The Project Gutenberg eBook of Nurmeksen kapina: Historiallinen kertomus Itä-Suomesta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nurmeksen kapina: Historiallinen kertomus Itä-Suomesta

Author: Johan Albert Bergman

Release date: July 16, 2005 [eBook #16315]
                Most recently updated: December 12, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NURMEKSEN KAPINA: HISTORIALLINEN KERTOMUS ITÄ-SUOMESTA ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG
Distributed Proofreaders









NURMEKSEN KAPINA

HISTORIALLINEN KERTOMUS
ITÄ-SUOMESTA


Kirjoitti
J. A. Bergman


Alun perin julkaissut
Arvi A. Karisto 1916.




Tämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva teos
ilmestyi v. 1881 nimellä "Nevalaiset". Tekijä, joka on julkaissut useita
muitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan hyvin
harvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin sorrosta
aiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien keskuudessa v.
1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen henkilön
vastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan
venäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä on
olemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti
käyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.

Bergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä
tarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta
puolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren
kansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset
mestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle
kaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut
määrätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua; tapaamme
latinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita skotlantilaisen
suurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi tulee, että hän
on kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan hänen tuotettansa
ei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen korkeimman tason mukaan,
havainnee tavallinen lukija "Nurmeksen kapinan" sekä miellyttäväksi että
opettavaiseksi, kansalliseksi kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä
että kirjallishistoriallista mielenkiintoisuutta.




I

Vanhan sepän luona.


Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä,
asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko
Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa
päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku
virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt
oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla
jotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin
oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet
venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja
sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä
uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha
Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa
puujalallansa ja huusi: "kaikki on h--ssä".

[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä
ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista
nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä.
Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona
osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli
Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä
nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo --
näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi nuorukaisista lemmenjumalan
avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies -- Juhana -- ei näyttänyt olevan
kovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili
hänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista
mielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena
sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: "noh! mitä sitten muuta
tarvitsee?" -- näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti
lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: "Ei
Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene
johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"

       *       *       *       *       *

Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko
kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin
eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa
alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla.
Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä
avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi
jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,
rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät
tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha
Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa,
nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle
mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi
antautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan
Jaakon oikean käden pontevuutta.

Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton
kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin
itsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka
ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin
leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei
Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä
vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta
moista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä
en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen
ja alkoi taas mitellä lattiaa.

"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi?
Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle
julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan
hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa
yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua
ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku
toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen
aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan
sanan julistaja -- rovasti -- onko Jumalakin nyt ruvennut meitä
sortamaan?"

Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa
kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka
tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin
mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät
silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa
oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan
viehättämään kuulijaa.

Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut
nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas
isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin
nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja
luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä
saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille
yleville vaikutelmille.

Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa
silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo
kaivannut, poikani!"

"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin
viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti Jaakko
puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä
harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen
pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat
laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia,
jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki
vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla
miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa
ilmaan hajuttomana savuna."

Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:

"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat
asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo
kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin
jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan
erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on
minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat
muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyökäytti päätänsä.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin
tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä
Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää
vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."

Nuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotiin."

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen
nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:

"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan
Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin
tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei
suinkaan."

Vanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta
tuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet
hylkäisi.

"Hyvä setä", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole
teihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne
enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?" sanoi vanha Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", haastoi Juhana. "Sen
vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä
myöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä Nurmeksessa."

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No, siinä tapauksessa
päätöksesi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta tulla toimeen?
Sinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana
seurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?"

"En varmaan tiedä", vastasi Juhana.

"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti
tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani",
selitti Juhana.

"Totta kyllä, ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,
josta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen
keskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen
pari kertaa rykäistyään lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä
luotamme."

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään,
sitten Juhanaa.

"Aivan todella", vakuutti Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet
tunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,
salatakseen liikutustansa.

"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota
puolelta tai toiselta tekee esteen."

Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen
johdosta.

Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi
muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,
aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui
urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen
läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan
lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva
ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa
hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä
piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta
neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen
kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään
loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, --
että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa
vastarakkauden tunnetta.

"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni
pahastu".

"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo,
muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni
pojan kunniaksi."

Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat
kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko
Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut,
poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön.
Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva
koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä.
Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun
estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja
sinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt.
Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa
pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin
huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia.
Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin,
mistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä
tuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä
huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut
ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja
se lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan
matkaan.

       *       *       *       *       *

Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta
erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito
ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku
muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! --
Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he
onnellisina -- ja kauan -- ja kaukana minusta... Tahtoisinpa nähdä sen
neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä
kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko
kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän
lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää
näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti
jotensakin reipastuneelta. -- Tien haarassa kääntyi Juhana vielä
katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä:
harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka
tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös
punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen,
kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa
nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin
päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi... Vielä hetkinen,
ja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.




II

Rovasti.


Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin
tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo
ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja
väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu
muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein
rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta
huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että
veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän.
Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja
Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan.
Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.
Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.
Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi
saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut
luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä
omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla
hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä
maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa
ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen
pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi
ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli
luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.

Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota
puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja
maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla
henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain
liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa.
Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen
katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa
heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin
päiväpaisteen kimmellys iljangolta. -- Tätä miestä muuten pidettiin
suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja
nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana
ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.

"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti
ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.

"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen
poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin
punastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi
kurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa
herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta
alamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."

"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan
tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa
olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"

"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja
Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."

"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän meistä
huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta,
kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä
Björn Finne oli kirkossa."

"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.

Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä
ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin
vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma.
Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan
niittää."

Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa
muotoa. Hengenmies jatkoi:

"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa,
joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa,
niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan
hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin
kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan,
pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."

"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra
korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan
teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa
ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden
tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton
sietää."

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin
sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai
moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä
siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan
kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi
paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta
kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."

"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä
se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan
väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä
armeijaa."

"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. _Minä_ saarnaan tulevana pyhänä."

Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä
uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja
--"

"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.

"Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet uuteen
toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."

"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos
ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. -- Kas, kuka tuolla
tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin
touhuiseksi saanut?"

Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti
oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa
tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun
velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen,
"joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie
niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka
toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti,
ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä
verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan,
mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."

"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin
rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin
olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka
ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä
vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa
raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."

"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen
seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan
meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin
kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä
ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen
ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi
oma."

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän
orjiksi voi olla aiottuja."

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.

"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, -- jota ei hän
eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut
asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta
ryssän kanssa liittoon."

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.

"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä
vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat
tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän
kanssa."

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --

"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin
kuin sinä."

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."

"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos
venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui
Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala
vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän
kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti talonpoika
vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa
ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.

"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.

"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut
enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman
poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla,
olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen
hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän
matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää
ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui
mökin eteen.

"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare
potest_"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen,
niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti
oveen.

[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.

Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja
Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan
hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa
ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa.
Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista
ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja
repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti
"_anus horrida_"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.

[1] Kauhea akka.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi
kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut
viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.

"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?"
kysyi Malla.

"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen
mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.

"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi
tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta
ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, --
puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu
ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän
taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa
ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla.
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."

"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Venäjän
mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus
on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin
hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä
paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle,
saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa
aluksi, jos olet minulle avullinen."

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi
kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."

Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin
katosi.

"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen
toimistasi."

Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan
saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle:
"Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki
kykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on
tärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean
talonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."

"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.

"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä
huomispäiväksi lykätä."

"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu,
silloin menen."

"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,
jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta
vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän
onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."




III

Ryöstö.


Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus,
jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo
Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin
kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon
katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi
vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa
siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven
perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne
peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta
luonnon sulouden nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu
johtava sija.

Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin
tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi
tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan
korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli
elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti
ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat
silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella
kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta
ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi
hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi
siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä
omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. --
Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli
sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla
haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku
ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui
mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja
voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat
hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että
näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä
harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli
suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi
yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla
kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun
jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon
silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä
metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin
kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi
näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa
tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja
rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli
erittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään
siloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin
tunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan
ollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä
kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa
heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä
lasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo
tuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat
hellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää
Juhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. -- Juhanan kaksi vanhempaa
sisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä
Rautalammilla.

       *       *       *       *       *

Oli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon
valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti
mielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa
renkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan
portailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin
takana olevaan kamariin eineelle.

"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan", haastoi Sipo. "Tuntuupa
niinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa."

"Rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin
tyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän
aikaa."

"Niin, toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat,
mutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä."

"Arvatenkin", sanoi Katri; "viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että
hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan
ketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen."

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", arveli Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo
painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi,
ja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse."

"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla", pelkäili Katri. "Olen
kuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona."

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", vakuutti
Sipo.

"Mitäs ne pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat
eilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan
seipäällä, kun hän koetti heitä estää."

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi
tuo uhkaava pilvi. "Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee
koston hetki."

Juuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui
kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään.
"Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden
merkitystä."

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muita pimittämässä. Minä en halua
selitystäsi kuunnella."

"Sipo Nevalainen", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan
eteenpäin, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta,
niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme."

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen
määrääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä
paholaiselle."

"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin
päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla
ehdotustani -- ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua
onnettomuudesta."

"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken", lausui Nevalainen. "Mene
muiden luo etujasi tarjoomaan."

"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle", pyysi noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", epäsi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa
vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa!
Malla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä."

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta
vihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa
puhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta
olivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle:
"Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon,
hovilaisiahan nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä
tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte
tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin
uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi.
Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus.
Harvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso,
silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa
samanikäinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne
oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs
puheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti
ryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän
usein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa
Björnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen,
ja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään
palvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain
suhteellista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista
hovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla
ja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine
Affleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa
pää-omituisuudet. Tämä kolmas -- henkiherra Rietrikki Arnkijl -- oli jo
harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen
silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno,
harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa
tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä
epätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista
oli matkassa -- Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari
päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki
menisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei
siltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista
palattuansa.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: "Me
olemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka
kuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi."

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen
minä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin
maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn."

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet valmis
uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään
vastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat
ovat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää
auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee
paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla."

"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea
tila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan
varoistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta
tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada
nähdä kuninkaallisen kirjeen."

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" murahti Jessenhaus.

"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, "mutta
nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka
kirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä
suorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen."

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä
kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen
alamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu."

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", vastasi
Nevalainen. "Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa
kukin itseänsä puoltaa."

"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja
puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan.
Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."

"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo
naurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä
kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee
kantaa, niin suostun maksuun."

"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta
väristen, "ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään
kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten
maksaisi?"

"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä
ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä
perustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa", kieltäysi
Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi
on edessä."

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin
mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja
pani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli
pääsy teljetty.

Mutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät
tästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta,
joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos.
Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä,
kartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja
siirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.

Hän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja
kantoi ne sitten takaisin.

Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.
Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti
veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta.
He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja
hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli
heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet
näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan
aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja
uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee
sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."




IV

Rovasti jatkaa tointaan.


Kohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään
Nevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri
seurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa
antaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa
hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen
käymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet
eläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli
jälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli
vuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet
läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta
vastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin
yllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä
parempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen
Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän
erehtynytkään käsityksessään.

Päivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa,
miten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että
yleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan
asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan,
kun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa.
Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne
tavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa
takaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka
perusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia
häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja
_onnitellut_ tapahtuneesta, "koska se teko oli avannut Sipon silmät ja
täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa
hovilaisille", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston
saavuttamiseen.

Hetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: "Veikkoseni,
sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee
niin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle."

"Aivan niin", myönsi Nevalainen, "ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi
on hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani.
En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin
minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan
sydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni
niinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun
vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa,
varovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki.
Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat
kuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on
kostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä."

"Sinä tosiaan osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi, tulkoon se henki
minuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi
minua rangaissut."

Ovi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut
äsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin.
Hän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä
harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden.
Hän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän
ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja
vetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi
uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki
toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät
sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä
olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden
kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä
sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme."

