsijoina."

"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi roomalaiselle."

"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.

"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.

"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.

Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen allekirjoituksensa puuttuu vielä."

Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan nimesi, poikani."

Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.

Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.

"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten luota tuohon kylmään roomalaiseen — ei, en luota sinuun ollenkaan, sinä ylpeä mies —. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee vuosisadan suurin sankari — ja te ajattelette vain hänen kuninkaallisen perintönsä jakoa."

Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista tukkaansa.

Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"

"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."

"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään mahti maailmassa voi häntä pakottaa."

Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta kuninkaan makuukammioon, avautui.

Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.

KUUDES LUKU.

Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.

Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita. Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että koristeissa vallitsi painostava komeus.

Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen yksinkertainen vuode.

Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka — vandaalikuninkaan lahja Afrikasta —, ilmaisivat sairaan kuninkaallista arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja melkein karkean jykeviä.

Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.

Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa häneen päin.

Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja. Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen, mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.

Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat jättiläismäistä sairaanhoitajaa.

Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.
"Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".

Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa vasten.

Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä, "minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja lyydialaisilla puoskareilla.

"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo tänään? Ennen yötä?"

"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla", hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe enää auringonlaskua."

"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.
"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.

"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä kuolet sankarikuninkaan tavoin."

"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua auttaa."

"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"

"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen suuresti.

"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet luullut?"

"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."

"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heitä kohtaan."

"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä — niin olkoon se minun syyni."

"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja huokailin valtakuntani vaaroja, — silloin tuli sieluni silmien eteen toisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn virheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! — Hänen, hänen kuvansa näyttäytyi minulle."

Hildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik jatkoi vihdoin:

"Niin, vanhus, tämä oikea käteni — sinähän tiedätkin sen — on surmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. — Kuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti vastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona yönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle kostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin käsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon."

"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja omalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi? Emmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme useammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme veressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja ajattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin ikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi perikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi. Vihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle, että hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon kamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo seuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti oikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla sen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi käyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden, epätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet antanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin taivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi kansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä — minä olisin tappanut hänet seitsemän kertaa."

Vanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta jättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.

"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin kuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli sankari — ainoa vertaiseni! — Ja hänet minä surmasin ilman mitään todistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta, kateudesta ja — tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi — pelosta, pelosta ryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina törkeä rikos. — En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä alakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin luokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat rippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle anteeksi, niin — en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä, johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa, että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan veri." — — —

"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"

"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin levollisemmin kuin kuukausimääriin.

"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran kostolle. Meidät hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei, sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon, silloin — tunnen sen selvästi — ei se tapahdu minun tekoni tähden. Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä sain rauhan ja kuolen rohkeana."

Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä, joka oli tappanut Odovakarin. —

"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. — Nyt käyttäkäämme jäljellä oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni, en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! — Ei mitään vastaansanomista! — Minä tahdon."

Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen leveää doorilaista keskipylvästä vasten.

"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka ovat tuolla ulkona."

SEITSEMÄS LUKU.

Hän seisoi siinä levollisena sillä aikaa kun vanhus työnsi oviverhot molemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui yksi yhtenäinen sali. Kaikki läsnäolijat — sillä välin oli paikalle saapunut yhä useampia roomalaisia ja gootteja — lähestyivät kuningasta ihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas, "ovatko ne kirjeet valmiit, joissa kuolemastani ja tyttärenpoikani valtaistuimelle nousemisesta ilmoitetaan Bysanttiin?"

"Keisari Justinukselle. Ja tämä hänen veljenpojalleen Justinianukselle. Miksei. Hän saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus on ne laatinut — huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mitä tämä on?" — ja korkea, kirkas otsa synkkeni — "pyydän että ottaisitte minut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se menee liian pitkälle. Voi teitä, jos teidän täytyy turvautua Bysantin apuun. 'Pyytäen teidän ystävyyttänne.' Se on tarpeeksi Teoderikin tyttärenpojalta."

"Tässä on vielä kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle,
Justinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle?
Jalopeurojen vartijan hävyttömälle tyttärelle?"

"Ei, tyttäreni ei saa kirjoittaa portolle, joka on häväissyt kaikkien naisten kunnian."

Hän repi palasiksi papyruskäärön, meni sitten goottien luo salin keskiosaan ja sanoi:

"Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sinä et ole vielä toivonut mitään, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen jälkeen. Eikö sinulla ole vieläkään mitään toivomista?"

"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse kiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta tämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja —"

"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien valtakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus. Urhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi tänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että kaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä ollessasi vaaraan tai" — lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle — "jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni. — Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla."

"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried, jumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on totta. Kenties näiden italialaisten sydämet!" Hän huokasi ja jatkoi:

"Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, "tämä jalo roomalainen".

Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti painanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki hänen sielunsa läpi.

"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan poissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties vielä vaarallisempaa on, että sinä — nyt — ryhdyt valtion palvelukseen."

"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. — Tuskin itsestään. — Mutta", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti katsellen, "pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää — tämä Caesarin pää — petä Italiaa." Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan kotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja kuiskasi hänelle:

"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule enää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. — — — Mikä melu ulkona on?" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi vartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.

"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo hallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa. Ovet auki!"

Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja, omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti sudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut lammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.

"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme itärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?"

"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa — turkiksia — villamattoja — miekkoja — kilpiä. — Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna — me tulimme katsomaan —"

"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut vanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte kieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat."

Hän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita lähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä kärjestä, toisella kädensijasta —: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän heitti palaset lähettilästen eteen.

"Avaareilla on huonot miekat", hän sanoi levollisesti. "Tule tänne, Atalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä jaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun keihästäni."

Nuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti hänen kalpeat kasvonsa.

Hän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella voimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen salin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle puuhun.

Ylpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja huusi lähettiläille:

"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. — Kenties viimeinen? Ei, sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" — Hän viittasi kreikkalaisen lääkärin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, tästä juomasta. — Minä juon goottien onneksi."

Hän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti marmoripöydälle.

Mutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit olivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui taaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja antoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä koristettua päätä sylissään.

Kaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.

TOINEN KIRJA

ATALARIK

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.

Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen.

Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan.

Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset — emmekä tahdo heitä siitä tuomita — syvästi vieraan vallanalaisuuden häpeän.

Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut. Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja tyrannien ikeestä.

Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.

Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle vihalle.

Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.

Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.

Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,
Bysantti voittaisi joka tapauksessa.

Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.

Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.

Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen.

Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli täydellisesti riippumaton Bysantista.

Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana.

Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.

Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.

Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan.

Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta hänen vallalleen.

Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.

Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.

Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.

Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin kuoltua.

Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle äitinsä holhoomana.

Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.

Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla.

TOINEN LUKU.

Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta osaa.

Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levitä.

Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille — joista hän useita oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta — jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.

Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella.

Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, — kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä — jolla hän viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään kaupunginpäällikön virkaan.

Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille.

Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. —

Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.

Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut — joka oli myöskin ollut suljettuna senaattiin — otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius kavalan näköisenä.

Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta, mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.

Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen, atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.

Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan.

"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa — viha tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.

"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.

"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi
Silverius tullessaan sisään.

"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan raakalaisille?"

"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"

"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius.
Scaevolakin kalpeni vihasta.

"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.

"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö — sen, mistä sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi konsulia —"

"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?
Entä sitten?"

"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille. "Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua polvillanne!"

Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne hämmästyneille salaliittolaisille.

"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi käynyt?"

Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:

"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän heittäen kauniin päänsä kenoon.

"Niin. Sitten kun minä panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella iäti, Licinius, mutta näin ollen — emme päivääkään."

"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi
Cethegus olkapäitään kohauttaen.

Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.

"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.

Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi hänelle.

"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus."

Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä tyytyväisen silmäyksen.

"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.

"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä, mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"

"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja — vapaa paavinvaali."

"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.
Olkoon menneeksi." —

"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen jälkeen. "Te ette kukista tyrannia — te tarvitsette tyrannin."

Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.

Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.

Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve hallita teki äkkiä tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen.

Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä ja valtiomiehenä Caesarin aikana — hänen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. — Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla.

Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.

Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.

Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään positiivisen vakaumuksen tunnetta.

Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen.

Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta.

Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi — yhtä voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki — huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyörteisiin.

Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja
Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.

Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa, mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.

Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.

Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskellä väkirikasta Roomaa.

Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli tutustunut.

Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.

Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä vahingonilosta.

Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena.

Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.

Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten, hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että urhoollisuutta.

Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi väkisin hänelle antaa.

Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.

Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.

Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä — kuten näytti — sekä Jumalaan että koko maailmaan.

Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.

Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä diakonin kanssa.

Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.

Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia — kaikki ne olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa jättäneet.

Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä — se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.

Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta, että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton — hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan:

Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen sielunsa läpi, — ei ajatuksena, — ei toivona, — vaan varjona vain — ja unelmana, — hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.

Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!

Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.

Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä vastaan! —

Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin näiden roomalaisten avulla.

Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.

Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen katkonaisin lausein:

"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita, näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä palvelijoista taas maailman herroja — se työ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma — sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt — se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta — sen voi tehdä, koska sitä voi ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin, Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen — kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."

Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen.

"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä — se on suloisin kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."

Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman maailmanvallan sotakarttaa:

"Ensin karkoitan barbaarit —: Rooma! — Sitten valloitan takaisin pohjoismaat —: Pariisi! — Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle —: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri — ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. — Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. — Ja niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri — oi, seisahtukaa ajatukset!"

Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.

KOLMAS LUKU.

Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle.

Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.

Liiton entiset johtajat — näköjään Silveriuskin — olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa perikadosta.

Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja puolueelle varoja.

Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.

Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta.

Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedettävän vallan sijaan.

Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.

Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.

Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" — kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin — hallitusta vastaan.

Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.

Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma palkkansa.

Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen jättäneet.

Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.

Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.

Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei voitaisi häneltä riistää.

Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän, praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä kaupungin turvallisuudesta.

Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä. Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.

Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta — goottilaisen hallituksen kustannuksella.

Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja — kuten kuningatar kuvitteli — suojaksi bysanttilaisia vastaan."

Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella sotapäällikön nerolla.

Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi.

Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.

Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.

Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla.

Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus kaupunkia vastaan, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.

Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.

Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.

NELJÄS LUKU.

Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön hänen päämäärälleen.

Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa kreikkalaisiakin Roomassa, hänen Roomassaan, kuten hän kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja myöskin niille puolustajia.

Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.

Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.

Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.

Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.

Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.

Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin — vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville — ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.

Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.

Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.

Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.

Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja — mikä oli kaikista tärkeintä — erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.

Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.

Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.

Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.

Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myöskin paljon vastoin niitä.

Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista, mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.

Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.

Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.

Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.

Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.

Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.

Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.

Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja tyytymättömyyttä.

Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen.

Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän kansan voimat.

Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.

Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön vaikutusvalta Amalasuntaan.

Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.

Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.

Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.

Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja miehekästä rohkeutta.

Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden tavallisesti katsotaan liikkuvan.

Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä alempiarvoisuudesta.

Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen — Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan — eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa. Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa hänen etevämmyytensä.

Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.

Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.

Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin, joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä, uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain Cethegukseen.

Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta, käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. — Sanalla sanoen hän avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan, tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.

Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.

VIIDES LUKU.

Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta, usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.

Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä, jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.

Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan
lähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.
Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi
Rusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.

Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.

Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.

Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.

Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti voitetuksi, ja armo annettiin.

Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski taivutetuksi armoa vastaanottamaan.

Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.

Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.

Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin gasellin.

Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas mielikuvitus.

Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen aikana.

Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet, vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja vastaan.

Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa. Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten kokoukseen Roomassa.

Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.

Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston omaksi.

Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.

Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, — Corbulo oli ammatiltaan kivenveistäjä — minkätähden hän oli äsken ostanut vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen kuuluvan pienoisen talon.

Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja; rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska "domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.

Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä kuoleman jälkeen.

Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa. Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin pian kuin hän suinkin pääsi.

Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle, josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla sijaitsevan talon.

Mutta hän seisahtui hämmästyneenä — hän piti kättä silmiensä edessä aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea, mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut. Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt rakennettu siro huvila.

"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu. Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"

Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.

Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna, että hän tuskin tunsi sitä.

Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti, kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:

"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet. Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"

"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen, vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on tapahtunut?"

Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:

Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja vaunuja.

Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja
Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.

Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.

Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla naisten tulevan olinpaikan.

Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi väkivallalla.

Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet viipymättä työhön.

Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen, vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.

Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle vasten silmiä.

Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.

"Ja" — päätti Cappadox kertomuksensa — "sitä menoa kesti toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja menivät tiehensä.

"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.

"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.

"Nyt voit sinä, herra, — sen kyllä tiedän — panettaa minut jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet herra ja Cappadox orja.

"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi puutarhaksi."

Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt tiehensä kesken orjan kertomusta.

Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi. Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi pysyä hänen mukanaan.

Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän, tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan puutarhasta.

Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen, silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai tuskin hänet rauhoitetuksi.

"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.

Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille valmistanut.

Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.

Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.

Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen, että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan ihmistä eikä eläintä.

Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.

Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.

"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla. "Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona. Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se ole täällä!"

Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.

Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.

Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä — metsähenkien näkemistä pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana — kotiin päin ja huusi emäntäänsä seuraamaan itseänsä.

Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä huvitellakseen heidän hämmästyksellään.

Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.

Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli metsästyslaukku ja heittokeihäs.

Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" — sammalsi hän — "kuningas!"

Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen nurmelle.

Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä. Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, hän — hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat kätensä sykkivälle sydämelleen — "nyt tahtoisin kuolla, — kuolla hänen kanssaan".

Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen ohimoilleen.

Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari — murhaaja", huusi hän, työnsi Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris tiehensä.

"Barbaari — murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki polttavan otsansa käsiinsä.

KUUDES LUKU.

Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.

Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.

Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.

Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen, että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein lapsia silloin.

Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle — tämä tuskin sitä itsekään tiesi — eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin täydellisesti käsitti ja tajusi.

Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen isänsä kamala kohtalo.

Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.

Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.

Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa ennenkaikkea juuri häneen.

Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.

Ja nyt — nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.

Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon ja uudistanut koko huvilan.

Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!

Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi toivoa, että Boëthiuksen tytär —. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään uneen.

Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.

Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän kuumeista levottomuutta.

Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman käden nojassa, intohimoista kertomusta.

"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä!
Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"

Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään piti puoleksi suljettuina.

"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa — kuuntele minua. Kohtalo, joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa käsiimme parempaa tilaisuutta.

"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu hän minua vastaan ja usein voittaakin.

"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."

"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen tytär? Mieheni verinen varjo —"

"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."

"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua — taikka varo sielusi autuutta."

"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? Sinun asiaasi minä ajan. Sinun kostoasi minä valmistan. Minulle eivät gootit ole tehneet mitään pahaa. Sinä olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä. Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi hyvin!"

"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"

"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän häntä? Ennemmin kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."

Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen.

"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei koskaan suostu."

He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta
Cethegus esti sen.

"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään ja meni sisään.

Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli neuvottomana levännyt.

Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.

Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylkääminen.

Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma, etelämaalainen veri.

"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle naiselle maan päällä uskoa.

"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."

"Minua? Minä — voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.

"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet. Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen. Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja syöstävä hänet turmioon."

"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. —

"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että — sinä rakastat kuningasta."

Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön rinnasta.

"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."

"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa elää."

Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.
Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.

Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa ja sen hän tietää. Se onnistuu.

"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän, "kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."

"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:
"Cethegus, sano, olenko kaunis?"

"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."

SEITSEMÄS LUKU.

Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle kuninkaankaupunkiin.

Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä hallitsijattarelle.

Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun tilaisuuden palata takaisin hoviin.

Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon vainajia kohtaan.

Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt, ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi, päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen, jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.

Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.

Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.

Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä roomalaistuneesta hovista. —

Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa, ennenkuin tapasi Atalarikin.

Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa — hän oli siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja metsästyksestä — oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan tautinsa puuskan.

Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet mainitun lähteen luota tainnoksissa.

Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.

Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.

Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin, mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.

Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen jaloa lempeyttään.

Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:

"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä sykkivälle sydämelleen.

Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui levottomaan uneen.

Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.

Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.

Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. — Se tuli yhä lähemmäksi. — Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. — Hän tunsi jo otsallaan sen henkäyksen. — Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat hänen suutaan. — Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silmät. — Tämä kuoleman jumala oli — Atalarik. — Hän hypähti kiljaisten pystyyn.

Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.

Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.

Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan
Adrian sinisiin aaltoihin saakka.

Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen. Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla reunalla.

Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut, varjoisat ruokamännyt.

Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa. Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde laski solisten vetensä mereen.

Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli, jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.

Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan, pronssisen kuvapatsaan.

Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".

Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.

Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon, joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.

Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä portaalla.

Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin. Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui kuitenkin ensin ja sanoi:

"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua ihailemaan."

"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua täältä — eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.

"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni. He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa, ettet ilmaise minua."

Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään vastaukseksi ja painoi katseensa alas.

Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa. Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren peilikirkkaaseen pintaan.

"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota valon ja loiston luomaa siltaa."

"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä, kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."

Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.

"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen pari, Aeneas ja — Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."

Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän oli ääneti tuskallisena odottaen.

"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"

Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.

Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa. Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:

"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat sivistyskansoista jäljessä."

"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä suhteessa: onnessa!

"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin.

"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."

"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen
maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka
Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan.
Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."

Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.

"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän ja teidän välillenne. Sano, miksi?"

"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!

"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.

"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi. Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret, joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät turmioon."

Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat käydä herkemmiksi.

"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?" sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.

Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa syvyydestä.

"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma, suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin — yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä häntä, eikä kukaan linnastakaan.

Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan. Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin tuntein ja mieli muuttuneena.

KAHDEKSAS LUKU.

Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.

"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan. Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua, Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai toisella."

Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.

Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.

Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun, nuoren tytön, hallita itseään."

"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää tästä asiasta Camillan läsnäollessa.

Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.

Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti. Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä, että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.

Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia, toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.

Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten lähellä lahden suulla.

Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. —

Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.

Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.

Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein kohteli kiivaasti ja tylysti.

Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityön muisto.

Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja tuskin olisi voinutkaan estää.

Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.

Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla hän taisteli sitä vastaan — Atalarikin osallisuus hänen isänsä kuolemaan — ei tahtonut enää oikein tepsiä.

Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, epäillä kuninkaan rakkautta — mutta kuitenkin. —

Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä suhteessa oli lausunut.

Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.

Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen kylmyyttään.

"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."

"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus hymyillen.

"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"

"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti. "Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut ilman vastarakkautta."

"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette kaikki kaunottaria."

"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se ole tähän saakka vaikuttanut —"

"Sinä olet siis todellakin — varomaton! Kuinka sinä olet voinut huomaamatta?" —

"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta, juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia. Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä. Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."

"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat uuden kuun aikana — sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei vaikuttanut."

"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut toimeton ja jos hän nyt juo, niin — —"

"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"

Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.

"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä, sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."

"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyväkseni suuren uhrauksen —"

"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he rakastavat."

Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään poika, ettekä te saa häntä pilkata."

Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta
Rusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"

"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen vielä sanoiksi.

"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin koetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa sormeen, joka oli sen pelastanut.

"Entä sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti koppakuoriaisen eräälle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niitä pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille."

Samalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi tervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.

"Mutta minä" — hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat — "minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai — kuolla."

"Niin hänen täytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi hänen on tehtävä."

YHDEKSÄS LUKU.

Muutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui itse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut kuningattarella.

Hallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa korkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa myöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.

Viimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän sinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli itselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan hyödyksi hänen tuumilleen.

Mutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet muuttamaan päätöksensä.

"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan", puheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä kutsua.

Hänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut läsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.

Kun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik — hän oli puettuna pitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen päässään ja vaipan alla kalisi miekka — valtaistuimeltaan, joka oli esiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja talutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:

"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me olemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas, voimme torjua."

Sellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan. Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:

"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen herransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön, hyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat tähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme ryhtyä hallitukseen.

"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme me enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.

"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on lakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen."

Hän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.

Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan lamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:

"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme gootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset nuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot ovat julistaneet heidät asekuntoisiksi.

"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella, kaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen Ravennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana."

"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää", sanoi lopuksi Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja kaikkialle."

"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi
Vitiges ovat pitäneet niistä huolen."

"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."

"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt tapahtua vastoin tahtoasi."

Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.

Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etevämmyydellään — mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.

Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.

Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla valmistetut säärivarukset.

Hän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla tavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten ajatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli hänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä vihollinen oli.

Vastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan ja lakkaamatta arvailla.

Ja tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt — juuri nyt, jolloin kaikki oli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää silmiään seinäkomerosta.

"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja Espanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian paljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja laivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat aivan pian tänne."

Ja heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti itsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon. Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.

"Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta erään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin hoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan."

"Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sinä loukkaat sekä äidin että kuningattaren oikeuksia."

"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja sitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut asekuntoiseksi."

Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:

"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita käyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät."

Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun takana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?

"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana", alkoi taas kuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi silmäyksen.

Onkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan hämmästyttää, mutta se ei onnistu! —

"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala kviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?"

Cethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä rakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:

"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei mitään erityistä ole huomattavissa?"

"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti — taikka sinulla on paha mielessä.

"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta noussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?

"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista, hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan uhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja papit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa. Eräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty Roomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa."

Kaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa uhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen puolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma itsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta silmiin.

"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko vuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan."

"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, — meillä italialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi syylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta vastaan."

"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin toimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja."

"Minä puolustan itse itseäni", sanoi Cethegus kylmästi. "Kuinka syytös kuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?"

Kiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi astui esiin.

"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius, valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä, että olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua petturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi tahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan."

"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin menevän puutarhaasi", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. "Hän tuli Via sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään. Kahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet. Kun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet kiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin."

"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt yöllisen vakoilijan osaa?"

"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka pakolainen pääsikin minulta karkuun — niin tämä käärö putosi hänen vaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on selittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö."

Tämä luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola,
Calpurnius, Pomponius. — Voitko vannoa, että naamioitu mies oli
Albinus?"

"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen.
Voitko sen kieltää?"

"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa, sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on kironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista vastaan."

Tejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen oikea kätensä tarttui miekan kahvaan.

"Niinpä todistan minä sanani miekallani", sanoi hän soinnuttomalla äänellä. "Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja kuolemasta."

"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne mukaan. Mutta goottinakin — kieltäytyisin taistelemasta äpärän kanssa."

"Kärsivällisyyttä", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan takaisin tuppeen. "Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi tulee."

"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut roomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän salakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset nuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen talot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan pois."

"Seis", sanoi Cethegus. "Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä, etten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin, että tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin oikeus."

"Älä suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille.
"Salli minun vangita hänet."

"Jätä hänet rauhaan", sanoi kuningas. "Häntä kohdeltakoon oikeudella, ankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on syytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen. Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen päättyneeksi."

Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena ulos huoneesta.

Roomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin hänen kanssansa.

Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Et, minä autan itse itseäni", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein askelin huoneesta.

KYMMENES LUKU.

Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko holhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja kaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi ensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen tarpeessa.

Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti kokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan tapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.

Camilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta — rakkauden onnellisin tunne — täytti valtavasti hänen sielunsa.

"Ei ole epäilemistäkään enää", päätti Cassiodorus huoaten kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu mieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi vastaan, Rusticiana."

"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan roomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja."

"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä, rukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.

"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni."

"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja jätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa. Atalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti."

"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka hän oli karkoittanut luotaan.

"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi vihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili tyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi, Rusticiana."

"Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja roomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli heidän paras turvansa ja nyt — hallitsijatar-parkani, äiti raukka!"

Hän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut, horjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.

Yht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita.
Pelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli
Cethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin
jää.

"Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle kätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.

Cethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa kahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.

"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä."

Nopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn pullon.

"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on valmistanut?"

"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele", sanoi toinen käskevästi. "Sen täytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!"

Silloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen olkapäätään.

"Sinä epäilet", sanoi hän vitkalleen. "Tiedätkö sinä, mikä on kysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä enemmänkin. Camilla rakastaa barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko voimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?"

Kovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime päivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt varmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli lausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä pullon ympäri.

"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. — Se on omituista", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. "En luullut enää kokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas viehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä — vieläpä vihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella kädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua — pysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän — minun tielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset."

Hän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren vastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi kokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia omalla levollisuudellaan.

Hän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä hänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.

Auringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa päivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin nähdäkseen siellä Camillaa.

Tämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli tavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.

Hän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan rukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.

Hän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut häntä muka isänsä veren saastuttamana — häntä, joka oli uhrannut itsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.

Mutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät kuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä ylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.

Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen, autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista lempipaikoista rakastettuaan.

Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä, että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.

Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään, ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nimeä.

Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten — sitten? Hän ei tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa unelmissaan.

Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli. Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.

YHDESTOISTA LUKU.

Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat askeleet.

Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa
Atalarikiksi.

Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.

Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen kupeellaan.

"Terve, terve, Camilla", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. "Sinun näkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen."

"Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan katseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.

Kuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän ollut koskaan häneen katsonut.

"Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. "Minä pelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä kaikkea tänään on tapahtunut."

"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse minua. En ole mikään tyranni."

"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, — nehän ovat sinun kansaasi! — minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän heidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa, täytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä, joka nousee sitä vastaan. Kenties", jatkoi hän hitaammin ja juhlallisesti, "kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä määrätty — mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy elää tai sortua sen kanssa."

"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai — hyvä. Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut.

"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut sydäntäni … toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."

"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"

"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"

"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi
Atalarikiin ja vienosti punastuen.

"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.

Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla.

Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silmää hivelevän kauniit.

Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä vedenpintaa.

Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella, hiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista. Yltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.

Vihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla aironvedolla venettä eteenpäin:

"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä kädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia rakkaita olentoja onneen ja loistoon. — Mutta mitä mietit, Camilla? — Näytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä."

"Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle päin käännettynä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen aaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon täydellisesti luottaa."

"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja ylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden lempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan joku Scipioista."

"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain häpeää ja pelkoa."

Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa venheessä kaukana merellä.

Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.

Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.

Tällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus takaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:

"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni ihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi, Camilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle kaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät."

Voimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin että alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.

Atalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia silmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.

Voimakas aironvetäisy vielä — silloin kuului kumea rätinä, alus sai ankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.

"Taivas", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan veneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.

"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin — me olemme hukassa."

Amphitriten neulat — me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin korokkeelta — olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.

Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.

Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.

Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin lähtenyt rannasta.

Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.

"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä olen siihen syypää".

"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla.
Tahdon elää, elää sinun kanssasi."

Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan — yhä korkeammalle nousi vesi, yhä nopeammin vajosi alus.

"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla — pois silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" — ja intohimoisesti painoi hän päänsä Atalarikin rintaa vasten — "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen rakastanut sinua jo kauan — aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi halveksia sinua."

"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla — mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Mutta ei" — ja hän riistäytyi hänestä irti — "sinä et saa kuolla — jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä yksin saarelle saakka — koeta ja jätä minut."

"Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni täyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Tule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta."

Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen vyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää tuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo tuhoisaan hyppäykseen — kun he molemmat päästivät ilohuudon.

He näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen ympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä kohti.

Heidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila huomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli, neljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä. Kannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa ja pian — jo olikin aika — seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi laivaan alemman airokerroksen luukusta.

Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern, eräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.

"Kiitos teille, hyvät ystävät", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te olette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne."

Hämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen kuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa vasten painettuna.

"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen Aligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: "Eläköön, eläköön kuningattaremme!"

Samassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi. Kaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja horrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla selittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille pelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin käsivarsille.

Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"

Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös. Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.

"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"

Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä. Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.

"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä, lääkkeitä!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen hänen käteensä.

Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeitä.

Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja sanoi hymyillen:

"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee."
Hän ojensi pikarin Camillalle.

Hänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja heittää se maahan.

Huomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti rangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.

Ja kenen vuoksi? — Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen verivihollisensa puolelle.

Nyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin, hän tai Rooma, siis — hän!

Ja levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin pohjaan saakka.

"Tulkaa ylös linnaan", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman olkansa yli, "minua palelee".

Silloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.

"Sinä täällä", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti. Silloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen lähteen viereen.

Vanha Corbulo juoksi ensimmäiseksi palvelijain joukosta esiin. "Apua", huusi hän, "Camilla kuolee ja — kuningaskin".

Hän meni päättäväisesti pöydän luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja huuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti lähteessä, kumartui kuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen sylissä, sillä aikaa kun Corbulo piti Camillan päätä polvensa nojassa.

Neuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat näiden nähtävästi hengettömien ruumiiden ympärillä.

"Mitä on tapahtunut? Lapseni!" huusi Rusticiana, joka juuri oli päässyt maihin ja tunkeutui nyt tyttärensä luo. "Camilla", huusi hän epätoivoisena, "mitä sinulle on tapahtunut?"

"Ei mitään", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. "Hän on vain tainnoksissa.

KOLMAS KIRJA

AMALASUNTA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Atalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle puolueelle, joka oli juuri tänä samana päivänä saanut niin paljon toiveita.

Kaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heidän hyväkseen, olivat taas mitättömät. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa hallituksessa, jonka etunenässä oli kuningatar yksin.

Varhain seuraavan päivän aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. Hän löysi tämän rauhallisessa, syvässä unessa.

"Minä nukuin", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman käden nojaan, "koska tunsin itseni taas turvalliseksi".

"Valtakunta oli tämän pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin minä.
Mutta missä on kuningatar?"

"Poikansa avonaisen ruumisarkun ääressä hän on istunut sanattomana koko yön."

"Se ei käy päinsä", sanoi hän. "Se ei ole oikein. Hän kuuluu valtakunnalle eikä tälle ruumiille. Vielä vähemmin senvuoksi, että minä olen kuullut kuiskailtavan myrkystä. Nuorella tyrannilla oli paljon vihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?"

"Se on hyvin epävarmaa. Kreikkalainen lääkäri Elpidios, joka tutki ruumiin, puhui tosin muutamista epäilyttävistä asianhaaroista. Mutta, jos myrkkyä oli käytetty, tuumi hän, täytyi sen olla jotakin hyvin salaista, hänelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka joi viimeisen kerran, ei ollut pienintäkään epäilyttävää jälkeä. Niinpä luullaan aivan yleisesti, että mielenliikutus oli palauttanut entisen sydänvian, joka tappoi hänet. Olipa hyvä, että voidaan todistaa kaikki sinun askeleesi siitä alkaen, kun lähdit kokouksesta, sillä tuska tekee ihmiset epäluuloisiksi."

"Hän ei ole vielä tointunut tainnoksistaan. Lääkärit pelkäävät pahinta. — Mutta minä tulin sinulta kysymään, mitä nyt on tehtävä? Kuningatar sanoi, että tutkimus sinua vastaan pitäisi lopettaa."

"Se ei käy päinsä", sanoi Cethegus. "Minä vaadin jutun jatkamista.
Rientäkäämme kuningattaren luo."

"Tahdon kyllä. Sinun hienotunteisuutesi ei sitä sallisi. Hyvä, tule jäljestä sitten, kun minä olen jään puhkaissut."

Hiukan myöhemmin hän meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen holviin, jossa ruumis oli. Käskevästi hän viittasi tieltään vartijat ja Amalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ääneti sisään.

Se oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit valmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla.

Tähän hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheriäisellä serpentiinillä ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylväät kannattivat, ei koskaan päässyt auringonvalo. Nytkin valaisi seinälevyjen muodostamaa synkkää, bysanttilaista mosaiikkia vain neljä pikisoihtua, jotka loivat himmeätä valoaan nuoren kuninkaan kivisarkofagiin.

Siinä hän makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kypärä, kilpi ja miekka pääpuolessa.

Hänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä korkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman käden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei voinut enää edes itkeä.

Pikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa haudanhiljaisuutta.

Cethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä runollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.

Mutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen, koska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä, tuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.

"Sitä en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan näyttää, että nainenkin voi uhrata oman tuskansa isänmaan vuoksi."

"Niin voi", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. "Mutta katso häntä.
— Niin nuori, niin kaunis —! Kuinka taivas voi olla niin julma."

"Mitä sinä sanot? Mitä oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sinä häntä syyttää?"

"En minä! Mutta eräässä pyhän kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.' Tässä lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen hän vastusti äitiänsä ja häväisi häntä ylpeällä uhkamielisyydellään. Nyt makaa hän tuossa. Näen siinä Jumalan sormen."

Amalasunta peitti kasvonsa. Hän oli poikansa paarin ääressä antanut sydämestään anteeksi tämän omavaltaisen menettelyn. Mutta tämä käsityskanta, nämä sanat vaikuttivat häneen valtavasti ja hänen surunsa väistyi vallanhimon kiihoituksen tieltä.

"Kuningatar! Sinä olet tahtonut keskeyttää minua vastaan aletun tutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu tapahtukoon, mutta minä vaadin oikeutenani, että juttua jatketaan ja että minut juhlallisesti julistetaan syyttömäksi."

"En ole koskaan epäillyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus täytyisi se tehdä. Sano minulle: minä en tiedä mistään salaliitosta. Silloin on kaikki selvillä."

"Olen valinnut tämän hetken ja tämän paikan", jatkoi Cethegus silmäten ruumiiseen, "todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan niin, että se lähtemättömästi juurtuu sydämeesi. Kuule minua ja päätä itse."

"Mitä sinulla on sanottavana?" virkkoi kuningatar varovaisesti ja päätti itsekseen, ettei antaisi pettää itseänsä eikä vaikuttaa itseensä.

"Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pitäisi halveksia minua, jollen minä ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. Tätä ylpeätä kansaa, jota sinäkin, muukalainen, rakastat. Minä tiesin, — ja sinäkin tiedät, että viha teitä vääräuskoisia ja barbaareita kohtaan kyti roomalaisten sydämissä. Isäsi viimeisinä vuosinaan osoittama ankaruus kiihoitti sitä. Minä aavistin, että salaliitto oli olemassa. Minä etsin sitä ja minä keksin sen."

"Etkä sinä ole mitään ilmoittanut", sanoi kuningatar nousten vihoissaan pystyyn.

"En ole mitään ilmoittanut. Tähän päivään saakka. Nuo sokeat tahtoivat kutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin alamaisiksi."

"Hullut! He olivat jo menneet niin pitkälle, että oli olemassa vain yksi keino, jolla heidät sai pidätetyiksi. Asetuin heidän etunenäänsä, rupesin salaliiton johtajaksi."

"Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet palautetuiksi turmion tieltä. Rauhallisesti sain sitten heidän silmänsä avatuiksi näkemään, että jos heidän suunnitelmansa onnistuisi, he saisivat lempeän hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He käsittivät sen, he seurasivat minun neuvoani eikä nyt yksikään bysanttilainen astu jalkaansa tälle mantereelle, ennenkuin minä heidät kutsun, minä tai — sinä."

"Ihmisen ei pidä mitään vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli minun varoittaa itseäsi, kuningatar. Sinä et näe uhkaavaa vaaraa. Eräs toinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema, uhkaa lähimmässä tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien hallitusoikeutta — goottien salaliitto."

