Produced by Tapio Riikonen

FAUST

J. W. Göthen tekemä murhenäytelmä

I osa.

Kaarlo Forsman'in suomentama.

G. L. Söderström, Porvoo, 1884.

GÖTHEN ELÄMÄ JA TEOKSET.

Johan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p. elokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe oli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli perheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista laatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä tunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät. Nähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän isältään sai periä. Itse hän lausuu: "isältäni sain muhkean muotoni ja vakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni. Iso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja".

Ensi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan aattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja taitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas toisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun elämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa mietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang jo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen lapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän ei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin monta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän maanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain, niin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!

Kotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin vaikutti lapseen suuresti "seitsenvuotinen sota", jonka syttyessä Göthe itse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen leiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei välittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti taisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän vanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan personalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. — Pojassa piileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean tilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi Frankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö, kreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja. Nuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä rakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa vieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä näytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.

Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs, ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja — tehdäksemme vertailun täydelliseksi — jo nuorukaisena tunsi hän sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin — niin oli tytön nimi — sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa, mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. —

V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:

    Siis, veikkoni, ensi paikallen
    Collegium logicum pankaatten!
    Se hengen hyvin äkseeraa
    Ja Spanjan kenkiin pingottaa,
    Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
    Ja varovasti radallaan,
    Eik' itsepäisenä hairahtais
    Ja ristin rastin reutoa sais.
    Nyt kauan teille neuvotaan,
    Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,
    Niin hyvin kuin syönti, juominen,
    Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.

    Ja sitte saatte ahkeraa
    Myös Metafysiikkaa harrastaa,
    Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
    Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
    Jos käy tai ei käy — kaikillen
    Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.

Ja lakitieteestä:

    Sen opin laidan tiedän kylläkin.
    Nuo lait ja asetukset vierii
    E'espäin kuin tauti saastainen,
    Paikasta paikkahan ne kierii
    Ja suku ne jättää suvullen.
    Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu…
    Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
    Vaan oikeudet myötä perityt —
    Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! —

Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten" (rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin, pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta. Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta, kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.

Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen, objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä, idealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon niitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut henkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä näki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin ulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina tuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa, näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta, joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi nähdä olot ja ihmiset juuri niin kuin ne ovat. Sentähden hänen henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista, pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää, sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei sano, minkä näköinen asia on, vaan mikä se on. Toisin Shakespeare, tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja vertuita.

Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan. Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a, Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti "valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka, ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.

Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle, kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea, Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä. Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan rakkaus väljähtyi pian — ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella eriämme hänestä.

Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan, joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi). Sen sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto, säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja — saksalaisuus! Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja totuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä "tulivuorta ja kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä. Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä — nepä muka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa ja totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja epätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja kiihko-puolueesen" ja loi sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen" ja "Werthers Leiden". Näistä pari sanaa.

Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin oli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin taistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli julistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan, vaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan taistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko aikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain etuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä Götz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta. Draamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu historia, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä; se kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä ei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä. Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja vuorovaikutukseen.

Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston lainkäyttelyjä, taas rakastui — se on omituisuus hänessä, joka erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff — niin sen kaunottaren nimi oli — oli kihloissa toisen miehen kanssa. Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies, synkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä nuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä itsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden tapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen uuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä "die Leiden des jungen Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on täynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut mailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento heikko olento ja turvautuu vihdoin — itsemurhaan. Werther oli henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä vapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti; siitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin kautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin — kyynelvirtojen valuessa. "Weltschmerz" oli saanut elävän muodon; Werther lausui selvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, — mutta Göthe oli juuri luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä tunteellisuudesta.

Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin töihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. Clavigo, näytelmä, joka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee rakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden lemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä Ervin und Elmire, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa hänen sulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna Elisabet Schönemann, ikuistettu hänen lauluissaan "Lili'n" nimellä. Vihdoin Göthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa Mahomet ja Prometheus, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.

Göthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset kuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori, taiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe tulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville, jonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset, sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea käsi" kaikissa toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten tointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua hovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas runouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin. Virkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen ilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein kuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva von Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti hänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat: "Die Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin ilmestyivät.

Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän kahden vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia on historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka askeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia raunioita — aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta omituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian henkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä ihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä atsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli nää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain raunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten elämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä suuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin piirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt tällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän huomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki sivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti elämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on melkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät sopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle antoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan antiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: "kaikki taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia; mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään — se on kivulloisuutta."

Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen. — Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä. Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan henkilöiden sydämissä. — Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee teosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka sittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.

Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva Steinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin, hilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla päivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä sepittämään m.m. onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi Tasso, joka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä kuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der Bürgergeneral", "die Aufgeregten" y.m.

V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat elämänkokemukset — Göthen rata oli aina ollut sileä ja päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt, oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi nyt Xenien, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui."

Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut, esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. — Sitten syntyi mestari-epos Herman und Dorothea. Ihmeteltävä on se taito, millä G. alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno runon tuoksu hajahtaa kaikkialla.

Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun."

1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." — Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan — hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen — "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen — mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. — Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. — Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832.

Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.

K. F.

FAUST.

OMISTELMUS.

Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,
Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.

Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.

Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;
Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.
Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.

Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu
Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.

ALKUNÄYTÖS TEATERISSA.

JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.

JOHTAJA.
Te kaksi, joiden autellen
Niin usein pääsin pintehistä,
Mitäspä hyvää Saksallen
Toivotte näistä näytöksistä?
Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,
Jok' elelee ja muiden elää suo.
Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;
Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo
Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen
Ja kulmakarvojansa korotellen.
Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,
Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;
Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,
Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!
Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,
Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?
Tuo tottamaar on suurin riemun aine,
Kun kansa puodillemme tulvehtii
Ja paisuellen, lainehelta laine,
Ahtaasta armoportist' tungeksii:
Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää
Luukulla riehutaan ja reudotaan,
Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;
Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.
Näin lumota voi seuraa senkinmoista
Runooja vaan. — Siis, veikko, taiallas nyt loista!

RUNOILIJA.
Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,
Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!
Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,
Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!
Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,
Miss' sula riemu meille versoaa,
Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat
Ja sydämessä sille suojan suovat.

Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,
Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,
Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,
Sen hurja hetki syöpi nielaisten;
Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,
Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.
Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;
Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.

PILAPUHUJA.
Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!
Jos miekin tuosta pakinoisin,
Nykymailmallen ken sitten ilveilis?
Se vaatii hauskaa — syystä kyllä;
Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,
Se kiitoksen jo ansaitsis.
Ken kansaa oikein miellytellä voi,
Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;
Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,
Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.
Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon
ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:
Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, —
Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!

JOHTAJA.
Etenkin paljo tapausta suokaa!
Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.
Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,
Ja kansa kurkistaapi ammo-suin,
Niin mainehenne mahtavaksi varttuu
Ja kohta ootte miesi suosituin.
Joukolla vain voi joukot haltioida;
Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,
Jok'ainut löytää jotain sopivaa,
Ja tyytyväisnä kotia palajaa.
Näytätte kappaleen … se tehkää paloitellen!
Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;
Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.
Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?
Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.

RUNOILIJA.
Te ette tunne, kuinka alhainen
On moinen käs'työ, halpa taitureille!
Vaan taiteen hutiloiminen
On luullaksein jo perus-ohje teille.

JOHTAJA.
Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.
Ken mielii saada jotain aikaan,
Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.
Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette!
Pehmeitä puitahan te halkaisette.
Ikävä tänne yhtä ajalee,
Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,
Ja pahimmoiksi usein saavutaan
Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä.
Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin
Heit' ynnä somia vaatteitaan;
Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.
Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin,
Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.
Mit' unta näette kulta-usvissanne?
Miks' täysi huone teitä ilottaa?
Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;
Yleisö raakaa on tai kalseaa.
Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,
Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.
Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin
Suloista Runotartas kiusaella!
Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,
Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.
Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;
Niit' ei oo helppo tyydyttää…
Mi valtaa teidät? tuska … innostus?

RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.

PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.
Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia, valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.
Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen kiittämään sua jää.

RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,
Kun itse vielä muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.
Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.
Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!

PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;
Kun päässä kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;
Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen —
Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.
Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.

JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!
Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.
Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?
Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan
Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,
Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!

ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.

    HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.
    (Kolme pää-enkeliä astuu esiin).

RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,
Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass' on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi, korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.

GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,
Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.

MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,
Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt leimahtaa — ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme, Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.

KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.

MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.

HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?

MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.

HERRA.
Tunnetko Faustin?

MEFISTOFELES.
                  Tohtorin?

HERRA.
                            Mun palvelijain!

MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.

HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.

MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!

HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.

MEFISTOFELES.
Ma kiitän Teitä, sillä vainajat
Mua aina hieman kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.

HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas
Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,
Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.

MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,
Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.

HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,
Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!

(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)

MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.

YÖ.

Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja.

FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa — vieköön hiis'! —
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. —
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!

Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain —
Se mailmas! ah, sa hourailet!

Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!

Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! —

(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).

Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas, sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon, mitä viisas sanelee:

    "Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
    Sä siltä suljet sielus vaan.
    Laps', aamuruskon sätehissä
    Käy maisen rintas valantaan!"

(Hän tähystelee merkkiä).

Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian sulo valta!

Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas, maa,
Joit' orpo sydän halajaa —
Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!

    (Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
    maahisen hengen merkit).

Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;
Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa murtumatta.
Mua pilvet varjostaa…
Kuun loiste himmenee…
Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' … oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!
Haa! huimaa, huimaa sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!
Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.

    (Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen
    loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy
    lieskassa).

HENKI.
Ken huus mua?

FAUST, (kääntyen pois).
              Haamu hirmuinen!

HENKI.
Kehääni kauan imeskellen,
Mun nosti loihtus liikkehellen,
Ja nyt —

FAUST.
          Voi! sua mä kestä en!

HENKI.
Mua nähdä pyysit intomielin,
Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain;
Sua poltti kaihosi … tänne sain
Sua säälien! — Vai kerskukielin
Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?
Sisäinen mailmas, itseluomas verraton?
Ja sydän värjähdellen riemussansa,
Kun luuli henkein verraks nousevansa?
Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,
Jok' ikävöiden silmät minuun loi?
Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden
Varistaa sielun juurta myöden?
Maan mato kurja, käiverä!

FAUST.
En väisty liekkihaamuasi!
Oon Faust, oon sinun vertojasi.

HENKI.
Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan
Minä aaltona uin,
Puhun myrskyn suin;
Synty, hauta oon,
Meri pohjatoin,
Yhä hehkuva virta,
Elon piukova pirta,
Ajan käärimä-puulle ma loimia luon,
Ja Herralle helskyten kangasta kuon.

FAUST.
Maailman aavan saartavainen,
Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!

HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!

(Katoo.)

FAUST, (lannistuen).
        En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
    (Ovella kolkutetaan)
Oi surma! … kuulen … tuo on famulus!
Savuna haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi kuivan imarrus!

    (Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,
    lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).

WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan —
Kai kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,
Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut — liekö totta siltä? —
Ett' oppimist' on papin aktööriltä.

FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä toisinaan.

WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?

FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa
Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan —
Jos mielitten — voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,
Sydäntä ei se voita milloinkaan.

WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.

FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!
Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.

WAGNER.
Ah! pitk' on tiedon tie
Ja lyhyt elämämme;
Useinpa kriitillistä työtä tehdessämme,
Mult' intomielen huoli vie.
Kuink' onpi työläs keksiä se silta,
Mik' ohjaa opin lähteille!
Ja tuskin tultu puolimatkalle, —
Kun raukan tapaa tuonen ilta.

FAUST.
Siis pergamentti on se pyhä vuoksi,
Jost' iäks' janos sammuu juotuas?
Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi,
Jos lähde kuohui itse sielustas.

WAGNER.
Suvaitkaa! hauskuttaapa mua
Noin aikakautten henkeen sukeltua,
Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet,
Ja me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.

FAUST.
Niin kyllä! jopa tähtihin!
Oi veikko! kirja seitsen-sinetin
On sulkema tuo mennyt aika.
Te aikakautten hengeks mainitte,
Mik' on vain, herrat, oma henkenne,
Miss' kuvastuu tuo mennyt aika.
Ja siinäkös on kurja sotko,
Jok' ensi silmäämättä kauhistaa:
Siin' ääretöntä roskaa, rojurotko,
"Pää-aktioonit" — vallan ihanaa!? —
"Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat,
Jotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!

WAGNER.
Mut ihmishenki, maailma —
Sen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!

FAUST.
"Tajunta" mont' on laatua;
Ei nimittää saa lasta nimellänsä!
Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan
Ei voineet malttaa suurta sydäntänsä,
Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, —
Roviolle vietihin tai ristin kuolemaan! —
Mut veikko! yö on kulumaisillaan,
Siis jutut jääkööt toistaiseksi!

WAGNER.
Halulla valvoisin vaikk' ainiaan,
Kun opista näin tulis haastelleeksi.
Kai suotte pääsiäisnä huomenella
Mun niitä näitä tiedustella?
Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää
Jo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.

(Lähtee.)

FAUST (yksin).
Se toivoaan ei heitä menneheksi,
Jok' inhan kolun kesken matelee,
Aarteita kaivellen, ja iloitsee,
Kun rikoistaan hän — onkimadon keksi.

Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen,
Miss' ilmestystä katsoin ihaninta?
Mutt' ah! täll' erää kiittelen
Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:
Mun epätoivost' irti tempasit,
Jonk' alla mun jo miltei hukka peri.
Oi ilmestys, sä pilviin ylenit,
Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!

Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,
Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja Luojan riemut muka aavistella —
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!
Yks leimaus! … mun maahan murskasit.

En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan,
Sua pysyttää — sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell' ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.

Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;
Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.
Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin
Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,
Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia —
Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.

Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.

Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? —
Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi — mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!
Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;
Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;
Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.

Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.
Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit' omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.

Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois?
Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?

Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!
Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus' aamu viittaa ikimaille päin.

Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!
Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.

Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?
Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!
Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!
Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk' oisinkin ma — tyhjiin raukeava.

Nyt alha saa, kristallimalja kulta!
Ma riisun vanhan koterosi sulta;
Niin monta vuotta voin sun unhottaa!
Isäini ilojuhliss' olit kirkas
Ja jäykät kasvot kirkastit — se virkas,
Kun miesten kesken kiersit ahkeraa.
Sua kuvat viljavat kun koristaa,
Ja juojan määrä niistä laulut luoda,
Ja henkimättä malja tyhjäks juoda
Mont' onnen yötä mulle muistuttaa;
Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,
Sun tähtes en käy sanaleikkisille.
Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa.
Kun rusko-vaahtos valaa huuliani,
Pian mailma haihtuu muistostani!
Nyt viime maljan koko innollani
Juon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!

(Hän nostaa maljan huulillensa).

KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.

ENKELEIN LAULU.

    Kristus on noussut!
    Riemuitse syntinen!
    Taistaja syntien
    Sielua saartavan,
    Sortavan, kaartavan
    Vallan all', auttajan
    Löytänyt oot.

FAUST.
Mi soiton pauhu, sävel sulavin
Mun huuliltani maljan tempajaa?
Vai ilmoitatte, kellot, sävelin
Ens juhlaa pääsiäisen tulevaksi?
Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa
Jok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa,
Soi uuden liiton solminnaksi?

VAIMOJEN KÖÖRI.

    Tuoksuvin nestein
    Häntä me vaalittiin,
    Myrhalla pesten
    Laskimme uinuksiin,
    Palttina päällä
    Hohtava verhonaan. —
    Ah, eipä täällä
    Kristus oo vaan!

ENKELEIN KÖÖRI.

    Noussut on Herra!
    Rakkaus, kestäen
    Murheiden koetusten
    Ahjossa, autuuden
    Löytävi kerran.

FAUST.
Sävelet taivaan, vienot valtavat,
Miks' etsitte mua täältä tomustani?
Oi soikaat, miss' on sielut hennommat!
Sanoman kuulen, uskon vilu pani:
Ihmettä usko hellii lempilapsenaan.
Ilmoille noille pyrkiä en tohdi,
Mist' ilmoitus tuo kajahtaa;
Ja armas lapsuuteni sävel saa
Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.
Mua muinen taivaan lempi syleili,
Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;
Ja kelloin sävelvirta soi niin aavistellen,
Rukoilu hekkumin mua viehätti;
Salaisen sulokaipuun ajamana
Ahoille astuin, saloillen,
Ja kyynel vieri viljavana,
Kun mailma heräs minullen.
Se virsi riemukisat nuorisolle tiesi,
Keväisen juhlan onnea;
Muistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi,
Enk' astua voi synkkää viime askelta.
Oi vieri, vieri taivaan virsi soma!
Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.

OPETUSLASTEN KÖÖRI.

    Onko jo kiitänyt
    Haudasta ylhä
    Sankari, liitänyt
    Korkea jylhä?
    Luominen sielläkö
    Sull' ilon antavi?
    Kurjia vieläkö
    Maan povi kantavi?
    Mestari, meitä
    Onnesi itkettää.
    Meit' älä heitä!
    Luoksemme jää!

ENKELEIN KÖÖRI.

    Laskipa Herran
    Kalma jo helmastaan.
    Sielunne kerran
    Irtaukaan!
    Töin Häntä kiitellen,
    Lempeä liitellen,
    Kurjia hellien,
    Kulkien, saarnaten,
    Onnea luvaten,
    Mestarin löydätten.
    Läsnä hän on?

ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.

KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.

MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.
Miks' sinne lähdetten?

TOISIA.
Me mennään metsämajallen.

EDELLISET.
Me "myllylle".

ERÄS AMMATTILAINEN.
               Vaan minun nähden
Paraspa "lammikolle" käydä lie.

TOINEN.
Ei, sinne ei oo kaunis tie.

MOLEMMAT.
Ja entäs sie?

KOLMAS.
              Mä muiden kanssa lähden.

NELJÄS.
Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on
Sievimmät neidot, olvi verraton
Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.

VIIDES.
Syhyykö selkääs kolmannesti,
Sä hullun-hurja veikko?
Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.

PALVELUSTYTTÖ.
Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.

TOINEN.
Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!

EDELLINEN.
Ja entäs onneakin, jota halaisin!
Sun vieress' käy hän vaan — mä syrjapuolla
Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin.
Sun huveistasko huolisin!

TOINEN.
Äl' ole nyt niin mustasukka!
Hänen seurassaan on "kierotukka."

YLIOPPILAS.
No hiis'! kuin kiitää neitosemme!
Pois veikko! heitä saattelemme!
Mehuisa olvi, piika pulska vain
Ja karvas tupakka — mun mielitekojain!

PORVARIS-NEITOJA.
Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista!
Häpeä on se tosiaan:
On seuraa saatavissa oikein herramaista,
Ja piikain jäljiss' juostaan vaan!

TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).
Seis veikko! jäljissämme sipsuttaa
Kaks vallasnaista, yllään soma verho,
Ma tunnen toisen: saanko tunnustaa —
Tuon ympärillä liehun niinkuin perho.
Ne astuvat niin hiljakseen;
Kai vartoovat ne meitä rinnalleen!

EDELLINEN.
Ei veikko! herras-seuraa vieraksun.
Välehen! tai riista liukuu liesuhun!
Se sunnuntaisin hyvin antaa suuta,
Jonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.

PORVARI.
Mua ei hän miellytä, pormestarimme uusi!
Nyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi.
Ei välitä hän kaupungista.
Kyll' aian merkit yhä huononee;
Mutt' onneton, ken vastaan riitelee,
Vaikk' aina venyy vero-lista!

KERJÄLÄINEN (laulaa).
Te naiset, herrat, parvi sievä,
Iloiset, punaposkiset!
On kerjääjänkin sydän lievä,
Jos suotte hälle antimet.
Mua älkää laulatelko suotta!
Iloinen antaja vaan on.
Tää juhlaisin on päivä vuotta,
Se mulle lahjat tuokohon!

TOINEN PORVARI.
En juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa
Kuin haastaa sotamelskehestä,
Jot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää,
Kun kansat toisiansa kurittaa.
Sit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan
Ja katsoo laivain alas-virtaa luisumista;
Käy tyytyväisnä yöksi nukkumaan,
Ja siunaa aikaa rauhallista.

KOLMAS PORVARI.
Sen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin:
Ne listikööt päät toisiltansa,
Ja menköön heillä kaikki mullin mallin,
Kun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!

ÄMMÄ (porvaris-neidoille).
Ai nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi!
Ken lempimättä teitä nähdä voi!
Vähempi ylpeys ei taitais haittaa!
Mit' immet halajaa — voin teille laittaa.

PORVARISNEITI.
Agaata riennä! julkisesti vain
En kehtaa käydä moisen noidan kanssa…
Hän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain
Tulevan sulhoni nähdä haamussansa.

TOINEN.
Mun sulho peiliss' näyttihen,
Sotaisna, myötään monta sotilasta;
Hänt' etsin, kaikkialle silmäten. —
Saa nähdä, tokko löydän häntä vasta.

SOTILAITA.

    Tornit ja linnat
    Korkea-pielet,
    Ilkkuvat immet
    Ylpeämielet
    Soisimme voittaa!
    Ryntäys uljas,
    Palkk' ihanin.
    Torvi kun soittaa,
    Mieltä se hurmaa,
    Riemua tieten,
    Niin kuni surmaa.
    Siinäpä myrsky,
    Siin' elon tyrsky
    Linnojen, impein
    Heittyä täytyy.
    Ryntäys uljas,
    Palkk' ihanin!
    Niin sotajoukko
    Käy kotihin.

FAUST JA WAGNER.

FAUST.
Pois jäänsä virta ja lampi loi,
Kevähän sulo-silmän vilkkuessa,
Jo laakso toivoa vihannoi.
Talv'ukko, voimansa riutuessa,
Vain tunturin rotkoon piillä voi.
Sielt' inhaa riitoa jatkellen,
Viel' äissään lunta se laaksoon syytää,
Ja paikoin vehmaan verhoa hyytää;
Mutt' aurinko ei suo valkoisen
Nyt vallita: kukkain kirjavuutta
Se mielii, loistoa, eloisuutta.
Kun nurmen kukkia viel' ei näy —
Pyhävaatteissaan väki kukkina käy. —
Tään harjun huipull' istukaamme,
Täst' ihmisliikettä nähdä saamme.
Kas kaupungin portti aukenee,
Ja kansaa varjoist' aaltoelee.
Nyt kelpaa lämmössä lekuttaa
Ja viettää Kristuksen nousemaa,
Sill' itsekin väki tais nyt nousta!
Katujen, kujateiden ahdingosta,
Majan alhaisen sopist' usmaisista,
Käs'työn ja ammatin kahlehista,
Kivikattoin, päätyjen painon alta,
Yöst' arvoisain yläkirkkojen
Kaikk' ahtavi päivän paistehesen.
Kas vaan mikä riemu parvia valtaa
Se niitylle, viitahan virtaelee,
Joen kalvo jo aivan avaralta
Iloisia venhoja vilisee!
Ja lastistaan lähes painuksissa
Pois viime pursi jo luisuaa;
Vaan kaukaa vuorelta vilkahtaa
Taas toisia kirjo-vaattehissa.
Kylästä jo riemun melskeen kuulet:
Tää kansan taivas! — vai mitä luulet…?
Nyt suuri ja pien' on riemuillaan;
Tääll' ihmisn' olla miekin saan.

WAGNER.
Saatella herra tohtoria
Tuo mulle hyötyä ja kunniaa;
Enp' yksin viitsis täällä maleksia,
Kosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa.
Tuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu —
Se aina ollut on mun kauhu.
He telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu —
Ja tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!

TALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua).
Ja paimen tanssiin koristiin
Vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
Hän kaunis olla mieli;
Puun alla kansaa kiehui vaan,
Ja kaikki tanssi innoissaan.
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli.

Hän parveen rientää, tungeiksen,
Ja sysää yhteen impehen —
Ei loukata hän mieli…
Vaan reima tyttö käännähtyi:
Et saa niin tuhma olla, hyi!
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli!

Vaan hän vei neidon tanssimaan,
Lens' oikeaan ja vasempaan;
Ne tanssin pyörre nieli.
Ja poski hohti, poltti pää,
Ne helmatusten hengähtää.
Heleia, hei!
Taas tanssin tuul' ne vei!
Siit' eihän eukot kieli?!

Et tulla saa niin lähellen!
Noin pettyi moni neitonen
Ja sulho valat nieli! —
He salaa sentään suudellaan
Puun alta kauas kaikui vaan:
Heleia, hei!
Kuin tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli!

VANHA TALONPOIKA.
Se oikein teiltä, tohtor', on
Ett' tänään muistelette meitä,
Eik' oppi korkea estä teitä
Käymästä rahvaan joukkohon.
Siis parhaan maljan teille tarjoan
Oivinta juomaa kuohuvan;
Jot' ojentaissa toivotan:
Janonne juoma poistakoon,
Voimanne siitä varttukoon!
Elonne lanka karttukoon!

FAUST.
Virvoitusmaljaa maistellen,
Juon onneksenne, kiittäen.

(Kansaa keräytyy ylt' ympärille).