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille
ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa
heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti
väkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä
seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis
lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa
pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta
näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat
kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta
vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii
muuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä
olisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän
väkivaltaa kuin toinen."

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", pahoitteli
Sykkö. "Sillä on täysi työ sodasta."

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus
oikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen
sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimein Sipokin sai nähdä, mitä hovilaisilta saa odottaa",
huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies.
"Nyt alkavat koko pitäjän talolliset olla koeteltuja."

"Ja nyt on meidän vuoromme käydä koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen.
"Miehet! vapauttamme on tallattu, ja sitä emme aio suvaita. Ylös
puolustamaan oikeuksiamme!"

"Polttakaamme noiden paholaisten pesä poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi
vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin
paljon pahaa kuin ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä
pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominkin voimin saatamme
rangaista hovilaisia, ja siten onkin kunniamme suurempi".

"Minä olen toista mieltä", selitti Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme
kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie
meidät päämäärään. Meidän hyökkäyksiämme voidaan ehkä torjua, sillä
Affleck saa sotilaita avukseen, ainakin jonkun satamäärän, mutta jos me
olemme tehneet liiton, niin saamme apua siltä vallalta, joka ymmärtävän
arvelun mukaan kuitenkin vihdoin pääsee voitolle. Ainoastaan hupsu voi
enää luulla, että Ruotsi jaksaa tässä kohden pitää puoliaan Venäjää
vastaan, jos ei se saa apua muualta; apua taasen ei näy tulevan."

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jota emme
voi aavistaa", arveli Nevalainen. "Ja onkohan aivan oikein ryhtyä
liittoon isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri virkkanut nämä sanat, kun rovasti Haerkepaeus astui
sisään.

"Tässä tulee mies, joka voi sinulle selittää liiton merkityksen", sanoi
Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki
nousivat paikoiltaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Tovin hengähdettyään
haastoi rovasti:

"Minä sain kuulla, että Hovilan miehet taaskin ovat väkivaltaa
käyttäneet, ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi
ei voi mitenkään suvaita, että oikeutta näin poljetaan. Affleck on
manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven
rantamaiden asukkaat ovat vuoron jälkeen saaneet kokea mitä
hävyttömintä, mitä julminta kohtelua mieheltä, jonka pitäisi kiittää
kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimeisenkin roponsa huonosti
puolustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä,
mutta sietämiselläkin täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri, ja
joskin Hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille
myöskin suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen
isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys, valitettavasti
näyttää tulevaisuuskin pimeältä. Meitä uhkaa idän mahtava kansa. Jos
rauhakin solmitaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä
makupalaa ei Venäjä hevillä aio jättää. Äärettömästi saa kansa nähdä
kurjuutta tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi
riitakapulaksi. Ainoa ja turvallisin keino on, niin uskon, ruveta
liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty; Venäjähän
on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen
miehet, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, nousivat
rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun
Varsinais-Suomi oli kristitty, ja hämäläiset pitivät ruotsalaisia
verivihollisinaan? Ja karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat
heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton
novgorodilaisten kanssa, torjuakseen ruotsalaisia maastaan. Olen
ihmiskunnan vaiheita tutkistellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei
kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa
voimattomat tai ainakin pysyy vapaana. Mutta jos kansamme edelleen pysyy
niin verrattain harvalukuisena kuin nyt, täytyy sen liittyä toiseen,
voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, jaksaako Ruotsi meitä
puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. -- Mutta tuolla liitolla on
vielä toinenkin puoli, ja se varmaankin elähyttää teitä enemmän kuin
vastamainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtaloomme,
joskin sota loppuisi, niin kauan kuin Affleck saa elämöidä näillä
seuduin. Hän saa milloin tahansa sotaväkeä puolustamaan kruunun tavaraa
muka, ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä
käväisee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin
pötkiä tiehensä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti;
sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa, ja me elämme edelleen
sen hallituksen alla, joka meitä jaksaa suojella."

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hisaustakaan
kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvivat rovastin huulilta.
Hänen lopetettuaan nousi Yrjö Sormuinen vastaamaan:

"Läsnäolevien puolesta kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista
pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunkin mieleen juurtuneet
herättämään uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että
meidänkin oikeuksiamme näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota
kaikkien täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älynsä takia."

"Latinalainen sanoo: _Ad communem utilitatem confer, qvantum potes_",
virkkoi Haerkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleiseksi hyödyksi."

"Tämä liitto on siitäkin syystä meille etuisa, että kun venäläiset
tulevat näille maille, niin meidän ei heidän ystävinänsä tarvitse
peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta muitakin etuja", arveli
Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton
hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olinpaikkana yhdistettäisiin".

"Pääasia on nyt kuitenkin Affleckin poistaminen seuduiltamme", huomautti
Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulevansa jotakin, istui ääneti,
tirkistellen lattiaan.

"Mitäs lausut, Nevalainen, ehdotuksesta?" kysyi rovasti huomatessaan,
että yksi ei vielä ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos
hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja
puhui sitten:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Olen
kuunnellut teidän puhettanne, ja älyni ja tunteeni ovat joutuneet
riitaan. Tunnen sydämeni syvyydessä vastahakoisuutta tuollaiseen
liittoon. Pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton
vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän
myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse
paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea
pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä
rangaista. Ainoa toivoni on, että se lakkautetaan sitten kun Affleck on
karkoitettu. Minä siis yhdyn liittoon, en pelosta, en voiton himosta,
vaan ainoastaan oikeuden vaatimuksesta. Kun oikeutta ei saa kotona,
täytyy sitä etsiä muualta tai ainakin välikappaleita sen
saavuttamiseen."

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua. "Silloin
toivon teidän olevan saapuvilla, sillä tämä asia tulee kysymykseen."

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

       *       *       *       *       *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan
Pielisten rovastia. Huhu oli levinnyt yli seurakunnan, että rovasti oli
tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta, ja kukin odotti
suurella malttamattomuudella virren päättymistä. Silloin ilmestyi
Haerkepaeus saarnastuoliin. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä,
puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimyksistä. Kuinka kauan tätä
onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista, -- luultavasti niin
kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä vaikkapa rauhakin
tulisi, saisi kuitenkin Affleck tehdä ilkitöitään niin kauan kuin
nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. --
Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtiolliset ajatuksensa, ja
päätös oli, että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Saarnan lopuksi luki rovasti, jonka rohkeus ei enää tiennyt rajoja,
rukouksen venäläisen hallitsijaperheen puolesta! Sitten hän lausui
valankaavan ja käski kaikkien sitä kuunnellen nostaa kaksi sormea
taivasta kohden ja vannoa uskollisuutta tsaari Pietarille.

Kirkossaolijoita elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan tai
voitonpyynti, vieläpä rangaistuksenkin pelko, koska niitä, jotka eivät
vannoisi, uhattiin venäläisten kostolla, ja näin tämä merkillinen
jumalanpalvelus -- josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan
hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat -- luovutti
isoimman osan asujamista näillä seuduin laillisen hallituksensa alta.




V

Elsa.


Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli
suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.

Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn
asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään
vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi
talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan
rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet
kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki
järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä,
jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää
kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin
tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja
tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että
talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa
pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias
sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä
seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä
määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa
oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle
kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä
viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset
silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja
neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin
varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen
luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet.
Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa
vuoksi Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa.
Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan
rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä
erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan
suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään
puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi
nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi
heleästi ja suloisella äänellä:

      Enpä tiedä enkä taida
      selkeästi selvitellä,
      mikä juoksi mieleheni,
      mikä aivohon osasi
      aivan ankara ajatus, --
      mikä syttyi syämmeheni,
      tuli ennen tuntematon,
      kun ma vuotta viisitoista
      olin jättänyt jälelle.
      -- -- -- -- -- -- --
      Tuolla sytevi syämmen
      peitetyissä pohjukoissa
      toivon tuli tuntematon,
      tuli outo ja tukala,
      jot'en saata sammutella
      enkä raski raiskaella.
      Tuonne kiiruhtaa kivasti
      kaikki kieleni tarinat,
      tuonne aivoni ajatus,
      tuonne suosio syämmen
      toivon poluille pimeän,
      ahtahille aavistuksen,
      syämmelleni suruisten,
      syämmelleni suloisten!

Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui
valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan
porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä
tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut
valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka
jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti
täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä
sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja
vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja
liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."

Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin
vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään
saanut Elsan silmät kyynelehtimään.

Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.

"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille
iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."

Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi
iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen
ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen
avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen
käyttäytymisen vaikutelmaa.

"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä
katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän
lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko
Nurmes mahtuu lämmittelemään."

"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa
pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."

"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja
viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai
kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.
"Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."

Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä.
Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne
ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.

Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen
vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille
levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja
oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa.
Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän
oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa
heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.

Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti
lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri
äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina
hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat
kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen
nopeammin sykkimään.

"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan,
joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen
lemmen suudelman neidon huulille.

Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin
meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne
häntä veti voimallinen kaipuu.

"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin
katsellen soreata nuorukaista.

"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista
kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille
seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."

"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin
takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin
aavistanut, että sinä olit niin lähellä."

Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.

Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä
luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle
sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta.
Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku
sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen
kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä
aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.

"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin
soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta
soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt
rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien
latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna
muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin.
Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille,
ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut,
että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"

"Sillä?" toisti Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa."

"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun
lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua?
Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui
sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien
terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi
minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä
Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."

"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä
henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska
saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista
kohden."

Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle
hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa
seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän
armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan
veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori
neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko
kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän
astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut.
Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä
vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana
joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet
vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.




VI

Isä ja poika.


Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja
virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni
nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi
hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä
taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi
avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan.
Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi
kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta
kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti
ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen
toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta
käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet
toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli
Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin
äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin
vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja
Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.

Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain
ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri
huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi
hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi
tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.

Juhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa
hämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä.
Hänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle
saatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää
käsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen
jatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän
huudahti: "Ei, minun tulee saada täysi selvyys!" ja hän riensi ulos
huoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä
luo.

Tyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta.
Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän
nukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää
ajatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on
valloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät
ovat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää
puoliansa."

"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu", sanoi Juhana
synkästi.

"Minun ymmärtääkseni", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaampaa koettaa
sovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana,
terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi
omienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa
vihollisvallan torjumisesta", lausui Nevalainen.

"Isä", sanoi Juhana, "pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne".

"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isä, väärin", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista
hänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.

"Sinä näytät erityisen levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki
poikansa kiihtyvän mielialan.

"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää", sanoi Juhana
vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutunut viekottelijan
vaikuteltavaksi."

"Viekottelijan?" toisti Sipo kummastuen.

"Niin juuri", sanoi Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja
puheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet."

"Älä nyt rovastia syytä", sanoi Sipo naurahtaen. "Me olemme miehiä ja
tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän
kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kumma? Hakekaa läpi
taivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa
kavallus!"

"Kavallus!" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori,
ymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen,
ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit
varmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon
kostaa."

"Voi, isä!" lausui Juhana levottomasti; "minä riennän rovastin luo ja
kysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen
täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä
Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen."

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en
tahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä
perusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle
uskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä."

"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!" toisti Juhana vaipuen penkille ja
peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen
iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen,
joka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut,
"te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle
hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, -- kun näen totiset
silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama
sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja
minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat
turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti
nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset
elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan
jättäisimme!"

Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja
seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi
uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on
enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo
selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut.
Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."

"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa
päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan
herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."

"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet
varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan
Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin
sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat
takaisin samaa tietä kuin olet tullut."

Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi
kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli
lähtenyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko
muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa
tuottaa?"

Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän
ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä
on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä!
Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti
olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti
täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta
kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut
totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."

"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin", vakuutti Juhana. "Kun voisin
keksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni
ilmiviholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "Pääni on niin kuuma. Tahdon
käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä
käyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne
hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja
sitten --"

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken
akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä.
Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan
heille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.

Juhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä
ilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön
luona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen
verran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen
hakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon
sanovan: "Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos
tietäisikin, uskaltaisi; sillä -- ", loppua ei Elsa ollut kuullut.
Sitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin
menneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.

"Onneton isä", jupisi Juhana. "Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi
estää, mutta isäni -- -- --".

Juhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: "Onnetonta
on, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!" Samassa hän riensi
pois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana
maantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.

       *       *       *       *       *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki
alla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan
asuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se
avattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.

Tulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: "Mitä _sinä_
_minulta_ tahdot?"

Sipo Nevalainen -- sillä hän se oli -- viittasi tyynnyttävästi
kädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "Minä tahdon tietää
asian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen
sinua runsaasti."

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet
minua kerran kohdellut pahoin ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni on
sinusta kaukana."

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", pyysi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita
ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin
malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi
kohtelit!"

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö, että tuo
käsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä
ärsytä minua!"

"Sinä uhkaat!" naurahti Malla. "Mitä voittaisit, jos minut surmaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen."

Noidan vakava puhe teki tehonsa. "Minä tosiaankin tarvitsen sinua",
myönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän
avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä
ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille,
saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja
voidaanko tätä jotenkin estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli
kylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan
tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry.
Noita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa
kohden ja jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, "nyt näen. Aika on sopiva
ylihuomenna; silloin on täysikuu."

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Höyryn seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota
ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa."

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat,
suuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven
irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja
vielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten
suljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.




VII

Hovilassa.


Seuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme
uskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä
aseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa
piimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi
miekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he
istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita:
pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi
Kaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.

"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"

"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne,
joka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. "Olisinpa
esimerkiksi kärpänen."

"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin
täysikuu-muotoa.

"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat.
Etteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää,
mitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät."

"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme", sanoi Jessenhaus
kuivasti. "Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on
meille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi
kappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa
arvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa."

"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin
nuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: "sen tiedän, että
minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla
on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja
sen sellaiseksi. Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sinua, Fredrik, loukata --
hm -- jääköön sikseen."

"Minua et loukkaa, jos sanot", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei
tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.

"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden
kanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen.
Minä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli
vähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sitä olen vakuuttanut."

"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", muistutti Jessenhaus.

"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.

"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa", vastasi
Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua
silloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen,
niinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia
olisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi
tulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja
huolettomuutesi."

Björnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa
Jessenhausia, vaan lausui: "Sinulla on aina minua vastaan nurkumista.
Jos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin
minäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin
korviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä
olen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä
koetetaan parjata hänen edessään."

"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin
olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen.
Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina
vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani
saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli
pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän
kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan
saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin
kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme
erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä
luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."

Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli
arvannut.

"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee
meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja
Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä
täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee
Kiteelle ja Pielisiin."

"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka
olisi varsin terveellinen kukkarolle.

"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän,
Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".

"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin."

"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.

"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä
menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".

"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on
täällä kotona tarpeeseen".

Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.

"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään",
huusi hän, "mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole
vahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin
tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta,
ja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte."

"Ka -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".

Ovi avattiin, ja muuan mies astui sisään.

Jessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä.
Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.

"Mikä on asiasi?" kysyi hän.

Tuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.

"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi
Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne
tulla."

"Minun käskettiin tuoda tämä kirje", ilmoitti vieras ja ojensi
Jessenhausille kätensä.

Veronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös
tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa
puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.

Jessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi
huudahti hän: "Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat
jalat."

Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.

Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille
kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki
hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.

Kirje sisälsi seuraavat sanat:

"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä
iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä
apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää
isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän
täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa
matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."

"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa?
Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella
kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"

Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä
pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo
istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.

Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.

"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies
meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin
Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."

Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan
heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin
asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten
kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai
saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän
miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."

"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.

"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian", virkkoi Arnkijl.

"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen
reklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää",
uhkasi Finne.

"Se on oikein, Björn", kiitti Jessenhaus.

Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.

"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä", esitti hän.

"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui
Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää
kaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!"

Jessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet
vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin
syytä maistella vähän.

Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli
kovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita,
tähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui
muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt
hiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon
asuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai
talonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.




VIII

Matkalla Käkisalmeen.


Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun
päivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla
ylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti
Haerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia.
Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla
puolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla.
Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka
suunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä
käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari
Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle
ei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa
laski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen
horroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.

Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa
syömään.

"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta,
mutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari
Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen."

"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen", jatkoi rovasti. "Luotan
siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että
seisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin
runoilija sanoo."

"_Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae_", säesti
Wallius.

"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon saavani
palatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä".

"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein", sanoi Nevalainen.

"_Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum_",
lisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.

"Se on aivan totta", sanoi Haerkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseeseen
kuuluu jatko näin: _Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis
simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno
imperio subducere volumus_. Mutta meille ei voi tapahtua _majus malum_
kuin Affleck. _Alienum imperium_ eli toinen esivalta on meille
tarpeellinen ja siinä _punctum_."

Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan
teitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje,
toivon ma."

"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua", arveli Nevalainen.

Aterian päätyttyä lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän
kaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden
osoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä,
että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi."

"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia
iankaikkisesti", virkkoi rovasti.

"_Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen_",
lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.

Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten
noustiin aterialta.

Rovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: "Tietävätkö
nurmeslaiset lähdöstänne?"

"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe
sinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei
tarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta."

"No, silloin lienette varmoja", naurahti Haerkepaeus.

Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat
hyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille,
jotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten
menivät kumpikin kotiinsa.

Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä
eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa
olkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli
pistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina
kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.

Pitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä
kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin
tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt
kantimestaan.

"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska
on, kun kuulee missä olemme käyneet."

"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?", kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi venuskaa."

Vakava Turuinen rykäisi.

"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa", sanoi Nevalainen.
"Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi
Nurmeksesta. Se on ensimäinen ehto."

"Vaan emmehän uskostamme luovu", sanoi Turuinen.

"Tietysti emme", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä
uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja."

"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Niin, kosto!
Kun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat
rikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen
valan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee."

Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat
huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.

"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" haastoi Karjalainen. "Minä
sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa
vaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet
salaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala
paratkoon."

"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin."

Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat
taaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä
muut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat
he takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan
peräkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne
saavuttaneet jalkamiehet.

Nämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli
heidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa
kärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi
eivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.

"Meidät on varmaankin petetty", sanoi Nevalainen Sormuiselle. "Jos ei
Karjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan
tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle
puolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi
palanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa
lähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole
vielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa."

Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset
alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen
rinteeseen.

"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.

"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", vastasi Sormuinen.

"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on
kertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet
olemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää."

"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. "Te olette
veronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne."

"Ja te olette maankavaltajia", ärjähti Arnkijl, "ja siitä saatte vastata
oikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei
Käkisalmea enää kannata ajatella."

"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme
menossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta."

"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan hovilaisista.

"Sinä hävytön rakki", kähisi Karjalainen, "olet varmaan käynyt
kotirauhaani rikkomassa!"

"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä", vastasi äkäinen
renki.

Mielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät
talonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun
hovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.

Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta
polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.

Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä
neljää vastaan.

"Tuosta saat viime kappain päällisiksi", huusi Sormuinen ja sivalsi
Björniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan
lappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki
sieppasi Sormuisen seljälleen.

"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan
sovinnossa, ettei tule käräjäasiaa."

"Sinua raukkaa!" karjaisi Nevalainen. "Vai sovinnossa!"

Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja
väitti: "Ei tässä enää auta vastustaa."

Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin
rohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen.
Kohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu
taakse.

Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa
pyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa.
Hovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun.
Vihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen
suoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi
käsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista
renkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan,
huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan;
ainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.

Hevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet
kärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli
sillalle päin ja jupisi: "Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä
kertaa."

Hetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti
Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen
Sipolta kädet seljän taa.

Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli
päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään
vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.

"Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen. "Kuka olisi uskonut:
sininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa."

Talonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan
Hovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä
saivat hevosen.

Björnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen
perälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin
vaakuna.

       *       *       *       *       *

Palautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui
äänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut.
Hän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän
retkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa
hovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä.
Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille
kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet.
Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada
tietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta
siitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt
liioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.

Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun
Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka
ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Luulenpa,
että Juhana tämän teki", ajatteli hän; "poika pettänyt isänsä!"

Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin
käräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat
houkutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän
kernaasti maksoi lausuen: "Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta
hovilaisilta se vielä peritään."

Arnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava,
joka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen
talonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.




IX

Jalomielisyyden kilpailu.


Tämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt
entistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin
kohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.
Karjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota
Sipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa
kuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta,
ettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt
vaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön,
lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos
Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen,
johtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan
välille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa
tulevaisuutta.

Sormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken
jälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja
yleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa'an ja maltittoman
mielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut;
häntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana
puolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta.
Sisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu
onnistui hyvin puutteellisesti.

Oli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin
takana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän
aamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut
kuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa
alakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli
ratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä
pitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen
hiljaa:

      Missä viivyt sa, odottamani?
      Missä astut sa, armahani?
      Valkea, miss' oot vaeltamassa?
      Missä kultani nyt kulkemassa?
      Oi jos, jospa likellä jo oisit,
      kaiken mulle sa riemun toisit!
      Tulosta sun heti tuntisin ma,
      astunnasta sun arvaisin ma;
      liekkinä luoksesi lehahtaisin,
      virstan kaksi vastaan kapsahtaisin,
      suuta suihkajaisin,
      vaikka veress' oisi,
      joka surman toisi, --
      sultahan sen saisin!...
      Vaan ei kullan luokse kuulu äänein,
      kujerrus ei ehdi armahalleni,
      kuuset mua vain ovat kuulemassa,
      hongan oksat vastaan huokaamassa!

Mutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän
sykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi
pirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä
askarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa
vasten.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi", sanoi Elsa puoleksi surullisella,
puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä
katsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.

"Olihan vähän estettä kotonani", vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata
todellista, raskasta mielialaansa.

"Voi, Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden,
"mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova."

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää minua siitä, että
muka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen.
Mieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi.
Isäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en
rohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa
kuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa,
paholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta
ja pelosta vuoteen omana."

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi
niihin.

"Juhana", lausui Elsa, "sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se,
joka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän
olisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä."

"Kuinka?" kysyi Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä
johdosta, -- kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto
matkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä
lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti
kirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on
tehnytkin."

"Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!" sanoi Juhana tuskallisesti.
"Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin
olet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta,
mistä kirje oli."

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" huudahti neito. "Ei, Juhana!
Minä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan."

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!"

"Minä ajattelen sitä, mikä on oikein", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos
minua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian,
niin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi,
niinkuin valitettavasti olenkin."

"Juhana", lausui Elsa totisena, "sinä olet sanonut, että _totuus_ on
korkein, mitä elämässä tulee noudattaa, -- totuus toisia ja itseään
kohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista
inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä
isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin
rakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun
voin kääntää kaikki toisin?"

"Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi",
pyysi Juhana tuskallisesti.

"Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin
tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa
korkeutta kohden.

"Ihana impeni", huudahti Juhana innostuen, "sinä et saa kärsiä sen
vuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi
miettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä."

Juhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului
jalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja
Yrjön äänet.

"Hän on varmaankin täällä", virkkoi Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä
isästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!"

"Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu",
lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan,
työnsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: "Juhana
on syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon
siitä rangaistuksen kärsiä."

"Elsa", huudahti Nevalainen, "sinäkö ilmoittanut! -- Se ei ole
mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen
ja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytön", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen!" lisäsi Sipo.

"Hän on syytön", vakuutti Elsa. "Minä ilmoitin menostanne kirjeessä,
jonka vei --"

"Voi, Elsa, Elsa", huusi Juhana, "minä rukoilen sinua polvillani: älä
tee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!"

"Voithan pelastaa siskoni", virkkoi Yrjö. "Sano olevasi syypää, niin
uskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen
niin rohkea."

"Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton", lausui Elsa
kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin
tästä asiasta; hän kirjeen vei. -- Nyt, armahani", hän lisäsi hellästi,
kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".

Hän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen
eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Hätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän
hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii
samoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä
suo sille pahaa tapahtuvan", lausui hän lujasti. "Se joka syytön on,
heittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven."

"Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa", lausui Nevalainen. Hän
astui ulos. Yrjö seurasi häntä.

"Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi", virkkoi Sipo
Yrjölle.

"Koetetaan järjestää", sanoi Yrjö.

"Surkuttelen kaunista sisartasi", jatkoi Sipo. "Poikani syytä tässäkin
on."

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin
tämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille
ja lausui sitte: "Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä
tunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida
syyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!"

Kotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut.
Sipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut
Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi
huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.




X

Epäsopua yhteistoiminnassa.


Kolme viikkoa oli kulunut edelläkerrotusta. Nevalaisen vaimo oli
laskettu hautaan. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tuen
he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, mutta huhu kertoi hänen aikovan
palata sieltä niin pian kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin
tulevan joukon kanssa nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja
rankaisemaan. Hovilassa oli 21 kuormaa majurin tavaraa; ne oli Lieksasta
tuotuina vietävä Kajaaniin. Kun nämä tavarat oli saatu sinne, silloin
tulisi Affleck Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa käyttää tätä väliaikaa hyväkseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista kohtaan Käkisalmen retkellä
oli peräti suututtanut nämä Sipoon. Tämä oli muidenkin talonpoikien
parissa käynyt kärtyisemmäksi kuin ennen, ja vähitellen oli
tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuisen sovinto Sipon kanssa oli
pintapuolinen; hänen sydäntään kalvoi ainainen kateus enemmän arvossa
pidettyä Nevalaista kohtaan, ja nyt hän hiljaa ja varovasti puhalteli
kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei
huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkkanäköisemmät
havaitsivat, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi
vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä
Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaisellekin sanan siitä, että
kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo oivalsi nyt selvästi, mitä
hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla oli häntä vastaan nurjaa
mieltä. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas antanut hänelle kokouksesta
tietoa, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt,
piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa, mitä muut toimisivat! Mitä
hänen omaisensa, mitä hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat
tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet ja loukattu ylpeys ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Hän ei
koskaan ollut tuntenut olevansa niin yksinään kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa päätettiin, että retki Hovilaa vastaan
tehtäisiin yöllä marraskuun 30 päivää vasten. Edellisenä iltana
kokoontuivat nurmeslaiset Turuisen luo, mistä lähtö oli tapahtuva. Yrjö
Sormuinen valittiin yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli koolla neljättäkymmentä. Usea oli retken seurauksia peljäten
jäänyt saapumatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita
ainakin osaksi olivat saaneet sotaharjoituksiansa varten ja myös
vihollisia vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa
isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan", lausuu historiankirjoittaja.

       *       *       *       *       *

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana -- yksinään kuten
tavallisesti -- Horman Malla. Hänen edessään oli aarrelipas avonaisena.
Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja
rahoja. Malla oli (ties monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja
kädessään punninnut kaikki nämä kalleudet. Nyt hän luki ne viimeiseen
kertaan. Hän suuteli niitä, piteli niitä edempänä ja lähempänä silmäinsä
edessä, suuteli uudestaan ja pani ne vihdoin lippaaseen takaisin.
Lopuksi hän kohotti pankon viereltä kiveä ja laski lippaan
kätköpaikkaansa.

Ulkona vinkui tuuli, ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskenut päivä
oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jota kuitenkin lisääntyvä
lumivaippa lievensi.

Noita kuuli oveltaan kolme kopausta. "Kukahan näinkin myöhään ja tällä
ilmalla neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi:
"Kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kuka olet? Sano nimesi, et muutoin pääse sisään", tivasi Malla.

"Sipo Nevalainen tarvitsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hajalla hiuksin ilmestyi sieltä Nevalainen.
Levoton tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", sanoi hän ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan
lippaan; "nyt on neuvosi ja kykysi tarpeeseen. Talonpojat aikovat tehdä
hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sinun pitää estää se onnistumasta."

"Estää -- retki onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko
hovilaisten ystäväksi ruvennut?" ihmetteli Malla.

"En ole kenenkään ystävä -- kuule, noita -- nyt olen niinkuin sinä --
minulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, en edes
kullasta ja hopeasta välitä niinkuin sinä."

"Hm", -- jupisi Malla, -- "minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut
talonpojat."

"Minä olen heitä moniaita nuhdellut hävyttömästä pelkuruudesta, siinä
kaikki. Nyt ei enää Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin minun neuvoni ja
toimintani oli välttämätön. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä.
Sano, miten talonpoikien retki estetään."

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki ehkäistään, niin hovilaiset pelastuvat suuresta
vaarasta, sillä nyt on sille hankkeelle edullinen aika", huomautti Malla
tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastakin olla edullinen", arveli Sipo.

"Mutta Affleck voi siksi palata", muistutti noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen; "asiat ovat nyt
sietämättömällä tolalla; toimita muutos, Malla, niin tämä lipas
kaikkinensa on sinun!"

Malla vilhui ahnaasti tuohon hohtavaan esineeseen.

"Minä voin sinua auttaa", sanoi hän painavasti. "Talonpojat luulivat
hyvin sinuttakin tulevansa toimeen. Mutta lupaan, että ennenkun he
saapuvat Hovilaan, tulevat he pyytämään sinua avukseen."

"Sitä en minä usko", epäili Sipo.

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Voin
suurempiakin saada aikaan. Mene nyt levollisena kotiisi ja odota;
ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa."

Sipo ei tiennyt mitään varmempaakaan keinoa selviytyäkseen
epätietoisuudestansa; hän tyytyi tähän lupaukseen, vaikkei hän siihen
juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis
lahja, mutta tärkeä onkin nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen
Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuskin siitä yöstä mainitsee."

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään
hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt olen elämässäni tullut käännekohtaan.
Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu."

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia jälkeenpäin liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko
miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen,
Karjalainen, Turuinen, Ikonen ja Nyyrinen, ja moni muu koetti aina
tuolloin tällöin tunkeutua eturiviin muka jotakin kysymään, mutta
oikeastaan ikäänkuin arvoansa lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön
sisar, siivo Elsa, olisi noin juljennut pettää veljeään ja muita. Mutta
rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan
rikkaan ruotimuorin."

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjettä", sanoi Yrjö Sormuinen,
"osittain tietysti pelosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös,
että Nevalaisen Juhana on tehnyt parastaan tukkiakseen häneltä suun.
Mutta nyt, kun ollaan näin miehissä koolla, voitaisiin käydä tuolla
Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan."

"Vaan jos Hovilassa myönnetään, että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei
Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei ollut tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen.
"Pekka on vasta kaksi kuukautta ollut täällä."

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi taalaria hopeassa sille, joka retkestä
ilmoitti, mutta Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä palkkiota
perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei minua tunnettaisi, niin kävisin
hyvänä miehenä perimässä palkinnon."

"Mutta jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin hovilaiset kyllä hänet
tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että
hänen ehdotuksensa oli hyvinkin sattuva.

"Oikein, oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on
oikeassa."

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset
kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi muuta sisään; toiset
odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin.

Pekka makasi oven suussa, hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä
penkillä. Kuullessaan oven avautuvan heräsi Pekka, hypähti pystyyn, iski
valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän kynsien
vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa ärähti: "Keitä p--leitä
te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta maar, nämä nurmeslaiset
ovat lemmon joukkiota."

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa
sinulle."

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä lemmon asian aika _nyt_ on?"

"Yö on meidän asioillemme tällä kertaa sopivampi kuin päivä", virkkoi
Yrjö. "Kuinka on, Pekka, sen kirjeen laita, jonka veit Hovilaan?
Tunnustapa nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää
nyt lähteä mukaamme."

"Se on valhe", epäsi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti
seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden virkkoi hän: "Ulos
täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät lähemmäs ovea, nähdessään ojennetun
pyssyn.

"Älä ylvästele", varoitti Yrjö. "Sinä olet yksi, ja meitä on kolme
näkyvissä ja kolme oven takana."

"Vaikka teitä olisi viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä
ole oikeutta puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taakse ja tempasi tämän äkkiä
kumoon. Pekan vaimo parkaisi pelosta, ja lapsi säikähtyi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on
viaton."

"Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, kun hän seuraa meitä Hovilaan",
virkkoi Yrjö. "Sieltä hän pääsee kohta pois, kun on tehtävänsä
täyttänyt."

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö
kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tarvitse puhua sanaakaan.
Hovilaiset sanovat vain, onko hän sama mies, joka toi kirjeen."

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä lähteä seuraanne", sanoi Pekka.
"Huomenna voin tulla noutamattakin."

"Kiitos lupauksesta", lausui Yrjö ivaten. "Mutta niinkuin sanottu,
tarvitsemme sinua juuri nyt. Vedä siis housut jalkaasi."

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa.
Takkia myöskin piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hänet talutettiin
tuvasta ulos.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä
kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut
Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä nähneet noin kymmenen sylen
päässä tulen leimahtavan. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen
ilmiön syytä, mutta mitään huomaamatta. Hetken kuluttua näkyi perätysten
kaksi leimausta ja sitten kuului ikäänkuin miekkojen kalsketta.
Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaskin katsomaan, mikä oli syynä
ilmiöön, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannella
kerralla kolme väläystä, ja nyt kuului valittava ääni, joka puhui:
"Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti,
että rohkeus alkoi haihtua hänen rinnastaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin kuuluu
Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan vaivatko päätämme", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi
jotakin, mutta me menemme eteenpäin siitä huolimatta."

"Minä pelkään, ettemme tule Hovilan portin sisäpuolelle tänä yönä",
jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt maailmassa ja tiedän, että
enteistä voi aavistaa tulevaisuutta."

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain
keskelle, näiden huomaamatta tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman
Mallan tunsi kukin parhaaksi selittäjäksi tällaisessa asiassa; ja kun
Malla oli vähintään viiteen eri tapaan kuullut kertomuksen ilmiöstä, hän
lyhyeen selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin
kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan, ja nuhteli talonpoikia
siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat syrjäyttäneet sen miehen,
jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, mutta kun noita ennusti
varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut mukana,
taipuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen
jälkeen seurasi heti teko, ja piankin oli Sipo, joka ensin kieltäytyi
lähtemästä, saatu osalliseksi retkeen.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään saapui muiden luo, näki hän suureksi
kummastuksekseen ja närkästyksekseen Nevalaisen olevan mukana. Hän
tervehti Sipoa kuten tavallisesti, mutta hänen sydämessään leimusi
kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä
ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin kutsumatta joukkoon.
Talonpojat pääsivät pian Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui
nyt heidän eteensä ja lausui:

"Meidän sopumme ei viime aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen
lienee jos minun puolellani, niin teidänkin. Mutta minä unhoitan vähät
riidat ja pyydän teitä tekemään samoin. Nyt on meillä yhteinen
vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu, ja
väkivallalla me puolestamme maksamme vihollisellemme. Köyhien, orpojen
ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme toivottavasti
tuopi meille voiton. Toverit, olkaa urhoolliset! Minä koetan tänä yönä
kunnostaa nimeni. Tehkää te samoin, niin saamme varmaankin nauttia
koston ja voiton suloisuutta."

Horman Malla, joka oli jäänyt joukkoon, tokaisi: "Tähtiin on
kirjoitettu, että Nevalainen saa kummia aikaan Hovilassa. Olkaa hälle
kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto!"

Yrjö Sormuinen ei myöskään tahtonut olla muita huonompi kehoituksissaan
ja haastoi: "Koston hetki on tullut. Tässä ei voitto minun uskoni mukaan
riipu yksityisen, vaan kaikkien kunnosta. Niinpäin minä tähtien kieltä
tulkitsen. -- Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaa mihin vain
ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se tulee
perinpohjin hävitetyksi."