"Eilen näit pelästyen, ettei sinun kätesi enää ohjaa tätä valtakuntaa. Yhtä vähän tämä jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten välikappale. Sinä tiedät, kuningatar, että useat kansastasi ovat verenhimoisia raakalaisia, ryöstönhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat ottaa pakkoveroa tästä maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat eläneet. Sinä tiedät, että ylpeä aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja haluaisi taas päästä sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sinä tiedät, että raa'at gootit eivät pidä naista erittäin sopivana hallitsijaksi."

"Mutta sinä et vielä tiedä, että kaikki goottien eri puolueet ovat yhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisystäväliistä hallitustasi vastaan. Ne aikovat syöstä sinut valtaistuimelta tai pakottaa menettelemään heidän tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun täytyy poistua luotasi. Senaattimme hävitetään, oikeutemme riistetään ja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota ja meitä roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan väkivaltaa, kiristystä ja ryöstöä."

"Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan käsi olisi ryhtynyt asiaan, eikö sinulta itseltäsikin — kuten minulta — olisi riistetty valta? Olitko sinä enää hallitsijatar valtakunnassasi, kodissasi? Eivätkö he jo ole niin mahtavia, että pakanallinen Hildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkkä Teja uhmailivat sinun tahtoasi harhaan johdetun poikasi nimessä? Eivätkö he ole kutsuneet takaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tyttäresi ja —"

"Sinä kai vaadit todistuksia? Pelkään, että saat niitä liiankin pian. Huomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot estää nuo hirmutyöt. Heitä vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin sinä epäilemättä kuulutkin hengeltäsi ja sivistykseltäsi, me roomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset rähisten ahdistavat valtaistuintasi, salli silloin minun lähettää turvaksesi miehiä, jotka kerran tekivät salaliiton sinua vastaan, roomalaisia isänmaanystäviä. He suojelevat sinua ja samalla itseäänkin."

"Cethegus", sanoi ahdistettu kuningatar, "sinä hallitset ihmisiä helposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle isänmaanystävien ja sinun uskollisuutesi?"

"Tämä luettelo, kuningatar, ja tämä. Edellinen sisältää tarkan selonteon roomalaisista salaliittolaisista — sinä näet, että siinä on useita satoja nimiä. Jälkimmäinen on luettelo goottilaisen salaliiton jäsenistä, jotka tosin olen vain arvannut, mutta minä arvaan hyvin.

"Nämä luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin täydellisesti sinun käsiisi. Sinä voit millä hetkellä tahansa ilmoittaa minut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut sinun suosiotasi, sinä voit paljastaa minut goottien vihalle — minulla ei ole enää ainoatakaan puoluelaista, jos sinä niin tahdot. Olen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi."

"Cethegus", huudahti hän, "minä muistan aina sinun uskollisuutesi ja tämän hetken."

"Vielä yksi seikka, kuningatar. Isänmaanystävät, vastaisuudessa sinun ystäväsi niin kuin nyt minun, tietävät, että turmion miekka, barbaarien vihan miekka heiluu heidän päittensä päällä. Pelästyneet tarvitsevat kehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun suojeluksesi. Piirrä nimesi tämän luettelon alkuun ja salli minun siten viedä heille näkyväinen merkki armostasi."

Amalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka hän ojensi hänelle.

Silmänräpäyksen hän mietti epäröiden, mutta sitten hän kirjoitti nopeasti nimensä ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja kirjoituspuikon.

Silloin Cassiodorus astui sisään ja sanoi: "Kuningatar, ylhäiset gootit odottavat sinua. He pyytävät päästä puheillesi."

"Minä tulen! He saavat tietää tahtoni", sanoi hän kiivaasti. "Sinä, Cassiodorus, saat olla päätökseni ensimmäinen todistaja, päätökseni, joka on kypsynyt minussa tänä vakavana hetkenä ja jonka pian koko valtakuntani saa tietää. Rooman prefekti on tästä lähtien ylin palvelijoistani samoin kuin hän on uskollisin. Hänellä on kunniapaikka luottamuksessani ja valtaistuimeni ääressä."

"Nyt olet sinä vallassani, Teoderikin tytär. Sinun nimesi tässä luettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi." — — —

TOINEN LUKU.

Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia huilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne merkitsivät.

Ensin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä paikoilleen.

Kerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua heti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot Rusticianalla on.

Yhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon pimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.

Edellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden suruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli pappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä varustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja seppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili hiukan auenneen suun tienoilla.

Arkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä tuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.

"Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeistä hengenvetoaan hän avasi suuret silmänsä ja katseli ympärilleen ikäänkuin jotakin etsien:

"Missä hän on? kysyi hän äidiltään. Ah, minä näen hänet, huusi hän sitten ja nousi vuoteeltaan.

"Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo autuaallinen hymy jäi hänen huulilleen — ja hän oli lähtenyt autuaitten saareen, iäksi!"

"Kuningatar. Kun hän sai tietää Camillan kuolleen, määräsi hän, että vainaja on vietävä sulhasensa rinnalle ja haudattava hänen viereensä."

"Lääkäri silmäsi häntä vain pikimmittäin. Hän ajatteli vain kuningasta eikä emäntäni sitäpaitsi sallinut vieraan miehen koskea tytärtään. Emäntäni sydän on murtunut, hänkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he tulevat takaisin."

Kulkue palasi samassa järjestyksessä, mutta ilman arkkua. Daphnidion liittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta.

Levollisesti Cethegus käveli edestakaisin yksinäisessä käytävässä odotellen häntä.

"Sinäkö täällä? Hyvä Jumala! Rakastithan sinäkin häntä? Ja me, molemmat olemme hänet murhanneet." Hän nojasi päänsä Cetheguksen olkapäähän.

"Oi, minä, hänen äitinsä olen murhannut hänet. Sekoitin juoman, joka tappoi Atalarikin."

Hyvä on, ajatteli Cethegus, hän ei siis aavistakaan, että tytär joi samasta pikarista eikä tiedä, että minä näin hänen juovan.

"Se oli julma kohtalon isku", sanoi hän ääneen, "mutta ajattele, mitä olisi tapahtunut, jos Camilla eläisi? Hän rakasti Atalarikia?" —

"Oi, jospa Camilla vielä eläisi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? Hän olisi saanut tulla Atalarikin omaksi, hänen vaimokseen — hänen rakastajattarekseen, kunpahan hän eläisi!"

"Täytyikö? Miksi hänen olisi täytynyt kuolla? Siksi, että sinä saisit kunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta itsekkyyttä!"

"Sinun suunnitelmiasi minä toteutin, enkä omiani. Kuinka usein minun täytyy se sinulle sanoa! Sinä olet loihtinut esiin kostonjumalan enkä minä. Miksi syytät minua siitä, että kostosi vaatii uhria sinultakin. Malta toki mielesi! Hyvästi!"

"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö sinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot uskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole koskaan häntäkään rakastanut — kylmäverisesti katselet sinä hänen kuolemaansa — haa, ollos kirottu — ollos kirottu!"

"Vaitiko? En vaikene. Minä tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos tietäisin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi, jospa saisit, kuten minä, nähdä elämäsi viimeisen, ainoan ilon sortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sinä saatkin sen kokea."

"Sinä et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinpä usko surevan äidin kostoon. Vapise! Minä riennän hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki. Sinun täytyy silloin kuolla."

"Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa
Italiassa, Roomassa, minun talossani.

"Jos sanot sanaakaan, niin — he kuolevat meidän kanssamme. Silloin voit viedä puolisosi luo poikasikin syöksemällä heidät turmioon, kuten jo olet tyttäresi syössyt. Heidän verensä tulkoon sinun päällesi."

Muutamia päiviä sen jälkeen Boëthiuksen leski lähti Corbulon ja Daphnidionin kanssa iäksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar koetti pidättää häntä.

Uskollinen Corbulo saattoi hänet takaisin yksinäiseen huvilaan Tifernumin luona. Hän katui katkerasti sitä, että oli koskaan sieltä lähtenyt. Hän rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan, jonka kuorikellariin pantiin uurna, missä molempien rakastavaisten sydämet olivat.

Rukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili hän samalla intohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan kuolemaan hän ei edes aavistanutkaan. Sen hän huomasi, että Cethegus oli käyttänyt sekä äitiä että tytärtä välikappaleina omien päämääriensä saavuttamiseksi ja sydämettömästi pannut vaaraan tytön onnen ja elämän.

Vielä tuli päivä, jolloin hän sai tietää prefektin syyllisyyden kokonaisuudessaan ja tuli sekin päivä, jolloin hänen rukoilemansa kosto kohtasi prefektiä.

KOLMAS LUKU.

Goottilaiset isänmaanystävät, joille nuoren kuninkaan äkillinen kuolema oli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen, kokoontuivat taas pian väsymättömien johtajiensa ympärille.

Hildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen levollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan.

Me olemme nähneet, kuinka näiden miesten oli onnistunut riistää ylin valta Amalasuntalta ja siirtää se hänen pojalleen. Nyt onnistui heidän helposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan, jonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpettäjänä vihattu Cethegus vähitellen muuttui.

Sotajoukkojen ja Ravennan germaanisen väestön keskuudessa vallitseva mieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten.

Vaivoin vanha aseenkantaja sai tyytymättömimmät odottamaan siksi, kunnes muutamia tärkeimpiä liittolaisia oli saapunut puoluetta vahvistamaan.

Nämä liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka Amalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut takaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heidän serkkunsa.

Ensinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten tuomittu kuolemaan erään luulotellun salaliiton vuoksi, mutta pääsi pakoon eikä hänestä senjälkeen kuultu mitään.

He polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut länsigoottien hallitsijasukuna eikä juuri antanut amelungeille perää iässä eikä maineessa. Heidän sukupuunsa ulottui, samoin kuin kuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heidän rikkautensa ja suunnattomat maatilansa sekä heidän sotaisten urotöittensä maine lisäsivät heidän sukunsa valtaa ja loistoa.

Kansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, että valtakunnan etujen vuoksi hänen olisi viisainta nimittää jälkeläisekseen voimakas Thulunin herttua ja syrjäyttää tyttärensä ja tämän alaikäinen poika.

Isänmaanystävät olivat nyt Atalarikin kuoltua päättäneet hätätilassa, s.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusjärjestelmäänsä, toteuttaa tämän ajatuksen.

Cethegus huomasi rajuilman lähestyvän. Hän näki, että goottilaisen kansan itsetietoisuus Hildebrandin ja hänen ystäviensä lietsomana nousi yhä kiihkeämpänä roomalaistunutta hallitusta vastaan.

Vastenmielisesti hänen täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä todellakaan ollut voimia tämän tyytymättömyyden kukistamiseen. Ravenna ei ollut hänen Roomansa, jossa hän vallitsi linnoituksia, jossa hän oli uudestaan harjoittanut porvarit aseita käyttämään ja kiinnittänyt heidät itseensä kiitollisuuden siteillä. Täällä olivat kaikki sotajoukot goottilaisia ja hän pelkäsi, että ne nousisivat kapinaan, jos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin.

Silloin hän teki rohkean päätöksen vapauttaakseen yhdellä iskulla itsensä siitä verkosta, joka häntä ympäröi Ravennassa. Hän päätti viedä hallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, hätätilassa vaikka väkivalloin. Siellä oli hänellä aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siellä oli Amalasunta ehdottomasti hänen vallassaan ja siten gootitkin.

Ilokseen hän huomasi, että kuningatar suostui mielellään hänen tuumiinsa. Amalasunta ikävöi pois näiden muurien sisästä, missä hän tunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. Hän ikävöi Roomaan, vapauteen ja valtaan.

Cethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. Hänen täytyi luopua lyhemmästä maamatkasta, sillä sekä suurta Via flaminiaa että muitakin Ravennasta Roomaan vieviä teitä vartioivat goottilaiset sotajoukot, joita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pelättävissä, että heidän pakonsa huomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytettäisiinkin.

Hän päätti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan satamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sitä tarkoitusta varten voitaisi käyttää.

Onneksi prefekti muisti, että navarkki Pomponius, eräs salaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli luotettava s.o. roomalainen miehistö, Adrian meren länsirannalla Anconan ja Teaten välillä ajellen merirosvoja.

Hän lähetti Pomponiukselle käskyn saapua Epifaniasjuhlan jälkeisenä yönä Ravennan edustalle. Hän toivoi pääsevänsä palatsin puutarhan kautta onnellisesti laivaan yön pimeyden suojassa ja ihmisten viettäessä kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat goottien asemien ohi Teateen, josta pääsisi vaaratta ja nopeasti Roomaan.

Tämän suunnitelman rohkaisemana — lähettiläs oli saapunut onnellisesti Pomponiuksen luo ja tuonut häneltä lupauksen saapua täsmällisesti sovitulle paikalle — prefekti hymyili goottien päivä päivältä kasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui häneen, kuningattaren suosikkiin.

Hän kehoitti Amalasuntaa kärsivällisyyteen, ettei tämä kuninkaallisen vihansa raivossa "kapinoitsijoita" kohtaan turmelisi pelastussuunnitelmaa.

Epifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin kirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi kääröihin, samoin arkiston tärkeimmät paperit. Oli puolenpäivän aika.

Amalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet ystävälleen Cassiodorukselle suunnitelmansa, jonka rohkeutta tämä ensin pelästyi, mutta jonka viisauden hän pian myönsi.

He aikoivat juuri lähteä neuvottelusalista, kun palatsin edustalla edestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu kävi yhä äänekkäämmäksi ja kiivaammaksi. Sieltä kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja ja aseiden kalsketta.

Cethegus siirsi syrjään suuren kaariakkunan uutimen, mutta hän näki vain avonaisesta palatsin portista sisään tunkeutuneen väkijoukon jälkipään.

Mutta pian läheni meteli portaita, väkijoukon ja linnan palvelijoiden välinen kiista kävi äänekkäämmäksi, muutamia miekaniskuja kuului ja sitten aivan läheltä raskaita askeleita.

Amalasunta ei vavissut. Hän piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo
Cassiodorus oli hänet saattanut.

Sitten voimakas ääni huusi: "Jos hän ottaa vastaan sinut, roomalaisen, ottanee hän vastaan meidätkin, goottilaiset veljensä."

Taas meteli kiihtyi ja sisään tuleva joukko työnsi kuin vastustamaton hyökyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset saapuivat aivan valtaistuimen ääreen.

Nämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus ei tuntenut, ja heidän vieressään — siitä ei ollut epäilystäkään — herttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata sotilasta.

Tulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi kääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:

"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme teidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se onnistu — niin huudamme teidät toimeen — te tiedätte mihin."

Nöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen linnan käytäviin ja saleihin.

"Teoderikin tytär", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska poikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää ole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä."

"Kun sen tiedätte", vastasi Amalasunta ylpeästi, "kuinka sittenkin uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan tunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?"

"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi vaatimukset, jotka sinun on täytettävä."

"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän tekee erehdyksiä ja rikoksia."

"Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti seisoalleen, "kuninkaasi on edessäsi."

"Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen — se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa hänen toivomustaan.

"Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua ja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas.

"Hän ei olisi koskaan toivonut emmekä me olisi koskaan suostuneet siihen, että tämän pojan jälkeen nainen tulisi meitä hallitsemaan, että värttinä tulisi keihästen hallitsijaksi."

"Siis te ette enää tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne", huusi Amalasunta hämmästyneenä. "Sinäkin, Hildebrand, Teoderikin vanha ystävä, sinäkin nouset hänen tytärtänsä vastaan."

"Me emme ole vastustajiasi — emme vielä. Koska vetoat oikeuteesi, ilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta valtaistuimeen.

"Mutta koska kunnioitamme syntyperäistä aatelia — me kunnioitamme samalla itseämme — ja koska tällä hetkellä syntyisi suuria eripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan kruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen sitä kantaa."

Amalasunta kärsi sanomattomasti. Mieluimmin hän olisi heittänyt tuon ylpeän miehen teloittajan käsiin. Mutta voimattomana täytyi hänen nyt kärsiä kaikki. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta silmiin, hän pakotti ne takaisin, mutta vaipui väsyneenä valtaistuimelle Cassiodoruksen tukemana.

"Myönny kaikkeen", kuiskasi hän hänelle. "Roomassa voit peruuttaa sanasi. Ensi yönä Pomponius saapuu."

"Mutta", nauroi herttua Pitza, "eihän hän tahdo, että häntä kohdeltaisiin naisena; hänhän on kuninkaamme."

"Vaiti, serkku", torui häntä herttua Thulun, "hän on jalosukuinen, kuten mekin."

"Ensiksi", jatkoi hän, "on sinun karkoitettava läheisyydestäsi Rooman prefekti. Hän kuuluu olevan goottien vihollinen. Hän ei sovellu goottikuningattaren neuvonantajaksi. Hänen sijaansa tulee neuvonantajaksi kreivi Vitiges."

"Toiseksi selität julistuskirjassa, ettei tästä lähtien ainoakaan käskyistäsi ole pätevä, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sitä myöskin allekirjoittanut, eikä ainoakaan laki astu voimaan ilman kansankokouksen hyväksymistä."

Hallitsijatar hypähti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi hänet takaisin istumaan.

"Ensi yönä Pomponius saapuu", kuiskasi hän hänelle. Sitten huusi hän ääneen: "Siihenkin suostutaan."

"Kolmanteen ehtoon", jatkoi taas Thulun, "suostut varmaan yhtä mielelläsi kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa kumartelemaan. Katot ovat täällä meistä liian matalat.

"Amalit ja baltit elävät mieluimmin erillään toisistaan kuten kotka ja haukka.

"Naapurit arvelevat, että maamme puolustusvoima on heikentynyt sen jälkeen, kun suuri isäsi kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekevät rankaisematta partioretkiä meidän puolellemme. Näiden kolmen kansan kukistamista varten pitäisi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa kussakin on kolmekymmentä tuhatta miestä. Me kolme baltia johdamme niitä sotapäällikköinäsi pohjoista ja itää kohti."

Koko sotavoima sitäpaitsi heidän käsiinsä — se ei ole huono suunnitelma! ajatteli Cethegus.

"Mitä sitten jää minulle", kysyi Amalasunta, "kun olen tähän kaikkeen suostunut?"

"Sinähän osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen", sanoi taas Thulun. "Sellaisia tietoja ei opita turhaan. Tähän pergamenttipalaseen on kirjoitettu — orjani on tämän laatinut — vaatimuksemme."

"Onko se oikein kirjoitettu? Hyvä. Tämä on sinun allekirjoitettava, ruhtinatar. Hyvä, olemme siis valmiit. Nyt saat sinä, Hildebad, puhua roomalaisen kanssa."

Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan kahvassa.

"Rooman prefekti", sanoi hän. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee ilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa" — viha tukahdutti hänen äänensä.

"Rauhoitu", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään — tuo jättiläismäinen gootti oli näet Hildebad — "älä nosta niin suurta melua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän verta. Kuule, sinä musta piru", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan tämän silmien edessä leveätä miekkaa, "tunnetko tämän?"

"Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä laivamatkasta ei nyt tule mitään."

"Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?"

"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös — sinä kai tunnet hänet — oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.

"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä ja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen veljenikin lopuksi suuttui.

"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti hänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni minun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan määrää."

"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka velvollinen vastaamaan."

"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli hänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän käsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta silloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin esillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki — se olkoon hänen kunniaksensa mainittu — ei antautunut, vaan taisteli kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä vasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta silloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin hän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän kuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja sanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin pitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli urhoollinen mies. Tässä on miekka."

"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä purjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme baltia juuri parhaaseen aikaan."

Cethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen toivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.

Hänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi ikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai ryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?"

Nämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän otti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.

Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja
Thulun otti taulun takaisin.

"Hyvä", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, että valtakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan, että kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa."

Amalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.

Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti edellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa raivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi loukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin kuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin kadottaminen.

"Tällaista on siis miesten etevämmyys", huusi hän ääneensä itkien.
"Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa."

"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua suosioosi", lisäsi hän kylmästi. "Minä lähden Roomaan."

"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet houkutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät kruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista."

Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta pahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa päähänsä.

Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut hänelle mitään hyötyä — ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli jo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi menettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten jouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.

"Minä menen, hallitsijattareni", sanoi hän, "mutta en silti hylkää sinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun läheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin rakastajatarta."

"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lisäsi hän epäröiden, "he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä koskaan."

"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se olisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä hetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet."

"Ja se heidät kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin. "He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa — heidän täytyy kuolla."

"Heidän täytyy kuolla — heidän ja", lisäsi hän vihoissaan, "ja — tuon nuoren merisankarin myös".

"Hän kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. "Jospa voisin tappaa hänet kymmenen kertaa."

Hänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka oli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.

"Minä lähetän sinulle Roomasta", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä, "kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita. Ne lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, sinä, kuningatar, lähetät heidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen täytyy kuolla samana päivänä. — Kauniista Totilasta pidän itse huolen. — Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen vallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!"

Hän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä hetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto. He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.

Hän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin turhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.

Alakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Salin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli sisään.

"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on kuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän lähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään."

"Justinianus", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä sielustaan.

Hän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt hänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt hän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:

NELJÄS LUKU.

Fiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin Firenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen rakennuksen jäännöksen.

Muratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista läheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen vuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään huuhtelisi niistä ruokamultaa.

Mutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla oleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat olleet.

Rehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja hyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain sisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.

Mutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta siihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä. Taloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista lapsennaurua.

Metsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja viiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.

Puutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja läheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi suloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.

Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.

Mutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja kimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian suureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla, vaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan haavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.

Nyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli mahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.

"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu", kiljui hän vapisevalle hevoselle, "eteenpäin, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seipäällä ja uusi epätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.

Mutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin salaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.

"Davus, ilkeä koira", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän ääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista vertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan paksua keppiä huutavan orjan selässä.

"Sinä kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Minä opetan sinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä. Taidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin vuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän, niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan — sinä saat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!"

Kuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen täyttämään käskyä.

Gootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli vedensekaista viiniä.

Tuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului heleä pojanääni, joka huusi: "Vakis, tule tänne, Vakis!"

Hän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi taivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä oli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen uhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet nyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.

"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi paarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan enkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin siitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä, jota en ymmärrä."

"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme pidetään ihminen elukkaa parempana."

"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on käsketty."

Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:
"Me olemme nyt meidän maassamme — siis on tehtävä meidän maan tavoin."

"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."

"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."

"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista. Hän tanssiikin kuin lehmä."

Mutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi villatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista kohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä vierestä upoten syvälle oven pieleen.

"Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun.
Silloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.

Hän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien vastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin huudahduksen: "Kas niin, poikaseni — tämä on veitsestä — tämä salakavalasta hyökkäyksestä — ja tämä lehmästä" — ja kuka tietää kuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi häntä keskeyttänyt.

"Vakis — Cacus — lopetatteko te", huusi täyteläinen, voimakas naisen ääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.

Hän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli pikemmin roteva kuin hoikka.

Kullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta pikemmin voimakkaat kuin hienot.

Harmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui rehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset käsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.

Leveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti levollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.

"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis päästäen toiset irti.
"Silmäsi ehtivät kaikkialle."

"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi tehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani."

Hän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä kanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen ympärilleen.

"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan toisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän tiluksemme ulottui aidan tälle puolen — laajalle ja pitkälle — niin laajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin puro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:

"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai sinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'"

"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin nämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin kaikkina aikoina.

"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan pellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa."

Kun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle ruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa kavionkapsetta.

Tiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella metsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä vinottain selässä olevan keihään kärki.

"Isä, äiti, isä", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas ratsastajaa vastaan.

Hän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon päin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:

VIIDES LUKU.

Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän jalkaa ylöspäin.

Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.

Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa maahan.

"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo."

"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa vyötäisille.

"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista.

"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin — tällaista tilaisuutta on minulla harvoin täällä maaseudulla —." Vaivalloisesti laahaten perässään raskasta keihästä hän huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on täällä. — Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan kovan ratsastuksen jälkeen."

"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo puserrettu, lyhteet keoissa."

"En sitä kysynyt", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, — "kuinka sinä voit?"

"Kuten vaimo raukka voi", vastasi hän katsellen miestään silmiin, "joka kaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen puuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka olet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja hovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.

"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa olla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.

"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää.
Calpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan
poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia.
Vain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin."

Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat pylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.

"Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "että naapurimme on täytynyt luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan."

"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen lisäksi henkensä — kiittäköön hän Jumalaa", huomautti Rautgundis ylenkatseellisesti.

Silloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän oli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut germaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He tervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.

"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta missä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?"

"Hm — minä luulen — he ovat hiukan häpeissään — sillä kuritin heitä hiukan."

"No, eipä se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menkää nyt illalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne."

"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti yöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin", sanoi Rautgundis.

"Kyllä kai hän ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden viiniään.

"Niin minäkin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei hän anna niitä hyvällä — niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä vastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten renkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija."

"Minä menen", sanoi hän, "mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne, niin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?"

"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges. "Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä kestettävänä.

"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani
Ravennaan, hoviin."

"Sinä lasket leikkiä", sanoi hän epäluuloisesti. "Et ole koskaan ennen sitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei ole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen, ettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa. Sinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa", lisäsi hän hymyillen, "kuin rikosta".

"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä."

"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten kallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik omituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan."

"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin silmin.

"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja senvuoksi kieltäydyin.

"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla, että lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.

"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni. Muistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi eikä tahtonut antaa sinua minulle.

"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua kuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa."

"Koska", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, "koska minä tunsin Rautgundikseni.

"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni kruunun.

"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa. Ken tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa ja tämän rauhallisen katon alla."

Lyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä uudesta asemastaan Amalasuntan luona.

Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi miehensä kättä.

"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi hän.

"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä kuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani. Kuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan."

"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan johtuisi mieleenikään."

"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä luonnetta.

"Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi ei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole tottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa", sanoi hän nauraen, "ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En olisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi minusta kunniaa."

"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten, mutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä päin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja ihmisiä."

"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä asemassa.

"Oi, Vitigekseni", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan.
"Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.

"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä, missä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien laaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.

"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän ääressä.

"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja umpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä uskollinen kuin ne.

"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että vasemmalla puolella.

"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset taivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa kiertelevää tietä pitkin.

"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella. Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen toisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä kesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa. Olisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen näytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä koskaan palannut.

"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä viheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä pesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden ulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon tervassoihdulla.

"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus miettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot kääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi kivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta laaksoihin.

"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin vaatimatonta talonpoikaiselämääni.

"Silloin tulit sinä — muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset tapahtumat —"

"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään Juvaviaa vahdista. — Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. — Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö parhaillaan nostamassa vettä." —

"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä päässään tuli esille talon nurkan takaa."

"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. — Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet minusta aina näyttänyt."

"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin kukoistavana.

"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.

"Ja sinä — sen kyllä tiedän — ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi."

"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." —

Seuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä ylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.

Tämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.

Hänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään, ainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.

"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. — Emäntä on kai sanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri."

"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono naapuri."

"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat luulivat.

"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä ja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.

"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi tällä.

"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla — näetkö, tuolla — ja nyt, voi hyvin, rakas isäntä."

Hän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta
Vitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.

Sitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä aivan toisen silmien eteen.

"Naapuri Calpurnius", sanoi hän levollisesti. "Jos minä kerran lyön sinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse."

KUUDES LUKU.

Prefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen mielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.

Oikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet julistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa olisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli määrännyt, — hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon määräyksen — olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.

Hän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen yksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa kaupungissa.

Viime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot olivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat lisääntyivät.

Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain tyytymättömien lukua ja — mikä olikin pääasia — Cetheguksella oli nyt salaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat tasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi johtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.

Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita vastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman varustustyöt olivat valmiit.

Sillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua, mutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.

Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota hän oli lukenut, nojasi päänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:

Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään —

Silloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen laakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.

Mutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen sidenauhoja, sinetin — Dioskurit — hän huudahti iloisesti:

Hän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki — kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka muuten oli niille niin vierasta.

"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani" (— kautta Jupiterin, tämä tuntuu verraten kylmältä —) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole vielä vastannut.

"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä minä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä — enkä löytänyt.

"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee välinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin sääliä.

"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan — jalointa kaikista hyväntekijöistä — —" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).

"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta — ja sydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.

"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei
Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.

"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja kaikkialta etsinyt.

"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (— hänellä on rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! —) "oi, opettajani, isäni! Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (— ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! —) "Sydäntä, jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla ystävä."

"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"

"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää, sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" —

Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.

"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä — sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.

"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (— ainakin hän on suorasukainen! — —).

"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.

"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. — Mutta minun täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (— se vielä puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan —) "ja on nimeltään Totila." —

Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. — Sitten hän luki levollisena eteenpäin:

"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.

"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.

"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia.
Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu
Dioskuri-ryhmä.

"Mutta tähän saakka olen minä turhaan — jatkoi hän — taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten.

"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan.

"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset.

"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa.
En löytänyt Ledan kaksoista.

"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa minulle päätäsi ja ruumistasi.

"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana päivänä.

"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on pitkiin aikoihin elänyt.

"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä veljeni Kastorin — hän oli Totila — ja minun täytyy myöntää, että itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin minä.

"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.

"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.

"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.

"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.

"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni — sinä olisit torunut minua siitä — ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.

"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.

"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.

"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.

"En minä sinua — Totilaa, goottia — ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. — Hän oli isaurilainen palkkasoturi."

"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen — tuloksetta.

"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja vahvistanut sen verellä.

"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.

"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin onneni.

"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja tästä ystävyydestä. — Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"

Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin.

"Kuinka voinkin olla niin — lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.

Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa pullossa, ja kirjoitti:

"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.

"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiystäväni Napolissa.

"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.

"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.

"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen ystävätär.

"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sinä.

"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että
Cethegus on puhemiehesi.

"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka tiedät, että minä toivon sitä.

"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu.

"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen?

"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!"

Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.

Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa — ulkona eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli.

"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän palaa se mukanaan Napoliin."

SEITSEMÄS LUKU.

Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.

Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi.

Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja uskonnollisen leimansa.

Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei voinut helposti muuttaa.

Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.

Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut.

Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä ainakin vieraskäynnein ja juomingein.

Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.

Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka.

Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella.

Hän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan hänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.

"Tiedän kyllä", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun hengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota, lienee parasta, ettet tulekaan sinne."

"Ei, poikani. Minä tulen", sanoi Cethegus. "Minua eivät sinne houkuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret roomalaiset." —

Kallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.

Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan mauttomuudelle ja ylellisyydelle.

Kapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien ympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo, jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.

Pohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita myöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.

Cethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan, varsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta commissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään juominkiin.

Niinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat hevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai murattiseppeleet päässä.

Ovella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.

"Terve, Cethegus", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. "Kuten näet on täällä vain pieni seura koolla."

Cethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka hentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso pikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:

"Riennä, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle."

Hän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka syyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.

"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon: yksi kolmasosa vettä — kaksi kolmasosaa viiniä."

"Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, "bene te! Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on tavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien loppupuolella."

"Niin, ystäväni", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen keskimmäisen sohvan kulmapaikalle — konsulinpaikalle — "olen harjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.

"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera mamertinilaista viiniä — mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat samasta maasta kotoisin."

Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta hyvin lihava.

"Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun päässäni on murattiseppele ja sormessani ametistisormus — uhmailen Bakkuksen valtaa."

"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.

"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!"

Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.

Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin varovaisesti.

Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin.

"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.

"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja — vaan päinvastoin — siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa."

"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis — ne ovat minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-ystävästäni."

"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."

KAHDEKSAS LUKU.

"Entä syöminen — kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyi
Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"

Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipöydällä.

"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."

"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni sellaisia cyzigeniläiseen saliini."

"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän sinulle uusia persialaisia omeniani — koska näyt pitävän taidettani arvossa."

"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyynärpäänsä sohvan patjoihin.

"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."

"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."

"Rauhoittukaa, ystäväni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia sananparrella: "Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin onnettomuudet."

"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi Kallistratos anteeksi pyytäen, "pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi talooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla."

"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa", käski Cethegus, "sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä viinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan."

Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan Cetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki pienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:

"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä", sanoi Cethegus miettimättä. "Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa pitää juoda oikeista astioista."

"Tuolla", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään esirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.

Pöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti järjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin, kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.

Pöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa voittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista tehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä, mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.

"Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimmäinen roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko tämän voittokulun hajoittaa?"

"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi Lucius
Licinius tulisesti.

"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota terebinti-puusta tehtyä kupposta."

"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä ametisti-pikarista."

"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä", huusi Balbus. "Minä kärsin Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon, terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin kuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.

"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä nälkää."

"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman kansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat."

Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua orjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat hajuvesillä voidellut.

He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla koristetut.

"Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että hän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija — "pehmein pyyhinliina on kaunis tukka" — ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen Ganymedeen pitkiä kiharoita.

"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti naispuolisia — nostata ylös esirippu — laske tytöt sisään."

"Ei vielä", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman
Bakkusta ja Cerestä — tiedäthän sinä —"

Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja sieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin, kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena "järjestäjä" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri ruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja täsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn ruokapöydän ääreen.

Sillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa kastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät kiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia kuin korinttolaiset efebit käyttivät.

Muutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen sulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat miellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista; muutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla vastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen apuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden joukossa.

Keskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja Cetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa mukaan aivan selvänä.

"Mitä vieraat arvelevat?" kysyi talon isäntä. "Emmeköhän pelaisi noppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari noppineen."

"No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti orjakauppiaaseen, "tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata kanssani? Anna hänelle pikari, Syphax", lisäsi hän antaen maurilaiselle viittauksen.

"Mercurius varjelkoon minua siitä", vastasi Massurius ollen kauhistuvinaan. "Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa — hän on perinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen."

"Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen tikarikin mukaan luettuna."

"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan mahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä."

Ja hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi sen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen levollisesti.

"Hyvä, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sinä poimit ruusuja vihollisen okaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut."

"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja pelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni."

"Mitä hän tarkoittaa — henkesi?" kysyi Lucius Licinius pelästynein katsein..

YHDEKSÄS LUKU.

Arvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän sisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli juhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä. Kaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta. Tumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä heleänpunainen vyöhyt.

"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon lempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä kosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri tunsi.

"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan piilopaikkamme.

"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli, huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui minuun.

"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut, minut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin vyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka nimi olkoon kirottu."

"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän menehtyköön janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta hampaitaan kiristäen.

"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En sanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.

"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen muodossa.

"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties sen kosto.

"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä ruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka olisin voinut totella.

"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy syödä jumalansa.'

"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin käsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman tiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.

"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle sekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.

Vieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle pikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.

"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä, ajaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.

"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät aina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.

"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan palohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni vainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.

"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he hitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.

"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani vasten painettuna, hänet — ja orjan kauniit silmät säkenöivät — herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja viisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja suloinen kuin —"

"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota."

"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeytti
Kallistratos.

"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä seisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli ihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin paljon edellä takaa-ajajiaan.

"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja oikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni niin pian kuin hän saapuisi sinne.