VANHA TALONPOKA.
Se aivan kaunist' olikin,
Ett' ilopäiväks' saavuitte;
Olittehan myös parahin
Apumme murhepäivinä.
Mont' on täss', rusko poskillaan,
Jonk' isänne on tempaissut
Pois kalman suusta, saatuaan
Tulisen taudin sammumaan.
Sairasten luona kävitten,
Jo silloin nuorna autellen
Ruumiita paljon kanneltiin,
Vaan taudin aina vältitten.
Kovia näitte; korkeimmalta
Sai aulis avun auttajalta.

KAIKKI.
Kokenut miesi eläköön!
Viel' ihmistuskaa kauan lientäköön!

FAUST.
Kiitelkäät ylhäist' auttajaa,
Jok' auttamaan meit' opettaa.

(Menee Wagnerin kanssa edemmäs).

WAGNER.
Kuin rintas riemuinnee, sä suuri mies,
Kun pilvihin noin ylistää sua kansa!
Ken moisen hyödyn lahjoistansa
Saa — hänt' ei paina huolten ies!
Sua kiitättääpi taatto pojillansa,
Kaikk' ympärilläs tunkee, utelee…
Ja tanssi taukoo, viulu vaikenee.
Sä käyt; ne seisoo rivittäin.
Kädessä lakki, paljain päin.
Vähältä vain ne lankee polvilleen,
Ikäänkuin näkisit ne venerabileen.

FAUST.
Viis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen!
Levähtää saamme hiukan kangasalla.
Täss' usein yksin istuin, miettien;
Rukoillen kiusailime paastoomalla.
Ja täynnä uskoa toivollista
Kuroitin kättä kohti Taivahista
Ja luulin kyynelin, rukoilemalla
Läpyttäväni taivaan jumalaa
Jo poistamaan tuot' tautia tappavaa.
Nyt kansan kiitos ilkullen vaan soi.
Jos sydämmeeni voisit silmäellä,
Näkisit, ettei suurin voi
Ei poikaa eikä isää ylistellä.
Isäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita]
Ku selvitellä koetti uutteraan
Pyhiä luonnon piirilöitä,
Ja kaikellaista houri haaveissaan;
Myötänsä hartaat oppilaat,
Hän lieden usviss' öin ja päivin hääri
Ja yhteen keitti aineet riidakkaat,
Kuin reseptit sen tuhannetkin määri.
Silloinpa "rusko-leijon'", aimo ylkämiesi,
Nai sulo-kylvyss' "valko-liljasen",
Heti kumpaisenkin tuima liekki-liesi
Hääkammiosta ajoi toisehen.
Vaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli,
Kun "kuninkaatar" siihen loihdittiin. —
Kas siinä rohdot! — sairahat ne kuoli…
Ken virkos — harvoin kyseltiin.
Näin vuorilla ja manterilla
Sen seitsemillä hornan-keitoksilla
pahemmin riehuimme kuin ruttotaut'.
Ma itse myrkyt juotin tuhansille;
Ne riutuivat — ja niiden murhaajille
Nyt kiitos soipi! Jumal' aut'!

WAGNER.
Mutt' älkää tuosta tuskitelko!
Miks' kelpo-miestä haittais pelko,
Kun huolin harjoittaa ja tunnollaan
Taidetta, minkä sai hän taatoltaan?
Jos nuorna isälles teit kunniaa,
Niin oppiaan sa imit intomiellä;
Jos miesnä tiedettäs koit laajentaa,
Niin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.

FAUST.
Ken eksymysten syvän aallon alta
Viel' luulee nousevans' — on onnen lapsi tuo!
Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, —
Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. —
Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen
Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää —
Oi näätkö, iltaruskon hohtaen,
Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!
Aurinko sammuu … ei! vaan valosäteillään
Hän loistamaan läks toista maalimata!
Oi, jospa maasta siivin lentämään
Ma saisin, aina seuraten sen rataa;
Säteissä iltaruskon ikuisen
Mun jalkain alla maamme uinuis untaan,
Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,
Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.
Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot
Mun taivaallista lentoan' ylähällä;
Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä
Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot…
Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;
Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu
Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,
Edessäin päivä, yöhyt takanain,
Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!
Unelma kaunis! … pois se katos oi!
Ei siivistyä ruumis konsaan voi
Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa.
Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee
Jokainen lentoon ylä-ilmahan,
Kun suvileivon korkealla kuulee
Sinervän taivaan alla laulavan,
Kun kotka hajasiivin liitää
Ylitse, jylhän vuorimaan,
Tai kurkeloiden parvi kiitää
Maan, merten poikki pohjolaan.

WAGNER.
On houruhorvit minullakin ollut,
Halua moint' ei mieleen toki tullut.
Saloja maita kyllästyn pian katsomaan,
Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.
Parempi riemu aatoksell' on entää
Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.
Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin
Suvena sulostuttaa kaikki vaivas,
Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin,
Niin astuu luokses koko pyhä taivas.

FAUST.
Sua yksi vietti vainen valloittaa;
Sua älköön koskaan viehätelkö toinen!
Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,
Ain' irti pyrkii toisestansa toinen.
Käsvartens' iskee lemmen liekkumin
Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen;
Väkisin pyrkii valko-lentimin
Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.
Oi, onko ilmass' henkilöitä,
Jotk' alla taivaan haihattaa,
Niin kultasatein alas vihmokaa,
Valolla kirjailkaa mun elon öitä!
Jos taikaviitta harteitani varjois
Ja lennättäis mun maille kaukaisille,
Sit' enpä möisi keisarille,
Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.

WAGNER.
Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa,
Jok' ilman alla virtaa kaikkialle,
Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa
Ja tuhat vaaraa maalimalle!
Ruijasta käy ne jäisin viimoineen
Sun päälles, kieli terävämpi nuolta;
Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen,
Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;
Etelän parvi aron tulta tuo —
Sun jano on ja aivos palaa päässä;
Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo,
Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.
Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,
Ja tottelee sua herjat, viekastellen,
Suloisina kuin taivaan palveljat,
Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. —
Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,
ja usma laskee. Ehkä lähdemme?
Ehtoolla vasta suojaas armastat. —
Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?
Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?

FAUST.
Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!

WAGNER.
Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.

FAUST.
Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?

WAGNER.
Yks halli, joka isäntäänsä vainuu,
Kutenka koirat vainunee.

FAUST.
Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu
Se piiri, millä meitä kiertelee.
Ja ellen eksy, koiran jälkihin
Ikäänkuin piirtyy tulitarha.

WAGNER.
Se koir' on käpälistä korvihin,
Ja teitä haittaa vainen näköharha.

FAUST.
Minusta on, kuin virittäis hän ansaa,
Kierrellen meitä tenho-silmuksiin.

WAGNER.
Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa,
Sen eestä kun vaan oudot tavattiin.

FAUST.
Vaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!

WAGNER.
No koira tuo! eik' aave luonnoton;
Sen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu,
Häntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.

FAUST.
Tuu tänne, koira vaivainen!

WAGNER.
Se villakoir' on, hullunkurinen:
Hän seisahtuu, sun seisoess',
Jos kutsut, hyppii rinnoilles;
Jos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa,
Ja keppis maalle virrasta hän noutaa.

FAUST.
Se totta lie: ei rahtuakaan näy
Eläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.

WAGNER.
Kurinsa saanut koira ansaitsee,
Ett' oppinutkin häntä hyväilee.
Ei kumma siis, ett' on sun suosimas
Yl'oppilaiden nöyrä oppilas.

(He astuvat sisään kaupungin portista.)

LUKUKAMMIO.

FAUST (astuu sisään villakoiran kanssa).

    Pois läksin maalta, kankahalta,
    Jonk' yö jo peittää vaipallaan;
    Mua pyhä sala-kammo valtaa,
    Jalompi henk' on valveillaan.
    Nyt halut huimat uinahtavi,
    Ja päivän hyrsky hiljenee,
    Vaan ihmislempi rinnassani
    Ja taivaan armo elelee.

Oo hiljaa, koir', älä sinne tänne juokse!
Mit' ukselt' aihelet?
Tule nukkumaan sä lieden luokse!
Tuon sulle patjat, pielukset.
Mua kangastiellä huvitit äsken
Hypellen, leikkiä laskien;
Sen vuoks' sun vieraaks' luokseni käsken,
Mutt' ollos siivo, hiljainen!

    Kun pikku-sulosuojassani
    Taas lamppu loistaa herttainen,
    Valaisee usko poveani,
    Parempi "minuus" ilmaiksen.
    Taas järjen soihtu alkaa palaa,
    Ja toivo kukkii suloinen,
    Vesille elon sielu halaa,
    Ah! elon lähdesuonillen.

Älä morise, koir'! Ei säveleen,
Mi sielussain sulo-rauhaa loi,
Tääll' elukan ääni yhteen soi.
Se tuttua on, ett' ihminen,
Mit' ei hän tajua, ilveilee,
Kaunista ja hyvää soimaa, laittaa,
Joist' usein hälle onkin haittaa.
Vai koiraki tuolle ärisee!

Mutt' ah! sen tunnen — rinnastain ei valu
Nyt rauhaa, vaikk' ois siihen harras halu.
Oi miks niin valeen lähde kuivauu,
Ja janohon taas raukka surkastuu?
Sen koitellut oon ehtimiseen.
Vajasta tuost' on sentään hyötymystä:
Alamme ikävöidä ilmestystä,
Ja sielu kääntyy taivaalliseen.
Ja kirkkahinna valo tää
Uus'-testamentiss' välkähtää.
Sen alkusanat lukea ma mielin,
Ja hartahilla sydämin
Tuon pyhän kirjan, kallihin
Julaista kerran armain äidin-kielin.

(Hän aukaisee nioksen ja alottaa.)

"Alussa oli sana" tässä sanotaan.
Jo tartun täss', ei kynä juoksekaan!
Vai sanaako niin ylentää mä voisin?
Ei! tuo on käännettävä toisin.
Jos hengen äänen oikein oivallan,
"Alussa järki ol'" ma kirjoitan.
Tok' ällös hädi, — tuumaella
Mun täytyy, muutoin saatan liioitella!
Vai järjestäkö kaikki alkaa vois?
Ei! — "Alussa voima oli" paremp' ois.
Mut tuskin tuon saa kynä valmihiksi,
Jo epäilen, ei käy — en tiedä, miksi!
Henk' auta! — Selkii epäilyksen yö,
Ja tyynnä piirrän: "aluss' oli työ."

    Jos mielit pysyä paikoillas,
    Niin heitä kohta ulvontas!
    Oo haukkumatta, halli!
    Noin virmapäät' en herraa salli
    Ma luonani vierailemaan.
    Jomp' kumpi vaan
    Ulos astukaan!
    Vasten mieltäni vieraan karkoitan;
    Olet valloillas, oven aukoan.
    Vaan tuossapa katsomista!
    Se ei ole luonnollista…
    Oi, tokko silmäni pettelee?
    Kuink' koirani kasvaa, korkenee!
    Se hirmuna nousi seisomaan,
    Ei siin' oo koiran haamuakaan.
    Ma toinko kotia aavehen,
    Kuin Niilivarsa hirmuisen,
    Tulisilmin hirmuhampahin?
    Sun tunnen, hiisi helvetin!
    Vaan moista Hornan tenavaa
    "Salomonin avain" avittaa.

HENKIÄ (porraskäytävästä).
    Yks' ansahan joutui tuolla!
    Älä seuraa vaan, pysy tällä puolla!
    Kuten raudoissa repo,
    Voit, hornan hepo.
    Vaan vartokaat!
    Henkilauma, riehu,
    Ylös alas liehu,
    Niin hänet irti saat.
    Häntä, jos voimme,
    Auttaa me koemme,
    Sillä meille juuri
    Hän ratto ol' suuri.

FAUST.
    Siis ensin hirmua manaa
    Nämä "Neljän sanaa":
    Salamanderi hiilly,
    Undiina liukee,
    Sylfiidi riukee,
    Kyöpeli piilly!
Ken niit' ei tunne,
Elementtejä, kunne
Ne vaikuttaa,
Min ne toimeen saa,
Hän turhaan koittaa
Henkiä voittaa.

    Valu valkian sauhuun,
    Salamander!
    Huku aaltojen pauhuun,
    Undiina!
    Pala noidan-nuolena aina,
    Sylfe!
    Älä, Inkubus, paina!
    Koti-apua tuo!
    Tule esiin, loppu suo!

Ei yhtään noista
Peto oo, — se on toista.
Se tyynnä loikovi, irvistäen:
Ei pysty loitsuni — sen ma näen.
Väkevämpää kuule,
Jot' en kestäväs luule:

    Jos helvetin hauta
    Sun siitti, nauta,
    Niin merkkiä katso,
    Jonk' eestä väistyy
    Ne mustat sarjat!

Jo se tuimistuu, jo sen nousee harjat.

    Sano, häijy konna,
    Voitko pelvotonna
    Nähdä iki-uutta
    Pyhää salaisuutta
    Läpi taivaan hohtavaa,
    Salaveisten vainoomaa?

Kiristeltynä uunin taa
Se norsuks' kohoaa;
Se täyttää nyt koko kammion,
Ja miltei usvana haivu.
Älä, hirviö, nouse kattohon!
Vaan mestarin jalkoihin sä vaivu!
Näät, en minä turhaan uhkaa.
Pyhä lieska polttavi — koht' oot tuhkaa!
Pian leimahtaa
Kolmikertaista valkiaa!
Varo vain
Väkevintä mun voimistain!

    (Samassa usva hälvenee, ja Mefistofeles, puettuna vaeltavan
    skolastikon tapaan, syöksähtää esiin uunin takaa.)

MEFISTOFELES.
No suotta riehutten! Mill' auttaa voisin herraa?

FAUST.
Vai tuoko koirast' irti lähti!
Skolasti kulkijain! No entäs sukkelaa!

MEFISTOFELES.
Oi terve teitä, kirkas opin-tähti!
Sain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.

FAUST.
Mi nimes'?

MEFISTOFELES.
           Turha kysymys tuo mielestäin
Sen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,
Ja ollen aina ilmiöistä erin,
Vaan pyrkii peri-oloon päin!

FAUST.
Vaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää
Nimiä, jotka olentonne näyttää!
"Hiis'," "kärpäis-herra," "valheen-isä" —
Noiss' soi jo henki ääntehissä.
Ken oot sa siis?

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

FAUST.
En mointa ongelmaa voi selvittää.

MEFISTOFELES.
Se henki oon, jok' aina epäjää.
Ja syystäkin: mit' ikään syntynee
Vain hukkumista ansaitsee,
Siis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.
Niin — missä näette pirun kättä,
Tuhoa, syntiä, pahuutta —
Se elementtini oikea.

53

FAUST.
Sua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?

MEFISTOFELES.
Totuutta nöyrää puhun vaan:
Vaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,
On mielestänsä kokonaisuus, maailma,
Sen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,
Sen synkän yön, jok' äitihelmastaan
Loi Valon. — Valta-istuimelta syöstyään
Emonsa, tytär siinä istuu nykyään.
Viel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,
Mutt' aineisin se aina tahmenee.
Se ainehista virtaa, niitä sulostaa,
Ja ainehet sen lennon estää;
Ja toivon: eipä kauan kestä,
Kun kera aineiden se raukiaa.

FAUST.
Siis oiva ohjelmas' on näin:
Et hävittää voi suurin erin,
Siis havittelet vähittäin.

MEFISTOFELES.
Ja tuollakos ma paljo perin?
"Se jokin", mikä "eitä" vastustaa —
Tarkoitan tätä tyhmää maailmaa —,
Siihenpä suotta keinojani koitan;
Ties lempo, milloin vihdoin voitan.
Maanjäristys ei, myrsky, tulva, palo
Hävitä maata, mert'; ei sammu taivaan valo!
Ja ihmiset ja elukat vain enenee;
Vaikk' isken miljoonittain noita,
En loppumaan saa kataloita,
Ei! Aina vaan uus' veri elelee!
Kun summatonta siemen-määrää muistan,
Mink' ilma, vesi, manner idättää,
Ja kuiva, märkä, kuuma, jää —
Niin hulluuteenpa miltei suistan!
Niin, paitsi järveä jok' aina palaa,
Ei mull' oo varsinaista toimialaa.

FAUST.
Ikuista lempivoimaa vasten,
Jost' elpyy kaikki elämään,
Pui piru turhaan nyrkkiään;
Ei auta kiukku peijakasten.
Siis luovu noista aikehista,
Khaoksen poika kamala!

MEFISTOFELES.
Tuo seikka sietää tuumimista.
Vaan toiste siitä! Sallithan
Mun mennä nyt sun seurastasi?

FAUST.
Ja vielä kysyt! lähde vain!
Nyt tiedän, ken oot heimojasi.
Jos haluttaa, käy talossain!
Täss' ikkuna, tuoss' ovi on,
Ja savutorv' on tarjonasi,

MEFISTOFELES.
No, suoraan sanoen, oon hieman neuvoton:
Mua sulkee pieni este oveltasi,
On kynnyksellä kommervenki…

FAUST.
Vai pentagrammi huolettaa?
Vaan lausu mulle, hornan henki,
Kuink' osuit tänne, tuo jos salpajaa?
Kuink' aimo henkes joutui pulmaan?

MEFISTOFELES.
Tähystä itse! Näätkös, tuohon kulmaan,
Jok' irvillään on tuonne oveen päin,
Yks viiva vedetty on nurin.

FAUST.
Tuon onni teki pahoin kurin!
Mun hallussainpa olet näin.
Tuo onnistuihan arvaamatta!

MEFISTOFELES.
Kah, koira juoksi sisään huomaamatta;
Nyt seikka toisin näytäksen:
Ei piru pääse pihallen.

FAUST.
Vaan miks' et lennä ulos ikkunasta?

MEFISTOFELES.
Yks' sääntö solmii peijakasta:
Mist' astui sisähän, siit' ulos jällehen!
Tulomme vapaa on, vaan menon laita toisin.

FAUST.
Vai helvetiss' on lait! Sen tuskin luullut oisin.
No hyvin vaan! Kai sitten laatia
Saa, herrat, teidän kanssa sopimusta?

MEFISTOFELES.
Sä säntilleen saat kaikki nautita,
En peruuta ma yhtään lupausta.
Vaan tuoss' ei sovi hädiskellä
Siis siitä toiste enemmin!
Nyt täytyy meidän hyvästellä;
Mua laskekaa! pois mielisin!

FAUST.
Sua puhutella hieman halajan;
Siis viivy hetken aikaa vielä?

MEFISTOFELES.
Ei, laskekaa! pian tänne palajan,
En silloin haasteluita kiellä.

FAUST.
En minä suinkaan väijynyt sua ois;
Ken käski pistää ansaan kaulaas?
Kun pirun sait, hänt' älä laske pois;
Ei tarttune hän toista kertaa paulaas.

MEFISTOFELES.
No olkoon menneheks', jos tahdot niin!
Jään tänne hupilaiseks' sulle;
Mutt' suo mun käyttää aikaa vehkeisiin
Sellaisiin, jotka soveltuvat mulle!

FAUST.
Sen varsin suon! Tee temppujais,
Kun mua ne vainen huvittais!

MEFISTOFELES.
Saat tuta, veikko, aistimillas
Autuutta viljemmin täss' illass',
Kuin toikko vuosi muuten aikaan sais'.
Pian soipi haamuin sulo-laulut,
Ja nähdä saat niin sievät taulut,
Jotk' ei oo tyhjää noitumaa.
Ja ruusuin tuoksu hurmaa haistis
Ja lempijuomat mairii maistis,
Ja haltioihin tuntees' saa. —
Ei valmistusta kaivata;
Me koossa oomme, henget! alkakaa!

HENGET.

    Himmeä holvi,
    Väisty ja raukee!
    Eeterin silmä
    Siintävä aukee!
    Selvitä ilma!
    Usvat jo poista,
    Taivaalla tähtein
    Välkkyä suo!
    Aurinko loista
    Armaana tänne!
    Lämpöä luo! —
    Ylhäisten keijuin
    Henkevä heimo,
    Leimuna leijuin,
    Maan yli kiitää;
    Haikea kaipuu
    Jäljissä liitää. —
    Viirit ja verhot,
    Kuin suviperhot,
    Nousee ja vaipuu.
    Lehdosta, vuorten
    Alta ne väikkyy;
    Lemmetär nuorten
    Sielussa läikkyy;
    Metsolan varjo
    Riemua tarjoo. —
    Vuorilla viini-
    Viljelys uhkee;
    Marjoja hohtaa,
    Paisuvi, puhkee:
    Virtana kohta
    Viiniä hyrskii,
    Pitkin rubiini-
    Väyliä tyrskii. —
    Siintävät salot
    Kalvossa päilyy,
    Taivahan valot
    Veen yli häilyy.
    Virrasta varttuu
    Järviä, jotka
    Matkalla salaa
    Saaria halaa. —
    Taivahan lasten
    Riemuisa lauma
    Päivyttä vasten
    Ui ylähällen
    Siukuvin siivin,
    Kunnes se jällen,
    Kuin tuli-sauma,
    Laskien, kaartaa
    Vehmasta saarta.
    Keijuset kiikkuu
    Seljällä aallon,
    Toisia liikkuu
    Nurmella, maall' on
    Toisia; hyörii
    Karkelo, pyörii.
    Lauluja kaikuu
    Riemua raikuu.
    Taas ylä-ilmaan
    Kaikki ne lentää;
    Toisia entää
    Vuorien yli,
    Toisia uittaa
    Aaltojen syli
    Rantojen helmaan.
    Kaikki ne kiitää
    Aamusen koitoss',
    Ylhälle liitää
    Pyrkien loitos
    Tähtölän taloon,
    Sen ikivaloon,
    Riemuja lemmen
    Suutelemaan.

MEFISTOFELES.
Hän nukkuu! Nuopa oivat laulajaiset!
Oi vienot, sorjat keijukaiset,
Syvähän hänt' tuuditelkaa! Kiitos vaan!
Et pysty vielä paholaista solmimaan! —
Hänt' unten suloparvi lennätelköön
Syvälle harhan ihme-maailmaan! —
Ei taikakynnys saa mua enää pelkoon,
Yks' hiiren-hammas tänne vaan!
Tuoll' yksi rahisee: se avaa mulle uksen,
Jos lausun sille sievän manauksen.
Ma, jonka vallan all' on kärpäset
Ja hiiret, sammakot, täit, lutehet,
Sua kutsun! Oitis tänne loiki
Kynnyksen alle, kalvo poikki
Tuo kohta, johon rasvaa tiukutin! —
Kas niin! jo yksi saapuikin!
Nyt työhön vaan! Se syrjäss' on se kulma,
Jok' ehkäisee mua. Pois se kiusan-pulma!
Yks' isku vielä! riittää; kiitos vaan!
Faust, hyvää yötä, kunnes tavataan!

FAUST (havahtaen).
Ah! ilkku-peliks' kaikki vaihtuu;
Vain niinkö hengen jano haihtuu,
Ett' unta vaan ol' perkele
Ja koira hiipi pihalle!

LUKUKAMMIO.

FAUST. MEFISTOFELES.

FAUST.
Sisähän, ken kolkuttaa! Ken taas mun rauhan' esti?

MEFISTOFELES.
Mä vaan!

FAUST.
         Sisään!

MEFISTOFELES.
Se lausu kolmannesti!

FAUST.
Sisään siis!

MEFISTOFELES.
             Kiitos! Näin oot mieliks' mulle!
Ei meille riita-väliä tulle;
Mä houreitas näät poistamaan
Nyt nuorna aatelisna tänne saan,
Punainen ylläin kullan-kirjo takki
Ja silkka silkki vaippanain,
Ja päässä kukonsulka-lakki
Ja pitkä miekka kupeellain.
Nyt suorastaan sua neuvollen:
Pukeudu siekin samaten,
Jott' ikävistä irroillas
Iloita saisit elostas!

FAUST.
Pukuni olkohon mi hyvänään,
Maan raskas elo painaa mua kuin vuori.
Ma liian vanha oon vaan leikkimään,
Ja toivomatta jäämään liian nuori.
Mink' onnen mailma mulle suoda vois?
"Oi kielly! heitä liika-toivot pois!"
Kas noin se vanha virsi kaikuu,
Mi soipi kunkin korvihin,
Jot' aina vaan yhä käheemmin
Jok' ainut hetki meille raikuu.
Kauhulla mielin aamuin valvahdan
Ja karvas itku poskiani valaa,
Kun päivän nään, mi kulkiessahan
Ei täytä rahtuakaan mitä sydän halaa.
Jok' inttäyksin turhin turmelee
Mult' ilon haimit pienimmätkin,
Ja valhe-elon ilvein häiritsee
Maailman, jonka sydämeeni kätkin.
Ja yö kun vihdoin mua varjoaa,
Ma tuskitellen väännyn vuoteellani,
Ja hurjat unelmat mua kauhistaa,
Ja rauha kauas karkaa sielustani.
Jumala tuo, jok' asuu rinnassain,
Syvälti voi sen tunteet kuohutella;
Hän vallitsee mun hengen-voimiain,
Mutt' ulospäin ei voi hän toimiella.
Mua olemuksen kuorma vaivuttaa.
Ma vihaan elämää ja toivon kuolemaa.

MEFISTOFELES.
Eip' ollut kuolo mielivieras milloinkaan.