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan
ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka
ikäänkuin hänen suojelushenkenään kulki sivulla. Nevalaisen toisella
sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät
kaikki vaipuneen uneen, ja talonpojat pääsivät aivan esteettömästi
portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran, ja tulijain parvi
jaettiin kolmeen osaan, joista pienimmän piti jäädä portille
vartioimaan, uhkaisiko mikään vaara; molemmille muille ryhmille jäi
valloitettavaksi jompikumpi Hovilan kahdesta rakennuksesta.




XI

Yöllinen taistelu.


Hovilan tilan isommassa päärakennuksessa asuivat majurin läheisimmät
uskotut, pienempi oli varattu palvelusväelle ja niille monille, jotka
Jessenhaus oli pitäjältä koonnut majurin omaisuutta varjelemaan. Tähän
aikaan oli Hovilassa, paitsi Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi
veronkantokirjuria, muuan suutari ja kuusi renkiä. Hovilan varsinaisena
suojelusväkenä oli siis kaksitoista henkeä sekä lisäksi kymmenen
talonpoikaa, jotka Jessenhaus oli sinne nykyisin haalinut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asuivat pienemmässä rakennuksessa,
joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet miltei yhdistivät toisiinsa
rakennusten päät, jättäen väliin vain pienoiset solat.

Hyökkääjistä piti viidentoista rynnätä kumpaiseenkin rakennukseen, mutta
kuitenkin olivat useammat kääntyneet isompaa rakennusta kohti. Oltiin
juuri valmiit rynnäkköön, kun odottamaton tapaus pidätti talonpoikain
askeleet. Kujan suusta kuului pyssynlaukaus. Kamalalta se kajahti
sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on
ehditty, ja nytkö tulisi este!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin
hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, jos kahden tulen väliin joudumme", lausui
herkkämielinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaa te muut Affleckin joukkoa, kyllä
minä hänet itsensä hoidan." Näin sanoen hän otti povestaan kuvastimen ja
vakuutti: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli,
kunnes minä hänet pelastan vaivasta. Hän lupaa hädässään tehdä mitä
tahdon."

"Hst", varoitti Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä."

"Lempo heidät vieköön!" tuskastui Nevalainen. "Katsokaa! Hovilassa
herättiin pamauksesta. Ikkunaan ilmestyi juuri valkea."

"Nopeus on nyt tarpeeseen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa vaikka itse
paholainen liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti;
tulkoon perästä mitä tulee."

"Niin minäkin aattelen", yhtyi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" epäröi Karjalainen.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujansuusta ei enää kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväisee katsomassa, mitä tuolla kujan
suussa on", esitti Nevalainen. "Sitten ollaan ainakin selvillä."

"Käy sinä, Nevalainen, katsomassa", älysi Yrjö Sormuinen heti ehdottaa.

"Minua tarvitaan täällä, jotta miehet eivät joudu päättömiksi", vastasi
Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui
muutamalle, joka näytti olevan joutilaampi tässä joukossa: "Juokse
kujansuuhun ja ota selko, keitä siellä on. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me
ryntäämme kuitenkin heti. Aika on kallis."

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat portin ja hyökkäsivät kahdessa
parvessa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo
Nevalainen. Mutta sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö
Sormuinen menemästä eteenpäin.

"Pysähtykää!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleckin olevan."

Miehet tottelivat varoitusta, joten Sipo joutui yksin menemään sisälle.
Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomuksena oli johtaa
Nevalainen hengenvaaraan, ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen hyökkäävän sisälle.
"Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään.
Aikomus lie varmaan hyvää huomenta tulla toivottamaan, mutta ajasta on
sinulla, veikkonen, ollut huono tieto, mikä ei olekaan kumma, koska
talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja."

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt Björnin kerällä Nevalaisen
kimppuun. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja
kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa
ja sivalsi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoon, jotta Sipo päästi
saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Siinä on nyt
talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille on kostoa vannonut, on
itse joutunut koston omaksi."

"Jumala varjelkoon talonpoikia!" ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.
Tekisipä mieleni nylkeä tuo sydämikkö, joka tuossa viruu kellellään!"

Tämä leikillä lausuttu aikomus ei olisi voinut toteutua, sillä ovi
avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaava vilpas tuulenhenki virvoitti Sipoa niin että hän heräsi
tainnoksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta
sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven
edessä.

"Lyökää ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystyyn ja astui
joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, kuului rasaus, ja ovi oli samassa
neljänä palasena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valoa.
Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei ole muuta ovea kuin tämä."

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa kuin kutsuttu", sanoi Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäsi. Sano,
mihin tästä huoneesta pääsee, paitsi tuosta ovesta pirttiin."

Noita astui askeleen taaksepäin, kääntyi seinään ja painoi sormellaan
pientä nastaa, joka oli lähellä lattiaa. Salaovi aukesi.

Oven takana näyttivät kiertoportaat nousevan ullakolle.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita
riensi perässä. Ullakolle tultua alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun
oli jonkun matkaa edetty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti
toiseen ullakon osastoon. Ympärilleen tähystäen eteni Nevalainen
kumppaneineen kynnyksen yli. Noita seurasi heitä, mutta äkkiä tunsi hän
kaksi kättä kurkussaan puristamassa. Kohtuullinen elämä oli säilyttänyt
Mallan hyvissä voimissa vielä vanhempanakin, ja hän ei ollut
halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa ja rupesi
kynsimään vastustajansa naamaa niin terhakasti, että toinen ratkesi
kiljumaan ja kiroilemaan.

Himmeä lyhty valaisi Nevalaiselle sen verran, että hän huomasi
Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Ullakolla oli konttori, jonka
avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen komeroon jotakin
raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä
estämään. Mutta samassa tuulenhenki sammutti lyhdyn, ja kaikki kätkeytyi
pimeään.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa
seuraajiltaan.

"Kyllä", nämä vastasivat.

"Nyt lähdemme hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo.
"Tartumme veronkantajiin käsiksi ja kannamme tai paiskaamme heidät alas
portaita."

Tuskin oli tämä sanottu, kun Jessenhaus hirveästi parkaisi; noita oli
koukannut häneltä toisen silmän pois. Tuskasta hurjistuneena kokosi
Jessenhaus kaikki voimansa ja heitti noidan niin lujasti seinään, jotta
Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo
seuralaisineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä, mutta samassa kuului
konttorista ääniä.

"Nyt, hyvät ystävät, olettekin joutuneet ansaan", sanoi ivaten Arnkijl.
"Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaa
valmiit!"

Konttorista tunki miehiä esiin. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli.
Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein
kurittaisivat noita hävyttömiä talonpoikia. Ullakon lattia tömisi
painiskelusta, hätähuutoja kuului. Nevalainen oli miehineen ahdistettu
loukkoon, josta he eivät päässeet liikkumaan. Konttorista oli tuotu
keihäitä ja miekkoja, joilla hovilaiset pistelivät ja silpoivat
vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apusi kallis. En
tiedä mitä lupaan, jos voit meidät nyt pelastaa."

"Minulla on yksi pyyntö", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin käännän
asiamme voittoon".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui
olkapäähäni."

"Vanno, että suostut pyyntööni", kärtti noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", vakuutti Sipo.

"Kuulkaapa, veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden
toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", käski Björn. "Survokaa nuo pedot
pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa leimahti häikäisevä valo, kirkastaen koko ullakon. Kohta jälestä
kuului hirveä pamaus. Ahdistajat peräytyivät kiljuen tappelusta, mikäli
seisaallaan pysyivät, mutta useat olivat vaipuneet polvilleen, toiset
tuiskahtaneet selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti ullakon. Sipo
tunsi jonkun tarttuvan häntä kädestä ja kuuli hänen kuiskaavan
korvaansa: "Ole levollinen." Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä,
kunnes he saapuivat yhdessä portaille, joita olivat ylös tulleet. Kohta
olivat he alhaalla.

Täällä oli kuhinaa kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen
etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja
tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Pyssynperien jyskettä ja
keihästen kalinaa kuului savun seasta.

Hovilan uljas ja roteva suutari, taisteli kuin sankari. Hän käsitteli
talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki
heitä pitkillä koivillaan. Yrjö Sormuinen innostui ottelemaan noin
rivakan vastustajan kanssa ja tunkeusi Taunalan Kaaperin eteen.

"Jos olet oikea mies, suutari, niin tästä saat vastuksesi", sanoi Yrjö
kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", uhitteli Kaaperi hengähtäen.
"Tule tänne, niin pistän sinut tuonne vesiammeeseen päällesi likoon."

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso,
mutta kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takinkaulukseen. Suutari rakasti enemmän
sylipainia, ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti
kohottaa suutaria maasta, heittääkseen hänet allensa, mutta tämä piti
varansa ja hyökkäsi ruumiinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä
kellahti selälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui hovilaisten huulilta.

Samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta;
kaksi talonpoikaa ja yksi renki saivat pahoja palohaavoja.

Asiat olivat ratkaisevasti kääntyneet talonpoikien eduksi, sittenkun he
olivat vielä saaneet apuväkeä. Nuo kujansuusta tulleet, jotka
laukauksella olivat varomattomasti koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja
antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän
viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen tasaantui vihdoin tämä kahakka. Voitetut vietiin isoon
pirttiin, johon myös talonpoikia kokoontui, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli nujakan päätyttyä mennyt kotiaan; syyn saamme
piankin nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkunmoiset käräjät: Nevalainen ja
Sormuinen istuutuivat pitkän pöydän päähän tuomareiksi. Voitetuille
lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti
veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän
tähtenne on vuodatettu, olisivat koossa, voisivat ne tuskin sammuttaa
sitä liekkiä, johon te olette omianne joutumaan. Jos voitte mitään
lausua puolustukseksenne, jota epäilen, niin puhukaa kohtalonne
lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä ole sellaisia
perusteita."

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia
kasvoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa
käydään! Me aiomme tulla toimeen ilman ryssän apua. Kavaltajiksi emme
rupea, niinkuin te. Me myös kuljemme päivällä, emmekä ahdista semmoisia,
jotka eivät voi itseään puolustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä
murtaudutte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta
harjoittamaan!"

"Sitokaa nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin
kimppuun ja sitoivat heiltä kädet taakse. Heidät vietiin sitten
muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli
aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun ajan oli hän
seisonut aitan seinustalla kahden miehen vartioimana.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", kovisti Yrjö tuimasti Pekkaa, jonka
entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä -- tunnustan", sopersi Pekka.

"Sinua höperöä", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän
olisi viipynyt Pekan luona, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa.
"Mikset kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan
kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankanlaisen eineen", lausui
Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, ja joukko talonpoikia riensi tuomaan
kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten
ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat
uneliaiksi, toiset kuumeellisen riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta.
Itäinen taivas alkoi jo punertaa, ennenkuin eine oli perinpohjin
nautittu. Nyt pantiin levolle; vartijoita jäi kymmenkunta valvomaan.




XII

Veli ja sisar.


Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi aikaa Hovilaan. He katsoivat
olevansa oikeutettuja menettelemään Hovilan tavarain kanssa oman
mielensä mukaan. Olihan kaikki isoksi osaksi nurmeslaisilta koottua!
Hovilan varusväkeä pidettiin ikäänkuin vankina; he saivat sen, minkä
voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli
asiain laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen ensimäisen, jonka talonpojat olivat viettäneet uudessa
majassaan. Elsa istui ompelemassa. Hän oli viime päivinä käynyt
valjummaksi. Se sieluntuska, jota hän oli kärsinyt ilmoitettuaan
antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen
ruumiillista terveyttään. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli käyttäytynyt Elsaa kohtaan melkein niinkuin ennenkin. Hän ei
tahtonut ankarammin nuhdella sisartaan, ennenkuin oli saanut varmuuden
siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Elsa pyyhkäisi ylös tummanruskean kutrin, joka oli valahtanut otsalle,
huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

"Oi, emoni armas", mietti siinä neito, "muisteletko vielä haudan
tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon
kärsiä? Miksi synnytit minut maailmaan? Et suinkaan aavistanut, että
Elsasi saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä
vuoksi veljeni on minua paljoa onnellisempi? Mutta _ei_ ole oikein, että
näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunkin päälle
panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana
ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja
sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sinun sanasi mukaan
koettavat elää."