"Hän on hukassa", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.

"Voi häntä silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee orjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen ankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä."

"Niin", sanoi orja, "Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn päästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni, on vapaa."

"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi", sanoin minä, "millainen vartalo!
Lyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun."

Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.

"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun.
Katso noita peitsiä tuolla", sanoi Massurius.

Aivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä varustettua orjaa.

"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle jäljellä olevien kahden keihään ylitse.

"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko orjajoukko.

"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen isäntänsä taloon.

"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen pienen basilikan portti oli auki.

"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt viimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet maahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.

"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi tämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään."

"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.

"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että hän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.

"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin tämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen."

KYMMENES LUKU.

Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty "rhombus" tuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.

"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas", lallatteli Balbus vaipuen pitkälleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin minä itse."

"Hiljaa, ystäväiseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meitä kuule. Hän on sanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta."

Kaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.

"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa nesteessä.

"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut juhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona asettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista."

"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?" sanoi Piso.

"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä viiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä."

Kaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa, omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta porfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli huolellisesti peitetty kipsikerroksella.

Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella vasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla palmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan öljykerroksen pois ja täytti pikarit.

"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso ja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.

"No", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan vieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, "no, Furius, suuri merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija, joutuuko sinun viisautesi häpeään?"

Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis, atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat kasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään sisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan leikattu.

"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta, Länsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin tuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari tuhatta orjaa ja merimiestä ja —"

"Eräs hyvin kielevä ystävä", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun käy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin." —

"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä." Ja hän joi levollisesti keltaisenruskean munan.

Hämmästyneenä Cethegus katseli häntä. "Oikein arvattu", sanoi hän sitten. "Missä sinä olet sitä juonut?"

"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain yhdestä lähteestä", sanoi korsikalainen nauraen.

"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia ruusujen keskellä", huusi Piso.

"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?" kysyi
Kallistratos.

"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä päivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa lujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua Apiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin suloisen Isiksen palvelemisen.

"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen, jossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.

"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet muutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan Isiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.

"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar kerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.

"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään — hän oli villi kissa, mutta hänen viininsä oli hyvää — ja hän antoi minulle lähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.

"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen. "Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän" — ja hän paljasti ruskean kaulansa.

"Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen kuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani, silloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä lapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis."

Mutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka kumpainenkin luuli yksin tietävänsä.

Mutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän laverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun päästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin — rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin — oli hänellä tyhjentymätön varasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten näytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Korsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.

"Sano", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sinä monia kokenut mies — sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot, gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja sulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni — ja osaat niille antaa arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?"

"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet mielestäni ikäviä."

"Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä."

"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten viekoittelija, mielten kiihoittaja!"

"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat — sellaista en ole ennen kokenut."

YHDESTOISTA LUKU.

"Olkoon menneeksi", sanoi isäntä, "vaikken seikkailussa näytellytkään kovin loistavaa osaa.

"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen kylpylaitoksesta.

"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen vieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.

"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica yli pään heitettynä.

"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja aistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja ruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva käynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.

"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät pois.

"Mutta minä — te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on kuvanveistäjän verta — minä näin koko yön unta siroista sääristä ja notkuvasta käynnistä.

"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin tulevan taloani kohti.

"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa luulin todella tehneeni valloituksen, — ainakin toivoin tehneeni.

"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella tunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman seuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea nopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia ajatuksia.

"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua kirjastossa.'

"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli orjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan kasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen — minä tunnen sen rodun — ja katsoi minua viekkaasti.

"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon sinulle hyvän sanoman.'

"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan — sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta —, mutta hän sanoi nauraen:

"'Hallitsijattareni' — minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin — 'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä seinäkomerossa.'"

"Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen, "mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin poispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.

"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia.
Käänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.

"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua ehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on kysymys vain raha-asiasta.'

"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään emäntäni.'

"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi tyydytetyksi.'

"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen ystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä hetkeä.

"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo, purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin —"

"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni huumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon."

"Tämä on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eipä sinun pitäisi olla vasta-alkaja Eroksen ammatissa?"

"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat silmäripset."

"He eivät tunne häntä", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin tämä tapahtui?" kysyi hän isännältä.

"Aivan oikein", laski Cethegus. "Hän oli silloin matkalla Tarentumista
Rooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää."

"Ja sinä olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdestä ainoasta katseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus liittolaisia. Kallistratos parka."

"Ah", sanoi tämä; "tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli
nykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten.
Mutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikka
Feidiaan veistämän kuvan."

"Oliko se ihannepää?" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja katseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.

"Ei, mallina oli eräs barbaari — joku goottilainen kreivi — Vatigis tai Vitigas — kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi", sanoi Kallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen päästään — kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta ilmaa — ottaen sijaan vereksen.

"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme — he lyövät meidät laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.

"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään ketunkarvaisen Aligerin."

"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet hänet myöskin, Furius — eikö olekin huono maku?"

"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.

"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin, vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."

"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."

"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa jääviinillä.

"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" — ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi — "olen häneen suhteissa muullakin tavalla."

"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.

"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut käymään."

"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.

"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja."

"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."

"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."

"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja — ajatelkaas hämmästystäni — valepuvussa. Hänellä oli päällään puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan.

"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.

"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen. Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."

"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä. Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."

"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että — ikäänkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."

"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."

"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta.

"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan pehmeillä käsivarsilla.

"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani — Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.

"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.

"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."

"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. — Kirottu olkoon tuo gootti."

"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.

"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan.
Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."

"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria, soittajia!"

"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille, täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!"

Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.

Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät, patjat ja vierasten päät.

Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta.

Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa — purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa — astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyö.

"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.

"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."

"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa — —"

Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon, repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.

"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen päästään.

"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä.
Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza —"

"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren, jonka hän oli siepannut kiinni.

"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan, mutta — Amalasunta oli päässyt pakoon."

"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita kuninkaan."

"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon.
Roomalaisetkin valitsevat."

"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."

Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.

Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.

Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä marmoripatsaita — kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen —. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti.

Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään, sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.

Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa.

Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla kädellään silmänsä.

Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni paljon sekä hyvää että pahaa.

Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän vaikutuksesta.

"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa.

"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi.

"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.

Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.

Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku, heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä rinnalla.

"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."

Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä. Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.

Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.

Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä ilmaisivat.

"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian suhteen.

"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin, magister militum."

Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.

Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja hyväsydämisyyttä.

"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen."

Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.

"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se on väärä teko."

Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitä
Rooman valtakunnalle kuuluu?"

"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman
Teoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja
Odovakarin kukistetuksi."

"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi — joksi hänen täytyi tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija — on keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut hänet ja hänen kuningaskuntansa."

"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi, otan tunnustukseni takaisin."

"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä politiikan kanssa tekemistä."

"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" — hän pysähtyi.

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."

Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun ajatuksesi, patriisi."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.

Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.

Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.

Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.

"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa — tällä kertaa."

"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."

"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."

"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"

"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.

"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."

"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."

Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"

"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."

"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.

"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.

"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän — ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan — sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."

"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."

"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses — "mikä on hiukan arvokkaampi —, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."

"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.

"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että
Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.

"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö — jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."

Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.

Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:

"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.

"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."

"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."

Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:

"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy —"

Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"

"Mutta kerrottiin — viimeiset tietosi — kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"

"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."

"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.

"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.

"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."

"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.

"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.

"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."

"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut
Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.

"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."

"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.

"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.

"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.

"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."

"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta — Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan — joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.

"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."

"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa — toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku — jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.

VIIDESTOISTA LUKU.

Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!"

"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat tässä maassa.

"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista sukuperää.

"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.

"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.

"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto — keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen — muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään vahva linnoitus.

"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.

"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale."

Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.

"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja goottien valtakunnan."

Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.

"Henkivartiasto — sen hän saa. — Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius, johdat niitä."

"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sisään. "Tässä on avain."

Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetillä.

"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta, tavallista äänekkäämmin.

Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.

Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.

Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"

Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän, epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi tuoreena ja hurmaavana.

Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.

Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.

Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä orjattarella joka päivä suuri puuha.

Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin.

Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia. Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat väsymystä.

Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.

"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.

Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.

Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.

"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista.

"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"

"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä vuonna tehty."

"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"

"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän, sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."

"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin säästää sanamme."

"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä kielestään kuolinhaavan."

"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta.

"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.

"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."

"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."

"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.

"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."

"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.

"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot — ja onneksi heitä on kaksi.

"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"

"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."

"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."

"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."

"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." —

"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."

"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."

"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."

"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.

"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."

"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.

"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."

"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."

"Ja vielä eräs asia" — nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.

"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi — mutta tiedäthän sinä.

"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.

"Hävittäkäämme" — ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta — "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."

"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi — ei maan päällä eikä taivaassa.

"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.

"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."

"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?

"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?
Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.

"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?

"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."

"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"

"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" — hän katsahti huolestuneena vaimoonsa — "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."

"Tietysti! Ne lähettää Jumala. — Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.

"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.

"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.

"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."

"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."

"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.

"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa
Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."

"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan — Belisarius lähteköön."

"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan — mitä — mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"

"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."

Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.

"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."

"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."

"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."

"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."

"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."

"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."

"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan — lähetä hänet."

"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus — Petros — Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä vuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt pontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.

Vuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa oli puhtaasta kullasta tehty kuula.

Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen hopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.

Kädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.

Sitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli aasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä huolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan kasvoja ja kaulaa.

Sitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi oikean kätensä ylös.

Teodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa polvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.

Hän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.

Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon joukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan, niskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin kastetuilla liinoilla.

Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla päällystetylle tuolille, katedralle.

Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta kilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta tuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat siihen.

Sitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa keisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille ja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.

Hän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille, kumarsi ja meni tiehensä huutaen: "Galatea!"

Hänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja, ikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka olikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.

Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa vastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.

"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi hän ojentaen Teodoralle merenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan Adanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät keisarinnaa varten.

Hän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen päälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.

Galatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.

Patsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun Galatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko, jonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä oli tumma verho.

Galatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi sisään.

Hän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan käteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.

"On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi hän nojaten kaunista päätään taaksepäin, "laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole hauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina miellyttää.'

"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran tulla luokseni vieraisille aamulla.

"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon vuokseni.

"Kiinnitä palmikot lujemmalle!" huudahti hän Galatealle, joka oli alkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.

"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." — Ja hän ojensi hänelle kaksi oikean kätensä sormea.

"Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä viimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää lähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan saavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli Amalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä."

"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin kaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä."

"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua.
En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi."

"Sinä olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pidänkin sinut täällä.

"Mutta minä mietin: minä lähetän vanhemman lähettilään Ravennaan ja pidän nuoremman itseäni varten. Oliko se oikein?" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä puoleksi.

Aleksandros, jonka nämä sanat olivat hurmanneet ja tehneet rohkeammaksi, hypähti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille huulille.

"Seis, majesteetinrikkoja", torui tämä ja löi häntä hiljaa flamingonsulalla poskelle. "Nyt riittää jo tämän päivän osalle.

"Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta barbaarikaunottaresta. Ei, sinun täytyy mennä. Minun on vielä tänä aamuna otettava toinenkin vastaan."

"Toinenkin!" huusi Aleksandros peräytyen. "On siis totta, mitä Bysantin kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla iäti uskottomalla on —"

Galatea tarttui Aleksandrokseen, vei hänet vastustelemisista huolimatta patsaan luo ja työnsi salaovesta ulos.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Samassa Galatea tuli sisään tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen miehen, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta.

Viisaat, mutta liian terävät piirteet, tuijottavat silmät, parrattomat, yhteen puristetut huulet — kaikki todistivat epämiellyttävää viekkautta.

Teodora vastasi päätään nyökäyttäen tulijan matelevaan tervehdykseen.
Galatea alkoi maalata hänen kulmakarvojaan.

"Keisarinna", sanoi mies peloissaan, "minä ihmettelen sinun rohkeuttasi. Jos minut täällä nähtäisiin! Yksi ainoa silmänräpäys turmelisi yhdeksän vuoden viisauden hedelmät."

"Tämä hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen tunkeilevalta hellyydeltä.

"Galatea! Aamuviinini. Mitä? Pelkäätkö jättää minut kahden kesken tuon vaarallisen viettelijän kanssa?"

Vanhus meni pahasti irvistäen ja palasi heti takaisin kantaen toisessa kädessään tuopillisen lämmitettyä kios-viiniä ja toisessa vesi- ja hunajapikareita.

"En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka pimeässä rippituolissa sinä olet erehdyttävästi papin näköinen. Keisari tahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun täytyy olla selvillä asioista sitä ennen."

"Petros", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja hitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, "tänään on se päivä, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka tekee sinusta suuren miehen."

"Valmistaakseni sinua tämän päivän tehtäviin pidän tarpeellisena muistuttaa sinua menneistä ajoista, muistuttaa siitä kuinka — ystävyytemme alkoi."

"Vuosikausia olet sinä serkkusi palveluksessa työskennellyt minua vastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eikä liioin sinua hyödyttänyt.

"Sillä Narses, siveellinen ystäväsi, oli päättänyt oman kunniansa vuoksi, viekkaasti kyllä, olla tekemättä mitään sukulaistensa hyväksi, ettei häntä, kuten tämän valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syyttää sukulaisten suosimisesta.

"Pelkästä varovaisuudesta ja maineensa vuoksi hän jätti sinut koroittamatta.

"Maakuntalaisten täytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa toinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat keskenään.

"Kertomukseni on pian lopussa, ystäväiseni. Mutta kerran sinun onnettomuudeksesi eräs uusista veronkantajista piti tärkeämpänä keisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista.

"Hän oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun väärentää luettelot ja — toi ne minulle."

"Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty", hymyili Teodora asettaen pikarin pöydälle.

"Minä olisin nyt voinut saattaa ilkeän viholliseni, vihatun kuohilaan uskotun, päätä lyhemmäksi ja minun täytyy tunnustaa: minun tekikin jo mieleni.

"Kutsuin sinut luokseni. Sinä sait itse valita, tahdoitko kuolla vai ruveta minun uskolliseksi palvelijakseni.

"Olit kyllin järkevä valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin olemme me, jotka maailman nähden olemme katkerimpia vihamiehiä, salaisuudessa toimineet yhdessä vuosikausia. Olet edeltäpäin kertonut minulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja minä olen sinua palkinnut runsaasti. Sinä olet nyt rikas mies."

"Ole vaiti, kiittämätön. Rahastonhoitajani sen parhaiten tietää. Sinä olet hyvin rikas."

"Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimiä eikä yhteiskunnallista
asemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektejä, ylhäisiä herroja
Itä- tai Länsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja Prokopius
Bysantissa.

"Kärsivällisyyttä. Tästä päivästä alkaen kiipeät nopeasti kunnian portaita ylöspäin. Kuule: huomenna matkustat sinä lähettiläänä Ravennaan."

"Sinä saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan hävittämiseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan."

"Mutta sinä saat vielä erään toimen, jonka Justinianus erityisesti panee sydämellesi, nimittäin että Teoderikin tytär on millä tavalla tahansa pelastettava vihollistensa käsistä ja tuotava Bysanttiin.

"Tässä on minulta kirje, jossa häntä kutsutaan tänne ja hänelle tarjotaan turvapaikka luonani."

"Hyvä on", sanoi Petros aikoen pistää kirjeen povelleen. "Minä siis tuon hänet tänne."

Silloin hypähti Teodora sohvalta kuin hyökkäävä käärme. Galateakin peräytyi pelästyneenä.

"Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut lähetän aivan toista tarkoitusta varten. Hän ei saa tulla Bysanttiin, hän ei saa elää."

Hämmästyksissään Petros pudotti kirjeen lattialle. "Oi, keisarinna", kuiskasi hän, "— murha".

"Hiljaa, Petros", sanoi Teodora käheällä äänellä, silmissä hurja ilme.
"Hänen täytyy kuolla."

"Miksi? Sitä ei sinun tarvitse kysellä. Mutta sama se — ehkä sinun on hyvä se tietää, että pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta — tiedä siis —", hän tarttui kiivaasti Petroksen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan häneen."

Keisarinna vaipui takaisin sohvalle. "Mutta eihän keisari ole nähnytkään häntä", änkytti Petros toipuen pelästyksestään.

"Siksi juuri olen hänelle vaivaksi. Ja" — hän tarttui taas Petroksen käsivarteen — "ota huomioon: hän on kuninkaantytär, syntyperäinen hallitsijatar, minä taas olen jalopeurojen vartijan halpasäätyinen tytär.

"Ja — niin mielettömän naurettavalta kuin se kuuluukin — Justinianus unohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika.

"Hän on perinyt kuningasten mielettömyyden, vaikka itse onkin seikkailija. Hän uneksii syntyperäisestä majesteetillisuudesta ja kuninkaallisen veren mysteereistä.

"Sellaisia päähänpistoja vastaan ei ole mitään keinoa. Ketään muuta naista en pelkäisi, mutta tuo kuninkaantytär — —"

"Teodora on näillä silmillään kesyttänyt ja tällä kädellään hallinnut jalopeuroja ja tiikereitä. Saa nähdä, kykeneekö hän pitämään tuota purppuraan puettua kettua uskollisena itselleen."

"Olkoon niin", vastasi kaunopuhuja, "mutta minun käteni ei häntä surmaa. Sinulla on kyllin paljon veritöihin tottuneita palvelijoita. Lähetä ne. Minä olen kaunopuhuja —"

"Sinä olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun, viholliseni, täytyy se tehdä. Jos joku ystävistäni sen tekisi, herättäisi se epäluuloja."

"Teodora", suostutteli Petros varomattomasti, "suuren Teoderikin tyttären, syntyperäisen kuningattaren murhaaminen olisi —"

"Haa", nauroi Teodora pirullisesti, "syntyperäinen kuningatar häikäisee sinutkin, kurjan.

"Kuule, Petros, sinä päivänä, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan, tulee sinusta senaattori ja patriisi."

"Ei", sanoi hän päättäväisesti, "mieluummin luovun hovista ja tulevaisuudentoiveistani".

"Elämästäsi sinä luovut, kurja!" huudahti Teodora raivoissaan. "Sinä luulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, että silloin silmiesi edessä poltin väärennetyt asiakirjat.

Hän sieppasi eräästä asiapapereita sisältävästä kotelosta kellastuneen pergamentin.

Hän näytti sitä pelästyneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena polvilleen.

"Mene tiehesi", huusi keisarinna. "Ota goottiruhtinattarelle menevä kirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos hän kuolee, kidutus ja kuolema, jos hän elää. Tiehesi!"

Ja Galatea työnsi puolipyörryksissä olevan miehen salaovesta ulos, käänsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan pääovea.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sieltä tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni, hento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin tämä, mutta nuorempi ja kukoistavampi. Hänen ihonvärinsä oli terve ja hänen käytöksensä teeskentelemätön.

"Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!" huudahti keisarinna käyden syvästi kumartavaa tulijaa vastaan.

"Kylläpä tuolla sotamiehen vaimolla on jykevät jalat", sanoi siro keisarinna itsekseen silmäillessään ystävätärtään.

"Sinä olet kukoistava kuin Hebe", sanoi hän ääneen Antoninalle. "Kuinka lisääkään valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta.

"Onko sinulla mitään uutta kerrottavana — hänestä?" kysyi hän ottaen välinpitämättömän näköisenä käteensä pesupöydältä hirmuisen esineen, teräväkärkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. Tällä vihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisiä haavoja orjattarensa hartioihin ja käsivarsiin tämän taitamattomuuden, vieläpä tälle sattuneen tapaturmankin vuoksi.

"Oi, kuinka katkerasti minä tulen sinua pian kaipaamaan", sanoi hän sivellen Antoninan täyteläistä käsivartta. "Kenties jo ensi viikolla lähtee Belisarius merille ja sinä, vaimoista uskollisin, tietysti seuraat häntä. Kuka ystävistänne tulee mukaanne?"

"Prokopius", sanoi Antonina, "ja — ja Boëthiuksen molemmat pojat", lisäsi hän luoden silmänsä maahan.

"Leirielämän vapaudessa toivot saavasi häiritsemättä iloita kauniin nuorukaisen kanssa, sillä aikaa kun Belisarius-sankari taistelee voitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja —"

"Sinulla on hyvät olot. Aleksandros, kaunis ystäväsi on tullut takaisin. Hän jää luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies.

"Mutta Anicius on vielä nuorukainen ja on, kuten tiedät, vanhemman veljensä Severinuksen ankaran komennon alaisena.

"Tämä, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei koskaan suvaitsisi tätä hellää — ystävyyttä. Hän häiritsisi seurusteluamme tuhansin keinoin.

"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan.
Kun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veli
Bysanttiin viekkaudella tai väkivallalla — sinähän voit sen helposti
tehdä — sinä, keisarinna."

"Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa sinun olleen Belisariuksen oppilaana."

"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten, kuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee punastua."

"Taivas tietää", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, "ettei Belisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin hoviin.

"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet, jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään, eivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.

"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa vastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.

"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta jota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii."

"Ja kuitenkin — minä pelkään, että tämäkin on jo rikos Belisariusta vastaan. Oi, kuinka hän on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan hän vain ei olisi liian suuri tälle pienelle sydämelle."

"Surkuteltava ihminen", ajatteli keisarinna, "hän on liian heikko nauttiakseen elämästään ja voidakseen olla siveä."

Silloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttö, tuoden suuren ruusukimpun.

Keisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle kääntääkseen hänen huomionsa muualle.

Sillä aikaa, kun Belisariuksen puoliso täyttäessään keisarinnan käskyä, käänsi heille selkänsä, kuiskasi Agave:

"No häneltä, joka oli eilen koko päivän täällä luonasi kätkössä — kauniilta Aniciukselta —" lisäsi rakastettava lapsi punastuen.

Mutta tuskin hän oli sanonut nämä varomattomat sanat, kun hän kovasti kiljaisten tarttui vasempaan käsivarteensa.

"Minä opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita", kuiskasi hän vimmastuneena.

"Sinut suljetaan neljäksi viikoksi kehruuhuoneeseen — heti — etkä saa enää koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!"

"Hän pudotti pienen hajuvesipullon lattialle", sanoi Galatea nopeasti ottaen ylös matolle pudonneen pullon. — "Hallitsijatar, tukkasi on valmis."

"Laske pukijanaiset sisään ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole hyvä ja silmäile sillä aikaa näitä runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin uusimmat runot apostolien elämästä. Se on hyvin mieltä ylentävä kirja. Varsinkin tämä kohta pyhän Stefanuksen kivittämisestä. Mutta lue itse ja sano sitten arvostelusi."

Galatea avasi pääovet selko selälleen ja etuhuoneesta virtasi sisään kokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja.

Muutamat siirsivät pois huoneesta jo käytetyt pukeutumistarpeet, toiset suitsuttivat hyvää hajua pienistä hehkuvista hiilipannuista tai pirskoittelivat ympäri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista.

Mutta useimmat puuhasivat keisarinnan ympärillä, joka nyt pukeutui täydellisesti.

"Berenike", huusi hän, "tuo tänne purppurareunuksilla ja kultakoristeilla somistettu milesiläinen tunika. Tänään on sunnuntai."

Sillä aikaa kun näppärä vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan tukkaan, kiinnitti erittäin taitavasti siihen kultaneulan, jonka nuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora:

"Sinä olet voittanut, hallitsijatar", vastasi kysytty polvistuen asettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. "Sinun värisi, siniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheriäiset."

"Onko tietoja? Mitä? Italiastako?" huusi hän kirjeitä tuovalle palvelijattarelle.

"Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatar
Gotelindikselta — minä tunnen Gorgon-sinetin — ja diakoni
Silveriukselta."

Nuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista, sileäksi kiilloitetusta hopeasta tehtyä levyä, jota reunustivat runsaasti helmillä koristetut kultakehykset. Levyä kannatti vahva norsunluinen jalka.

Hänen täytyi pukeutumisen kestäessä kääntää raskasta levyä levottoman hallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, että tämä aina voi nähdä kuvansa siinä. Jollei hän ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista liikettä, rangaistiin häntä.

"Mitä on kaupan, Zefyris?" kysyi keisarinna tummaihoiselta libyalaiselta vapautetulta tämän ojentaessa hänelle aamuhyväilyä varten kesyn kotikäärmeen, joka makasi pienessä korissa pehmeällä sammalella.

"Ei mitään erikoista", vastasi libylialainen, — "tule, Glauke", jatkoi hän ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan ja piti sitä huolellisesti käsivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen vastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, että se heti laskeutui kauniisiin poimuihin. Sitten hän sitoi vaipan kiinni valkoisella vyöllä kiinnittäen sen toisen pään valkoisen olan yli kultasoljella, joka ennen oli esittänyt Venuksen kyyhkystä, mutta kuvasi nyt pyhää henkeä.

Glauke, erään ateenalaisen kuvanveistäjän tytär, oli useita vuosia tutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi hänestä monta tuhatta solidia. Hänellä ei ollut päivän mittaan muuta tekemistä kuin keisarinnan pukujen poimujen järjesteleminen.

"Uusi milesiläinen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptiläinen on taas täällä", jatkoi hän hiljaa, "kaupaten Niilinvettään. Hän sanoo, että se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo kahdeksan vuotta oli ollut lapseton — —"

Tämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän näköinen.

Mutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti päänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.

"Lähetä tämä Aniciukselle", kuiskasi hän vanhukselle. "Erigone, koristeeni!"

Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen työpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.

Erigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina orjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen noihin kimalteleviin aarteisiin.

"En", sanoi Teodora valiten, "niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut."

"Kuinka hyvin", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat yhteen."

"Se on eräs Kleopatran koristeista", sanoi keisarinna välinpitämättömästi. "Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien sukupuun oikeaksi."

"Mutta sinä viivyttelet kovin kauan", huomautti Antonina. "Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin tänne."

"Niin, hallitsijatar", huudahti eräs nuori orjatar peloissaan, "aurinkokellon luona seisova orja huusi jo neljännen hetken. Kiiruhda, hallitsijatar."

"Miehiä ei pidä opettaa pahoille tavoille. Heidän pitää aina odottaa meitä, me emme saa koskaan odottaa heitä.

"Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, että tahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan."

"En", sanoi tämä äkkiä seisahtuen, "en tietystikään. Ja sinä saat itse nähdä määräykseni, että olisit aivan varma asiastasi", jatkoi hän hymyillen.

Teodora kirjoitti ja kuiskasi sitten ystävättärelleen: "Sataman prefekti on vanha ystäväni, hän tottelee minua sokeasti. Lue, mitä olen kirjoittanut."

Jos Severinus, Boëthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan, niin pidätä hänet — hätätilassa väkivalloin — ja lähetä hänet minun huoneisiini. Hänet on nimitetty kamariherrakseni.

"Mutta", huudahti keisarinna koetellen äkkiä kaulaansa, "pääasian olimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyvä ja anna se minulle. Se on tuolla."

Tämä meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pientä kultaista
Mercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieressä.

Mutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan "Anicius". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi niiden päälle sinettisormuksellaan merkin.

"Ja tässä käsky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se lähtöhetkellä
Aristarkokselle.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa.

Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.

Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä, vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen sydämeen.

Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on olemassa henkilö, joka ymmärtää.

Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.

Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan ihmeellisesti.

Totilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden tuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti ihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti helposti ihmisten sydämet puolelleen.

Hän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi alhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla. Hänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille hänessä uinaileva raju voima — sankarimieltä kertova — joka ei tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat voitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa häntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen nykyisyyden rintaansa vasten.

Laulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon jumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana, goottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.

Hänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan ystäväänsäkin.

Julius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen luonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon. Tämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja tehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin kohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein synkältä kannalta.

Hänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus yli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua synkkämielisyydeksi.

Onnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen sieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että hänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä ankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.

"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen kertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin — varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi — hyvin pahasti, mutta sittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota et ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.

"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan sieluni pyhäköt — vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat — rupesin vähitellen säälimään sinua.

"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.

"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta. Uskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani minua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa on, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.

"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se, mikä olen.

"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni jäännöksiä.

"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt sinulle.

"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta ei sellaiseksi kuin sinä toivoit.

"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on pannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle, mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.

"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi — olin vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen — ja hain käsiini vanhan kestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.

"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa. Huomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja isänmaan ystäväksi.

"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia tai Virginia olisi ollut edessäni.

"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.

"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa alla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.

"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta kaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia lausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa valtaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana aaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili ylimaailmallinen tuli.

"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen elämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä kai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen kohtalot.

"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli hänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja hartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin kirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon ja luostarin.

"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta kultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän alituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.

"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan, pakanallisen maailman lapsi.

"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan äidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana pakkona.

"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran sieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.

"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot määrää.

"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät, että minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät selittämättömänä sekasortona.

"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen melkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen, mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.

"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian verivihollisina.

"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet suostumaan avioliittoon kanssani.

"Mutta minä kiitän, — sanonko Jumalaa vai sallimusta — ettei niin käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei juuri välittänyt —

"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.

"Rakastin häntä syvästi, — mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.

"Kerran kuudennella hetkellä — aurinko paistoi tukahduttavasti — lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.

"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.

"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja, kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.

"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen oman.

"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä hiljaa kuin olin tullutkin.

"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden onneni vuoksi.

"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa vieroittaa minua ystävästäni.

"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin, kiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on onnellinen kanssamme.

"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle rakkaudestani.

"Vein Totilan puutarhaan — Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja — me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niitä vasemmalla kädellään.

"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti. Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön eteen.

"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. — Tajusin nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.

"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.

"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä kieltäytymisen oppi saanut minussa, että — häpeän tunnustaa sitä — sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä ilosta ystäväni onnen tähden.

"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa.

"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun iloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa isältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän pitää Totilaa vain barbaarina.

"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän ei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi hänen rajatonta onneaan.

"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan toiseen tarkoitukseen.

"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin hänet Totilan omaksi.

"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän kieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen kuolemattomaksi.

"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla — rakkauden tuska on tehnyt minusta miehen.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Jätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme mieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin ihanilla rannoilla.

He lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat erään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa germaaniheimoa vastaan.

"Kuka on tuo keisari", kysyi hän ystävältään, "tuolla voittovaunuissa, siivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans."

"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset miehet, jotka vetävät vaunuja?"

"Mutta mitä heimoa?" kysyi Totila edelleen. — "Kas, siinähän onkin kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'."

Ääneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja meni sitten nopeasti portin läpi.

"Marmoriin hakattu valhe", huudahti hän katsellen taakseen. "Tuo imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen merikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!"

"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa", sanoi Julius miettiväisesti. "Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne hallitsee?"

"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät hallitsevana kansana."

"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja makedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat. Luuletko gooteille käyvän toisin?"

"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla, jolloin kansani" — hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella tuota ajatusta loppuun saakka.

"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän kuin — kuin kuolemaa."

"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet todellisuudeksi.

"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten useimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.

"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman tuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä, olet barbaari, kansani vihollinen?"

"Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti.
"Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo?
Katsele toki ympärillesi.

"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin meidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.

"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa ja suojelusta.

"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu roomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan, ihanamman kuin koskaan on ollut."

"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras kansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja maailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.

"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän välillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa."

"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen sinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille."

"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja barbaarien välille ei voida rakentaa siltaa."

"Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymmärrä, kuinka voit elää, kuinka sinä minua —"

"Älä puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli suuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan se onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani hyväksi.

"Pyhä usko, joka jo nyt — ja vain se voi sen tehdä — yhdistää roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen sieluni — tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni — on saanut nämä ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.

"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen kristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani hyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.

"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.

"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota sieluni voi hengittää.

"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin käynyt.

"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni sitä nähkö.

"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.

"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju taistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien, kaikkien ja minun ensimmäiseksi."

Hän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he olivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.

"Ystäväni", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, "kuinka tuo innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy meidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun —"

"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää.
Jos sellainen taistelu puhkeaa.

"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla ystäviä.

"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa täysissä aseissa."

"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti eikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.

"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä ainoastaan yhtä kansaa —"

"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa ihmiskuntaa en tunne.

"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen syntynyt.

"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan yleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.

"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin goottilaiset tunteet.

"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän valtiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.

"Meillä on teiltä paljon oppimista — mutta minä en vaihtaisi gootteja toiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.

"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin heidän hyveitään."

"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää ole olemassa.

"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla, joilla ei enää ole omaa kansaa.

"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole täällä alhaalla.

"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja elää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää voimieni mukaan.

"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi — mutta minulla ei ole niissä osaa.

"Sinä tiedät", lisäsi hän hymyillen, "että olen pakana — parantumaton pakana, kuten Valeriani — Valeriamme.

"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman olennon maan päällä.

"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti etelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet Valeriuksen puutarhaan.

"Se olisi huono puutarhuri", sanoi hän hymyillen, "joka unohtaisi kukkansa. Voi hyvin — minä poikkean oikealle."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille.

Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.

Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.

Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs, istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.

Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.

"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.

"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat sanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden rakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja sitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.

"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen vesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä sain.

"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisi
Rakelin poika.

"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi."

Mutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa päätänsä.

"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa sanaakaan Jochemia vastaan?"

"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät omaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.

"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso tuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille."

Ja hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen esiripun, joka oli huoneiden välillä.

Hiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti sisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.

Laajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö oudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.

Laskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla olevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta korvien taakse.

Tuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä harhailivat kaupungin ja meren yli.

Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen kieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:

"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin saapuu päivä, mi sen itkut lopettaa?"

"Sen itkut lopettaa?" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä, joka piteli harppua akkunalla.

"Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikö hän ole rakastettava kuin ruusu Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen ruumiissaan ei ole mitään vikaa."

Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme hiljaista koputusta.

Mirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi ahtaita kiertoportaita alaspäin.

"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva.
Hänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä."

"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa, joka on pelastanut hänet suden kidasta.

"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella, joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään ja rintaliinan hänen hartioiltaan — missä oli silloin Jochem, tätini poika, joka häntä saattoi?

"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele väkivallan miekkaa."

"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen kanssansa.

"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan isänsä syliin.

"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen askeleitaan."

"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen, tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan."

"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.

"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia?
Keisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksi
Herran temppelin.

"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin.
Voi, voi sinua."

"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista haistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?

"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita avaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän mennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä linnaa?"

"Sen teen", vastasi vanhus ylpeästi, "ja uskollisesti aionkin vartioida yöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak, Rubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule tämän portin läpi.

"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin vankeudesta.

"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen kansansa kaikkiin maan ääriin.

"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit kaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan useita julmia lakeja.

"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos roomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla varoillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja sen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret sakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.

"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut askelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä viimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi Siionin kukkuloilla.

"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran, hakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.

"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon palvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin juutalainen."

"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä uskollisuudestasi", sanoi Jochem lähtöä tehden. "Minusta tuntuu, että se päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia vaimokseni — viimeisen kerran.

Hän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään tapasi Totilan.

Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi solakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan huoneeseen.

"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä silmäripsiään, "ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.

"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen sen pöydälle. "Missä on isäsi?"

"Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen vaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam otti seinältä.

"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne tietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?"

"Kiittääkö?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen häneen tulisesti. "Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut kiitollisuuden velkasi."

"Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun syvälle silmillensä. "Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.

"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä nähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on iskenyt silmänsä Mirjamiin.

"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee jonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi."

Mutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen, pannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä. Hän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen juureen.

Mutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. "Anteeksi, — ruusu vain putosi jalkoihisi."

Hän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa takaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen suurempaa huomiota.

"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti ojentaen Totilalle kukkakorin.

"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Olen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän haluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään käytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua."

"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?" huusi vanhus. "Tuo hänet tänne.
Täällä hän on hyvässä kätkössä."

"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen — tällainen huone — se ei käy päinsä."

"Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella mennessään. "Aion tehdä salaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi."

Hän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä. Hän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi yksin.

Vihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi silmänsä.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun ensimmäiset säteet.

Ne leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin selustalle.

Sitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen kypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa vasten.

Hän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut vastustaa haluaan — hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän vavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin hehkuvaan otsaansa.

Vähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti katsellen ympärilleen.

Sitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.

Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu:

"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tytär Siionin, sun vaivas vaimenee?"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä Porta capuanasta.

Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.

Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua — niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi — olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko.

Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset illallisen jälkeen.

Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.

Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus.

Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu.

Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.

Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.

"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.

"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua hänen syleilystään.

"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meitä olemaan onnellisia.

"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."

"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."

"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni, vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten sinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei kestä kauan — sinä et tule onnelliseksi."

"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin rikos tai vääryys.

"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät eniten vedä minua puoleesi.

"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo sielusi, josta sydämeni on ylpeä.

"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki pikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun läheisyydestäsi.

"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt häntä valonsa täydessä loistossa.

"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai teeskenneltyä.

"En voi nauttia tämän hetken onneakaan — se on vääryydellä hankittu eikä siis voi kauan kestää."

"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä sitä kauemmin.

"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti äkkiä syvä ääni ja luolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan takaisin tuppeen.

"Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten käskevästi kädellään.

"Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa vasten. "Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla."

"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän salaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna loppunut."

"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan tahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.

"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi maksaa viekkautesi.

"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se on jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on elämäni elämä.

"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille ilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä miehestä."

"Enkä minä koskaan hänestä", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan käteen.

Nuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä pystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja vartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin kaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.

"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista askeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini menetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.

"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että tarvitsisin häntä puhumaan puolestani.

"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle hetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen ja laski sydämellesi — kuten itse olet usein sanonut — onneni arvokkaimpana testamenttinaan." —

Valerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä ja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen rinnassa kiivas taistelu käynnissä.

"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut aikoja sitten vapauttaneet.

"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa minulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'

"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme tyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus Herralle.'

"'Valeriani valitsee jalosti — lupaa minulle, että annat hänet miehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'

"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin meidänkin vaarallisimmat viholliset — bysanttilaiset."

Sillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjasta
Bysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.

"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina — niin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.

"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää hänestä — sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.

"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten itse, onko valintani ollut jalo vai ei."

"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä.

Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa.

"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.

"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän lupaukseni."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Muutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan lähettilään.

Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen menneiden aikojen tapahtumia — he olivat opintotovereita, kuten ennen on mainittu — syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen päälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat siirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia pelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.

"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä", päätti Cethegus kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "että kauheat kertomukset Ravennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti keksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan rauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.

"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli turmella kaiken.

"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut pitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.

"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma korsikalainen — joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään aavistamatta, mistä syystä — luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän olikaan.

"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui vähitellen kansa ja senaatti."

"Mutta sinä", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman barbaarien kostolta — unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman, etupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää."

"Hallitsijatar, — naisparka!" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat hänen olla valtaistuimella."

"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti. "Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen valtaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten voisin tehdä", lisäsi hän viekkaasti.

Mutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi lähettilääseen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi hän, "miksi teeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin."

"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettä
Berytuksessa ja Ateenassa.

"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai keskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen johtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta ja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.

"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi muuttanut."

"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja
Justinianus —"

"Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "älä viitsi enää syöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.

"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas ollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.

"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.

"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla valtaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä päämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.

"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun kerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo."

"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen,
Prokopius toinen ja sinä vasta kolmas."

Iloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi prefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:

Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin veistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun puetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean vaippansa hilkan.

"Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus hämmästyneenä, "mikä tuo teidät luokseni?"

Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat. Häntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti vuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna. Hän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.

Jäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha, että Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.

"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään", sanoi hän välinpitämättömän näköisenä.

"Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Minähän laskin hänet sisään puutarhaportin kautta.

"En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.

"Voin kukistaa tuon naisen — Teoderikin tyttären — ja minä tahdon sen tehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?"

"Ahaa, Petros-ystävä", ajatteli prefekti, "nyt tiedän jo, mitä sinulla on Amalasuntan kanssa tekemistä.

"Gotelindis", sanoi hän arvellen, "sinä tahdot kukistaa hallitsijattaren — sen kyllä uskon — mutta epäilen, voitko sen todella tehdä."

"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet talooni.

"Kuten tiedät, oli hän serkkuni — minähän olen baltien sukua. — Hän kuoli käsiini."

"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei päässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet kuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki."

"Murhaaja oli", sanoi Gotelindis terävästi, "isaurilainen palkkasoturi, eräs Rooman vallitustöiden työpäälliköitä. Hän sanoi: prefekti Cethegus lähetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin luo."

"Ei kukaan. Eikä kukaan saa siitä tietää mitään, jos autat minua. Mutta jollet —"

"Hätätilassa voin laskea asian julkisen oikeuden käsiteltäväksi. Sinä olet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi yksin — olit kyllin varomaton myöntämään, ettei tunnustusta kukaan muu kuullut — ei saa kukistetuksi häntä eikä minua.

"Sinä et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan. Korkeintaan voit hyvällä saada minut puolellesi, jos pystyt todistamaan, että minulle on siitä hyötyä.

"Minäkö? En. En ole koskaan nähnytkään häntä", vastasi kaunopuhuja nopeasti.

Cethegus seisoi kädet selän takana ja nautti bysanttilaisen valtiomiehen ällistyksestä.

"Siinä näet, Petros, että olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia metkuja.

Molemmat olivat vaiti. He ihmettelivät itsekseen sitä, että prefekti oli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi:

Hän mietti, että Teodahad, josta gootit eivät erityisesti pitäneet ja jonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan bysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi loppuisku aikaisemmin kuin hän tahtoisi.

Hän mietti, että hänen täytyisi joka tapauksessa koettaa pitää itäroomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja hän päätti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyistä asiaintilaa ja samalla Amalasuntaa.

Kaiken tämän hän oli silmänräpäyksessä ajatellut, punninnut ja päättänyt.

"Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyväksi uhaten muutoin syyttää häntä murhasta."

"Niin täytämme uhkauksemme", sanoi Petros, "ja lietsomme goottien keskuuteen myrskyn, joka —"

"Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi paljon vastenmielisempi kuin Amalasunta.

"Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teidän puolellenne, kannatan Amalasuntaa."

"Hyvä on", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, "siis taistelu meidän välillämme alkaa. Tule, Petros."

Hän ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut
Amalasuntalta Justinianukselle.

"No", tuumi Petros ivallisesti, "vieläkö aiot puolustaa kuningatarta, joka on määrännyt sinut itsesi tuhottavaksi.

"Mitä sinusta tulisi, jos hän saisi suunnitelmansa täytäntöön, eivätkä ystäväsi pitäisi sinusta huolta."

"Mutta hän on varomattomuudessaan tehnyt sen, mitä minä vasta Teodahadin taholta pelkäsin. Hän on tuhonnut itse itsensä ja uhkaa suunnitelmiani. Hän on pyytänyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne tulevat, tahtoi hän tai ei.

"Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, näyttelee keisari suojelijan osaa."

Hän kääntyi näköjään hyvin liikutettuna lähettilään puoleen ja antoi kirjeen takaisin.

"Ja jos hän panisi päätöksensä täytäntöön, jos hän jäisi valtaistuimelle — kuinka pian voisivat joukkonne ehtiä tänne?"

"Belisarius on jo matkalla Sisiliaan", sanoi Petros ylpeänä siitä, että oli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, "viikon kuluttua hän voi jo olla Rooman edustalla."

"Siinä näet", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sillä välin antanut kirjeen, "että se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu sinä ennen häntä."

"Ja herrani ja keisarini nimessä pyydän minä sinua auttamaan itseäni goottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa.

"Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun voitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle — senaattorin arvon Bysantissa."

"Mutta teidän liittoonne ei tämä suuri kunnia houkuttele minua niin paljon kuin vihani kiittämätöntä kohtaan, joka palkaksi hyvistä töistäni uhkaa elämääni. —

"Oletko varma siitä", kysyi hän huolissaan, "ettei Belisarius heti laske maihin?"

"Rauhoitu, ystäväni", hymyili Petros, "minä hänet tänne kutsun silloin, kun aika on tullut.

"Eikä bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan aseissa olevan Italian etunenässä."

"Olen liittolaisenne", sanoi hän, "ja luulen saavani hallitsijattaren taipumaan omin käsin panemaan kruunun puolisosi päähän.

"Vihollisensa voi tuhota heidän hyveidensäkin avulla", sanoi Cethegus miettiväisenä.

"Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar", sanoi hän lopuksi hiukan kumartaen.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen odottavalla kannalla.

Hän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua saavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa kutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti puhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties hän menettäisi henkensäkin.

Vain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet hänelle suojaa.

Hän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin puolin ennen ratkaisevaa hetkeä.

Cetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän kylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja katakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli, pitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.

Hän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston saapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti sitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän ystäviä.

Hän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia, amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita, kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi Grippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen lupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.

Tämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään vastaan — eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista muka valtiolle vaarallisina — mutta kuningattaren täytyi hankkia itselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän verikostoaan vastaan.

Hän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien ja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa. Heidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi Arahad.

Hän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän tarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. —

Eräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja tytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.

Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle levollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar edestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen ihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi hänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.

"Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen.
"Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa."

"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin", sanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.

"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä naimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja — mikä sinun silmissäsi oli luultavasti huono puoli" — hän lisäsi katkerasti — "roomalainen".

"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin sinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota."

"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis, jalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi ylhäisin.

"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu valtaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat auttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä — sinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?"

"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär — sinun on uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi."

"Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä, "eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan sydäntäni." —

"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.

"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän rakkautta, jota häneltä puuttui.

"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen lämpimän sydämensä."

"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin — näyt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana — sinä rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi johtuu."

Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän ollut koskaan ollut.

Ylpeästi tyttö kohotti katseensa. "En ole pelkuri enkä kiellä totuutta.
Niin, minä rakastan."

Hän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää urkkia.

"Hyvä on", sanoi hän, "tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle."

"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein hyväni. Sille tahdon minä uhrata."

"Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on epäkuninkaallista. Katso, sinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin tuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi."

"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun naisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen."

"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole minkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?"

"En, äiti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siitä, melkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit' ei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan minun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani, jotka ovat sitten säilyneetkin.

"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut sydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti."

"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen hukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden."

"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä toivoit valtaistuimen perillistä.

"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan kruunuun.

"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja löysimmekin kuningattaren."

"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani."

"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.

"Ei sinua itseäsi ole uhattu — sinun puolestasi uhraisin kaikki — valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa, sydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan uhraa rakkauttani, en, en, en!"

Hän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin suojellakseen rakkauttaan.

"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten esi-isiesi kruunusta — sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä etkä äitisi kehoitusta — hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!

"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen puolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.

Ääneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat koskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.

"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin kruunua.

"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?" kysyi hän itseltään pannen vasemman kätensä epäillen sydämelleen.

Hänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli huoneeseen.

"No", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, "tuotko huonoja uutisia?"

"Kuningatar", alkoi hän juhlallisesti, "olen palvellut isääsi ja sinua kolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen, barbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia, joka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän hallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja lempeä.

"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja
Symmachuksen — kuten luulen viattoman — veren vuotavan. Mutta he
kuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina.
Minun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään.
Mutta nyt —"

"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko sanoa, oppilaaltani —"

"Jos sinä voit myöntävästi vastata — minä rukoilen Jumalaa, että voisit — niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin saakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa."

"Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon jäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille."

"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla, kun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua vastaan tehtiin tuo kamala syytös.

"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen puhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.

"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja levoton — enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. — Sana sinun huuliltasi poistaa kaikki nämä sumut."

"Mitä pitkistä puheista", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin selustaan, "sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää."

"Minä vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen,
"Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen."

"Nouse", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, "sinulla ei ole oikeutta tehdä tuota kysymystä."

"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat arvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen."

"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia maan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole maan päällä mitään, joka minua pidättäisi.

"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka verentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle siunausta, vaan kirousta.

"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle armollinen."

Amalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta ovessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.

"Kuningatar", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, "jää tänne ja kuule minua.
Minulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni."

"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin minulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä ratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten, minkä voit. Minä uudistan ehdotukseni."

"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän, että sinut kutsutaan takaisin.

"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan lähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan."

"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa viimeisenä todistuksena."

"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen tajuta asemansa.

"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon.
Tämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.

"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki linnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit lähtevät aseettomina Alppien yli."

"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään huomaan minä petollisuutenne.

"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja heidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa."

"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synkästi ja vetäytyi hänestä kauemmaksi.

"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan Italiaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin sinulle usein."

"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin alistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin tyranniuteen.

"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää pystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi tukea, sen sanon sinulle suoraan.

"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa eivätkä italialaiset sinuun luota."

"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston
Bysantista."

"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat sinua."

"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. — Mutta sitäpaitsi ovat roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko maailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut ensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.

"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa."

"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.

"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.

"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä, sinun kansasi ja minun kansani nimessä."

"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."

"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.

"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua häpeään."

"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän kansaasi kuin valtikkaasi."

"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henkiäkään" — hän tuuditti mielellään omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella — "enkä kieltäydy nytkään — mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"

"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä asetat hänet valtaistuimelle.

"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja pelkäisivät."

"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis kuningattarena."

Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.

NELJÄS KIRJA

TEODAHAD

ENSIMMÄINEN LUKU.

Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja, että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo oli noussut valtaistuimelle!

Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle.

Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa.

Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.

Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.

Ruhtinas Teodahad oli tosin mies — mikä oli hänelle eduksi Amalasuntaan nähden — ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.

Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan.

Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sillä" — sanoo eräs sen aikainen kirjailija — "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli naapureita."

Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.

Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.

Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan.

"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.

"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."

"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun, kenties voittamaankin.

"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys sen oikeuttaa.

"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi
Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.

"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen suvustaan elää."

"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette välitä mitään.

"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa —"

"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta — niin kauan kuin häntä voi sietää."

TOINEN LUKU.

Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla.

Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden näyttämönä.

Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.

Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.

Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.

Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ääressä.

Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.

Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.

Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.

Vihdoin — salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet loistaneet — hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.

Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt kuukausmääriin.

Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun
Venus-temppelin luo.

Hän katseli kimaltelevalle merelle — silloin välähti heikossa kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.

"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."

"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi, piirtävät nyt hänen auransa vakoja."

"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi."

"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. — — — Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan Bysanttiin."

"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.

"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras ystävä.

"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin nuoruudentovereihisi."

"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymmärtäisikään. Nuo toiset —! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."

"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä synkiksi."

"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma."

"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen, mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; — joka kerran on huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti — jos hän on sen kerran kuullut — epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa elämää.

"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei voi enää häntä säikäyttää.

"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy oppia kokemuksen tietä.

"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen ajatuksensa.

"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana, joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa — ja että näkisit, kuinka kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun — kerron muutamia palasia surullisesta elämästäni.

"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa vasten — "kenties kerron vielä joskus nekin.

"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. —

"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se uskollinen.

"Sinä olit läsnä — sinä muistat — kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. — Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi kuin äpärä. — —

"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.

"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.

"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.

"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.

"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.

"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat hänen saaliikseen.

"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja kutsui Italiaan.

"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa,
Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia
Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. — Mutta hänen onnensa ei ollut
pitkäaikainen.

"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.

"He olivat katolilaisia — eivät areolaisia — ja sisarusten lapsia. Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko — määräsi heidät eroamaan.

"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki
Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.

"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella hänen sieluaan omantunnontuskilla.

"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja hänen lähettiläitään.

"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.

"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.

"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn peräyttämistä.

"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.

"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet.

"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.

"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä luostarista puutarhan muurin ylitse.

"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta.
Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.

"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, — he tapasivat pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin koppiinsa.

"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.

"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri — hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."

"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."

"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen kuin muut."

Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.

Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pimeää.

KOLMAS LUKU.

Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa, kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.

Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.

Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis — vielä eräs seikka." Hän nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.

Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen käsivarteen.

Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.

"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, — on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."

"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä
Vitiges —"

"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut tarkoin ympärillesi.

"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."

"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa — turhaan pyysin häntä luopumaan niistä.

"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä tilukset ja antoi ne minulle halvalla.

"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa — ystäväsi, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."

"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyvällä? Tietääkö Teja —?"

"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka
Jumalan jalkojen juuressa."

"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa.

"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."

"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.

"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja neljänneksi —"

"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit käsiinsä.

"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. — Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" — —

"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."

"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun.
"Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."

Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.

"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."

"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.

"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."

"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön aikana uskottunasi.

"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni en liian myöhään kansaani nähden.

"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten — minä hylkäsin sen inhoten.

"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.

Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti epäluuloisesti Petrosta.

"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän todistajaksi", sanoi Petros.

"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.

"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidetään Regetassa.

"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."

"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni kärsiä ansaitsemani kuoleman.

"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heidät eläessäni syöksin."

"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen annetaan toimia vapaasti.

Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan päätökseen.

"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua kenenkään gootin kanssa — hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen kaikkea."

Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi
Amalasuntan oven eteen.

"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös,
Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."

Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla
Cethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.

Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja vetää ne tiukemmalle.

"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät toinen toistaan.

"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.

"Mutta minulla — minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä salaisin.

"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa.

"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.

"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä maasta.

"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.

"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. — Sinä tiedät Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle kirjoittanut.

"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.

"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa, ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.

"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa. Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."

Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt huomaavan. Hän jatkoi:

"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto
Sisilian luona.

"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.

"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi tuumaakaan tästä maasta.

"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros."

"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.

Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä kyennyt vastaamaan mitään.

"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä, "olet oikeassa.

"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.

Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.

"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen — Teoderikin tyttären tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "Säälitkö sinä taas häntä?"

"Hänen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella mennessään.
"Tuomari lähtee — pyöveli alkakoon työnsä."

Silloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.

"Petros", huusi hän, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet tehnyt?

"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt palautat kotiin."

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tällä kertaa on hän voitettu. Pilkattu
Petros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen."

Hän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen, katsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:

"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se merkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta kirjoitettu.

NELJÄS LUKU.

Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa.

Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina. Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.

Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.

Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten vihollisten läheisyyden tunne.

Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan.

Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.

Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.

Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.

Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi — tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli — alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.

Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa — hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot — pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.

Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.

"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon sielusi joutuu kadotukseen.

"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa
Venus-temppelin luo puutarhaan.

"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."

Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "Uskollinen
Cassiodorus", kuiskasi hän.

Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja kunnian loisteen ympäröimänä.

Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.

Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta vielä enemmän pelko — ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan — siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.

Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-järven ohi.

Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen suunnitelmansa toimeenpanoa.

Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat.

Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille, jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä Cassiodorus tavallisesti oleskeli.

Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.

Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.

Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan portaille.

Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.

Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin — kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan vakoilija seurannut hänen askeleitaan.

Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.

Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui kammottavalta.

Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.

Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen sieluaan.

"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni — se minun on täytettävä".

Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan Venus-temppelille.

Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.

Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.

Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti ympärilleen.

Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri. Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.

"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen hänet pehmeille patjoille.

Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin kuin Dolioskin, aseilla varustetut.

VIIDES LUKU.

Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin.

Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä ja anteeksiantoa hänelle.

Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen.

Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.

Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka aluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä ajettiin takaa.

Kaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen pysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan alaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen, niinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.

Mutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään huomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään erikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni kaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa olivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin huomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.

Äkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus, joka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat onnettomuutta ennustavia.

Autio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä kantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin puolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti yötuulessa.

Tien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua tiellä.

Äkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi oikeanpuolisen vaununoven auki.

"Mitä on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet vihollisten käsiin."

"Emme", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja synkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä salaperäisempi, "mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois vaunusta siksi, kun se on korjattu."

Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.

"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun."

Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.

"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule."

Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.

Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa, kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.

Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin — hänen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn — silloin tuntui hänestä, että aivan hänen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö — hänen oma varjonsa se ei ollut — pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.

Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa.

Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen.

Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin kiviin.

Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.

"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."

Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. —

Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat:

"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.
Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."

Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana hän istui loppumatkan siinä.

Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä. Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.

Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.

Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.

Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.

Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin kaislikkoon.

Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.

Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.

"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?"

"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha lautturi.

"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttua
Alarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.

"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.

"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. — Kirous amelungeille."

Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi venhettä varmasti ja suoraan.

Amalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen harmaaseen valtakuntaan. — Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti ympärilleen.

Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen ääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.

Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi sakean sumun sekaan.

Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti läheni saarta.

"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan."

Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka — kuten hän elävästi muisti — sijaitsi molemmin puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.

Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan kuparioven eteen.

Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. — Lyönti kaikui kumeasti holvikäytävissä. — Ovi lensi auki.

Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.

Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.

"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä talossa?" kysyi hän.

"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.

Väristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta kylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet venheen laitoja vasten.

He kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. — Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa. —- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.

Mutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat kovina tyhjissä huoneissa.

"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven.

Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.

Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen.

KUUDES LUKU.

Siinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla, puoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.

Eutarik tuskan piirre huulillaan — Atalarik sellaisena kuin hän oli arkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen — Matasuntan moittivat kasvot — sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita — kolme vihaista soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen — sokea lautturi varjojen valtakunnassa.

Ja hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien hautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.

Tuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla — ei, se ei ollut mikään unikuva — tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja pitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.

Kiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään — ei mitään näkynyt.

Mutta hän ei voinut enää olla yksin surullisine ajatuksineen. Hän painoi seinässä olevaa agaattinappia, joka pani eteisessä erään vasaran liikkeeseen.

Heti tulikin sisään orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa sivistystä.

Hän sanoi olevansa kreikkalainen lääkäri. Ruhtinatar kertoi hänelle viime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. Lääkäri selitti, että nämä olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta matkan varrella, määräsi hänelle lämpimän kylvyn ja riensi sitä valmistamaan.

Amalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen laajuinen ja kahden kerroksen korkuinen.

Suuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmiä kylpyjä varten, oli välittömässä yhteydessä järveen. Sieltä laskettiin vesi hienon verkon läpi, joka täydellisesti puhdisti sen.

Ylempi kerros oli rakennettu jälkeenpäin kylpyhuoneen päälle, lämpimiä kylpyjä varten. Sen lattiana sekä samalla alakerroksen kattona oli suuri ympyränmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, työntää kahtena puoliympyränä oikealle ja vasemmalle muurin sisään, jolloin molemmat kerrokset muodostivat yhtenäisen torninkorkuisen huoneen. Se voitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ääriään myöten täyttää järvivedellä.

Mutta tavallisesti käytettiin ylempää kahdeksankulmaista huonetta lämpimiin kylpyihin. Siellä oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sekä pronssisia ja marmorisia delfiinejä, tritoneja ja medusanpäitä, joista tuli huoneeseen hyvänhajuisia, öljyillä ja voiteilla sekoitettuja vesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veivät sirot portaat varsinaisen kylpyhuoneen näkinkengän muotoiseen porfyyrialtaaseen.

Ruhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli huoneeseen ovenvartijaorjan vaimo viedäkseen hänet kylpyyn.

He kulkivat avaroiden pylvässalien ja kirjastohuoneiden läpi puutarhaan päin. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista Cassiodoruksen kotelot ja papyrus-kääröt olivat joutuneet. Orjatar kantoi hienoja kylpyliinoja, öljypulloja ja voideastiaa.

Vihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka kaikkien huoneiden lattiat, seinät ja katot olivat lasketut vaaleanharmailla marmorilevyillä.

He riensivät salien ja käytävien läpi, joita ennen kylpyä ja sen jälkeen käytettiin voimistelua ja palloleikkejä varten, hiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin, lämpimäin kylpyjen huoneeseen.

Amalasunta meni sisään ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ympäröi kylpylaitosta. Aivan hänen edestään läksivät mukavat portaat ammeeseen, josta jo nousi lämmintä, hyvää hajua.

Valo tuli sisään ylhäältä päin taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn kahdeksankulmaisen kuvun läpi. Oven vierestä nousi kaksitoista seetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan marmoriseiniä oli korkokuvia vesijohto- ja lämminilmaputkien suiden peittona.

Sanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa peittäville, pehmeille patjoille ja kääntyi ovelle päin.

"Missä olen sinut ennen nähnyt?" kysyi ruhtinatar katsellen häntä miettiväisesti. "Kuinka kauan olet ollut täällä?"

Tuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hypähti tämän nimen kuullessaan pystyyn, kääntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan — liian myöhään. Tämä oli jo päässyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta kuuli, että avain vedettiin ulkoapäin lukosta.

Silloin kuningatar joutui musertavan, selittämättömän tuskan valtaan. Hänestä tuntui, että hänet oli kamalasti petetty, että täällä piili jokin turmiota tuottava salaisuus. Hätä, sanomaton hätä täytti hänen sydämensä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä pakoon, pakoon tästä huoneesta.

Mutta mitään paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei sisäpuolelta näkynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei olisi saanut neulaakaan mahtumaan. Epätoivoisena hän silmäili parvekkeen seiniä, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat häneen. Viimeksi kiintyivät hänen silmänsä vastapäisellä seinällä olevaan käärmehiuksiseen medusanpäähän ja — hän kiljahti pelosta.

Medusan kasvot olivat työnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa käärmetukan alla oli elävät ihmiskasvot.

Vapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja katseli eteenpäin kumartuen medusanpäätä. Ei epäilystäkään, ne olivat Gotelindiksen rumat kasvot. Silmistä leimusi viha ja iva.

"Tämä saari on minun, talo on minun — siitä tulee hautasi —. Dolios ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan päivää sitten.

"Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin varjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa povessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa.

"Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon nähdä, kuinka raukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpeätä ruumistasi ja vääristää kopeat kasvonpiirteesi — oi, minä tahdon juoda kokonaisen meren kostoa."

"Tosin siitä on kulunut muutamia vuosikymmeniä ja onnellisen sydän unohtaa helposti.

"Oletko unohtanut, että muinoin kaksi nuorta tyttöä usein leikki plataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityllä.

"He olivat etevimmät ikätovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja rakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tytär.

"Tyttöjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen, sillä hän oli vielä kauniimpi kuin sinä eikä niin käskevä. He valitsivat hänet kerran, valitsivat kahdesti.

"Mutta kuninkaantytär seisoi vieressä villin, hillittömän vihan ja kateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta kuningattareksi, tarttui hän teräviin puutarhasaksiin —"

"Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisenä, vaivuin maahan koko kasvot ammottavana haavana ja silmäni, silmäni puhkaistuna.

"Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis", vaikeroi vankina oleva ruhtinatar. "Kai sinä oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi."

"Antanutko anteeksi? Minäkö antanut sinulle anteeksi? Pitäisikö minun antaa anteeksi sinulle, joka olet ryöstänyt silmän kasvoistani ja ikipäiviksi hävittänyt kauneuteni?

"Gotelindis ei enää ollut vaarallinen. Hän suri hiljaisuudessa.
Silmäpuoli pakeni ihmisten näkyvistä.

"Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilmäinen ja lempeämielinen amali. Ja hän, joka itse oli sairas, sääli sairasta, puolisokeaa tyttöä. Hän puheli säälin sanoja rumalle olennolle, jota kaikki väistivät.

"Silloin päätettiin, että molempien sukujen välisen ikivanhan vihan sekä vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi — balti-herttua Alarik oli tuomittu salaisen, todistamattoman syytöksen vuoksi — pahoin pidelty baltien tytär tulisi jaloimman amalin vaimoksi.

"Mutta kun sinä, joka olit minut rumentanut, sait tietää sen, päätit sinä ryöstää rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sillä sinä et häntä rakastanut, vaan ylpeydestä. Tahdoit saada omaksesi goottien valtakunnan jaloimman miehen, kruunun lähimmän miespuolisen perijän.

"Olit sen päättänyt ja saitkin sen aikaan, sillä isäsi ei voinut vastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian säälinsä silmäpuolta kohtaan, kun hänelle tarjottiin kauniin kuninkaantyttären käsi.

"Korvaukseksi — tai kenties pilkalla — annettiin minulle kuitenkin mieheksi amali — Teodahad, tuo kurja raukka."

"Gotelindis, minä vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavan
Eutarikia. Kuinka voin —"

"Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, että tuo rumilas kohottaisi ajatuksensa niin korkealle.

"Oi, sinä kirottu. Jos edes olisit rakastanut häntä ja tehnyt hänet onnelliseksi, niin — minä olisin antanut sinulle anteeksi.

"Mutta sinä et rakastanut häntä. Sinä rakastit vain valtikkaa. Sinä teit hänet onnettomaksi.

"Vuosien vieriessä näin hänen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman rakkautta. Sydänjuuria myöten oli kylmyytesi hänet jäätänyt.

"Jääkylmän ylpeytesi aiheuttama suru surmasi hänet ennen aikojaan. Sinä, sinä olet ryöstänyt minulta rakastettuni ja saattanut hänet hautaan — kostoa, kostoa hänen puolestaan."

"Apua", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen epätoivoisesti käsillään marmorilevyjä, ympäri huoneen parveketta.

"Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyllä tai tikarilla, mutta minä houkuttelin sinut tänne.

"Serkkujeni hautapatsaan luona ja äsken vuoteesi ääressä oli minulla täysi työ saada jo koholla oleva käsivarteni estetyksi antamasta sinulle kuoliniskua. — Sinun täytyy kuolla tuuma tuumalta ja minä tahdon nauttia nähdessäni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkeltä."

"Mitä ovatkaan nämä hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden kuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryöstämällä rakastettuni ja itse säilyvän kauniina. Mitä ovat hetket vuosikymmeniin verrattuina. Mutta nyt saat siitä rangaistuksen."

"Mitä aiot tehdä?" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa perästä parvekkeen ympäri löytääkseen pakotien.

"Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti tämän kylpytornin vesilaitoksiin, jonka ystäväsi Cassiodorus on rakennuttanut.

"Sinä et tiedä, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon tuskia olen saanut tässä talossa kärsiä, kun sinä vietit täällä hääsi Eutarikin kanssa ja minun täytyi olla mukana palvelijanasi.

"Tässä kylpyhuoneessa, sinä kopea, olen päästänyt sandaalit jaloistasi ja kuivannut jäsenesi — tässä huoneessa sinä kuolet."

Ylemmän kerroksen lattia, pyöreä metallilaatta, jakautui kahteen puoliympyrään, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sisään. Kauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen aukkoon jalkojensa juuressa.

Yht'äkkiä avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja järven vesi syöksyi sisään pauhaten ja sähisten ja kohoten ylemmäksi peloittavan nopeasti.

Amalasunta näki varman kuoleman edessään. Hän huomasi mahdottomaksi päästä pakoon ja vielä mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen vihollisensa armoa antamaan. Silloin hän sai takaisin amelungien vanhan, ylpeän rohkeuden. Hän tuli levolliseksi ja mukautui kohtaloonsa.

Hän huomasi helleeniläisaiheisten korkokuvien joukossa aivan lähellä oven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esittävän kuvan. Tämä virkisti hänen sieluaan. Hän lankesi polvilleen marmoriin hakatun ristin eteen, tarttui siihen molemmin käsin ja rukoili rauhallisesti suljetuin silmin. Vesi nousi sillä välin ylemmäksi ja huuhteli jo parvekkeen portaita.

Äkkiä kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit alkoivat pursuttaa kuumaa vettä. Valkea savu kumpusi torvista.

"Gotelindis, minä annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna sinäkin sielulleni anteeksi."

Ja vesi nousi yhä ylemmä. Se aaltoili jo ylimmällä portaalla ja lainehti vähitellen parvekkeen lattialle.

Hän pakeni nyt keskelle huonetta, vastapäätä medusanpäätä, ainoaan paikkaan, mihin vesisuihkut eivät vielä ulottuneet.

Jos hän nousisi tämän lähellä olevalle ponnahdussillalle, voisi hän suojella henkeänsä vielä muutaman hetken. Gotelindis näytti odottavan sitä ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen marmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. Tämä riensi kiiltävänruskeita portaita ylös ja nojasi sillan marmorikaiteeseen.

"Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntöni. Se ei koske minua — kansani, kansamme puolesta rukoilen — Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad —"

"Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pitäneet amaleja balteja parempina, on nyt amalien suku myynyt ja pettänyt. Belisarius lähenee sotajoukkoineen, eikä kukaan ole heitä varoittanut."

Nopeasti hän hyppäsi korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin, jotka kohisten sulkivat hänet syliinsä.

"Kuollessaankin tämä nainen voitti minut", sanoi hän hitaasti. "Kuinka pitkä oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo."

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen tapaamme Ravennassa bysanttilaisen lähettilään huoneessa joukon ylhäisiä roomalaisia sekä maallikkoja että kirkonmiehiä. Myöskin itä-roomalaiset piispat Hypatius ja Demetrius olivat läsnä.

Kaikkien kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, sekä vihan että pelon aiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:

"Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne, te arvoisat Länsi- ja Itä-Rooman piispat ja te jalot roomalaiset.

"Julkisesti ja juhlallisesti panen teidän läsnäollessanne keisarini nimessä vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja väkivallan tekoja vastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylhäistä naista kohtaan.

"Yhdeksän päivää sitten hän katosi Ravennasta. Hänet on varmaankin väkivallalla viety pois keskeltämme, hänet, joka on aina ollut ystävättärenne ja italialaisten innokas suojelija.

"Olen lähettänyt pikalähettejä kaikille ilmansuunnille, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Mutta, voi, jos —"

Herkuleen torilta kuului kumeaa jyrinää, pian kaikui eteisestä nopeita askeleita, oviverho kiskaistiin syrjään ja huoneeseen riensi tomuisena eräs lähettilään bysanttilaisista orjista.

"Gotelindis sanoo, että ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen leikkiessään vesisuihkuilla, joita hän ei osannut hoitaa.

"Roomalaisia ja gootteja rientää sadoittain huvilaan, josta ruumis aiotaan tuoda tänne juhlallisessa saatossa.

"Riittää jo", sanoi Petros suutuksissaan. "Minä riennän kuninkaan luo ja vaadin teitäkin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Minä pyydän teitä todistajikseni keisari Justinianusta varten."