FAUST.
Oi autuas, jonk' ohimoille köyttää
Hurmeisen laakerin hän, voiton säteillessä;
Jonk' ilotanssin tyrskyttyä löytää
Hän helmass' immen, lemmen liekitessä!
Oi, jos tuon suuren hengen eteen vaipunut
Ma haltioissa hengetönnä oisin!

MEFISTOFELES.
Eräästä yöstä muistuttaa nyt voisin,
Kun rusko-lient' ei muuan maistellut.

FAUST.
Näyt mielelläs sä urkkivan.

MEFISTOFELES.
En kaikkitietävä oo, mut paljo huomajan.

FAUST.
Jos hurjan hyrskyn rinnassani
Sai kallis sointu soipumaan,
Ja mit' on lapsitunteitani
Lumos' entis-aian kaiullaan —
Nyt kiroon kaiken, mikä liettää
Mun sielun' harhain ilve-verkkoihin,
Ja surun-alhoon vielä viettää
Mua tenho vehkein mairehin!
Kirottu kerskuvainen aate,
Jonk' kesken henki herkkuilee!
Ja ilmiöiden kiiltovaate,
Jok' aistit meiltä hurmaisee!
Kirottu kunnianhalu, maine,
Jok' unelmiis meit' uinutat,
Ja kaikki ylpeilyksen aine,
Talo, perhe, aura, palveljat!
Kirottu Mammon, taisteloihin
Jos yllyttää meit' aarteillaan,
Tai jos hän laiskan nautinnoihin
Levitti meille patjojaan!
Kirottu viinin riemumesi!
Kirottu lemmen mairitus!
Kirottu usko toivoinesi!
Ja julmin olkoon maltin kirous!

HENKEIN-KÖÖRI (näkymätönnä).

    Ah! voi!
    Sen sortanut oot,
    Sulo-maaliman,
    Käsin ankarin.
    Se raukevi pirstoihin.
    Sä puol'jumal' oi! sen murskaat!
    Mityyden maille pirstat viemme,
    Ja hurskaat
    Soi itkuvirret kaunihista.
    Oi, mahtavin
    Sä maallisista,
    Kahtakin
    Suloisemmaksi jälleen tuo
    Sun povesi pohjaan luo!
    Ja uutta elämää
    Aloittaos
    Sä riemumielin,
    Ja laulun nuorennos
    Soikoon sointokielin!

MEFISTOFELES.

    Nuo laulajat
    Mun on tenavat.
    Kuules neuvoja näppäröitä
    Huvituksia koittamaan ja töitä!
    Erakkuudestas,
    Jok' aistisi, mantosi hyytää,
    Ulos loitommas
    Sua vietellä ne pyytää.

Et saa sä olla tuskais teuras,
jotk' elämääs syö lailla korppien!
Voit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras,
Ett' ihminen oot keskell' ihmisten.
Ei siksi, että aikoisin
Sua työntää roskajoukkioihin;
En kuulu mailman mahtajoihin,
Vaan jos elos retkihin
Mun liittoa mielit käyttää,
Sun toivosi tahdon täyttää;
Heti suostun sun omanas,
Sun kumppalinas
Joka riemun hankintaan,
Sua palvelemaan jopa orjailemaan.

FAUST.
Vaan minkä vaadit palkinnon?

MEFISTOFELES.
No, siihen vielä pitkä aika on.

FAUST.
Ei! itsekäs on perkele.
Jos jotakin hän palvelee,
Sit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee.
Siis ehtos lausu säntilleen!
Tuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.

MEFISTOFELES.
Sitounpa täällä sulle palveljaksi.
En pientä vihjaustas laimin lyö;
Mut tultuamme täältä tuonnemmaksi,
Sun pitää mulle tehdä sama työ.

FAUST.
En huoli noista tuonen maista.
Tää mailma ensin raunioiksi raista!
Tuo toinen sitte syntykään!
Kas tästä maasta nous' mun kaikki riemut,
Valaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut.
Kun niistä ollaan erillään,
Niin tulkohon mit' ikänään!
En jaaritusta kuulla huoli,
Kyteekö Tuonelankin yöss'
Viha ja lempi, liekö myös
Aloilla noilla ylä- ja alapuoli.

MEFISTOFELES.
No tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin.
Käy liittohon — ja vielä näinä hetkin
Saat ihmeen kummat nähdä riemuiten.
Suon sulle, mit' ei saanut ihminen.

FAUST.
Mitäspä piru raukan antiloista!
Sun-moises voiko koskaan oivaltaa
Tuot' ihmishengen lentoa korkeaa?
Vaan onhan sulla ruuat, jotk' ei nälkää poista;
On kultaa, joka valahtaa
Pikemmin sormistas elohopiaa;
On peli, miss' ei koskaan voittoa saa;
On neito, joka mun rinnaltain jo toisellen
Sulholle lemmen silmiä loi ja huoli;
On maineen riemu ylhäinen,
Mi sammuu niinkuin noidannuoli.
Hedelmää näytä, tarjottaissa lahovaa,
Ja uudelleen yhä lehden saapia puita!

MEFISTOFELES.
Kai moinen vaatimus mua kammottaa!
Nuo aarteet hankkia voin ja paljon muita.
Vaan veikkonen, sekin aika saapa on,
Kun rauhass' saamme kahden herkutella.

FAUST.
Jos tyynnä loijun laiskan-vuotehella
Ma milloinkaan, mun surma saakohon!
Jos imarruksin vietellyksi
Itseeni saat mua mieltymään
Ja hekkumin saat villityksi,
En silloin huoli elääkään!
Panenpa veikkaa!

MEFISTOFELES.
                 Pannahan!

FAUST (vastaten toisen kädenlyöntiin).
Ja kouran lyömme kourahan!
Jos koskaan lausun tuokiolle:
"Oi, viivy vielä, armahin!" —
Takoa saat mun kahleisin,
Halusti heityn turmiolle!
Mun silloin soikoon kuolin-kello,
Sun palvelukses tehty on;
Kirvotkoon näytin, seisköön kello,
Ohi Faustin aika olkohon!
Mietippä tyystin!

MEFISTOFELES.
Meit' ei haita unhotus.

FAUST.
Sun siihen onkin oikeus.
Vaan uskalsinko liikaa? — En!
Jos kunne käännyn, — orjailen, —
Sua vaiko toista — miksi kyselen!

MEFISTOFELES.
Tän' iltana jo ma tohtorkemuihin
Saan palveluksen toimintaan.
Vaan yhtä soisin! Kuolon-sattumaan
Ma pari riviä pyytäisin!

FAUST.
Vai kirjallista vaadit, tyystä konna?
Lie mies ja miehen sana sulle arvotonna
Siin' eikö kyllin, että päiviäin
Sanottu sana aina hallitseepi?
Maailman virta pauhaa eteenpäin,
Mua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi?
Vaan sydämiin tää taika juurraksen;
Ken sieltä voi sen juuret nyhtää?
Kell' usko rinnass' on, hän miekkonen!
Ei paljoksu hän uhria yhtään.
Mut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen —
Se aave on, ku meitä peljästyttää.
Niin sulan päähän kuolee sana,
Vaks' on ja nahka haltiana.
Mit', ilkihenki, kiusaat mua?
Paperi, pärmä, kivi, vaski tyydyttääkö sua?
Piirränkö pinsin, kynin, taltoin?
Valinta sun on vallassas.

MEFISTOFELES.
Kuink' esitätkin seikkaa kaltoin
Ja liioitellen sanatulvallas!
Kelpaahan pieni paper'tilka,
Jos alle piirrät hurmehin.

FAUST.
Jos et mua kiusaa kauemmin,
Niin menneeks' olkohon tuo narrin-ilka!

MEFISTOFELES.
Veri on neste veraton.

FAUST.
Ei riku liitto, ollos pelkäämättä!
Oon kaiken tarmoni taistelon
Luvannut sulle, lyöden kättä.
Mä ennen paisuin pilvihin,
Vaan Henki suur' mun halveksui;
Sun luokkaas vaan ma kuulunkin.
Minulta luonto sulkeutui,
Aatosten langat katkiaa,
Mua tieto jo kauan ilvottaa.
Suo liekkuman alhoiss' sammuttaa
Mun hehkuvaisia kiihkojani!
Läpi-kuultamatonna verhossaan
Joka taika jo olkoon tarjonani!
Syöstähän aian pauhinaan,
Tapausten hyrskyhyn huimimpaan!
Ja murhe ja riemastus,
Ja voitto ja sortumus
Ne keskenään yhä vaihtukoon,
Kun mies vaan kiitävi toimintoon!

MEFISTOFELES.
Ei sulle määrää panna, ei!
Jos mielit lennosta tavoitella
Ja kaikkea hieman imannella,
Niin onneks' vaan! päin tuulta, hei!
Älä ujoksu, käy kiinni vaan!

FAUST.
Nyt riemust' en ma haastakaan.
Mua valloitelkoon hurmos, haikea nauttimus,
Viha lemmekäs ja kaihon virvotus!
Poveni, tiedon-poltost' toipununna,
Joka tuskalle olkoon altistunna;
Mik' onni kohtas kaikkea sukuani,
Sen tahdon tuntea omass' sielussani,
Tapailla hengelläin ylintä alhaisinta.
Sen riemut tuskat kantakoon mun rinta!
Näin ihmiskunnan itseks' itseni laajennan,
Ja vihdoin käyn sen kanssa hukkahan.

MEFISTOFELES.
Oi, usko mua, jon purtaviss' on leipä
Tuo kova ollut vuosituhannet:
Sulattaa vanhaa hapatusta — eipä
Kehdosta hautaan voi sit' ihmiset!
Meit' usko yht': tuo toimi kokonansa
Jumalan on ja häntä varten vaan,
Jok' asuu ijäisessä loistossansa;
Hän syöksi meidät yöhön kaameaan;
Ja teille kelpaa yö ja päivä vaan.

FAUST.
Vaan tahdon!

MEFISTOFELES.
             Onpa hauska kuulla!
Yks seikka haitaks' sentään lie:
Lyhyt on aikas, pitkä taidon tie.
Vaan käy se päinsä — mielin luulla —,
Jos yhdyt jonkun runoniekan kanssa,
Tuon annat häälyä haaveissansa
Ja kauniihimpia avujaan
Sun arvopäähäs koota vaan:
Leijonan sankaruutta,
Hirven sukkeluutta,
Etelän tulisuutta,
Pohjolan pontevuutta!
Hän siihen pulmaan luokoon valon,
Miten viekkauteen voit liittää mielen jalon,
Sydän nuorna ja kuumana armastella
Ja säännöin lempeä suuntaella.
Miss' ollee tuo, minä tietää soisin,
Hän "Mikrokosmos herra" nimelt' oisi.

FAUST.
Jos ihmisyyden kruunua en mä saa,
Jot' intomielin aistini halajaa,
Mit' oon ma?

MEFISTOFELES.
             Juur' mit' ootkin.
Pane päähäs valhekutria miljoonittain,
Ja jalkas alle korkoja kyynärittäin,
Sä siksi jäät, mit' ootkin vain!

FAUST.
Siis ihmishengen aarteet kaikki suotta
Kasaillut oon — niin turhaan, tunnen vain!
Vaikk' onkisin niiss' sata vuotta,
Ei uutta voimaa vuoda sielustain.
En hiuksen vertaa noussut ylemmäksi,
Tuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.

MEFISTOFELES.
Nyt mailmaa katsot, velikulta,
Kuin yleiseen sitä katsellaan.
Välehen vaan työhön, ettei sulta
Saa elon riemut karkaamaan!
Kas lempo! onhan kädet, jalat
Ja pää ja — — omias,
Ja sunp' on kaikki herkkupalat,
Jos nauttimaan oot keinokas!
Oritta kuus', jos hinnan maksat,
On voimineen sun tavaraa;
Oot aika mies, kun juosta jaksat
Sä koivin neljinkolmatta.
Kaikk' epäilykset siis
Periköön ne hiis!
Päin tuulta vaan!
Mun kanssani mailman pauhinaan!
Mies filosofiian orjuudess' on niin,
Kuin kuivall' aroll' lemmon juhta,
Jot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin,
Vaikk' ympärill' on vehmas luhta.

FAUST.
No kuinka aljetaan?

MEFISTOFELES.
                    Pois pakohon!
Mik' on tää virkas onneton?
Itsesi vaan ja poikain piinaamista! —
Se elo tosiaan on oivallista!!
Sitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen!
Miks' mielit puida tyhjät oljet vaan?
Parasta oppias et pojillen
Sä selvittää saa kumminkaan. —
Jo yhden tuolta käytävältä kuulen.

FAUST.
Hänt' en nyt vastaan-ottaa vois.

MEFISTOFELES.
Jo kauan vartoi poika parka. Luulen,
Ei saa hän mennä lohdutonna pois.
Saas tänne takkis — niin — ja lakkis sitten!
    (vaihtaa pukunsa)
Kai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois!
Ma pientä pilaa täällä laskenen,
Ja suoritan sen piamitten;
Sill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.

(Faust menee.)

MEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.)
Niin halveksippa järkee, oppia vaan,
Jotk' ihmisen on oppahat ja soihdut!
Annappa, valheenhengen loihdut
Sun noituuteen vie huimimpaan —
Niin ainian sa oot mun kynsissäin. —
Kas, sallimus on hälle hengen luonut,
Jok' yltyen yhä riehuu eteenpäin,
Jok' ylös kaikin voimin kiidättäin
Maan riemullen ei silmäystä suonut.
Tuon laahaan kautta elon tyrskyn
Ja rojun turhaa turhemman;
Viel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy,
Ja hän, jonk' aina henki janoo,
Suuns' ohi näkee herkut heiluvan,
Vaan virvotusta turhaan anoo.
Ja häijyllen jos mennytkään ei oisi,
Hän kadotust' ei sentään välttää voisi.

(Eräs Ylioppilas astuu esiin.)

YLIOPPILAS.
Tääll' en oo ollut kauan vielä,
Ja soisin nöyrimmällä miellä
Nyt miestä nähdä, puhutella,
Jota mainitaan vaan kiitoksella.

MEFISTOFELES.
Mua kainoutenne miellyttää;
Min' en oo mitään ihmeempää.
Kait ootte jo katsonut ympärinne?

YLIOPPILAS.
Ah! ottakaa mua turvihinne!
Rohkeilla mielin tänne sain,
Veri lämmin, enk' oo kassaa vailla;
Ero vaikea vaan oli mammastain.
Tääll' oppia soisin aika-lailla.

MEFISTOFELES.
Tääll' ootte siis mitä sopivin.

YLIOPPILAS.
Ja kotia kaipaan kuitenkin.
On, totta sanoen, outo olla
Näin kolkkoin muurien kartanolla.
On aivan ahdas paikka tää,
Ei ruohon kortt', ei puuta nää.
Saleissa, istujana penkin,
Mult' uupuu silmät, korvat, henki.

MEFISTOFELES.
Totutte, aikaa voittaen.
Eip' äidinrintaa lapsikaan
Oo ensin kärkäs ottamaan,
Vaan pian se imevi iloiten.
Niin teille Viisauden rinta
Koht' antavi ruokaa mieluisinta.

YLIOPPILAS.
Tuon jalon rintaa imeä kyllä soisin;
Vaan kuinka siihen päästä voisin?

MEFISTOFELES.
Ehk' ensin mulle sanonette,
Min tiedekunnan valitsette?

YLIOPPILAS,
Josp' oikein korkean opin saisin,
Niin että kaikki oivaltaisin,
Mitä taivahassa ja maassa lie,
Ja luonnost', tietehest' ois täysi selko!

MEFISTOFELES.
No, oikea on, jota käytte, tie.
Teit' älköön siinä mikään hajoitelko!

YLIOPPILAS.
Hartaasti lemmin tiedettä,
Vaikk' ihanaa on iloitella,
Ja suvilomall' iloisella
Vapaana aikaa vietellä.

MEFISTOFELES.
Käytelkäät aikaa; sukkelaan se lentää!
Sit' oiva järjetys voi säästää sentään.
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa,
Ja Spanjan-kenkiin pingoittaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin rehkiä sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen rentonaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks kolm' on siinäki tarpehen.
Kyll' laita aatos-tehtahan
Sama on kuin kankurin kudonnan:
Yks polkemus … tuhat lankaa säpsähtää,
Ja toisa toisa lentää pirta,
Yks helskytys … ja lankain virta
Näkymättä luo tuhat yhdelmää.
Nyt viisas astuu esihin,
Sanoen, ett' olla täytyy niin:
Esimäinen on näin ja toinen näin,
Siis kolmas myös ja neljäs näin;
Ja jos esimäistä ja toist' ei ois,
Ei kolmas ja neljäs olla vois. —
Tuot' oppilaat joka paikass' ylistää,
Vaan heiltä kangas kutomatta jää.
Jos tahdot elon tutkia, kertoella,
Siit ensin täytyy henki karkoitella;
Nyt osat on hänen hallussaan, —
Ah! puuttuu niist' elon side vaan.
Encheiresin naturae kemia kutsuu sen,
Ihan arvaamatta itseäns' ivaten.

YLIOPPILAS.
En voi teit' oikein oivaltaa.

MEFISTOFELES.
No, toiste on se jo helpompaa,
Kun osaat kaikki jäsennellä
Ja asian-mukaan luokitella.

YLIOPPILAS.
Tuost' oon niin aivan huumeillani,
Kuin mylly pyöris aivoissani.

MEFISTOFELES.
Ja sitten saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy — kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen.
Nyt säällisyyttä lempikää
Tarkinta lukukausi tää!
Viis-tuntinen on päivän työ:
Läsn' olkaat, juur' kun kello lyö!
Vaan valmistelkaat eeltäpäin
Läksynne tyynni pykälittäin;
Kas sitte näette, ettei vaan
Hän muuta sano kuin kirjakaan.
Tok' kirjoitelkaa vihkoon yhä,
Ikäänkuin lausuis Henki pyhä!

YLIOPPILAS.
Siit' älkää toiste muistutelko!
Sen hyödyst' on mull' ihka selko,
Kun mustaa valkoisella on,
Sen vie niin tyynnä kotohon.

MEFISTOFELES.
Kai meette tiedekuntaan johonkin?

YLIOPPILAS.
Lakitiedett' en voi oikein suosiella.

MEFISTOFELES.
Siit' ei sovi teitä moitiskella,
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
Eespäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii,
Ja suku ne jättää toisellen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu;
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt —
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu.

YLIOPPILAS.
Sananne inhoain jo kartuttaa.
Oi miekkonen, ken teiltä neuvon saa!
Nyt ehkä valikoin jo teologiian.

MEFISTOFELES
En tuotakaan voi kiittää liian —
En tahdo teitä eksyttää:
Siin on niin paljo harhailulla tilaa,
Ja paljo piilee myrkkyä,
Mi lääkkehetkin meiltä pilaa.
Paras tässäkin vaan yhtä kuunnella,
Ja mestarinsa sanoja myöten vannoa.
Yleensä sanaan turvatkaatte,
Niin valtatietä käydä saatte
Te vakuutuksen templihin.

YLIOPPILAS.
Kai sanass' sentään asuu aatoskin?

MEFISTOFELES.
No niin, vaan älkää tuskitelko sentään;
Sill' aatos jospa puuttuukin,
Kyll' avuks' aiallaan tuo sana lentää.
Sanoilla kelpaa sotiella,
Systeemit sanoin rakennella,
Sanaanpa kelpaa uskaltaa,
Et rahtuakaan sa sanast' ottaa saa.

YLIOPPILAS.
Anteeksi! jos en teitä estä,
Niin suokaa vielä hetkinen!
Pyytäisin lääketietehestä
Myös kuulla tenho-lausehen.
Vuos'-kolminen niin lyhyt on
Ja tiede ah! — on suunnaton!
Vaan jos ees vihjauksen saa,
Voi tiensä kauemmas jo vaistoella.

MEFISTOFELES. (itsekseen).
Tuo kuiva nuotti mua jo suututtaa,
Taas tahdon pirua osoitella!
    (Ääneensä.)
Helposti lääketieteen hengen oivallatte:
Maailma tutkikaa te pieni ynnä suuri,
Ja loput luistaa antakaatte,
Mitenkä Herra tahtoo juuri!
Tieteissä suotta vaan moni haparoi;
Jokainen oppii sen, mink' oppia hän voi.
Vaan tuokion ken siepata ties',
Se vasta aika mies!
Olette sorjavartinen,
Ei puuttune teilt' uskallusta;
Jos itseenne vaan luotatten,
Kyll' saatte muilta luottamusta.
Etenkin osatkaatte naista johtaa;
Sen ait ja voit nuo ikuiset
Ja tuhannet
Parantaa voip' yhdeltä kohtaa.
Jos puolin siveään se tapahtuu,
Ne kaikki valtahanne antauu.
Jos sitten arvonimen loistehella,
Lumootte silmät, sulkein kateet suut,
Niin korua saatte kyllin sormiella,
Jota kierteli vuosikausin muut.
Myös pikkupulssia koitelkaa te hiukka,
Ja ettei kureliiv' ois liian piukka,
Povelle heiluvalle kietaisette
Kätenne, viekkahasti silmäilette.

YLIOPPILAS.
Täss' selv' on missä, kuinka. Tähän mieltynen.

MEFISTOFELES.
Kaikk' oppi harmaa on, oi veikkosen',
Elämän kultapuu on vihree vaan.

YLIOPPILAS.
Kuin unelmaa tää kaikk' on tosiaan.
Ah, jospa toiste saisin teitä puhutella
Ja viisautta syvää ammennella!

MEFISTOFELES.
Min voin, teen teille mielelläin.

YLIOPPILAS.
En saata mennä täältä näin;
Sen suosion viel' antanette,
Ett' albumiini rivin kyhäisette?

MEFISTOFELES.
Halusti!

(Kirjoittaa ja antaa kirjan takaisin.)

YLIOPPILAS (lukee.)
Eritis sicut Deus, scientes bonum et malum.

(Sulkee kirjan kunnioittavaisesti, kumarteleiksen ja menee.)

MEFISTOFELES.
Sä neuvoa seuraa tätini, käärmeen, antamaa,
Kyll' jumalankaltaisuutes viel' sua kauhistaa.

FAUST (astuu sisään.)
No minne matka nyt?

MEFISTOFELES.
                    Mihinkä mielit juuri!
Me nähdään pieni mailma, sitten suuri.
Mink' ilon, hyödyn norkkehella
Saat tällä retkellä herkutella!

FAUST.
Ei pitkä partan' siedä tätä
Niin heiluvaista elämätä;
Se tie mua perillen ei viene,
En mailmuriksi luotu liene;
Niin piennä muiden kesken tunteun,
Ja ainiaan ma kainoksun.

MEFISTOFELES.
Se haihtuu itsestään, oi ystäväinen.
On itseluotto elon sääntö ensimmäinen.

FAUST.
Kuink' ulos sitte päästähän?
Sa voitko vaunut, varsat, ajajan antaa?

MEFISTOFELES.
Tään viitan vaan mä levitän,
Se ilman halki meitä kantaa.
Tok' uljahalle lennolle
Et suurta sälyä ottane!
Teen hiukan ilmaa lieskaavaista,
Se nostaa meidät oitis maista,
Pian höyhkinä tuolla me liidellään.
Nyt onnea vainen uuteen elämään!

AUERBACH'IN VIINIHOLVI LEIPZIG'ISSÄ.

Iloisten velikultain juominki.

FROSCH.
Ei juoda, nauraa kukaan huoli!
Ken naamanne niin noloks nuoli.
Olette nyt kuin märjät oljet vaan,
Vaikk' ennen leimusitte ilmivalkiaan.

BRANDER.
Sun syys se; miks' et aian vietteheksi
Sä mitään tuhmaa taikka porsasmaista keksi?

FROSCH (valaa viinilasin hänen päänsä päälle.)
Kas siinä kumpaakin.

BRANDER.
                     Pääsika!

FROSCH.
Sitäpäs sä pyysit! Oma vika!

SIEBEL.
Se ulos ken riidan alkajaa!
Ei, vilpitönnä juokaa, laulakaa ja hurratkaa!
Hoi! laarilaa!

ALTMAYER.
               Tuo mulle tukko villaa!
Ma onneton! hän multa korvat pillaa.

SIEBEL.
Kun holvikaarros kaikuu, soi —
Vast' oikein paasin voiman kuulla voi.

FROSCH.
Niin! pihallen, ken pilaa pahaksuu!
Hei, ralla ralla raa!

ALTMAYER.
Hei, ralla ralla raa!

FROSCH.
No nyt on kurkut karaistu.

(Laulaa.)

    "Kuink' armas pyhä Rooman valta
    Nyt vielä koossa pysynee?"

BRANDER.
Hyi! laulu ilkee, valtiollinen!
Ei! Luojallen jok' aamu kiitos kanna,
Ett'ei tuo Rooman valta sulle huolta anna!
Mä ainakin sen luen saalihiksi,
Etten oo tullut keisariks', en kansleriksi.
Vaan päällikön jos mekin ottaa saamme,
Niin paavi meille valitkaamme.
Ma toivon, kaikki täällä tietää,
Mitk' ansiot häll' olla sietää.

FROSCH (laulaa)

    "Ylös lentele, leivo, ja terveiset
    Vie armaimmalleni tuhannet!"