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois pyhän kirjan, Juhanan tulevan. Hän
ei malttanut odottaa lemmittyänsä huoneessa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat tulleet sisälle, haastoi Juhana ilomielin: "Nyt
saamme taaskin puhua rauhassa. Hovilassa laaditaan nyt lakia ja jaetaan
omaisuutta. Samoin mekin nyt koettakaamme järjestää asemaamme, käyttäen
hyväksemme väliaikaa, jolloin mielet ovat muussa kiinni. Elsa, sinä
rakastat minua niin paljon, että olit valmis oman turvallisuutesi
vaarantamaan minun tähteni; vaikka tiesit kirjeen helposti
raivostuttavan jo kuohuvaa mielialaa, et epäröinyt ilmaista kirjeen
lähettämistä. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi
vainoa kuin sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on koetettava torjua
seurauksia. Olen käynyt Saarelan Pekan puheilla, ja hän lupasi kieltää
kivenkovaan tunnustuksen, joka häneltä kiristettiin. Toivoakseni ei
sinun todistuksiasi uskota näin vaarallisessa asiassa. Mutta nyt pyydän,
että kun asiasta tulee jälleen kysymys, anna minun puhua puolestasi,
äläkä toistamiseen antaudu kostotoimille alttiiksi."

"Mutta kun minulta kysytään, enhän voi valehdella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi
sinua moittia siitä, että pidät totuutta pyhänä. Koska siis näin on
asian laita, on ainoastaan yksi keino pelastua arvaamattomista
seurauksista."

"Ja mikä keino?" kysyi neitonen.

"Että pakenemme täältä", esitti Juhana. "Seuraa minua setäni luo. Siellä
meidän ei tarvitse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä
kohdellaan mitä hellimmin. Silmäini edessä kangastaa siellä onnellinen
tulevaisuus! Käsikkäin astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen
keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä
rakkaus ja luottamus! Paetkaamme, armahin, pois näistä kurjista
oloista."

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin. Tämä seisoi äänetönnä. Hänen
sydämessään riehui ristiriita.

"Kultaseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin
paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme näiltä
riitaisuuden kolkoilta oloilta pois rauhan maille."

"Mutta kuinka voin jättää veljeni?" kysyi neito.

"Veljesi!" toisti Juhana. "On aivan kohtuutonta sinun suotta kokea hänen
tylyyttänsä. Olet jo kylliksi kärsinyt."

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin
paljoa välitä, mutta sinun vuoksesi, Juhana, olisin kuitenkin ehkä
taipuvainen täältä pakenemaan, sillä täällä ei rakkauttamme kauvan
suvaita."

Elsa oli juuri kerinnyt lausua nämä sanat, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Herra armahda", hätääntyi neito, "veljeni tulee. Minua aavistuttaa,
että hän ei saavu hyvissä aikeissa."

"Älä pelkää, armas", rauhoitti Juhana; "niin kauvan kuin voin kättäni
liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui sisälle. Hänen yhteenpuristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä
eivät ennustaneet hyvää.

"Minulla on sisarelleni sanottavaa", lausui Yrjö heti ovelta.

Juhana ei ollut ymmärtävinään viittausta, vaan jäi paikalleen.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneeseen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, mutta Juhana pidätti hänet.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja antoi
sisarelleen käskevän viittauksen.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme
hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän tiedämme kumpikin.
Minua on loukannut tyly käytöksesi sisartasi kohtaan. Nytkin pelkään,
että häntä kohtelisit pahoin. Sano siis tässä sanottavasi, minä tahdon
olla saapuvilla."

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen
sisareni naittaja, ja minun luvattani häntä ei kukaan saa." Hän naurahti
ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta
jättää veljen valtaan, mutta veli on usein uskonut sisarensa semmoisen
hoteisiin, jonka kunnollisuutta hän ei suinkaan tunne. Tämä on
kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" ivasi Yrjö. "Oletpa sisareni jalo
holhooja tietysti! Minä en muka saisi Elsan asioihin sekaantua
ollenkaan! Mutta lopussa kiitos seisoo. Minun kauttani menee tie
morsiuskammioon, muista se!"

"Jos hennot kieltää sisartasi ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin
olet tunnoton mies", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä
kuitenkin oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa.

"Taaskin sinulta puuttuu ajatusta", sähähti Yrjö äkäisesti. "Onko
sisareni minua niin kohdellut, että ansaitsisi minulta hyvää takaisin?
Hän on juljennut pettää veljensä, ilmoittaa minun hankkeeni
viholliselle. Niin pitkälle on nyt päästy. Saarelan Pekka on
tunnustanut. Nyt jaetaan oikeutta Hovilassa, ja sinne nyt Elsan täytyy
tulla teostaan vastaamaan ja selvittämään, mikä oikeastaan on ollut
sinun osuuttasi asiassa."

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joskin Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies
mitään vaikuta", huomautti Juhana.

Yrjö veti taskustaan paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien
edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen. "Oi Yrjö,
rakas veli! Älä vie minua julmien kumppaniesi luo! Silloin minä ihan
menehdyn pelosta ja häpeästä."

Neito syleili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin
pois kasvonsa.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti, "jalkaisi juuressa
kyyristelee olento puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin
rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kumpikin
saaneet. Ja tätä olentoa sinä armottomasti hätäännytät ja ahdistat. Etkö
pelkää Ijankaikkisen kostoa luonnottomasta kohtelustasi? Herkeä jo ja
hillitse mielesi."

"Hän ei ansaitse oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen
sisareensa.

"Sinua sydämetöntä petoa ihmishaamussa", ärjäsi Juhana, joka ei enää
voinut vihaansa hillitä ja raivokkaasti hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen vimmastuneen nuorukaisen
edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa, ja ennenkun Juhana ehti
estellä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, mutta portailla tarttui kaksi vahvaa
kättä häneen kiinni. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt
irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen
ja hevosen kohta katoavan näkyvistä. Vasta silloin hellitti Sormuisen
vahva renki Aappo otteensa. Jos Nevalaisella olisi ollut asetta, olisi
renki tekoansa varmastikin katunut. Nyt Juhana loi häneen syvästi
halveksivan silmäyksen ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi
astumaan kotiaan päin, jupisten: "Jos henkenikin menee, minä pelastan
Elsan."




XIII

Mitä Horman Malla Sipolta vaati.


Talonpoikien viettäessä ensimäistä ehtoopäivää vasta anastetussa
olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Mainitsimme hänen kadonneen sitten
kun taistelu oli selvästi kallistunut talonpoikain puolelle. Nyt hän
palasi aivan toisennäköisenä kuin oli nujakassa esiintynyt. Hän oli
peseytynyt puhtaaksi, suorinut hiuksensa, jota hän ei kaiketi vuoteen
ollut tehnyt, ja pukenut yllensä siistit vaatteet. Kaikki katselivat
kummeksuen Horman Mallaa, jota ei sitten nuoruutensa ajan ollut nähty
säällisessä kunnossa.

Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, mutta kukaan ei
ollut tiennyt, mihin tämä oli mennyt. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän avusta; olipa hänellä lupauskin täytettävänä Mallalle.

Kun noita nyt tuli Sipon nähtäviin, joutui hän aivan hämilleen. -- Hän
koetti puhua, mutta sanaakaan ei tullut huulille. Hän seisoi
punastuneena Nevalaisen edessä.

"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", haastoi Sipo noidalle.
"Rohkeudellasi ja älylläsi olet toimittanut minut pyrintöjeni perille.
Kosto on täydellinen; hovilaisten omaisuus ja henki on meidän
kädessämme. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi
korvaukseksi; minä sekä taivun että olen velvollinen pyyntösi
täyttämään, jos vain vallassani on niin tehdä."

"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka
äskeinen hämi alkoi hälvetä.

"Olen utelias kuulemaan vaatimuksesi", virkkoi Sipo, miettivästi
silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin halusi kallistuu; mutta
kyllä on, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa."

"Et tainnut tällä kertaa arvata oikein, Sipo Nevalainen", virkkoi noita.

"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti, sillä nyt hän ei
tosiaankaan aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut. "Lausu
vaatimuksesi", tiukkasi hän, kun noita seisoi äänetönnä tirkistellen
häntä.

"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.

"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", kehoitti Sipo
malttamattomasti.

Noita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi
silmäillen: "Pyyntöni on -- että -- minut -- nait."

Nevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän
katseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli
pukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.

"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö hourit vai minä?"

"Ei kumpikaan", vakuutti noita.

"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on
taistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut", arveli
Sipo.

"Älä luule sitä", virkkoi Malla. "Minä puhun aivan selvästi mitä
ajattelen."

"Noita", lausui Sipo, "en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt.
Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi
tavaraa; se soveltuu sinulle paremmin."

"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut
saan", huomautti Malla.

"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?" kysyi Sipo. "Sinä
olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa
herätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole
huomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että
tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään
mä, surua."

"Sipo Nevalainen", haastoi noita, "koska sinä noin suoraan ilmaiset
ajatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti
nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin.
Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen.
Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata
tai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka
Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Varttuessani tuli minusta
pulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta
minä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja
ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut
liittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään
hänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon
kukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on
siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani
muutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä
kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin
epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun
kuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin
kuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni
siellä nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja
opin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis
ole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja
sen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon
väsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai
kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä
peljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen
päänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan
rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni
toistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja
ääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen
tarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan.
Vieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai
alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle
tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen
aamu ja puolipäivän aika ovat olleet."

Sitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen
kasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.

"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä", lopetti noita. "Noidan
ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä
arvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin
onnellisena."

"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo
vastauksensa. "Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua
pyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit
tavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi
pelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä
toivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta
naimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on
minulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi,
niin mielelläni sinut palkitsen."

"Tuota melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä
Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos
hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin
tapahtuu."

"Älä minua noin katkerasti syyttele", pyysi Sipo. "En ole sinua
mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi
pakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi."

"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen
muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.

"Sinä olet _vannonut_ suostuvasi pyyntööni", virkkoi Horman Malla.
"Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden
tulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita,
jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, pannen
painoa sanoilleen, "jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi
surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"

Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa,
saadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan
viime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen
jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"

"Ylpeytesi tarvitsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla
äänellä: "Sinä häpeät valita minua seuralaiseksesi. Sinulla on kaksi
valittavaa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viime syksynä
kävi Ikolassa ja jolla oli toisessa jalassa kavio."

"Pois -- pois -- jumalaton noita", huusi Sipo, kooten kaikki voimansa.

Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä
äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itseäsi! Ennenkun kolme päivää
on kulunut, saat minut nähdä."

Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatonna rahille ja pyyhki kädellään
kylmät hikihelmet otsaltaan.

"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi
Nevalainen, kun hän noidan mentyä oli vähän tointunut. "Kuinka
kohoilikaan rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat
voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisomassa edessäni!
Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se,
jonka avulla miltei pääasiallisesti voitto on saavutettu, ja vaatii
mahdottomia. Noita minun vaimonani! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa,
minun täytyy hankkia hänelle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos
ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa
vastaan! En aio vastustamatta sortua."




XIV

Juhlapuoliset Hovilassa.


Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän
onnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa
tuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen,
neuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan
edelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan
pitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli
"lähettiläinä" kirjallisten "käskyin" kanssa niinkuin senaikaiset
aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan
omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava
tsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi
harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden
järjestyksen tunnusmerkkejä.

Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna
toimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.

Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien
väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita.
Hovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt
ryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille "ryöväreille" herkkuruokia. Hän
seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta,
Jumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta,
joka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden
talonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena
hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia.
Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen
ja maistettuaan lientä mörähti: "Ainakin rosvoille kelpaa!"

Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen:
"Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!"

"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti", virkkoi Malla
kumartaen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin
punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet
saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut
susien joukkoon!"

"Elämässä kohtaamme vastuksia", sanoi Haerkepaeus, "mutta meidän tulee
ne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä."

"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea
sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa
kuin kukin jaksaa kantaa."

"Oikein", vastasi rovasti jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea
emäkokki!"