Kaduilla he näkivät kiihtyneen ja hämmästyneen ihmisjoukon aaltoilevan edestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean tavoin talosta taloon. Kun väkijoukko tunsi keisarin lähettilään ja kaupungissa asuvat ylhäiset roomalaiset, antoi se heille tietä, mutta sulkeutui taas heidän jälkeensä ja riensi hyökyaallon tavoin palatsia kohti. Töin tuskin se saatiin pysymään palatsin porttien ulkopuolella.

Joka silmänräpäys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla tunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan toivoivat, että tämän tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi. Keisarillisen lähettilään näkeminen vahvisti tätä toivoa ja palatsin edustalle kokoontunut väkijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin Gotelindista ja Teodahadia.

Sillä välin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen. Teodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa lähdettyä. Hän vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan väkijoukon vihan ilmauksia ja lähetti noutamaan Petrosta saadakseen tältä apua ja neuvoja, koska tämä oli yhdessä Gotelindiksen kanssa päättänyt ruhtinattaren surmaamisen, vieläpä tehnyt sitä varten suunnitelmankin. Petroksen pitäisi nyt olla mukana teon seurauksiakin kestämässä.

Kun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas kädet levällään häntä vastaan, mutta seisahtui hämmästyneenä. Hän hämmästyi Petroksen seuruetta, mutta vielä enemmän lähettilään synkkiä, uhkaavia kasvonpiirteitä.

"Minä vaadin sinut tilille, goottien kuningas", huusi Petros jo ovelta, "tilille Bysantin nimessä Teoderikin tyttären vuoksi.

"Sinä tiedät, että keisari Justinianus on erityisesti luvannut hänelle suojelusta. Jokainen hänen hiuksistaan on sen vuoksi pyhä ja jokainen hänen veripisaransa on pyhä.

"Missä on Amalasunta?" kysyi Petros toistamiseen lähestyen kuningasta uhkaavasti. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.

"Murhattu hän on", huusi Petros, "niin huutaa koko Italia. Sinä olet vaimoinesi hänet murhannut.

"Justinianus, korkea keisarini, oli tämän rouvan suojelija. Hän kostaakin hänen puolestaan. Minä julistan hänen nimessään sodan, sodan teitä vastaan, veriset barbaarit, sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan."

"Sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan", toistivat italialaiset antaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan kyteneelle vihalleen. Uhkaavina he ryntäsivät vapisevaa kuningasta kohti.

"Petros", änkytti tämä hämmästyneenä, "muistele sopimustamme, muistele —"

Mutta lähettiläs sieppasi papyruskäärön vaippansa alta ja repi sen palasiksi.

"Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja tämän verentahraaman suvun välillä.

"Te olette itse hirveällä rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teitä kohtaan voi enää osoittaa sääliä. Sopimukset ovat mitättömät. Sota!"

"Jumalan tähden", vaikeroi Teodahad, "ei sotaa eikä taistelua. Mitä sinä vaadit, Petros?"

"Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin
Justinianuksen eteen, siellä —"

Mutta hänen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven räikyvä ääni ja huoneeseen syöksähti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita kreivi Vitigeksen johdolla.

Goottilaiset päälliköt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan kuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun Ravennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siellä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yleisen turvallisuuden ja heidän oikeuksiensa säilyttämiseksi.

Oikeaan aikaan he ilmestyivät Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten käytös oli muuttunut yhä uhkaavammaksi. Siellä täällä välähti jo tikari ja tuon tuostakin kuului huuto: "voi, barbaareita!"

Mutta julkisen väkivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun vihatut gootit marssivat hyvässä järjestyksessä Herkuleen torilta Via palatinaa myöten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat marssivat kiihtyneen kansanjoukon läpi. Sillä aikaa, kun kreivi Teja ja Hildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges ja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan lähettilään viimeiset sanat.

Heidän seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan valtaistuinta, jolle tämä oli peräytynyt. Vitiges meni pitkään miekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Kuka uskaltaa", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, "näytellä täällä, goottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?"

"Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen haastanut hänet bysanttilaisen tuomioistuimen eteen."

"Etkö sinä siihen voi mitään vastata, amelungi?" kysyi
Hildebrand-vanhus vimmastuneena.

"Niinpä meidän on puhuttava hänen sijastaan", sanoi Vitiges. "Tiedä se, kreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiittämättömät ravennalaiset, että goottien kansa on vapaa, eikä tunnusta tämän maan päällä ketään herrakseen eikä tuomarikseen."

"Jos meidän seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne itse. Me emme jätä sitä vieraan, kaikkein vähiten vihollisemme, bysantin keisarin tehtäväksi."

"Keisarini kostaa tämän jalon naisen puolesta, kun hän ei voinut häntä pelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi."

"Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, vielä vähemmän kuningastamme."

"Siinä tapauksessa saatte tekin rangaistuksen hänen rikoksestaan.
Julistan teille sodan hallitsijani nimessä. Vaviskaa Justinianuksen ja
Belisariuksen edessä."

Silloin kuului ulkoa jyrinä ikäänkuin meri olisi särkenyt sulkunsa ja päässyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet äänet huusivat riemuissaan:

Tällainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja italialaisiin. Tuo hurja innostus säikäytti heitä. Ääneti he katselivat eteensä lattiaan.

Sillä aikaa kun gootit kättä puristaen onnittelivat toisiaan, meni
Vitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti:

"Sota on hyvä, mutta voi sitä roistoa, joka ilman oikeutta ja syytä alkaa sodan.

"Minä näen hengessäni useita vuosia eteenpäin, veren, murhan ja palon vuosia, minä näen tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja, lukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan.

"Te olette tuoneet vihollisuutta ja ärsyttäneet meitä monta vuotta — me olemme sen kaiken levollisesti kärsineet.

"Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi sellaisessa asiassa, joka ei ole teidän tuomittavanne. Te olette suotta sekautuneet sellaisen kansan elämään, joka on yhtä vapaa kuin tekin. Syylliset olette te!

Ääneti Petros kuunteli näitä sanoja, ääneti hän kääntyi poistuen italialaisten ystäviensä kanssa.

Muutamat näistä saattoivat häntä hänen asunnolleen saakka, niiden joukossa Florentian piispa.

"Kunnioitettava ystäväni", sanoi Petros tälle heidän hyvästellessään, "kaikki Teodahadin kirjeet siinä jutussa, jonka jätitte minun valvottavakseni, täytyy teidän antaa minulle. Minä tarvitsen niitä, mutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat."

"Oikeusjuttu on aikoja sitten päättynyt", vastasi piispa, "ja tilukset ovat peruuttamattomasti hallussamme. Sinä saat asiakirjat." —

Sitten lähettiläs sanoi jäähyväiset ystävilleen, jotka toivoivat pian näkevänsä hänet taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja riensi huoneeseensa. Ensiksi hän lähetti Belisariukselle käskyn ryhtyä heti hyökkäykseen.

Sitten hän kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka päättyi seuraavasti:

"Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla täysi syy olla tyytyväinen uskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan.

"Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on vihattu, toimeton ja epäluulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat varustautumattomat hyökkäykseen. Italialainen väestö on kaikkialla sinun puolellasi. Jollei ihmettä tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein ilman vastarintaa.

"Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeytenä on oikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. — Omituinen sattuma muuten on, että kolmisoudulla, joka on käytettävänäni, on nimenä 'Nemesis'.

"Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimittäin se, etten ponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta tytärtä.

"Minä rukoilen sinua, että ainakin vakuuttaisit ylhäiselle hallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen minulle, että koetin mitä tarkimmin noudattaa hänen käskyjään ruhtinattareen nähden, jonka suojelemisen hän vielä viimeiseksi tavatessamme erityisesti laski sydämelleni.

"Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta, joiden avulla goottien valtakunta joutuu käsiimme, tahtoisin vastata viisauden ensimmäisellä säännöllä: on vaarallista pitää hovissa henkilöitä, jotka tuntevat syvimmät salaisuutemme."

Tämän kirjeen Petros lähetti edeltäpäin piispojen Hypatiuksen ja
Demetriuksen mukana.

Näiden piti rientää Brundusiumiin, sieltä yli Epidamnukseen ja sitten maata myöten Bysanttiin.

Itse hän aikoi lähteä vasta muutaman päivän perästä kulkien hitaasti pitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla satamakaupungeissa väestön mielialaa ja kiihoittaakseen sitä.

Sitten hän purjehtisi Peloponneson ja Euboean ympäri, sillä keisarinna oli määrännyt hänen palaamaan meritietä ja antanut hänen toimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa.

Hän muisteli jo ennen Ravennasta lähtöään usein mielihyvin toimiaan Italiassa ja ajatteli sitä palkintoa, jonka hän Bysanttiin palattuaan varmasti saisi.

Sillä hän ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sitä, että hänen varsinainen tehtävänsä oli Amalasuntan tuhoaminen.

Päinvastoin hän oli useita kertoja vastustanut sitä huomauttamalla, että hän voisi joutua keisarin ja keisarinnan epäsuosioon. Suurella rahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen Petroksen, joka itse asiassa käytti häntä välikappaleenaan.

Petros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja iloitsi jo pääsevänsä samanarvoiseksi kuin ylpeä serkkunsa Narses, joka ei ollut auttanut häntä ylenemään.

"Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan", sanoi hän tyytyväisenä itsekseen järjestäessään asiapapereitaan, "ja tällä kertaa, ylpeä ystäväni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyödyksi.

"Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on päässyt pitemmälle lyhyillä, hiljaisilla askeleillaan kuin sinä ylpeillä, ärsyttävillä harppauksillasi.

"Nyt on huolehdittava siitä, etteivät Teodahad ja Gotelindis pääse Bysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli keisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa häntä tässä suhteessa.

Hän kutsui luokseen kestiystävänsä, jonka luona hän oli asunut, ja sanoi hänelle jäähyväiset.

Samalla hän antoi hänelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon, jollaisia tavallisesti käytettiin asiapaperien säilyttämiseen. Hän lukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehtyä skorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun.

"Hae tämä mies käsiisi", sanoi hän kestiystävälleen, "goottien kansankokouksesta, joka piakkoin pidetään Regetan luona, ja anna hänelle tämä maljakko. Sen sisässä olevat paperit kuuluvat hänelle. Voi hyvin, toivottavasti näemme pian toisemme täällä Ravennassa."

Hän lähti orjineen talosta ja meni suoraan lähettilään laivaan.
Ylpeisiin unelmiin vaipuneena hän lähti Ravennasta "Nemesiksellä". —

Ja kun hänen laivansa lähestyi Bysantin lahtea, — Lampsakosta hän oli keisarinnan toivomuksen mukaan lähettänyt keisarillisen pikapurjehtijan, joka lähti samaan aikaan kuin "Nemesiskin", ilmoittamaan tulostaan — silmäili lähettiläs ilomielin kauniita maataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriöivien puutarhojen lomasta.

"Täällä minäkin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa", tuumi Petros itsekseen.

Sataman suulla tuli heitä vastaan keisarinnan upea huvialus "Thetis". Heti, kun se tunsi lähettilään kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa ja käski heitä pysähtymään.

Pian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan lähettiläs. Hän oli
Aleksandros, joka ennen oli ollut lähettiläänä Ravennan hovissa.

Hän antoi kolmisoudun päällikölle keisarin kirjelmän, johon tämä säikähtyneenä silmäsi, ja kääntyi sitten Petroksen puoleen.

"Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen väärentämisen ja väärän veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön Kersonin vuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella.

"Keisari olisi pitänyt sinua kirjeesi johdosta syyttömänä, mutta keisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa kadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi.

"Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeessään, että olit yhdessä
Gotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi.

"Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siinäkin suhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna käskee sanoa sinulle", — kuiskasi lähettiläs murtuneen miehen korvaan — "että olit itse viisaassa kirjeessäsi antanut neuvon, että ne henkilöt, jotka tietävät syvimmät salaisuutemme, ovat tuhottavat.

Mutta "Nemesis" muutti suuntansa, käänsi Bysantin satamalle selkänsä ja vei pakkotyöhön tuomitun pois ihmisten ilmoilta.

KAHDEKSAS LUKU.

Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut innokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä. Hän voi sen levollisesti vastaanottaa.

Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin katakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän vihan voimaa ja antaa sille päämäärän.

Hän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja hyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein valmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina rakennuttanut yötä päivää.

Ja nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää bysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä hänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli saanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.

Tosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä satunnaisina avustajina.

Hänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli välttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle, joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin palkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian yliherruus.

Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle, hyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja koetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.

Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle kentälle, ei tarvitsisi enää pelätä — kun otetaan huomioon heidän huono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus — että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas valtaansa niemimaan.

Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi pitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan astua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin saada maasta ajetuiksi.

Mutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat kapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.

Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät barbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon asetettuja kaupunkeja.

Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen tarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi ilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen tuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.

Rooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän vaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan alkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen vapaussodan johtajaksi.

Hän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja epäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos hän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.

Ennen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja goottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi kärsimättömänä ratkaisun hetkeä.

Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla. Cethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman ja Italian kohtalon jymisevät iskut.

Juhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.

Nuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta pieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä mielellä juhlapaikalta.

Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla yksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia suunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen, Silveriuksen, omille puuhilleen.

Hän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää häntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden roomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta kohtaan.

Hiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja Demetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas päädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.

"Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola lähtiessään teatterista, "prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar."

"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus.

"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin nuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa hirmuvallan —"

"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen aikana", sanoi Scaevola.

"Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "että kuta lähempänä tyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana hallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.

"Niin kyllä", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria rahasummia, "keisarin täytyy päästä Italian herraksi."

"Tavallaan", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa, "meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin avulla.

"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana kokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän."

Sillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa valmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.

Hän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun hän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin ajatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän tiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.

Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos aiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin innostuneen nuorukaisen.

Hän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut sotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä esittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.

Sitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä marmorikasvoja.

Lopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja pudisteli tätä.

"Voi hyvin", sanoi hän, "ja anna minulle onnesi matkalleni. — Muuta en tarvitsekaan."

Nopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa ensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.

Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko Italian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.

Varsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta tärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka Ausonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia. Edustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit, joilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae, Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna, Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia), Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian meren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja, Jadera, Scardona ja Salona.

Siellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia tilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen säätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti järjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.

Kun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään kokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy, joka kuitenkin häipyi huokaukseen.

Paitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan aikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia ja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset syyt saattaneet nämä miehet kokoon.

Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.

Hänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut nämä salaliittolaiset.

Mutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että joku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen loukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin rikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen pitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita vastaan — pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.

Hän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni käänsi hänen huomionsa "ritarien" ryhmään, joiden silmistä loisti todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä ainakin muutamia luotettavia miekkoja. —

"Terve, Lucius Licinius", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta. "Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita vastaan."

"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis nuorukainen. "Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja isänmaan puolelle."

"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä", vastasi helleeni pannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.

Cethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen. Siellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja jotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.

"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En ryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä — sillä tahdoin saada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret, joita hän voi käskeä —- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele Totilaa vastaan.'

"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen tuohon maitopartaan", tuumi Piso.

"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi hän ääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.

"Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. "Etkö näe, kuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!"

"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta kerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen ylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.

"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria Justinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet säälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja johtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme keisarin —"

"Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka täällä sanoo Bysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!"

"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan keisarin avulla.

"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.

"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen — oman kuvansa karneoliin piirrettynä — merkiksi, että hän hyväksyy kaiken, mitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen vastaan, se on nytkin hänen sormessaan."

"Puhu, päällikkö", huusi Lucius, "väitä valheeksi. Sormuksen laita ei tietenkään ole, kuten pappi sanoo."

"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen vastaan."

"Merkiksi siitä", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, "etten ole vallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi siitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.

"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan keisarille. — Siksi otin tämän sormuksen.

"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen tuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin keisarille.

"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus hallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että Italia auttaa itse itseään."

"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, — mutta että ystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, — sitä en käsitä.

"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että Italian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa, että maan kaikki linnoitetut paikat ovat —"

"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.

"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa — ennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi — vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla miekoillanne?

"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat koko maailmaa?

"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius — tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?"

"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin suku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.

"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin unelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla suunnitelmaa?" —

"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi Iduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä iskulla käsissäni."

"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet kaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian kaupunkeihin.

Mutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä — he murisivat.

"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka kärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.

"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska hän ei ole Cethegus?"

"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona."

"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako
Belisariukseen."

"Se on varma", huusi toinen ääni käytävästä — sieltä tuli Calpurninus, joka oli rientänyt Albinuksen jäljessä — "sota on alkanut.

"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja Messena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen laivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän on jo meidän maassamme."

"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat hämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian kautta Napolia kohti."

"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa."

"No, nyt nähdään", ivaili Silverius, "pidätkö sanasi, oletko sinä meistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?"

Cetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma, hänen maailmansa.

Hän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut vihollisen hyväksi.

Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli voimaton ja voitettu.

Koko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui vielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti ryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä. Hän päätti luoda uuden maailman.

"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen hänen leiriinsä."

Sitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja hänen ystäviensä ohi ovelle päin.

Silverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi nähdessään prefektin synkän katseen.

"Älä ilku, pappi", näytti se sanovan, "tästä hetkestä saat vielä rangaistuksen."

YHDEKSÄS LUKU.

Bysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin italialaisillekin.

Sillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin erehdytti kaikki.

Goottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän oli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen toisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista varten.

Myöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti synkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne onnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt tuota jumalien suosikkia.

Sillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.

Olemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison jäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.

Totila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin rakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän vähitellen myöntymään.

Tämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen, mahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään oli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti huomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili vanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.

Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja nuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat bysanttilaisia.

Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten valo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta ja Bysanttia kohtaan.

Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.

Ja moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut verellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.

Tämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan siirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä bysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa. Kaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden, uskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan Latiumissaan.

Sen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut Valeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa, mestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut heidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen vihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.

Kun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta vastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!"

Molemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti rakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.

Rakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan vastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen yhdistymisensä mahdolliseksi.

Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä, että isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien tuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.

Hänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian viisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää korkeimman rauhan kieltäymyksissä.

Hän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli aikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja istuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan pakanallisen katsantokannan.

Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piiristä.

Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen sotapäälliköistä.

Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.

Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mielessä.

Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä vihollista ja suojeltava rannikkoja.

Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.

Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.

Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.

Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.

Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon, etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.

Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.

Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.

Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.

Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.

He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.

Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.

Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi vielä enemmän kuin vihasi.

Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla.

Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.

Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.

Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja sanoi:

"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."

"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."

"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän kuin luultava, se on varma."

"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan.

"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja päivät Italian aarteista.

"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että — tyttäresi oli mukanasi."

"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."

"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa — hänen täytyy lähteä täältä — turvalliseen paikkaan." — —

"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan laineet Napolin yli — Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan."

"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja ja vaatekauppiaita?"

"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."

"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.

"Ei, aion varustaa saareni niin — kuten tiedät omistan puolet Korsikaa — ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta ja meriltä kaikuu taistelun melske.

"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan — ja senvuoksi" — hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta — "senvuoksi aioin — tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." —

Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.

Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi, olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.

Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään kieltävän vastauksen tuskan.

"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta.

"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain omaisuuteni suuruuden — vain osittain — sillä se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä — olkoot ne kuinka suuret tahansa — kaksinkertaisen summan — —"

"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä — enemmän kuin omaa sieluani."

Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. — Se kesti vain silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.

Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen, jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.

"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekemään tarjoustaan kahdesti.

"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin käsin. — Nyt tarjoan minä itseäni — enkä, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan —"

"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina.

"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle, mutta hänen sydämensä —"

"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain — ei vain hän — sano ei, vanhus, ei hän —"

"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani — gootti. Hän se varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat — Totila!"

Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.

Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.

"Kerran ennen — juuri ennen häitä —! Ja nyt — minä tiedän — Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni — olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi.

"Ja jollen olisi häntä saanut", — hänen silmänsä välähtivät taas — "niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.

"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen ruumiinsa äärestä — mutta nyt se on hän!

"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa — ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." — —

"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä ketään miestä maan päällä — en olisi sietänyt, että minut olisi syrjäytetty toisen vuoksi — mutta kun se oli Totila! — Annan Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.

"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan — en itsekään tiedä minne — joka paikassa muistan tämän hetken."

Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. —

Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin
Napoliin.

Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.

Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.

Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.

Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan välittömässä läheisyydessäkin.

Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin kallionkielekkeen takaa.

"Mastokorissa on jo merkki" — vastattiin. — "Kauppalaiva — Furius
Ahalla — oli täällä ankkurissa."

KYMMENES LUKU.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.

Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen synnyinmaahansa.

"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan
Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."

Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syöksyi kiivaasti sisään.

"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille — teidän täytyy lähteä."

"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla vaiti — eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin —"

"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli rinnassa."

"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole palannut." —

"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. — Hänen sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. — "Usein hyökyaallot tukkivat tien."

"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."

Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.

"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käski
Valerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."

"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan teitä. Rientäkää!"

Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja verinen goottisoturi.

"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle —"

"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä, niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.

"Kaksi noitaa — metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat — hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin — ja hei vain —"

"He kiidättivät minua Regiumia kohti. — Kun olin taas tullut täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.

"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin —"

"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät kaupunkiin."

"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin — goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli — sillä hänen konsulivirkansa päättyi sinä päivänä — kultarahoja ympärilleen siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."

"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä varusteissa — eikä hänen ruumistaan — ole vielä — saatu ylös."

"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä — he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.

"Vein heidät harhaan — kauaksi länteen päin — merenrantasuohon ja — pakenin — illalla pimeässä — mutta he — ampuivat — jälkeeni — nuolia — joista — yksi sattui — en jaksa enää." —

"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä nuolia.

"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."

Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat järkähtämätöntä päätöstä.

"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian luona — voikaa hyvin!"

Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen tilustensa rajaa.

Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.

Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.

Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.

Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti näkyisi useampia tulia.

Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.

Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sisässä.

Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä karkua.

Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista heidän vähälukuisuutensa.

"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, — ja tuolla tulee vielä lisäksi sola — seis, mitä siellä liikkuu?"

Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville.

Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi hänen rintaansa.

"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin ääressä.

Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää vastaan.

"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."

"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."

Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.

Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pimeään ympäristöön.

"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.

"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä tahdotte?"

Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.

"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."

"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.

"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan. Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä, jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"

"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"

"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."

"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään laskeudu hevosen selästä.

"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä mennä tuohon rotanloukkuun?"

"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenpäin."

Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä solaa.

Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.

Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin, hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit peräytyivät hiukan.

Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenpäin asennostaan.

Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.

Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.

Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti veristä Valeriusta sylissään.

"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä — piilopaikkaan kallioiden lomassa." —

"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja —"

Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni. Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.

"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"

Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä oli kamala.

Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut tarpeeksi valoa.

Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.

Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.

"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.

Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.

Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.

"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."

"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria — lapseni — onko hän pelastunut?"

"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan
Napolia ja pelastamaan teitä.

"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut — mutta jouduinkin vain — kostamaan puolestasi."

"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siitä kiittää."

"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi pelastaa, — huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen, — sinä teet sen, — ja palkkanasi on rakas lapseni."

"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" — ja hän kohottautui viimeisillä voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, — "vanno minulle Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten hallussa."

"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."

"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana — kerro terveiseni hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi — hänet ja Italian."

Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen — ja kuoli.

Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.

"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.

Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.

Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.

YHDESTOISTA LUKU.

Näiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet aivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus oli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet voimakkaamman vastarinnan hyväksi.

Teodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen lähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä tahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä keisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.

Hänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun saapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten suunnitelmain toteuttamiseksi.

Sotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, — eikä siihen hänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi sodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.

"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi. Belisarius tulkoon — minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin."

Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.

Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa. Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa, laiminlyötiin.

Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat.

Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita.

Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.

Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen puolisonsa saapui takaisin.

Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian.

Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.

Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio.

Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka hän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän melkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä todistuksia.

Niinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi, esteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin sekä turvaan vastaiselta vainolta.

Kuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien varustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana niemimaan luoteisosaan. — Heidän kanssaan meni useita tuhansia goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. — Niinpä he luulivat, ettei tuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän vastustajiaan. — Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana päivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan, monihaaraisen suvun jäseniä.

Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis suostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia goottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.

Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.

Kokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen lähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja Terracinan välillä.

Aikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle lähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton ja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä näyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha varustusten valmistamisessa.

Kun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa ilmeestä:

Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi sitten levollisesti:

"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen, minkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin."

"Vihdoinkin", huudahti Teodahad. — Kuningatarkaan ei saanut salatuksi voitoniloaan.

"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka ryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.

"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan varmasti hukassa."

"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle elävinä tai kuolleina."

"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta joutunut vihollisten käsiin.

"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä myrskyisinä aikoina.

"Minä sallin teidän paeta — mitäpä minua teidän elämänne tai kuolemanne liikuttaa — halvasta hinnasta."

"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen asiapaperit — vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan salassa hieroneet kauppoja.

"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat kätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla kuorikellarissa!"

"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi. Jos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän mennä."

"Mitä meidän on tehtävä?" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin puolisolleen. "Väistyäkö vai uhmaillako?"

"Mitäkö on tehtävä?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis jäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on ainoa pelastuksemme!

"Ensin Ravennaan — se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston. Sieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että minun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia."

"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin", kysyi
Gotelindis. "Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?"

"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä sokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on sittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä riennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi silmänräpäystäkään."

Hän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.

Hän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä Roomassa odotellen laivaa.

Hän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan kantotuoliaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan laajalla tasangolla.

Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne virranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen, joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.

Tällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja vakavin neuvottelu.

Se oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen yhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen katselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena tekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä suhteesta muihin valtioihin.

Ja yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli kansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden jäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät taas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.

Vapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti oikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.

Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa syyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta, murhasta ja muista suurista rikoksista.

Ylpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta olla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "käräjiin", jossa hän tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja näki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.

Mutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä syistä.

Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin, kun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa sotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla tärkeä sotajoukkojen katselmus.

Sen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan paljon väkeä.

Osa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin, vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on kahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.

He olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja käyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä, kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.

Muutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen", koska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan luona) kirkkaissa aalloissa.

Toiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat juoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa ja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen selkään.

"Mikä vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa saapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois otsalta, "vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras ratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin koettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen."

"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä", sanoi nauraen Guntamund, joka oli saapunut toisena, "sillä silloin tuskin olisin eilen saanut ensimmäistä palkintoa keihäänheitossa."

"Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään kilahteleva rengaspanssari, "Totila heittää hyvin keihästä, mutta varmemmin heittää musta Teja.

"Mitäpä noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikkiä.

"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase, jota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin paljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.

"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa! Hän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa ruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi Guntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! — Katsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme heitä vastaan!"

Joen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi yhä kasvava väkijoukko.

Ystävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet, etsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.

Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli aikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.

Jalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut italialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti kullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, — seisoi raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä tammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen läheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen turkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin korvassa.

Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava tämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita muureja villejä svaaveja vastaan.

Vielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa eikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan samoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.

Tuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut roomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.

Ja vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan karhunpesän viereen lautavajansa.

Niin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut siitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen lähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.

Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he puhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat, loistavat silmät ja — ennen kaikkea — samanlainen tunne rinnassa: voittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai kuolleina.

Suunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin nouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin vanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen sekamelska näyttänyt loppuvankaan.

Mutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven omituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä vaikeni tuhansien äänten sorina.

Tarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta läheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.

Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa, päät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja vanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja palvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja päättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.

Saavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella, pitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä vastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi aseitaan.

He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle, toinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt pähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.

Idässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden päihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat, ettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.

Kun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta keihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:

"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt
Jumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita."

Lyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta kuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi melkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa. Kaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan nimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.

Ainakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut paikalle kentän aitaamisen aikana.

Mutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan käräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi lausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan epäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa muistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen puolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.

Ja kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei käräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista, ystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut saapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun heitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja tienoilla.

Tämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien virallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka johtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.

Silloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva raikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.

Kaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä käräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen, joka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi kaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.

Kun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot.
Hänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.

Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet tarumaiseksi henkilöksi.

"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet sen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä ettekä muuta edustajaa.

"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada oikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.

"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea minua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on päämahtimme. Goottien kansa on vapaa."

"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään", huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin kuningas ja kreivi.

"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni yhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen valtakirjan paperilla ja pergamentilla.

Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä metsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit puhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi neliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea tuomarinistuin.

Goottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja paimenjumalan alttarilta.

Toiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen, laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat hänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle puolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.

Sitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle puolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti kirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:

"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä käräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti ja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?"

"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on oikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla goottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon."

"Hyvä", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren vaaran aikana. Minä kysyn —"

Hänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä päin tuli yhä lähemmäksi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Hämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.

Auringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei voinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.

Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti kädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:

"Ne ovat goottilaisia aseita! — Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka — se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen etunenässä.

"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa pitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan."

Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien hevostensa selästä.

Riemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon läpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.

"Kuinka?" huudahti Hildebad hengästyneenä. "Te istutte täällä ja pidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius, vihollinen on laskenut maihin!"

"Me tiedämme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista."

"Hän ei ole täällä", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. "Se vahvistaa epäluuloamme.

"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan paikallaan.

Työnnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.

"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin tyttären murhaamisesta.

"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja kalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.

"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa eikä oikeutta.

"Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki häntä siitä.

"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää häntä murhasta?"

"Minä", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä rinnalleen.

"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.

"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet — hänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä — eivät täytä verikoston käskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin tietänyt siitä.

"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman ruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan sijasta.

Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa ja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.

"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen vaikuttaa itseesi.

"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden ensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei."

"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä", sanoi Hildebrand levollisesti.

"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja edustajansa."

"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat", sanoi
Arahad. "Sajonit, tulkaa esiin."

"Mutta", jatkoi Vitiges, "älköön sanottako, että goottinainen on tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on hän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen edustajakseen ja puoltajakseen."

Hän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten tämäkin.

Tämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges, hämmästyi.

"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut ruhtinattaren verivihollinen.

"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa tavataan eräästä Gotelindiksen talosta — kuolleena. — Murhaaja pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?"

"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä", sanoi Vitiges levollisesti.

"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla tuomitaan.

"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi, että vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan."

Hän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän voitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.

"Missä ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko hänet tavattu itse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä puhdistusvalalle?"

"Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita todistuksia kuin sydämeni luja usko."

"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He sanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta."

"Vaadin, että heitä kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei syyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina."

Edellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi vyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen jäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.

Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta, melkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.

Kun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoi
Arahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.

"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari.
"Tuntemattoman muukalaisenko?"

"Ei", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois. "Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän on Marcus Aurelius Cassiodorus."

"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana", sanoi todistaja, "nyt on nimeni veli Marcus."

"No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mitä sinulla on kerrottavana
Amalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus."

"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan — kosto on minun, sanoo Herra! — Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani onnettoman tyttären viimeistä pyyntöä."

"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit, jotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:

"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin pelastuksen toivo.

"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja kärsin rangaistukseni.

"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani langettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani, jonka sokeudessani vein perikatoon.

"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi, jonka vuotamiseen — kaikki saakoot sen tietää — olin minä syypää, vaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään kansani Bysantin tähden.

"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä voimilla: pelätkää Bysanttia.

"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha tulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt Petrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on tehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.

"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani sovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut."

Hiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut vapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.

Vielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun aiheuttama hiljaisuus.

Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "Hän on rikkonut, hän on sovittanut.

"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää sinua uskollisuudestasi."

"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan sitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki maatilani Gotelindikselle."

"Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa", sanoi Arahad, "tuohon taloon väärentämällä Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kieltää, kreivi Vitiges?"

"En", sanoi tämä levollisesti, "mutta", jatkoi hän kääntyen Cassiodorukseen päin, "onko sinulla todistuksia siitä, ettei ruhtinatar kuollut tapaturmaisesti, vaan että Gotelindis aiheutti hänen kuolemansa?"

"Astu esiin, Syrus, ja puhu", sanoi Cassiodorus. "Minä takaan tämän miehen uskollisuuden."

"Olen kaksikymmentä vuotta hoitanut järven sulkuja ja kylpytornin vesilaitoksia Bolsena-järven huvilassa. Minä yksin tunsin niiden salaisuudet.

"Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki Cassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren palvelijoita. Minä yksin sain käskyn jäädä sinne.

"Silloin saapui saarelle eräänä varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta ja kohta hänen jäljessään kuningatar.

"Tämä kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpeä ja käski minun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien avaimet sekä selittää kaikki laitoksen salaisuudet.

"Minä tottelin, annoin hänelle avaimet sekä pergamentille piirretyn kylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin häntä erityisesti, ettei hänen pitäisi avata kaikkia järven sulkuja eikä panna kaikkia putkia yht'aikaa käyntiin, sillä se voisi maksaa ihmishenkiä.

"Hän käski minut vihaisin sanoin luotaan. Minä kuulin, että hän käski kylpyorjattaren täyttämään kattilat kuumalla eikä tavallisuuden mukaan lämpimällä vedellä. Menin matkoihini peloissani hänen turvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen läheisyydessä.

"Vähän ajan perästä kuulin minä mahtavasta pauhusta ja kohinasta, että kuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla kuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seiniä. Kun samalla olin kuulevinani tuskallisia, marmoriseinäin heikentämiä hätähuutoja, riensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren.

"Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni vesilaitoksien hoitamispaikassa Medusan pään luona täysissä vaatteissa kuningattaren, jonka luulin olevan hengenvaarassa kylpytornissa.

"Hän painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi kylpytornissa apua.

"Kauhistuneena ja hämärästi aavistaen tapahtuman hiivin tieheni, onneksi hänen huomaamattaan."

"Mitä, kurja raukka", sanoi Vitiges, "sinä aavistit, mitä siellä tapahtui ja hiivit pakoon."

"Olen vain orja, herra, enkä mikään sankari. Ja jos julma kuningatar olisi minut huomannut, niin en olisi nyt täällä häntä syyttämässä.

"Heti sen jälkeen kuului huuto, että ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut kylpytorniin."

"En", sanoi tämä pistäen miekkansa levollisesti tuppeen, "en puolusta murhaajaa. Toimeni on päättynyt."

Näin sanoen hän meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syyttäjien joukkoon.

"Teidän, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan", sanoi
Hildebrand, "minun tehtäväni on vain teidän tuomionne täytäntöönpano.

"Kysyn senvuoksi teiltä, tuomarit, mitä mieltä olette völsungien sukuun kuuluvan kreivi Arahadin, Aramutin pojan, syytöksestä kuningatar Gotelindista vastaan. Sanokaa, onko hän syyllinen murhaan?"

"Hän on syyllinen", sanoi vanhus nousten seisoalleen. "Sano, syyttäjä, mitä rangaistusta sinä vaadit tästä rikoksesta?"

Arahad kohotti miekkansa taivasta kohti ja sanoi: "Minä syytin murhasta. Minä syytin verityöstä. Hän on kuolemalla kuoleva."