SlEBEL.
Ei yhtään tervehdyst'! en viitsi tuota kuulla.

FROSCH.
Tuhannet terveiset sydämellä ja suulla!

(Laulaa.)

    "Salpa auk' yön tyynnäkin!
    Auki! valvoo armahin!
    Kiinni, valjetessa koin!"

SlEBEL.
Niin laula, veikko, sie, ett' armaan kiitos soi!
Kai vielä naurun aika tulee mulle.
Mun petti hän, ja samoin käypi sulle.
Tuon sulhoks' peikko jääköhön,
Ja ristitiellä loikukoon sen kanssa,
Ja vanha oinas Hornast' tullessansa
Ohi juosten heille "hyvää yötä" määkiköön!
Ei kelpomiestä ansaitse
Semmoinen piika retkale. —
Mun terveiseni ainoat
On, että hältä pirston akkunat.

BRANDER (lyöden pöytään.)
Vait, vaiti! mua nyt kuunnelkaa
Ja myöntäkää, ett' osaan hienostella!
Rakastuneita täällä täytyy huvittaa
Nyt yöksi jollakin, mi heidän asemaa
Voi aivan säntillensä kuvaella.
Ihk' uusi laulu! nähkääs vaan!
Ja loppukertuu lujaa lauletaan!

(Laulaa.)

    Yks hiiri kellarissa niin
    Söi voita vaan ja rasvoi,
    Ett' niinkuin tohtor Lutherin
    Sen ihravatsa kasvoi.
    Vaan piika hiiren myrkyttää,
    Ja hiiren mailma soukaks' jää,
    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.

KÖÖRI (riemastuen).

Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.

BRANDER.

    Hiir' toisa toisa juoksemaan,
    Joi lätäköt ja kaivot
    Ja kalvoi minkä löysi vaan;
    Mut siit' ei taltu raivot.
    Hän hyppi, kieri, vinkui ai!
    Vaan vihdoin kurja kylläns' sai,
    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.

KÖÖRI.

Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.

BRANDER.

    Vaikk' ilmipäiv' ol', huoneesen
    Hän poltteissaan jo juoksi,
    Ja varvi, potki vinkuen
    ja kuoli lieden luoksi.
    Murhaaja virkki naurahtain
    Jo viimme-virtes vinguit vain,
    Kuin lemp' ois nahkaan mennyt!

KÖÖRI.

Kuin lemp' ois nahkaan mennyt.

SIEBEL.
Kuink' iloitsee nuo halvat sieluset!
No merkillinen konsti totta
Myrkyllä pettää kurja rotta.

BRANDER.
Kai sinä hiiriä suojelet?

ALTMAYER.
Sä ihravatsa kaljupää!
Sua huono onnes nöyryttää.
Tuo hiiri turpunut sun armaan
Oman itses kuvaileepi varmaan.

FAUST JA MEFISTOFELES.

MEFISTOFELES.
Nyt etupääss' mun täytyy viedä
Sua iloseuroihin. Et tiedä,
Kuink' elo voipi olla huoleton:
Jok' ilta noilla pojill' juhla on.
Älyhiukallaan ne hauskanmoisna
Kisailee pikku-piiriään,
Kuin kissanpojat hännällään.
Jos eivät ole pohmeloisna,
Jos viinur' velaks antaa vaan,
Ovat huoletonna, iloissaan.

BRANDER.
Kas tuossa matkalaisia…
Sen näkee — tavoiltaan niin outomaisia.
Ne tuskin tiimaakaan tääll' ollehet.

FROSCH.
Niin, aivan oikein arvelet.
Vaan Leipzig armas on! Sen kiitos soikohon
Kas siinä sivistyy, se pieni Parisi on!

SlEBEL.
Mit' aattelet sa noista vierahista?

FROSCH.
Annaspa koitan! kulppi kourassan',
Nykäisen madot heidän sieraimista
Niin sukkelaa kuin lapsen-hampahan.
Minusta näyttävät he jalosyntyisiltä,
Niin ylpeiltä ja tyytymättömiltä.

ALTMAYER.
Ne ehk' on puoskareita…

BRANDER.
                         Osuit pilkkaan.

FROSCH.
No katsos nyt, ma heitä ilkkaan!

MEFISTOFELES (Faustille).
Ei ukot perkelettä haista,
Vaikk' ottelis hän heitä kraista!

FAUST.
Ma seuraa tervehdin.

SIEBEL.
                     Se paljo kiittää saa.
    (kuiskaa tarkastellen Mefistofelestä sivultapäin.)
Kas miestä! toista jalkaans' onnahtaa!

MEFISTOFELES.
Istumme piirihinne … onhan lupa?
Sen hiton luirua kuin täällä juodahan!
Vaan ehkä seurast' oisi jokin hupa.

ALTMAYER.
Te hemmoteltu näytte olevan.

FROSCH.
Kai Rippach'ista myöhän lähditte
Ja Hannu herran luona söitte illallista?

MEFISTOFELES.
Ei … tällä kertaa ohi ajoimme;
Vaan hiljan meill' ol' hiukan puhumista.
Hän serkkujansa aika lailla kiitti,
Ja siihen paljo terveisiä liitti.

(Kumartuu Froschille.)

ALTMAYER.
No saitko noukalles?

SIEBEL.
                     Kas vekkulia vaan.

FROSCH.
Kyll' hänen toiste opetan.

MEFISTOFELES.
Ell'emme erhety, me kuultihin
Täält' äsken köörilaulun oivan.
Tämmöisen holvin alla varmaankin
Ma luulen laulun mahtavasti soivan.

FROSCH.
Olette lauluniekka vai?

MEFISTOFELES.
Kyll' ompi halu suur', vaan mistä voimat sai?

ALTMAYER,
Yks' laulu laskekaa!

SlEBEL.
                     Yks' ihka uusi!

MEFISTOFELES.
Ma niitä lasken teille vaikka kuusi.
Meit' äsken lähteneinä Spanja ikävöi,
Miss' soipi laulut, viinit säkenöi.

(Laulaa)

    Ol' kuninkaalla kerran
    Lihava kirppu, suur' —

FROSCH.
Kirppu! kuulkaat! oivalsitko vai?
No siisti herra on se kai!

MEFISTOFELES (laulaa).

    Ol' kuninkaalla kerran
    Lihava kirppu suur',
    Jot' armastel' sen verran
    Kuin poikaans' omaa juur'.
    Hän hoviräätälille
    Huus: "vaadin nyt sun työs:
    Sä pikkuparoonille
    Tee takki, housut myös!"

BRANDER.
Vaan muistutelkaa räätälille,
Ett' ottaa tarkan mitan vaan;
Jos housut lyövät laskoksille,
Hält' oitis kello kaapataan.

MEFISTOFELES.

    Nyt sammettiin ja silkkiin
    Se kirppu verhotaan,
    Ja kultaristi pilkkii
    Koreessa nauhassaan.
    Ministeriks' se pääsi,
    Kopeili tähtineen,
    Ja suuret arvot sääsi
    Myös sukulaisilleen.

    Vaan hoviss' sitä surtiin,
    Ol' herrat poltteissaan,
    Kuningatarta purtiin,
    Ja syötiin neitojaan.
    Vaan niit' ei saatu lyödä,
    Ei häätää kynsien. —
    Mä en suo kirpun syödä,
    Vaan oitis sorran sen.

KÖÖRI (riemastuen).

    Ma en suo kirpun syödä,
    Vaan oitis sorran sen.

FROSCH.
Bravo! kas tuopa laulu on!

SlEBEL.
Niin aina kirput olkohon!

BRANDER.
Ota hyppysillä sievään kiini!

ALTMAYER.
Eläköön vapaus ja viini!

MEFISTOFELES.
Vapauden auvoks' juoda lasin voisi,
Jos teidän viinit ei niin huonot oisi.

SIEBEL.
Tuot' emme toista kertaa kuulla soisi!

MEFISTOFELES.
Kun isänt' ei vaan panis pahaksensa,
Tarjoisin kunnon vieraillensa,
Mitä parast' on mun aitassain.

SIEBEL.
Syyn otan mie. Ann' tulla vain!

FROSCH.
Jos aimo ryypyt suotte — kiitos teille!
Ei pikku tilkat riitä meille.
En voi mä viiniänne arvostaa,
Joll'en ma suuni täyttä saa.

ALTMAYER (hiljaa).
Ne Rheinin mailta on, sen sain ma kuulla.

MEFISTOFELES.
Nyt mistäs napakairan saan?

BRANDER.
Mihinkä tuota tarvitaan?
Vai onko tynnyrinne oven suulla?

ALTMAYER.
Työvehkehet on laatikossa tuolla.

MEFISTOFELES (ottaa näverin. Froschille).
No, mitäs teidän kunkin tekee mieli?

FROSCH.
Vai monta sorttia teiltä saa?

MEFISTOFELES,
Vapaasti, herrat, valitkaa!

ALTMAYER (Froschille),
Ahaa! ma luulen veljen vettyy kieli.

FROSCH.
Jos suotte, mieluisint' ois mulle Rheinin juoma.
Paraspa lahja synnyinmaan on suoma.

MEFISTOFELES (lävistäen pöydän syrjää siltä kohtaa missä Frosch istuu).
Vähä vaksia tänne, siitä tulpat vääntää!

ALTMAYER.
Hän silmät meiltä ehkä kääntää.

MEFISTOFELES (Branderille).
Ja te?

BRANDER.
       Ma tahdon sampanjaa,
Ja aika lailla kuohuvaa.

    (Mefistofeles lävistää; joku seurasta tekee sillä
    välin tulpat ja tukkii lävet.)

Ei aina saata välttää ulkomaista!
Etäällä usein paras on.
Ei vento Saksan-miesi kärsi Ranskalaista,
Vaan heidän viinilleen hän ei oo haluton.

SlEBEL (Mefistofeleen häntä lähestyessä).
En huoli minä happamista.
Yks lasi suokaa vennon makeaa!

MEFISTOFELES (lävistäen).
Mehua tulvikoon siis Tokai'ista!

ALTMAYER.
Ei herra! silmihin mua katsokaa!
Ettekös vainen meitä pilkkaa?

MEFISTOFELES.
No kuinkas! purra vois se omaa nilkkaa,
Näin kesken seuran arvoisan.
Vaan lausukaa nyt oitis suorahan,
Mitä viiniä te haluatte?

ALTMAYER.
Mitä vaan, kump' ilveen lopetatte!

(Kun kaikki lävet on näverretty ja tulpattu.)

MEFISTOFELES (kummallisilla eleillä).

    Marjoja kasvaa viinapuu,
    Sarvia pukki partasuu.
    Viini on voimaa, köynnös puuta,
    Ei pöydänkään oo luonto muuta.
    Yks' katse luonnon sieluun luokaa!
    Täss' ihme on, sit' uskokaa!
    Nyt tulpat pois ja juokaa!

KAIKKI (vetäessään tulpat ja nähden kukin haluttuansa viiniä juoksevan lasiinsa). Oi, armas lähde meille pulppuaa!

MEFISTOFELES.
Varoilla, ett'ei läisky maahan pisaraa!

KAIKKI (laulavat).

    Niin kannibaalin hauskasti
    Kuin sata sikaa voimme!

MEFISTOFELES.
Vapaanpa kansan hyvä olla on!

FAUST.
Vaan mun ois mieli kohta menohon.

MEFISTOFELES.
Kas ensin heidän porsasmaisuuttansa,
Kuink' ilmestyy se koko loistossansa!

SlEBEL (juo varomattomasti, viiniä läiskyy maahan ja lieskahtaa
tuleen).
Apuhun! lieska helvetin!

MEFISTOFELES (asetellen liekkiä).
Oo hiljaa, elementti tuttavin!
    (miehille)
Täll' erää vaan ol' tippa kiirastulta.

SIEBEL.
Siivolla, herra! sitä neuvoisin,
Te muuten saatte maistaa multa…

FROSCH.
Tuot' älkää tehkö toista kertaa!

ALTMAYER.
Hän menköön koreasti pois!

SIEBEL.
Vai teill' ei mieltä oo sen vertaa!
Nuo vehkeet itseänne haittaa vois.

MEFISTOFELES.
Vait, vanha lekkeri!

SIEBEL.
                     Huuti!
Tuo lurjus meitä vielä haukkuu!

BRANDER.
Vaan kohta tässä selkään paukkuu!

ALTMAYER (vetää tulpan pöydästä, liekki lyö häntä silmiin).
Ma palan!

SlEBEL.
          Velho pirullinen!
Lyö päälle! mies on pannahinen!

(Vetävät veitsensä ja käyvät Mefistofeleen päälle).

MEFISTOFELES (vakavilla eleillä).

    Sana harhat tuo,
    Toiset paikat, mielet luo,
    Tuo on tää ja tää on tuo!

(He seisovat hämmästyneinä ja katsovat toisiaan.)

ALTMAYER.
Miss' oon ma? seutu herttainen!

FROSCH.
Ja viinamäet!

SIEBEL.
              Mun sataa marjat kätehen!

BRANDER.
Jo lehvän alla tuolla kohtaa
Kuink' ihanasti marjat hohtaa!

    (Tarttuu Siebelin nenään, toiset tekevät samoin
    kaksitellen ja nostavat veitsensä.)

MEFISTOFELES (kuin äsken).
Pääst' irti, harha, silmisidin!
Ja nähkää, kuinka piru ilveilee!

    (Katoo Faustin kanssa; juomaveljet hypähtävät
    erilleen toisistansa.)

SlEBEL.
No kuinka?

ALTMAYER.
           Kuinka?

FROSCH.
                   Sunko nokkas oli se?

BRANDER.
Ja sunko omaas minä pidin?

ALTMAYER.
Se kolahuspa tuntui jäsenissä!
Ma pyörryn … miss' on tuoli, missä?

FROSCH.
Mit' tapahtui? kun tietäisin sen vain!

SlEBEL.
Jos ois se mies vaan näkyvillä,
Elossa ei hän pääsis kynsistäin!

ALTMAYER.
Näin äsken hänen tynnyrillä
Ovesta ratsastavan ulos päin. —
Jaloissani kuin lyijy painaa…
Voi jospa juoksis viinaa aina!

(Kääntyy pöytään päin.)

SlEBEL.
Lumetta kaikki, hornan taikaa!

FROSCH.
Tok' olin viiniä juovinain.

BRANDER.
Rypäleitä mie taas suuhuni sain…

ALTMAYER.
No, eikös vielä kestä ihmetöiden aikaa?

NOITA-AKAN KEITTIÖ.

(Matalalla takalla on suuri kattila valkialla. Siitä nousevissa höyryissä liikkuu jos joitakin kummallisia haamuja. Marakatti, istuen kattilan ääressä, kuorii siitä vaahdot pois ja varoo, ettei se kiehahda yli laitojensa. Naarasmarakatti pentuineen istuu vieressä ja lämmitteleiksen. Seinät ja katto täynnä eriskummaisia kaluja ja kapineita.)

FAUST. MEFISTOFELES.

FAUST.
Nää hurjat noitavehkeet inhoani nostaa.
Vai terveyteni täytyy mun siis ostaa
Merestä hullutuksien?
Mun ämmän neuvoihinko tulee luottaa!
Ja hänkö sotkukeittoineen
Voi niskaltani luoda kolmekymment' vuotta!
Voi! jos et tiedä parempaa!
Jo heitän toivon viimeisenki.
Siis eikö mitään voidelmaa
Oo luonto löynnyt tai joku oiva henki?

MEFISTOFELES.
Taas järkevästi haastat, veikkonen;
Sua nuorentaa voi keino luontonainen,
Vaan siitä puhuu toinen kirjanen,
Ja sepä luku kummallainen.

FAUST.
Mik' on se?

MEFISTOFELES.
            Helppo keino, johon tarpehen
Ei raha, lääkär', eikä noita:
Nyt lähde oitis pellollen
Ja kuoki, kaiva, viljeleppä soita!
Sulkeudu sieluin sydämin
Mit' ahtahimpaan piirihin!
Sun ruokas olkoon yksinkertainen,
Eläinnä elä kesken eläinten,
Ja ällös herrastelko suotta,
Vaan lannoitappa itse sarkojasi
Kaheksankymmenenpä vuotta
Tää keino säilyttää sun nuoruuttas.

FAUST.
En siihen tottunut, en saata
Ma lapiolla uurtaa maata.
Tuo ahdas toim' ei oo mun mielehen.

MEFISTOFELES.
Siis noidan täytyy sentään esillen.

FAUST.
Vaan miksi juur' tuo ämmä rauska?
Sä voithan keittää juoman itsekin!

MEFISTOFELES.
Kas sepä juuri toimi hauska!
Ei! ennen tuhat siltaa salvaisin!
Ei tiede, taide riitä yksinään,
Vaan kärsivyyttä kysytään.
Hiljainen henki vuosikaudet toimii;
Vast' aikaa myöden kalja voimii.
Ja kaikki taikatemppuset
Lisäksi siihen tuhannet?
Pirulta kyllä opin sai se noita,
Vaan piru tuot' ei itse tehdä voi.
    (silmäten marakatteja).
Kas, sukkeloita elukoita!
Tää piika on ja renki toi!
    (elukoille).
Ei rouva liene kotosalla?

MARAKATIT.

    Atrialla!
    Savutorvesta vaan
    Kotoaan!

MEFISTOFELES,

    Ja kauanko leijaa
    Kemuissa ja reijaa?

MARAKATIT.

    Mink' aian lämmitämme
    Käpäliämme.

MEFISTOFELES (Faustille).
Mit' arvaat? Eikös oo ne näppäröitä?

FAUST.
En koskaan nähnyt oo niin äitelöitä.

MEFISTOFELES.
Ma niiden kanssa kyllä juttelen,
Se tekee hyvää minun luonnollen,
    (marakatille).
No, sano mulle hiiden-poppa,
Mit' ahjossas sä sekoitat?

MARAKATTI.
Mä keitän laihaa kerjuu-soppaa.

MEFISTOFELES.
Kyll' yleisöä sitten saat.

NAARASMARAKATTI (hiipii liki Mefistofelesta ja ailakoitsee häntä).

    Voi, heitä nyt noppaa!
    Mua rikkaaks tee!
    Hätä ahdistelee.
    Jos markkojen kieltä
    Kultaista vain
    Sois taskustain,
    Mull' oisipa mieltä.

MEFISTOFELES.
Kuink' iloinen tuo katti rukka ois,
Jos arpapelihin se päästä vois!

    (Sillä välin marakatin-pentut ovat asuilleet suuren
    pallon kanssa, jonka nyt pyörittävät esiin).

KOIRAS-MARAKATTI.

    Maailma näin
    Ylös- alaspäin
    Yhä vierähtää
    Ja kierähtää!
    Kuin las' kilisee
    Ja särkyilee;
    On onttokin;
    Se tältä kohtaa
    Heleenä, hohtaa
    Tuost' enemmin.
    Oon hengiss' mie,
    Vaan toisin sie.
    Se, poikasen',
    On savinen:
    Mee tieltä pois,
    Tai vie sun piru;
    Se särkyä vois,
    Sun tappaa siru!

(Urosmarakatti ottaa seinästä seulan).

MEFISTOFELES.

Mitä, teet sä veijari?

UROSMARAKATTI.

    Jos oot sä peijari,
    Sen seulasta tiedän.
(juoksee naaraan luo ja antaa senkin katsoa läpi).
    Kah, muija paras,
    Hän onkin varas.
    Sit' ei mainita siedä.

MEFISTOFELES.

Entä pata-kollo?

MARAKATIT.

    Ei tiedä se tollo,
    Mitä patamme on,
    Ja kattila voi.

MEFISTOFELES.

Peto ruokoton!

UROSMARAKATTI.

    Kas täss' on tuoli!
    Etkö viuhkaa huoli?

(Pakottaa Mefistofelesta istumaan ja antaa hänelle viuhkan).

FAUST (joka sillä välin on seisonut peilin ääressä ja milloin
lähennyt sitä, milloin etääntynyt siitä).
Mi näkö! Taikapeilihin
Kuvautuu taivaallinen hempi!
Suo mulle siipes sukkelin, oi lempi,
Ja lennätä mua hänen sylihin!
Jos lähetä vaan uskaltaisin!
Vaan lähempää kun katselen,
Hämärtyy multa pilvehen
Tää neitsen haamu ihanaisin.
Vai näinkö kaunis nainen tosiaan?
Ja kaikki taivaan sulot nähdä saisin
Sulaa van tuohon varteen uinuvaan?
Tää maanko päällä mahdollista?

MEFISTOFELES.
Kai niin! Kun Luoja kaiken viikkoa hikoilee
Ja lopuks' itse työstään riemuitsee,
Kai syntyä täytyy jotain oivallista.
Nyt katsele ja tyydytä tuo kaipuu!
Mä vainun sulle moisen aartehen.
Ja onnen myyrä on se sulhanen,
Jon sylihin tää morsianna vaipuu!

    (Faust katselee ehtimiseen peiliin. Mefistofeles,
    loikoen tuolissa ja leikkien viuhkalla, jatkaa).

Täss' istuimella niinkuin keisar majaan!
Tää valtikas on, kruunua vielä vajaan.

    (Elukat, jotka tähän asti ovat kummallisilla liikkeillä
    hypelleet sikin sokin, kantavat hälisten ja meluten kruunua
    Mefistofeleelle).

MARAKATIT.

    Ah, kruunupa tuo
    Nyt yhteen luo
    Sä verin ja hi'in

    (Ne pitelevät kruunua varomatta, särkevät sen kahtia;
    ja juokselevat, kappaleet käsissä).

    Haa! kuulen ja näen
    Ja runoja käen,
    Ja nyt kävi niin!

FAUST (peiliin päin).
Voi! järkeni on miltei harhatiellä!

MEFISTOFELES (osottaen elukoita).
Koht' ikään munki pään' on hourumiellä.

MARAKATIT.

    Jos on onnestus,
    Hyvä sattumus,
    Kyll' aatteet syntyy vielä.

FAUST (kuten ylempänä).
Mun alkaa rinnassain jo palaa.
Voi, rientäkäämme matkoihin!

MEFISTOFELES (entisessä asennossaan).
Ei laulele ne runoniekat salaa,
Se myöntää täytyy ainakin.

(Kattila, jota naarasmarakatti on jättänyt vaalimatta, kiehahtaa yli laitojensa: suuri valkea lieskahtaa ylös savutorveen. Noita-akka tulla leijuttaa lieskan kautta, kauheasti kirkuen).

NOITA-AKKA.

    Ai ai! uhuu!
    Kirottu konna! irvisuu!
    Padan heität, rouvasi korventuu!
    Sen ryökäle!

(Äkkää Faustin ja Mefistofeleen).

    Ket' ootte te?
    Mit' aiotte?
    Mi tänne ne toi?
    Ken pääsyn soi?
    Ui! tuli lyököön
    Ja luunne syököön!

(Pistää kauhan kattilaan ja viskaa tuliliekkiä Faustin,
Mefistofeleen ja elukoiden päälle. Elukat poraavat).

MEFISTOFELES (huitoo viuhkan varrella lasit ja astiat pirstoiksi).

    Siin' astias
    Ja sotkelmas
    Kaikk' kahtia
    Ja pirstana!
    Se tahtia
    On virrelles,
    Sä ryökäles!

(Akka peräytyy kiehuen kiukkua ja kauhistuen).

Tunnetko mun, luuranko irstainen,
Sun herras ynnä haltias?
Jos tahdon, kerran läimäisen!
Ja ruhjon sun ja katti perhanas!
Vai etkö enää pelkää punatakkia,
Ja etkö huomaa kukonsulka-lakkia?
Tulinko täänne naama piilossa?
Pitäiskö nimikin viel' ilmoittaa?

NOITA-AKKA.
Tapani nuiva anteeks' antakaa!
Vaan enhän, herra, nähnyt hevos-kampuraa.
Ja korppi-parikin on poissa?

MEFISTOFELES.
Täks' kertaa sikseen olkohon;
Sill' aikaa paljo luistanut jo on
Siit' asti, kuin me oltiin jutteloissa.
Näät, sivistys, mi kaikki silailee,
Jo itse piruakin nuolaisee.
Ei hirmu pohjoinen oo enää nähtävissä;
Miss' on sen sarvet? häntä, kynnet missä?
Tosin varsanjalkaa en mä heitä pois;
Vaan ettei mainettain se haittaa vois,
Mull' aikaa, niinkuin teikareilla muilla,
On valepohkeet täyttönä sääriluilla.

NOITA-AKKA (hypellen).
Mua hulluttaa ja ailahdan,
Kun nään taas herra Saatanan.

MEFISTOFELES.
Nimeä tuota et sä käyttää saa!

NOITA-AKKA.
Mitäspä nimi miestä pahentaa?

MEFISTOFELES.
Se satukirjass' aikaa kummittelee;
Mutt' ihmiset ei siitä paranneet,
Häjystä pääsivät, häjyt viel' eleskelee,
Sano "parooni," niin asian korjailet;
Äl' epäillös mun aateliuttani;
Oon aatelmies kuin muutkin ylhäiset!
Kas tässä vaan mun vankka vaakunani!

(Tekee rivon liikkeen).