"Hm", hymähti Matleena, "ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta
vuotta olen herroille emännöinyt."

Rovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti
nyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.

"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen _pitää_
onnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on."

Hetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle.
Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla
puolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja
Sormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle,
mutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä
henkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä
puolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl
aterioitsivat erillään muista.

Ensimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli
Tukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat!
Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että
ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja
hämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen
tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja
väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi
hallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme
oikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt
edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet.
Mutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat
näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa
itsellenne --"

"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.

"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena", virkkoi
kainosti Haerkepaeus.

"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat
äänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.

"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Haerkepaeus, "näytätte
närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään
loukannut."

"Päinvastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa
ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot
semmoiset, että ne tuottavat meille huolta."

"Valitettava asia", sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta
olen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset
olot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen."

Yrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.

"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon", virkkoi Haerkepaeus. "Ja mitä
harrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan
tehtävään?"

"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He
rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin
vanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää
enemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia."

"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan
päin -- tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.

"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat
täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on
sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on
mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen
katseessaan.

"Seneca sanoo: _nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne
peccetur_",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut
tekoaan?"

[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on
tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.

"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei
katunut."

"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.

"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla
saatu selville", ilmoitti Sormuinen.

"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten
ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin
esiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- kuulustella
häntä."

"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän
muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas",
sanoi Yrjö.

"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta
kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän
vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."

Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä,
milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra
rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin,
palautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?"

"Kuormat? Mitkä kuormat?" elähtyi Haerkepaeus. "En ole mitään kuullut.
Kerro, veikkoseni."

"Asian laita on seuraava", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän
ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähää ennen kuin
olimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet
lähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun
tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan
kuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä
muutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan
renkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä."

"Hyvä työ!" kiitti rovasti. "Nepä uljaita miehiä!"

"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi,
niinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee,
ajaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos
majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta
kuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän
ryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on
näkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa
täällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme --"

Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt,
ettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison
olutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön,
sammuttaakseen janonsa.

"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siitäpä vähän
näyttää."

Ikonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä
siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt
pari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte
retkiänsä selvittämään.

"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", -- alotti Ikonen.

"_Siinä_ pakkasessa!" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta
ruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.

-- "olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne
täältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen
penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen
majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen
rinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan
kylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa.
Pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun
väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti
odotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö
Rintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli
syrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme
kuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme
niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin
puoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin
mekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan
asestettuja. Nyt -- hetki oli tullut -- yks, kaks -- me hyökkäsimme
tulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa
kolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni --"

"Hurraa", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien
muodoissa.

"Mutta ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös
valloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä
olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla.
Ensimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri
käännettiin alas, ja -- ihme ja kumma -- näkyviin tuli Holmströmin
kalpea naama --"

"Majurin kirjurin?" huusivat useat.

"Saman miehen", vahvisti Ikonen.

"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", pitkitti Ikonen
kertomustaan. "Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun
olimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen
renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä
talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes
olisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla
keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä
(siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle.
Meillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille
hyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska
vankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään
meidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme
varmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän
vannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään
ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille
tiedon aikeistamme."

"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa", päivitteli
Nevalainen äreästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme."

"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.

"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.

"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan", jatkoi Ikonen. "Emme
siis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa."

"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet.
Nyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa
tapahtumaan pesänjako."

Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.

"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn
omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?"
virkkoi Haerkepaeus.

"Oikein", kuului yleisesti.

Ruokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli
alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei
säästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos
milloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi
sielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.




XV

Simo Affleck.


Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten otettaisiin
vastaan. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen
oli uusia tulvinut Hovilaan "pesänjakoa" toimittamaan, mutta heillä ei
ollut sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretkaan voimat eivät
sanottavia saa aikaan. Majurilla taasen oli harjaantunutta väkeä, joka
hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvottelu, ja sitten lähdettiin
puolustustoimiin. Kun oli monta kättä käytettävissä, ehdittiin vähässä
ajassa valmistautua melkoisesti. Talonpojat rakensivat itselleen
varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle kyhättiin kartanon
lähelle hirsistä korkea rintavarustus. Hovilassa olevia ampumavarastoja
jaettiin yleisölle niin pitkälle kuin riitti.

Majurin vangittu vartioväki oli saanut vihiä herransa tulosta, ja sitä
kaitsemaan täytyi jättää joltinenkin määrä talonpoikia.

Lyhyt joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas
oli sees, idästä nousi täysikuu runsaalla hohteella valaisemaan lähimmän
tulevaisuuden kohtauksia. Kukin riensi osoitetulle paikalleen; suurin
osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majurin odotettiin
tulevan. Täällä johti pitäjänluutnantti Ahlholm; Sormuinen, Karjalainen
ja Ikonen olivat hänen joukkoaan. Kartanolle oli asettunut melkoinen
parvi olemaan varuilla, jos majuri tulisi jotakin takatietä. Tätä
joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka,
Sykkö ja (älkäämme unohtako) rovasti Haerkepaeus. Hän sanallaan kehoitti
talonpoikia puolustamaan oikeuttansa ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista muskettia
vasten nojautuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta,
jolta herttainen kuu ja suurimmat tähdet tyynesti loistivat maahan.

"Te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" mietti
Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa sieltä tarkkaatte niitä pieniä
jokapäiväisiä huolia, jotka meitä tomun lapsia ahdistavat. Tuntuupa
ikäänkuin korvissani kuulisin kiitoskuoronne nousevan Ijankaikkisen
istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta
kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan
valoisille valkamille, taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä
kolkompia."

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon
ruusuvalossa hohti maailma edessäni; olin rikas, minulla oli kaunis,
hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On minulla nytkin
tavaraa, mutta rakkautta puuttuu, ja silloin puuttuu _kaikki_: sen nyt
tunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinuksen ennakkomääräysoppi, joka on
niin monta etevää sielua kaikkina aikoina hurmannut ja vanginnut, oli
alkanut juurtua myös Nevalaisen mieleen.

"Mitäpä tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa
orja; siis pois kaikki turhat epäilykset. Tulkoon rintaani rautainen
lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki lähestyy, sen tunnen."

Sipon viime lause johti hänen ajatuksensa takaisin laveilta retkiltä
tosioloihin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puolustajat odottamaan
ryntäystä.

Maantiellä seisoi lähellä Hovilan kujan suuta mies, joka näytti
miettivän kääntyä kujalle, mutta oli pysähtynyt kuullessaan etempää
maantieltä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen
miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäisi jyreällä äänellä ratsastaja joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen
häpäisemistä ehkäistä", kuului vastaus.

"Nimesi?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi puhuteltu.

"Juhana Nevalainen!" toisti kysyjä. "Semmoista ei ole Nurmeksessa."

"Hän on Sipon poika", vastasi usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme."

"Hän on meidän puoluetta eikä ryssän ystävä", lisäsi muuan.

Ratsumies oli hetken ääneti. "Mitä tässä seisot?" kysyi hän taas
Juhanalta.

"Morsiameni on ryöstetty Hovilaan, ja tahdon hänet pelastaa, menköön
vaikka henkeni."

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläkin oli selin
kuutamoon, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi
voi Hovilassa" -- hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko
vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän
turvissanne päästä pelastamaan onnettoman morsiameni, jonka tunnoton
veli on riistänyt kotoa ja vienyt talonpoikain tuomittavaksi sen vuoksi,
että neito ilmoitti Hovilaan Käkisalmen retkestä, joka siten estettiin."

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat
tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen suoraan
kujaa."

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjaisi majuri. "Miehet!" lausui hän väelleen; "muistakaa
talonpoikia!"

Uhkaavaa aseiden kalinaa kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri
hammasta purren. "Mutta annahan kun minä saan nuo riivatut taulapäät
kynsiini, niin makkaraselkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni
rakennus porona! Ties mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tienne menee", viittasi majuri sitte niille kymmenelle,
joita Juhanan tuli seurata. "Älkää hyökätkö ennenkun laukaisen
pistoolini kujan puolelta. Vasempaan, mars!"

Nuo kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle.

Kuutamo valaisi nyt selvästi ratsumiestä. Hän oli harteva ja iso
kasvultaan. Päässä oli kypärä, jonka alta tuijottavia silmiä saattoi
kooltaan verrata Venäjän kolikkoon. Kasvot oli ryppyiset, ja erityisesti
pisti silmään kaksi syvää vakoa suun kummallakin puolen. Posket olivat
lihakkaat, ikäänkuin hervottomasti riippuen alaspäin ja vetäen
suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin kavioiden töminää ja
sitten askelten kopinaa ja olivat valmiit vastarintaan.
Pitäjänluutnantti Ahlholm rohkaisi heitä, vakuuttaen saattavansa tapella
yhtä hyvin kuin Affleck.

"Älkää ampuko ennenkun ne p--leet ovat kymmenen askeleen päässä", kielsi
hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään
sotamiehiään. Hän marssitti heidät kujalta pellolle ja pakoitti täten
talonpojat luopumaan rintavarustuksesta, josta ei nyt ollut mitään
hyötyä.

"Ampukaa ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, mutta laukaukset
eivät tuottaneet vahinkoa. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni
lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen
joukkoineen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miehineen hyökkäsi pihalle. Juuri
tallin nurkasta kääntyessään hän hätkähtäen näki isänsä seisovan
miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen kalpeni huomatessaan poikansa. Hänen kädestään putosi
musketti; hän tirkisteli tulijaan äänetönnä kuin aaveeseen. Hänen
poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi Sipo siten ikäänkuin lumottuna. Sitten hän puhkesi
puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen
valtaan antamaan. Katsokaa! Hän julkeaa katsella minua silmiin!"

Sipo sieppasi pudonneen muskettinsa, kohotti sen ja viritti hanan. Hän
tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta
liikahtaa. Kuului pamaus; ruudin savu esti Sipoa selvästi näkemästä
eteensä, mutta kuitenkin huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta hälventyi pian muihin tapahtumiin.
Affleck oli juuri tulossa kartanolle.

Vielä hetki, ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien
ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri, ja piha oli kohta ruudinsavua
täynnä.

Tavattoman kylmäverisesti johti majuri mustan ratsunsa selästä
rynnäkköä. Muuan talonpoika rohkeni tarttua hänen ratsunsa suitsiin,
mutta pistoolin laukaus karkoitti uskalikon.

Yleinen häiriö alkoi päästä valtaan talonpoikien keskuudessa. Ne, jotka
vartioivat Hovilan varusväkeä, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät
vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta tulivat näkyviin Jessenhaus,
Björn ja Arnkijl; heidän lisäkseen alkoi ilmaantua muitakin.

Rovasti Haerkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut,
koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille
hyvä tahto", oli jo ensi laukauksia ammuttaessa "mennyt katsomaan,
vieläkö Affleckille oli lisää väkeä tulossa". Samoin uljas
pitäjänluutnantti Ahlholmkin, joka "ei p--lettäkään peljännyt", oli
siirtynyt toiselle näyttämölle, missä asiat eivät käyneet näin hullusti.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet
taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän lopettaa poikansa henkeä. Kuula oli
sattunut Juhanaa oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi
hän pystyyn ja astui isoon pirttiin, jossa hänen haavansa pestiin. Hänet
pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Verenvuoto oli tehnyt hänet aivan
kalpeaksi.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ja ne talonpojat, jotka oli saatu
kiinni, kartanon isoon pirttiin. Ensin hän tutki, millä kannalla asiat
olivat olleet talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck, "vuodeksi olet erossa
palveluksestani. Sinä olet huoleton poissaollessani. Se ei kelpaa."

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla on kykyä, älyä ja samalla kestävyyttä.
Sinä olet tästä alkaen ensimäinen veronkantajani niin kauan kuin sen
luottamuksen ansaitset."

Arnkijl kumarsi syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansaitsematon ja
kokematon --"

"Joutavia, -- älä minulle tolkuta, me tunnemme toisemme", katkaisi
majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat saaneet
takaisin säihkynsä, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", huusi Affleck, "tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi."