Ja ennenkuin Hildebrand ehti tehdä kansalle kysymyksensä, oli joukon viha kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki miekat lensivät esille ja välähtelivät auringon valossa. Kaikki huusivat: Hän on kuolemalla kuoleva! —

Peloittavan ukkosjyrinän tavoin vierivät nämä sanat laajan kentän yli todistaen kansanoikeuden majesteettia, ja kaukainen ilmakin vielä siitä kajahteli.

"Seis", sanoi väkevä Hildebad tullen esille. "On vaikea panna tuomiotamme täytäntöön niin kauan kuin tämä nainen on kuninkaamme puoliso.

"Minä vaadin sen vuoksi, että kansankokous tutkii nekin syytökset, jotka aiomme tehdä Teodahadia vastaan, joka epäsankarillisesti hallitsee sankarikansaa.

"Huomatkaa tarkoin! Syytän häntä petoksesta enkä ainoastaan kykenemättömyydestä meitä pelastamaan ja johtamaan.

"Jätän koskettelematta sen seikan, että kuningatar tuskin olisi voinut hänen tietämättään tyydyttää kostonhimoaan Amalasuntaan nähden, ja senkin, että Amalasuntan viimeiset sanat varoittivat meitä Teodahadin petoksesta.

"Mutta eikö ole totta, että hän on siirtänyt valtakunnan eteläosasta pois miehet, aseet, ratsut ja laivat, että hän on lähettänyt kaikki sotavoimat Alppien tienoille, joten kurjat pikku kreikkalaiset ovat ilman miekan iskua saaneet Sisilian haltuunsa ja päässeet Italian mantereelle.

"Sen sijaan, että koettaisi turvata hänen selkäpuoltaan, lähettää kuningas Vitigeksen, Tejan ja minut pohjoiseen. Raskain sydämin tottelimme, sillä me aavistimme, missä Belisarius laskee maihin.

"Maakunnissa, joiden läpi kuljimme, kierteli jo epämääräisiä huhuja siitä, että Sisilia oli menetetty, ja italialaiset, jotka näkivät meidän vetäytyvän pohjoiseen päin, pilkkasivat meitä.

"Kun olimme kulkeneet pari päivämarssia pitkin rannikkoa, sain veljeltäni Totilalta kirjeen, joka oli näin kuuluva:

"Onko koko goottien kansa ja veljenikin hylännyt minut samoin kuin kuningas on tehnyt?

"Minä tahdoin", jatkoi Hildebad, "heti kääntyä legioonineni, mutta ylipäällikköni, kreivi Vitiges, ei sitä sallinut.

"Sen kuitenkin sain aikaan, että annoimme joukkojen pysähtyä ja muutamain ratsumiesten kanssa riensimme tänne varoittamaan, pelastamaan, kostamaan.

"Sillä kostoa, kostoa vaadin minä kuningas Teodahadille. Hän jätti valtakunnan eteläpuolen vihollisten käsiin petollisessa mielessä, ei tyhmyydestä eikä heikkoudesta.

"Hän, hän, joka on tämän aikaan saanut, ei saa enää hallita, ei saa enää elää.

"Riistäkää hänen päästään goottien kruunu, jonka hän on häväissyt; alas
Teodahad!

Vastustamattomana näytti heidän vihansa aaltoilevan tuhoten kaikki, jotka tahtoivat panna sen tielle esteitä.

Hän hyppäsi eräälle kivelle tammen juurella ja odotti, kunnes meteli oli hiukan asettunut.

Sitten hän koroitti äänensä ja sanoi hänelle omituisella vaatimattomuudella ja selvyydellä:

"Kurjaa on, jos goottien heimo, jonka kunniana ja ylpeytenä isien ajoista asti on ollut oikeudenmukaisuus, koroittaa vihan ja väkivallan oikeuden istuimelle.

"Hän ei saa enää yksin hallita valtakuntaa. Asettakaa hänet alaikäisen tavoin holhouksen alaiseksi.

"Missä ovat todistukset siitä, että hän on meidät pettänyt, että
Totilan kirjeet ovat hänelle saapuneet?

"Nähkää, te vaikenette, älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää valtakunnat ja kansat."

Suurena ja jalona hän seisoi korkealla paikallaan, auringon loisteessa, voimakkaana ja arvokkaana.

Ihaillen tuhannet miehet katselivat häntä, joka näytti olevan kaikkia suurempi, ylhäisempi, arvokkaampi ja levollisempi. Juhlallinen hiljaisuus syntyi.

Ja ennenkuin Hildebad ja muu kansa ehti keksiä vastauksen miehelle, joka näytti olevan pelkkää oikeamielisyyttä, ikääntyi yleinen huomio tiheään metsään, joka etelässä rajoitti näköalan ja joka nyt äkkiä näytti rupeavan elämään.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sieltä kuului lähestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden helinää. Pian tuli metsästä esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyvän matkaa sen edellä ajoi pikimustalla hevosella mies, joka näytti kilpailevan myrskytuulen kanssa.

Tuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja hänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän eteläportilla ratsunsa selästä.

Kuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen viereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan: "Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.

Pelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat tuskin tunteneet ystäväänsä.

"Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo kysymyksessä".

Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä sanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui sitten kolkolla äänellä:

"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten olin pyytänyt.

"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan joukkoineni.

"Ankara länsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieniä aluksia lännestä päin luoksemme.

"Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeillä ajoin sitä takaa ja sain sen kiinni.

"Kaikki goottijoukot ovat tällä hetkellä Rooman koillispuolella, joten voit vaaratta laskea maihin.

"Neljä Napolin merikreivin kirjettä olen minä hävittänyt ja hänen lähettiläänsä heittänyt vankeuteen.

"Kiitokseksi odotan, että täytät sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa suoritat kauppasumman."

"Minä käskin heti kääntyä takaisin ja laskea maihin. Kolme päivää ja kolme yötä olen lepäämättä rientänyt ehtiäkseni tänne.

Silloin Hildebrand-vanhus hypähti seisomaan tuolinsa korkeimmalle kivelle. Hän oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu käräjäkansasta. Hän sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota eräs mies tavan mukaan piti keihään nenässä, ja otti sen vasempaan käteensä. Oikeassa kädessä oli hänellä kivikirves.

Tämä teko oli kuin ensimmäinen ukkosen isku, joka päästää uhkaavan rajuilman valloilleen.

Vain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrskyä, joka puhkesi ilmi sydänjuuria myöten järkytetyssä kansanjoukossa.

"Kuolkoon! Kuolkoon! Hän kuolkoon!" huusivat tuhannet äänet ja tuhannet aseet rämisivät huumaavasti.

"Tietäkää, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja suhiseva tuuli, tietäkää, että goottien kansa, joka on vapaa, jolla on kunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut viralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska hän on pettänyt kansansa ja valtakuntansa.

"Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien valtakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi.

"Sillä me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja tahdomme mieluummin menettää kuninkaamme kuin vapautemme.

"Eikä yksikään kuningas ole niin korkealla, ettei häntä voitaisi haastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai väärästä valasta.

"Joka paikassa, missä haukka lentää pitkänä kevätpäivänä, kun tuuli puhaltaa sen leveisiin siipiin.

"Sinulta kielletään koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset asumukset, paitsi helvetti. Perintösi ja tiluksesi ja'an gooteille. Lihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa tai kartanolla tai maantiellä, tappaa sinut rankaisematta. Häntä kiittää Jumala ja hyvät gootit.

"Se on hänen kohtalonsa!" vastasivat tuhannet miehet lyöden miekoillaan kilpiin.

Tuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi hänen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi:

"Mutta nyt, hyvät miehet, on valittava uusi kuningas. Sillä ilman kuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja sananpartemme muistavat, ovat esi-isämme kohottaneet kilpien päälle miehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea.

"Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heillä kuningaskin, ja niin kauan kuin on kuningas, on hänellä kansakin.

"Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen kirkkain tähti, Teoderik, loistanut, mutta häpeällisesti on suku sammunut Teodahadiin.

"Ylös, goottien kansa! Sinä olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi oikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan.

Silloin Vitiges nousi käräjätuoliin, otti kypärän päästään ja kohotti oikean kätensä taivasta kohti.

"Sinä, Jumala, joka oleskelet tähtien tarhoissa, tiedät, ettei meitä tähän tekoon johda tottelemattomuus eikä ylpeys, vaan hädän pyhä oikeus.

"Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta säteilevää loistoa. Mutta tämä loisto on häväisty, ja valtakunnan suurimmassa hädässä ryhdymme käyttämään kansan suurinta oikeutta.

"Airueet menevät kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme sen tehneet, koska kunnioitimme, emmekä suinkaan halveksineet kruunua. Mutta kenet me valitsemme?

"Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja viisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa käydä niin, että yksi pitää yhtä, toinen toista parempana.

"Mutta, Jumalan tähden, nyt ei riitaa eikä taistelua, nyt kun vihollinen on maassa.

"Senvuoksi vannokaamme jo edeltä päin juhlallisesti, että sitä, joka saa enimmät äänet, vaikka vain yhden äänen enemmistön, tahdomme kaikki vilpittömästi kuninkaanamme kunnioittaa, emmekä ketään muuta. Minä vannon — vannokaa kanssani!"

Kunnianhimo ja rakkaus riehuivat hänen sydämessään. Hän muisteli, että hänen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan ylhäisin. Hän toivoi voittavansa Matasuntan käden, jos hän voisi tarjota hänelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun hän astui esille ja huusi:

"Ennen kaikkea, se on selvää, täytyy meidän saada nuori, voimakas käsi johtamaan meitä vihollista vastaan.

Baltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen jäsen, herttua Pitzan poika, joka ei vielä ollut asekuntoinen — sillä Alarik, Thulun ja Ibba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja jäljettömästi kadonnut. — Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan ajateltaisiin kolmatta tähteä. Mutta hän erehtyi.

"Mitä on aateli? Mitä on sukuperä? Olemmeko me aatelisten orjia vai vapaita miehiä?

"Kautta jyrinän! Rupeammeko me laskemaan esi-isiä, kun Belisarius on
Italiassa.

"Minä sanon sinulle, poika, mitä kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista kättä, totta kyllä, mutta siinä ei ole vielä kaikki.

"Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras mies taistelussa.

"Kuninkaalla täytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas kuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siinä nousta ja laskea kirkkaiden tähtien tavoin.

"Kuninkaan täytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava ja tyyni. Hän ei saa unohtaa itseään eikä antaa vihan eikä rakkauden hallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat.

"Hänen tulee olla lempeä ystävilleen, mutta samalla oikeudenmukainen vihollisiaankin kohtaan.

"Hänen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo tyyneys ja uskollinen voima. — Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi luotu, vaikka hän olisi halvan talonpojan poika."

Äänekkäät hyväksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vetäytyi häpeissään taaksepäin.

"Saavuin tänne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meidän rajamailta, missä raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita.

"Siellä olen elänyt kauemmin kuin tavallisen ihmisiän ylpeänä, vapaana ja yksinäisenä.

"Vähän tiesin ihmisten puuhista, vähän oman kansanikin urotöistä.
Silloin tällöin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni.

"Ja kuitenkin tunkeutui yksinäiselle vuorellenikin erään sankarimme maine, miehen, joka ei ollut koskaan vetänyt miekkaansa väärän asian puolesta ja joka aina oli voittajana pistänyt miekkansa tuppeen.

"Hänen nimensä kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meitä suojelee, kun
Teoderik on kaatunut?'

"Hänen nimensä kuulin jokaisen voiton yhteydessä, jonka saavutimme, jokaisen viisaan rauhantyön yhteydessä, joka oli saatu aikaan.

"Olen kuullut hänen sanansa, olen kuullut, kuinka hän puolusti vihollistaankin ja vaati sille oikeutta.

"Olen kuullut, miten hän yksin, kun sokea viha sieppasi meidät kaikki mustan siipensä alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena.

"Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, hän on väkevä taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin teräs ja kirkas kuin kulta.'

Sillä aikaa, kun tämä voimakas riemuhuuto kaikui kautta kentän, oli vapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka jännitettynä ja tarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa aavisti, että hän itse oli tuo ylistetty.

Mutta kun hän nyt kuuli tämän tuhatäänisen riemuhuudon nimeään julistavan, tuli hänen rintaansa ennen kaikkea tunne:

Hän riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan puristivat hänen käsiään, syöksyi muutamia askelia eteenpäin, pudisti päätään ja heilautti käsiään estääkseen huutoja.

"Älkää", huusi hän, "älkää, ystäväni! Älkää minua valitko! Minä olen yksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi.

"Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimmäisenä vannoi tunnustavansa kuninkaakseen sen, joka saisi yhdenkään äänen enemmistön!

"Sinä olet nyt saanut kaikki äänet ja tahdot sittenkin tehdä vastaväitteitä."

"Täytyykö minun muistuttaa tuota yöllistä valaa ja liittoa, jolloin lupasit: 'Kaikki kansani hyväksi.'

"Minä tiedän, — tunnen puhtaan sielusi — että kruunu on sinulle enemmän taakaksi kuin koristukseksi. Minä aavistan, että tämä kruunu tuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemmän kuin riemuja. Senvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen."

Miehet jo varustivat leveää kilpeä, jolle hänet aiottiin nostaa, ja riensivät kukkulalle päin päästäkseen puristamaan hänen kättään. Melkein kärsimättöminä jo kaikuivat huudot: "Terve, kuningas Vitiges!"

"Minä vaadin tätä sinulta verenvalasi nimessä! Aiotko pitää, vai rikkoa sen?" kysyi Hildebrand hiljaa.

Hän astui nyt väärästä häveliäisyydestä vapautuneena ja ilman turhamaisuutta askeleen eteenpäin ja lausui:

Silloin kaikki miekat välähtivät ilmassa ja entistä äänekkäämpänä kaikui huuto: "Terve, kuningas Vitiges!"

"Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pitäneet, enkä antaa sinulle heidän kultaista valtikkaansa — niin ota tuomarinkaapuni ja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myöskin merkkinä siitä, että olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi.

"Siksipä salli kruunata itsesi tammen vihreillä lehvillä, sillä sinä olet voimakas ja uskollinen kuin tammi."

Näin sanoen hän taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi
Vitigeksen pään ympärille.

Silloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leveään sajonien käräjäkilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli koristettu seppeleellä, sauvalla ja vaipalla, ja näyttivät häntä kansalle.

"Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa hänelle uskollisuutta."

Ja he vannoivat seisoaltaan — ei polviltaan — kätensä taivasta kohti kohottaen hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka.

"Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon minä teille lempeyttä.

"Tahdon olla lempeä ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edistää oikeutta ja vastustaa vääryyttä. Lupaan aina muistaa, että te olette vapaita, kuten minäkin, ettekä orjia. Pyhitän elämäni, onneni, kaikkeni rakkaan goottikansan hyväksi.

Sajonit löivät pähkinäpuukepit ja niissä olevat langat maahan.
Väkijoukko virtasi ulos käräjäpaikalta sikin sokin ilman järjestystä.

Roomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet tätä kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut nähty viiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myymään näille viiniä ja ruokaa.

Vitiges oli lähdössä ystäviensä ja sotajoukkojen päällikköjen kanssa erääseen joen rannalle pystytettyyn telttaan.

Silloin tuli esille roomalaispukuinen mies, näköjään hyvinvoipa porvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa.

"Tahdon vain jättää sinulle tämän maljakon. Kuten näet, on sinetti aivan eheä."

Välinpitämättömänä Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit ruveten niitä silmäilemään.

Mutta äkkiä polttava puna syöksähti hänen kalpeille kasvoilleen, silmät säihkyivät tulta ja hän pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan.

Maljakko putosi hänen kädestään, kuumeentapaisella kiireellä hän tunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla äänellä:

"Lue — paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heidät epätoivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, — on hän — hän, jota olen jo kauan epäillyt: tässä on hänen omakätinen syytöskirjansa Florentian piispalle — on Teodahad! —"

"Mutta et sinä enää häntä Roomasta löydä. Hän on varmaankin paennut aikoja sitten.

"Minä löydän hänet, vaikka minun pitäisi hakea häntä helvetin syvimmästä onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta."

VIIDES KIRJA

VITIGES I

ENSIMMÄINEN LUKU.

Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse kullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.

Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja lasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien vieressä.

Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen herra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen kukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.

Silloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit seppelöityinä.

"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis antaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään."

"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori isäntä mahtavan näköisenä.

"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on kaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää palvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä käskijäkseen."

"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua", sanoi hän muikistaen kirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.

"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin täytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa."

Suuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta pellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut ja koristanut punaisella reunuksella.

"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi metsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia kukkia.

"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja suojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä lyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani."

Hän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä haukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän puuaidan luota kuuluvaan meteliin.

Hän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla istui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.

Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien käyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri, terävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois kiukkuisesti haukkuvia koiria.

"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on pääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään."

Tämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka näytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun kiinni.

Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta, kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan.

"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."

"Nimeni on Atalvin", sanoi tämä peräytyen arasti, "mutta — minä luulen, että sinä olet noitunut koiran — mikä on sinun nimesi?"

"Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus ystävällisemmin. "Oikein on, että sinun nimesi on sama kuin minunkin.

"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron hänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut."

Molemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä iloisesti haukahdellen.

Goottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.

Talon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi naistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.

Oikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä ääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia orjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi Rautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta samalla pitäen silmällä käskyläisiään.

Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien yläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa — avainkimppu — oli kiinnitetty.

Tummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi sykeröksi niskaan.

Hän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin alapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.

"Hyvä, Liuta", sanoi hän, "lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lisäsi hän hymyillen, "turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi."

"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta.

"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."

"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava ankara."

Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.

"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan — mutta kukapa kaikki tietää."

"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."

Komea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä silmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta, joka virtasi sisään avonaisesta ovesta.

"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani", sanoi vanhus tullen esille.

Vanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti silmiin.

Kaikki värttinät seisoivat — paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana vanhusta.

"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota — tiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää — te muut saatte vapaaillan. Tule, isä!

"Ei", sanoi isä. "Vanha talonpoika on tottunut peseytymään vuorikoskessa ja juomaankin siitä.

"Ja mitä ruokaan tulee — tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona on reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta tehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. —

"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta laitumella?"

Vähän myöhemmin — ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt nukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle — isä ja tytär kävelivät nousevan kuun valossa ulkona.

Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen silmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei ilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän salavihkaa katseli tytärtään.

"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis hymyillen, "ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?

"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian laaksoissa."

"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen tullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia."

Nyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen rinnoille ja sanoi:

"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele, vuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.

"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut vastustaa haluasi nähdä lastasi."

"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit ja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee."

"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo Italian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin ajattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt —"

"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin edessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?"

"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla ylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?"

"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit gepidisodasta."

"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle isällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi."

"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta kuunnella sinua.

"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton senvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain tämä pelkosi on saattanut sinut tänne."

"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä laaksossa?

"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat täällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?

"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä veltostuneesta, petollisesta laaksosta?

"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella vuoren eteläpuolella?

"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme
Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?

"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon.
Italialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.

"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa enää mihinkään?

"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?

"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys, kaikki velttous, kaikki viekkaus?

"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin syöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.

"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän kirouksen maahan.

"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos hän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut hänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.

"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten ole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt tyttärenpoikaani.

"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme oikealla.

"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi hyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se minusta sairaalta ja surulliselta.

"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole sellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos — näin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan — etelään."

"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja heitin tuleen, ettei se — tyttäreni nimikkopuu — viruisi tiellä halveksittuna.

"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla ajattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.

"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden, komeapukuisten naisten kanssa.

"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja huusit hänen nimeään.

"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi täällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. — Sen vuoksi en tullut taloon portista."

"Isä", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan ajatella. Epäluulosi —"

"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että sinua uhkaa vaara.

"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla, joilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella."

"Isä", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, "ei sanaakaan enää!

"Miksi hän ei", alkoi hän hetken kuluttua, "kun hänellä on hovissa niin tärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?

"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?" ärähti vanhus ja iski vihoissaan sauvansa maahan.

"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta italialaisten laaksoihin — ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole vienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa."

Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies suljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.

"Vakishan se on", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta.
"Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?"

"Sinä itsekö minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve, goottien kuningatar!

"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.

Vaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka paljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä iloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.

"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin vuorelleni."

TOINEN LUKU.

Sillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin kovasti ahdistetun Napolin ympäri.

Nopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli bysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.

Sillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut sataakaan goottisoturia.

Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este kreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin, Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin, Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin, Nuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin Justinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien ikeestä.

Aufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia joutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi Napolin valleihin.

Tämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan vartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.

Laajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt massagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.

Heidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit, joilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet; näiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat, makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin ratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen ja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen tehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.

Leirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen keskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta silkistä tehty päällikköteltta.

Täällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt. Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista hevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat rinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä, pertuskantapainen keihäs.

Jalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista — ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli myöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja, sarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja gepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt, poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat leiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin muuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.

Lounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus, piirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin isaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset linkomiehet.

Sitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen, anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja Afrikasta.

Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja vapauttaa Italian.

Etujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen henkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.

Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia neljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.

Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa, jollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.

Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä Belisariusta vastaan.

Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.

Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja kaakosta — läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna — mutta Napolin satamaa hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.

Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä yhteydestään meren kanssa.

Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän pelkäämään. Tämä oli Totila.

Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhjästä.

Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta.

Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa, joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.

Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.

Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen miehistön mieliä.

Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle.

Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja rikkaita.

Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan.

KOLMAS LUKU.

Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.

Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.

Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.

Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.

Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.

Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.

Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.

Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.

Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.

Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.

Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.

Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.

Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.

Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.

Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.

Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.

"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.

Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.

"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.

"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? — 'minä uskon pyhäin ihmisten — —'"

"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.

"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.

"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."

"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."

"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt
Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.

"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.

"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.

"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.

"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?

Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.

"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.

"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."

"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.

"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."

"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen — niin en kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja tuskani."

"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.

"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.

"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen rakasta päätään.

"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan minä hänet nähdä."

"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?

"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.

"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'

"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'

"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa.

"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla olevaan luolaan.

"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin silmät näkivät hänet vielä.

"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.

"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."

Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas.

"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa, onko hän Messias?

"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? — Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.

"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko iäisyyskin hänen rinnallaan?

"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen valkoisen vaippansa helman loistavan?

"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" —

Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.

Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan — — kunnes se häipyi kaukaisten varjojen joukkoon.

NELJÄS LUKU.

Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita.

Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.

"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko?
Missä?"

"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius.
Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."

"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää yötä, Napoli!

"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.

"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan harmaaseen päähäni."

"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki.
Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.

"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.

"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. — Siellä täällä heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.

"Jos tämä yltyy — —! — Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi aion minä" — hänen kasvonsa synkistyivät —

"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.

"Tiedän paremman keinon. — He näkevät nälkää. Toin eilen neljä laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."

"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovettä, hyi helkkari!"

"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien muurien piiristä."

"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viiniä.

"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi."

Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet viettivät hauskan illan.

Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi hän hieromaan silmiään.

Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu.

Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.

Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.

Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota
Napolin edustalle.

Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja tehtävä loppu merirosvouksista.

Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle.

Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.

"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa leiriin päin.

Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, — hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa — kun henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja huusi:

"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."

"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."

"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi
Prokopius.

"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy sietämättömäksi.

"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy päinsä.

"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemistä.

"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan
Belisariuksen."

Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.

Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan.
Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.

Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen.

Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.

Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.

"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt taitoasi.

"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi vuorokauden aikana.

Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön gootteihin.

"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.

"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."

"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveli
Prokopius.

"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.

Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen näköisen miehen.

"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle pyhyydelleen.

"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja
Jumalalle otollisempi se on.

"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen."

"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja — ne laukeavat helposti — lapsikin voi niitä hoitaa."

Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.

Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät puolustuspuuhiin.

Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa.

Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja rupeavan tähtäämään.

Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.

Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa.

Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.

Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä haavoittuneiden valitushuudoista.

Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.

Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.

Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.

Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.

"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen tähtäsi?"

"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita.

Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti.

"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli on jo maan tasalla."

Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.

"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!

"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä hänet kirkkoon.

Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle päin.

"Oi, jos nyt — jos nyt saisin kuolla — kuolla hänen rinnoillaan, vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.

Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa.

Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. — —

"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties
Belisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.

"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."

"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin, että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.

"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."

"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on sammunut iäksi.

"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten käsiin."

"Minä luotan miekkoihinne — mutta en onneenne! Isäni talon palkkien romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.

Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten yhden kolmisoudun.

Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.

Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja.

"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä — mutta sano minulle, rakastatko häntä — nyt sinä voit hänet hylätä — rakastatko häntä kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä niinkuin —"

"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei saa sitä tietää.

"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.

"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.

"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.

"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun — sillä Valeria, niin pelkään — ei tule koskaan hänen omakseen.

Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.

Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.

Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan, painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi viereiseen huoneeseen.

Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan.

Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti satamasta.

Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.

Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsensä ja kaiken.

"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. — Tule! Mitä tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?"

"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? — Siellä ne pakenevat! —"

Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.

"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja kuninkaalta?"

"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi edes neljäsataa miestä."

"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on neljäsataa viisikymmentä goottia.

"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.

"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa — menen itse sinne aselevon kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."

"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."

"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"

Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.

Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.

"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"

"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä — viimeisen kerran tässä elämässä."

"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen", kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."

"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika.

"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi.

"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun käsistäni.

"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen hänen kalpeaan naamaansa."

"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden rappeutuneiden muurien yli."

"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit — sen sanon sinulle — hautaavat heidät raunioihinsa.

"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi — annanhan sinulle anteeksi — kun vain tulet vaimokseni."

"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.

"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.

Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili hänen Jumalaansa.

Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.

Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen luonaan ja hänen Jumalansa luona.

Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti.

Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot.

Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkkiä.

"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten kunnollinen ryöstö."

Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä odottavia etujoukkoja vastaan.

"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista."

Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri — Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin — kun joku kutsui häntä hiljaa.

"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."

"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."

VIIDES LUKU.

Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet.

"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä,
Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki.
Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.

"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät rynnäkköportille.

"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."

Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.

"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme, joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"

"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto temppeliholviin."

"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs miehistä.

Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun juuriin.

Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.

Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.

"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."

"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin.

"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."

"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."

Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti.

"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken rukoustaan?"

Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."

Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean miehen nousevan maasta.

Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien — Mirjamin kukkien päälle.

Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.

"Täällä oikealla", sanoi Jochem — nämä olivat ne portaat, jotka veivät Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut — "hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."

"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." — Hän hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.

"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan.

Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.

Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.

Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja riemuhuutojen kaikuessa — oli tullut jo aivan pimeä — tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.

Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.

Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.

Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka vielä olivat jäljellä.

Silloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen roomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla — asianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä, lyötiin kuoliaaksi —. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien goottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta capuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.

Mutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan pysäyttämättä:

"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja kourallinen barbaareita saanut vallita.

"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin — ryöstö.

"Ilman murhaa — sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja — ilman murhapolttoja — sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.

"Kuollut", vastasi Johannes. "Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris kaatui."

"Herra", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos säästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin hän on joutunut."

Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui vapisevaan kauppiaaseen.

"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä kyllä puhut."

"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata millä hetkellä tahansa."

"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen linnoituksen ja Porta capuanan harjalle.

"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien asepukuun.

"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö", pyysi Johannes. "Olen hänelle velkaa ankaran iskun."

Hän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja kaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin toimenpiteisiin.

"Jumalan hyvyyden tähden", rukoili suloinen ääni, "antakaa minun mennä, miehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa — oi, varokaa! Hänen valkoinen partansa! Oi, isäni!"

Tulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt kirkosta.

Epätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean pään syliinsä.

"Tiehesi, tyttö", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. — Garizo oli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.

Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja katsellen loistavin silmin miestä. — Garizolta vaipui käsi alas.

"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä hyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen."

"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi", pyysi Mirjam sydäntäliikuttavalla äänellä, "niin auta minua tämän ruumiin hautaamisessa tuonne puutarhaan. — Haudan hän on itse aikoja sitten kaivanut — Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin."

Hän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen perästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies vieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot itäänpäin.

Sanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti hautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi. Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.

"En tiedä itsekään. — Kiitos sinulle," sanoi tyttö, otti taikakalun kaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha Jordanista, temppelistä.

"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi hyvin!"

Tämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. — Hän silmäsi vielä kerran hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.

Hän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja portilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.

"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, — kavion kopsetta — siinä ne ovatkin.
Tiehesi nainen!"

"En oikein luota tähän", sanoi hän. "Maantiellä oli hiljaa kuin haudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa siellä."

"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia", jatkoi hän puhettaan sisäpuolella oleville. "Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa. Italialla on uusi kuningas."

Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.

"Eilen oli heillä Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on erotettu virasta ja kreivi Vitiges —"

Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua kaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta nainen.

"Pakene", huusi hän, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut vihollisten käsiin."

Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan ristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja laskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.

Silloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan, rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se tunkeutui Totilan sydämeen.

"Mirjam", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä kohti.

Samassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti taaksepäin ja nousi pystyyn.

Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he lähtivät pakoon.

"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla, jos mielivät meidät kiinni saada."

Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle tuntematon.

Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön. Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.

Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.

Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka häntä varoitti!

Hän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille käsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn aivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen. Sitten hän oli katsellut häntä kauan.

Kaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei säästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin pitämään järjestystä. —

Mirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä mielellään, mutta ei uskaltanut.

Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.

Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön haudan ääressä.

Hän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.

Mutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi hartaasti kristillisen Isämeidän.

Mutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että hänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa pelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.

KUUDES LUKU.

Napoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä päivänä.

Totila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges oli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien miesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.

Asiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä, surullisista hetkistä.

Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen menetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.

Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin kaksikymmentä tuhatta miestä.

Tämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa palauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia saattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka Teodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja Dalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin kuinkakin nopeasti.

Siitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa suuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät apuun.

Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen käsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.

Hänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin pelkuruudestakin.

Sillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen jälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia, Belisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi siellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt heitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä goottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi toimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen, että oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua itse Roomastakin.

Joka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta. Yksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä — osittain panttivankeina, osittain liittolaisina. — Joka puolelta italialaisia virtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.

Goottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja kertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella antautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva Beneventumkin.

Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset ratsumiehet olivat jo Formiaen luona.

Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella avonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan tuhanteen mieheen.

Jonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia, Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen täytyi luopua tästäkin ajatuksesta.

Prefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän asekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä, miten he suhtautuivat gootteihin.

Roomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He eivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka päivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin kuoliaaksi pistettyinä.

Vitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja mahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja roomalainen papisto.

Hänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi muurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen goottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä Vitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko Keski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea vihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset. Tämä päätös oli uhraus.

Sillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen täytyi peräytyä taistelun asemesta.

Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa häpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli oli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta Italiaa?

Vaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä sanoisi kansa itse?

Mitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.

Sillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten tekijä kuin käskijä ja hallitsija.

Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.

Hän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin teltassaan Regetan leirillä.

"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi päivää.

"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen kantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä. He heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.

"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen, mutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän kuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.

"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien vieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä varoituksena maan kuninkaille."

"Hän sai kamalan lopun", sanoi Teja väristen. "Kun lähdin täältä Roomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.

"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja sulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.

"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne kätkettyä aarretta.

"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä ihmisten ilmoille.

"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä. Hänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti sammunut heti, kun hän meni luoliin.

"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat tuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu päivän valoon."

Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand ja muut goottilaiset päälliköt telttaan.

"On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges, lähde puolustamaan kruunuasi!

"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa hänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.

"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.

"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä palkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.

"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi
Hildebad kiukuissaan.

"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa luoksesi vankeina lintuhäkissä."

"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana on käärmemäinen Rooma — kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen penikulman päässä — ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan sydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan."

"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme liikkeelle —"

Mutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä enää minulle uskoa.

"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa minua. Muuten olette hukassa ja minä samoin."

"Olet oikeassa", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. "Anna anteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa."

"Nyt työhön, sotapäälliköt", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä.
"Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo
Galliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri.
Auringon noustessa lähdemme Roomaan."

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, sen päivän iltana, jolloin gootit
saapuivat Roomaan, tapaamme nuoret "ritarit" Lucius ja Marcus
Liciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen
Julianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa.

"Tässä on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista puoluelaisista, minun vähäisimmistä vastustajistani.

"Suuren uhrauksen olen saanut tehdä tähtesi, päällikkö", sanoi Lucius
Licinius.

"Jos olisin, kuten sydämeni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen käsiini, olisin jo ollut mukana piirittämässä ja valloittamassa Napolia sen sijasta, että nyt saan täällä urkkia pappien vehkeitä ja opettaa plebeijejä marssimaan ja muodostamaan manipeleita."

"Olkaa kärsivälliset", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta silmiään papyruskääröstä, jota hän piti kädessään.

"Vapaus on päämäärä ja vapaus vaatii voimaa", sanoi Cethegus. "Meidän täytyy totuttaa roomalaiset uudelleen käyttelemään kilpeä ja miekkaa, muuten —"

"Antakaa hänen tulla sisään", sanoi Cethegus kätkien kirjoituksen erääseen koteloon.

Silloin riensi sisään nuori mies, yllään goottisoturin ruskea vaippa, päässä goottilainen kypärä ja heittäytyi Cetheguksen syliin.

"Isäni! Saatoin Valerian tänne goottilaisen suojelusjoukon turvissa.
Tulen palavasta Napolista."

"Vai niin", sanoi Cethegus. "Olet taistellut vaaleaverisen ystäväsi puolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mitä, Lucius?"

"En ole taistellut enkä aio taistellakaan tässä turmiota tuottavassa sodassa. Voi niitä, jotka ovat sen sytyttäneet."

"Arvolleni on alentavaa eikä minulla ole kärsivällisyyttäkään selittää roomalaiselle tuollaisen ajatuksen häpeällisyyttä.

"Voi, että Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkö häpeä näitä ikätovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. Tässä on roomalainen, joka ei halua vapautta eikä vihaa barbaareita."

"Sinä et ole vielä nähnyt Belisariuksen hunneja etkä massageetteja, joiden pitäisi tuoda teille vapaus.

"Missä ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan katkaistakseen ikeensä? Voiko se nousta kapinaan?

Cethegus myönsi itsekseen, että Julius oli oikeassa, mutta vierasten läsnä ollessa ei hän tahtonut sitä myöntää.

"Minusta on yhdentekevää, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia mielipiteitäni enkä muiden."

"Ja syvimmät ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat tätä sotaa, ovat saattaneet minut tänne.

"Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois tästä tukahduttavasta ilmasta, tästä petollisuuden ja valheen maailmasta. Minä pyydän sinua, ystäväni, isäni: lähde mukanani Galliaan."

"Etpä pyydäkään vähää", vastasi Cethegus hymyillen. "Minun pitäisi lähteä Italiasta hetkellä, jolloin vapauttajat saapuvat. Tiedätkö sinä, että minä olen heidät kutsunut, että minä olen sytyttänyt tämän sodan, jota sinä kiroat?"

"Olen sitä aavistanut", vastasi Julius alakuloisena. "Mutta kuka vapauttaa meidät vapauttajista? Kuka lopettaa tämän taistelun?"