NOITA-AKKA (nauraa hohottaa).
Ha haa! Kas tuopa juuri teidän moista!
Se vanha veitikka teist' aina loistaa.

MEFISTOFELES (Faustille).
Täst', ystäväin, saat opiskella,
Kuink' akkanoitain kanss' saa seurustella.

NOITA-AKKA.
No mitäs herroill' onpi asiaa?

MEFISTOFELES.
Yks' sarkka tuota lientäs kuuluisaa!
Vaan kaikkein vanhimpaa mun täytyy saada.
Sill' aikahan sen voimistaa.
Siit' ystävällein kulppi kaada!

NOITA-AKKA.
Halusti vallan! Täss' on potti,
Jost' itse noita usein naukut otti;
Siit' yhtään haisua ei tunnu nenään.
Kas siitä lasin annan mielleläin.
    (hiljaa Mefistofeleelle).
Vaan jos tuo miesi juo siit' äkkipäin,
Ei elä, tiedätten, hän tuntiakaan enään.

MEFISTOFELES.
Hän ystäv' on, jot' auttakoon sun juotavas;
Hän ansaitsee sun kyökkis parhaat kaljat.
Tee piiris nyt ja laske loihtujas,
Ja anna hälle kelpo maljat!

    (Noita-akka kummallisilla eleillä vetää piirin ja asettaa sen
    sisään eriskummaisia kaluja. Tall' aikaa alkaa lasit helistä ja
    kattilat kalista. Vihdoin kantaa hän ison kirjan esille, asettaa
    piiriin marakatit, jotka ovat hänen pöytänänsä ja joiden täytyy
    pidellä tulisoihtuja. Hän viittaa Faustia tulemaan luoksensa).

FAUST. (Mefistofeleelle).
Oih, sano mitä tästä koituu?
Hän hulluttelee, riehuu, noituu.
Tuo petos raaka, äitelin —
Sen tunnen ja sitä halveksin.

MEFISTOFELES.
No, pankaa pois tuo tuima naama vaan
Ja naurakaa! Sen ansaitsee nää maljat.
Tekeehän lääkär' pikkutaikojaan,
Ett' tepsis varmemmin sen rohtokaljat.

(Pakottaa Faustia astumaan piiriin).

NOITA-AKKA (lukee hyvin mahtipontisesti kirjasta).

    Nyt tiedä tuo:
    Jos kahden suo
    Vaan mennä, luo
    Yks' kymmenen.
    Tee kolmonen
    Tasaksi, niin
    Sä rikastut.
    Pois neljäkin!
    Niin viis ja kuus —
    Sen noita huus —
    Saa seitsemän
    Ja kahdeksan,
    Näin valmistan:
    Yks' yhdeksän saa olla,
    Ja kymmen on nolla.
    Kas sepä vasta loihtulaulu,
    Se onpi noidan kertotaulu!

FAUST.
Ma luulen, akka haastaa houreissansa.

MEFISTOFELES.
S'ei siihen pääty; niinpä kauttaaltansa —
Ma tunnen sen — tää kirja soi.
Siit' en oo hullua viisaamaksi tullut
Ma tutkimall'; ei ristiriitaa voi
Selittää viisahat, ei hullut.
Vaan keino vanha on ja uus,
Se on ollut kaiken aian viisain salaisuus;
"Yks kolme on ja kolme yhtä" — sanottiin
Ja toden eestä valhe levis' niin.
Näin opetellaan tyynnä, pakistaan; —
Ken viitsis kiistää hölmöin kanssa?
Yleensä uskois, sanoja kuullessaan,
Ett' aatteen kätkee sana verhossansa.

NOITA-AKKA (jatkaa).

    Ei oivaltaa
    Voi tenhoisaa
    Tiedettä mailman kansa!
    Ken aatella
    Ei voi, hän saa
    Sen lahjaks' vaivattansa.

FAUST.
Mitä mieletyyttä kuulla sain!
Pelkäänpä aivuni halkeavan.
On, niinkuin kuulisin ma kuorottain
Tuhannen narria jaarittavan.

MEFISTOFELES.
Jo riittää, oiva Sipilla! vaan näytä
Nyt juomas sie, ja malja sillä täytä
Nopeesti myötä reunojen!
Tää veikko käynyt on jos jotkin asteet
Ja kaulahansa kaannut monet kasteet!
Hän kyllä kestää täänkin nestetien.

NOITA-AKKA (tehden monta metkua ja temppua, kaataa juoman maljaan.
Kun Faust nostaa maljan huulilleen, lehahtaa siitä pieni lieska).
Yks siemaus! No nielaiskaa!
Se mieltänne koht' ilahuttaa.
Hän perkelettä sinuttaa —
Ja pieni liekki kammoksuttaa!

(Akka aukaisee piirin. Faust astuu ulos).

MEFISTOFELES.
Nyt jaloitellos! levähtää et saa!

NOITA-AKKA.
Se juoma onneks' olkoon teille!

MEFISTOFELES (noita-akalle).
Jos voimme jollakin sua onnestaa,
Siit' ensi Vapun-yönä virka meille.

NOITA-AKKA.
Tää laulu laulakaatte toisinaan!
Siit' tuta saatte oivan vaikutuksen.

MEFISTOFELES (Faustille).
Kätesi tänne, riennä sukkelaan!
Nyt tarvitset vaan aika hikoiluksen,
Jott' ulos tunkis voima, sisäänkin.
Sitt' opit lempimään sä jaloa laiskuruutta,
Näet ihastuin, kuink' kaikk' on sinuss' uutta,
Ja Amor hyppii ees ja takaisin.

FAUST.
Suo, vilkun vielä peiliin pikimmältä, —
Naishaamu ihmeen suloinen!

MEFISTOFELES.
Ihailla saat sä kohta elävältä
Ylintä ihannetta naisien!
    (hiljaa)
Tää taikajuoma ruumihissa,
Heleenoja pian löydät neitosissa! —

Katu.

MARGAREETA KÄY OHITSE.

FAUST (käy Margareetan käsivarteen kiinni).
Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen.

MARGAREETA.
En fröökinä oo, en kaunihin,
Ja kotia pääsen saattamattakin.

(Irroitaksen ja lähtee.)

FAUST.
Oi taivas, lasta ihanaa!
En nähnyt neittä kauniimpaa.
Niin kaino, siveä, sävykäs,
Ja sentään hieman pisteliäs!
Punaposkiaan, helohuuliaan
Niit' unhota en milloinkaan!
Kuink' alas silmänsä hän loi!
Se mielestäin ei mennä voi!
Kuink' äkkipäinen sulosuu!
Tuost' aivan sieluni hurmautuu.

MEFISTOFELES ASTUU ESIIN.

FAUST (kiivaasti hänelle).
Hankippa mulle tuo! ma käsken!

MEFISTOFELES.
No ken?

FAUST.
        Jok' ohi kulki tästä äsken.

MEFISTOFELES.
Vai tuo? Hän tulee rippi-isän luota,
Ku päästi tytön vioistaan.
Mä hiivin liki rippituolin.
Hän viaton on lapsi vaan,
Ripillä käypi syyttä suotta. —
Hänt' ajatella älä huoli!

FAUST.
Hän on tok' yli neljätoista vuotta!

MEFISTOFELES.
Jopa haastelet kuin herra Kiimanen,
Jok' etsii kaikki ruusut itselleen,
Jon mielest' ei oo hempee eikä kunniaa,
Jot' ei hän vois muka anastaa.
Vaan hillitä sun täytyy himojas.

FAUST.
Oi herra Maister' kunnian-arvokas!
Tuo saarnanne on turhaa työtä.
Sen sanon teille suorastaan:
Jollei tuo sulo impi vaan
Tän' yönä uinu rinnallan',
Te eron saatte ennen keskiyötä.

MEFISTOFELES.
Tää toim' on monimutkainen:
Kaks' viikkoa yksin tarvitsen
Ma pyynti-aikaa keksiäksein.

FAUST.
Saisinpa seitsemän tiimaa vaan,
En pirun apua kaipaiskaan
Ma tyttölasta vietelläksein.

MEFISTOFELES.
Hei, kuules vainen Ranskalaista!
Vaan älkää moittiko mua tuosta:
Ei herkullen saa kohta juosta;
Sa nautit kahta hauskemmin,
Kun konsteilla jos joillakin
Sä ensin vellot leivokses
Ja höystelet sen maistilles;
Kas silloin vasta lempi sulostaa.
Sen moni Ranskan juttu opettaa.

FAUST.
Kyll' ilmankin jo näljittää.

MEFISTOFELES.
Pois turha pila jättäkää!
Tää kaunis laps' — sen vakuutan —
Ei hevin tartu ansahan.
Täss' suotta rynnäköidä koitat,
Vaan viekkaudella immen voitat.

FAUST.
E'es liina tuo tai jotakin,
Mi verhos rinnan kaunihin!
Mua vie tuon enkel'-vuoteellen,
Niin saisin lemmen-lievikkeen!

MEFISTOFELES.
No, näyttääksein kuink' altis oon
Ma hekkumanne palveloon —
Viel' iltapäivän kuluessa
Olette neiden huonehessa.

FAUST.
Ja häntä näen ja lemmin?

MEFISTOFELES.
                         Ei!
Hän naapur'rouvan luokse käy.
Sill' aikaa voitte itseksenne
Iloita lempitoiveinenne
Edes ilmapiiriss' impyenne.

FAUST.
Joko meemme?

MEFISTOFELES.
             Viel' on varhainen.

FAUST.
Vaan laita lahja nyt armaallen!

(Menee).

MEFISTOFELES.
Heti lahjat! Niin hän kiinni saa tuon tähden!
Ma tiedän monet aartehet
Ja aarninhaudat salaiset,
Nyt niitä katsomaan ma lähden.

(Menee),

Ilta.

MARGAREETAN PIENESSÄ KAMMIOSSA.

MARGAREETA (palmikoi hiuksiaan).
Ah jospa tietäisin mä vain,
Kuka herra ol', jonk' äsken nähdä sain!
Somalta näytti hän vaatteissaan,
Ja ylhäinen oli sukujaan;
Sitä silmistään näki loistavista,
Sepä uljuus puuttuu alhaisista.

(Menee).

MEFISTOFELES JA FAUST ASTUVAT SISÄÄN.

MEFISTOFELES.
Käy hiljaa … hiivi varpahin'

FAUST (lyhyen vaiti-olon jälkeen).
Tääll' yksin olla mielisin!

MEFISTOFELES (urkkien ympärilleen).
Näin puhdas ei oo aina neito-säilytin.

(Menee).

FAUST, (katselee ympäriinsä).
Oi terve, armas hämyvalo,
Pyhästön kautta väreillen!
Sytytä sydämein, sulo lemmen-palo,
Ku toivon kasteest' elät kaivaten!
Mit' iloa, tyyntä rauhaisuutta,
Mi järjestys tääll' henkäilee!
Köyhyyden kesken rikkautta!
Mik' autuus tyrmäss' sijaitsee!
    (Heittäytyy nojatuoliin sängyn viereen).
Mä ota vastahan! ah, suvun muinoisen
Iloineen, suruineen sun sulki avohelmas!
Kuink' usein lapsiparvi riemuten
Isän-istuimen tään ympärillä telmas!
Tääll' ehkä lasna hylly-poskillas
Sä kulta, kiitit joulua lahjoistas,
Ja taaton kuivaa kättä peitti muiskutelmas.
Tääll', impi, tunnen henkes liehuvan
Rikasna, järjestellen kotosalla:
Se äidillisnä ohjailee sua ainian,
Levitti pöydälles tuon liinan puhtahan
Ja kruusas hiekankin sun jalkais alla.
Oi armas, kelle onnen suot?
Sä kodin taivahaksi luot.
Ja tääll'!
    (Hän nostelee vuoteen-uutimia).
           Ah! värisen sulo-hurmoksissa!
Tääll' tuntikausin viipyisin.
Tääll' luonto keveiss' unelmissa
Loi eloon ihmis-enkelin.
Tääll' liikkui voima pyhä vieno,
Jost' alkoi Luojan-kuva tää!
Tääll' uinui laps' ja povi hieno
Elämän uhkui lämpimää.

Ja sie! Mik' on sun tänne vietellyt?
Ah, kuinka sieluin täst' on heltynyt!
Mit' etsit? Miks' on mieles kolkostua?
Oi kurja Faust! en tunne enää sua.

Vai taika-ilmaakos tääll' henkäilen?
Haluni hehkui äsken nautinnoihin,
Nyt sulaa sielu lemmen unelmoihin.
Mua heitelleekö vaan joka tuulonen?

Vaan astelispa hän nyt kammariin,
Kuink' ilkityötäs maksaa saisit, konna!
Sa uljas, ah! nyt immen jalkoihin
Niin piennä vaipuisit sä hervotonna.

MEFISTOFELES.
Pian pois! näen tytön palaavan!

FAUST
Niin pois! en palaa milloinkaan!

MEFISTOFELES.
Täss' lipas on ja hiukan raskaskin,
Muualta saamani! kätke kaappihin,
Niin vannon sulle, sillä kurin
Pian tytön järjen käännät nurin.
Mä pistin sinne helyä kaikellaista,
Lumoaksein sillä toista naista.
Vaan laps' on laps' ja leikk' on leikki.

FAUST.
En tiedä tokko…

MEFISTOFELES.
                  Ain' oot Horju-Heikki!
Kun vaan et itse mielis korukalua?
No sitten neuvoisin sun saaliin-halua
Paremmin aikaas käyttämään
Ja minua hiukan säästämään.
Ma puuhaan päin ja kourin, ettei enää laitaa!
Vaan ethän, veikkonen, sä olle saita —
    (Asettaa lippaan kaappihin ja lukitsee tämän).
Nyt tullos vaan!
Sill' armahan
Et mieltä muuten mielin määrin taita!
Miks' tuijotatte niin
Kuin noustava ois kateederiin
Ja näkisitte haamun harmajan
Fysiikan tai Metafyysikan?
Nyt pois! —

(Menevät).

MARGAREETA (lamppu kädessä)
Tääll' on niin kuuma, raskas sää —
    (Avaa akkunan)
Ja ulkona kyll' on viileää!
En tiedä — on niin kamalaa,
Koko ruumistani mun kauhistaa!…
Voi jospa äiti tulis vainen!
Olenpa arka hupsu nainen!
    (Laulaa riisuen vaatteet yltänsä)

    Kuningas Thulen kansan
    Ol' aina uskoinen.
    Hälle vaimo kuollessansa
    Soi maljan kultaisen.

    Se hälle kallihin kalu,
    Kemuissa siitä joi;
    Vesi silmistään yhä valui,
    Kun huulilleen sen loi.

    Soi kuolon kutsu hälle:
    Niin kaupungit ja maan
    Kaikk' sääsi perijälle —
    Ei kultamaljaa vaan

    Hän istui atrialla,
    Jalot urhot sivuillaan,
    Sukusalissa korkealla,
    Meri hyrskivä alla vaan.

    Nyt nousi juoja vanha,
    Joi viime virvokkeen —
    Ja heitti pyhän maljan
    Pauhaavaan syvyyteen.

    Se syöksyi, aaltoon suupui
    Ja painui Ahtolaan.
    Kuninkaan silmä uupui,
    Ei juonut hän milloinkaan.

    (Hän avaa kaapin ripustaakseen sinne verhansa
    ja huomaa koriste-lippaan).

Kas! kuinka kaunis lipas tänne tullut on?
Ja sentään suljin kaapin lukkohon,
Voi ihmeellistä! mitä siin' olleekaan?
Sen ehkä joku pantiks toi,
Ja äiti siitä lainan soi.
Tuoss' avain rippuu nauhassaan!
Mitäspä siitä, jos sen aukaisen!
Voi mitä! Herra taivasten!
Ah! koristusta herttaista!
En koskaan nähnyt vertaista.
Sopispa jalon rouvankin
Sitä pitää juhlapäivisin.
Koitanko vitjoja somia!
Ken lienee niiden omija?

    (Hän menee peilin ääreen, koristaiksen vitjoilla
    ja korvarenkailla).

Jos mun ois korvakellukat!
Nää kohta muodon muuttavat.
Mit' auttaa nuoruus, kauneus vaan?
Sitä oivaks' kyllä mainitaan,
Mut siin' on kaikki — arvellaan.
Surkeillen kiittävät he meitä.
Rahoja anoo,
Rahoja janoo
Vaan kaikk'. Oi köyhiä teitä!

Kävely.

FAUST KÄY MIETTIVÄISENÄ EDES TAKAISIN. MEFISTOFELES TULEE.

MEFISTOFELES.
No kautta hylky-lemmen ja kiehuva helvetin uuni!
Jos löytyis saatanampaa sadatella jo puhtaaks' suuni.

FAUST.
Mik' on? mikä mieltäs kirveltää nyt näin?
En naamaa julmempaa mä nähnyt eläissäin.

MEFISTOFELES.
Mun perkele vieköön! Niin ma milt'en soisi,
Jos itse perkele en oisi.

FAUST.
Sun onko aivuihis joku vamma tullut?
Sä meluat ja raivoot niin kuin hullut.

MEFISTOFELES.
No etpä usko! Kreetan koristeet
On pappi-rontit kynsäisseet! —
Tytön äiti hemmut nähdä saa,
Het' alkaa häntä kammottaa.
On akka tarkka vainultansa,
Ain' nuuskii rukouskirjassansa.
Hän haistaa kaikki kapineet,
Pyhätkö ne on vai saastaiset.
Ja urkkien oitis koristusta,
Näki ettei siin' ole siunausta;
Huus': "väärin saamat tavarat
Ne, lapsi, sielun hukkaavat,
Pyhitämme sen Herran äidille vain,
Iki-mannaa saamme virroittain."
Kyll' arveli Kreeta mielin karsain:
"Ei suuhun katsota lahjavarsain.
Epähurskas ei se olla voi,
Ken sievän lippaan tänne toi."
Vaan äitipä papin käski tulla;
Tää jutun tuskin ehti kuulla,
Kun arkkua katsoi sima-suulla
Ja arveli: "tuop' on hurskas työ;
Ken voitaiksen, sitä muut ei lyö;
Vaan kylläpä kirkon vatsa syö!
Se syönyt on kokonaisia maita,
Sitä sentään ei mahatauti haita.
Niin, naiseni, kirkko vaan ilomieliä
Voi väärän mammonankin niellä".

FAUST.
Ei ruoka tuo ole harvinainen:
Sitä kuningas syö ja juutalainen.

MEFISTOFELES.
Solet, sormus, vitjat suuhun suisti,
Kuin tyhjää vaan — ne alas luisti.
Ei kiitellyt ees enemmin,
Kuin saanut ois korin omenoita,
Lupas heille taivaan armoloita,
Jost' eukon miel' oli hartahin.

FAUST.
Ja Kreeta?

MEFISTOFELES.
           Ei tiedä rauhaton,
Mit' tahtois tai mitä tehtävä on.
Öin muistaa koruja, päivisin,
Ja antajaa viel' enemmin.

FAUST.
Armaani murhe on myös mun.
Koru uusi laita joutuhun!
Ei ollut eellinen niin kasia.

MEFISTOFELES.
Herrasta kaikk' on leikin asia!

FAUST.
Tee kohta niinkuin määräsin,
Ota naapur-akka liittoihin!
Kun perkel' oot, ole kelpolailla,
Ja muista: koruja hän on vailla!

MEFISTOFELES.
Kyll' armias herra, tarmoni alta!
    (Faust menee).
Nuo lemmen narrit taivahalta
Vois kuita ja tähtiä singahuttaa,
Jos henttuja vaan se hauskututtaa!

(Menee).

Naapuri-rouvan talo.

MARTTA (yksin).
Mies-kullallein Jumal' anteeks suokohon,
Hän pahoin mulle tehnyt on!
Heti leijaamaan meni maille muille,
Mun jätti paljahille puille.
Ja päiviäänkö mä katkeroitin?
Ei! hellin häntä, lempiä koitin!
    (Itkee).
Kenties hän on kuollut — surkeus!
Kun ois edes kuolintodistus!

MARGAREETA (tulee).
Rouva Martta!

MARTTA.
             No mitä, kultaseni?

MARGAREETA.
Ma milt'en vaivu polvilleni;
Sain kaapist' uuden lippahan
Entistä vieläki kauniimman:
Se on eebenpuuta, ja koruloita
Se täynn' on ihmeen ihanoita.

MARTTA.
Sit' äidilles älä kerro sie,
Ne muuten pappi taaskin vie.

MARGAREETA.
Ah, katsokaapa näitä vainen!

MARTTA (koristaa häntä kauneilla).
Kuink', onnen laps, oot ihanainen!

MARGAREETA.
Vaan kirkkohon en saa — paha kyllä —
En kylään mennä korut yllä.

MARTTA.
Tääll' usein käy, ja kaulaas
Pane helmivyös ja vaulas!
Peilissä saat sulouttas ihastella;
Me kahden saamme siitä riemuella.
Voit sitten juhlin, tilapäin
Niit' ihmisille näyttää vähittäin,
Sormuksen, sitte helmet — äit' ei huomaa, tai
Tekosyytä jotain keksinemme kai.

MARGAREETA.
Vaan kukahan ne kauneet mulle toi?
Täss' oikein asiat ei olla voi!
    (Ovea koputellaan).
Voi taivas! äiti — kun ei vaan?

MARTTA (urkkii uutimen takaa).
Eräs outo herra… Sisään vaan!

MEFISTOFELES (astuu sisään).
Uskalsin sisään oitis astuskella!
Kai naiset, ette moiti tapaa rohkeaa?
Jos saisin Schwerdtlein rouvaa puhutella!

MARTTA.
Min' oon se. Mit' ois herrall' asiaa?

MEFISTOFELES (peräytyy kunnioittavaisesti Margareetan edestä
ja virkkaa vähän alennetulla äänellä Martalle).
No, toiseks kertaa jääköön juttu tuo!
Teill' ylhäinen on vieras tuolla.
Anteeksi häirintää! Jos rouva suo,
Palajan tänne iltapuolla.

MARTTA (Margareetalle).
No, kaikess mailmass! tyttö, kuule,
Sua aatel'neidoks herra luulee!

MARGAREETA.
Kiitosta liikaa kuulla saan;
Ma olen köyhä tyttö vaan,
Ei korut, helmet ole omaa.

MEFISTOFELES.
Ei niistä yksin synny somaa;
Olento, silmä luopi uljuuden. —
Jos tänne jäädä saan, oon iloinen.

MARTTA.
Olkaapa hyvä! — Uutta kuulla haluan!

MEFISTOFELES.
Jos voisin tuoda tiedon hauskemman!
Vaan toivon, ette siitä syytä meitä:
Miehenne kuoli, käski tervehdellä teitä.

MARTTA.
On kuollut? armas sydän sie!
Mun mieheni kuol'! Mun hukka vie!

MARGAREETA.
Ei toivoansa rouva heittää saa!

MEFISTOFELES.
Vaan kuunnelkaa nyt murhesanomaa!

MARGAREETA.
En tahtois armastaa … ois kuolemani,
Jos kuolo veisi multa armahani.

MEFISTOFELES.
Surusta ilo, yöstä aamu.

MARTTA.
Vaan missä kohtas häntä surman haamu?

MEFISTOFELES.
Hän haudattuna Paduassa
On luona pyhän Antonion,
Sai paikass' aivan siunaamassa
Iki-viileen lepokammion.

MARTTA.
Jos toimimist' on muuta, kertoelkaa!

MEFISTOFELES.
Niin, pyyntö viel' on tärkeä ja suuri,
Jonk' ootte vainaan autuudelle velkaa:
Kaks'sataa sielumessua laulatelkaa!
Vaan muuten mull' on taskut tyhjät juuri.

MARTTA.
Ei kaune-kaluakaan, jommoisen sällikin
Taskussa tallentaa ja muistaa tyttöään,
Ja ennen kerjäiliskin näljissään,
Kuin möisi muiston kallihin!

MEFISTOFELES.
Ma tunnen siitä, rouva, mielipahaa;
Ei haaskannut hän sentään paljo rahaa;
Katuipa vielä vikojansa,
Ja itki katkerasti onneansa.

MARGAREETA.
Voi, miks' on elämä niin onnetonta!
Luenpa vainaan eestä reqviem'iä monta.

MEFISTOFELES.
Te ootte lapsi herttaisin,
Ja ansaitsette oitis puolison.

MARGAREETA.
Ei, se on vielä mahdoton.

MEFISTOFELES.
Jos miestä ei, niin armasteljan ainakin;
Ei taivaan lahjaa kalliimpaa
Voi tyttö helmahansa painaltaa.

MARGAREETA.
Ei meidän maass' oo tapa sellainen.

MEFISTOFELES.
Se käypi päinsä … tavat hirtehen!

MARTTA.
Vaan kertokaapa edelleen!

MEFISTOFELES.
Olinpa läsnä hänen kuollessansa;
Hän makas — jollei juuri tunkiolla —
Niin pahnain päällä. Mutta uskonnolla
Hän kuoli, itkein syntivelkojansa.
"Sydämmestäin", hän huus, "mä inhoon itseäin,
Kun ammatin ja vaimon heitin näin;
Se muisto ah! se tappaa mun.
Josp', eukko, päällä maan viel' anteeks' soisit mulle!"