"Miten voin teitä palkita?" sanoi Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", vastasi majuri puoleksi katkerasti, puoleksi
alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa vielä kiitosta kuullut -- enkä
tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikäänkuin häveten edellisiä
sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolelta valittava ääni, joka oli vanhan
toimeliaan Matleena-kokin, "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset,
ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet
pikatongit, renskat ja portviini-pullot suihinsa. Rovasti joi
portviiniä."

"Lohduta mielesi, vanha, uskollinen Matleena", sanoi Affleck.
"Nurmeslaisten vero nousee tältä vuodelta kaksinkertaiseksi, ja sitten
ostetaan uudet viinit ja paistit."

"Armollinen majuri, olisin halunnut ne konnat lihamy'yksi hakata",
lausui tiitterä kokki.

"Kyllä kai", tuumi majuri. "Mutta on aika mennä levolle. Pane nyt,
mummoni, ensin pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on hitonmoinen nälkä."

Matleena riensi toimeensa, ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri
tovereineen hotaisi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet
sotilaat levolle, ja aamuyöstä nukkuivat majurin talossa kaikki, paitsi
neljä sotamiestä, jotka olivat vartiona. Juhana ja Elsa eivät nyt
uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä hekin yöksi
Hovilaan.




XVI

Sipo Nevalainen.


Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin
eteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha
ja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin,
pudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki
henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "mutta eletäänhän
eteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään.
"Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani --! No, sen hän
ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä
yksin olin hänen eläessään kuin nytkin. -- Mutta asioiden pitää muuttua.
Toisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo
kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck
nuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!"

Näin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa
raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi
tyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös
matkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa
hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan
Savonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin
liikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön
piti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää,
kulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa
kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin
verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä;
mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä
oli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa,
jotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän
herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka
veti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne
ainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään
uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo vain rengilleen. "En viipyne poissa
enempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En
mielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen
teen."

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisesti. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään."

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia
kartanolta, sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kotoa lähtien
hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kiitäessään taipaleella.
Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä, mutta pian hän
kukisti tunteensa.

Alkoi lähestyä se aika, jolloin hopeankarvainen kuu menettäisi
valaisemisvaltansa. Sinertävänpunaisena hohti itäinen taivaanranta; se
muuttui vähitellen tulipunaiseksi, Sitten kellertäväksi ja
sahraminkarvaiseksi. Kohta oli ilmaantuva päivän kultainen ruhtinas
valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään
hän olisi suonut päiväntulon viipyväksi.

Jokseenkin lähellä sen tien vartta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja
jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta
kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä
Hovilaan, missä luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona
käväistessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin paluusta
ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponkin julmasta ampumiskoetuksesta.
Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän arveli Sipon nyt
varmaan olevan siinä tilassa, että hän taaskin tarvitsisi Mallan apua,
jota hän ei kuitenkaan saisi ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita
siis jälleen siistiysi, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan
maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.

Aamuvalossa hän huomasi hevosella ajajan tulevan vastaansa. Lähempänä
hän tunsi helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo huomasi pian noidan ja
alkoi hutkia hevostaan, mutta samassa akka oli reen luona ja puikahti
sen kannoille.

"Suo minulle kyytiä vähän matkaa, jotta saadaan tuumailla", lausui
noita. "Mihin menossa, Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sinulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on
minulle tärkeä; senvuoksi aioin koettaa päästä sinun pitkistä
puheistasi."

"Hoo", virkkoi Malla, ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet
kai jo unhoittanut."

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.

"Vai niin", virkkoi noita ivallisesti. "Mutta minä pelkään, että sinä et
palaakaan."

"Sinun pelkosi ei minuun koske", vastasi Sipo. "Nyt on parasta, että
heittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle
lähdön."

"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!" sanoi noita uhkaavasti. "Mutta
minullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät
hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat
kostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät."

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja,
anna minun olla rauhassa!"

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon
karjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut
aiettansa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi
pettänyt", käski säälimätön noita. "Viimeinen hetkesi lähestyy."

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli
vaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se
totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa:
noita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.

Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan;
kaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui
ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen
värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa...
Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.

Kun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi
samalla pois kannoilta.

Ei ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta
myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä
pitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä
hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.

Murhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Mutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.




XVII

Loppu.


Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta.
Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan ies painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin
kaikkialla. Taudit ja nälänhätä olivat sodan kauheita liittolaisia:
ihmiskunnan kolme vitsausta vaikutti tavallisuuden mukaan yhdessä. Nyt
oli kevät luonnossa, mutta talvi oli ihmisten sydämissä.

Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat
ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Mutta ihminen
liikkui alakuloisena tämän ilon keskellä. Harvassa kuului kyntäjän tai
kylväjän laulu, sillä harvalla oli kylvämistä, ja jolla olikin, se
epäili panna siementä maahan, koska ei tiennyt, saisiko _hän_ sadon
korjata.

Tahdomme nyt lukijan johtaa muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan
poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen Jumalan avulla saavansa siitä
hedelmänkin pitää.

Tuolla pellolla astuu vakka kädessä kumaraisena mies. Hän on nyt saran
kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteeseen täyttämään vakkansa sekä
virvoittamaan itseään raittiilla juomalla, jonka on juuri tuonut talon
kellarista nuorenpuoleinen nainen.

"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuudentoivomme maan poveen.
Uskokaamme, ettei Luoja meitä eikä maatamme -- tätä kallista isiemme
maata -- liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää kasvonsa
puoleemme." Näin sanoen katsoi Juhana -- joksi lukija kylväjän arvannee
-- lempeästi Elsaan, joka nyt oli kolme kuukautta ollut hänen vaimonsa.

"Me olemme vaarassa tottuneet luottamaan Herraan", lausui Elsa, "ja se
luottamus ei ole meitä koskaan pettänyt".

Lauhkea ahava suhahti kuusien latvoissa ja ikäänkuin vahvisti Elsan
sanat.

Nuori vaimo käänsi sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi
silloin hänen rinnastaan. Juhana kysyi syytä. Elsa viittasi vakan
laitaan, jossa näkyivät kirjaimet S. N.

"Älä, armaani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi, että se muisto
saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.

Juhanan muoto tosin aluksi synkistyikin, mutta kohta hän malttoi
mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää, ja
surkuteltavan. Mutta minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen kovien
vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi."

"Olemmehan tosiaankin onnelliset", sanoi Elsa hiljaa. "Vaikka
veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tyytyväinen."

"Jos ei hän olisi tullut sairaaksi ja joutunut haudan partaalle, ei hän
suinkaan olisi yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "On kuitenkin
rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran
hetkenä on luvannut."

Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa
palvelustyttö tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut
vieraita -- vanha mies ja vaimo -- jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.

Tämä -- puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen
vaimoaan haluttu nähdä -- lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä,
ansaitsevatko nuo sinua nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle;
"mutta tulehan kuitenkin tuokion kuluttua jälestä. -- Olisikohan heillä
jotakin sellaista sanottavaa, mikä voisi surettaa Elsaa", ajatteli hän
itsekseen.

Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä
seisoi myöskin elähtänyt vaimoihminen.

"No, totta maar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäisi vanhus, nähdessään
Juhanan.

"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä
suora ja reipas kuin ennenkin."

"Ja sinä sama oiva poika kuin ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä _kunnon_ poika!"

Vanhus sulki Juhanan rintaansa vasten. Kyynel kiilsi hänen silmässään,
ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä
ole meillä ollut -- ei, peto vieköön!"

Vanhus polki puujalalla tantereeseen, jotta tömähti.

Nyt saapui Elsa kartanolle.

"Tässä on vaimoni; tuossa ovat setä Jaakko ja täti Matleena, joista olen
sinulle niin usein puhunut."

Vanha Nevalainen tuijotti suopeannäköiseen Elsaan, ja hänen
ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan,
muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit
sinä Matleena tyttönä -- no no -- ainakin yhtä kaunis -- hm -- se on
tietty!"

Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin
sisälle, missä nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään
taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko
tuskin hennoi silmiään kääntää viehättävästä emännästä, ja
Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingissä, joka sivumennen sanoen oli
tavannut toisen mielitietyn, ei voinut lähestulkoonkaan Elsalle vertoja
vetää.

Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa,
ja nuoren sekä vanhan pariskunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan
Jaakon lämpömäärä kohosi vähitellen korkeimpiin asteviivoihin. Hän
innostui puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä
tapauksista "ennen vanhaan".

Vain yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta.
Vanha Matleena sattui kysymään, oliko Sipon surmaajasta selkoa saatu.

"Ole ääneti hänestä, joka petti isänmaansa", huusi Jaakko. "Olkoon hänen
nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu."

"Jätä kosto Herralle", sanoi Matleena.

"Tuli ja leimaus", ärjäisi Jaakko, "ei isänmaansa kavaltajasta ansaitse
puhua. Hän on tuomionsa saanut. Niin -- älä keskeytä minua, Matleena --
Sipo oli ennen mies, mutta hän ei koetuksen aikana kestänyt, vaan
lankesi. Mutta tuossa istuu poika, joka osaa pitää arvossa isänmaatansa.
Sinä _kunnon_ poika!"

Juhana huomasi, että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä
vanhan Jaakon läsnäollessa, hänellä kun oli oma ajatuksensa asiasta,
jota ajatusta ei yksikään ihminen olisi voinut häivyttää tai edes
lieventää; niinpä hän johti puheen toiselle tolalle, ja kohta oli vanha
Jaakko taas sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.

Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavakin, jotka vanha Jaakko
vaimoineen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat
vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston suloisen ja kauniin kuin
ihana kevätpäivä.

       *       *       *       *       *

Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Paria vuotta
myöhemmin rupesivat pielisläiset vastustamaan Affleckia. Näitä
kukistaakseen ja veronmaksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi
Nierothilta pyytänyt ja saanut sata ratsumiestä. Kun venäläiset kuulivat
tämän, pelkäsivät he näiden ratsasten hyökkäävän Pielisistä rajan yli ja
lähettivät rajaa suojelemaan kolmesataa rakuunaa ja satakuusikymmentä
kasakkaa. Mutta kenraalimajuri Lybecker, "Ison vihan Klingspor",
Nierothin seuraaja päällikkyydessä, kutsui nuo sata ratsumiestä pois.
Seutu joutui täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli,
yhtyi pielisläisiin, ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli
työnä kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712
tapahtui paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa.
Turunkorvan talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja
poltettiin; Affleckin puoliso, seitsemän lasta ja seitsemän palvelijaa
vietiin vankeuteen Venäjälle, mistä eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa,
ettei Affleck huolinut maksaa heidän vapauttamisensa lunnaita.

Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä
toukok. 9 p. 1724.

Arnkijl Sarkasodan aikana menetti vähäisen omaisuutensa, kaikki kirjansa
ja paljon kantamia verorahoja sekä sai itsekin kärsiä suurta kiristystä
ja kovuutta, pelastuen vain vähissä hengin ja aivan alastomana.

Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänet lähetti
kahden sotamiehen kanssa tulliveronkantaja Juho Hoffrén, Jessenhausin
appi, ottamaan takavarikkoon nuo 4300 kyynärää Venäjän puolelta tuotua
sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko aiheutti koko
Sarkasodan.




Sisällys.

                                         Siv.
   I. Vanhan sepän luona....................5
  II. Rovasti..............................13
 III. Ryöstö...............................23
  IV. Rovasti jatkaa tointaan......... ....31
   V. Elsa.................................39
  VI. Isä ja poika.........................46
 VII. Hovilassa............................54
VIII. Matkalla Käkisalmeen.................60
  IX. Jalomielisyyden kilpailu.............67
   X. Epäsopua yhteistoiminnassa...........75
  XI. Yöllinen taistelu....................83
 XII. Veli ja sisar........................91
XIII. Mitä Horman Malla Sipolta vaati......97
 XIV. Juhlapuoliset Hovilassa.............102
  XV. Simo Affleck........................111
 XVI. Sipo Nevalainen.....................118
XVII. Loppu...............................122







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NURMEKSEN KAPINA: HISTORIALLINEN KERTOMUS ITÄ-SUOMESTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.