"Niin, Julius, isällisellä ystävällä, jota sinä olet aina pitänyt niin kylmänä ja tunteettomana, on korkealle tähtäävät unelmansa, mutta ne eivät koske kauniita tyttöjä eivätkä goottilaisia ystäviä.

"Suo minun tyhjälle elämälleni viimeinen ilo. Ole toverinani taisteluissa ja rupea voittoni perijäksi.

"Nuorukainen, eivätkö nämä sanat voi sinua liikuttaa? Ajattele", jatkoi hän lämpimämmin, "ajattele, että gootit ja nämä bysanttilaiset — vihaan heitä kuten sinäkin — väsyttävät ja silpovat toinen toisensa ja että heidän valtansa pirstaleille kohoaa Italia, Rooma entisessä loistossaan.

"Kapitolin kukkulalla istuu taas Länsi- ja Itä-Rooman hallitsija. Uusi roomalainen maailmanvalta, komeampi kuin mitä kaimasi Caesar osasi uneksiakaan, levittää järjestystä, siunausta ja pelkoa ympäri koko maan piirin —"

"Niin — ja hänen jälkeensä Julius Montanus! Herää, Julius! Sinä et ole mies, jollei tämä päämäärä sinua houkuttele."

"Minua pyörryttää. Tuo päämäärä on korkealla kuin tähdet. Mutta sinun tiesi — ne eivät ole suorat!

"Kutsu roomalainen nuoriso aseisiin, sano molemmille barbaarijoukoille: 'Lähtekää tiehenne pyhästä Latiumista', aloita julkinen sota barbaareja ja tyranneja vastaan, niin rinnallasi seison ja kaadun."

"Hullu! Kai sinä tunnustat, että hyvin tavallista on valmistaa kuvia hyvästä aineesta, mutta että on jumalallista luoda uusi maailma tyhjästä vain oman luovan työnsä avulla."

"Jospa voisin palauttaa sinut tältä tieltä, joka varmasti vie yöhön ja turmioon.

"Tähän kunnioitukseen ei tahdo oikein soveltua se, mitä kreikkalaiset, gootit ja roomalaiset sinusta kuiskailevat."

"Minun ei pitäisi sitä ajatellakaan, mutta kaiken yhteydessä mitä on tapahtunut — Atalarikin, Camillan ja Amalasuntan tuho, bysanttilaisten maihinnousu — mainitaan sinun nimeäsi paholaisena, joka on kaiken tämän saanut aikaan. Sano minulle suoraan ja rehellisesti, että olet syytön näihin synkkiin —"

"Joka tavoittaa suurta, hänen täytyy tehdä suuria tekoja, sanokoot pikkumaiset ihmiset niitä hyviksi tai pahoiksi."

"Julius, älä mene! Sinä halveksit osaa, jota tuskin kellekään kuolevaiselle on tarjottu.

"Rupea pojakseni, jonka edestä voin taistella, jolle jätän perinnöksi elämän työni."

"Johon liittyy kirouksia, valhetta ja verta. Vaikka saisin sen heti — niin en sittenkään sitä ottaisi.

"Mutta minä rukoilen sinulta yhtä: kun se päivä tulee, ja se tulee varmasti, jolloin sinä alat inhota verenvuodatusta ja rikoksellista himoasi, vieläpä päämäärääsikin, joka vaatii sellaisia tekoja — — niin kutsu silloin minua. Minä riennän luoksesi olinpa missä tahansa, ja taistelen, kunnes olet vapautunut noista hornan voimista, vaikka menettäisin henkeni taistelussa."

"Hän rakastaa vielä minua. — Hyvä on, minä kutsun hänet, kun työ on päättynyt. Sitten saadaan nähdä, voiko hän silloinkin vastustaa, voiko hän hylätä maailmanvallan."

Välinpitämättömästi hän viittasi kädellään jäähyväiset liikutetulle
Juliukselle.

Mutta kun ovi hänen jälkeensä oli sulkeutunut, otti jäinen prefekti eräästä kotelosta kuparista pakotetun korkokuvan, jota hän katseli kauan. —

KAHDEKSAS LUKU.

Orja toi siron korinttilaisen pronssilampun, jonka muodosti aurinkoa nokassaan kantava kotka. Lamppu oli täynnä hyvänhajuista persialaista öljyä.

"Herra, ulkona on goottisoturi, joka tahtoo puhutella sinua kahden kesken. Hän näyttää hyvin vaatimattomalta. Onko hänen riisuttava aseensa?"

"Ei tarvitse", vastasi Cethegus, "me emme pelkää barbaareita. Tuo hänet sisään."

Orja meni. Cethegus pani oikean kätensä tunikan rintapoimuun, jossa hänellä oli tikari.

Sisään tuli komea gootti vaipan hilkka pään päällä. Hän heitti sen syrjään.

"Hiljaa", sanoi Vitiges. "Kenenkään ei tarvitse tietää, mistä keskustelemme.

"Mutta roomalaisten uskollisuus ei ole luja. Beneventum on jo joutunut
Belisariuksen käsiin.

"En tullut myöskään pahoittelemaan sitä, ettemme voi ollenkaan luottaa teihin, joita Teoderik ja hänen tyttärensä niin suuresti suosivat. Olen tullut neuvottelemaan ja päättämään kanssasi avomielisesti ja rehellisesti muutamista asioista molempien kansojen eduksi."

"Minua on neuvottu viemään ylhäisimmät aatelismiehet mukanani panttivankeina."

"Sadat, jotka sanovat itseään roomalaisiksi, haluavat bysanttilaisia herroikseen — sinä et sitä tahdo."

"Mutta sinä et rakasta kreikkalaisiakaan etkä siedä heitä täällä kauemmin kuin välttämätöntä on.

"Sen vuoksi jätän sinut tänne. Puolusta kaupunkia tyranneja vastaan.
Minä tiedän, että sinä rakastat tätä kaupunkia."

"Goottien kuningas", sanoi hän, "sinä puhut selvästi ja jalosti kuin kuningas. Minä kiitän sinua.

"On, kuten sanoit. Minä koetan voimieni mukaan säilyttää Roomani roomalaisena."

"Hyvä on", sanoi Vitiges. "Tiedätkö, että minua on varoitettu viekkaudestasi. Minä tiedän useita viekkaista suunnitelmistasi. Aavistan vielä useampia ja tiedän, ettei minulla ole aseita petollisuutta vastaan. Mutta sinä et ole valehtelija.

"Ansaitakseni sen varoitan sinua. Tiedätkö, ketkä ovat Belisariuksen hartaimmat ystävät?"

"Aivan oikein. Ja tiedätkö, että Silverius nousee paavinistuimelle heti, kun vanha paavi Agapetus on kuollut?"

"Olkoon sitten", vastasi Cethegus ottaen esille papyruskäärön, "mutta olen sattumalta saanut luettelon hänen hartaimmista ystävistään. He ovat mahtavia miehiä."

Hän aikoi tunkea Vitigekselle väkisin tämän luettelon toivoen, että gootit veisivät hänen vaarallisimmat vihollisensa mukanaan panttivangeiksi.

"Mitä hyötyä siitä on, että heidät mestautan. Sinä, sinun sanasi saa taata Rooman minulle."

Vitiges laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Minä tiedän, ketä varten sinä olet rakennuttanut tämän kaupungin tornit ja varustukset. Et meitä etkä kreikkalaisiakaan varten, vaan itseäsi varten. Ole levollinen! Minä tiedän, mitä aiot. Ainakin aavistan. Mutta ei sanaakaan siitä.

"Kun olemme voittaneet bysanttilaiset ja karkoittaneet heidät Italiastamme — silloin, Cethegus, odotan sinua Rooman muurien ulkopuolella. En tule vaatimaan kansojamme taisteluun, vaan sinua kaksintaisteluun. Sinä ja minä, mies miestä vastaan, me ratkaisemme sitten Rooman kohtalon."

Ja kuninkaan katseessa ja äänessä ilmeni sellainen suuruus, arvokkuus ja ylevyys, että prefekti joutui aivan hämilleen.

Mutta hänestä tuntui, ettei hän voisi enää kunnioittaa itseään, jollei hän kykenisi tajuamaan, kunnioittamaan eikä vastaamaan tätä jaloutta.

"Cethegus, sinä olet ainoa roomalainen, jota kunnioitan voidakseni puhua näin.

"Te, germaanit, olette omituista väkeä", sanoi Cethegus tahtomattaan.
"Millaisia kuvitelmia!"

"Tiedätkö, että Teja on piirittänyt talosi. Jos sinä olet liian halpamielinen tai arka käsittääksesi minua, — niin viemme sinut kahleissa pois Roomastasi.

Tuollainen ritarillisuus oli hänelle vierasta, ja häntä suututti, ettei hän voinut sitä ivatakaan.

Häntä suututti, että häntä aiottiin pakottaa väkivalloin, että hänen vapaata valitsemistaan epäiltiin. Häntä vimmastutti sekä Tejan halveksuminen että kuninkaan raaka avomielisyys.

Kaikki nuo vaikutelmat taistelivat hänen sielussaan. Hän olisi mielellään iskenyt tikarin germaanin leveään rintaan.

Hänen sotilaallinen kunniantuntonsa oli ollut vähällä saada hänet antamaan sanansa.

Barbaarit eivät olleet luottaneet häneen, he olivat halveksineet häntä.
Nyt hän heidät varmasti pettäisi.

"Miten on", kysyi Teja tullen muiden goottien kanssa esille, "ryntäänkö taloon?"

Seuraavana päivänä Vitiges vielä kerran kutsui kaupungin kansan, senaatin ja papiston kokoon Tituksen termeihin.

Tämä komea rakennus oli täynnä sotapäälliköitä. Sen marmoriportaiden ylimmältä astuimelta kuningas piti yksinkertaisen puheen roomalaisille.

Hän muistutti goottilaisen hallituksen lempeyttä, Teoderikin ja Amalasuntan hyviä töitä ja vaati heitä vastustamaan miehuullisesti Belisariusta, kunnes gootit ehtisivät avuksi. Roomalaisten aseiden käyttämiseen tottuneet legioonat ja kaupungin vahvat muurit tekivät pitkällisenkin vastarinnan mahdolliseksi.

Viimeksi hän vaati uskollisuusvalan ja antoi heidän vielä juhlallisesti vannoa, että he puolustaisivat henkeen ja vereen asti kaupunkia Belisariusta vastaan.

Roomalaiset epäilivät, sillä heidän ajatuksensa olivat jo nyt
Belisariuksen leirissä eivätkä he tahtoneet tehdä väärää valaa.

Silloin kaikui kumea, juhlallinen laulu Via sacralta päin ja Flaviuksen amfiteatterin ohi kulki suuri saattue pappeja, jotka veisasivat virsiä ja suitsuttivat pyhää savua.

Edellisenä yönä paavi Agapetus oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli heti valittu päädiakoni Silverius.

Hitaasti ja juhlallisesti pappien saatto aaltoili eteenpäin. Etumaisina kannettiin Rooman piispan arvomerkkejä. Pojat lauloivat hopeankirkkailla äänillään kauniita, vaikka valittavia lauluja.

Vihdoin paavin avonainen, leveä, runsaasti kullattu, laivaa muistuttava kantotuoli saapui.

Kantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa. Kantotuolin ympärillä tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka tahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta siunauksia nyökäten päätään oikealle ja vasemmalle.

Iso pappisaattue ja joukko keihäillä varustettuja palkkasotureita päättivät kulkueen.

Ääneti, uhmailevina katselivat areiolaiset goottisoturit, jotka vartioivat kaikkia torille vieviä katuja, heille vihamielisen kirkon ylpeää, loisteliasta esiintymistä. Roomalaiset sitä vastoin tervehtivät piispansa saapumista sitäkin iloisemmin, kun hänen sanansa vapauttaisi heidät omantunnon vaivoista, joita kohta tehtävä vala aiheutti.

Silverius aikoi juuri alkaa puheensa kokoutuneelle kansalle, kun jättiläiskokoinen gootti pisti kätensä kantotuolin eturistikon läpi ja nykäisi paavin kullalla kirjaillusta vaipasta.

Vihoissaan tästä epäkunnioittavasta häiriöstä Silverius katsahti taakseen, mutta gootti nykäisi huolettomana toistamiseen ja sanoi:

Silverius olisi mieluummin suonut, että kuningas olisi saapunut hänen luokseen. Hildebad näytti aavistavan sen hänen kasvoistaan.

Samalla hän laski kätensä erään kantotuolia kantavan papin olkapäälle. Kantajat laskeutuivat polvilleen ja huoaten Silverius nousi maahan lähtien Hildebadin mukana portaita ylös.

Kun Silverius oli saapunut Vitigeksen luo, tarttui tämä hänen käteensä, kulki hänen kanssaan portaiden reunalle ja sanoi:

"Minä vahvistan vaalin. Hän nouskoon paavin istuimelle heti, kun on vannonut minulle kuuliaisuutta ja vannottanut teillä minulle uskollisuudenvalan. Vanno, pappi!"

"Vanno", huusi Vitiges, "että sinä poissa ollessamme teet kaiken voitavasi säilyttääksesi Rooman kaupungin uskollisena gooteille, joille se on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Vanno valvovasi meidän etujamme kaikin tavoin ja vastustavasi vihollisiamme. Vanno uskollisuutta gooteille."

"Ja minä, jolla on valta sitoa teidän sielunne, roomalaiset, vaadin teitä, jotka olette goottilaisten aseiden ympäröimät, vannomaan samassa mielessä kuin minäkin olen vannonut."

Papit ja muutamat aatelisista näyttivät käsittävän hänet ja kohottivat epäröimättä kätensä vannoakseen.

Silloin ei kansanjoukkokaan enää kauempaa miettinyt ja torilta kajahti äänekäs huuto: "Me vannomme uskollisuutta gooteille."

"Hyvä on, Rooman piispa", sanoi kuningas. "Me luotamme valaanne. Voikaa hyvin, roomalaiset. Pian näemme taas toisemme."

"En. En ollenkaan. Vaan nähdäkseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyllä kai pappi keinot keksii."

Liehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta jättäen sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius läheni sitä pikamarssissa pitkin Via latinaa.

YHDEKSÄS LUKU.

Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia vartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja asestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat nimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen pääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.

Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin kaupungin muurien sisäpuolella.

Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli jo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä ympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton valta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt nyt sitä käyttääkin.

Täysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli tyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin. Nuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli aseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli täynnä kirjeitä ja pergamentteja.

"Tee vihdoinkin päätös, poikani", sanoi Guntaris. "Tämä on viimeinen sanani.

"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä tai minä — kuuletko — minä itse menen sitä noutamaan.

"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen luistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi vuoksi.

"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme keskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat vuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.

"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi riidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi talonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.

"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja Ravennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle eikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet viholliselle. Meidän täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.

"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme korppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on pikemmin vankimme kuin kuningattaremme."

"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi häntä pakottaa."

"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen valleille vartioita lisäämään.

Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan hakemaan Matasuntaa käsiinsä.

Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.

Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.

Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.

Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.

Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.

Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.

"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni?
Kenen luona ovat ajatuksesi?"

"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin", huudahti tyttönen hypähtäen ylös. "Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.

"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi — miehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso, kuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot."

"Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta terveisiä."

"Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei uskaltanut jatkaa torumistaan.

"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko sinä kuningatar vai vanki.

"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet askeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.

"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä katselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon tähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä" — ja hän pudisteli mustia kiharoitaan — "enkä koskaan tule ymmärtämäänkään."

"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää", sanoi Matasunta kohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan, mitä minulla on antaa."

"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut poikaa, valtaistuimen perillistä. — Hän kohteli minua, tyttöä, vastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.

"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan kylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja huolenpitonsa.

"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä isässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa kylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä vuodattaen rintaansa vasten.

"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat palatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa muulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.

"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja opettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan. Samanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.

"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.

"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta, kun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.

"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini läsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi minua, jos niitä näytin.

"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina katselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua, ja se tuotti minulle tuskia.

"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta äidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina menehtyneenä.

"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen kanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.

"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä huolimatta.

"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua — vaikka en enää ollut lapsi — ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua ankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi rangaistukseksi.

"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin olisin mennyt isäni haudalle.

"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran haudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.

"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle portille.

"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin juoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.

"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi minua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.

"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät silmistäni ja nyyhkien minä huusin:

"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin ystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.

"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta hyvyyttä ilmaisevalla äänellä:

"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä itseäni.

"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule kanssani takaisin. Sinusta — odotahan vain — sinusta tulee rakkauden kuningatar.'

"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon lempeyden vuoksi.

"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja palatsiin.

"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin häntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa vasten.

"Kenenkään huomaamatta — kuten luulin — onnistuimme pääsemään palatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään. Sitten hän pudisti kättäni.

"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita alas.

"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua minnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.

"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille ja pelkäsi äitinsä vihaa.'

"Hän sanoi", kuiskasi hän, "hän sanoi: — 'hänestä tulee maailman kaunein nainen.'"

"Silloin hän sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siitä punastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?"

"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden kyyneliä.

"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä minulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.

"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen.
Tahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.

"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa pimeyteeni, siunausta elämääni.

"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin rakastaa.

"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni, muutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt hellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain lempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat suopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi ympäristölleni.

"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään ja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.

"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko puhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?"

"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin kuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi hänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten saattavani julkisuuteen pakoni ja — salaisuuteni. Hän ei ollut hovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin huvilassa."

"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen entisyydestään."

"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen tulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin."

"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli tuottanut Aasiasta ja Niilin luota.

"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että hän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa. Kaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita ja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta salaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.

"Kaikki me hovilaiset — paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet — tiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.

"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat — sen tiesin aivan varmasti — äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja ennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.

"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain vanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle kultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.

"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla äänellä:

"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman loiston ja suurimman onnen.'

"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei miehesi.'

"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja synkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä puolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.

"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat surut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni."

"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan ennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien, frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja ruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin Germanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!"

"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän tulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.

"Se on varmaa kuin tähdet", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta kohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.

"Teen jo tänään siitä leikistä lopun", sanoi Matasunta nousten ylös. Hänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä ilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.

"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi hän. "Lunta päälaella, ruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka usein virtaa lumelle ja ruusuille."

Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja kumarsi punastuen kauniille neitoselle.

"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän väkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.

"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään syvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa kuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni sopimattomassa vankeudessa.

"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei johda mihinkään tulokseen.

"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että amalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?

Uhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua sanaakaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tietää, eihän sitä kuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges."

"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet."

"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani, mutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se tuntui minusta epäilyttävältä.

Matasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa punaa.

"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme Ravennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa hänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.

"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet joukkojeni suojaamana Ravennaan."

"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin kuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.

KYMMENES LUKU.

Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi
Silverius — tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä — kutsui
kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet
Caracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.

Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin lähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan oikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa vastaan.

Erään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat edellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin vetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä huomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.

Sitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä. Ääneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään äänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:

"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat. Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle apostolisella päästämisvallalla.

"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät puolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi."

"Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "epäilemättä miellyttäisi keisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et siis lähde mukanamme Belisariuksen luo!"

"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa vastustanut Belisariuksen käsiin antautumista."

"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin, mutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea."

"Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä hetkellä, lähdemme matkalle."

Cethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo odotti häntä.

"Me lähdemme heti matkalle", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen hevosen selässä. "Noudan vain miekkani."

"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme, kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi sisähuoneisiin.

Pian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa kainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä säihkyivät.

"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja totelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.

"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne — vaan koko Roomasta.

"Pyhä isä", sanoi hän sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa viimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen."

"Via latinaa pitkin", huusi hän nopeasti orjalle, "ja anna hevosten juosta minkä ne suinkin jaksavat."

Prefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä.
Hän käytti aikansa hyvin.

Hänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi
Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.

Tulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi
Belisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä
Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.

Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti itsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen telttaan.

Prokopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet toisiinsa.

Mutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin ystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin hänen tulevaisuussuunnitelmansa.

Hänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja sen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.

Hänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta säihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.

Kun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja väsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään leiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja kuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.

Siellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat vähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia sotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat, itserakkaita. — He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä tukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.

Näiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui iberialaisten — persialaisten vihollisten — kuningassuvusta. Kun persialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän isänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin palvelukseen.

Vielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen, ratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja Ursicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja Belisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt Aiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen, Amazaspeen ja Artabaneen, — Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden armenialaisten kanssa Napoliin — persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.

Kaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia terävästi ja sukkelasti moittien.

He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:

"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on koristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?"

"Siellä asuu", sanoi Prokopius, "hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka järkeä Jumala valaiskoon."

"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan, mikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.

"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä ärsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.

"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä sodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee Italian hallitsija."

"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle puolelle Belisariuksen telttaa.

"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen."

"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka siellä asuu?"

"Siellä", huokasi Prokopius, "asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina,
Belisariuksen puoliso."

"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?"

"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä."

YHDESTOISTA LUKU.

Kun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut matalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.

"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain ne saaliikseni Daran taistelusta."

"Sinä olet käytännöllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet muuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa."

"Niin minäkin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää hirvenpaistia — hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.

"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja Ateenassa — ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt viisaustieteeseen.

"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä Jumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma isoisänsä.

"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon minulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.

"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan ja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.

"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides pelasti minut.

"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt ihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän hyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja kuviot — kristillisestä logiikasta puhumattakaan.

"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni oivallisen ajatuksen.

"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.

"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten rukoushuone.

"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat lujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys korkeimmasta olennosta.

"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento — kuten näyttää — ei kaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet — minä ainakaan en hänen sijassaan siitä välittäisi — ja hän on luonut ihmiset elämään sekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan maan päällä.

"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin oikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.

"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan äänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea mies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.

"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä ratkaistakseen.

"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari minua olalle ja sanoi:

"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä."

"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.

"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden historiallisen luonteen mukaan.

"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä teemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa. Meidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan, ennenkuin kävimme goottien kimppuun."

"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka lyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme maihinkaan."

"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät
Belisariusta parempana?"

"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden historiankirjoittajaksi.

"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni saada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua suututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt, jotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi. Sankarien aika on ollut ja mennyt.

"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien eläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.

"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä silmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa väkevimmänkin oriin.

"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti ilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.

"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten keskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.

"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten häntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi kappaleiksi hakattuna.

"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole heikkoutta.

"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon hän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.

"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka meidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.

"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta Justinianuksen unen' — se on hänen pyhin valansa — ettei hän puhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.

"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein hyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta leiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren juurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.

"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka kerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.

"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua valaa uskaltanut peruuttaa.

"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän soittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi meikäläisille peräytymismerkkinä.

"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme torvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme pakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.

"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden vaikuttavan tällä tavalla.

"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus antautui vihdoin.

"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta he ovat liian tyhmiä."

"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä keltatukkaisten veljiensä kanssa, — silloin olisivat he olleet vastustamattomat — ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.

"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja — sillä simpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan — ja hän turmelee parhaat voimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin kyllin työtä.

"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka monta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet."

"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius", sanoi hän ääneen.

"Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen vaimonsa."

"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja
Belisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.

"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.

"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä ympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.

"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella esimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.

"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa kanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä."

"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei voinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja, kukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.

"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään tyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä."

"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä sitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.

"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole imartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä ikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista, joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, — törkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene — Antonina voittaa kaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on Belisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja sodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen rinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista Bysantin hovissa.

"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on
Belisariuksenkin oikea paikka."

"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois
Italiasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä
Belisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut
tasavaltalainen."

"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden välillä.

"Mutta sinun tasavaltaisuutesi — on minusta — hyvin — hyvin epähistoriallista.

"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.

"Siitä en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myös hymyillen, "sillä meidän hallituksemme siunaus — tukahduttaa."

"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin suojeluksen alainen."

"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin kuin sinä.

"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu, pääsyn Belisariuksen puheille — voit olla varma siitä, että tulos on suurenmoinen."

Sitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen päämääränsä.

"Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te teette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.

"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian menestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta."

Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn
Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Huhu pyhän isän tulosta lensi hänen runsaasti kullatun kantotuolinsa edellä ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai kunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta lähtemään liikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta.

Päälliköt saivat tuskin pidätetyksi ne miehet, jotka olivat palvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien päästä uskovaisia oli saapunut paavia vastaan ja saattoivat nyt yhdessä lähiseudun asukasten kanssa hänen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka.

Aikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin kantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sitä kantamaan — turhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sitä — ja lakkaamatta huutaen "Eläköön Rooman piispa, siunattu olkoon pyhän Pietarin muisto" vyöryi tuhatlukuinen väkijoukko eteenpäin. Väsymättömästi Silverius luki siunauksiaan.

"Prokopius, päästä bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani ympäriltä heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyviä kristittyjä.

Sitten hän meni telttaansa, jossa hän sotapäällikköjensä ympäröimänä otti vastaan roomalaisen lähetystön.

Prokopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka tärkeätä nyt olisi lähteä tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, että vain prinssi voisi sen kunnollisesti suorittaa.

Suuri väkijoukko seurasi perässä. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja Albinus olivat päässeet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit keihäillään tien eivätkä sallineet pappien eikä sotamiesten seurata näitä.

Hymyillen Silverius kääntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti tälle kauniin puheen, jonka tekstinä oli "sallikaa lasten tulla tyköni, älkääkä heitä kieltäkö."

Mutta germaani pudisti vain takkuista päätään ja käänsi paaville selkänsä. Hän ei ymmärtänyt latinankielestä muuta kuin komennussanat.

Silverius hymyili, siunasi vielä kerran uskollisia seuralaisiaan ja meni sitten levollisesti telttaan.

Belisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja. Hänen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla peitetyllä istuimellaan.

Antoninan sairas sielu oli toivonut pyhän Pietarin jälkeläisestä lääkäriä ja auttajaa itselleen.

Tämä astui kumartamatta suoraan hänen luokseen ja pani — vaivalloisesti kurottautuen varpailleen — molemmat kätensä hänen olkapäilleen ikäänkuin siunatakseen häntä.

Silverius aikoi painaa hänet hiljaa polvilleen, mutta sotapäällikkö seisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin täytyi lukea siunauksensa Belisariuksen seisoessa.

"Minä tulen", keskeytti Silverius, "pyhän Pietarin nimessä ja Rooman piispana jättääkseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen käsiin.

"Nuo hyvät miehet", jatkoi hän viitaten Scaevolaan ja Albinukseen, "ovat liittyneet minuun kuten jäsenet päähän."

Tyytymättömänä Scaevola aikoi sekautua puheeseen. Hän oli käsittänyt liittonsa kirkon kanssa hiukan toisin — mutta vaikeni Belisariuksen viittauksesta.

"Tule ikuisen kaupungin muurien sisälle kirkon ja uskovaisten suojaksi kerettiläisiä vastaan.

"Kohota siellä Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, äläkä koskaan unohda, että pyhä kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi.

"Minä olen se, jonka Jumala on valinnut välikappaleekseen tuudittamaan gootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viemään heidät soaistuin silmin pois kaupungista. Minä olen voittanut epäröivän kaupungin ja sen asukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyhä Pietari jättää minun käteni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, että suojelisit sitä. Älä koskaan unohda näitä sanoja."

"En unohda niitä koskaan", vakuutti Belisarius ja antoi merkin
Prokopiukselle, joka otti avaimen paavin kädestä.

"Heidän verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eikä kirkon sovi ruveta syyttäjäksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki parhain päin käännettävä."

"Pyhä isä, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille ne kavaltajat, joita hänen roomalaisien alamaistensa joukossa on. Vaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset."

"Minä syytän Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefektiä majesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan.

"Lopuksi hän on muutamia päiviä sitten yksin äänestänyt sen ehdotuksen puolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle."

"Ja hänen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syyttäjälle", sanoi Albinus.

"Hän lupasi tulla sinun luoksesi, mutta minä luulen, että hänen paha omatuntonsa estää häntä tänne tulemasta", sanoi Silverius.

Näin sanoen hän työnsi syrjään teltan takaosan edessä olleen verhon ja hämmästyneiden syyttäjien näkyviin tuli prefekti Cethegus.

Syyttäjät vavahtivat pelosta. Ääneti, musertavasta heitä silmäillen Cethegus astui muutamia askeleita eteenpäin ja seisahtui Belisariuksen rinnalle.

"Cethegus on käynyt luonani aikaisemmin kuin sinä", jatkoi päällikkö vähän ajan perästä, "ja hän on ehtinyt ennen — syyttääkin.

"Minä syytän Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta keisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan.

"Silverius aikoo riistää keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden Rooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja — niin naurettavalta kuin se tuntuukin — perustaa pappisvaltakunnan Caesarien isänmaahan.

"Hän on jo ottanut ensimmäisen askeleen tämän — sanoisinko hullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi.

"Tässä on sopimus, — tässä on hänen omakätinen allekirjoituksensa — jonka hän on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa.

"Kuningas myy siinä tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyhälle Pietarille ja hänen jälkeläisilleen siinä tapauksessa, että Silverius tulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sekä kaiken maan kolmenkymmenen penikulman piirissä siitä.

"Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja lainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien määrääminen, vieläpä sodan julistaminen.

"Siis samalla hetkellä, kun hurskas päädiakoni Teodahadin selän takana kutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, hän teki keisarin selän takana sopimuksen, joka riistäisi tältä kaikki ponnistusten hedelmät ja turvaisi joka tapauksessa paavin aseman.

"Jätän keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten tällaista viisautta on arvosteltava.

"Herran valittujen joukossa pidetään käärmeiden siveysoppia suurena viisautena — me maallikot pidämme sellaista tekoa —"

"Mitä häpeällisimpänä petoksena", huusi Belisarius jyrisevällä äänellä ja otti asiapaperit prefektin kädestä.

"Tässä on sinun omakätinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko vielä kieltää?"

Tämä syytös, tämä todistus vaikutti järkyttävästi kaikkiin läsnäoleviin.

Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja vastenmielisyyttä ja kaikki odottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten hämmästynyt näistä vaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo lyhytnäköinen tasavaltalainen.

Hän toivoi, että Silverius todistaisi vääräksi tämän häpäisevän syytöksen.

Paavin asema oli todella vaarallinen. Syytös näytti eittämättömältä ja Belisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pelästyttäneet monen urhoollisen sotilaankin.

Mutta Silverius näytti tällä hetkellä, että hän oli prefektin ja
Bysantin sankarin täysin arvokas vastustaja.

Hän ei kadottanut mielenmalttiaan silmänräpäykseksikään. Vain silloin, kun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, hän loi silmänsä hetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun.

Mutta Belisariuksen jyrisevän huudon ja säihkyvän katseen hän kesti levollisesti kasvonvärettäkään muuttamatta.

Hän tunsi, että hänen oli tällä hetkellä taisteltava elämänsä aatteen puolesta. Tämä antoi hänelle voimaa ja rohkeutta.

"Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. Tällä hetkellä vallitsee mieltäsi Urchitophel, vihan henki."

"Tuon jumalattoman miehen syytös", sanoi Silverius, "saattaa vain erään pyhän kirkon oikeuden päivän valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi näinä rauhattomina aikoina tahtonut.

"En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa keskusteluihin maallisesta vallanhimosta enkä saadakseni uusia oikeuksia.

"Erästä ikivanhaa oikeutta", toisti Silverius, "jota kirkko ei ole tähän saakka tahtonut saada voimaan.

"Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotapäälliköt ja miekkamiehet! Se, minkä kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi vuosisataa. Gootti on vain vahvistanut tämän omistusoikeuden.

"Samasta paikasta, mistä prefektin temppelin häväissyt käsi on tämän sopimuskirjan varastanut, olisi hän voinut saada käsiinsä senkin asiakirjan, johon oikeutemme alkuperäisesti nojautuu.

"Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimmäisenä keisari Justinianuksen edeltäjistä kääntyi ainoaan autuaaksi tekevään oppiin, on autuaan äitinsä Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa pyhimysten ja erittäinkin pyhän Pietarin silminnähtävällä avulla tunnustaakseen kiitollisuudella tämän avustuksen ja todistaakseen koko maailmalle, että kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin edessä, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyhän Pietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan läheisine kaupunkeineen ja maakuntineen sekä sen oikeus- ja poliisivallan, tullien ja verojen määräämisen ja kaikki maallisen hallituksen valtaoikeudet, että kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen helpommin täyttää maailmallisia tarkoituksiaan.

"Tämä lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen laaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka sitä vastustaa.

"Ja minä kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimessä keisari Justinianukselta aikooko hän tunnustaa tämän edeltäjänsä, Herrassa kuolleen keisari Konstantinuksen toimenpiteen vai aikooko hän maallisesta vallanhimosta kumota sen ja siten vetää päänsä päälle Gehennan kirouksen ja ikuisen kadotuksen?"

Nämä Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla ja maailmallisen puhetaidon sääntöjen mukaan tekivät valtavan vaikutuksen.

Belisarius, Prokopius ja sotapäälliköt, jotka äsken aikoivat ryhtyä ankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin. syytettynä tuon äkkiä esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla.

Keisari näytti auttamattomasti menettäneen Italian sydämen, joka joutuisi kirkon hallinnon alaiseksi.

Äsken vielä niin röyhkeät bysanttilaiset olivat aivan ääneti. Voiton hymy huulilla paavi seisoi heidän keskellään.

Lopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirtää toisen hartioille paavin kukistamisen tai tappion häpeän:

"Luullakseni saattaisin hänet pahaan ahdinkoon, jos kieltäisin sen olemassa olon ja vaatisin häntä heti esittämään meille alkuperäisen asiakirjan.

"Mutta en tahdo käyttäytyä saivartelevan asianajajan tavoin miestä kohtaan, joka nimittää itseään kristikunnan pääksi.

"Olen säästänyt pyhältä isältä vaivan hankkia asiakirjan tänne — mikä muuten olisi hänelle ollut vaikea tehtävä — ja olen sen tuonut itse temppelin häväisseessä kädessäni."

Hän otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli hymyillen vuoroin sitä, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien näiden kasvoista kuvastuvasta jännityksestä.

"Olen päiväkausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi ja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myöten terävimmillä lainoppineilla kuin itse, ikävä kyllä, olen. Muun muassa on nuori ystäväni Salvius Julianus sen tutkinut.

"Kunnioitettavan ja oppineen ystäväni Scaevolankaan tarkkanäköisyys ei voisi keksiä siinä mitään virhettä eikä vaillinaisuutta.

"Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle välttämättömät väliehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt. Olisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen, sillä hän on ollut ensi luokan lainoppinut."

"Siis", sanoi Belisarius kuohuksissaan, "asiakirja on muodollisesti aivan oikea — ja niin muodoin oikeudellisesti pätevä."

Belisarius ja Antonina hypähtivät pystyyn, muut läsnäolijat astuivat askeleen prefektiin päin.

"Olisin kai muuten varonut sellaista väittämästä. Pergamentissa, jolle lahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut, madonsyömät ja kaikenlaiset pilkut — kaikki mitä niin iäkkäältä pergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada kirjaimista selvääkin.

"Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yhtä taitavasti kuin useat naiset pysyttäytyvät nuoren näköisinä on tämä pyhyys laadittu vanhaksi.

"Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta, vieläkin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta Bysantissa."

"Mutta kaikki eivät tietäne — ja ikävä kyllä näyttää pyhä piispakin jättäneen sen huomioonottamatta — että näissä pergamenteissa merkitään valmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla kirjaimilla sen vuoden konsulien nimet.

"Tämä asiakirja pitäisi olla laadittu, kuten sisällyksestä käy selville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana vuonna, jona hän antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten tässä hurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen jälkeen kun Konstantinopoli koroitettiin pääkaupungiksi. Siinä mainitaankin oikeat sen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos.

"Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitettävissä, — mutta tässä kai Jumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyväksi — että tuona vuonna, siis vuonna kolmesataa kolmekymmentä viisi jälkeen Kristuksen syntymän jo voitiin varmasti tietää, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja kuningas Teoderikin kuoleman jälkeisenä vuonna. Sillä katsokaa, täällä reunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sitä huomannut, — sitä onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidetä tulta vasten — jokseenkin noin, näetkö Belisarius — vaan maalannut päälle kolme ristiä. Olen pessyt pois nämä ristit — kuinka se taas olikaan — 'temppelin häväisseellä', mutta taitavalla kädelläni. Siinä on, kuten näet: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa ensimmäisenä vuonna'."

"Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari vuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten nyletty Bysantissa aasin selästä.

"Myönnä päällikkö, että tähän päättyy käsitettävän piiri ja yliluonnollisen alkaa, että tässä ovat pyhimykset saaneet aikaan ihmeen. Kunnioita taivaan tekoja."

"Tällä hetkellä olemme eläneet hyvän kappaleen maailmanhistoriaa sekä pyhää että epäpyhää", tuumi Prokopius itsekseen.

Suurella vaivalla Silverius oli saanut itsensä levolliseksi. Hän näki elämäntyönsä vaipuvan maahan silmiensä edessä.

"Sinä kai ymmärrät, pappi", sanoi Belisarius nousten seisomaan, "että tämän asian johdosta toimeenpannaan mitä ankarin —"

"Mutta minä en voi tuomita tässä asiassa. Vain keisarin viisaus voi tämän ratkaista.

"Minua ei voi maan päällä tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon edustajain kokous.

"Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, päättää yhdessä Tribonianuksen kanssa.

"Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin väärät syyttäjät ovat kovin epäluulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin uskollisimmaksi ystäväksi.

"Minä vastaan", sanoi jättiläiskokoinen heruli laskien kätensä piispan olkapäälle.

Silverius näki, että vastustus olisi vain aiheuttanut hänen arvoaan alentavaa väkivaltaa.

Hän taipui ja lähti germaanin mukana, joka piti koko ajan kättään hänen olallaan, teltan peräovelle, jonka vahtisotilas avasi.

Hän painoi päänsä alas eikä katsonutkaan tähän, mutta kuuli tämän kuiskaavan:

"Silverius, tämä hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. — Nyt olemme kuitit."

KOLMASTOISTA LUKU.

Heti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena istuimeltaan, riensi prefektin luo sekä syleili ja suuteli tätä.

"Minä kerron keisarille, että olet tänään pelastanut Rooman hänelle.
Hän on palkitseva sinua runsaasti."

Belisarius-sankaria oli näiden hetkien henkinen taistelu, jonka kuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, jännitys ja voitonriemu, väsyttänyt ja rasittanut enemmän kuin puolen päivää kestänyt taistelu kypärä päässä ja kilpi kädessä.

Hän toivoi virkistystä ja lepoa ja antoi sotapäälliköilleen luvan lähteä. Näistä ei yksikään poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut prefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa.

Tämä huomasi, että kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat hänen etevämmyytensä. Hänestä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut muutamassa hetkessä viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpeät bysanttilaiset nöyryytetyiksi.

Hän päätti heti täydentää voittoansa, käyttää parhaansa mukaan hyväkseen henkistä ylivaltaansa, joka hänellä tällä hetkellä kieltämättä oli Bysantin sankariin nähden, ja nyt vaikutelman tuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun.

Kun hän näitä miettien tarkasti päällikköjen jonoa näiden poistuessa teltasta, ei hän huomannut, että kaksi silmää katseli häntä omituisesti.

Edellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut, olivat tehneet häneen omituisen vaikutuksen ja herättäneet sekavia tunteita.

Ensi kerran elämässään hän oli nähnyt ihaillun puolijumalansa, puolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenemättä auttamaan ja puolustamaan itseään. Vain tämän pirullisen roomalaisen etevämmyys oli pelastanut Belisariuksen.

Alussa hän oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miestä kohtaan, joka oli nöyryyttänyt hänen puolisoaan ja loukannut siten hänen ylpeyttään.

Mutta tämä viha ei kestänyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen etevämmyys keskustelujen aikana ilmeni, sitä mukaa muuttui hänen vihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. Hän käsitti vain yhden seikan. Kirkko oli nöyryyttänyt hänen Belisariuksensa, mutta Cethegus oli nöyryyttänyt sekä hänen Belisariuksensa että kirkon.

Hänen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, että tuo mies pysyisi hänen puolisonsa liittolaisena eikä koskaan tulisi tämän viholliseksi.

Lyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt tärkeän henkisen valloituksen, jonka hän itsekin pian huomasi.

Silmät maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseensä luottava nainen tuli hänen luokseen. Hän katsahti Antoninaan. Silloin tämä punastui ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.

Mutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui hänen edessään ja millaisen vaikutusvoiman hän näin sai Belisariukseen.

"Kaunis magistra militum", sanoi hän kohottautuen pystyyn, "ystävyytesi on voittoni kaunein laakeri.

"Minä pyydän sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni neuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa."

"Tulkaa, viettäkäämme ensin ruoan ja cekubaviinin ääressä papin kukistumista."

Mutta Cethegus jäi levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina ja Prokopius olivat niin täydellisesti hänen vaikutusvaltansa alaisia, etteivät uskaltaneet seurata Belisariusta.

"Olen aina huomannut, että hyville ystäville ja suurille vihollisille täytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase.

"Kun sanoin, että tekoni palkitsee itsensä, niin tahdoin sillä huomauttaa, etten riistänyt petolliselta papilta Rooman hallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyväksi."

Prokopius antoi säikähtäen ystävänsä liian rohkeaa avomielisyyttä tälle varoittavan merkin.

Antoninan tarkka silmä huomasi sen. Hän säpsähti ja rupesi katselemaan heitä molempia epäluuloisesti.

"Ei, Prokopius", sanoi hän Belisariuksen ihmeeksi, "ystävämme täällä huomaavat kuitenkin pian, että Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei tyydytä Justinianuksen armollinen hymy.

Belisarius hymyili. Prefekti tuntui hänestä nyt vähäpätöisemmältä kuin tähän saakka.

"Olen kyllä tiennyt sen, että vain Belisariuksen miekan avulla voimme päästä vapaaksi barbaarien vallasta.

"Ikävä kyllä, ei aikamme ole vielä niin kypsynyt, että unelmani tasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa.

"Roomalaisten täytyy ensin taas muuttua Catoiksi, tämän sukupolven täytyy kuolla ja minä tunnustan, että Rooma toistaiseksi vain Justinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan.

"Ei hullumpaa", ajatteli Prokopius. "Keisarin on suojeltava heitä siksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen hänet pois Roomasta."

"Nämä ovat unelmia, prefekti", sanoi Belisarius sääliväisesti. "Mitä käytännöllisiä seurauksia niistä on?"

"Niistä on se käytännöllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua keisarille sidotuin käsin eikä ilman ehtoja.

"Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee sinut ja sotajoukkosi muuriensa sisään."

Kiukuissaan hän hypähti ylös, hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä salamoivat.

"Rooman prefekti", huusi hän leijonan karjumista muistuttavalla äänellä, "sinä unohdat itsesi ja asemasi.

"Katsos nyt! Nuo haudat ovat täyttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo muurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat.

"Sinun asemakaavasi esittää Rooman varustuksia niiden muinaisessa, peloittavassa kunnossa.

"Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. Nämä muurit, haudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa."

"Prefekti", sanoi Belisarius vihdoin, "jos asiat ovat niin kuin sanot, olet sinä perillä sodasta, varsinkin linnoitussodasta.

"Sinun täytyy myöntää, että kaksikymmentä tuhatta miestä voi puolustaa Roomaa, nimittäin tätä minun Roomaani, joka on kuvattu tähän asemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan.

"Ja kun sen myönnät, niin voin ilmoittaa sinulle, että näissä varustuksissa on tällä hetkellä kolmekymmentäviisi tuhatta aseellista miestä."

"Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden käyttöön ja herättänyt heissä sotaisen harrastuksen.

"Siten on minulla tällä hetkellä käytettävänäni kolmekymmentä taistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on lähes tuhat miestä."

"Minä myönnän", — jatkoi Cethegus — "etteivät nämä joukot voisi avonaisella kentällä vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa.

"Sitäpaitsi olen omilla varoillani pestannut seitsemän tuhatta isaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia — kaikki valioväkeä — ja kuljettanut ne vähitellen kenenkään huomaamatta pienissä joukoissa Ostiaan, Roomaan ja Rooman ympäristölle.

"Epäiletkö sitä? Tässä on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin kuuluvista miehistä ja tässä on isaurilaisten kanssa tehty sopimus.

"Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä puolellasi, Rooma, minun Roomani, tämä Rooma, joka on tässä asemakaavassa kuvattuna ja jota sinä sanoit peloittavan vahvaksi, on puolellasi ja Cethegus on puolellasi.

"Mutta jollet sinä hyväksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi, jonka onnistuminen riippuu suuressa määrässä nopeudestasi.

"Me itse kutsumme heidät takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua voimakkaampina kaupungin avuksi, eikä sinua voi pelastaa varmasta perikadosta muu kuin ihme."

"Tai sinun kuolemasi tällä hetkellä, paholainen", huusi Belisarius kykenemättä enää hillitsemään vihaansa ja veti miekkansa tupesta.

"Keisarin nimessä, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. Hänen täytyy kuolla tällä hetkellä."

Hämmästyneenä, epäröiden Prokopius meni molempien miesten väliin. Antonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua hänen oikeaan käteensä.

Kummankin oven kautta tuli sisään kaksi keihäsmiestä telttaan. Sillä välin Belisarius oli riistäytynyt irti Antoninasta ja paiskannut vasemmalla kädellään väkevän Prokopiuksen syrjään ikäänkuin tämä olisi ollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvittävään iskuun hän hyökkäsi Cethegusta kohti.

Mutta äkkiä hän pysähtyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa, vaipua.

Sillä Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja kasvonvärettäkään muuttamatta katsoi kylmästi raivoavaan Belisariukseen hymyillen äärettömän ylenkatseellisesti.

"Säälin sotapäällikön mainettasi, jonka silmänräpäyksen vihastuminen olisi ikuisiksi ajoiksi turmellut.

"Luuletko sinä, että minä tyhmänrohkeasti pistän pääni jalopeuran kitaan?

"Ei ollut vaikeata arvata, että sinunlaisesi sankari tahtoisi ensikädessä ratkaista pulman hyvällä miekaniskulla.

"Eilisestä alkaen on Rooma jälkeen jättämäni kirjallisen käskyn mukaan sokeasti minua tottelevien miesten käsissä.

"Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat isaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat.

"Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut seuraavan käskyn siltä varalta, että sinä saapuisit Rooman edustalle ilman minua."

"Sinä näet siis", sanoi Cethegus, "ettei kuolemani avaa sinulle Rooman portteja, vaan päinvastoin sulkee ne iäksi.

"Sinun täytyy ryhtyä piirittämään kaupunkia tai suostua sovintoon kanssani."

Belisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miestä, joka määräsi hänelle ehtoja hänen sotajoukkonsa keskellä.

"Myönnän. Sinä saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miestä illyrialaista jalkaväkeä ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista ratsumiestä. Tyydytkö siihen?"

"Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, että
Rooma on täydellisesti vallassani.

"Sen vuoksi jää koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sekä vasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyhän Paavalin porttiin saakka etelässä koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja roomalaisteni käsiin. Sinä saat sen sijaan haltuusi muun osan vasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta portista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etelässä."

"Ei ole hullummin ajateltu. Näistä paikoista voit sinä karkoittaa minut kaupungista millä hetkellä tahansa tai teljetä joen. Se ei käy päinsä."

"Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman muurien edustalla."

Muutamia päiviä myöhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen kaupunkiin asinarisen portin kautta.

Rajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. Hän ja hänen puolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella hänen rinnallaan, melkein peittyivät kukkiin.

Mutta juhlimisen esine ei näyttänyt iloiselta. Hän oli alla päin ja silmäili synkästi Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja roomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit eivätkä Bysantin lohikäärmeliput.

Asinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius peräyttänyt keisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut, ennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa selässä Belisariuksen rinnalle.

Kylmä, ankara umpimielisyys oli kadonnut. Hän näytti suuremmalta, nuoremmalta. Voitonilo ilmeni hänen kasvoistaan, ryhdistään ja koko olemuksestaan.

Hänellä oli päässään korkea, runsaasti kullattu kypärä, josta purppuranvärinen hevosenhäntä aaltoili panssariin saakka. Tämä oli kallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyistä oli hienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittivät roomalaisten voittoja.

Hänen voitonriemuiset kasvonsa, hänen ylpeä ryhtinsä ja loistava varuksensa saattoivat varjoon sekä Belisariuksen että koko tämän alipäällikköjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heidän jäljessään.

Ja tämä hänen esiintymisensä oli niin silmiinpistävää, että se vaikutti kansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. Vähitellen alkoikin huuto "Cethegus" kuulua yhtä voimakkaana, jollei voimakkaampanakin kuin "Belisarius".

Antoninan hieno korva huomasi tämän. Levottomana hän rupesi joka kerta saattueen seisahtuessa kuuntelemaan väkijoukon huutoja ja puheita.

Kun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja päässeet Flaviuksen amfiteatterin luona Via sacralle, täytyi heidän pysähtyä suuren väkijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka läpi päästiin vain hyvin hitaasti.

"Voitto keisari Justinianukselle ja hänen sotapäällikölleen
Belisariukselle", oli portissa kirjoitettuna.

Sillä aikaa kun Antonina luki tätä, kuuli hän erään vanhuksen, joka ei juuri tuntunut olevan perillä asioista, tekevän kaikenlaisia kysymyksiä pojalleen, eräälle Cetheguksen legioonalaiselle.

"Vai niin! No — entä tuo komea, riemuitsevan näköinen sankari hänen vasemmalla puolellaan — tuo, joka ajaa mustalla hevosella — hän on varmaankin Justinianus itse, hänen herransa ja keisarinsa."

"Ei sinne päinkään, isä! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa hovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja.

"Ei, hänhän on Cethegus, meidän Cetheguksemme, minun Cethegukseni, prefekti, joka lahjoitti minulle tämän miekan.

"Tribunini Licinius sanoi nimittäin: 'Jos hän tahtoisi, ei Belisarius koskaan näkisi Rooman portteja sisältäpäin'."

Antonina löi hevostaan kiivaasti pienellä hopeasauvalla ja ajaa karautti nopeasti riemuportin läpi.

Cethegus saattoi Belisariusta ja tämän puolisoa Pincioiden palatsille saakka, joka oli pantu kuntoon heidän asunnokseen.

Täällä hän lausui jäähyväiset ja lähti auttamaan bysanttilaisia sotapäällikköjä joukkojen majoittamisessa. Nämä sijoitettiin osittain kaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin kaupungin ulkopuolelle.

"Kun olet virkistynyt tämän päivän väsymyksestä, Belisarius, pyydän sinua ja Antoninaa sekä etevimpiä päälliköitäsi luokseni illalliselle", sanoi Cethegus lähtiessään.

Muutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat noutamaan kutsuttuja.

He saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat.
Päälliköt kulkivat jalkaisin.

"Sinun täällä ollessasi päivisin Hadrianuksen haudalla, öisin
Kapitoliumissa."

Ihmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa vuotta kestäneen rappiotilan jälkeen oli kunnostettu peloittavan vahvoiksi.

Kuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten sota-aikana.

Silloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli kaksoiskirveet.

Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä.
Isaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.

Bysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.

Äkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa, ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille Cethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät tavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen pukuun.

"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin hetki, sillä Belisarius on minun vieraanani Kapitoliumissa."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.

Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle.

Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.

He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä aika Florentian piirittämiseen.

Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.

Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt eikä kuulunut.

Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville gooteille.

Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.

"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.

"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, — sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."

"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme
Grippan menettelyä.

"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön, kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät kiivaan taistelun perästä pakosalle."

"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia pyyhkäisty pois heidän tieltään?"

"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää
Ravennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."

"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa maksaa."

"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan
Hildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.

Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.
Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.

Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen äkkirynnäköllä.

Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan.

Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin.

Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.

Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta — Honoriuksen — ja kaakkoisesta — Teoderikin — portista kummastakin lähetystö, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.

Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.

Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.

Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin väliintulo — niin kerrottiin — pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta.

Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti vakavampia seurauksia.

Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.

Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä käskyä.

Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle.

Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä luonnettaan kuningas salasi kaikilta — läheisimmiltä ystäviltäänkin — lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.

Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.

Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä kalliovalleja vastaan.

Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta.

Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet joukot takaisin leiriin.

Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.
Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.

Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten.

Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.

Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä, että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.

Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan.

Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen
Florentiasta.

Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.

Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi kiivaasti:

"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.
Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."

"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia asioita — toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen häntä."

Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä
Vitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.

He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta.

Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.

Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.

"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.

"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi taistella tänään."

"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."

"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me saimme kaupungin käsiimme nälän avulla — kolmen vuoden perästä."

"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet liikkeelle."

"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!
Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."

"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö mahdoton?

"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa sitä jo eilen — silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.

"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet kuninkaaksi."

"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.

"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää. Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.

"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."

"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen kuninkaakseni.

"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.

"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan portit."

"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on.

"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai — luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.

"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."

"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, meidän telttoihimme."

"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreivi
Teja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.

"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten käyttänyt sitä keinoa."

"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.

Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hellästi:

"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,
Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."

Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten kivikovan vanhuksen lempeyttä.

"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa."

VIIDESTOISTA LUKU.

Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä odottaessaan leirikatua edestakaisin.

Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus.

"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö sinä?"

Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan.

"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad kärsimättömänä.

Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä kuulumaan melua.

Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä ratsastusmatkalta.

"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen luokseen.

"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut hyvällä."

"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."

"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"

"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta."

"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on siis vaimo."

"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat, kunnioittavat häntä.

Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen perässään.

He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään kivikirveeseen.

Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes telttaan tulijoitakaan.

Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien polvilleen.

"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee nähdessäni teidät.

Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina häntä.

Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei hävennyt niitä.

"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.

"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.

"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja julmia jättiläisiä.

"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.

"Mutta suojella lasta — kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi vartioida."

"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän saisi katsella taistelua läheltä.

"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.

"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas äiti' ja juoksi metsään.

"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä Sigfridiä.

"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen jälkeensä metsään.

"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.

"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.

"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle rauta-aseen.

"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt ja sinne kätkenyt.

"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli niin uljaasti.

"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa poikki.

"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.'

"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka hevosia otetaan kiinni.

"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin työhön.

"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja puukilpensä rikkinäisenä maasta.

"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana."

"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.

"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun tapoin käärmeitä.'

"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'

"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."

"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos oikealle.

"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.

"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.
He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.

"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.

"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."

"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"

Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.

Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus — — ja puolisot syleilivät toisiaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan, sattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja Ravennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat sanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.

Piirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa hädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.

Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle tarpeellista kunnioitusta.

Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten huomaamatta tällaisen keskustelun.

Äkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat kuningastaan:

"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta kohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?

"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen, ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?

"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko nämä kalliot."

Hänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko. Rautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.

Kuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa sekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä veren.

Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta vähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat kuningasta.

Sen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin suorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.

Lähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat nyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.

Sotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä uhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.

Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan miehiä, pidätti vanha asemestari heitä.

"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän voi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen."

Mutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta syystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.

Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät bysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä kuolemalla.

Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa, joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset tapaukset tavallisempia.

Vanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät itsensä ja kansansa.

Useammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin sotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.

Mutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita partiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen varusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle.

Sellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien kuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä olevan hukassa.

Monet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle — joko pakosta tai vapaasta tahdosta — heti bysanttilaisten joukkojen ilmestyttyä niiden edustalle.

Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti pakotettaisiin antautumaan — siltä varalta, että he voisivat puolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat — täytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä, etupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja, luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.

Nämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina retkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli lähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.

Eräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä kuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.

Hildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen jälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja italialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan herttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, — hän toivoi selkkausten selviävän rauhallisesti — päätti hän antaa partiojoukoille hyvän läksytyksen.

Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä päivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo Caesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.

Hän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten kaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.

Täällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen puoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua pitkin linnalle.

Porteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat vihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.

Pieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.

Täällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen komeudesta päättäen joukon johtaja.

Tämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies — hänen kypäränsä silmikko oli laskettu alas — taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä pakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.

Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä epätasaista taistelua.

"Antaudu, urhoollinen mies", huusi hän yksinäiselle soturille, "minä takaan henkesi".

Tämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän laski miekkansa ja katseli vanhusta.

Mutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän oli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.

"Hän on noiduttu rautaa vastaan", huusi eräs gooteista, Tejan serkku. "Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut piirtoakaan."

"Niinkö luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan, onko hän noiduttu kiveäkin vastaan."

Hän sinkautti kivisen heittovasaransa — hän oli melkein ainoa, joka enää käytti tätä pakana-ajan asetta — bysanttilaista vastaan.

Raskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan kypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.

"Mestari Hildebrand", huusi Aligern hämmästyneenä, "hän ei ole bysanttilainen".

"Soihtuja tänne", huusi hän. — "Valoa. — — Niin", hän sanoi synkkänä ottaen kivivasaransa, "hän on gootti.

"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet hänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido vahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille! Leiriin!"

Leiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti tehtämän.

"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi hän lopuksi synkästi. "Hänet on hirtettävä huomenna."

"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi.
Tuletko sinä johtamaan keskusteluja?"

"En", vastasi Vitiges, "säästä minua siitä. Määrään Hildebadin sijaani." —

"Ei käy laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotapäällikkö niin kauan kuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin."

"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet, mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan mielelläni."

"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja hän kuolee".

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Varhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin päin eräälle niitylle leirin pohjoisosassa, "kylmässä kulmassa". Sinne olivat saapuneet päälliköt sekä suuri joukko sotamiehiä.

"Kuule", sanoi vanki eräälle saattajistaan, "onko Hildebrand-vanhus käräjäpaikalla?"

"Mutta tee mielikseni, ystävä, — lahjoitan sinulle tämän purppuravyön — ja mene vanhuksen luo.

"Mutta hänen pitäisi säästää minulta — ja varsinkin suvultani — kuuletko — suvultani — hirsipuun tuottama häpeä.

Vanhus luki ensin Regetan luona hyväksytyn lain ja kutsui todistajat, jotka kertoivat asiain kulun, sekä käski sitten tuoda vangin esille.

"Ei", sanoi tämä rypistäen otsaansa. "Minä sanon, että hänen rikoksensa häpäisee hänen sukunsa eikä rangaistus."

"Vanhus, sinä et saa enää tuomita. Sinä olet julma omaa lihaasi ja vertasi vastaan", huusi Hildebad rientäen hänen luokseen.

"Minä olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan", sanoi Hildebrand iskien sauvansa maahan.

"Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?" kysyi
Hildebrand.

Nuori mies tuli nopeasti esille. Hänen poskillensa ilmestyi vihan, ei suinkaan häpeän puna. Hänen kasvoissaan ei näkynyt pelon jälkeäkään. Hänen pitkä, keltainen tukkansa liehui tuulessa.

Ensin kertomus hänen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto hänen nimestään ja lopuksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat hänen puolestaan.

"Mutta minä pakenin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Siitä alkaen olen kutsunut itseäni Flavus Cloeliukseksi enkä Hildebrandiksi.

"Kaikki ystäväni menivät Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin.
Olisiko minun pitänyt jäädä pois?

Silloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kätensä vapisi.

"Kurja", huusi hän, "sinä olet goottilaisen miehen poika, kuten itse tunnustat.

"Olet siis gootti. Ja vaikka sinä tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin ansaitset juuri siitä syystä kuoleman.

"Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sinä, vanhus, jolla on suden sydän. Älkää uskoko, että teidän villeytenne ja julmuutenne teitä auttaa.

"Teidät karkoitetaan tästä ihanasta maasta eikä teistä jää tänne jälkeäkään."

Vanhuksen viittauksesta käräjäpalvelijat heittivät taas peiton hänen päähänsä ja veivät hänet kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli poistettu kaikki oksat ja lehdet.

Joukon katseet kääntyivät leiriin päin, sillä siltä suunnalta rupesi kuulumaan melua ja kavionkopsetta.

"Seis", huusi kuningas jo kaukaa, "säästäkää Hildebrandin pojanpoikaa, armoa, armoa."

"Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja lapsenlapset."

Hildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja vielä valtavammin kuninkaaseen.

Ääneti, käsitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heidän edessään pöydällä oli musta uurna ja sen vieressä amuletintapainen kultakotelo sinisessä nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himmeästi telttaa.

Kun Hildebrand ojensi kätensä kuninkaalle, katsoi hän tätä silmiin. Vitiges huomasi, että vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa perille millä hinnalla tahansa.

"Kuningatar Rautgundis", sanoi vanhus, "minun on puhuttava arkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa.

Syvän surun ja syvän rakkauden ilme loivat hänen säännöllisiin piirteisiinsä jalon ja juhlallisen leiman.

Hän pani vasemman kätensä hiljaa puolisonsa olkapäälle. Oikea oli yhä tämän kädessä.

"Puhu vain, Hildebrand, olen hänen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta kannettavakseni."

"Anna hänen jäädä", sanoi kuningas. "Vai pelkäätkö sinä sanoa hänelle ajatuksesi suoraan?"

"En pelkää. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, että goottien kansa on minulle kalliimpi kuin sinä — niin tekisin sen pelotta. Tiedä siis —"

"Kuinka? Sinä aiot siis? Säästä, säästä häntä", sanoi Vitiges pannen kätensä vaimonsa vyötäisille. Mutta Rautgundis katsoi häntä vakavasti silmiin.

"Kun eilen illan hämyssä kävelin tuntemattomana leiritietä, kuulin sotamiesten nuotioiden ääressä haukkuvan sinua ja kiittävän tätä vanhusta.

"Eihän se ollut tarpeen. Tiedänhän minä, ettet sinä hylkää vaimoasi. Et kruunun etkä tuon tarumaisen kauniin tytön vuoksi.

"Anna vanhuksen uhata. Minä tiedän, etteivät tähdet taivaalla ole niin lujassa kuin minä sinun sydämessäsi."

"Vitiges, minä kysyn sinulta Tejan läsnäollessa: — sinä tiedät asiain laidan.

"Tuossa on tämän tunteettoman vanhuksen edessä ihana nainen, verraton uskollisuudessa, hänen edessään on murhatun lapsemme tuhka ja hän tahtoo riistää minut vaimoni ja tämän tuhkan äärestä uuteen avioliittoon. Ei, ei koskaan!"

"Vähän aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa telttaasi", sanoi vanhus.

"Anna heidän tulla", huusi Vitiges, "he voivat ottaa minulta kruunun, mutta ei vaimoani."

"Tässä", — Vitiges tarttui kruunukypäräänsä ja pani sen Hildebrandin eteen pöydälle — "tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. —

"Ottakaa se pois — tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon hän
Matasuntaa."

"Jos luovut, niin hajaudumme kuin särkynyt risukimppu, jonka Belisarius helposti katkoo. Tahdotko sinä sitä?"

"Rautgundis", sanoi tämä levollisesti, "minä kunnioitan sinua enemmän kuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta." —

"Silloin Svanhild kysyi neuvoa metsän tammilta ja meren aalloilta. Ne vastasivat:

"Minä rakastan kansaani", vastasi hän, "ja kun Atalvinista on jäljellä vain tämä kihara" — hän osoitti koteloa — "luulen voivani uhrautua kansani vuoksi.

"Kuolla minä voin", huudahti hän, "mutta en elää tietäessäni, että tällä sydämeni epäjumalalla on toinen rakastettu."

"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme kuuluvat ikuisesti toisilleen?

"Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties voin luopua tästä naisesta.

"Te ette todellakaan tiedä, mitä teette", sanoi hän Tejalle ja
Hildebrandille.

"Te ette tiedä, että rakkauteni tähän naiseen ja tämän naisen rakkaus on parasta Vitiges raukassa.

"Te ette tiedä, että saatte kiittää häntä, yksin häntä siitä, mitä olette huomanneet minussa miellyttävää.

"Kun neuvotteluissa on keksittävä parhaat keinot, ajattelen häntä, hänen kirkasta ja levollista sieluaan, hänen verratonta uskollisuuttaan. —

"Oi, tämä nainen on elämäni sielu. Jos riistätte hänet minulta, niin on kuninkaanne onneton, voimaton varjo vain."

Tämä levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei ollut koskaan puhunut siten hänestä eikä rakkaudestaan.

"Kiitos, kiitos, Jumala, tästä tuskan hetkestä", kuiskasi hän. "Nyt tiedän, että sydämesi ja sielusi ovat ikuisesti omani."

"Onneton, voimaton varjo — siksi muutut vain, jos hylkäät vaatimukseni ja rikot pyhän, pyhän valasi.

"Silloin eräs mies teki keskiyöllä mahtavan liiton neljän ystävänsä kanssa.

"Pyhän tammen juurelta leikattiin turve ja hän vannoi valansa vanhan maan, läikkyvän veden, leimuavan liekin ja keveän ilman kautta.

"Ja ken heistä pettää kerran tään valan, kieltäen uhrejansa, sen sydänveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen.

"Ja ken unohtaa tämän valan ja kieltäytyy kaikkea uhraamasta goottien hyväksi, kun hätä on suuri ja joku veljistä häntä uhraukseen kehoittaa, häntä kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, hävittävät voimat.

"Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen muistonsa katoaa jäljettömiin. Tai jos joku häntä muistaa, muistaa kirouksella. Hänen sielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla missä tuuli puhaltaa yli avaran maailman.

"Niin vannoivat tuona yönä viisi miestä: Hildebrand ja Hildebad, Totila ja Teja.

"Mutta vala on kadonnut hänen sielustaan. Hän vannoi tällä tavalla silloin, kun hän ei vielä ollut kuningas.

"Ja kun tuhannet soturit kohottivat hänet Regetan kentällä kilvelle, hän teki vielä toisen, näin kuuluvan valan: 'Minä omistan sinulle, goottien kansa, elämäni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman Jumalan ja oman uskollisuuteni.'

"Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua tällä hetkellä kaksinkertaisesta valastasi.

"Minä kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja vaimosi goottien kansan hyväksi?

"Ja minä olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut hänet goottien tähden silmääkään räpäyttämättä.

"Sano, aiotko tehdä samalla tavalla? Aiotko pitää valasi? Vai aiotko rikkoa sen ja kulkea kunniattomana eläessäsi, kirottuna kuoltuasi?"

Pannen vasemman kätensä miehensä sydämelle ja viitaten oikealla
Hildebrandille hän lausui:

Mutta Vitiges hypähti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ikäänkuin tämä aiottaisiin heti riistää häneltä.

"Menkää nyt", sanoi Rautgundis miehille. "Jättäkää meidät kahden kesken."

"Mene sinäkin, minä lupaan sinulle", sanoi Rautgundis käsi uurnalla, "lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa hän on vapaa."

"Sinä et voi riistää sydäntäsi minusta. Minä tiedän, että se pysyy omanani. Nyt varmemmin kuin ennen.

Ääneti miehet lähtivät teltasta, ääneti he kulkivat pitkin leirikatua.
Kulmassa vanhus pysähtyi.

"Jalo, jalo uhri — useita samanlaisia tehdään vielä. Ja minusta tuntuu, että tähtiin on kirjoitettu: turhaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti goottien leiristä.

Ruskeavaippainen sotilas käveli hänen vieressään taluttaen hevosta ja katsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin.

Nuolen kantaman päässä heidän jäljessään ratsasti palvelija mytty takanaan. Satulasta riippui iso nuija.

Vihdoin he saapuivat eräälle metsäylänteelle. Heidän takanaan oli laaja tasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heidän edessään tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa.

"Aurinko nousee juuri. Olen sitä ennen luvannut päästää sinut vapaaksi.
Voi hyvin, Vitigekseni."

"Minä jätän elämäni tämän metsäylänteen taa. Sinulla on elämä edessäsi."

"Ja sinä muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin minä sinua majassani vuorten keskellä.

"Oi, vaimoni, vaimoni", huusi kiusaantunut mies, kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja painoi päänsä satulanuppiin.

Samassa Vakis saapui paikalle. Hän katseli ryhmää vähän aikaa eikä voinut enää pidättää itseään.

Hän nykäisi isäntäänsä hiljaa vaipasta: "Herra, minä tiedän hyvän keinon".

"Lähtekää mukaan! Hypätkää hevoseni selkään ja ratsastakaa tiehenne
Rautgundis-rouvan kanssa. Minä tulen perästä.

"Jättäkää kruunu ja valtakunta niille, jotka teitä niin kiusaavat, että teillä on kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Teille se ei ole tuottanut onnea. He eivät tarkoita teille hyvää. Kuka tahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun tähden?

"Minä tiedän erään kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris teidät löytävät."

"Hyvästi, Vitiges! Ota tämä kotelo. Siinä on lapsesi kiharat ja", kuiskasi hän suudellen häntä otsalle, "yksi Rautgundiksen kihara.

Rautgundis nykäisi silloin hevosta suitsista, huudahti: "Eteenpäin, Vallada!" ja riensi tiehensä. Vakis lähti jäljestä. Vitiges seisoi liikkumattomana ja katseli heitä.

Rautgundis pysähdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen — vielä kerran viittasi hän kädellään ja katosi sitten.

Hän meni tien viereen. Siellä oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien kuningas istuutui sille ja nojasi päätänsä käsiinsä.

Hän painoi sormensa lujasti silmiään vasten ikäänkuin erottautuakseen koko maailmasta ja kaikesta, mikä häiritsi hänen tuskaansa.

Siinä hän istui tuntikausia niin liikkumatta, että metsän linnut rupesivat laulamaan aivan hänen vieressään.

"Kun sinua ei tänä aamuna löydetty teltastasi, levisi heti leirissä huhu, että sinä olit epätoivoissasi paennut kruunua.

"Heti tieto levisi myöskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin.
Ravennalaiset aikovat hyökätä kimppuumme. He sanovat menevänsä
Belisariuksen puolelle.

"Kruunun vuoksi murtui jaloin sydän. Se on sentähden pyhä. Varokoot häpäisemästä sitä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.