MARTTA (itkien).
Voi, kulta mies! sen anteeks' soin jo sulle.

MEFISTOFELES.
"Vaan Herra ties, on syy vähemmin mun kuin sun!"

MARTTA.
S' on valhe! haudan suulla valehdella!

MEFISTOFELES.
Kenties, jos oikein tunnen noita, houri
Hän hädissään, kun kuolo häntä kouri.
"En saanut" — virkki — "jouten tollotella,
Vaan lapset laittaa sain ja lapsilleni
Myös leipää, niinpä oikein tukevaa.
Olisin ees rauhass' saanut syödä osuuteni!"

MARTTA.
Kuink' uskollisen lempeni tais niin unhottaa?
Mä päivin öin vaan ponnistin.

MEFISTOFELES.
Ei, vaan hän muisti teitä hyvinkin. —
"Maltasta lähteissäin — hän jatkoi kertoen —
Rukoilin perheen eestä hartahasti;
Sen taivas kuuli suopeasti —
Laivamme sieppas Turkin-aluksen,
Suur'sulttanille vievän tavaroita.
Ja silloin, jaeltaissa vaivan palkinnoita,
Kuin kohtuullista olikin,
Sain miekin runsaan saalihin."

MARTTA.
Vai niin! No minne hän sen maahan peitti?

MEFISTOFELES.
Ken tietää, minne taivaan tuulet sen jo heitti.
Kun sitten Naapolissa kulki
Hän siellä täällä vieraillen,
Hänet impi kaunis suosioonsa sulki;
Ja armollansa holhoen,
Hän lempi miestänne niin hartahasti,
Ett' autuaasen lähtöhönsä asti
Tää siitä jäljet pitää sai.

MARTTA.
Se konna! peijas lapsiansa
Ja kurjuudessa niitä näitä nai
Ja jatkoi rietast' eloansa!

MEFISTOFELES.
Niin, siksipä hän moisen lopun sai.
Siveesti nyt, jos Teinä oisin,
Surisin leskivuoden umpehen;
Sill' aikaa silmän' uuteen kultaan loisin.

MARTTA.
Sit' ilman all' ah! tuskin löytänen,
Ken täyttää vois mun ensi miehen' sijaa.
Se narri herttainen siin' eksyi vaan,
Kun suosi kuljeksintaa liian,
Vieraita naisia ja viiniä ulkomaan
Ja hiiden kortin heittoansa.

MEFISTOFELES.
Väliinne varmaan ois se soinnun luonut,
Jos juuri saman verran puolestansa
Ois hänkin teidän velkojanne anteeks' suonut.
Kas niillä ehdoin minäkin
Kanssanne sormusta vaihtaisin.

MARTTA.
Ah, herra laskee pientä pilaa.

MEFISTOFELES (itsekseen).
Nyt lähden aikanain ma pois;
Sanasta pirunkin tuo kiinni pitää vois.
    (Margareetalle).
No, saisko kuulla Teidän sydämenne tilaa?

MARGAREETA.
Mitä herra tarkoittaa?

MEFISTOFELES (itsekseen).
                       Sä lapsi puhtahin!
    (ääneensä).
Hyvästi nyt!

MARGAREETA.
Hyvästi!

MARTTA.
         Kuulkaas vieläkin!
Hyv' olis saada kirja-todistusta,
Miss', kuinka, milloin tuon peri multa musta.
Ma suosin säällisyyttä: tahtoisin
Kuolonsa ilmoittaa myös viikkolehtihin.

MEFISTOFELES.
Ka rouva kulta! vannomalla kaksi
Ain' ilmi saapi totuuden.
Voin tuoda toiseks' todistelijaksi
Niin hienon herran tuomaritten etehen.
Hänet tänne tuon…

MARTTA.
                    Niin, tuokaa vaan!

MEFISTOFELES.
Kai silloin neiden täällä nähdä saan?
S' on pulska poika, mailmaa eleskellyt
Ja neitoloita aina miellytellyt.

MARGAREETA.
Mun täytyy punestua ja häntä ujostella.

MEFISTOFELES.
Ei kuninkaitakaan maan manterella.

MARTTA.
Teit' oottelemme iltamalla
Puistossa huoneen ta'ustalla.

Katu.

FAUST JA MEFISTOFELES.

FAUST.
Kuink' onnistuu? joko saitte selvillen?

MEFISTOFELES.
Hei vaan! te leimahdatte ilmitulta!
Pian Kreeta ompi teidän kulta.
Illalla naapur'rouvan luona näätte sen.
Se akka aivan luontojansa
Parittajaks' on omiansa.

FAUST.
Hyvin!

MEFISTOFELES.
       Jotainpa meiltäkin nyt vaaditaan.

FAUST.
Avunhan apu ansaitseekin vaan.

MEFISTOFELES.
Todistus annetaan ja vankka,
Ett' ukko rääsyn kylkipankka
Pääs' Paduassa haudan lepohon.

FAUST.
Viisaasti vaan! siis täytyy tuonne matkustaa!

MEFISTOFELES. Sancta simplicitas! se aivan tarpeeton! On toista tietää, toista todistaa.

FAUST.
Jos neuvos siin' on, tuuma raukiaa.

MEFISTOFELES.
Oi pyhä mies, pyhyyspä helppo on!
Vai eläissään vast' ensikerran
Nyt väärin todistaisi herra!?
Vai ettekös jo määritellyt jumalata
Ja maailmaa ja mitkä siinä hyörii
Ja ihmistä, sen päässä mitä pyörii,
Ja määritelmän arjistelemata
Syyditte ilmi suusta pontevasta?
Itseenne käyden sentään myöntänette,
Ett' enempää näist' asioista ette
Te tiennyt oo kuin Schwerdtlein herran kuolemasta.

FAUST.
Sa valhetellen viisastelet jällen.

MEFISTOFELES.
Niin, ellen katso hiukan syvemmällen.
Siivosti muuten käytellen,
Huomenna tyttö rukkasen
Sa hurmaat, lempeä vannoen.

FAUST.
Niin syämestäin!

MEFISTOFELES.
                 Hyvä! Entäs virret ikuisesta
Uskollisuudesta ja rakkaudesta —
Ne soinevatko myöskin sydämestä?

FAUST.
Ne soivat! Kun mun hehkuu mieli,
Kun tyrskiessä tunteiden
Nimeä turhaan etsii kieli,
Ja lennän kautta maan ja taivasten
Ja etsin kielen sanaa korkeinta,
Ja kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,
Kuolottomaks', ijankaikkiseksi —
Se onko valhe? senkö horna keksi?

MEFISTOFELES.
Niin varmaan.

FAUST.
              Kuule sanani viimeisin:
Sitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä —
Ken mielii voitollen vaan kielin päästä,
Hän kyllä pääseekin.
Nyt tullos! Suututtaa mua jankutus.
Mun täytyy — siks' on sulla oikeus.

Puutarha.

    MARGAREETA FAUSTIN KÄSIVARREN NOJASSA.
    MARTTA MEFISTOFELEEN KERA.
    (He vaeltavat edes takasin).

MARGAREETA.
Minua säästelette vaan; oon hämillän',
Kun herra näin mun puoleen' alennaikse.
Niin siivo matkamieskin hyvänään
Pitänee, mitä maalla hälle tarjoaikse.
Noin viisaan miehen eess' oon aivan arka:
Hänt' ei voi huvittaa mun juttu parka.

FAUST.
Sananen sulta, silmäys vaan
Enemmin miellyttää kuin viisaus maailman.

(Suutelee hänen kättään).

MARGAREETA.
Voi liian hyvä ootte! Kuinka suutelette
Niin rumaa kättä karkeaa?
On täytynyt niin paljo askartaa;
Kuink' äit' on tarkka, tuskin arvannette.

(Käyvät ohitse).

MARTTA.
Ja herra matkustaa siis alinomaa?

MEFISTOFELES.
Niin, velvoitus ja virka vaatii pois,
Vaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;
Vaan viipymään meill' ei oo lomaa.

MARTTA.
No, nuoren viel' on ehkä rattoisaa
Noin haihatella maita vapahasti.
Mutt' aika paha vihdoin saavuttaa —
Ja vanhan poian eipä liene ihanaa
Noin yksin laahustella hautaan asti.

MEFISTOFELES.
Kauhulla kaukaa nään sen kohtalon.

MARTTA.
Siis miettikää, kun vielä aikaa on!

(Käyvät ohi).

MARGAREETA.
"Näkyvistä mennehen pian unhottaa".
Lumootte kaikki siivo-kohtelulla;
Teill' lienee monta tuttavaa,
Joill' enemmin on järkeä kuin mulla.

FAUST.
Useinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys
Typeryyttä, turhaisuutta takanansa.

MARGAREETA.
Eihän?

FAUST.
       Ah! viattomuus ja vilpityys
Ei tunne omaa pyhää arvoansa!
Ja kaino nöyryys, lahja ylhäisin,
Mill' armas antiluoja siunas meitä —

MARGAREETA.
Ah, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,
Kyll' aikaa mie saan muistaa teitä.

FAUST.
Siis yksin paljo oletten?

MARGAREETA.
Niin, talous meill' on pikkainen
Ja sentään runsas-toiminen.
Meill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,
Lakaisen, juoksen, keitän, seulon;
Sill' äiti on niin työteliäs
Ja säntikäs.
Ei pakko sentään ois näin elää hiljaa,
Varoja kyll' ois herrastella;
Isältä periytyi tavaraa ja viljaa
Ja talo puistoineen tään kylän liepehellä.
Kuluupa päivät nyt jo hiljakseen;
Veli on sotilas,
Ja pikku sisko kuoli.
Kyll' lapsest' oli mulla armas huoli;
Halusti kärsisin sen sentään uudelleen,
Niin armas laps' ol'…

FAUST.
                        Enkel', jos sun moises vaan!

MARGAREETA.
Minuhun se mielistyi, mun hoidellessa.
Ei isä elänyt sen syntyessä,
Ja eipä äidist' toivon hiukkaakaan;
Niin heikkona hän sairasteli,
Ja vasta hiljoitellen tointueli.
Tuoss' ei nyt ollut tuumimista,
Ett' eläis raasu äidin rintasista.
Niin yksin mie hänt' elätin
Vedellä, maidoin; näin hänet omistin.
Mun helmassain se pyristeli,
Suloisna kasvoi, naureskeli.

FAUST.
Ja varmaan tunsit onnea puhtahinta?

MARGAREETA.
Kyll' usein myöskin huolta painavinta.
Vuoteeni luona kehto pienoisen
Ol' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,
Sävähdin kohta valveillen;
Sain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä
Viereeni, milloin taas, sen itkustellen,
Sain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.
Pesupunkall' aikaisin taas seistä,
Tai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,
Torilta sitte ostamaan,
Sama leikki huomenna uudestaan —
Se ain' ei tunnu rattoisalta;
Vaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.

(Menevät ohi).

MARTTA.
Nais-rukka täss' on hämillänsä aivan,
Ei vanhaa poikaa voi hän parantaa.

MEFISTOFELES.
Ah, nähkööt teidän kaltaisenne vaivan
Ja näyttäkööt vaan tietä parempaa!

MARTTA.
Vai ette viel' oo ketään armastellut?
Ja eikö sydän teissä leimahdellut?

MEFISTOFELES.
Niin lausutaan: oma pirtti, oma impi
On kultaa, helmilöitä kallihimpi.

MARTTA.
Ei … ettekös oo mitään kaivanneet?

MEFISTOFELES.
Mua siivost' ain' on kaikki kohdelleet.

MARTTA.
No, ettekös voi totta lemmiskellä?

MEFISTOFELES.
Hei, uskallappa naisten kanssa leikitellä!

MARTTA.
Ah, ette oivalla…

MEFISTOFELES.
                    Siit' oonkin pahoillain.
Tok' ootte lempee … oivallan sen vain.

(Menevät ohi).

FAUST.
Oi tunsithan, sä kultasein,
Mun kohta tänne tullessani?

MARGAREETA.
Sen näitte … loinhan maahan katsehein.

FAUST.
Oi suotko anteeks' uhka-rohkeuttani,
Kun solvaista ma uskalsin
Sua palatessas kirkkotiellä?

MARGAREETA.
Säikähdin; moint' en ollut nähnyt vielä.
Ah, liekö käytöksessän' — aattelin —
Jotaki säädytöntä, rivonlaista?
Ei mistäkään mua voitu moitiskella.
Näyitte luulevan: "kas tuota naista!
Sen kanssa suorastaan saa menetellä!"
Vaan, myöntänenpä, tässä kumminkin
On teitä suosiellen ääni soinut;
Kovinpa itseäin vaan vihasin,
Kun teit' en oikein vihata ma voinut.

FAUST.
Oi armas!

MARGAREETA.
          Laskekaa!

(Hän poimii tähtimö-kukan ja nyhtää lehdet yhden kerrallaan).

FAUST.
                    Mitä siitä? Vihkonen?

MARGAREETA.
Se leikki vaan on.

FAUST.
                   Kuinka?

MARGAREETA.
                           Mulle nauratten.

(Nyppii ja kuiskaa).

FAUST.
Mitä kuiskit?

MARGAREETA (puoliääneen).
              Lempii — empii…

FAUST.
Oi taivaan hempi!

MARGAREETA (jatkaa).
                  Lempii — ei — lempii —
Ei —
    (Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)
      Hän lempii mua!

FAUST.
Niin, lapsonen! suo kukan kuiskailla
Jumalais-enteenä: hän lempii sua!
Tiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!

(Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).

MARGAREETA.
Mua vavistaa…

FAUST.
                Oi ellös vavisko! suo silmäni,
Käteni suo sun kättäs puserrellen
Sanoa sulle sanomaton tuo:
Toisiinsa vaipuneina sielut tuntee
Autuutta, jonka täytyy olla ikuisen!
Ikuisen! loppu toivon hukka ois.
Ei, ääretön! ikuinen!

    (Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee
    pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa
    hän häntä.)

MARTTA (tullen).
Jo pimenee.

MEFISTOFELES.
            Ja meidän täytyy pois.

MARTTA.
Pyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,
Jos naapuristo ei niin ilkee ois.
Niill' — luulen — ei oo muuta työtä
Kuin panetella
Ja naapureitans' urkiskella;
Ja vaikka koettais olla kuinkakin,
Sit' aina joutuu akkain hampaisin.
Parimme?

MEFISTOFELES.
         Lensi puiston-tietä myöden,
Iloiset perhot leikkilöitä lyöden.

MARTTA.
Tais miesi jäädä paulahan.

MEFISTOFELES.
Niin tyttökin. Se meno maaliman.

Huvimaja.

MARGAREETA (jouksee sisään, piiloutuu oven taa, panee sormenpään huulilleen ja tirkistää ra'osta). Hän tulee.

FAUST.
           Veitikas, ivaatko mua!
Jo löysin!

(Suutelee häntä).

MARGAREETA. (syleilee häntä ja maksaa suudelman takasin).
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua.

(Mefistofeles koputtaa ovella).

FAUST (kopistaen jalallaan).
Ken siellä?

MEFISTOFELES.
            Veikko!

FAUST.
                    Peikko!

MEFISTOFELES.
                            Nytpä erotaan!

MARTTA (tulee).
Niin, herra, myöhä on.

FAUST (Margareetalle).
                       Kai seurata ma saan?

MARGAREETA.
Ei, johan äiti … ei! hyvästi vaan!

FAUST.
Hyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?

MARGAREETA.
Hyvästi! taas pian näet sa mun.
    (Faust ja Mefistofeles menevät).
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk' aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks' minuun mieltynyt hän lie?

Metsä ja vuorenluola.

FAUST (yksin).

Ylhäinen henki, annoit mulle kaikki,
Mit' anoelin: oot mulle näyttänyt
Sä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä
Soit suuren luontos mulle valtakunnaks,
Soit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.
En kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;
Vaan silmätä mun soit sen sieluhun
Syvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.
Ja eläväisten sarjat saattelet
Mun sivutsen', suot tuta veljiäin
Vesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.
Kun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,
Ja aarnihonka toisen päälle ryskää
Ja oksat kätkee, murtuu vieruspuut, —
Kumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,
Niin silloin viet mun luolan turviin, viet
Mua itsehein, — ja silloin aukenee
Poveni syvät sala-taiat mulle.
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu
Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä
Ja alhon lehtoloista liitelee
Hopeiset haamut entis-aian luoksein
Ja aatelmaini ankaruutta lientää.
Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu —
Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,
Mi luontelee mua taivon jumaloihin,
Sain sulta kumppalin, jot' ilman en
Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas
Omissa silmissäin mua halventaa.
Sanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;
Poveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,
Halua hurjaa sulo-kuvahan.
Haluista horjun liekkumaan ja siinä
Kun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.

MEFISTOFELES (ilmestyy).
Luulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!
Mit' ollee siinä suloisuutta?
Koitteena hiukan aikaa kelvatkoon,
Vaan kohta kaipaat jotain uutta.

FAUST.
Muut' eikö sull' oo toimimista,
Kuin turmella mun päivään' onnellista?

MEFISTOFELES.
Tosissa lausu vainen näin,
Sun jätän aivan mielelläin!
Kah, eihän paljo hukkaamista
Oo tuommoisesta toverista,
Kun ain' oot tuittupää ja tuima
Ja aina tiuskit mulle, huima!
Mun yhtenään on puuha karvas — —
Ja jospa herran nenäst' arvais,
Mitä mielinee hän kulloinkin!

FAUST.
Jop' osuit oivaan nuottihin!
Kai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?

MEFISTOFELES
Mik' onnes, kurja lapsi maan,
Mua ilman oisi ollutkaan!
Sun fantasiias roju-rihkamat
Ma toistaiseksi siivosin.
Jo aikaa, ell'ei minua ollut ois.
Maapallon päält' ois herra mennyt pois.
Miks' uinut kulta-hetkises,
Kuin huuhkain, holvin onkaloissa,
Kuin konna rähmit rahka-soissa
Ja tippupaasist' imet särpimes?
Voi hauskaa aian-viettoas!
Viel' elää maister' ruumiissas.

FAUST.
Erämaissa sielu uutta voimaa saa.
Vaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;
Sä muuten siksi pirullinen oisit,
Ett' onneain sa kadehdella voisit.

MEFISTOFELES.
Yön usviss' ylängöillä maata —
Voi riemu suur', jot, arvata en saata! —
Syleillä maat ja taivaat innoissansa,
Jumalten verraks' paisuellen,
Maan sydämmykset uurtaa aavistellen,
Ja tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,
Ja, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen
Sulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,
Ja liitää ylhäisyyteen sinne,
Pois viime-haamukin maan-lasta,
Ja sitten korkeasta unelmasta
Kapsahtaa — virkankos ma minne!

(Sopimattomalla liikkeellä.)

FAUST.
Hyi sua!

MEFISTOFELES.
         S' ei maistu teille makealta?
Sanoa kaino "hyi" — no siihen teill' on valta.
Puhtaille korvillen se loukkaavalta soi,
Jot' ilman puhdas sydän ei olla voi.
No niin: suon teidän lystiksenne
Välisti valhetella itsellenne!
Vaan kauan ette tuota kestää voi.
Teit' onhan tuska, huimuus, kauhu
Niin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.
Jo riittää, hoi!
Sun kultas istuu siellä
Kotona, kaivaten ja murhe-miellä.
Kuvaasi ei hän sielustansa saa,
Vaan ääreti sua rakastaa.
Sun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,
Kuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,
Koht' immen sydämeen se syösten riehui —
Ja nyt jo kuivui virtas uomassaan.
Paremmin kuin on metsiss' aimostella
Sopispa — luulen — herran arvokkaan
Nuort' impi-rukkaa armahdella
Ja suoda hälle palkka rakkaudestaan.
Hän istuu ikkunassa katsellen,
Kuin pilvet purjehtii,
Yli vanhan linnan-muurin kuljeksii;
Hän laulelee: "jos oisin lintunen"
Vaan päivät, puolet yöt, on toisinaan
Iloinen, milloin murheissaan.
Taas kyllikseen hän itkenynnä
On hiukan aikaa tyynnä
Tok' armastellen ainiaan.

FAUST.
Pois käärme, pois sun paulas!

MEFISTOFELES (itsekseen.)
Ja siihen kohta pistät kaulas.

FAUST.
Pois, konna, ryömi matkojas!
Et mainita saa sulo-naista!
Älä loihdi vartta hurmaavaista
Halujen hurjain sytykkeeksi taas!

MEFISTOFELES.
Niin kuinkas mie? Hän luulee vain
Sun karanneen, kuten ootkin puolittain.

FAUST.
Hänt' oon ma läsnä kaukomaillakin;
Ei huku hän eik' unhotu hän multa.
Niin — Herran ruumistakin kadehdin,
Sitä huulillaan kun koskee kulta.

MEFISTOFELES.
Niin miekin teiltä kahta keijukaista
Kadehdin, ruusumailla leijuvaista.

FAUST.
Pois parittelija!

MEFISTOFELES.
                  Herjaatten — ma nauran vaan!
Kun sulhon ja neidon Luoja loi,
Hän senkin kelpo-lahjan soi,
Että vaill' ei oltais tilaisuutta.
Nyt tulkaa vaan! voi surkeutta!
Pitäähän teidän neitolaan,
Vaan eipä hirmukuolemaan!

FAUST.
Mik' autuus taivasten hänen rinnoillansa!
Mun lämmetä suo hänen helmoissansa!
Ain' enkö tunne hänen tuskiaan?
Olenhan karkulainen turvaton,
Jok' eksyn vailla määrää, rauhaa;
Kuin koski kalliolta kalliolle pauhaa
Ja raivoo syösten synkkään nielohon,
Ja läsnä hän niin hento lapsen-miellä
Majassa Alppi-nurmellansa,
Ja kodilliset askareensa siellä
On hänen pikku-maalimansa!
Vaan jumalan-hylky mie — ei siinä kyllä vielä
Että kallio-paasin
Sen pirstasin, kaasin —
Hänen ja rauhans' oon ma turmellut!
Sen uhrin, helvett', oot sä vaatinut!
Lyhennä tuskan aika, hornalainen!
Mi sattuneekin, kohta sattukoon!
Mun päälle syösköön kohtalos, sä nainen,
Mun kanssa suistu siekin turmioon!

MEFISTOFELES.
Jo kiehuu, hyrskyy uudestansa!
Nyt, narri, neittäs lohduta!
Tuommoinen pää, kun pula saa,
Het' arvaa hukkaan joutuvansa.
Ei, eläköönpä uljas vaan!
Olitpa miltei pirustua.
En mitään voi niin inhoksua
Kuin pirua epätoivossaan.

Margareetan kamari.

MARGAREETA (yksin rukin ääressä).

    Pois riemu jäi,
    Ja syömmen' on
    Niin raskas vaan
    Ja rauhaton.

    Kun poiss' on hän,
    Mun elämän'
    Yö kolkko on
    Ja toivoton.

    Mun pääni on
    Kuin houreissaan,
    Miel' outo on
    Ja suunniltaan.

    Pois riemu jäi,
    Ja syömmen on
    Niin raskas vaan
    Ja rauhaton.

    Hänt' ikkunasta
    Tähtäilen,
    Hänt' ulkon' etsii
    Askelein.

    Sit' astuntaa!
    Vars' uljas on,
    Hymy huulillaan,
    Puhe verraton!

    Mi viehätys
    On katseissaan!
    Oi kättelysi
    Ja ah suudelmaa!

    Pois riemu jäi,
    Ja syömmen' on
    Niin raskas vaan
    Ja rauhaton.

    Poveni vaan
    Sua halajaa:
    Sua saanko siihen
    Painaltaa?

    Ja kyllältäin
    Sua suudella,
    Ja suuteloihis
    Riutua!

Martan puutarha

FAUST. MARGAREETA.

MARGAREETA.
Lupaatko, Henrik?…

FAUST.
                     No kenties!

MARGAREETA.
Sanoppa, kuinka uskos laita on?
Oot herttainen ja hellä mies,
Vaan pelkään, siinä hieman huoleton.

FAUST.
Ei noista laps'! Sua — tiedät — armastan,
Armaani eestä henken' altistan,
Suon kunkin kirkkons', uskontonsa pitää.

MARGAREETA.
Ei kyllin! itse uskoa myös pitää.

FAUST.
Pitääkö?

MARGAREETA.
Miks' en nurjaa mieltäs voita?
Et Herran sakramentteja kunnioita.

FAUST.
Ma kunnioitan…

MARGAREETA.
                 Niit' et mieli lainkaan,
Et rippikirkoss' käynyt pitkään aikaan.
Uskotko Jumalaa?

FAUST.
Ken väittää uskaltaapi:
Ma uskon Jumalaa?
Papilta, viisahilta saapi
Vaan vastuun, joka tutkijaa
Ivaavan näyttää.

MARGAREETA.
                 Et siis uskokaan?

FAUST.
Mua, armas, oikein oivalla nyt vaan!
Ken Hälle antais
Nimen ja kantais
Tään uhrin: uskon?
Ken tohtis kielin
Ja uhkamielin
Sanella: usko en?
Hän kaiken luoja,
Hän kaiken suoja,
Hän eikö sulje, suojele
Sua, mua ja itseään?
Tuoll' ylhääll' eikö taivas kaarru?
Eikö alla makaa vankka maa?
Ja eikö lempi-silmin tähdet
Ijäti kantta kaartele?
Sua silmäst' enkö silmähän
Näe? eikö kaikki tulvaa
Poveesi, päähäs? Eikö tuo
Eteesi iki-salaisuutta
Sun nähtes', näkemättäs luo?
Sydämmes tuolla täytä tulvillen,
Ja autuaana tuntees vuossa uiskellen
Suo tuolle nimi mikä vaan!
Sydän, onni, lempi, Jumala!
Ma sille nimeä
En tiedä! Kaikk' on tunnetta.
Nimi on tyhjä pauhu,
Ikiloiston kaihtava sauhu.

MARGAREETA,
Kauniilta kuuluu kaikki tuo,
Ja sinnepäin myös pappi puhuu,
Vaikk' ei oo sanat juuri nuo.

FAUST.
Sydämmet kaikki sitä huhuu
Joka paikass' taivaan valon alla,
Kukin kielellään, en huonommalla
Kuin muut ma luullakseni.

MARGAREETA.
Jopahan se kuulla myötä meni;
Mutt' on se sentään joutavaa,
Kun vaill' oot — kristin-uskontaa.

FAUST.
No rakas laps'!

MARGAREETA.
Jo kauan paheksin,
Kun näin sulla moisen kumppalin.

FAUST.
Miten niin?

MARGARETA.
Mies, joka kanssas' seurustaa,
Mua syömmeni pohjast' inhottaa.
Ei ikipäivin sydäntäni
Niin pistänyt oo, kuin nähdessäni
Sen julmaa katsantaa.

FAUST.
Hänt' älä pelkää, tyttöseni!

MARGAREETA.
Vaikk' oon hyvä kaikille luullakseni,
Tuon läsn'-olo vertani kuohuttaa;
Jos kuinka halajanki luokses tulla —
Hänet nähtyäin on sala-kauhu mulla.
Hän roisto on! Jumal' anteeks suo,
Jos suottainen oli soimuu tuo!

FAUST.
On veitikatkin paikallansa.

MARGAREETA.
En mie vaan viihtyis' niiden kanssa!
Hän tänne tullen ovellen,
Sisälle urkkii ilkkuen
Ja miltei kiukuissaan;
Sen sydän on, luulen, jäätä vaan.
Sen otsaan piirretty on: ei ikään
Hänt innostaa voi lempi mikään,
Sun luonas oon niin autuas,
Niin lämmin, mieli lennokas, —
Tuon tulo oitis hyytää tuntehen.

FAUST.
Oi enkel' aavistelmien!

MARGAREETA.
Tää sydämmeeni viilsi haavan:
Kun nään tuon julman tänne saavan,
Mun lemp' on haihtumaisillaan,
Ja rukoilla en taida ollenkaan,
Ja se, se vihloo sydäntäin.
Kai sunkin, Henrik, tuntuu näin?

FAUST.
Se on antipatiiaa vaan.

MARGAREETA.
Hyvästi nyt!

FAUST.
             Ah, milloin saan
Povellas hetken aikaa levähdellä
Kerallas sylitysten sielutusten elää?

MARGAREETA.
Ah, jospa yksin nukkuisin,
Mult' yöksi salpa työntämättä jäisi;
Mutt' äiti nukkuu valvehin,
Ja jos hän meidät yllättäisi, —
Ma oitis oisin kuollon oma!

FAUST.
Ei yhtään hätää, lapsi soma!
Tää pullo ota, kolme tippaa ka'a
Hänen juotavaans' — se uneen sikeään
Pian heikon luonnon uuvuttaa.

MARGAREETA.
Mit' en sun tähtes tehnekään?
Kun tuost' ei vainen vaaraa saisi?

FAUST
Sua sitten enpä siihen kehottaisi.

MARGAREETA.
Jos kerrankin sua silmäilen.
On tahtos mulle pyhä — tunnen sen.
Niin paljon oon jo antanut ma sulle,
Ett' tuskin mitään säilynyt on mulle.

(Lähtee.)

MEFISTOFELES.
Menikö helttu?

FAUST.
               Ootko vakoilija?

MEFISTOFELES.
Jokaisen lauseen kuullut oon.
No, kovin ripitettiin tohtoria!
Vaan onneksenne olhohon!
Se ain' on miellytellyt neitosia,
Mies ett' on hurskas lammaspää —
Naisvallan on niin helppo häntä nöyristää.

FAUST.
Sä hirviö, et oivalla,
Mitenkä hurskas lapsen sielu,
Jot' usko yksin autuuttaa,
On pyhän vaivan vallassa,
Peläten, että perikadon nielu
Aukeepi sille, jota armastaa.

MEFISTOFELES.
Himokas sulho taivahainen,
Sua nokast' ohjaa tyttönen!

FAUST.
Sä likaluonnos lieskamainen!

MEFISTOFELES.
Ja perhettynnä on hän naamatieteesen,
Mun läsnä ollen voi kuin potilas.
Kai salahenki naamaristan' vilkkuu.
Ja kenties itse piru siitä ilkkuu!
Hän tuntee varmaan, ett' oon nerokas.
Ens' yönä siis —?

FAUST.
                   S'ei koske sua!

MEFISTOFELES.
No hauskuttaa se myöskin mua.

Kaivolla.

MARGAREETA JA LIISU VESIRUUKKUINEEN.

LIISU.
Kai kuullut oot sä Kaisusta?

MARGAREETA.
En yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä.

LIISU.
Se on aivan totta. Kuulin Annalta:
No nyt on tuokin satimissa.
Niin korskan käypi.

MARGAREETA.
                    Kuinka?

LIISU.
                            Liian paisuu!
Ruualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu.

MARGAREETA.
Ah!

LIISU.
Sai se raiska palkinnonkin,
Jos miehen kanssa jo leijunut onkin!
No siinä pasteerailtihin,
Hypeltiin, kurttiseerattiin!
Kuink' ylhäällen hän nokkaa nosti!
Mies viinit, vehnäset hälle osti;
Kyll' itse mielestään oli sorja,
Ja kehtas sentään synnin orja
Tuon miehen suostua antimiin!
Siin' aina suuta suikattiin —
Ja vihdoin heltisi neitsyyskin!

MARGAREETA.
Voi raukkaa!

LIISU.
             Häntäkö surkutella?
Me kehrätä saimme ja istuskella,
Eik' äiti laskenut ulos illoin,
Vaan heill' oli kahden hauska silloin;
Oven takana oltaiss' lempisillä,
Lens aika siivillä kiitävillä.
Häveten nyt jalkapuussa saa
Hän kirkoss' syntinsä tunnustaa.

MARGAREETA.
Kai mies hänet sentään naipi?

LIISU.
                              Ei,
Hän hullupa ois! On maailmaa
Tuon veitikan muualla liipottaa.
Hän tiehens' onkin pötkinyt.

MARGAREETA,
                             Oi!
Ja mies niin kurjasti tehdä voi!

LIISU.
Vaan kurja hän, jos miehen saa!
Hääkruunun pojat tallajaa,
Hänen tielleen neidot silppuja sirottaa.

MARGAREETA.
Jos ennen eksyi tyttö kurja,
Kuink' olin moittimaan ma hurja!
En sanoja luullut löytäväni
Ma toisen syntiä sättiessäni;
Mik' oli mustaa muutoinkin
Ma mustemmaksi mustasin.
Kopeilin silmiä ristiten,
Nyt itse ollen saastainen.
Vaan — mikä mun siihen viettel' — oi!
Ei suloisempaa olla voi!

(Menee).

Kaupungin muurin vieruksella.

Mater dolorosa'n palvekuva muurin kolossa. Sen edessä kukkas-ruukkuja.

MARGAREETA (pannen rukkuihin vereksiä kukkia).

    Luo silmäs puoleen'
    Mun tuskan huoleen,
    Oi armias, sa tuskan tuttava!

    Sun syämmes halkee
    Ja vaivan valkee
    Sua polttaa, nähden poikas kuolemaa.

    Ja isän luoksi
    Sä poikas vuoksi
    Silmäillen, huokaat tuskan lievintää.

    Ken tuntoo,
    Kuin runtoo
    Mun tuska rintoain?
    Mitä kaipaa sydän parka,
    Kuink' on kauhistumia arka,
    Sä sen tiedät, sinä vain.

    Jos kuljen vaikka minne,
    Ah voi, ah voi, myös sinne
    Mun tuskat saavuttaa!
    Jos yksin oleskelen,
    Vaan itken, kyyneltelen,
    Sydämen' on pakahtaa!

    Ah! kukkia ikkunalla
    Ma kastin kyynelin,
    Kun aamusella varhain
    Ne sulle taittelin

    Koi ensi loistehilla
    Kun loihe ikkunaan,
    Jo istuin valvehilla
    Ja toivotonna vaan.

    Häpeästä auta, kuolosta!
    Mun puoleen'
    Luo tuskan huoleen
    Sä armosilmäs, tuskan tuttava!

Yö.

Katu Margareetan oven ääressä.

VALENTIINI (soturi, Margareetan veli).
Kun seurass' istuin iloiten,
Miss' haastelee moni kerskaillen;
Ja veikot, pöytään painetuin
Käs'varsin, kiitteli soivin suin
Kukin immyttään ja olvellaan
Alas huuhteli kerskut kurkustaan:
Ma tyynnä istuin, kuuntelin
Ja lorun loppua vartosin.
Hymysuin nyt pyyhkin partoain,
Käteeni täyden sarkan sain
Ja virkoin: tähtinä nuotkin loistaa,
Vaan onko tässä maassa toista,
Ken Kreetu siskoa paremp' ois
Tai hälle vertoja vetää vois?
Hei! hei! kilinää ja kalinaa
Soi ympärilt': "ei hullumpaa!
On siskos naisten kaunistus!" —
Mykistyi silloin kerskaus. —
Ja nyt! — hiuskarvat päästäkö nyppään
Ja seiniä vasten kalloni hyppään!
Nyt uskaltaa, mua pistellen,
Joka lurjus nokkaa nyrpistellä,
Saan arkana kuin mikä vaivainen
Joka kokka-sanasta säpsähdellä.
Ja vaikka ne löisin pirstaleiksi,
Niit' en vois väittää valhelleiksi.

Ken siellä hiipii, luikertain?
Ma luulen … niit' on siellä kaksi
Jos hän — het' isken kalvallain
Ja lyön sen konnan kuolijaksi.

    FAUST. MEFISTOFELES,
FAUST.
Sakastin ikkunasta läikkyy
Ikuisen lampun loiste ylöspäin,
Sivuille hälvenee se vähittäin,
Ja ympärill' yön varjot väikkyy:
Samaten mun sielun' yöhön riukee.

MEFISTOFELES.
Ja munpa niinkuin kiima-kissa hiukee,
Jok' ylös tikkapuita kiipii
Ja harjaa myöten hiljaa hiipii.
Niin hurskas mull' on mieli silloin:
Näpistys viettelee tai kiima illoin.
Näin Valpor'yö jo kummittaa
Iloineen koko ruumiissani;
Yl'huomenna se meille palajaa,
Silloinkos tiedän, miks' oon valveillani!

FAUST.
Vaan aarre tuolla, mistä väikkyy liemu,
Kohooko vaan se ylemmäs?

MEFISTOFELES.
Koht' itse sulla on se riemu,
Ett' aarni-arkun nostat käsilläs.
Vilkaisin sinne: ihanoita
Se täynn' on kulta-kolikoita.

FAUST.
Ei sormust' oo tai jotakin,
Min kaunisteeksi kultani saisi?

MEFISTOFELES.
No näinhän jotain: koristin
Tai helmivyö se olla taisi.

FAUST.
Sep' oivaa! oisin pahoillani,
Jos lahjatonna saisin kullan luo.

MEFISTOFELES.
Päinvastoin oisin riemuissani,
Kun lahjatikkin nauttia hän suo. —
Vaan nyt kun kiiltää tähdet taivahan,
Sois taidelaulu ihanasti;
Moraalisenpa laulun lasketan,
Lumoaksein neittä varmemmasti.

(Laulaa kitaran mukasoitolla).

    Hoi, Katri, oi
    Miks' aamukoi
    Sun tänne toi
    Nyt kultas kynnyksellen?
    Hän neiden vie
    Sisähän, vaan sie
    Et neinnä lie,
    Kun ulos pääset jällen!
    Oo varoillas!
    Työ tehty — kas
    Het' onnelas
    Ja riemus — hyvää yötä!
    On kalliit nuo:
    Älä varkaan suo
    Sun päästä luo,
    Paits' jos on sormus myötä!

VALENTIINI (astuu esille).
Kukerra nyt, sun perkeles,
Sä hiirestäjä, rietas riekka!
Nyt helvettiin sun soittimes,
Ja samaa tietä soittoniekka!

MEFISTOFELES.
Kah tuota! kanteleeni pirstas!

VALENTIINI (Faustille).
Nyt kallos halkaisen, sä irstas!

MEFISTOFELES.
Uljaasti tohtor'! emme horju.
Kylkeeni kiinn'! mä johtaa saan.
Nyt säilärauta maalle vaan!
Te pistäkää, mä iskut torjun.

VALENTIINI.
No torju tuo!

MEFISTOFELES.
              Miks' en niin tee!

VALENTIINI.
Ja tuokin?

MEFISTOFELES.
           Tuokin!

VALENTIINI.
                   Saatanako tappelee?
Vaan kuinka? käteni halvautui!

MEFISTOFELES (Faustille).
Pistä!

VALENTIINI (kaatuu).
       Ooh!

MEFISTOFELES.
            Nyt lurjus lannistui.
Vaan nyt on pakko juoksemaan.
On hirmumelske, "murhaa" huudetaan.
Poliisin kanss' oon kyllä tuttu,
Mua hämmentää vaan murhajuttu.

(Pois).

MARTTA (akkunassa).
Ulos, ulos!

ÄÄNI (akkunassa).
            Ken tulta tois?

MARTTA
Ne noituu, kirkuu, tappaa, lyö.

VÄKEÄ.
Jo yhden peittää kuolon yö.

MARTTA (tulee ulos).
Ja pääskö murhamiehet pois?

MARGAREETA (tulee ulos,).
Ken siinä makaa?

VALENTIINI.
                 Äitis poika rukka.

MARGAREETA.
Voi taivaan Herra, mun vie hukka!

VALENTIINI.
Ma kuolen: pian se lausutaan
Ja pian se tapahtuu.
Vait, naisten parku itkusuu!
Mua tulkaa kuulemaan!
    (Kaikki keräytyvät hänen ympärilleen).
Sä, Kreeta, viel' oot lapsekas,
Ja uutta elinkeinoas
Harjoitat tottumusta vailla.
No, meidän kesken sana suora:
Kun oot nyt kerran huora,
Sit' ole kelpo-lailla!

MARGAREETA.
Oi veikko! Jumala, lankesin!

VALENTIINI.
Älä Luojaa sotke leikkihin!
Työ tehty muuttumatta jää;
Kuin käydä voi, niin käypi tää.
Aloitat hiljaa yhden kanssa,
Pian tulee muita vuorostansa,
Ja niitä kun on kymmenen,
Koko kaupungin oot sa yhteinen.
Kun häpeä syntyy, koetetaan
Sit' ensin ihmisiltä peittää,
Yön varjot äiti päälle heittää
Sen päätä, korvia verhoomaan,
Ja tappaiskin sen mielellään.
Vaan suuremmaksi kasvaa konna
Ja päivinkin käy alastonna
Somistumatta ensinkään.
Mit' enemmin se rumenee,
Sitä vähemmin se valoa karttelee.

Ne aiat kohta kohdannet,
Kun kaikki siivot ihmiset
Sua karttaa niinkuin rutto-vaaraa
Ja kaartelee sua, naaraa.
Jos katsellaan sua silmihin,
Vapiset asti ytimiin.
Et käydä pitsit kaulassas,
Et kultavitjat rinnallas
Saa; alttarin et pääse luo;
Ei tanssiin muut sun tulla suo!
Vaan roistoin, kerjäläisten kanssa
Saat kurja piillä loukoissansa;
Jos anteeks' saatkin taivahassa,
Kirottu oot toki maalimassa.

MARTTA.
Rukoile armoa Jumalan!
Häväisemästä lakkaa!

VALENTIINI.
Jos ruhjoa ruumiis haurahan
Ma voisin, porttolan akka!
Niin silloin mulla varma toivo oisi,
Ett' anteeks taivas syntini soisi.

MARGAREETA.
Voi veikko! tuskaa helvetin!

VALENTIINI.
Ei talttune se kyynelin!
Kun kunnias sa, sisko, möit,
Sydämeeni kuolin-iskun löit.
Nyt kunnon miekkamiesnä vaan
Ma kuolen, uinun Jumalaan.

(Kuolee).

Tuomiokirkko.

Messua, urun-soittoa, veisuuta.

MARGAREETA PALJON KANSAN KESKEN. PAHA HENKI MARGAREETAN TAKANA.

PAHA HENKI.

    Muistatko, Kreeta, silloin
    Kun viattominna astuit
    Etehen tään alttarin?
    Hypistit pikkukirjaas,
    Rukoilla laritellen
    Osittain leikilläs,
    Osittain Jumal' sydämessä!
    Kreeta!
    Mi järkes vei?
    Mik' ilkityö
    Sun sydämelläs?
    Anotko äitis sielun eestä, kun
    Sun kauttas nukkui pitkän pitkiin vaivoihin?
    — Ja syömmes allahan
    Elää jo paisuin tuo,
    Jonk' aavehikas olo
    Sua surettaa ja itseään!

MARGAREETA.

    Oi voi!
    Jos saisin aatteet väistymään,
    Jotk' ympärilläin liehuu
    Ja vastassain!

KÖÖRI.

Dies irae, dies illa Solvet saeclum in favilla.

(Urkuinsävel).

PAHA HANKI.

    Sua kosto kourii!
    Pasuunat kaikaa!
    Ja haudat horjuu!
    Ja sydän parkas,
    Levosta tuhkan
    Noustuahan
    Valkian vaivaan,
    Kammahtaa!

MARGAREETA.

    Jos kaukana oisin!
    On, niinkuin urku
    Mua tukahuttais,
    Ja syömmeni juuret
    Lauluun liukee.

KÖÖRI

Iudex ergo cum sedebit, Quidquid latet adparebit, Nil inultum remanebit.

MARGAREETA.

    Tääll' läkähdyn,
    Muuripylväät
    Mua ahdistaa,
    Ja kaarros
    Mua painaa… Ilmaa!

PAHA HENKI.

    Piile! kyllä ilmi
    Saa häpea ja synti.
    Ilmaa? Valoa?
    Voi sua!

KÖÖRI.

Quid sum miser tunc dicturus? Quem patronum rogaturus? Cum vix justus sit securus.

PAHA HENKI.

    Kasvonsa kääntää
    Luotasi autuaat,
    Puhtaita hirvittää
    Kätellä sua.
    Voi!

KÖÖRI.

Quid sum miser tunc dicturus?

MARGAREETA.
Hajupullonne, naapuri!

(Pyörtyy).

Valporin-yö.

Harzin vuoristo. Schierken ja Elendin seutu.

FAUST JA MEFISTOFELES.

MEFISTOFELES.
Josp' ois mun ratsunain nyt vahvin jäärä!
Ja sulle sais kai luudan varren antaa?
Viel' loitoll' ompi matkan määrä.

FAUST.
Niinkauan kuin mua polvet kantaa,
Tää ryhmysauva mulle kyllin on.
Mut hauskemp' oisi polku väärä
Kuin retki polveton ja vaiheeton.
Ah! kiertää laakson sokkeloita
Ja nousta sitten kallioita,
Joist' aina lähteet hyrskii kirmaten —
Se hauskutus on retken tämmöisen.
Kutoopa keväätär jo koivusissa
Jo virkoo mäntykin hänen hengestään;
Miksei se elää sais myös meidän ruumihissa?

MEFISTOFELES.
Ma tuost' en tunne, totta, jälkeekään!
Mun henken' uinuu talvi-unta;
Ma soisin retkelläin vaan hyytä, lunta.
Kas kuinka kurjanmoisna taivahalta
Luo myöhää ruskoaan tuo hoikkanaama kuu,
Valaisten kurjast', että joka astumalta
Kivihin ja puihin kompastuu!
Annaspa pyydän virvatulta!
Hoi! riennä tänne, velikulta,
Ku liekiten siell' liehut!
Miks' suotta yksin tanssit, riehut?
Valaise meille ylöspäin nyt tie!

VIRVATULI.
Tosinpa tiemme ristin rastin vie;
Mutt' toivon: hulivili-luonnon voittaa,
Kun täytyy teitä kunnioittaa.

MEFISTOFELES.
Ahaa, vai matkit tapoja ihmisten!
Käy suoraa tietä, helkkarissa,
Tai koht' on heiluhenkes sammuksissa!

VIRVATULI.
Isäntä ootte täällä — huomaan sen;
Sovussa siis paras olla teidän kanssa.
Vaan aatelkaa! nyt vuor' on houreissansa,
Ja virvaliekiltä, jok' opastaa,
Ei liian paljo pyytää saa.

FAUST, MEFISTOFELES, VIRVATULI (vuorolauluin).

    Taikamailla, Untolassa
    Luulen kohta haihatamme.
    Saata sievään rientoamme
    Ilmastossa kaameassa,
    Että näemme vuoren harjat!
    Katso, puiden synkät sarjat
    Sivutsemme siintää, vierii,
    Vuoren-huiput meille noikkaa!
    Katso vuoren-kärsää hoikkaa,
    Kuin se kummallaisna kierii,
    Kuules kuin se hornaa, huohuu!

    Louhikossa lähde kuohuu,
    Nurmen halki alhoon vaipuu.
    Kuules … pauhu, laulun raiku!
    Soiko armas lemmen haiku,
    Olleen onnipäivän kaipuu,
    Jolloin, täynnä hehkuvinta
    Rakkautta, sykki rinta.
    Sävelet kun hiljaa haipuu,
    Vastaa niihin vuoren kaiku,
    Niinkuin kasku muinais-aian.

    Ui! uhuu! mit' ääntä kuulen?
    Näänkö minkä kumman taian?
    Valvehill' on kaikki, luulen,
    Hyyppä, närhi, pöllöhaukka.
    Pensahiss' on vilkas laukka;
    Pyörövatsa sisilisko,
    Ällös siellä häntääs visko!
    Puiden juuret kiemurrellen
    Kyinä maasta, kallioista
    Tuhat kouraa hiidenmoista
    Kurkottaapi, säikytellen
    Taikka kiinni pyytäin meitä.
    Puissa hyörii liike, kisa,
    Liikkuu, kiikkuu kannon visa,
    Tuosta pyörii polypeitä,
    Tavoitellen kulkijoita.
    Mutta korpimaita, soita
    Hiirten pitkä parvi kiitää,
    Kirjon-karvallisna väikkyy.
    Heidän saattonansa liitää
    Kiiltotoukkain laaja lauma —
    Kas kuin säihkyy, kas kuin läikkyy,
    Niinkuin pitkä liekkisauma!

    Virka, tokko matkustamme,
    Vaiko oomme kohdallamme?
    Kaikki taitaa pyöriskellä,
    Puut ja paadet irvistellä,
    Virvaliekit ilkamoida,
    Karttuneina karkeloida.

MEFISTOFELES.
Tartu liepeeseeni! Tältä
Kukkulalta melkeältä
Ihmesilmin nähnet julki,
Mitk' aarteet Mammon vuoreen sulki.

FAUST.
Mik outo välke alholoissa,
Kuin vaaleahko aamukoi!
Syvimmän kuilun pohjukoissa
Se virtaellen salamoi.
Tuoll' usvapylväs vuorta kiipii,
Savuista lieska leimuaa,
Taas piennä lankana se hiipii,
Tai lähteen lailla purskahtaa.
Tääll' laakson halki leimu hohtaa,
Tuhansin suonin luikertain,
Vaan missä vuoren-kolkka kohtaa,
Taas vuona juosten helmakkain.
Tääll' lähimailla säkenöitä
Kuin kulta-kylvö tupruilee,
Kas vuorta, juurta, ylängöitä
Yks' liekki-laine valkaisee.

MEFISTOFELES.
No, eikös Mammon juhlahan
Valaise oivin linnojansa?
Sen onneks' näit — vaan vaistoan,
Jo saapuu huima juhlakansa.

FAUST.
Kuink' ilman halki riehuu tuulispää,
Ja ankarasti lyö mun niskaa!

MEFISTOFELES.
Likistä vuoren seinämää,
Se muuten kuilun juopahan sun viskaa.
Sumu yön yhä tummentaa.
Kuules, kuin salo pauhajaa!
Pöllöt säikkynä sinkuu,
Oksat kirkuvi, vinkuu,
Rungot ryskäten paukkuu
Juuret niukuvi naukkuu!
Metsän pylvähät kaatuu,
Vehmas metsola maatuu.
Hirmuiseen sekasortoon
Kaikk' yletysten murtuu
Rotkoon, jonneka myrskyn
Viima jo ryntää,
Pirstoja kyntää.
Vaan läpi tyrskyn, hyrskyn
Ääniä vinkuu korkealla,
Läsnä, kaukana, matalalla.
Niin pitkin koko vuoren syrjää
Raivona loihtuvirsi tyrjää.

NOITA-AKKOJA (kuorottain).

    Nyt noidat kulkevi Brokkihin,
    Heit' aika parvia kertyykin.
    Herr' Urian ylhääll' istahtaa.
    On vihriä maa,
    Kulo kellahtaa,
    Näin retki se vierevi metsiä, soita —
    Ja puskevi pukki, tu—ii noita.

ÄÄNI.

    Kas, yksin Baubo harmaapää
    Sian seljäss' tulla hytkyttää!

KÖÖRI.

    Niin arvo ansainneelle vaan!
    Emo Baubo tulkaa johtamaan!
    Kun karju on oiva ja pääll' on muori,
    Niin seuraa koko noitakuori.

ÄÄNI.
Mitä tietä sä sait?

TOINEN ÄÄNI.

                    Yl' Ilsenin.
Ma pöllön pesähän kurkistin;
Se silmiä mulkoi…

ÄÄNI.
No, saakeli soita!
Aja siivoa vaan, sinä lemmon noita!

TOINEN ÄÄNI.
Hän raappi mun nahkaa!
Kas tuossa vaan veripahkaa!

NOITA-AKKAIN KÖÖRI.

    Leveä tie ja pitkä on;
    Voi lemmon tungos suunnaton!
    Tääll' luudat lyö ja hangot rapsii,
    Läkähtyy äiti, nääntyy lapsi.

MIES-VELHO. PUOLIKÖÖRI.

    Matelemmehan kuin etanat,
    Jo naiset eelle joutuvat,
    Sill' akka Hiitolaan kun luistaa,
    Tuhat askelt' ennall' ompi muista.

TOINEN PUOLIKAS.

    Niin arkaa ei se oo kenties:
    Tuhat askelt' akka tarvitsee,
    Vaan jos hän kuinkin hätäilee,
    Niin askelella harppaa sinne mies.

ÄÄNI (ylhäältä).
Pois kalliojärven luota tulkaa!

ÄÄNI (alhaalta).
Ois hauska samota vuoren sulkaa.
Peseimme puhtahaks' kuin ulpukat —
Vaan eipä synny meille saalahat.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

    On tuuli vaiti, piilee tähti,
    Ja pilven taakse kuuki lähti;
    Vaan noidat lentää suhistaa,
    Ett' tulta, tuhkaa sinkoaa.

ÄÄNI (alhaalta).
Seis! seisokaa!

ÄÄNI (ylhäältä).
Ken onkalosta huudahtaa?

ÄÄNI (alhaalta).
Mä myötä ottakaa!
Mä pyrkinyt jo kolmesataa vuotta
Oon huipullen, vaan kaikki suotta.
Halusta heimolaisten kanssa oisin —
Vaan kuinka kukkuloille päästä voisin?

MOLEMMAT KÖÖRIT.

    Kyll' luuta kantaa taikka tanko,
    Ja kauris kantaa, kantaa hanko.
    Ken tänä yön' ei nousta voi,
    Sen hukka kohta perikoi.

PUOLINOITA (alempana).

    Mä sipsutan, min luistaa luut;
    Vaan kauas mun jo jätti muut!
    Kotona en ma rauhaa saa,
    Ja täällä vast' on tohinaa.

NOITAIN KÖÖRI.

    Noidille voide voiman antaa,
    Veneenä heitä ruuhi kantaa,
    Purjeena riepu. Ken nyt lentämään.
    Ei pääse, hän ei lennä ikinään.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

    Me ensin vuorta kaartelemme,
    Ja sitten maata hiipaisemme;
    Koko parvi suistuu kankahalle!
    Ja peitetään se avaralle!

(He laskeuvat vuorelle).

MEFISTOFELES.
Tääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,
Ja pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.
Sumusta leiskuu liekki raisu,
Ja päällä kiirii katku vaisu,
Mi kipinöitsee säihkyen —
Tää elo-ilm' on noitien.
Pidä kiinni ett'et eksy tulvihin!
Miss' oot sä?

FAUST.
              Tääll'.

MEFISTOFELES.
                      Oh! kauashan jo eksyitkin!
Nyt täytyy käyttää herran-kieltä.
Hei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!
Käteeni, tohtor', tarttukaa
Ja tungoksesta harpatkaa
Nyt kerrassaan! Mun moistenkin
Tääll' liian hurja olla on.
Vaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.
Kas, mitä valoa oudonmoista
Lävitse lehvän sieltä loistaa!
Tuleppa, meemme tuonne urkkimaan!

FAUST.
Sä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan
Sä matkaa, mutta onhan omituista:
Me Valpor'yönä käymme Brokkilaan,
Tääll' ollaksemme erin muista.

MEFISTOFELES.
Mi hauska roihu tuolla leiskaa!
Iloinen seura siellä meiskaa.
Vähässä piiriss' en oo yksinäin.

FAUST.
Mieluummin rientäisin mä ylöspäin.
Siell' loimottaa ja sauhu pyörii
Ja lemmon luoksi kansa vyörii.
Kai monta pulmaa siellä purkautuu?

MEFISTOFELES.
Vaan monta myöskin solmeuu.
Kohiskoon mailma meidän sivullamme,
Me täällä rauhan helmass' olostamme.
Hyväksi aikaa nähty kyhäellä
On pienois-mailma suuren liepehellä.
Tuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee
Ja taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.
Oo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!
On vaivas pieni, suuri nautintas.
Hei! kuulenhan … ne tanssii soitannolla!
Kirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.
Nyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!
Esihin ma käyn ja sunki esitän.
Koet uutta alttiutta siinä multa.
Mit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!
Kas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.
Rivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.
Ne tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.
No parempaakos kurja mailma suo?

FAUST.
Aiotko, esittääkses meitä,
Nyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?

MEFISTOFELES.
Tapani kyllä on inkognitoa käyttää,
Vaan juhlin mielelläänpä "prenikkaansa" näyttää.
En polvinauhaa pitää saa,
Mut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.
Kas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.
Hapuilevalla haistillaan
Se mun jo tunsi. Eipä luontoaan
Tääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.
Tuleppa nuotioille, käydään joka liesi!
Sä sulho oot ja mie oon puhemiesi.
    (Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).
Mit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?
Pitäishän teidän kiiriskellä tuolla
Keskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.
Kyll' yksin kotonaankin olla saa.

KENRAALI.
Ei kansoihin oo uskomista:
Vaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;
Ne niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,
Ja vanhat lempijät ne syrjään syytää.

MINISTERI.
Etäälle oikeasta menty on.
Ei! vanhan aian kiitos olkohon.
Kun meidän käsky vaikutti kuin taika!
Kas sepä vasta oikea kulta-aika!

NOUSUKAS.
Ei mekään olleet aivan typeröitä,
Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;
Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,
Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.

KIRJAILIJA.
Luettaneeko enää kirjaakaan,
Miss' on ees hiukan sisällystä?
En nuorisoa nähnyt konsanaan,
Niin nokkelaa ja äkkikystä.

MEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).
Tuleentuneena tuomioon on kansa;
Saan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.
Kun munki astiasta pohja paistaa,
Niin mailmakin jo vartoo loppuansa.

NYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.
Ei, herrat, ohi mennä saa
Ja jättää hyvää tilaisuutta!
Hei, katselkaa mun tavaraa!
Tääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,
Niin merkillistä, kamalaa.
Maan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.
Ei kapinetta, jok' ei joskus ois
Urojen sydänjuurta syönyt
Ja kansaan vaurioita lyönyt.
Ei veistä oo, jok' ei ois verta juonut,
Ei maljaa, mist' ei myrkky polttoaan
Terveesen ruumiisen ois luonut.
On vietellyt jok' ainut kultaristi
Suloisen naisen hohdollaan.
Jok' ainut kalpa vastusniekan pisti
Takaa, tai liiton rikkoi iskullaan.

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill' uutta vaan me rakastamme!

FAUST.
No, markkinathan täällä hyörii;
Tää sekoittaa jo multa pään.

MEFISTOFELES.
Ylöspä koko pyörre vyöni;
Sä luulet työntäväs — sua työnnetään.

FAUST.
Ken tuo on?

MEFISTOFELES.
            Katso häntä silmihin!
Lilith se on.

FAUST.
              Ken?

MEFISTOFELES.
                   Ensi rouva Aatamin.
Kavahda hänen kultakutriansa,
Joill' yksinään hän prameilee!
Jos niillä sulhasen hän vangitsee,
Tuot' ei hän laske pauloistansa.

FAUST.
Tuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.
Kai niiden uupunut on jalka?

MEFISTOFELES.
Ei rauhaa salli velhovuori.
Käy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.

FAUST (tanssien nuoren kanssa).

    Suloista unta kerran näin:
    Omenapuu ol' edessäin,
    Se loisti kaksin omenin,
    Mua vietti, siihen kiipesin.

KAUNOTAR.

    Miest' omenuiset hurmajaa
    Jo paradiisin aioilta.
    Kuink' oon ma raasu riemuissain,
    Kun niit' on munki tarhassain!

MEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).

    Ma hurjaa unta kerran näin:
    Haljennut puu ol' edessäin,
    Ma siinä — huomasin,
    Ja — — — — — Iin

ÄMMÄ.

    Ritari varsanjalkainen,
    Suon teille parhaan terveisen;
    Valmiina — — pitäkää,
    Jos — — — miellyttää.

PROKTOFANTASMISTI.
Kirottu rahvas! vai te rohkenette?
Eikös jo teistä selväksi se näy,
Ett' eivät henget laita-jalvoin käy?
Ja nyt kuin ihmiset te hyppelette!

KAUNOTAR (hypellen).
Miks' seurahan tuo tungeiksen?

FAUST (hypellen).
Hän käypi kaikkialla haistellen.
Jos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.
Jos hän ei saa joka askelt' arvostella,
Se on kuin turhaan tehty vaan.
Etenkin on hän harmissaan,
Niin pian kuin eespäin kuljetaan.
Jos viitsis aina samaa piiriä vääntää,
Niin kuin hän itse mylly-rämässään,
Siit' oisi ukko hyvillään,
Etenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.

PROKTOFANTASMISTI.
Tääll' ootte vielä! Onhan hirveää!
Olenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!
Vaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.
Ma viisas oon — mutt' aaveet Tegelistä
Ei haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,
Mutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.

KAUNOTAR.
No herjetkää jo vaivaamasta torallanne!

PROKTOFANTASMISTI.
Sen sanon, henget, vasten naamojanne:
En hengen sortovaltaa siedä;
Mun henken' ei sitä johtaa tiedä.
    (Hyppy jatkuu).
Tän' yönä — näen mä — turhaan kyllä koitan;
Vaan ennenkuin ma pääni kallistan,
Teen tästä vielä aika jupakan,
Ja totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.

MEFISTOFELES.
Hän lätäkköön käy istumaan,
Siell' lohdutaiksen tavallaan;
Hän hengen ynnä henget torjuu luotaan,
Kun verimadot syövät hänen puotaan.
    (Faustille, joka on hypystä lähtenyt).
Miks' sorjan lintus laskit lentohon,
Ku laulellen sun kanssas kiiri?

FAUST.
Uh! kesken laulujen ja karkelon
Sen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.

MEFISTOFELES.
No entäs sitten! Ootpa turhan arka.
Hyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.
Ken huolii tuommoisista paimenissa?

FAUST.
Ja sitte näin…

MEFISTOFELES.
                 Mitä?

FAUST.
                       Kas, Mefisto, tuonne, missä
Tuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään
Niin vitkaan astuu retkeään
Ja näyttää käyvän jalat köyttehissä.
Minusta on — ah, myönnän sen!
Hän Gretchen kullan kaltainen.

MEFISTOFELES.
Ann' olla! Haahmo tuo on sieluton,
Jonk' aave-katse tuopi turmion;
Tavata tuot' on ilkeää.
Sen kylmä silmä veren jähmettää;
Kivettää ihmisen se miltei vois.
Meduusan tunnethan? No riennä pois!

FAUST.
Ah totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,
Joit' ei oo hellä käsi sulkenut!
Tuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,
Ja tuossa helmass' oon ma uinaillut.

MEFISTOFELES.
Pyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!
Jokaisen mielest' tuo on oma kulta.

FAUST.
Mi tuska, ah! ja mikä riemu!
Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!
Vaan katsos tummaa! nauha punainen,
Ei leveämpi veitsen hamaraa,
Suloista kaulaa yksin kaunistaa.

MEFISTOFELES.
Niin totta! näenpä miekin sen.
Hän väliin kantaa päätään helmassansa;
Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa.
Miks' oot sa aina hourumiellä!
Tuleppa kummun päälle! Siellä
Niin hauska on kuin Praaterissa.
Ja jollei mielen' oo jo riivoksissa,
Näen, totta mar, teaaterin.
Mit' annetaan?

SERVIBILIS.
               Koht' alkaa näytelm' uusi
Ja seitsemäs — jo annettu on kuusi —
Niin tapa on. Tää on nyt viimeisin.
Niit' taiteen-lempijä sepitsee,
Ja lempijät myös näyttelee.
Nyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!
Sill' lemmin esiripun nostantaa.

MEFISTOFELES.
On oikein, että ootte Brokin onkaloissa;
Täält' ette saisi koskaan olla poissa.

    (Teaaterilla näytellään "Valporinyön-unelma eli
    Oberonin ja Titanian kultahäät".)

Samea päivä. Ulkona.

FAUST JA MEFISTOFELES

FAUST. Kurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä ja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten, tuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? — Kavala, mitätöin henki, ja sen olet multa salannut! — Seisoppas, seiso! Vimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä kiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina! Peruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja armotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä välin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja jätät hänet auttamatta hukkumaan!

MEFISTOFELES.
Hän ei ole ensimäinen.

FAUST. Koira! ilkeä epäsikiö! — Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta mato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen hössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän jaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen lempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja minä saisin jaloin tallata hylkyä! — Ei ole ensimäinen! — Surkeus, surkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento vajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa vääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden kaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä! sinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!

MEFISTOFELES. Nyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne, ihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun et voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö kärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?

FAUST. Älä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! — Ylhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet sydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin, joka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?

MEFISTOFELES.
Jokos lopetit?

FAUST. Pelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi vuosituhansiksi!

MEFISTOFELES.
En voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. —
Pelasta hänet! — Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?

(Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).

Hapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat kuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija — sepä sortovaltiasten keino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.

FAUST.
Tuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!

MEFISTOFELES. Entäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia verivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget, vaanien palaavaa murhamiestä.

FAUST. Vieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun päälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!

MEFISTOFELES. Mä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta taivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä avaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat valmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.

FAUST.
Ylös ja täältä!

Yö. Aukea keto.

MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.

FAUST.
Keitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?

MEFISTOFELES.
Mitä keiton touhua lienee!

FAUST.
Ne kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.

MEFISTOFELES.
Joku noitien kökkä.

FAUST.
Sohivat sekä loihtii.

MEFISTOFELES.
Ohi vaan! ohi vaan!

Vankila.

FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.

FAUST.
Mun kovan rintani valtaa kauhu kumma,
Mua kauhistaa koko sukuni surkeus.
Siis sulkee armahan tää holvi tumma!
Hänen rikoksens' oli jalo hairahdus!
Sua tuonne-käynti arveluttaa!
Hänet jällen nähdä vavistuttaa!
Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.

(Hän tarttuu lukkoon).

LAULU (sisältäpäin).

    Emo aatta tuo,
    Ku mun hengeti löi!
    Isä konna tuo,
    Ku mun suuhuns' söi!
    Ja sisko siisti
    Mun luuni riisti
    Sijalle viileälle.
    Siell' lintuna laulelen,
    Yli vuorten lentelen
    Etähälle.

FAUST (avaa oven).
Et aavista, ett' armain kuuntelee
Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.

(Hän astuu sisään).

MARGAREETA.
Ne saapuu! julma kuolo! piilen … kunne?

FAUST (hiljaa).
Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!

MARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).
Liet ihminen, mun hätäni tunne!

FAUST.
Sä nostat vartian hänen horrostaan!

(Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).

MARGAREETA (polvillaan).
Ken jätti mun pyövelin haltuhun
Ja soi sun tänne päästä?
Jo puol'-yön aikana noudat mun.
Oi armoa! henkeni säästä!
Huomennakin kyll' aikaa on!
    (Nousee ylös).
Niin nuor' oon vielä, turvaton, —
Ja sentään saa mun surma.
Olin kauniskin — siit' ehti mulle turma.
Läsn' ystäväin oli — poiss' on nyt,
Hajan on mun kukkas-seppelyt.
Älä kourista niin kovin mua!
En ikipäivinä nähnyt sua!
Mitä sulle tein? miks' noin mua syytää?
Oi säästä kurjaa, kun sua pyytää!

FAUST.
Tätä surkeutt' en kestää voi!

MARGAREETA.
Nyt, pyöveli, oi!
Sun valtoihis jo joudunkin.
Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!
Sitä kaiken yötä mä paijailin;
Pahan-suovat otti pois sen multa,
Sanoen nyt, että sen surmasin.
Enk' ilostu minä iässäin.
Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!
Eräs vanha kasku päättyy näin;
Ken pyys' sitä heidän selvittää?

FAUST (heittyy polvilleen).
Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:
Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!

MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).
Niin, rukoilkaamme
Pyhiä polvillamme!
Kas, täänpä kammion alla
Pauhinalla
Helvetti kiehuu,
Häijy se riehuu,
Vimmoissansa!

FAUST (kovasti).
Kreeta, Kreeta!

MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).
Se ystävän oli ääni!
    (Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).
Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.
Vapaa olen! Ken mua estää saa!
Hänen rintaa vasten painan pääni,
Tahon lentää vaan hänen kaulahansa
Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!
Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!
Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,
Läpi perkelten vihan, ilkunnan
Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!

FAUST.
Mä se oon.

MARGAREETA.
Sä se oot! oi virka kerran vielä!
Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu
Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,
Ja kaikki huoleni on pakotiellä!
Sä se oot! tulet auttamaan;
Ja ma turvan saan!
Tuoss' on katu taaskin edessäin,
Mä jolla sun ensin näin,
Ja lehto, jonka kalvehella
Niin hausk' oli ennen armastella.
Tule pois, tule pois!

FAUST (koettaa viedä häntä).
Tule pois, tule pois!

MARGAREETA.
                      Ei, viivy!
Sun kanss' on viipyä riemu!

(Hyväilee häntä).

FAUST.
Ei riennä pois kuin liemu!
Joll'et riennä,
Kalliisti saamme maksaa.

MARGAREETA.
Vai etkö sä enää suudella jaksa?
Vähäksi aikaa minust' erkenit,
Ja suutelut jo unhotit!
Vaan miks' sun rinnallas mua vapisuttaa,
Vaikk' ennen, sun puhuessa katsellessa,
Elin enkeleiden autuudessa,
Olit suudelmin mua tukehuttaa?
Suutele mua!
Muuten suutelen sua!
    (Syleilee häntä).
Voi! kuink' on kylmänä huules!
Kultani, kuules:
Mihin lempesi jäi?
Kuka multa sen vei?

(Kääntyy pois hänestä).

FAUST.
Tule pois! Älä pelkää, armahin!
Sua armastan tuhat kertaa kuumemmin,
Jos seuraat mua! sitä pyydän vaan.

MARGAREETA (kääntyy häneen).
Vaan samako oot? joko varma olla saan?

FAUST.
Minä oon. Tule myötä!

MARGAREETA.
                      Ja kahleet kirvotat,
Ja rintahas mua jälleen painallat.
Vaan kuink' et kartakaan sä tyttö parkaa?
Tietääkö kultasein, kenen kanss' hän karkaa?

FAUST.
Tule! Aamun tieltä jo väistyy yö.

MARGAREETA.
Ah, äitini kuolo mun on työ,
Ma lapseni upotin.
S' oli suotu mulle ja sullekin —
Niin sulle myös! Mutt' ootko se sie?
Kätes anna! Ei tämä unta lie.
Käsi kultas'! Huu! se on kosteinen!
Pyhi sormes! Sillä, mun arvellen,
Ne on verissään!
Oi Taivas! mit' olet tehnytkään?
Pian miekkas tuppeen pistä!
Minä pyydän sua!

FAUST.
Älä haastele noista mennehistä!
Miks' surmailet sä mua?

MARGAREETA.
Ei, ei! mun luokseni jää!
Saan sulle haudat selvittää.
Jo huomenna varhain
Pidä huolta niistä! Suo
Äidille paikka parhain,
Ja viereen veljeni hauta luo!
Pane mie vähä syrjemmälle,
Älä sentään etähälle!
Pane pienoiseni
Mun oikealle rinnalleni!
Ei luonani saata
Muu kenkään maata.
Sun rinnallas kun ennen uinailin,
Se onneni korkein ol' ja suloisin;
Vaan niin en enää tuntea taida,
On, niinkuin täytyis mun sun luokses pakottaida,
Ikäänkuin työntäisit mua takaisin.
Ja sie se olet kuitenkin
Ja yhtä lempeä on sun katsantosi.

FAUST.
Mun tunnet, niin no joutuos!

MARGAREETA.
Ulosko?

FAUST.
        Vapauteen!

MARGAREETA.
Jos siell' on hauta. Senpä yötä
Ja tyyntä unta vaitelen.
Täält' ikilepohon kuljen vaan —
En toisialle jalkaakaan.
Nyt lähdet, Henrik! Voi, jos pääsis myötä!

FAUST.
Sä pääset! Tahdo vaan! Ovi sulle aukes!

MARGAREETA.
En mennä saa: mun toivo aikaa raukes!
Mit' auttaa karku? Ne kumminkin mun vainuu.
Sen kurjat päivät on, joka kerjää,
Ja liioin jos omatunto herjää;
Niin kurja polkea mieron teitä,
Kun kuitenkaan en vältä heitä.

FAUST.
Mun luokseni jäät.

MARGAREETA.
Pian! sukkelaan!
Lastasi auttamaan!
Vuon vartta tie
Mene ylöspäin!
Yli silta vie
Salon helmahan,
Vasemmalle, aidan luo!
Virtaa vuo…
Ota kiinni tuo!
Se tahtoo nousta!
Se potkahtaa!
Auta! auta!

FAUST.
Oih! mieles malta!
Yks' askel vaan, ja poiss' on tyrmän valta.

MARGAREETA.
Jos päästäis vaan tuon vuoren alta!
Siell' äitini paadell' istuilee…
Mikä kylmä päätäni koski!
Siell' äitini hiljaa huojuilee,
Käden nojaan pantuna poski.
Ei viito, ei noikkaa harmaja pää;
Vast' tuomiopäivänä hän heräjää.
Hän nukkui, jott' ilotella
Me saatais. Onnelan päivät!

FAUST.
Kun kaikki pyynnöt turhaks' jäivät,
Mun täytyy sylissäin sua kanniskella.

MARGAREETA.
Pois, pois! En salli väkivaltaa!
Älä kouri mua niin murhaavasti!
Soin ennen sulle kaikki riemuisasti.

FAUST.
Päivä jo koittaa, kultani!

MARGAREETA.
Niin, päivä koittaa! Viimeispäiväni koittelee!
Hääpäiväni näin nyt valkenee!
Älä kerro muille, ett' oot luonani käynyt jo
Voi seppeltäin,
Mi kuihtui näin!
Me kerran vielä kohdataan,
Mutt' eipä tanssittaissa vaan.
Ja kansa tulvii, tungeksii, on vaiti;
Torit, tiet ei mahduttaa sitä voi.
Ja kellot pauhaa, tuomio soi,
Ja sauva murretaan.
Ne kahleihin mun viskaa,
Veripölkyllen minä laahataan;
Ja kohti kurjan niskaa
Jo kalpa välkkyy, uhkaillen
Pian katkoa niskaa jokaisen.
Kuin hauta, mailm' on vaiti.

FAUST.
Oi miksi konsana synnyin mie?

MEFISTOFELES (näkyy ovessa).
Pois! tai heti surma teidät vie!
Turhaa siekailusta ja jaaritusta!
Jo korskuu orhiparini musta.
Koht' aamu sarastaa!

MARGAREETA.
Mikä hirviö maasta kohoaa!
Tuo! tuo! Älä laske häntä luo!
Pyhä paikk' ei häntä suo.
Hän tahtoo mua!

FAUST.
                Ma korjaan sun.

MARGAREETA.
Oi Jumalan armo! sinuhun turvaun!

MEFISTOFELES (Faustille).
Pois! taikka jää tuon kanssa turmioon!

MARGAREETA.
Mua korjaa, Isä! Omas oon!
Pyhät enkelis laske laumoillaan
Mua suojaamaan ja varjelemaan!
Sua, Henrik, kauhistun!

MEFISTOFELES.
Hän on tuomittu!

ÄÄNI (ylhäältä).
                 On pelastettu!

MEFISTOFELES (Faustille).
Tänne mun luo!

(Katoo Faustin kanssa).

ÄÄNI (sisältäpäin, raueten.).
Henrik! Henrik!